Uusliberalismin dialektiikka, Mario Candeias

Esitelmä Karl Marx -seuran uusliberalismi-seminaarissa 23.–24..2.2007 

Suomennos: Pertti Hynynen, Tapani Kaakkuriniemi ja Vesa Oittinen

Yhteiskuntia mullistaessaan ei uusliberaalinen projekti ole vain hajottanut vanhaa, vaan myös luonut edistyksellisiä elementtejä, toteuttanut alistettujen ryhmien etuja nurinkurisella tavalla sekä suodattanut itseensä ja marginalisoinut vasemmistolaisen kritiikin. Prekariaatin kasvu ja globaalinen superriisto tuottavat kuitenkin lukuisia uusia ristiriitoja, alistavat yhteiskunnassa elävät yksilöt ylisuurille vaatimuksille ja johtavat konsensuksen rapautumiseen. On kehkeytynyt monitahoinen liikkeistä koostuva liike, joka luonnostelee uusliberalismin jälkeisen maailman ääriviivoja. Jos se tahtoo menestyä vasta- tai antihegemoniaalisena voimana, on sen opittava operoimaan omilla ristiriidoillaan, tunnustettava sekä eroavuudet että yleistettävien projektien kehittely, erilaiset ryhmät ja intressit, liikkeiden, ammattiyhdistysten ja puolueiden poliittiset voimat, sekä autonomia että valtiosta käytävä kamppailu.

1. Uusliberalismin dialektiikka

Uusliberalismi ei ole mikään puhdas "ylärakenteen" ilmiö, ei mikään "myytti" eikä "huijausta". Uusliberaalinen ideologiatuotanto on päinvastoin organisoivana elementtinä muokattaessa uudelleen kriisin oloissa kaikkia yhteiskunnallisia suhteita: työ- ja tuotantosuhteita yhtä hyvin kuin sukupuoli- ja luokkasuhteita. Eikä ideologia tässä yhteydessä merkitse "väärää tietoisuutta", vaan on pikemminkin "rationalisoinnin muoto", joka antaa yhteiskunnalliselle todellisuudelle uusia määritelmiä; se ilmaisee siis nurinkuristen yhteiskunnallisten olojen todellisuutta, jolla on juurensa ihmisten arkiymmärryksessä ja mahdollistaa, että yksilö voi suuntautua tietyllä tavalla ja pystyy toimimaan, joskin tietyissä rajoissa.
Keskiössä on radikaali käsitys yksilöllistymisestä ja yleistetystä markkinataloudellisesta vaihtoyhteiskunnasta. Yksilöllisen hyödyn maksimointi kohotetaan kaiken inhimillisen toiminnan perustavaksi motiiviksi. Mikä tahansa yksilön taloudellinen, fyysinen yhtä lailla kuin psyykkinenkin, emotionaalinen, intellektuaalinen tai moraalinen tavoite tai tarve tulkitaan tällöin hyödykkeeksi tai tavaraksi. Näin asian näkee esimerkiksi taloustieteen Nobelin saanut Gary S. Becker. Toimintavaihtoehtojen rationaalinen punnitseminen toteutuu yritystaloustieteen mallin mukaisesti hyötyjen ja haittojen kalkylointina.
Uusliberalismin hegemoniasta voidaan puhua siksi, että sen on onnistunut läpäistä koko yhteiskunta yritystaloudellisilla hyötykalkyloinnilla ja kilpailuajattelulla, ja näin se on pysyvästi muuttanut yhteiskunnallisia voimasuhteita. Jos yksilötasolla yrittää sanoutua irti näistä periaatteista, johtaa se vain henkilökohtaiseen tuhoutumiseen tai yhteiskunnalliseen marginalisoitumiseen. Jokaisen, joka ei tätä halua, on tahtoen tai tahtomattaan alistuttava arkipäivän kilpailuun – tapahtui se sitten koulussa tai yliopistolla, yrityksessä tai työmarkkinoilla tai jopa rakkauselämässä (vrt. Houellebecqin romaanit Alkeishiukkaset ja Extension du domaine de la lutte!).
Uusi tuotanto- ja elämäntapa liittyy näin siis subjektiivisuuksien muutokseen.
Esimerkki: Harold Demsetz yrittää teoriallaan osoittaa, miten valtiolliset diskriminoinnin vastaiset toimenpiteet (kuten niin sanottu affirmative action Yhdysvalloissa, kiintiösäädökset ja kaikki tasa-arvopolitiikan muodot, myös äitiysturva) tuottavat yhä uusia epätasa-arvoisuuden muotoja. Rationaalisten valintojen (Rational Choice) teorian mukaan esimerkiksi jokaisen yrittäjän olisi valittava tiettyjen vähemmistöjen (kuten maahanmuuttajien, naisten tai homoseksuellien) diskriminoinnin ja sen välillä, millaisia kustannuksia tällaisesta työvoiman valikoitumisesta seuraa. Jos työmarkkinoilla työvoiman hinta määräytyy vapaasti, silloin syrjittyjen yksilöiden työvoiman hinta laskee, ja he ovat silloin muita selvästi halvempia. Alhaisemmat palkkakustannukset johtaisivat näin – oletuksen mukaan – siihen, että yrittäjät perääntyvät rasistisista tai seksistisistä ennakkoluuloistaan päästäkseen hyötymään halvemmasta työvoimasta. Mutta jos valtiollisella lainsäädännöllä asetetaan esteitä yksilöiden työvoiman vapaalle hinnanmuodostukselle, johtaisi tämä – näin Demsetz edelleen – siihen, että syrjittyjen yksilöiden työvoima kallistuu, ja näin heidän tilanteensa juuttuu entisenlaisekseen. Demsetz päätteleekin: "Lakisääteiset minimipalkat tekevät syrjityille henkilöille mahdottomaksi tarjota palveluksiaan halvemmalla kuin suositut (yhtä tuottavat) henkilöt". Työnantajaa estetään tällöin muuttamasta suosituimmuusjärjestystään, koska pidättyessään (ystävällismielisesti) diskriminoinnista hän ei voikaan hyötyä halvemmista työvoimakustannuksista.
Että edellä olevassa päättelyssä ei ole kyse muusta kuin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tuskin peitellystä puolustuksesta, käy ilmi seuraavasta Demsetzin oletuksesta diskriminoinnin (syrjinnän) muka myönteisistä vaikutuksista: hän lähtee siitä, että ei vain syrjintää harjoittavan, vaan myös sen kohteeksi joutuvan henkilön käyttäytyminen mukautuu, sillä kuten hän itse sanoo: "kouluttamattomien, rikollisten ja rahvaan syrjiminen antaa ihmisille arvokkaita ärsykkeitä valita toimintatapoja, jotka heitä syrjivien näkökulmasta ovat toivottavia". Se, mitä toivotaan, on siis alistuminen, vieläpä itse aiheutetun syrjäytymisen hintana – ja "itse aiheutettuun" kuuluu tässä myös ihonväri ja sukupuoli. Sen jälkeen markkinoiden taloudellinen mekanismi hoitaa itsestään sen, että diskriminoinnista päästään. Moraalia ei tämän mukaan siis panna sivuun, se vain saa taloudellisen perustelun. "Taloudellinen näkökulma" on Demsetzin mielestä "niin laaja-alainen [...] että sitä voidaan soveltaa kaikkeen inhimilliseen käyttäytymiseen", riippumatta siitä, onko se ehkä "monetaarisesti mitattavissa". Se olisi myös neutraali sukupuoleen, ikään ja sosiaaliseen asemaan nähden.
On selvää, että tällä "metodi-imperialismilla" on pitkälle meneviä seurauksia, mitä tulee yhteiskunnalliseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Kuten Marx kirjoitti: "Se näennäinen typeryys, joka palauttaa kaikki ihmisten moninaiset keskinäiset suhteet pelkkään hyödyllisyyteen, tämä näennäisen metafyysinen abstraktio juontaa juurensa siitä, että modernin porvarillisen yhteiskunnan puitteissa kaikki suhteet on käytännössä alistettu yksistään abstraktille raha- ja asiasuhteelle". Rahaa ja menestystä pidetään tehokkaimpina kannustimina. markkinoilla toteutuva kilpailu pitää huolen siitä, että tehokkaimmat toimintavaihtoehdot pääsevät vallalle.

2. Kritiikin suodattaminen ja intressien reaalinen yleistäminen

Uusliberalismin näkyvimpiä edustajia ovat epäilemättä sellaiset teoreetikot kuin Friedrich von Hayek, Milton Friedman tai Gary S. Becker. Mutta silti ei "reaalisesti olemassa olevaa uusliberalismia" saa palauttaa pelkkään akateemiseen teoriaan, vaikka se siihen tukeutuukin. Mikään hegemoniaa tavoitteleva projekti ei toteudu puhtaassa muodossa. Taistellessaan kulttuurisesta hegemoniasta hallitsevien ryhmien ei vain ole pakko tehdä kompromisseja, niiden pitää myös yhdistää käsityksensä konkreettisella tavalla alistettujen ryhmien yleisiin intresseihin, muuttaa itseään tämän mukaisesti, ilmaista itsensä uudella tavalla – re-artikuloitua.
Vuoden 1968 sukupolven, nais-, ympäristö- ja työväenliikkeen keskeisiä vaatimuksia on integroitu uusliberalistisiin politiikkoihin. Näin on saatu organisoitua aktiivista hyväksyntää, absorboitu näiden liikkeiden kriittinen potentiaali, ja näin viime kädessä kyseiset liikkeet itse on saatu lopahtamaan. Kolme esimerkkiä, lyhyesti:
1) Aivan perustellusti arvostelivat vuoden 1968 sukupolvi ja naisliike paternalistisen ja patriarkalistisen sosiaalivaltion sortavia piirteitä. Nuo piirteet pusersivat yksilöiden vapaan kehityksen normien määräämän elämäntavan korsettiin. Uusliberaalinen liike omaksui tämän arkitajuntaan jo hyvin ankkuroituneen kritiikin, käänsi sen ylösalaisin – siis päälaelleen – radikalisoiden sitä ja vei näin vasemmistolaiselta kritiikiltä sen kärjen ja uskottavuuden. Uusliberaalit voimat esittivät yhteiskunnan kriisitendenssit seurauksena "liiallisesta sääntelystä", yleisenä valtiollisena säätelykriisinä. Lääkkeeksi tarjottiin valtion asiaanpuuttumisen vähentämistä, säätelyn purkua ja yksityistämistä.
Uusliberaalinen "ideologiakritiikki" tähtää "hyvinvointivaltion kykyyn harjoittaa sortoa" (Marcuse) ja asettaa tämän (kansalais)yhteiskunnan vastakohdaksi. Näin uusliberalismi tarjoaa tulkintoja, jotka ohjaavat toimintaa muutosten suuntaan; se antaa näennäisen selvät suuntaviivat, joita subjektit voivat omaksua. Holhoavan hyvinvointivaltion vastapainoksi nostetaan tunteisiin vetoavalla tavalla yksilön vapaus. Myös vasemmisto oli korostanut sitä, mutta toisin painotuksin. Tässä uusliberaalien taantumukselliset pyrkimykset kohtaavat vasemmiston emansipatoriset vaatimukset, mutta nyt muuttuneiden voimasuhteiden vallitessa. Seurauksena on, että entiset "kuusikymmenlukulaiset", vihreät ja sosialidemokraatit muuttuvat itse kantaviksi voimiksi suunnistauduttaessa kohti "omavastuullisuutta" ja valtiollisten rakenteiden purkua.
2) Viime vuosisadan 60-luvun työläisten liikehdintä, jotka etenkin Italiassa ja Ranskassa, mutta myös silloisessa Länsi-Saksassa huipentui tehtaiden miehityksiin ja villeihin lakkoihin, suuntautui aivan olennaisesti yhä pidemmälle menevää työnjakoa, liukuhihnojen nopeuttamista ja siitä johtuvaa työn yksitoikkoistumista ja henkistä sekä ruumiillista stressiä vastaan. Nuo työelämän uudet prosessit johtivat työvoiman ennenaikaiseen loppuunkulumiseen ja ammattitaidon heikentymiseen.
Myös 70-luvun ammattiliittopoliitikot panostivat, valtion tuella, "työn humanisointiin". Kuitenkin vasta tuotantovoimien ja -suhteiden kapitalistinen uudelleenjärjestely tekee lopun entisestä "fordistisesta" pyrkimyksestä "liukuhihnatyöhön opetetun gorillan" tuottamiseen. Nyt painotus tuotannon älylliseen puoleen on vahvempi, nyt kysytään välittömien tuottajien ei-muodollista kokemustietoa, luovuutta, jopa emotionaalisuutta. Tähän tiedon ja subjektiivisuuden uudelleensijoittautumiseen liittyy työprosessiin osallistuvien ihmisen suhteellisen autonomian laajeneminen. Mitä korkeampi on toimintojen tieteellistymisaste, sitä vaikeampaa on työprosessin suora kontrolli. Toimintojen yksityiskohtia ei enää määritellä etukäteen, vaan ne jätetään pitkälti työntekijöiden itsensä määräysvaltaan – pääasia, että tavoitteet saavutetaan. Työntekijöiden tietämyksen mukaankytkentä tekee toiminnoista yleensäkin kiinnostavampia ja monipuolisempia.
Toisaalta: koska tavoitteet on määrätty ulkoapäin ja yrityslähtöisesti, rajoittuu autonomia kapealle alueelle – se, mikä edesauttaa yrityksen kilpailukykyä, sanelee autonomian rajat. Näin työntekijöiden on pakko sisäistää joustavuus- ja tehokkuusajattelu, yrittäjän näkökulma omien ajattelu- ja toimintatapojensa osaksi. Työn reaalinen alistaminen pääomasuhteelle nousee historiallisesti ja laadullisesti uudelle tasolle. Pääoman toimesta tapahtuva riippuvaisen työvoiman riisto siirretään sivuraiteelle siten, että toimivalle subjektille myönnetään laajempia, mutta samalla rajallisia toimintamahdollisuuksia, jolloin hänen kohdallaan voidaan alkaa puhua "itseriistosta".
3) Eräs (toisen) naisliikkeen ydinteeseistä oli sukupuolelle pohjautuvan työnjaon kritiikki, se, että naiset pakotettiin patriarkaalisiin aviosuhteisiin, joissa he yleisesti ottaen joutuivat suljetuiksi pois (täysipäiväisestä) ansiotyöstä ja riippuvaisiksi miespuolisista perheen elättäjistä, siis suljetuiksi yksityiselämän piiriin.
Nyt juuri uusliberaalinen työsuhteiden ja sosiaalivaltion remontointi antoi tälle kaikelle suorastaan nurinkurisella tavalla tukea. Samalla kun naisten työelämään osallistuminen tuli yhä enemmän itsestään selväksi, työpaikkojen määrä väheni rakenteellisen työttömyyden johdosta, ja kilpailu työpaikoista koveni. Uusliberalismia edeltäneen "fordistisen" kauden paternalistisiin valtiollisten ja perhesuhteiden sijasta markkinat siirtävät nyt naisten itsensä harteille sen vastuun, että henkilökohtainen pätevyys ja kyky johtaisivat menestykseen – jos johtavat. Yksilötasolla tämä on todellakin nykyään mahdollista. Sitä kuvastavat – julkisuudessa ylimainostetut – menestyneet naiset, alkaen Saksan liittokanslerista, samoin monet naisjohtajat ja TV-kasvot. Tämä tekee uusliberaalisesta rakennemuutoksesta monien naisten silmissä hyväksyttävää, ja samalla se johtaa naisliikkeen hajoamiseen. Edes naiset eivät nykyisin enää puolusta kollektiivisia järjestäytymismuotoja etujansa ajamiseksi. Niitä pidetään useimmiten vanhanaikaisina ja "miesvihamielisinä".
Tämän kääntöpuolena on, että jotta naiset voisivat tarjota koko työvoimaansa markkinoilla, tarvitaan kolmessa suhteessa vapaata palkkatyöläistä – toisin sanoen sellaista, joka ei, kuten Marx totesi, ole vapaa vain tuotantovälineistä ja vapaa myymään työvoimaansa, vaan myös vapaa välttämättömistä "reproduktiivisista töistä", eli perheen ja jälkikasvun huoltamisesta. Menestyvät uranaiset voivat kyllä vapautua vanhoista perhemuodoista turvautumalla maahanmuuttajanaisten halpaan työvoimaan.
Edellä mainitut kolme esimerkkiä osoittanevat, miten uusliberalismi voi, huolimatta antisosiaalisesta politiikastaan, nojautua aktiiviseen ja passiiviseen hyväksyntään – se näet omaksuu alistettujen ryhmien intressejä, mutta siten, että se kääntää nurin niiden tavoitteet ja pukee ne "itsensä markkinoinnin" vaatteisiin. Juuri tämä on passiivisen vallankumouksen dialektiikkaa, joka ei yksinkertaisesti vain palauta ja säilytä porvariston herruutta, vaan kehittää sitä.
Kyse on siis siitä, että kiinnitämme johdonmukaisesti huomiota näihin mainittuihin ristiriitaisuuksiin – muuten uusliberalistinen uudelleenjärjestely tulkitaan pelkäksi kurjistumisen prosessiksi, ja silloin jää ymmärtämättä, miksi tämä ideologia on näin vahvaa ja vaikutuskykyistä. Usein näet vasemmiston taholta uusliberalismia nimitellään pelkäksi "tuhovoimaksi" tai "konservatiiviseksi restauraatioksi".
Marx oli kuitenkin aina korostanut kapitalistisen kehityksen tuhoavien ja tuottavien voimien ristiriitaista sulautumista. Myös uusliberalistisen managementin kohdalla, puhuttaessa siirtymästä ylikansalliseen informaatioteknologiseen tuotantotapaan, on nähtävissä tuottavia voimia – tayloristisen liukuhihnatyön väheneminen voi vapauttaa työntekijät monotonisuudesta, uudet tuotantomuodot voivat integroida heidän tietoaan, automatisointi ja tietokoneistaminen vähentävät ruumiillista työtä. Lisäksi kulttuuri- ja tavaramaailman kansainvälistyminen voi varjella meitä kansalliselta ahdaskatseisuudelta, valtiollisen säätelyn purkaminen voi osaltaan poistaa paternalistista holhousta; patriarkaaliset perhesuhteet murtuvat ja naisten ansiotyö tulee kasvavassa määrin mahdolliseksi. Mutta tämän kehityksen hedelmät jakautuvat nykyisin epätasaisemmin kuin koskaan aiemmin sitten toisen maailmansodan päättymisen.

