Esitelmä Karl Marx -seuran uusliberalismi-seminaarissa
23.–24..2.2007
Suomennos: Pertti Hynynen, Tapani
Kaakkuriniemi ja Vesa Oittinen
Yhteiskuntia mullistaessaan ei uusliberaalinen projekti ole vain
hajottanut vanhaa, vaan myös luonut edistyksellisiä
elementtejä, toteuttanut alistettujen ryhmien etuja
nurinkurisella tavalla sekä suodattanut itseensä ja
marginalisoinut vasemmistolaisen kritiikin. Prekariaatin kasvu ja
globaalinen superriisto tuottavat kuitenkin lukuisia uusia
ristiriitoja, alistavat yhteiskunnassa elävät yksilöt
ylisuurille vaatimuksille ja johtavat konsensuksen rapautumiseen. On
kehkeytynyt monitahoinen liikkeistä koostuva liike, joka
luonnostelee uusliberalismin jälkeisen maailman ääriviivoja.
Jos se tahtoo menestyä vasta- tai antihegemoniaalisena voimana,
on sen opittava operoimaan omilla ristiriidoillaan, tunnustettava
sekä eroavuudet että yleistettävien projektien
kehittely, erilaiset ryhmät ja intressit, liikkeiden,
ammattiyhdistysten ja puolueiden poliittiset voimat, sekä
autonomia että valtiosta käytävä kamppailu.
1. Uusliberalismin dialektiikka
Uusliberalismi ei ole mikään puhdas "ylärakenteen"
ilmiö, ei mikään "myytti" eikä
"huijausta". Uusliberaalinen ideologiatuotanto on
päinvastoin
organisoivana elementtinä muokattaessa
uudelleen kriisin oloissa kaikkia yhteiskunnallisia suhteita: työ-
ja tuotantosuhteita yhtä hyvin kuin sukupuoli- ja
luokkasuhteita. Eikä ideologia tässä yhteydessä
merkitse "väärää tietoisuutta", vaan on
pikemminkin "rationalisoinnin muoto", joka antaa
yhteiskunnalliselle todellisuudelle uusia määritelmiä;
se ilmaisee siis
nurinkuristen yhteiskunnallisten olojen
todellisuutta, jolla on juurensa ihmisten arkiymmärryksessä
ja mahdollistaa, että yksilö voi suuntautua tietyllä
tavalla ja pystyy toimimaan, joskin tietyissä rajoissa.
Keskiössä on radikaali käsitys yksilöllistymisestä
ja yleistetystä markkinataloudellisesta
vaihtoyhteiskunnasta.
Yksilöllisen hyödyn maksimointi kohotetaan kaiken
inhimillisen toiminnan perustavaksi motiiviksi. Mikä tahansa
yksilön taloudellinen, fyysinen yhtä lailla kuin
psyykkinenkin, emotionaalinen, intellektuaalinen tai moraalinen
tavoite tai tarve tulkitaan tällöin hyödykkeeksi tai
tavaraksi. Näin asian näkee esimerkiksi taloustieteen
Nobelin saanut Gary S. Becker. Toimintavaihtoehtojen rationaalinen
punnitseminen toteutuu yritystaloustieteen mallin mukaisesti
hyötyjen
ja haittojen kalkylointina.
Uusliberalismin hegemoniasta voidaan puhua siksi, että sen on
onnistunut läpäistä koko yhteiskunta
yritystaloudellisilla hyötykalkyloinnilla ja
kilpailuajattelulla, ja näin se on pysyvästi muuttanut
yhteiskunnallisia voimasuhteita. Jos yksilötasolla yrittää
sanoutua irti näistä periaatteista, johtaa se vain
henkilökohtaiseen tuhoutumiseen tai yhteiskunnalliseen
marginalisoitumiseen. Jokaisen, joka ei tätä halua, on
tahtoen tai tahtomattaan alistuttava arkipäivän kilpailuun
– tapahtui se sitten koulussa tai yliopistolla, yrityksessä
tai työmarkkinoilla tai jopa rakkauselämässä
(vrt. Houellebecqin romaanit
Alkeishiukkaset ja
Extension
du domaine de la lutte!).
Uusi tuotanto- ja elämäntapa liittyy näin siis
subjektiivisuuksien muutokseen.
Esimerkki: Harold Demsetz yrittää teoriallaan osoittaa,
miten valtiolliset diskriminoinnin vastaiset toimenpiteet (kuten niin
sanottu
affirmative action Yhdysvalloissa, kiintiösäädökset
ja kaikki tasa-arvopolitiikan muodot, myös äitiysturva)
tuottavat yhä uusia epätasa-arvoisuuden muotoja.
Rationaalisten valintojen (
Rational Choice) teorian mukaan
esimerkiksi jokaisen yrittäjän olisi valittava tiettyjen
vähemmistöjen (kuten maahanmuuttajien, naisten tai
homoseksuellien) diskriminoinnin ja sen välillä, millaisia
kustannuksia tällaisesta työvoiman valikoitumisesta seuraa.
Jos työmarkkinoilla työvoiman hinta määräytyy
vapaasti, silloin syrjittyjen yksilöiden työvoiman hinta
laskee, ja he ovat silloin muita selvästi halvempia. Alhaisemmat
palkkakustannukset johtaisivat näin – oletuksen mukaan –
siihen, että yrittäjät perääntyvät
rasistisista tai seksistisistä ennakkoluuloistaan päästäkseen
hyötymään halvemmasta työvoimasta. Mutta jos
valtiollisella lainsäädännöllä asetetaan
esteitä yksilöiden työvoiman vapaalle
hinnanmuodostukselle, johtaisi tämä – näin
Demsetz edelleen – siihen, että syrjittyjen yksilöiden
työvoima kallistuu, ja näin heidän tilanteensa juuttuu
entisenlaisekseen. Demsetz päätteleekin: "Lakisääteiset
minimipalkat tekevät syrjityille henkilöille mahdottomaksi
tarjota palveluksiaan halvemmalla kuin suositut (yhtä tuottavat)
henkilöt". Työnantajaa
estetään
tällöin muuttamasta suosituimmuusjärjestystään,
koska pidättyessään (ystävällismielisesti)
diskriminoinnista hän ei voikaan hyötyä halvemmista
työvoimakustannuksista.
Että edellä olevassa päättelyssä ei ole
kyse muusta kuin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tuskin peitellystä
puolustuksesta, käy ilmi seuraavasta Demsetzin oletuksesta
diskriminoinnin (syrjinnän) muka myönteisistä
vaikutuksista: hän lähtee siitä, että ei vain
syrjintää harjoittavan, vaan myös sen kohteeksi
joutuvan henkilön käyttäytyminen mukautuu, sillä
kuten hän itse sanoo: "kouluttamattomien, rikollisten ja
rahvaan syrjiminen antaa ihmisille arvokkaita ärsykkeitä
valita toimintatapoja, jotka heitä syrjivien näkökulmasta
ovat toivottavia". Se, mitä toivotaan, on siis alistuminen,
vieläpä itse aiheutetun syrjäytymisen hintana –
ja "itse aiheutettuun" kuuluu tässä myös
ihonväri ja sukupuoli. Sen jälkeen markkinoiden
taloudellinen mekanismi hoitaa itsestään sen, että
diskriminoinnista päästään. Moraalia ei tämän
mukaan siis panna sivuun, se vain saa taloudellisen perustelun.
"Taloudellinen näkökulma" on Demsetzin mielestä
"niin laaja-alainen [...] että sitä voidaan soveltaa
kaikkeen inhimilliseen käyttäytymiseen", riippumatta
siitä, onko se ehkä "monetaarisesti mitattavissa".
Se olisi myös neutraali sukupuoleen, ikään ja
sosiaaliseen asemaan nähden.
On selvää, että tällä
"metodi-imperialismilla" on pitkälle meneviä
seurauksia, mitä tulee yhteiskunnalliseen ja poliittiseen
päätöksentekoon. Kuten Marx kirjoitti: "Se
näennäinen typeryys, joka palauttaa kaikki ihmisten
moninaiset keskinäiset suhteet pelkkään
hyödyllisyyteen, tämä näennäisen
metafyysinen abstraktio juontaa juurensa siitä, että
modernin porvarillisen yhteiskunnan puitteissa kaikki suhteet on
käytännössä alistettu yksistään
abstraktille raha- ja asiasuhteelle". Rahaa ja menestystä
pidetään tehokkaimpina kannustimina. markkinoilla toteutuva
kilpailu pitää huolen siitä, että tehokkaimmat
toimintavaihtoehdot pääsevät vallalle.
2. Kritiikin suodattaminen ja intressien reaalinen yleistäminen
Uusliberalismin näkyvimpiä edustajia ovat epäilemättä
sellaiset teoreetikot kuin Friedrich von Hayek, Milton Friedman tai
Gary S. Becker. Mutta silti ei "reaalisesti olemassa olevaa
uusliberalismia" saa palauttaa pelkkään akateemiseen
teoriaan, vaikka se siihen tukeutuukin. Mikään hegemoniaa
tavoitteleva projekti ei toteudu puhtaassa muodossa. Taistellessaan
kulttuurisesta hegemoniasta hallitsevien ryhmien ei vain ole pakko
tehdä kompromisseja, niiden pitää myös yhdistää
käsityksensä konkreettisella tavalla alistettujen ryhmien
yleisiin intresseihin, muuttaa itseään tämän
mukaisesti, ilmaista itsensä uudella tavalla –
re-artikuloitua.