3. Repeämiä hegemoniakoneistossa

Yhteiskunnallisten suhteiden ristiriitaisuus itsessään estää hajanaisten subjektien sääntelyn ja heidän vahvistumisen. Suhteiden valta tuottaa yhä uusia ristiriitoja. Ja tämä substantiaalisen ykseyden, siis sisäisen koherenssin mahdottomuus aiheuttaa epätasapainoa ja myös vastarintaa.
Julkisten palvelujen ja sosiaalivakuutusjärjestelmien markkinamuotoinen yksityistäminen siirtää vastuun uusintamisen edellytyksistä kuluttajayksilöiden päätösten ja henkilöiden tuloista riippuvan säästörasituksen tasolle. Samalla työelämän muutokset johtavat yhtäällä tulojen menetyksiin ja prekaarityösuhteisiin (ennen kaikkea näin käy työtä tekevien köyhien, "labouring poor" kohdalla), toisaalla taas työtahdin kiristämiseen ja työn joustojen kasvattamiseen ja sitä kautta kasvaviin vaatimuksiin liikkuvuudesta ja julkisten palvelujen (kuten lähiliikenteen, lastenhoidon, opetuksen ja jatkokoulutuksen jne.) laadusta. Vastakohta kasvavien uusintamisvaatimusten ja niiden yleisten edellytysten rapautumisen välillä johtaa sekä yksilöllisen ja kollektiivisen toimintakyvyn prekarisaatioon että elämänlaadun huonontumiseen. Yhä useammassa tapauksessa kyse ei ole pienen ryhmän kärsimästä vahingosta, vaan sellaisesta, sinänsä ristiriitaisesti yleistyvästä ilmiöstä, jota eivät edes it-sektorin high potentials pysty pysäyttämään.
Prekarisaatio, riistokäyttö, yhteiskunnallinen polarisoituminen, oman elämän kuihtuvat näköalat ja vähenevä mahdollisuus sen suunnitteluun laittavat yhteiskunnan yksilöt vetokokeeseen. Puuttuva vaikutusvalta, jatkuvat reformit ja riittämättömät mahdollisuudet tyytymättömyyden ilmaisuun vakiinnuttavat epävarmuuden kulttuuria ja antavat aktiivisen konsensuksen murentua. Epävarmuus ja tyytymättömyys tiivistyvät edustuksellisuuden kriisinä, äänestämättä jättämisenä, oikeiston kannatuksena, vailla kohdetta olevina mellakoina jne. Tämä työn ja uusintamisen kaksinkertainen prekarisoituminen on osa niitä taisteluja, joita käydään ylikansallisen tuotanto- ja elämäntavan ja uusliberaalisen hegemonian jatkamisesta ja varmistamisesta. Se on sidoksissa luokka- ja sukupuolisuhteiden sekä kansallisuuteen, etnisyyteen tai uskontoon perustuvien jakolinjojen hajottamisen ja uudelleen sommittelemiseen, jotka samalla tuottavat alistettujen ihmisryhmien välille uusia sidoksia, mutta ennen kaikkea eroja. Elämme, erittäin erilaisin tavoin, yhteiskunnallisen kysymyksen kärjistymisen aikaa. Sitä paitsi ristiriitojen käsittely tapahtuu pukemalla uuteen muotoon autoritaariseen uusliberalismiin johtava valtaprojekti tilanteessa, jossa konservatiivis-liberaaliset suhdanteet jyräävät sosiaalidemokraatit.
Samalla muodostuu monitahoinen liikkeiden liike, joka yrittää organisoida vastarintaa, usein hyvin sitoutumattomana ja haavoittuvana, mutta se kuitenkin kasvaa ja yrittää luonnostella aloitteita "post-uusliberaaliseksi" agendaksi. Paitsi mediavaikutusta, kehittyy myös symbolinen vaikutus, ja osaksi saadaan mahtavaa menestystä myös työ- ja elinehtojen välittömässä parantamisessa. Ajatellaanpa vain suurimman globaalin "työnantajan", Wal-Martin tuntuvia tappioita Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Saksassa: Yhdysvalloissa konserni hävisi kaikki valitukset naisten ja maahanmuuttajien syrjimisestä ja kielletystä dumppauksesta. Kiinassa sen täytyi kovien taistelujen jälkeen sallia ammattiyhdistysten perustaminen, vaikka se käykin firman julki kuulutettua filosofiaa vastaan. Saksassa sen ei annettu saattaa voimaan protofasistista liikeohjeistoa työntekijöille, ja viime kuussa sen täytyi lopulta vetäytyä kokonaan pois Saksan markkinoilta, koska se ei pystynyt kilpailemaan Aldin, Rewen ja kumppanien kanssa.

4. Vasemmistoliikkeiden ristiriidat

Siltikin, huolimatta yhteiskunnallisista hajautumistendensseistä, edustuksellisuuden kriisistä, yhä uusiutuvista protesteista ja vastaavista, tähän asti ei ole onnistuttu kehittämään mitään edes puoliksi yhtenäistä vasemmistoprojektia. Siihen on lukemattomia syitä, joista monet ovat rakenteellisia ja toiset liittyvät itse vasemmistopolitiikan muotoon. Voisin tässä tarttua vain muutamiin tyypillisiin. Ne kaikki liittyvät mielestäni siihen, ettei todellakaan voida ajatella ristiriitoja, kestää tai sietää niitä ja vastaavasti käydä muokkaamaan niitä.

a. Kansallisen retronormatiivisuuden mielettömyys

Usein joltakin uudelta puuttuu käsite. Kovasti väitellään ja valitetaan yhteiskunnallisuuden kriisistä, kansallisen sosiaalivaltion tai perinteisten normaalityösuhteiden lopusta. Samalla niitä puolustetaan kaikkein defensiivisimmin niiden fordistisessa muodossaan. Tämä laajalle levinnyt retronormatiivinen, takaisinpäin suuntautunut katsomus epäonnistuu, koska jo 30 vuotta sitten uusliberalismi on murskannut siltä perustan, eikä nykypäivän ylikansallisiksi laajenneilla kilpailuvaltioilla ja joustavoitetuilla työsuhteilla ole enää paljoa tekemistä vanhojen muotojen kanssa. Kansallinen sosiaalinen hyvinvointivaltio, jota niin kauan on aivan oikeutetusti kritisoitu vasemmalta, suuntautuu vasemmistopolitiikkaan hetkellä, jolloin tämän muodon perusta on jo hajonnut. Työläästi ja uhmalla saavutettujen tulosten puolustaminen ei luonnollisestikaan ole väärin, mutta aivan liian usein se jääkin siihen.
Edelliseen liittyy teoreettisia ongelmia, jotka käsittävät uuden vain vanhan dekonstruktiona, pitämättä sen omaa erityislaatua keskeisenä – jo "postfordismin" käsite osoittaa tämän: senhän erottaa fordismista vain "ei enää" eli sen ajallisessa järjestyksessä jälkeen tuleminen. Puhutaan, että yhteiskunnallisten ristiriitojen "hiljentämiseksi" ei minkään yhteiskuntaryhmien koalition ole tähän mennessä onnistunut sysätä syrjään sitä sääntelytapaa, joka vastaa kehittyvää postfordistista kasautumisjärjestystä. Oireellista on implisiittinen käsitys tasapainoisesta, stabiilista, kriisittömästä kapitalistisesta kehityksestä – vaikka esim. sääntelyteoreettiset esitykset aina torjuvat sen. Tosiasiassa sääntelyteoria pyrkii nimenomaan analysoimaan ristiriitojen sääntelyä, muttei halua poistaa niitä – käytännössä se pääsee ulos ristiriidoista, konflikteista, taisteluista ja kriiseistä useimmiten vain tulkitsemalla ne epäyhtenäisyydeksi. Silloin yhtenäisyydestä, koherenssista, tulee kääntäen ristiriitaisuus. Sen tyylinen läheinen yhteys pääoman hyväksikäytön ja työväenluokan uusintamisen välillä, tuottavuuden kasvun ja palkankorotusten välillä, niin kuin ne fordismissa osittain olivat nähtävissä, on kapitalismin historiallisessa kehityksessä harvinainen yhdistelmä – ja kuitenkin se muodostaa sen taustan, jota vasten 'uusi' on tähän saakka luokiteltu. Sen kanssa samassa yhteydessä voidaan pelkistää uusliberalismin kieltäminen eräänlaisena ideologisen "myytin" lajina tai "valheena".
Kun mietitään uusia, aivan toisenlaisia ratkaisuja, saadaan usein myös vasemmalta vastauksena se, että ne osoittautuvat poliittisesti toteuttamiskelvottomiksi. Mutta vielä paljon vähemmän tulee kyseeseen paluu vanhoihin muotoihin. Varsinkin kun prekaareja työsuhteita ja sosiaalitoimen purkamista käsitellään ennen kaikkea kansallisina ongelmina, myös käsitykset toimivasta taloudesta liimautuvat vanhaan kansallisvaltioon, vaikka kyseessä on ylikansallinen prosessi. Taaksepäin suuntautuneiden kansallisten yhteiskunnallisten saavutusten puolustamisnäköalojen kanssa ei voida ajatella mitään vasemmistolaista politiikkaa, joka ottaisi mukaan myös muut, tähän saakka vanhoista muodoista ulos suljetut ryhmät tai edistyksellä tavalla tukkisi mahdollisuudet vähemmän normitettuihin, joustaviin elämän- ja työsuunnitelmiin. Tämä pätee suurelta osin ammattiyhdistyksiin, osaan eurooppalaisia vasemmistopuolueita ja myös yhteiskunnallisiin liikkeisiin (esim. Saksan maanantaimielenosoituksiin).
Yksi esimerkki prekarisoitumisen kentältä: joustavoitettujen, usein prekaarien osa-aikatyösuhteiden massiivinen laajeneminen mahdollistaisi monille naisille ylipäänsä palkkatyöhön menemisen ja yhteyden välttämättömiin uusintamistöihin (he kokevat tämän varmaankin samalla pakkona). Vasemmistoperspektiivistä katsoen ei voi vain yhtä kaikki painostaa työttömiä ja prekarisoituneita takaisin muodolliseen kokopäiväiseen palkkatyöhön, vaan on suosittava kokeiluluonteisesti mahdollisimman itseohjautuvan työn muita muotoja ja vaadittava niitä yleistettäväksi. Laajasti ottaenhan kokoaikainen palkkatyö on yhteiskunnallista integraatiota määräävä toimituspiste – myös suurelle osalle vasemmistoa, erityisesti ammattijärjestöille (ei luonnollisestikaan kaikille, mutta suurelle osalle niitä). Vaatimus paremmista työehdoista, varmemmista työsuhteista ja korkeammasta osuudesta tuotettuun lisäarvoon on kylläkin oikeansuuntainen, mutta riittämätön.

b. Vain 'ylhäältä' tuleva kurjistamisprosessi

Monet vasemmistolaiset analyysit viittaavat aivan liian usein vanhojen muotojen rapautumiseen, diagnosoivat ratkaisujen ilmentymiä ja hajautumisprosesseja, "rutiinien ja tavanomaistumisen hävittämistä" sekä yhteiskunnallisten suhteiden epävirallistumista. Sellaiset havainnot ovat varmasti osaksi osuvia ja kuvaavat vanhan fordistisen tuotanto- ja elämäntavan rapautumisilmiöitä, mutteivät pääse ulos vanhoista kurjistumisteoreettisista lähtökohdista.
Kuitenkin, vastoin vallitsevaa, riistokäyttöön perustuvaa käsitystä, esimerkiksi itse prekarisoituminen matalapalkka-aloilla on jotakin enemmän kuin kurjistumisen uusi painos. Tällainen joustoriisto, fleksiibeli riisto, sisältää välttämättä mahdollisuuden korkeampaan itseorganisoitumiseen tai self-managementiin, jos vain halutaan. Eivät ainoastaan korkeasti koulutetut riemuitse "yhdeksästä viiteen" -rutiinin loppumisesta. Ihmiset tietävät useammin kuin ajatellaan, että vanhaa normaalityösuhdemallia tuskin voidaan saada takaisin. – Lisäksi monet heistä eivät myöskään taistele normaalityösuhdemallia vastaan, sillä myös prekaarisimpiin suhteisiin sisältyy yhtä lailla laajemman itsemääräämisen momentteja ja toisenlaisen elämisen – eniten kylläkin syvemmän nujertamisen – mahdollisuuksia. Myös illegalisoitujen ("laittomien" maahanmuuttajien) olemassaolotavassa on sellaisia ristiriitoja, mikä ei loppujen lopuksi kuvasta heidän itsensä leimaamaa "muuttoliikkeen autonomian" käsitettä. Repressiivisimmistä toimenpiteistä huolimatta monen "laittoman" maahanmuuttajan onnistuu löytää matalapalkkasektorilta työtä, joka muuten olisi heiltä kiellettyä. Hyvin koulutetut ammattityöntekijät, monet heistä maahanmuuttajia, jotka aivan hyvin roikkuvat yhdestä määräaikaistyösuhteesta seuraavaan, pitävät niiden välisiä lyhyitä työttömyysjaksoja normaaleina ja voivat osin aivan hyvin elää näiden työsuhteiden kanssa, varmistaa vaatimattoman toimeentulon, mikäli ei sairaus, karkotus tai jokin muu tekijä katkaise jousto-uraa. Sellaisissa uusien suhteiden ristiriitaisissa toteuttamismuodoissa käy selväksi, miksi myös "asianomaiset" itse (siis myös "me") uusintavat (uusiinnamme) prekarisoituja suhteita ja miksi uusliberaalinen uudisrakentaminen etenee niin vakaasti.
Mutta ennen kaikkea kurjistumisteoreettiset näkökannat uusintavat ›ylhäältäpäin" asianomaisiin suuntautuvaa katsetta, ovat taipuvaisia desubjektivoimaan ihmiset toimijoina suhteissa – ja tämä tapahtuu aikana, jolloin uusliberaaliselta puolelta huudetaan esiin pysyvää subjektiutta ja omatoimisuutta. Mutta sellaisessa perspektiivissä, joka käsittää uusliberalistisen uudisrakennustyön "ylhäältäpäin" ohjattuna prosessina ja joka muka laskeutuu asianosaisten tasolle, ongelmana on se, että siitä puuttuu yhteiskunnallisten rakenteiden sisällä toimivien subjektien omatoimisuus, siitä puuttuu se miten yksilöt rakentavat uusia struktuureja ja samalla muovaavat itseään. Vain siten voidaan havaita, miten yksilöt avustavat näiden suhteiden reproduktiota, ja miten ennen kaikkea myös murtuvat ristiriitakuviot tarjoavat yhä uusia mahdollisuuksia interventiotoimiin, joista ristiriitaiset asetelmat syttyvät.
Uudempi tutkimus yrittää täyttää näitä aukkoja eikä käsitä niin prekarisoimista kuin rasismiakaan pelkästään vanhan hajoamisprosesseina, vaan hajoamis-/yhdentymisparadoksina, kuten saksalainen sosiologi Klaus Dörre sanoo. Subjektiivisten jalostamismuotojen kohdalla osoitetaan, miten yksilöt rakentavat itseään (ns. toissijaisesta yhdentymispotentiaalista) näihin suhteisiin. Subjektiivisuutta katsotaan tässä kuitenkin (Bourdieuta lainaten) vain yhteiskunnan uusintamisen näkökulmasta, ikään kuin tunteenomaisena taantumuksellisuutena. Restriktiivisimmistä toimintakyvyn muodoista ei ole mitään ulospääsyä. Subjekteille tosin kuuluu tai sopii omatoimisuus, mutta valta tai kyky muuttaa suhteita tuomitaan yleisesti. Tätä vahvistaa sijaispolitiikkojen, valtiokeskeisyyden ja valistuneen eliitin jne. esittämien, köyhien ja toimintarajoitteisten auttamisvetoomusten vahva korostus.

c. Yksinkertainen negaatio ja "suuri politiikka"

Vaihtoehdot muotoillaan usein sellaisella tavalla, joka liittyy sellaiseen politiikkakäsitykseen, joka korostaa hyviä argumentteja ja vetoomuksia valistuneisiin omiin etuihin taloudessa ja politiikassa. Useimmiten vedotaan imaginääriseen yhteiseen etuun "olisi toki kaikkien kannalta parempi, jos kysyntä kotimarkkinoilla nousisi... jne". Sitten muotoillaan parhaita reformiprojekteja ja usein ikään kuin jo lakiesityksiä. Siten yritetään herättää medioiden intressi mutta samalla myös uusinnetaan käsitys politiikasta "suurena politiikkana", joka suuntautuu "valtioon", jonka oletettuna tehtävänä on tehdä politiikkaa kaikille, "kansan" puolesta – jolloin pitää jo kysyä mitä tämä "kaikille" tarkoittaa. Tämä vetoaminen valtioon vastaa ahdasta perinteistä käsitystä politiikasta – politiikka on sitä mikä ajankohtaiskatsauksessa näkyy: parlamenttikeskusteluja tyhjille riveille, puolueita, hallitus, suuria etujärjestöjä, luonnollisesti itse mediat. Yritys pelata mukana tällä areenalla on jo itse osa hegemoniaa. Parempien esitysten muotoilu vaatii asiantuntemusta, asiantuntijoiden tietoa. Monet kansalaisjärjestöt ovat saaneet siinä merkittäviä aikaan, mutta samalla ne vahvistavat suuntausta politiikan epäpolitisoimiseen, kun ne delegoivat noille asiantuntijoille ja syventävät kompetenssin-inkompetenssin suhteita. Rajoittuminen rakentavaan, sisällölliseen kritiikkiin jättää samalla politiikan hallitsevat muodot koskemattomiksi. Lisäksi jäädään liian paljon siihen, että kritiikki tai protesti olisi vain silloin legitiimiä, jos ei jo heti tehdä rakentavaa esitystä (Tobin-vero, kansalaisvakuutus). Siten uusinnetaan vanhaa sijaisedustamisen muotoa ilman että ne ryhmät, joiden puolesta puhetta pidetään, itse saisivat äänensä kuuluviin.
Sitä vastaan nouseekin vastarinnan legitiimi ilmaus, protesti muotoiltuna selväksi "ei" - mutta protesti ja kritiikki pelkkänä negaationa uudelleenmuokkausprosesseja vastaan jää liian usein seisomaan paikoilleen, rajoittuu puhtaaksi torjunnaksi ja jääden siten melko vaille vaikutusta. Mutta ne voitaisiin liittää toisenlaiseen käsitykseen politiikasta - sillä laajakantoinen yhteiskunnallinen muutos ei kuihdukaan "suuressa politiikassa" vaan sen pitää mennä ihmisten arkipäivään, ymmärtää nimenomaan se politiikan sfäärinä (kuten Antonio Gramsci jo varhain osoitti, mutta myös toinen naisliike vielä kerran teki selkeäksi). Siinä pyritään sitten yksilölliseen ja kollektiiviseen toimintakykyyn, kysymykseen arkipäivän organisoitumisesta ja kokemukseen, joka järjestää yhteiskunnalliset olosuhteet esille, siis muutettavaksi. Jos vasemmistolainen poliittinen kulttuuri ei tule arkipäivään, niin vasemmistolaisia tarjouksia ei koeta todellisina vaihtoehtoina. Ei siis ole kyse jatkuvista neuvotteluista ja reformista vaan "effektiivien murtumien laajentamisesta, joiden kulminaatiopiste liittyy voimasuhteiden mullistumiseen liikkeiden hyväksi" kansalais- ja poliittisen yhteiskunnan maaperällä. On kyse poliittis-kulttuurisista projekteista, jotka liittyvät arkisiin ongelmiin, mahdollistavat kyseisten ryhmien tilanteen välittömän parantamisen ja edelleen pidemmälle menevän, vallitsevat rajat ylittävän kehityksen, ovat piikkejä hallitsevien lihassa.

d. Erilaistuminen ja yhtenäistäminen – miten operoida antinomioilla?

Ottaen huomioon olosuhteiden läpinäkymättömyyden, yhteiskunnallisten ryhmien ja luokkien uudenlaisen koostumuksen sekä kokemuksen yhtenäiseksi tekemisen ahdistavasta muodosta sellaisena kuin se vanhasta työväenliikkeestä on tuttua – kun se nimittäin aina johti heikompien ryhmien ja luokkafraktioiden marginalisoitumiseen – on niin sanotussa liikkeiden liikkeessä vakiintunut eräänlainen differenssiajattelu ja produktiivinen suhde pluraliteettiin.
Kuitenkin uusinnetaan sellaista käytäntöä, joka ei tuo esiin päivänpoliittisesti yhtenäisyyksiä, siis yli kepeiden julistusvaatimusten. Tuskin syntyy kytkentöjä erilaisten ryhmien välillä kun kerran korostetaan sitä, että ongelmatilanteita ei voida verrata (ovat vertauskelpoisuutta vailla). Otetaan tässä prekarisoitumisen esimerkki. Tosin vasemmalta käsin puolletaan laajennettua prekarisaation käsitettä, jotta havaittaisiin miten prekarisaatiosta on tullut yleistä "yhteiskunnallista normaliteettia". Tällöin käsite kuitenkin yleensä katoaa, koska siihen liittyy aivan erilaisia yhteiskunnallisia prosesseja ja sen piirissä liikkuu aivan erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä eikä illegaalia maahanmuuttajanaista siivoamassa voitane verrata projektista projektiin harppailevaan nettisivusuunnittelijaan. Toisaalta sellaiset positiot ageeraavat tarkoituksellisen varovaisesti jottei rakentuisi liian nopeasti yhtenäistä kehitystä ja siitä johdettavia näkökantoja – tai eräänlaista uutta muotikäsitettä – mikä onkin hyvin ymmärrettävää. Tosin osuvasti viitataan siihen, että prekarisaatio kulkee kaikkien kvalifikaatiotasojen kautta, mutta siitä taas seuraa usein kaavamainen erottelu "korkeaosaajiin" ja "alhaisen osaamisen segmentteihin", "luksusprekaareihin" korkean symbolisen kapitaalinsa kanssa ja "oikeasti" prekaareihin: tällöin vain nimetään erottelulinjoja eikä yhteneväisyyksiä. Kun siis yhteiskunnallinen erilaistuminen on niin läpinäkymätöntä niin vetäydytään takaisin erilaisuuksiin.
Se on siis ymmärrettävää mutta tällöin kaihdetaan reaalista ristiriitaa – yleistämisen (ei yhtenäistämisen) ja erilaisuuden välillä ja otetaan kantaa erilaisuuden puolesta ja välityksiä vastaan. Se on liian vähän ja liian varovaista. Luonnollisesti täytyy taistelujen ja sosiaalisen organisoitumisen asettua aivan erilaisiin elin- ja työolosuhteisiin – mutta niiden täytyy tavoitella siitä eteenpäin yleistettävää momenttia, yhteisesti kehiteltävää positiota. Muutoin voidaan pelätä kaventumista tai taantumista korporatiivisiin eli ahtaisiin ryhmäintresseihin, mikä vain kärjistää alistamista, joka uhkaa aina silloin, kun taisteluja ei käsitetä hegemoniaalisiksi konflikteiksi koskien yhteiskunnallista järjestystä itseään.
Sitä linjaa vastaan, joka hajaannuksia ja erilaistumia korostaessaan vain uusintaa olosuhteita, suuntautuu enemmän voluntaristinen yhtenäistäminen, jota ajaa vastahankainen subjekti tosivasemmalta (milloin kansainvälinen työväenluokka, milloin prekariaatti tai sitten globalisaatiokriittinen liike jne). Linja on voluntaristinen, koska se ensi sijassa panostaa pikaista puhetason rakennelmaa uudesta yhtenäisestä "vallankumouksellisesta" subjektista. Tämän se tekee vaivautumatta käsittelemään ristiriitoja heterogeenisten näkökantojen ja tarpeiden, sosiaalisten jakolinjojen, subjektien hegemoniaalisten sidonnaisuuksien koskien olosuhteiden uusintamista – ei siis omistauduta tarpeelliseen välitykseen ja yleistämiseen, ei asemoiduta erilaisten ryhmien arkirealiteetteihin. Tämän sijaan on uusvallankumouspaatosta (minustakin se usein on ihan somaa), mutta tällainen väkinäinen yhtenäistäminen uhkaa taas laiminlyödä eroja.
Ratkaisevaa on siis, että kyetään käsittelemään produktiivisesti ristiriitaa yleistämisen (ei yhtenäistäminen) ja erojen välillä ja huolimatta kaikesta asematilanteiden ja tarpeiden erilaisuudesta pitää kiinni sellaisesta yleistettävän toimintakyvyn perspektiivistä, joka ei alista eroja. Tämä ongelmakenttä näkyy globalisaatiokriittisessä sosiaalifoorumiliikkeessä. Se on antanut viime vuosina tärkeän panoksen liikkeiden liikkeen vakiinnuttamisessa. Tosin on olemassa sangen erilaisia näkemyksiä prosessin jatkamisesta sekä siitä, millaiset poliittiset muodot ovat tarkoituksenmukaisia radikaalin yhteiskunnallisen murrosprosessin puolesta. On olemassa konsensus pluraliteetin välttämättömyydestä ja diversiteetin rikkaudesta liikkeissä mutta myös tarpeellisesta koherenssista. Usein tästä ongelmasta keskustellaan yksinkertaisten dikotomioiden avulla, institutionaalisen politiikan ja autonomian vastakohtaisuutena, liikkeiden ja puolueiden, etujoukkoajattelun ja perustason demokratian, kansalaisyhteiskunnan ja valtion vastakohtaisuutena jne. Mutta nämä olemustason käsitteellistämiset rakentavat vääriä vastakohtaisuuksia, koska konkreettisessa elämässä on kyse liikkeistä ja ristiriidoista.
On kyse vastakkaisuuksista, jotka nousevat itse liikkeiden poliittisen praksiksen kentästä, kun erilaiset (osin vasta kehittymässä olevat) toiminta- ja organisaatiomuodot sulkevat tietyssä mielessä toisiaan ulos mutta aivan samassa määrin ovat kuitenkin erottamattomia. Jottei liikettä hajotettaisi tai jottei se pirstoutuisi (postmoderniksi) rinnakkainoloksi vailla siteitä niin tarvitaan sitä, minkä Brecht nimesi: "Osata operoida antinomioilla."

© Mario Candeias 2007

Maailmantalouden suurta pamausta odotellessa

Uusi talousvuosi alkoi edellistä paljon synkempien näköalojen merkeissä. Taloudellista liikennettä esiintyy pääasiallisesti anonyymimarkkinoiden toimesta. Nämä ovat finanssimonopolistisen oligarkian käsissä. Reaalitalous näyttelee pientä ja marginaaliroolia nykyajan kansantaloudessa. Spekulantit ostavat ja myyvät valtiovelkaa, ostavat velkakirjoilleen vakuutuksia (SWAPS) tai ajavat kokonaisia valtiotalouksia vararikkoon tienatakseen siitä satoja ja tuhansia miljardeja. Nämä voimat ovat kaikkivaltias talouden jumala, jota palvelee poliitikot ja byrokraatit. Niitä voimia ei voi verottaa, panna kuriin tai säännöstellä toimintaansa. Niitä voi vain lepyttää tai totella niiden tahtoa toivossa, etteivät osoittautuisi kovin kostonhimoisiksi.

Tilanne nykyään on toisenlainen verrattuna aikaisempaan, jolloin pääomien omistajilla oli nimiä. Nyt maailman 200 rikkainta kapitalistia omistaa 1,5 biljoonaa dollaria. Rahamarkkinoiden käsissä oleva pääoma on noin 1000 biljoonaa. Yksinomaan tietokoneen näppäimiä käyttäen vaihtaa käsiä 200 miljardia dollaria yhden sekunnin aikana. Finanssimarkkinoilla ei ole tunnetta, ei sosiaalista identiteettiä, ne eivät osaa ajatella – ei edes omaa etua pitemmällä tähtäimellä. Ne tavoittelevat maksimi voittoa mahdollisimman lyhyen ajan sisällä.
Monet taloustieteilijät vertaavat nykytilannetta toisen maailmansodan edeltävään aikaan. Monessakin suhteessa tilanne nyt on kuitenkin paljon dramaattisempi. Saksalaispankki Deutsche Bankin, ranskalaispankki Societe Generalen ja japanilaispankki Nomuran ekonomistit varoittavat siitä. Nomura näkee euroalueen hajoavan hyvin todennäköisesti. Taantuma, velka, korkeat korot ja taantumaa syventävät säästötoimet ajavat euromaita toinen toista vastaan ja yhteisvaluuttansa hautaan. Siitä on kulunut vuosi kun ennustimme: ”Kriisin seuraava nimi on eurovaluutta”. ( http://mtl-fi.org/2011/01/03/kriisin-seuraava-nimi-on-eurovaluutta/ ). Vöitä kiristämällä etenemme kohti suurlamaa. Päättäjät ovat tässä tilanteessa neuvottomia. Kykenemättöminä kääntämään talouden suuntaa, tekevät päätöksiä toivossa, että suurpamauksen tulo viipyisi.

  Kurjistuminen, köyhtyminen ja nälkä kuulostavat pienemmiltä pulmilta suurpamaukseen verrattuina. Pienempiä pamauksia kuitenkin esiintyy koko ajan. Financial Times –lehden mukaan, markkinoilta on yksinomaan viime vuonna pyyhkiytynyt pois lähes 5 000 miljardia euroa. DAX –indeksi Saksassa jäi viime vuonna miinukselle noin 15 prosenttia. Ennusteiden mukaan pörssit sulavat tänä vuonna enenemässä määrin ilmankin että kaikki räjähtäisi käsiin. Helsingin pörssistä on huvennut lähes kolmannes osakkeiden hinnoista. Tänä vuonna planeetan suurimmilla talouksilla erääntyy vanhaa velkaa 7,6 biljoonan dollarin edestä. Japanin on tänä vuonna löydettävä 3 000 miljardia dollaria velkakirjojensa lunastamiseen. Vastaavasti Yhdysvaltojen on etsittävä samaan tarkoitukseen 2 800 miljardia dollaria. Loput 7 600 miljardin dollarin velasta jakavat muut G7-ryhmän maat.

Ainoa tapa suoriutua tästä tehtävästä ehjin nahoin on ottaa lisää lainaa. Ongelmana on vain se, että korot nousevat sitä mukaa kun luottoluokitus laskee. Maailmanlaajuisen kapitalismin ongelmia pahentavat luonnonkatastrofit, osakekauppaskandaalit, raaka-aineiden hintaheilahtelut tai sosiaalisten levottomuuksien aiheuttamat esim. öljyn hintavaihtelut. Pahimpia painajaisia syntyy näköalasta, että Kiinan talouden kasvu laskisi alle 8 prosenttiin.

.

Intian talouden jarrut ja ΤΙΜΒΙ –veturit

Intian taloudelle ongelmaksi on osoittautunut se, että kasvu ei luonut vauraampaa keskiluokkaa niin kuin Kiinassa oli tapahtunut. Rutiköyhyyttä esiintyy vierekkäin korkean työnjaon ja teknologian pääomien kanssa. Intiasta puuttui myös Kiinan työläisten rautainen kuri ja byrokratian luja suunnittelukyky. Intia ei voi kunniallisesti pärjätä kilpailussa Kiinan kanssa. Seikka korostuu entisestään kriisin ja globaali taantuman aikana. Intian nopea kasvu on luokitellut maan BRIC –ryhmään yhdessä Kiinan, Venäjän ja Brasilian kanssa. Nykyiset kasvunäkymät ovat Intialle Kiinankin näkymiä heikoimpia.

Paitsi Kiinassa ja Intiassa talouskasvu hiipuu myös Brasiliassa. Niin kuin Kiinassa myös Intiassa talousnäkymiä kiusaavat protestiaallot, jotka nostavat kustannustasoa estämällä näin pääomia siirtymästä maahan entiseen malliin. Estääkseen pahimpia levottomuuksia Intian hallitus on hyväksynyt tukiaisia perushyödykkeiden vähittäiskaupalle. Tämä aiheuttaa joka vuosi 5 miljardin dollarin lisäkustannuksia valtiolle. Tukisysteemi on huomattavasti paljon halvempi kuin sosiaalivaltion rakentaminen. Se ei kuitenkaan tavoita kaikkia 1,2 miljardin asukkaan maassa asuvia nälkäisiä. Tukiaiset vääristävät myös kilpailun eivätkä kannusta kasvua.
2000 –luvun alussa G7 –maat pohdiskelivat, että kannattaako ottaa Venäjä yhteisön jäseneksi vai ei. Päädyttiin kompromissiratkaisuun, ottaa siis mukaan osittain. Näin syntyi G7+1 –ryhmä. Kriisin kärjistyessä porukka kasvoi G20 –muotoon. Kapitalismi tarvitsee investointikohteita eri kansallisvaltioista ja kansantalouksista, joita kutsuu talouden vetureiksi. Kun kasvu ja voitot länsimaissa olivat tyrehtymässä, talouden veturina toimivat BRIC –maat. Niistä visioi kymmenen vuota sitten Goldman Sachin ekonomisti O’ Neil. Alussa BRIC oli vain sijoitussuositusmaita. Myöhemmin vuodesta 2009 Jekaterinburgin kokouksessaan BRIC –maat saivat muotoutua omaksi ryhmäksi, jolla on oma dynamiikka.
Tänä päivänä Goldman Sachs Asset Management’n toimitusjohtajana toimiva sama ekonomisti toteaa Reutersin 2012 Investment Outlook Summit’lle, että kaikissa neljässä BRIC –maassa on rakenteellisia ongelmia, eivätkä ne pysty enää toimimaan veturina kapitalismin globaali talouskasvulle. O’ Neilin mukaan Intia oli kaikista pahin pettymys. Kyseisten pettymysten seurauksena vuoden 2011 ensimmäisellä puoliskolla investoinnit Intiaan rajoittuivat vain 20 miljardiin dollariin. Kiinaan kansainvälinen pääoma sijoitti 60 miljardia, Venäjään 33 miljardia ja Brasiliaan 23 miljardia dollaria. Ekonomistin mukaan edellisten lisäksi Intialla ja Venäjällä on huomattavia hallitusvakauteen sekä korruptioon liittyviä ongelmia. Brasiliaa vaivaa valuuttansa alinomainen hillitön revalvaatio. Kiinan talous tulisi suuntautua kohti matalan kasvun ja korkean kotimaakulutukseen kautta.
Monien ekonomistien mielestä BRIC –ryhmä on lopetettava, sillä se ei täytä enää funktiotaan. Tilalle ekonomistit ehdottavat uudenlaisen kuvion. Sen nimi on TIMBI. Professori George Mason kirjoittaa ForeignPolicy.com’ssa, että Venäjää ja Kiinaa ei pitäisi enää laskea johtavina maina tulevaisuuden talouskehityksestä puhuttaessa. Samaa mieltä on Brookings Instituution Jack A. Goldstone. Sen sijaan katseita on käännettävä Indonesian, Meksikon ja Turkin suuntaan. Näistä maista sitten syntyy TIMBI –ryhmä. Poliittisella tasolla näiden suunnitelmien toteuttaminen aiheuttaisi kitkaa imperialismin ja Kiinan mutta myös Venäjän välillä. Tämän viitekehyksen sisälle pitää sijoittaa USA:n uudet strategiat, joiden mukaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan pääpaino siirtyy Tyynen meren ja Kaukoidän suuntaan.
__Dimitris Mizaras

Kirjoitettu: Jan 11, 2012

بحـــــــران اعتمــــــــاد  

حــــــامد حســـینی
(تاکیدات درمتن ازنویسنده مطلب نمی باشند)

بحران مالی آمریکا که دامنه آن با فاصله زمانی کوتاهی به اروپا و آسیا کشیده شد، پرسش‌هایی را مطرح کرده و موجب برخی داورهای غلط نیز شده است. این نوشته قصد دارد به اجمال سازوکار بحران مالی فعلی را تشریح کرده و برخی ابهام‌ها که می‌تواند منشا داوری نادرست بیشتری شود را روشن کند.
یک پرسش عمومی این است که چگونه در یک مدت کوتاه صدها میلیارد دلار زیان به بانکها، شرکت ها، مشتریان و سهامداران آنها وارد می‌شود و این میلیاردها دلار پول کجا رفته است؟ تصور بعضی افراد این است که چون "پول" نابود نشده لابد کسانی این هزاران میلیارد را به جیب زده اند. لابد این ها هم افراد پشت پرده ای هستند که کشور های پیشرفته را از طریق روشهای توطئه آمیز کنترل می کنند. این تفسیر به روال متعارف تئوری توطئه به کرات مطرح شده است.  برای پاسخ به این پرسش باید در درجه اول نسبت به فراگرد خلق پول  در اقتصاد های مدرن توجه داشت و "پول" را با "اسکناس" اشتباه نگرفت. اسکناس به خودی خود محو نمی شود لکن پول (اسکناس و مسکوک به اضافه سپرده های دیداری) و نقدینگی ( پول به اضافه حسابهای سپرده و مدت دار) به سرعت در مقابل کار کرد های اقتصادی در حجم های عظیم خلق و یا محو می شود. علاوه بر این بایستی نسبت به کار کرد ابزار های مالی جدید،که در چند دهه اخیر از طریق نو آوری های مالی در کشورهای پیشرفته اقتصادی متولد و به «مشتقات مالی» مشهور شده است، آگاهی داشته باشیم تا بتوانیم دلیل " ذوب شدن" هزاران میلیارد دلار دارائی را در مدت زمان ناچیز درک نمائیم.

مشتقات مالی به طور خلاصه قراردادهایی است که بر روی دارایی‌ها و محصولات دیگر منعقد شده و به صورت ابزار های مالی با ارزش که ارزش آن مشتق از دارائی های مبنائی و شرایط قرارداد و ریسک های مختلف است ایجاد می شود.  مشتقات مالی ابزارهای پیچیده‌ای هستند که محاسبه ارزش آنها نیازمند مهارت و دانش ریاضی در سطوح بسیار بالا است. با توجه به سود آوری و موفقیت اولیه این ابزارها، بسیاری از شرکت ها و سرمایه گذاران بدون درک صحیح از ذات این ابزارهای مالی وفرمول های ریاضی پیچیده با استفاده از نرم افزار های آماده شده به ارزشگذاری این ابزارها پرداختند. ارقام حجیم از این دارائی ها را بر اساس قرار دادهای فی مابین شرکت های تجاری ، بانکها، شرکت های سرمایه گذاری و بیمه رد و بدل نموده و حتی بدون شناخت از محصولات و دارایی‌ها، بر روی آنها دادوستد کردند و مشتقات جدیدی را بر روی همان قراداها تنظیم و دارائی های مالی جدید بر روی یک دیگر ایجاد کردند که مانند هرمی وارونه بر اساس یک دارائی اولیه مانند یک وام مسکن یا قراداد خرید و فروش یک کالا و یا ارز یا انتظار دریافت یک جریان در آمد بهره تنظیم شده است.

وارن‌بافت (Warren Buffett)که از سوی دو کاندیدای انتخابات ریاست‌جمهوری امریکا برای وزارت دارایی برگزیده شده است و از ثروتمندان آمریکایی است، پنج سال پیش، مشتقات مالی را «ابزارهای مالی تخریب جمعی» نام گذاشته و روهاتیم (Rohatyn) یک بانکدار نیویورکی نیز مشتقات مالی  را به بمب‌های هیدروژنی بالقوه تشبیه کرده است.
در سیستم اقتصادی امروز این مشتقات مالی به نوعی علاوه بر پول در تعریف استاندارد آن که شامل اسکناس، مسکوک و سپرده‌های دیداری است به دارائی ها اضافه شده و در کنار آنها عمل می‌کنند.

برای توضیح بیشتر کارکرد خلق و محو پول ارائه یک مثال مفید است.

فرض کنید یک فرد حقیقی یا حقوقی یک پروژه اقتصادی برای خود تعریف کرده که خرید یک خانه است. این فرد برای تامین منابع مالی مورد نیاز خود به بانک مراجعه کرده و درخواست وام می‌کند. مدیران بانک به او می‌گویند بخشی از منابع موردنیاز برای خرید خانه باید آورده متقاضی بوده و بخش دیگر را بانک وام می‌دهد. مثلآ برای یک پروژه 100 دلاری 90 دلار وام می دهد. برای هر بانک شمار دریافت کنندگان وام خرید مسکن بسیار زیاد است و بانک‌های تجاری نیز که وامهای بیست ساله و سی ساله مسکن یا پروژه های دیگر را عرضه می کنند معمولآ نمی خواهند بیست سال یا سی سال صبر کنند تا به تدریج منابع خود را باز دریافت نمایند.  بانک‌ها ، وام‌های پرداخت یا تعهد شده خود مثلآدر بخش خرید مسکن را دسته‌بندی کرده و آن را نزد یک بنگاه مالی بزرگتر که می‌تواند یک شرکت سرمایه‌گذاری باشد برده و بفروش می رسانند.

به‌طور مثال، بانک‌های تجاری  چند هزار قرارداد پرداخت وام دارند که ارزش آن 100میلیارد دلار است و آن را به شرکت سرمایه‌گذاری به قیمت 95میلیارد دلار می‌فروشد تا کار خود را ادامه دهند. شرکت‌های سرمایه‌گذاری نیز اکنون قراردادی را منعقد کرده‌اند که دارایی آن را نمی‌شناسند، اما به بانک‌ها اعتماد دارند و بر اساس آن اوراق مالی طراحی کرده و به سایر بانکها، شرکت های بیمه و بانکهای مرکزی سایر کشور ها می فروشند و از محل این فروش منابع لازم برای پرداخت به بانکها( 95میلیارد فرضی) را فراهم می کنند. این شرکت‌های سرمایه‌گذاری برای اطمینان از رفع خطر از خود ، تعهداتی را که ایجاد کرده اند نزد شرکت‌های بیمه برده و ارزش آن را در مقابل نوسان قیمت مسکن و یا نوسان نرخ بهره بیمه می کنند. یا قراردادهای مشتقه مانند    SWAP نرخ بهره با یک موسسه مالی دیگر منعقد می کنند، مبنی بر جایگزینی قراداد های نرخ بهره متغیر با نرخ های بهره ثابت یا بالعکس. اگرچنین نکنند طی سالها (مثلا سی سال) که قرارداهای مربوط بوام مسکن درجریان است، هنگامی که نرخهای بهره تغییر کند این موسسه بصورتهای مختلف دچارمشکل شده وارزش دارائی های آن با خطر کرد رو برو می شود.

 
 اکنون به اول این فرایند برمی‌گردیم و شرایطی را در نظر می‌گیریم که اقتصاد جامعه رشد یابنده است و انتظارات شهروندان این است که رشد اقتصادی ادامه یابد. در این حالت ارزش 100میلیارد دلار وامی که بانک‌ها داده‌اند همان 100میلیارد دلار است  و قیمت وثائق بانکها نیز افزایش می یابد و بانکها حتی با تجدید ارزیابی آن وثائق،  وامهای جدید به همان متقاضیان می دهند ( مانند اتفاقی که در امریکا تا سال 2008 افتاده بود). در این شرایط همه دارائی های مالی ایجاد شده استوار بوده و شرکتهای متعدد در گیر نیز مشکلی ندارندو اتفاقی در سطح کلان نمی‌افتد، اما اگر انتظارات شهروندان این باشد که اقتصاد از رونق دور شده و به سمت رکود می‌رود، و به دلائل مختلف قیمت درارائی مسکن تنزل می یابد، قیمت وام‌های بانک‌ها را در سطحی پایین‌تر ارزش‌گذاری می‌کنندو مثلا قیمت مجموعه 95 میلیارد دلاری به 80میلیارد دلار کاهش می یابد. در این صورت ارزش دارایی شرکت‌های سرمایه‌گذاری که بسته وام‌های بانک‌ها را در بخش مسکن خریداری کرده‌اند نیز کاهش می‌یابد و در یک مرحله بعدی، ارزش‌ اوراق منتشر شده توسط شرکت‌های سرمایه‌گذاری نیز که در اختیار و تملک بنگاه‌های اقتصادی و اشخاص حقیقی است نیز پایین می‌آید. همراه این تنزل ارزش درائی های مشتقه نیز به صورت زنجیر وار تنزل می کند. ایجاد نگرانی سبب می شود که شرکتها و افراد برای فروش دارائی ها هجوم ببرند و این خود ارزش دارائی هارا بیشترکاهش می دهد و ترازنامه سایر شرکتها را نیز به خطر می اندازد. با افزایش نگرانی این بحرانها تشدید و تعمیق شده و به شرکتهائی که علی الاصول با مسئله مسکن نیز ارتباط نداشته اند سرایت می کند.  این فرایند را ذوب‌شدن پول می‌نامند و به این ترتیب است که می‌گویند در بحران مالی صدها میلیارد دلار زیان وارد شده است. برآوردهای انجام شده نشان می‌دهد ارزش قراردادهای منعقد شده بر روی انواع مشتقات مالی که در سال 2001 معادل 1000(یک هزار) میلیارد دلار بوده است در سال 2006 به عدد خیره‌کننده 35هزار(سی و ثنج هزار) میلیارد دلار رسیده است. بنا بر این تنها کاهش چند در صد ارزش این دارائی ها صد ها میلیارد دلار زیان ایجاد می کند. 

در این فراگرد، یک عنصر بسیار مهم وجود دارد که اعتماد است. به این معنی که بانک‌های وام‌دهنده به مشتریان خود اعتماد می‌کنند و به آنها وام و اعتبار می‌دهند. شرکت‌های سرمایه‌گذاری به بانک‌های تجاری اعتماد کرده و قراردادی را منعقد می‌کنند که به محصول و دارایی اصلی دسترسی ندارند و خریداران اوراق بهادار شرکت‌های سرمایه‌گذاری نیز به توانایی فروشندگان اعتماد می‌کنند. همه مردم و نهاد ها نیز به توان و هوشیاری دولت در امر نظارت و اداره اقتصاد اعتماد می کنند.
مشکلی که از سال 2008  در اقتصاد آمریکا اتفاق افتاد این بود که برخی از دریافت‌کنندگان وام‌های مسکن در پرداخت اقساط خود ناتوان شدند و چون در این کشور تا 90درصد قیمت مسکن را می‌توان از بانک‌ها وام گرفت، هنگامی که قیمت مسکن بیش از ده درصد تنزل کرد صاحبان بعضی منازل مسکونی ترجیح  دادند که بانک‌ خانه‌های آنها را به تملک درآورد چون احساس می‌کردند قیمت مسکن کاهش می‌یابد و ارزش دارایی آنها کاسته می‌شود. در سال‌های گذشته به دلیل نوعی اطمینان و اعتماد به رشد اقتصادی در آمریکا، بانک‌های آمریکایی وام‌های با کیفیت پایین نیز داده بودند و ارزیابی دقیقی از اعتبار و قدرت پرداخت بخشی از وام‌گیرندگان نیز نداشتند.
اما در بخش واقعی و بنیادین اقتصاد آمریکا چه اتفاقی افتاد که برخی دریافت‌کنندگان وام نتوانستند تعهدات خود در برابر بانک‌ها را انجام دهند؟ به نظر می‌رسد که مسئولان دولت آمریکا به دلایل گوناگون نمی‌خواهند در این باره و به ویژه آثار و پیامدهای جنگ در عراق و افغانستان گفتگو کنند. واقعیت این است که در طول سال‌های اخیر حدود 1000میلیارد دلار از منابع مالی عمومی آمریکا برای هزینه‌های مستقیم و غیر مستقیم جنگ در عراق و افغانستان اختصاص یافته است و این میزان منابعی است که از چرخه اقتصادی این کشور خارج شده و برگشت‌ناپذیر است. این رقم قابل توجه موجب تضعیف قدرت اقتصادی و پرداخت شهروندان شده و بخشی از آنها توانایی پرداخت وام‌های دریافت شده را از دست داده‌اند و بحران اعتماد ایجاد شده (1) و یک فرآیند فروریزش همانند بهمن ایجاد کرده است. مشکل در جایی پیدا شد که وام‌های دریافت شده به خرید کالاهایی مثل قایق تفریحی، ویلاهای بزرگ و خانه‌های مجلل اختصاص یافته است. یعنی دارائی هائی که برای صاحبان آنها در آمد زا نبوده و کمکی در باز پرداخت اقساط نمی کنند.
 با توجه به ابعاد بزرگ بازار  اوراق بهادار فروخته شده توسط شرکت‌های غول پیکر آمریکایی که در بازارهای مالی کشورهای اروپایی، هنگ‌کنگ، سنگاپور و .. عرضه شده بود، دامنه بحران مالی باین کشورها سرایت کرده  و ابعاد جهانی را تجربه میکند.
با توجه به آنچه در پیش نگاشته شد، می‌توان گفت که رویداد اخیر بیش از آن که بحران سرمایه‌داری باشد، بحران اعتماد است و داوری‌های سطحی و نادرست در این عرصه مبنی بر امید بستن به فرو پاشی سیستم سرمایه داری، ارزش چندانی ندارند. چرا بحران اعتماد ایجاد شده است؟ واقعیت این است که دولت فعلی آمریکا با خروج از دایره اعتماد شهروندان و رای دهندگان آمریکایی و نفوذ برخی گروه‌های ایدئولوژیک، کشورشان را وارد جنگی کرده‌اند که ارزیابی درستی از پایان آن ندارند و آینده این جنگ برای بسیاری از مردم نگران کننده بوده و ارزیابی دقیقی از هزاران میلیاردی که ممکن است هزینه شود در دست نیست.
دولت آمریکا به بهانه جنگ  سعی کرده است در داخل رفتاری پلیسی و امنیتی ایجاد کند که دستاورد آن نادیده گرفتن بخشی از حقوق شهروندی آمریکایی‌از طریق کنترل مکالمات، اینترنت و سایر اقدامات بی سابقه پلیسی است که با مبانی اعتقادی تاریخی آمریکا مغایرت دارد. شهروندان آمریکایی ده هاسال است که حقوق خود را از دست رفته یا مخدوش نمی‌دیدند و در این وضعیت به دولتی که حقوق آنها را نقض کرده است، بی‌اعتماد شده‌اند. از این ماجرا پدیده هائی مانند گوانتانامو و ابو قریب بیرون آمده که برای بسیاری از مردم متعارف امریکا اسباب شرمساری است. بنابراین، بحران فعلی را نمی‌توان بحران سرمایه‌داری و اقتصاد آزاد دانست، بلکه بحران بی‌اعتمادی به سیستم سیاسی پدیدار شده است.
این بحران اتفاقا نشان می‌دهد که متغیرهای اقتصادی در یک اقتصاد آزاد چگونه می‌تواند ناکارآمدی دولت‌ها را فاش ساخته و نشان دهد. فلسفه بنیادین نهفته در پشت منطق اقتصاد آزاد این مزیت را دارد که بحران‌ها را به عریان‌ترین حالت در معرض دید قرار می‌دهد تا شناسایی شده و چاره سازی شوند. نظام اقتصاد آزاد به این دلیل که بر پایه رفتار آزادانه میلیون‌ها شهروند عمل می‌کند، همواره با نوسان مواجه است و فایده انعطاف‌پذیری آن را می‌توان در مقابل هزینه ظهور شفاف بحران های موردی قرار داد. آیا در جامعه‌هایی با اقتصاد‌های بسته که دولت‌های اقتدارگرا آنها را رهبری می‌کنند، اصولا اجازه داده می‌شود که بحران‌ها ظهور یافته و نشان داده شوند؟ بحران‌ها و نوسان‌ها در اقتصاد آزاد این فایده را دارد که شرکت‌های ناکارآمد را از چرخه فعالیت‌های اقتصادی خارج می‌کند و شرکت‌های کارآمد باقی می‌مانند و به این ترتیب اقتصاد نیرومندتر از گذشته به حرکت خود ادامه می‌دهد. به نظر می‌رسد تا زمانی که بحران اعتماد پابرجا است و شهروندان آمریکایی، دولتی وفاداری حکومت به رعایت حقوق شهروندی را تجربه نکنند، و به این باور نرسند که دولت می تواند بر مبانی ارزشی آزدای و حقوق انسانی شرایط داخلی و بین المللی را مدیریت کند، بحران فعلی با شدت کمتری ادامه یابد و به صورت کامل بر طرف نشود.
********************************************************************************

(1) اشاره خواننده !

آدمی با این استعداد که میتواند موضوع بغرنجی مانند ابزار ها/ مشتقات مالی را در نوشته ای خیلی کوتاه یه این سادگی و خوب - حد اقل برای نو آموزان- باز بکند، موقعیکه میخواهد یک کمی "شیرجه" رفته وعمق بگیرد، دربست بدام تحلیل های سیاسی - ژورنالیستی  نیولیبرالی و آنهم از نوع دست دوم شان که توسط اقتصاددانان "وطنی" جا انداخته میشود، می افتد و ازتزی بنام "بی اعتمادی سیاسی مردم به حاکمیت" - و آنهم تنها در درجامعه ای که باصطلاح شیطان بزرگ حاکم است نه گروهی ازمعتمدین محلی و نه مثلا در اروپا و ژاپن و.... تنها درمورد بحران فعلی ونه همه بحرانهای سرمایه داری در تمام دوران بلوغ و کهولت و فرسودگی آن- بعنوان نقطه عزیمت خود درارایه پاسخ به چرایی بروز بحرانها (فارغ از اشکال بروزآنها)  دفاع می کند

با آرزوی پیشرفت و تعمیق خاضعانه اطلاعات و دانش علمی بدون هیچ نوع پیشداوری برای جمیع "مسلمین"

Työläisten pakkoluovutus ja Kiinan tie kapitalismiin

 28.11.2011  Teksti: Joel Andreas
Poimittu sivustosta:  SOSIALISMI.net


Keskusteltaessa siitä, voidaanko Kiinaa siellä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana toteutettujen markkinauudistusten perusteella kutsua kapitalistiseksi, on päähuomio keskittynyt yksityisten ja valtion omistamien yritysten suhteelliseen painoarvoon ja valtion merkitykseen taloudessa. Kysymykset ovat tietenkin tärkeitä, sillä niiden puitteissa käsitellään kapitalismin keskeisimpiä piirteitä. Paljon vähemmän huomiota on kuitenkin suotu työelämän suhteille. Esitän tässä kaupungeissa toimivien yritysten uudelleenjärjestelyyn 1990-luvulla keskittyvässä artikkelissa, että vanhan “työyksiköihin” ja pysyviin työpaikkoihin perustuvan järjestelmän purkaminen on katkaissut siteet työn ja tuotantovälineiden väliltä. Tämä on muuttanut sekä työelämän suhteet että taloudellisen toiminnan perimmäisen tarkoituksen ja samalla laskenut kapitalistisen talousjärjestelmän perustuksen.
Analyysini kehittelyssä käytän hyödykseni Karl Marxin teorioita, jotka hän kehitti ymmärtääkseen niitä valtavia muutoksia, jotka teollisuuskapitalismi nousu 1800-luvun Euroopassa aiheutti. Prosessilla on tärkeitä vastaavuuksia nyky-Kiinassa, ja oman Marx-tulkintani mukaan kapitalismin nousun merkittävin piirre oli työn erottaminen tuotantovälineistä ja kapitalististyylisen palkkatyöjärjestelmän kehitys. Aikaisemmin talonpojat oli sidottu maahan ja käsityöläiset verstaaseen. Uusi järjestelmä pakkoluovutti tuotantovälineet talonpojilta ja käsityöläisiltä ja keskitti ne kapitalistin käsiin. Aikaisemmin tuotantosuhteita olivat määrittäneet monitahoiset sosiaaliset suhteet ja hienosäikeiset sukulaisuuden ja sosiaalisen aseman järjestelmät; Marxin mukaan kapitalismin nousu hävitti nämä suhteet ja korvasi ne markkinasuhteilla, “tunteettomalla käteismaksulla”. Monimutkaiset, yhteisiin käyttöoikeuksiin perustuvat omistussuhteet korvattiin selkeällä yksityisomistusoikeudella. Omaisuudettomiksi proletaareiksi muuttuneiden pientuottajien oli pakko myydä työvoimaansa pääoman omistajille palkkaa vastaan.
Marxin mukaan työn erottaminen tuotantovälineistä muutti taloudellisen toiminnan tarkoitusta ratkaisevasti. Aikaisemmin välittömät tuottajat – talonpoikien ja käsityöläisten kotitaloudet – olivat järjestäneet suurimman osan tuotannosta, jonka lopullinen päämäärä oli ollut kulutus. Kapitalismi antoi tuotannolle uuden tarkoituksen, voiton maksimoinnin pääoman kasaamiseksi. Siinä missä talonpoikien ja käsityöläisten kotitaloudet eivät voineet erottaa kotitalouden jäseniä ja olivat vastuussa heidän kulutustarpeidensa täyttämisestä, kapitalistisella yrityksellä ei ollut vastaavia pitemmän aikavälin velvoitteita työntekijöitään kohtaan. Näin se saattoi ottaa ja erottaa työvoimaa markkinoiden tarpeiden ja tuotannon teknisten vaatimusten mukaisesti ja tehdä voitonmaksimoinnista perimmäisen tavoitteensa.
Tässä artikkelissa käsittelen ensin työyksiköihin (danwei) perustuvaa järjestelmää, joka oli Kiinan kaupunkien talouden organisatorisena perustana 1950-luvulta 1990-luvun alkuvuosiin, ja sitten tämän järjestelmän purkamista ja työyksiköiden uudelleenjärjestelyä yhtiöiksi (gongsi). Kummassakin osiossa keskityn työntekijöiden ja yrityksen suhteeseen. Tämän jälkeen tarkastelen näiden järjestelmien pohjalta kehittyneitä, varsin erilaisia yhteiskunnallisia hierarkioita.
Artikkelin pohjana on osaltaan useita vuosia kestänyt tutkimus työelämän suhteiden muuttumisesta Kiinan tehtaissa viimeisen 60 vuoden aikana. Analysoidakseni koko mainitun ajanjakson aikana tapahtunutta muutosta olen päättänyt tutkia vanhempia tehtaita, jotka olivat joko valtion omistamia tai kollektiiveja jo kommunistivallan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Uudelleenjärjestelyn jälkeen jotkut näistä tehtaista on yksityistetty, kun taas toiset ovat osittain tai kokonaan valtion omistamia. En ole tutkinut uusia, viime vuosina osaksi kasvavaa yksityistä sektoria perustettuja tehtaita. Rajaamalla tutkimuksen alaa olen kyennyt keskittymään uudelleenjärjestelyn aikaansaamiin muutoksiin, jotka – kuten esitän – paljastavat siirtymän yhdestä tuotantotavasta toiseen.

Sosialistinen työyksikköjärjestelmä

Marx oli julistanut että sosialismi yhdistäisi jälleen työn ja tuotantovälineet, ja tämän ajatuksen elähdyttämät kommunistipuolueet tekivät täsmälleen sen mukaisesti päästyään valtaan. Neuvostoliiton mallia seuranneet kommunistivaltiot, mukaanlukien Kiina, rakensivat nykyaikaiset teolliset järjestelmät, jotka perustuivat pysyviin työpaikkoihin ja työpaikkojen kautta saatavilla oleviin laajoihin hyvinvointipalveluihin ja muihin etuihin. Kiinan työyksikkömalli oli näistä järjestelmistä kaikkein äärimmäisin työpaikan pysyvyyden suhteen.
Kun Kiinan kommunistinen puolue (KKP) nousi valtaan vuonna 1949, se järjesteli uudelleen kaikki kaupunkien työpaikat – mukaan lukien hallituksen virastot, koulut, sairaalat, tehtaat ja muut yritykset – sittemmin työyksikkömallin nimellä tunnetun mallin mukaisesti. Järjestelmä oli olemassa lähes puolen vuosisadan ajan, kunnes se 1990-luvulla purettiin. Kaikki työyksiköt olivat julkista omaisuutta, joita valtio ja puolueen kaaderit hallinnoivat. Käytännössä kaikki työikäiset kaupunkilaiset olivat työssä työyksiköissä, ja työyksiköt tarjosivat käytännössä pysyvän työpaikan. Henkilöt osoitettiin työyksikköön koulusta valmistumisensa jälkeen, joissa he tavallisesti työskentelivät koko elämänsä. Henkilön siirtäminen toiseen työyksikköön oli käytännössä erittäin vaikeaa, sillä se vaati hänen itsensä lisäksi kummankin yksikön hyväksynnän. Työyksikön oli myös erittäin vaikeaa irtisanoa työntekijäänsä, ja käytännössä se olikin äärimmäisen harvinaista. Silloinkin kun henkilö joutui vankilaan tekemänsä rikoksen vuoksi, hän tavallisesti palasi samaan työyksikköönsä vapautumisensa jälkeen.
Palkkojen lisäksi työyksiköt huolehtivat jäsentensä kulutustarpeiden valtaosasta. Niiden odotettiin tarjoavan eläkkeen ja sairausvakuutuksen, ja jos mahdollista, kanttiinin, asuntoja, lääkäripalveluita, lastenhoitoa, koulun jäsenten lapsille, opiskelumahdollisuuksia jäsenille jotta nämä voisivat osallistua peruskoulutukseen ja tekniseen opetukseen, sekä kulttuuritoimintaa (kuten teattereja ja kirjastoja). Työntekijöiden eläköitymisen jälkeen he tavallisesti jatkoivat asumista työyksikkönsä tarjoamassa asunnossa ja säilyttivät jäsenyytensä työyksikössä. Ajan mittaan työyksiköiden jäsenet pyrkivät saamaan työpaikkoja ja asemia puolisoilleen ja lapsilleen, ja oli tavallista, että nuoret menivät naimisiin samassa työyksikössä työskentelevien työtovereidensa kanssa. Suurempien työyksiköiden pyörittämät ammattikoulut usein kanavoivat työntekijöidensä lapset työhön samaan yksikköön vanhempiensa kanssa, ja hetken aikaa valtion käytäntö mahdollisti sen, että lapsi peri vanhempansa aseman työyksikössä tämän eläköityessä.
Suuremmissa työyksiköissä oli tavallisesti tuotantotilojen lisäksi toimistoja, kerrostaloja, koulutustiloja, terveys- ja vapaa-ajan palveluja yhdellä suurella, muurin ympäröimällä alueella. Sen lisäksi, että työyksiköt huolehtivat jäsentensä ja heidän perheittensä tarpeiden valtaosasta, ne järjestivät myös poliittisia sekä kulttuuri- ja urheilutilaisuuksia. Ne muodostuivat kaupunkilaisten elämän organisatoriseksi keskukseksi ja heidän identiteettinsä keskeiseksi tekijäksi. KKP kannusti työläisiä ajattelemaan tehdasta kotinaan (yinchang weijia).
Vaikka kiinalaisille työläisille maksettiin palkkaa, ei todellisia työmarkkinoita ollut, joten työvoima ei ollut tavara. Työvoimasta oli aina ylitarjontaa, mutta henkilöiden liikkumista rajoitettiin tiukasti kotitalousrekisteröinnin, ruoan säännöstelyn ja työmääräysten kautta. Maaseudun asukkaat olivat kyliensä tuotantoprikaatien jäseniä, kaupunkilaiset olivat työyksiköidensä jäseniä, ja niiden välillä oli vain vähän liikettä. Tehtailla oli vain niukasti mahdollisuuksia palkata työläisiä suoraan, ja yksilöillä vain niukasti mahdollisuuksia lähteä työnhakuun.
Työläiset eivät omistaneet tehtaita, joissa he työskentelivät, sillä ne olivat julkista omaisuutta, joita eri valtion elimet hallinnoivat (näin oli myös nimellisesti kollektiivisten yritysten osalta, sillä niitä hallinnoivat joko niiden emoyritykset tai paikallishallitukset, eivätkä ne todellisuudessa olleet työntekijöidensä omaisuutta). Työläiset kuitenkin omistivat työpaikkansa, ja nämä oikeuttivat heidät kulutustarpeidensa tyydyttämiseen. He olivat työyksiköidensä elinikäisiä jäseniä, ja työyksiköt olivat vastuussa heidän hyvinvoinnistaan. Työntekijöillä oli eräänlaiset käyttöoikeudet, jotka muistuttivat jossain määrin niitä epämääräisiä omistusoikeuksia, joita esiintyi monin paikoin ennen kapitalistista aikakautta ja jotka tunnustivat päällekkäisiä, perinteenmukaisia käyttöoikeuksia eikä niinkään yksityistä omistusoikeutta.
Työyksikköjärjestelmä toimi monessa tärkeässä suhteessa kuten perinteiset kotitalouteen perustuvat taloudet. Mittakaava oli tietysti valtavasti suurempi. Tässä ei ollut kyseessä talonpoikien tai käsityöläisten toiminta, jossa tuotannon organisoi välitön tuottaja. Työyksiköt olivat paljon suurempia ja ne olivat osa nykyaikaista teollisuusjärjestelmää, joka koostui toisistaan riippuvista yksiköistä, joiden toiminta perustui jatkuvaan, laajamittaiseen tuotteiden vaihtoon. Yksiköiden sisäisestä ja välisestä koordinaatiosta huolehti kommunistisen puolueen pyörittämä byrokraattinen hierarkia. Joka tapauksessa työ ja tuotantovälineet oli sidottu yhteen aivan kuten perinteisessä talonpoikien ja käsityöläisten kotitalouksissa, mistä syntyi samantapainen taloudellinen logiikka.
Kyseessä oli valtiokeskeinen järjestelmä, jossa valtio otti vastuun kaikkien kaupunkilaisten työllistämisestä ja hyvinvoinnista. Se takasi palkan kaikille valtion työntekijöille, riippumatta mihin työyksikköön heidät oli osoitettu. Valtio sääti peruspalkat, ja yksilö säilytti saman ammattiaseman ja palkkatason silloinkin, kun hänet siirrettiin toiseen työyksikköön tai oli väliaikaisesti ilman yksikköä. Vaikka työllä oli nimellinen hinta, ei se valtion tai työyksikön näkökulmasta ollut joustava kuluerä, ja siksi oli mahdotonta laskea voittoja tai tappioita siihen tapaan kuin kapitalistisissa yrityksissä. Koska valtio ja sen työyksiköt olivat vastuussa kaikkien kaupunkilaisten kulutustarpeiden tyydyttämisestä, oli pääasiallisena tavoitteena väestön pitäminen työssä ja ravittuna voitonmaksimoinnin sijaan.
Koska työpaikat olivat pysyviä, työläiset ja johtavat kaaderit kehittivät pitkäkestoiset suhteet, joihin sisältyi molemminpuolisia velvoitteita, paljolti kuten perinteisissä kotitalouksissa. Koska jäsenten elämä pyöri työyksikön ympärillä, he olivat riippuvaisempia yrityksestä ja johtavista kaadereista kuin kapitalististen yritysten tapauksessa. Puoluesihteerit, joilla tavallisesti oli eniten valtaa yksikössä, esiintyivät isällisinä hahmoina, jotka huolehtivat alaisistaan. Työläiset ylläpitivät hyviä suhteita johtajiin ja johtajat haalivat seuraajajoukkoja, mikä synnytti hierarkkisia verkostoja, joita oli mahdollista käyttää etujen saamiseksi yksilöiden kamppaillessa mieluisammista työtehtävistä, ylennyksistä, palkankorotuksista sekä työyksikön jakamista hyödykkeistä ja mahdollisuuksista (mukaanlukien asunto- ja koulutusmahdollisuudet). Samanaikaisesti johtavien kaadereiden oli työskenneltävä säilyttääkseen hyvät suhteet työyksikkönsä jäseniin. Koska työläisiä ei ollut mahdollista erottaa ja koska ideologiset syyt ehkäisivät voimakkaasti sakkojen ja bonusten käyttöä, oli johtajien nojauduttava pitkälti suostutteluun, arvosteluun ja kiitoksiin ylläpitääkseen työkuria ja tunnollista työskentelyä. Vaikka päätösvalta oli keskitetty johtavien kaaderien käsiin, heidän oli työpaikkojen pysyvyyden vuoksi pakko tiedustella alaistensa mielipiteitä ja ottaa näiden näkemykset huomioon yhteistyöhalukkuuden saavuttamiseksi.

Yritysten uudelleenjärjestely

1990-luvun alkuvuosina alkaneessa ja edelleen jatkuvassa prosessissa Kiinan valtio-omisteisia ja kollektiivisia yrityksiä on järjestelty radikaalisti uudelleen siten, että ne toimivat nyt enemmän kapitalististen yritysten tapaan. Uudelleenjärjestelylait ja siihen liittyvät käytännöt ovat perustuneet avoimesti kapitalistiseen malliin, ja prosessia on viety eteenpäin “yhtiöittämisen” (gongsihua) nimikkeellä. Markkinauudistajat olivat valittaneet jo pitkään, että valtion omistamia ja kollektiivisia yrityksiä rasittavat “moninaiset tavoitteet” estivät niitä keskittymästä vain voitonmaksimointiin. Näkökulman kaventamisen mahdollistamiseksi ne oli vapautettava pysyvien työpaikkojen ja hyvinvointivelvoitteiden aiheuttamista rasitteista. Uudelleenjärjestelyprosessi on käsittänyt kaksi pääasiallista elementtiä: omistuksen uudelleenjärjestely ja hankkiutuminen eroon pysyviin työpaikkoihin perustuvasta järjestelmästä.
Uudelleenjärjestelyn kaikkein traumaattisin osa on ollut pysyvien työpaikkojen hävittäminen. Tämä kiistanalainen tavoite on toteutettu “rautaisen riisikulhon murskaamisen” (za tiefanwan) iskulauseen alla. Työntekijöille on tyypillisesti annettu kertaluonteinen irtisanomiskorvaus (maiduan gongling), minkä jälkeen he ovat menettäneet asemansa elinikäisinä valtion työntekijöinä (guojia quanmin gong). Monet jatkavat työskentelyä allekirjoitettuaan määräaikaisen työsopimuksen, kun taas toiset on erotettu. Yksi uudelleenjärjestelyn tärkeimmistä tavoitteista on ollut “vähentää työntekijöitä ja tehottomuutta” (jianyuan zengxiao) ja lähes kaikissa yrityksissä tämä on tarkoittanut huomattavia irtisanomisia. Kymmenet miljoonat työläiset ovat menettäneet työpaikkansa, ja nykyisin vain hyvin harva työläinen pitää työpaikkaansa turvattuna.
Uudelleenjärjestellyt yritykset ovat kuitenkin tehneet muutakin kuin vain erottaneet tarpeettomiksi katsomiaan työläisiä. Tehtaat ovat entistä enemmän suuntautuneet tietyn ydintyöläismäärän – hallinto- ja teknisen henkilökunnan sekä joidenkin avainasemassa olevien ammattitaitoisten työläisten – säilyttämiseen samalla kun ne palkkaavat työläisiä tarpeen mukaan tekemään suurimman osan tuotanto- ja muusta ruumiillisesta työstä. Monet yritykset ovat jakaneet työvoimansa vakituiseen ja väliaikaiseen osaan ja palkkaavat suuria määriä väliaikaisia työläisiä työvoimanvuokrausyritysten kautta, kun taas toiset yritykset ovat korvanneet suurimman osan työvoimastaan nuoremmilla, tyypillisesti maaseudulta muuttaneilla työläisillä. Ääritapauksissa kaikki tuotantotyövoima hankitaan työvoimavuokrauksen (baogongtou) kautta. Esimerkiksi suuret valtion omistamat hiilikaivokset myöntävät sopimuksia baogongtou-yrityksille, jotka lupaavat louhia tonnin hiiltä halvimmalla hinnalla värväämällä maaseudun siirtolaisia tekemään työt; vastaavanlaiset sopimukset ovat nykyisin vallitsevina myös muunlaisessa kaivostoiminnassa, metsäteollisuudessa, rakennuksilla ja rakennustarviketeollisuudessa.
Yritysten ei enää tarvitse huolehtia eläkkeistä tai sairausvakuutuksesta, ne ovat myyneet kerrostalonsa, ulkoistaneet tai lakkauttaneet terveysasemansa, päiväkotinsa, koulunsa, koulutuskeskuksensa, teatterinsa ja vapaa-ajantilansa. Nykyisin yrityksillä on jäljellä vain yksi velvoite työntekijöilleen – palkkojen maksu (ja, halutessaan noudattaa lakia, maksaa osuus hallituksen käynnistämään, toimintaansa aloittelevaan vakuutusrahastoon).
Julkisten yritysten omistusrakenteen muuttaminen on ollut sekava ja hämäräperäinen prosessi. Selvä valtaosa valtion omistamista ja kollektiivisista yrityksistä – mukaanlukien lähes kaikki pienet ja keskisuuret firmat – on yksityistetty kokonaan tai osittain. Useimmiten tähän on liittynyt yrityksen myyminen sen ylimmälle johdolle (englanninkielistä käsitettä management buy-out ja sen lyhennettä MBO käytetään legitimiteetin saavuttamiseksi), mutta myös ulkopuolisia yrityksiä – joko koti- tai ulkomaisia – on kutsuttu mukaan. Julkisen omaisuuden muuntaminen yksityiseksi, johon on usein liittynyt pankkilainojen saaminen, tulevaisuuden voitto-odotusten toimiessa vakuuksina (suurimmalla osalla valtion kaadereista on hyvin vähän omaa pääomaa sijoitettavaksi), on saanut osakseen laajalle levinneitä väitteitä petoksista, kultaisista kädenpuristuksista, keinotekoisen alhaisista hinnoista, sisäpiirisopimuksista, sukulaisten suosimisesta ja lahjuksista.
Valtio on säilyttänyt omistuksessaan kouralliseen hyvin suuria yrityksiä strategisiksi arvioimillaan sektoreilla, joihin lukeutuvat pankkitoiminta, energiateollisuus ja keskeiset mineraalivarat. Näissä yrityksissä – kuten monissa muissakin joissa valtio on säilyttänyt osaomistuksen – omistuksen uudelleenjärjestelyyn on liittynyt “omistusoikeuksien selkiyttäminen” muuttamalla yrityksen varallisuus osakkeiksi, joita valtion eri tasoisiin elimiin kytkeytyneet omistusyhtiöt omistavat. Näiden omistusyhtiöiden johto on edustettuna pöydissä, joissa valvotaan uudelleenjärjesteltyjen yritysten toimintaa, ja heidät on pääasiassa ohjeistettu hallinnoimaan hallussaan olevia osakkeita kuten kapitalistit – maksimoimaan pääoman tuotto.
Käytännössä kuitenkin kommunistinen puolue edelleen nimeää jäljellä olevien valtion omistamien yritysten keskeiset johtajat, ja hallituksen elimet puuttuvat edelleen uudelleenjärjesteltyjen yritysten toimintaan tavoilla, joissa on kapitalistisen talouslogiikan sijaan poliittista sävyä. Keskushallituksella on maailmanlaajuisten strategioiden ohella huolia sisäisestä vakaudesta (sekä poliittisessa että taloudellisessa mielessä), kun taas paikallistason hallitukset toimivat paikallisen kehityksen edistäjinä, ja molemmat reagoivat toisinaan tyytymättömien työläisten, eläkeläisten ja työttömien vaatimuksiin näiden käyttäytyessä edelleen aivan kuin he omistaisivat työpaikkansa.
1990-luvun alkupuolella yritysten uudelleenjärjestelyn päästyä vauhtiin oli yksi virallisesti hyväksytyistä omistuksen uudelleenjärjestelyn malleista “osakkeenomistajien osuuskunta” (“shareholder cooperative system“, gufen hezuozhi). Tässä järjestelmässä osakkeet jaettiin tasan kaikkien työntekijöiden kesken, niitä ei ollut mahdollista myydä ulkopuolisille ja osakkeenomistajien kokouksessa päätökset tehtiin henkilö ja ääni -periaatteella. Mallia kannattivat ne puoluejohtajat, jotka esiintyivät “talousdemokraatteina” ja esittivät, että yrityksiä tulisi pitää työntekijöidensä yhteisomaisuutena, ei pääomana. 1990-luvun alussa monet pienet kollektiiviset ja valtion omistamat yritykset omaksuivat tämän uudelleenjärjestelymallin, mutta vuosikymmenen loppupuolella se oli menettänyt suosionsa, ja useimpien osakkeenomistajaosuuskuntien johto alkoi keskittää osakkeenomistusta harvempiin käsiin. Järjestelmän arvostelijoiden mukaan työläisten ei tulisi sallia omistaa osake-enemmistöä, sillä heillä oli etuja, jotka firman etuihin nähden olivat vastakkaisia. Toisin sanoen siinä missä firman pääasiallinen tehtävä oli voitonmaksimointi, työläisiä kiinnosti työpaikkojensa säilyttäminen, työolojensa parantaminen sekä palkkansa ja muiden etujensa kasvattaminen. Virallisissa piireissä tuomio oli, että osakkeenomistajaosuuskunta oli “toinen rautainen riisikulho”, siis että se ei ollut onnistunut erottamaan työtä tuotantovälineistä.

Työn pakkoluovutus

Marxin käsitteistöä käyttämällä voidaan sanoa, että yritysten uudelleenjärjestely on pakkoluovuttanut tuotantovälineet työläisiltä. Vanhassa järjestelmässä työläiset olivat työyksikkönsä jäseniä, mikä soi heille moninaisia oikeuksia ja takasi heidän kulutustarpeidensa tyydyttämisen; vaikka he eivät omistaneet tehdastaan, heillä oli pysyvä käyttöoikeus. Yritysten uudelleenjärjestely pakkoluovutti työläiset ottamalla pois heidän jäsenoikeutensa ja alentamalla heidän asemansa sopimustyöläisten tasolle.
Uudelleenjärjestely on muuttanut työyksikköihin perustuvat yhteisöt kapitalististyylisiksi yrityksiksi. Vanhat työyksiköt koostuivat aineellisesta omaisuudesta ja joukosta ihmisiä, ja nämä kaikki olivat yksikön elimellisiä osia. Uudelleenjärjestely muunsi aineellisen omaisuuden pääomaksi (osakkeiksi) ja ihmisjoukon palkkatyöläisiksi, jotka eivät enää olleet osa yritystä. Tämä pätee – enemmän tai vähemmän – kaikkiin uudelleenjärjesteltyihin yrityksiin, ovatpa ne sitten yksityistettyjä tai edelleen valtion omistamia.
Lopputuloksena työläiset on vapautettu yrityksestä; heidän työvoimansa on muuttunut kaupiteltavaksi tavaraksi, mikä on antanut heille liikkuvuuden ja mahdollisuuden kilpailla työpaikoista uudelleen synnytetyillä työmarkkinoilla. Myös yritys on vapautettu työntekijöistään ja mahdollistanut työvoiman kohtelemisen joustavana kulueränä, joka voidaan palkata (tai jättää palkkaamatta) jos tekniset tai markkinaolosuhteet niin vaativat. Kun uudelleenjärjesteltyjä yrityksiä eivät enää rasita vastuut pysyvän työvoiman kulutustarpeista huolehtimisesta, voivat ne nyt keskittyä tuloksensa parantamiseen.
Keskinäiset velvollisuudet on purettu ja korvattu yksinkertaisella – ja ohuella – palkkatyösopimuksella. Tämä muutos on muuttanut työvoiman ja työnjohdon suhdetta ratkaisevasti. Vanhassa järjestelmässä, missä työläisillä oli pysyvä työpaikka ja yksityiset, aineelliset kannustimet olivat rajallisia, kaaderien oli ylläpidettävä hyviä suhteita työläisiin näiden yhteistyöhalukkuuden varmistamiseksi, ja he saattoivat vedota yhteisiin etuihin ja työyksikköuskollisuuteen ahkeruuden kasvattamiseksi. Nyt tällaisilla vetoomuksilla on vain vähän painoarvoa, mutta nykyisessä järjestelmässä johdolla on käytössään voimakkaita markkinaperustaisia kannustimia, joita heidän edeltäjillään ei ollut – sakot, bonukset, erottamisen uhka. Uudelleenjärjestely on vapauttanut työläiset niistä siteistä, jotka kiinnittivät heidät tehtaaseen ja samalla se on johtanut suurempaan pakkoon perustuviin työelämän suhteisiin.
Siinä missä suurin osa työntekijöistä on alennettu palkkatyöläisen asemaan, ovat monet yksityistettyjen yritysten ylimmässä johdossa muuttuneet omistajiksi. Erään yleisen, keskisuurten yritysten kohdalla sovellettavan MBO-järjestelyn mukaan yrityksen johtaja ostaa 51 % osakkeista, pieni joukko alempia johtajia ostaa suurimman osan loppuosasta (ehkäpä 5 % kukin), ja keskitason kaaderien ja muiden “avaintyöntekijöiden” odotetaan ostavan jonkin nimellisen määrän, joka riittää antamaan heille osuuden yhtiössä ja syyn olla lähtemättä. Joskus työläisetkin saavat ostaa osakkeita, mutta heiltä ei odoteta tätä, eivätkä he useimmiten niitä ostakaan. Jakauma heijastaa uutta luokkahierarkiaa, jota yritysten osakkeiden määrä kuvaa; osakkeiden määrä myös ilmentää tuotantovälineisiin kiinnittymisen astetta.
Jopa valtion omistamissa yrityksissä johtavat kaaderit ovat tottuneet suhtautumaan yritykseen välineenä omien taskujen täyttämiseen. Tämä ei ollut Maon aikana mahdollista, sillä kaaderit työskentelivät ankaran valvonnan alaisina, eikä henkilökohtaisen omaisuuden kasaaminen ollut sallittua. Asiantila alkoi muuttua merkittävästi 1980-luvun loppupuolella sen jälkeen, kun valtio alkoi ulkoistaa (chengbao) julkisia yrityksiä (ja yritysten osia) yksittäisille kaadereille, joilta odotettiin tietyn suuruista tuottoa ja jotka saattoivat pitää itse loput. Näin kehittyi uusi mentaliteetti, jossa johtavat kaaderit – tehtaanjohtajista aina yksittäisen verstashallin ja jopa työvuorojen johtajiin asti – alkoivat suhtautua alaisuudessaan oleviin tuotantolaitteisiin ja työläisiin henkilökohtaisen kasaamisen välineinä, mikä synnytti leviävän korruption ja kateuden ilmapiirin.
Koska tutkimukseni on käsitellyt julkisten yritysten uudelleenjärjestelyjä, olen rajoittanut tämän kirjoituksen sisällön vanhemmissa, työyksikköjen aikaisissa tehtaissa tapahtuneiden luokkasuhteiden muutosten tarkasteluun. Aihetta on kuitenkin mahdotonta käsitellä mainitsematta uusia yksityisiä yrityksiä, jotka eivät milloinkaan ole olleet osa julkista sektoria. 1990-luvun alussa, samaan aikaan kun Kiinan valtio aloitti julkisten yritysten uudelleenjärjestelyn, se alkoi myös edistää suurimittaisten, yksityisten yritysten perustamista, joihin liittyi sekä koti- että ulkomaisia sijoituksia. Nämä yritykset – joiden koko ulottuu pienistä tehtaista valtaviin komplekseihin joissa on työssä satoja tuhansia ihmisiä – ovat näytelleet keskeistä osaa uusien normien muodostumisessa, jotka ovat merkinneet määräaikaiseen työhön perustuvan palkkatyöjärjestelmän syntyä. Uudelleenjärjesteltyjä julkisia yrityksiä houkuteltiin – ja pakotettiin – vanhojen työyksikkönormien murtamiseen niiden alkaessa kilpailla yksityisen sektorin kanssa.
Kiinan teollisuuden piirissä on edelleen hyvin laaja valikoima erilaisia käytäntöjä. Yhdessä ääripäässä ovat valtion omistamat yritykset, jotka edelleen ovat jokseenkin markkinoilta suojattuja ja joissa vanhan työyksikköjärjestelmän ja “rautaisen riisikulhon” jäännöksiä edelleen on olemassa – ainakin osalle työvoimaa. Toisessa ääripäässä ovat yksityiset, erityisesti vientiin suuntautuneet teollisuusyritykset, jotka ovat kehittäneet huippuunsa nopeaan työvoiman vaihtuvuuteen perustuvan mallin, johon kuuluu äärimmäinen työtahti, alhaiset palkat ja pakkoon nojautuvat työvoiman kontrollin menetelmät. Juuri tämä jälkimmäinen sektori on määrännyt tahdin, kun työelämän suhteita on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana muutettu.
Vuonna 2007 hyväksyttiin työsopimuslaki, joka – sikäli kuin sitä aiotaan valvoa – kääntäisi suuntauksen, joka on vienyt kohti yhä lyhytaikaisempia työsuhteita. Lain mukaan kahden määräaikaisen sopimuksen jälkeen työntekijä voi pyytää sopimusta, jonka päättymisajankohtaa ei ole määrätty. Näin työläiset voisivat jälleen kerran vaatia työpaikkojaan itselleen. Laki on osa viimeaikaista lakien ja säännösmuutosten sarjaa, jotka heijastavat Kiinan poliittisen johdon keskuudessa elävää huolta yhteiskunnallisesta epävakaudesta, tyytymättömyydestä ja mielenosoituksista, joita 1990-luvun radikaalit markkinauudistukset ovat synnyttäneet. On kuitenkin epäselvää, tullaanko työpaikkavarmuutta takaavien lainkohtien toteutumista valvomaan. Tavoitteenaan varmistaa Kiinan kansainvälinen kilpailukyky ja “työllistämisvapaus” (“employment freedom“, yonggong ziyou) työnantajat ja viranomaiset ovat käynnistäneet suuren kampanjan näiden lainkohtien kumoamiseksi tai niiden merkityksen vähentämiseksi. Ulkomaisia sijoituksia saaneet yritykset ovat olleet erityisen kovaäänisiä ja varoittaneet että niiden saattaa olla pakko siirtää toimintansa työvoimavaltaiset osat muihin maihin.
Tosiasiassa työnantajat ovat tyytyväisiä siinäkin tapauksessa, että työsopimuslain työpaikkavarmuutta koskevia kohtia ei kumota, kunhan niiden toteutumista vain ei valvota. Suurinta osaa Kiinan työlainsäädännön toteutumisesta ei valvota. On vielä liian aikaista arvioida, millainen vaikutus lailla tulee olemaan, mutta vaikutelmani on, että toistaiseksi se ei ole kääntänyt tai merkittävästi rajoittanut suuntausta kohti työvoiman joustavuutta. Yritykset ovat tottuneet tarpeettomina ja hankalina pitämiensä työläisten irtisanomiseen, työläisten palkkaamiseen baogongtou-järjestelmän ja työvoimavuokrausyritysten kautta ja niin edelleen, eivätkä ne todennäköisesti ole valmiita luopumaan näistä käytännöistä – varsinkin kun niillä on vastassaan kotimainen ja kansainvälinen kilpailu, joka pakottaa ne pienentämään työvoimakustannuksia. Tämän lisäksi uudelleenjärjestelyn höyryjyrä etenee edelleen minkään estämättä. Hanke, joka aloitettiin pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, on viime vuosina ylettynyt jo Kiinan suurimpiin valtion omistamiin yrityksiinkin, mikä on pakottanut pelastumiseensa uskoneet työläiset allekirjoittamaan irtisanomissopimuksia ja kohtaamaan välittömän tai tulevaisuudessa seuraavan työsuhteen päättämisen. Vaikutelmani on, että nykyinen virta vie Kiinaa edelleen työn pakkoluovuttamisen suuntaisesti.

Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden muuttuvat muodot

Yhtiömuotoisen yrityksen malli on synnyttänyt yhteiskunnallista eriarvoisuutta, joka on hyvin erilaista työyksikkömalliin verrattuna. Seuraavassa osiossa keskityn eroihin, jotka liittyvät kiinteästi tämän artikkelin keskeisiin teoreettisiin kiinnostuksen kohteisiin – työyksikköjärjestelmän puitteissa vallinnut käytäntö pysyvistä työpaikoista ja sen purkaminen yhtiömalliin perustuvassa järjestelmässä.
Työyksikköjärjestelmässä pysyvä työpaikka merkitsi, että yksikköjen välillä oli vain vähän liikettä, ja tuloerot johtuivat pääosin valtion päätöksistä eivätkä markkinavoimista. Aion tässä käsitellä näiden erojen kahta keskeistä piirrettä: ensimmäinen perustui työyksikköjen väliseen ja toinen niiden sisäiseen eriarvoisuuteen.
Työyksiköiden välillä vallitsi selvä hierarkia, ja keskeisten ministeriöiden hallinnoimat, suurimmat yksiköt – erityisesti tärkeimmillä teollisuudenaloilla – olivat paljon paremmin varusteltuja kuin paikallisten viranomaisten hallinnoimat pienemmät yksiköt. Kaupunkien hierarkian pohjalla ovat pienet, katukomiteoiden tai emoyritysten luomat kollektiivit, joiden tarkoitus oli enimmäkseen työllistää kotirouvia ja nuoria joille valtio ei ollut tarjonnut työtä valtion omistamissa yksiköissä. Kaupunkien koko väestö oli paremmassa asemassa kuin maaseutuväestö, jonka kulutustaso riippui yksittäisen kylän tuotantoprikaatin tuottavuudesta. Työ oli sidottu tuotantovälineisiin, ja yksilön luokka-asema määräytyi suurelta osin niiden tuotantovälineiden perusteella, johon hänet oli sidottu.
Valtio säänteli työyksiköiden välistä eriarvoisuutta. Kommunistinen puolue sai perinnökseen valtavat erot alueiden ja talouden eri sektoreiden välillä. Yhtäältä puolue suuntautui näiden erojen pienentämiseen säätämällä peruspalkkojen suuruuden, järjestämällä kaupunkien hyvinvointipalveluita, kehittämällä sisämaan maakuntia ja maaseudun teollisuutta, rakentamalla terveydenhuollon ja koulutuksen peruspalveluita sekä jakamalla viljaa köyhemmille maaseudun alueille. Toisaalta se sääti hinnat siten, että maatalous tuki teollisuuden kehitystä ja loi uusia alakohtaisia hierarkioita antamalla joillekin teollisuudenaloille (tavallisesti raskaalle teollisuudelle) etusijan.
Myös työyksiköiden sisällä vallitsi selvä hierarkia. Jäsenet oli jaettu muodollisesti joko kaadereihin tai työläisiin, ja kullakin kategorialla oli oma hierarkiansa ja palkkataulukkonsa. Kaadereihin sisältyivät poliittiset johtajat, hallintohenkilökunta ja tekniset työntekijät. Kaadereiden merkitystä valtiolle pidettiin keskeisenä, ja valtio kiinnitti erityistä huomiota heidän nimittämiseensä, ylennyksiinsä, siirtämiseensä, koulutukseensa ja poliittiseen koulutukseensa. Ylimmät poliittiset ja hallinnolliset kaaderit johtivat yrityksen toimintaa, ja päivittäisten toimintojen osalta he nojautuivat keskitason kaadereihin. Poliittiset ja hallinnolliset kaaderit olivat lähes poikkeuksetta puolueen jäseniä, mikä tarkoitti, että heidän odotettiin jakavan puolueen hengen (esprit de corps), seuraavan sen vaativia eettisiä ja poliittisia periaatteita ja alistuvan järjestökuriin. Puolueen jäsenet saivat osallistua kokouksiin ja lukea asiakirjoja, joihin muilla ei ollut pääsyä, ja heidän odotettiin ottavan vastuuta työyksikkönsä asioista. Alunperin työyksiköiden ylimmät poliittiset ja hallinnolliset johtajat olivat vallankumouksellisia kaadereita (geming ganbu), siis kommunistisen kansannousun veteraaneja, kun taas ylin tekninen henkilökunta oli vanhan järjestelmän peruja. Nuoremmat poliittiset ja hallinnolliset kaaderit olivat tavallisesti kotiutettuja upseereja tai sorvin äärestä rekrytoituja puolueen jäseniä, kun taas nuoremmat tekniset kaaderit olivat tavallisesti yliopistosta ja teknisistä korkeakouluista valmistuneita opiskelijoita.
Uusia työläisiä rekrytoitiin kylistä ja kaupunkien keskikouluista valmistuneiden joukosta, joiden ei odotettu ottavan niin paljon osaa yrityksen toimintaan. Ideologisista ja poliittisista syistä kommunistinen puolue kuitenkin asetti ensimmäisten vallassaolon vuosikymmeniensä aikana erityistä painoa työläisten rekrytoimiseksi puolueeseen; se kannusti heitä ottamaan osa tehtaan asioihin ja suosi työläisiä ylennyksissä johtaviin asemiin teknisen henkilökunnan kustannuksella. Lisäksi työläisten ja kaaderien välistä eroa hämärsi 1960- ja 1970-luvuilla useiden työläisten ylentäminen kaaderin tehtäviin (yigong daigan) antamatta heille muodollista kaaderin asemaa (tai muuttamatta heidän palkkaustaan).
Palkat olivat työyksikköaikana yleensä alhaiset, osaksi siitä syystä, että maan hallitus piti kasaamista ja uudelleeninvestointia teollisuuden kehittämiseksi tärkeämpänä. Myös palkkahaitari oli suhteellisen kapea. Tehtaissa palkkataulukon huipulla olevat työläiset ansaitsivat eniten lukuunottamatta kaikkein korkeimpia kaadereita (1980-luvulla tämä kuitenkin alkoi muuttua). Maon aikana puolue pakotti kaaderit ottamaan säännöllisesti osaa ruumiilliseen työhön ja “syömään, elämään ja työskentelemään” joukkojen rinnalla (tongchi tongzhu tonglaodong). Arvovalta-aseman eroista huolimatta työläiset ja kaaderit yleensä pukeutuivat samoin, asuivat samoissa kerrostaloissa, söivät samoissa kanttiineissa ja käyttivät samoja terveysasemia ja muita tiloja. Kun tuotantovälineiden yksityisomistusta ei ollut, alhaiset palkat ja ankara kommunistis-askeettinen etiikka esti kaadereita kasaamasta omaisuutta ja näyttämästä sitä.
Kuten voidaan odottaa, uudelleenjärjestelyt ovat lisänneet taloudellista eriarvoisuutta yritysten sisällä dramaattisesti. Vanhassa järjestelmässä palkka-asteikosta määräsi hallitus, ja erot olivat kohtuullisen pieniä; 1980-luvulla, vaikka ylimmän johdon palkkioita lisättiin, he olivat edelleen julkisen sektorin työntekijöitä ja valtion säännökset sekä työyksiköiden normit rajoittivat heidän saamiaan palkkioita. Nykyisin kaikkein menestyksekkäimmät yksityistettyjen yritysten johtajat, jotka kykenevät panemaan omistamiensa yritysten voitot suoraan omaan taskuunsa, ovat rikastuneet huomattavasti – jopa uusliberaalin aikakauden kansainvälisillä mittapuilla arvioiden. Julkisen sektorin piiriin jääneet suurten yritysten johtajat ovat vaatineet vastaavia korvauksia kuin yksityisellä sektorilla maksetaan, ja he paikkaavat muodollisia palkkioitaan ja bonuksiaan (jotka nykyisin ovat kymmnen tai jopa sata kertaa enemmän kuin tuotantotyöläisillä) epävirallisesti, mikä on laitonta mutta mitä nykyisin pidetään johtaja-asemasta seuraavina normaaleina etuina. Ylin johto sekä yksityistetyissä että julkisissa yrityksissä on muuttanut pois tehtaan kerrostaloista, jotka he kerran jakoivat työläisperheiden kanssa, hienostuneille ja muureilla ympäröidyille asuinalueille tai pilvenpiirtäjien kalliisiin yksityisasuntoihin.
Yritykset voivat nyt itse asettaa johtajiensa, teknisen henkilökuntansa ja työläistensä palkat yrityksen taloudellisten ja markkinoiden asettamien standardien mukaisesti; palkkahaitari tehtaissa on näin kasvanut hyvin leveäksi. Muutamat erityisen pätevät työntekijät ovat hyötyneet työmarkkinoiden avautumisesta, kun yritykset ovat kilpailleet heidän kyvyistään (tosin nykyisin jopa yliopistosta valmistuneet saavat vastaansa masentavat uranäkymät). Vähemmän päteville työntekijöille työmarkkinakilpailulla on ollut käänteinen vaikutus, sillä heidän työnsä voidaan nyt helposti korvata maaseudulta loputtomana virtana saapuvien siirtolaisten ja kaupunkien keskikouluista valmistuneiden työllä. Kun tehdastyössä ansaitsi aikaisemmin enemmän kuin valtion virastossa, kouluissa, sairaaloissa tai muissa julkisissa instituutioissa, nykyisin totta on päinvastainen. Koska uudelleenjärjestelystä on seurannut raskaita budjettirajoitteita voittoatavoitteleville yrityksille, on niillä nyt valtavia paineita pienentää palkkakustannuksia. Lopputuloksena tehdastyöstä saa tavallisesti vähemmän palkkaa kuin muualla, ja teollisuustyöläiset, joiden arvoasema Maon aikaisen kommunistisen teollistamiskauden aikana oli korkea, saavat nyt osakseen lähinnä myötätuntoa tai halveksuntaa.
Uudelleenjärjesteltyjen yritysten sisällä tapahtunut kehitys heijastaa laajempaa yhteiskunnallista suuntausta. Vanha järjestelmä, joka loi ja ylläpiti yhteiskunnallisia hierarkioita valtion sääntelyn ja alueellisen liikkuvuuden rajoitusten avulla ja joka sitoi ihmiset työyksiköihin ja kyliin ja sitä kautta erisuuruisiin tuloihin, oli selvästikin epäreilu. Sen purkaminen ja korvaaminen markkinakilpailulla ei kuitenkaan ole saanut aikaan suurempaa tasa-arvoa, vaan päinvastoin markkinavoimien käyttöönotto on synnyttänyt entistä suurempaa eriarvoisuutta.
Yhtäältä, kuten olen huomauttanut, avoimet työmarkkinat ovat synnyttäneet paljon suuremmat tuloerot kuin aiempi hallituksen säätämä kapea palkkataulukko. Pohjatasolla kilpailu työpaikoista on ollut raivokasta. Maaseudun asukkaat, joiden olisi voinut odottaa hyötyvän kaupunkien työpaikkojen avautumisesta joihin heille ei aiemmin ollut pääsyä, ansaitsivat kaupunkien töissä 1990-luvulla vähemmän kuin he olivat ansainneet työskennellessään kylien yrityksissä 1980-luvulla; kilpailu on laskenut palkkatasoa teollisuudessa ja muilla sektoreilla, joista he nyt ovat päässeet osalliseksi. Toisaalta tuloerot kaupunkien ja maaseudun välillä sekä yleensä alueiden välillä ovat kasvaneet huomattavasti 1990-luvun alussa tapahtuneen kapitalistisen käänteen jälkeen. Tämä johtuu lukuisista syistä, joihin kuuluu mm. koti- ja ulkomaisen pääoman virtaaminen suuriin, edullisilla paikoilla sijaitseviin rannikkokaupunkeihin.
Tulokset voidaan nähdä yleisen tason arvioissa tuloeroista. Maon aikana – huolimatta maan laajuudesta ja sen kaupunkien ja maaseutualueiden erilaisuudesta – Kiina lukeutui maailman tasa-arvoisimpiin maihin, ja vaikka tuloerot alkoivat kasvaa 1980-luvulla, ne olivat edelleen varsin pieniä. Tämä muuttui nopeasti 1990-luvun alun kapitalistisen käänteen jälkeen: Kiina on nyt ohittanut Yhdysvallat ja liittynyt niiden maiden joukkoon, jossa tuloerot ovat kaikkein suurimmat.

Kiinan kapitalistinen muutoskehitys

Olen esittänyt, että Kiinan talous on nykyisin kapitalistinen, koska työelämän suhteet on muutettu kapitalistista mallia vastaaviksi. Työyksikön jäsenet on pakkoluovutettu; he ovat menettäneet jäsenoikeutensa ja ovat nyt pelkkää sopimuspohjaista työvoimaa. Tämä ratkaiseva muutos on mahdollistanut Kiinan yritysten toimia kapitalististen yritysten tavoin. Ne ovat vapautuneet pitkän aikavälin velvoitteistaan työntekijöitään kohtaan ja voivat nyt kohdella työvoimaa joustavana kulueränä, mikä mahdollistaa keskittymisen voitonmaksimointiin. Tämä ei päde ainoastaan yksityisiin yrityksiin, vaan myös jäljelläoleviin valtion omistamiin yhtiöihin ja kaikkiin julkisen ja yksityisen omistuksen sekoituksiin.
Vanha työyksikköjärjestelmä perustui työn ja tuotantovälineiden välisiin kestäviin siteisiin – piirre, jonka se jakoi käytännössä kaikkien muiden tuotantojärjestelyiden kanssa, jotka ihmiskunta vuosituhansien aikana on luonut ja joista suurimman osan perusyksikkönä on ollut kotitalous. Vain harvoin – joidenkin palkkatyön ja (siellä missä oli aitoja orjamarkkinoina) orjatyön muotojen tapauksessa – työ on ollut erotettuna tuotantovälineistä. Vaikka tuotteiden markkinavaihto on ollut yleistä läpi vuosisatojen, työvoiman osto ja myynti on ollut paljon harvinaisempaa, ja ennen teollisen kapitalismin nousua palkkatyö ei ollut koskaan ollut tuotannon organisoinnin pääasiallinen muoto. Tämä oli kapitalismin tavaramerkki, ja se mullisti yhteiskunnallisen järjestyksen läpikotaisin.
Toisin kuin useimmat esiteolliset tuotantojärjestelmät, Kiinan työyksikköjärjestelmä perustui laajamittaiseen tuotantoon ja työläisille maksettiin palkkaa, mutta koska he olivat työyksiköidensä elinikäisiä jäseniä, työvoima ei varsinaisesti ollut tavara. Uudelleenjärjestely muutti tämän, ja Kiina on nyt omaksunut täysin tämän kapitalismin elimellisen piirteen. Itse asiassa työvoiman joustavuuden osalta suuri osa Kiinan teollisuudesta toimii nyt tavalla, joka muistuttaa enemmän ideaalikapitalismia kuin monissa muissa maissa, joissa kapitalistinen perinne on paljon pitempi.
Muilta osin Kiinan järjestelmä on tietysti eri linjoilla ideaalikapitalistisen mallin kanssa. Kuten markkinafundamentalistit mielellään huomauttavat, Kiinan valtio näyttelee edelleen merkittävää roolia talouden ohjaamisessa ja sääntelyssä, ja valtion omistamat yritykset hallitsevat edelleen joitakin talouden avainsektoreista. Nämä piirteet eivät kuitenkaan ole ristiriidassa kapitalismin kanssa. Todellisessa maailmassa – vastakohtana abstrakteille malleille – kapitalismi on osoittautunut erittäin joustavaksi, ja siteet kapitalismin ja valtion välillä ovat aina olleet monimutkaisia ja usein varsin läheisiä. Oman arvioni mukaan nyky-Kiinan järjestelmä tulisi erikoisuuksistaan huolimatta laskea yhdeksi kapitalismin monista muodoista. Sitä määrittävät ratkaisevasti kapitalististyyliset työelämän suhteet, joiden pohjalle rakentuvat nykyisin Kiinan kaikkien yritysten toiminta, olivatpa ne yksityisiä tai julkisia.
Huomautettakoon, että Kiinan työyksikköjärjestelmän tuho on osa laajempaa kansainvälistä suuntausta. 1970-luvulta lähtien maailman läpi pyyhkäissyt taloudellinen liberalisaatio on jatkanut entistä voimakkaammin pääoman pitkäaikaista pyrkimystä erottaa työ tuotantovälineistä, hävittää sosialistiset järjestelmät, purkaa korporatistiset järjestelyt, murtaa ammattiliitot, hävittää pitkäaikaiset työsopimukset ja edistää työelämän suhteiden tilapäistymistä kaikkialla maailmassa. Tämä suuntaus on sisältänyt suuren määrän työpaikkojen pakkoluovutusta, jota työntekijät aiemmin pitivät omaisuutenaan. Uusliberalismin lipun alla palkkatyönormeja muokataan uudelleen tavoilla, jotka vastaavat puhtaampia kapitalistisia suhteita ja ovat lähempänä Marxin teoreettisen mallin ankaraa yksinkertaisuutta. Tulokset ovat kaikkialla olleet samantapaisia kuin Kiinassa. Työvoima on muuttunut liikkuvammaksi taloudellisen turvallisuuden kustannuksella, työelämän suhteet ovat muuttuneet enemmän pakkoon perustuviksi, ja varallisuus- ja tuloerot ovat kärjistyneet. Lisäksi palkkatyön tilapäistyminen on kulkenut yhtä jalkaa jäljelläolevan pientuotannon pakkoluovutuksen kanssa, kun kapitalismi edelleen valtaa alaa kehittyvien maiden – myös Kiinan – maataloudessa, pienkaupassa ja pienen mittakaavan tehdastuotannossa ja myös osassa kehittynyttä maailmaa, missä valtio on aiemmin suojellut joitakin pientuotannon sektoreilta kapitalistisilta tunkeutumisyrityksiltä.

Joel Andreas opettaa Johns Hopkins -yliopistossa sosiologian laitoksella Baltimoressa Yhdysvalloissa. Kirjoitus Expropriation of Workers and Capitalist Transformation in China on alunperin julkaistu China Left Review‘n numerossa 4.


http://sosialismi.net/ 

Taloussanakirja

AB(aktiebolag (ru))

Lyhenne ruotsinkielisestä sanasta aktiebolag, joka tarkoittaa osakeyhtiötä, Oy.

ABC-analyysi(ABC-analysis)

Varaston tarkkailujärjestelmä. Analyysin perusteella voidaan todeta, miten varastoon sidottu pääoma jakautuu eri nimikkeiden osalle, jotta valvonnassa voitaisiin keskittyä olennaisimpaan. Esim. A-ryhmää voidaan valvoa erityisen tarkasti ja C-ryhmää vähiten.

abc-laskenta(activity-based accounting)

Ks. toimintolaskenta.

absoluuttinen etu(absolute advantage)

Ehdoton etu. Maalla on jonkin hyödykkeen tuottamisessa absoluuttinen etu, jos sen tuottaminen siinä maassa vaatii vähemmän resursseja kuin muissa maissa. Vrt. suhteellinen etu.

AFTA(ASEAN Free Trade Association)

Kaakkois-Aasian valtioiden Brunein, Indonesian, Malesian, Filippiinien, Singaporen ja Thaimaan liiton (ASEAN) alustava vapaakauppasopimus, jonka tarkoituksena on muodostaa vapaakauppa-alue näiden valtioiden kesken vuoteen 2000 mennessä. Ks. ASEAN.

AG(Aktiengesellschaft (f., sa))

Saksalaisesta osakeyhtiöstä käytetty lyhenne, joka lyhentämättömänä on saksaksi Aktiengesellschaft eli osakeyhtiö. Vrt. GmbH.

agentti(agent)

Asiamies, toimeksiantajan laskuun toimiva henkilö. Kauppa-agentti on itsenäisesti, mutta päämiehensä nimissä toimiva myyntiedustaja.
Lainaa järjestävän, pankkien muodostaman syndikaatin jäsen, jonka tehtävänä on yleensä osallistua lainaneuvotteluihin ja laatia lainasopimus lainanantajan puolesta. Ks. syndikaatti.

agentuuri(agency)

Oikeus toimia agenttina. Agenttina toimivaa liikeyritystä kutsutaan usein agentuuriliikkeeksi tai agentuuriksi.

aggregaatti(aggregate)

Osatekijöistä koottu yhdistelmä. Esim. kansantaloudessa kokonaiskysyntää tarkastellaan aggregaattina, joka koostuu vienti-, investointi- ja kulutuskysynnästä. Edelleen kulutuskysyntä on aggregaatti, joka koostuu esim. ravinnon, vaatteiden, asuntojen jne. kysynnästä. Myös ravinnon kysyntä on aggregaatti, koska se koostuu eri osista. Näin voidaan puhua eri aggregaattitasoista.

agio(agio)

Saman valuuttamäärän ostamisesta ja myymisestä toteutunut tuotto.

AHI-sovellus(AHI method)

Aktivoitujen hankintamenojen indeksointisovellus. Perustuu inflaatiokorjauksiin, joiden avulla yrityksen pääoma pidetään ostovoimaltaan sijoitushetken tasolla. Inflaatiokorjaukset vastaavat rahan yleisen ostovoiman muuttumista, jota kuvataan tukkuhintaindeksillä (ostovoimaperiaate). AHI-sovellus oikaisee tuloslaskelman ja taseen erät saman ajankohdan hintatasoon, joksi on yksinkertaisuuden takia valittu tilikauden puoliväli. Korjausmenettely kohdistuu vain aktivoituihin hankintamenoihin.

AIDA(AIDA)

Myyntitekniikan laji, jonka nimi muodostuu seuraavista sanoista: attention eli huomio, interest eli mielenkiinto, desire eli (osto)halu sekä action eli toiminta. Myyjän on herätettävä asiakkaan huomio, saatava hänet kiinnostumaan tuotteesta, haluamaan sitä tarpeidensa tyydyttämiseksi ja ryhtymään toimintaan. AIDA-kaava noudattelee ihmisen omaksumisprosessin vaiheita.

aiesopimus(Letter of Intent (L.O.I.))

Aikomuspöytäkirja. Alustava sopimus jonkin asian valmistelemisesta tai jostakin pyrkimyksestä. Käytetään esim. yrityskauppojen yhteydessä.

aiheuttamisperiaate

(matching principle)

Kustannuslaskennan periaate, jonka mukaisesti jollekin suoritteelle, vastuualueelle tms. kohdistetaan kaikki ne kustannukset (tuotot), jotka suorite tms. aiheuttaa.

aikasarja(time series)

Määrätyin aikavälein, esim. kuukausittain tai vuosittain tilastoitu lukusarja. Esim. myynti v. 1990 1 Mmk, v. 1991 2 Mmk, v. 1992 2,5 Mmk jne.

aineellinen hyödyke(material good)

Esine, tavara, tuote. Vrt. aineeton hyödyke.

aineet ja tarvikkeet(materials and supplies)

Taseen vaihto-omaisuudeksi kirjattavia aineita ja tarvikkeita ovat raaka-aineet, lisäaineet, apuaineet, käyttötarvikkeet, pakkaustarvikkeet, korjaus- ja huoltoaineet ja -tarvikkeet.

aineeton hyödyke(immaterial good)

Palvelus. Vrt. aineellinen hyödyke.

aineeton oikeus(intangible right, incorporeal right)

Patentti, tavaramerkki, tekijänoikeus yms. luovutettavissa oleva oikeus.

ainelisäkustannus(added cost of materials)

Välillinen kustannus, joka syntyy materiaalin hankinnasta ja säilyttämisestä.

AJKA-malli(AJKA-malli)

HKKK:ssa kehitetty kansantalouden ennustemalli.

aktiivihinnoittelu

(active pricing)

Hintaa käytetään keskeisenä kilpailukeinona menekin aikaansaamiseksi.

aktivoiminen

(capitalization)

Yrityksen kirjanpidossa meno, jonka odotetaan tuottavan tuloa useamman tilikauden aikana aktivoidaan eli kirjataan taseen vastaavaa-puolelle. Taseeseen aktivoitu hankintameno (esim. kone tai kalusto) kirjataan vaikutusaikanaan poistoina kuluiksi. Aktivointivelvollisuus on velvollisuus siirtää taseeseen se osa käyttöomaisuutta, jota ei kirjata hankintahetken tilikauden kuluiksi. Aktivointimahdollisuus on mahdollisuus siirtää taseeseen muut pitkäaikaset menot.

aktivointimahdollisuus(capitalization possibility)

Ks. aktivoiminen.

aktivointivelvollisuus(capitalization obligation)

Ks. aktivoiminen.

alennus(discount, reduction)

Alkuperäisestä hinnasta myönnettävä vähennys. Alennus voidaan myöntää eri perusteilla, esim. käteissuorituksesta käteis- eli kassa-alennus tai määräalennus tiettyyn rahamäärään nousevasta kertaostosta.

alfakerroin(alfa)

alfakerroin kertoo kuinka paljon osake- tai rahastosijoituksen vuoden tuotto on ylittänyt vastaavan beta-riskin sisältävän vertailusalkun tuoton.

alihankinta(subcontracting)

Tuotteen olennaisen pääosan valmistaja tai toimittaja käyttää itsenäisiä ulkopuolisia toimittajia tai valmistajia apuna tuotteen saamiseksi täydelliseksi. Osatoimitusten, esim. tiettyjen koneen osien, tekeminen tuotteen varsinaiselle valmistajalle.

alijäämä(deficit)

Tilikauden tappiollinen tulos. Alijäämä on lähinnä järjestöjen ja osuuskuntien käyttämä liikeyrityksen tappiota vastaava nimitys.

alijäämähyvitys(deficit crediting)

Verolainsäädännön mukaan pääomatuloista saadaan vähentää niiden hankkimisesta aiheutuneet menot. Eriytetyssä tuloverojärjestelmässä kaikki korkomenot vähennetään pääomatulosta. Jos verovelvollisella ei ole riittävästi tai ollenkaan pääomatuloja, syntyy alijäämä, joka saadaan osittain vähentää ansiotuloista menevästä verosta. Ansiotulosta vähennettävää osuutta kutsutaan alijäämähyvitykseksi.

alikurssi(under-valued price)

Arvopaperin nimellisarvoa alempi hinta. Kun markkinakorot ovat korkeammat kuin arvopaperille maksettava korko, arvopaperin arvo laskee ja sen kurssi on alle 100.

alimerkintä(undersubscription)

Tilanne, jossa osakepääoman korotuspäätöksen mukaista vähimmäismäärää ei ole merkintäajan kuluessa merkitty.

alivakuutus(underinsurance)

Vakuutusmäärä on vakuutuskohteen jälleenhankinta-arvoa pienempi. Alivakuutustilanteessa korvaus maksetaan vakuutusmäärän ja todellisen arvon mukaisessa suhteessa (= pro rata -sääntö). Tällöin korvaus voi jäädä vahinkoa alhaisemmaksi.

alkuperämaa(country of origin)

Tuotteen alkuperämaa on maa, jossa tuote on valmistettu. Luonnontuotteen osalta maa, jossa tavara on tuotettu. Muun tuotteen osalta maa, jossa tavara on jalostettu.

alkuperämerkki(indication, mark of origin)

Myytäväksi tarkoitetuissa tuontitavaroissa oleva merkki, josta käy selville tavaran valmistus- tai alkuperämaa. Laissa on erikseen säädetty merkintäpakon alaiset tavarat.

alkuperäselvitys(documentary evidence of origin)

Yleisnimitys maahantuodun tavaran alkuperää koskeville erilaisille ilmoituksille tai todistuksille, joiden tarkoituksena on osoittaa tavaran alkuperä eri tarkoituksia varten, esim. tullietuuskohtelun saamiseksi.

 

alkuperäsäännöt(rules of origin)

Suomen solmimiin vapaakauppasopimuksiin sisältyviä sääntöjä, joiden perusteella ratkaistaan, ovatko tuotteet sopimuksissa tarkoitettuja tullietuuskohteluun oikeutettuja alkuperäistuotteita. Sopimusten edellyttämä tullietuuskohtelu myönnetään vain alkuperäsäännöt täyttäville tavaroille.

alkuperätodistus(certificate of origin)

Viranomaisen tai valtuutetun elimen, esim. kauppakamarin, viejän hakemuksen perusteella vahvistama todistus, joka osoittaa tavaran alkuperämaan. Vapaakauppasopimusten mukaisilla alkuperätodistuksilla osoitetaan tavaralle oikeutus esim. tullietuuskohteluun.

alkutuotanto(primary production)

Primäärituotanto. Maa- ja metsätalous, metsästys ja kalastus sekä kaivannaisteollisuus.

allokaatio(allocation)

Voimavarojen eli resurssien kohdentaminen.

aluepoliittinen avustus(regional policy subsidy)

Aluepoliittisilla perusteilla yritykselle myönnettävä avustus. Tasapainoisen alueellisen kehityksen edistämiseksi koko maassa on eri aikoina säädetty lakeja, joissa tietyille alueille ja yrityksille on myönnetty investointi-, käynnistys- ja kehittämisavustuksia, mm. laki tasapainoisen alueellisen kehityksen edistämisestä ja laki yritystoiminnan aluetuesta.

aluepolittiikka(regional policy)

Julkisen vallan toimet maan tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamiseksi.

amerikkalainen optio(American option)

Optio, joka voidaan käyttää milloin tahansa option voimassaoloaikana. Vrt. eurooppalainen optio.

ammatinharjoittaja(self-employed person)

Itsenäisen, ansaintatarkoituksessa tapahtuvan toiminnan harjoittaja. Ammattitoiminnassa toisin kuin liiketoiminnassa organisaatio on suppea ja tuotantovälineiden osuus vähäinen. Henkilökohtaisen työpanoksen merkitys on suuri. Esim. parturi, lääkäri, tilintarkastaja ja puuseppä.

ammattiliitto, ammattiyhdistys(federation of trade unions trade union labor union (Am.))

Tietyn ammattikunnan etujärjestö, jonka tavoitteena on jäsentensä etujen ajaminen, Työntekijöiden, toimihenkilöiden sekä virkamiesten järjestö, jonka pääasiallisena tarkoituksena on jäsentensä palkka- ja työehtojen valvominen ja parantaminen.

ammattiosasto(local branch of a trade union)

Ammattiliiton paikallinen perusyksikkö

ammattiyhdistysliike

(trade union movement, labor movement (Am.))

Työntekijöiden ja toimihenkilöiden työehtojen ja -olojen kehittämiseen tähtäävä liike.

an(credit entry)

Kirjanpitokustannusten yhteydessä käytetty merkintä, joka osoittaa, että erä on kirjattu sanan yhteydessä mainitun tilin kredit-puolelle. Hyvitysmerkintä.

analyytikko(analyst)

Sijoitustutkija

annuiteetti(annuity)

Samansuuruisena summana toistuva pääoman kuoletuksesta ja korosta koostuva maksu, jonka velallinen maksaa, kunnes velka on tullut kokonaan maksetuksi.

annuiteettilaina(annuity loan)

Ks. tasaerälaina.

annuiteettimenetelmä(annuity method)

Investoinnin hankintamenon jakaminen pitoajalle niin, että lähtöomaisuudelle laskettu korko ja poisto muodostavat aina vakion. Annuiteettimenelmän avulla voidaan myös laina ja sen korot jakaa yhtä suuriksi eriksi laina-ajalle. Erien yhteissumma on sama, mutta erien korko-osuus alenee.

ansiotaso(wage level)

Ansioiden keskimääräinen taso koko kansantaloudessa (= yleinen ansiotaso) tai jossakin sen osassa. Yleisen ansiotason muutokseen vaikuttaa palkkojen ohella myös työvoiman siirtyminen paremmin palkatuille aloille. Työvoiman siirtyessä paremmin palkatuille aloille tapahtuu ansiotason nousu ilman palkkatason nousuakin.

ansiotasoindeksi(wage-level index level-of-earnings index)

Mittaa säännöllisen työajan keskiansioiden kehitystä. Indeksi ei ota huomioon ylityökorvauksia, lomarahojen muutoksia yms.

ansiotoiminta(wage-earning activity)

Toiminta, jolla tavoitellaan rahatuloja tai rahan arvoisia tuloja.

apportti(non-cash issue capital contribution)

Osakkeiden merkintä muuta omaisuutta kuin rahaa vastaan, esim. rakennusten antaminen apporttiomaisuutena perustettavan yhtiön käyttöön osakepääoman maksamisen sijasta.

arbitraasi(arbitrage)

Arvopaperien, valuutan tai hyödykkeen osto ja myynti eri pörssien ja markkinoiden tilapäisiä hinnoittelueroja hyväksi käyttäen riskittömän tuoton saamiseksi. Arbitraasimahdollisuus on olemassa esimerkiksi instrumentilla, jolla on eri markkinoilla eri hinta. Mahdollisuutta hyödynnetään ostamalla markkinoilta, joilla arvopaperin hinta on alempi, ja myymällä markkinoilla, joilla hinta on korkeampi.

armonaika(grace period)

Yleensä maksuajan pidennys. Aika, jolloin esim. lainaehdot pysyvät ennallaan, vaikka maksupäivä on jo ohitettu.
Vapaavuodet. Aika, jolloin luottoa ei tarvitse lyhentää.

arvo(value)

Arvot voivat olla osin aineellisia, älyllisiä ja yhteiskunnallisia. Taloudellinen arvo kuvaa hyödykkeelle annettua merkitystä yksilön tai yhteisön tarpeiden tyydytyksessä. Taloudellisen arvon määrää hyödykkeen haluttavuus ja toisaalta niukkuus.

arvo-osuus(book-entry security)

Arvo-osuusjärjestelmään liitetty arvopaperi. Arvo-osuudet korvaavat arvopapereita, kuten osakkeita, joukkovelkakirjoja ja sijoitusrahasto-osuuksia.

arvo-osuusjärjestelmä(book-entry securities system)

Elektronisiin tiedostoihin perustuva arvopaperikaupan rekisterijärjestelmä, joka korvaa fyysiset arvopaperit. Muodostuu arvo-osuustileistä ja niille kirjattujen arvo-osuuksien omistajaluetteloista.

arvoanalyysi(value analysis)

Tutkimuskohteen (tuotteen tai palvelun) ominaisuuksia ja kustannuksia ja niiden suhdetta tarkasteleva analyysi. Arvoa pyritään parantamaan joko ominaisuuksia kehittämällä tai kustannuksia alentamalla.

arvonalennus(value adjustment)

Yrityksen käyttöomaisuuden tai rahalaitoksen ja vakuutusyhtiön sijoitusomaisuuden arvon alennus, kun omaisuuden todennäköinen myyntihinta tilinpäätöshetkellä on olennaisesti ja pysyvästi hankintamenoa pienempi.

arvonkorotus(revaluation)

Yrityksen käyttöomaisuuden tai rahalaitoksen ja vakuutusyhtiön sijoitusomaisuuden arvon korotus, kun omaisuuden todennäköinen myyntihinta tilinpäätöshetkellä on olennaisesti ja pysyvästi hankintamenoa suurempi.

arvonkorotusrahasto(revaluation reserve)

Osakeyhtiön käyttöomaisuuden arvonkorotuksesta muodostettu rahasto, jota saa käyttää ainoastaan rahastoantiin. Arvonkorotusrahasto on osa sidottua omaa pääomaa.

arvonlisä(value added)

Jalostusarvo. Tavaroiden ja palvelujen myyntihintojen ja tuotannontekijöiden ostohintojen erotus.

arvonlisävero(value added tax)

ALV. Välillinen vero, joka maksetaan tavaroiden ja palvelusten myyntihintojen ja tuotannontekijöiden ostohintojen erotuksesta eli arvonlisäyksestä. Vero kannetaan suurimmaksi osaksi tuottajilta, koska tässä portaassa tavara saa suurimman lisäarvon.

arvonlisäverojärjestelmä(value added tax system)

Lisäarvonjärjestelmä. Välillisen kulutusveron järjestelmä, jossa vero peritään jalostuksen eri vaiheissa sitä mukaa kuin jalostusarvo kasvaa (= arvonlisä). Arvonlisäjärjestelmässä myös palvelut kuuluvat arvonlisäveron piiriin ja toisaalta teollisuutta ei rasiteta lainkaan investoinneissa aiheutuvan ns. piilevän liikevaihtoveron muodossa.

arvonnousu(appreciation)

Markkinatilanteen aiheuttama valuutan arvonnousu verrattuna muihin valuuttoihin.

arvopaperi(security)

Varallisuusarvon omaava asiakirja, joka voi olla kaupan kohteena. Esim. osakekirja, obligaatio, sijoitustodistus.

arvopaperikauppa(securities trading)

Arvopapereiden osto ja myynti pörssin, pankin tai pankkiiriliikkeen välityksellä sekä omistajan (tai haltijan) ja ostajan kesken.

arvopaperikauppias, meklari(securities trader)

Luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, joka ostaa ja myy arvopapereita ammattimaisesti.

arvopaperimarkkina(t)(securities market)

Järjestäytynyt kaupankäynti arvopapereilla. Arvopaperimarkkinat jakautuvat rahamarkkinoihin, pääomamarkkinoihin ja johdannaismarkkinoihin. Usein nimitystä arvopaperimarkkinat käytetään vain pääomamarkkinoista, jotka jakautuvat emissiomarkkinoihin eli arvopaperien liikkeeseenlaskuun ja jälkimarkkinoihin.

arvopaperipalvelut(securities services)

Arvopaperivälittäjien sijoittajille tarjoamat osto-, myynti-, sijoitus-, hoito- ja säilytyspalvelut.

arvopaperisalkku(portfolio)

Portfolio. Luonnollisen tai oikeushenkilön omistamat arvopaperit. Osakesalkku on osakkeista koostuva arvopaperisalkku.

arvopaperisijoittaminen(securities investment)

Osakkeiden, joukkovelkakirjojen, sijoitustodistusten tms. hankkiminen arvonnousun tai korko- ja osinkotuottojen toivossa.

arvopaperisointi(securitization)

Rahoituksen hankkimista muuttamalla omia saatavia markkinakelpoisiksi arvopapereiksi. Saatavat myydään ostajalle, joka on tätä tarkoitusta varten erikseen perustettu ns. erillisyhtiö. Erillisyhtiö, joka on myyjästä riippumaton taho, hankkii markkinoilta ostamiseen tarvittavan rahoituksen tavallisesti laskemalla liikkeeseen velkakirjoja, joiden vakuutena ovat ostetut saatavat ja niiden vakuudet.

arvopaperisäilytys(custodian services, security safekeeping)

Pankin tai muun arvopaperivälittäjän palvelumuoto, jossa arvopapereita säilytetään ja hoidetaan asiakkaan lukuun, esim. peritään osingot ja korot.

Arvopaperivälittäjien Yhdistys r.y.(The Finnish Association of Securities Dealers)

Arvopaperivälitysliikkeiden yhdistys, joka mm. ylläpitää OTC- eli sopimusmarkkinoita. Ks. OTC-markkinat.

arvopaperivälitys(brokering)

Arvopaperivälitysliikkeen omissa nimissään toimeksiantojen perusteella hoitamat arvopapereiden ostot, myynnit, vaihdot ja merkinnät sekä kaupankäynti optioilla ja termiineillä.

arvopäivä(value date)

1. Päivä, jonka perusteella tilin saldolle lasketaan korko. Suomessa vallitsevan käytännön mukaan markkamääräisiä varoja nostettaessa arvopäivä on sama kuin nostopäivä ja varoja hyvitettäessä arvopäivä on tilillepanoa seuraava päivä.
2. Valuuttakaupan toimeenpanopäivä. Ks. avistapäivä.

arvostuserä(value adjustment)

Toteutumattomat aktivoidut valuuttakurssitappiot.
Saamisten arvonalennukset ja velkojen lisäykset, joilla ei ole rasitettu tilikauden tulosta.

Aktivoidut rakennusaikaiset korot.

1.Eläkevastuu- ja vastuuvajaus.

Taseen vastaavaa-puolella:

Käyttöomaisuuden arvonkorotukset muissa kuin osakeyhtiöissä.

Toteuttamattomat valuuttakurssivoitot.

arvostusongelma(valuation problem)

Laskentatoimen ongelma: mihin arvoon menot ja tulot, omaisuus ja velat kirjataan.

arvostusperiaate(valuation principle)

Periaate, jonka mukaan menot ja tulot, omaisuus ja velat arvostetaan kirjanpidossa.

ASEAN(Association of Southeast Asian Nations)

Kaakkois-Aasian valtioiden Indonesian, Malesian, Filippiinien, Singaporen, Thaimaan ja Brunein muodostama liitto, jonka tavoitteena on rauhan, kehityksen ja hyvinvoinnin edistäminen. Ks. AFTA

asete(draft)

Tratta. Vekseli, jota ei ole vielä sitouduttu maksamaan.

ASP(ASP)

American Selling Price. Yhdysvalloissa käytetty tuontitavaran tullaus- ja verotusarvon määritystapa. Tuontitavaran tullaus- ja verotusarvo määritellään vastaavanlaisen kotimaassa valmistetun tuotteen markkinahinnan mukaiseksi.

Asuntosäästöpalkkiotili, joka on tarkoitettu ensimmäisen omistusasunnon etukäteissäästämiseen.

assosiaatiojäsenyys(associate membership)

Ulkojäsenyys. Maat, jotka eivät halua tai voi täyttää kaikkia täyden jäsenyyden edellytyksiä esim. taloudellisessa yhteenliittymässä, jäävät kansainvälisten yhteenliittymien ulkojäseniksi. Solmittavalla assosiaatiosopimuksella määritellään tällaisen ulkojäsenen oikeudet ja velvollisuudet.

atk-kirjanpito(computerised accounting)

Kirjanpitomuoto tietokonetta hyväksikäyttäen. Muita kirjanpitomuotoja ovat memorialistinen kirjanpito, sarakekirjanpito ja läpikirjoitusmenetelmä.

audit trail, kirjausketju(audit trail)

Liiketapahtumien kirjaaminen kirjapitoon siten, että yhteys tuloslaskelmaan ja taseeseen voidaan vaikeuksitta todeta, ts. tositteesta lähtien on kirjanpidossa voitava seurata yksittäisen liiketapahtuman käsittelyä tilille merkintään saakka. Lisäksi on voitava todeta, miten kutakin tiliä on käsitelty tilinpäätöksessä. Audit trailistä käytetään myös kirjausketju-käsitettä.

Visuaalinen audit trail tarkoittaa koneellisessa kirjanpidossa, että kirjausten suorittamistavan on oltava sellainen, että yhteys tuloslaskelmaan ja taseeseen voidaan todeta konetta käyttämättä.

aukko(gap)

Rahoituksen puuttuva osa.

Korkoherkkien saatavien ja velkojen markkina-arvojen, nimellisarvojen tai kirjanpitoarvojen erotus jonakin aikavälinä. Positiivinen gap on saatavaenemmyys. Negatiivinen gap on velkaenemmyys.

Tietyssä valuutassa olevien saatavien ja velkojen määrällinen ero.

Arvopaperin kurssin hypähdys. Kun peräkkäisten päivien kurssit poikkeavat selvästi toisistaan, tulee kurssikäyrään katko.

avaali(aval, guarantee for a bill of exchange)

Vekseliin merkitty takaus vekselivelallisen hyväksi.

avista((at) sight)

Vaadittaessa (sananmukaisesti näytettäessä) maksettava. Käytetään esim. vekselistä.

avistakauppa(spot agreement)

Valuuttakauppa, joka toteutetaan avistapäivänä. Ks. avistapäivä.

avistakurssi(spot rate)

¿Päivän kurssi¿. Valuuttakurssi, jota sovelletaan valuuttakauppoihin, jotka toteutetaan viimeistään kahden pankkipäivän kuluessa.

avistamarkkinat(spot market)

Käteismarkkinat. Valuuttamarkkinoiden se osa, jolla tehdyt valuuttakaupat toteutetaan viimeistään kahden pankkipäivän kuluessa.

 Aakkosellinen jatko Taloussanomien sivustosta:
 http://www.taloussanomat.fi/porssi/sanakirja/kirjain/B/0