Vuoden 1968 sukupolven, nais-, ympäristö- ja
työväenliikkeen keskeisiä vaatimuksia on integroitu
uusliberalistisiin politiikkoihin. Näin on saatu organisoitua
aktiivista hyväksyntää,
absorboitu näiden
liikkeiden kriittinen potentiaali, ja näin viime kädessä
kyseiset liikkeet itse on saatu lopahtamaan. Kolme esimerkkiä,
lyhyesti:
1) Aivan perustellusti arvostelivat vuoden 1968 sukupolvi ja
naisliike
paternalistisen ja patriarkalistisen sosiaalivaltion
sortavia piirteitä. Nuo piirteet pusersivat yksilöiden
vapaan kehityksen normien määräämän
elämäntavan korsettiin. Uusliberaalinen liike omaksui tämän
arkitajuntaan jo hyvin ankkuroituneen kritiikin, käänsi sen
ylösalaisin – siis päälaelleen –
radikalisoiden sitä ja vei näin vasemmistolaiselta
kritiikiltä sen kärjen ja uskottavuuden. Uusliberaalit
voimat esittivät yhteiskunnan kriisitendenssit seurauksena
"liiallisesta sääntelystä", yleisenä
valtiollisena säätelykriisinä. Lääkkeeksi
tarjottiin valtion asiaanpuuttumisen vähentämistä,
säätelyn purkua ja yksityistämistä.
Uusliberaalinen "ideologiakritiikki" tähtää
"hyvinvointivaltion
kykyyn harjoittaa sortoa"
(Marcuse) ja asettaa tämän
(kansalais)yhteiskunnan
vastakohdaksi. Näin uusliberalismi tarjoaa tulkintoja, jotka
ohjaavat toimintaa muutosten suuntaan; se antaa näennäisen
selvät suuntaviivat, joita subjektit voivat omaksua. Holhoavan
hyvinvointivaltion vastapainoksi nostetaan tunteisiin vetoavalla
tavalla
yksilön vapaus. Myös vasemmisto oli
korostanut sitä, mutta toisin painotuksin. Tässä
uusliberaalien taantumukselliset pyrkimykset kohtaavat vasemmiston
emansipatoriset vaatimukset, mutta nyt muuttuneiden voimasuhteiden
vallitessa. Seurauksena on, että entiset
"kuusikymmenlukulaiset", vihreät ja sosialidemokraatit
muuttuvat itse kantaviksi voimiksi suunnistauduttaessa kohti
"omavastuullisuutta" ja valtiollisten rakenteiden purkua.
2) Viime vuosisadan 60-luvun
työläisten liikehdintä,
jotka etenkin Italiassa ja Ranskassa, mutta myös silloisessa
Länsi-Saksassa huipentui tehtaiden miehityksiin ja villeihin
lakkoihin, suuntautui aivan olennaisesti yhä pidemmälle
menevää työnjakoa, liukuhihnojen nopeuttamista ja
siitä johtuvaa työn yksitoikkoistumista ja henkistä
sekä ruumiillista stressiä vastaan. Nuo työelämän
uudet prosessit johtivat työvoiman ennenaikaiseen
loppuunkulumiseen ja ammattitaidon heikentymiseen.
Myös 70-luvun ammattiliittopoliitikot panostivat, valtion
tuella,
"työn humanisointiin". Kuitenkin vasta
tuotantovoimien ja -suhteiden kapitalistinen uudelleenjärjestely
tekee lopun entisestä "fordistisesta" pyrkimyksestä
"liukuhihnatyöhön opetetun gorillan"
tuottamiseen. Nyt painotus tuotannon älylliseen puoleen on
vahvempi, nyt kysytään välittömien tuottajien
ei-muodollista kokemustietoa, luovuutta, jopa emotionaalisuutta.
Tähän
tiedon ja subjektiivisuuden
uudelleensijoittautumiseen liittyy työprosessiin
osallistuvien ihmisen suhteellisen autonomian laajeneminen. Mitä
korkeampi on toimintojen tieteellistymisaste, sitä vaikeampaa on
työprosessin suora kontrolli. Toimintojen yksityiskohtia ei enää
määritellä etukäteen, vaan ne jätetään
pitkälti työntekijöiden itsensä määräysvaltaan
– pääasia, että tavoitteet saavutetaan.
Työntekijöiden tietämyksen
mukaankytkentä
tekee toiminnoista yleensäkin kiinnostavampia ja
monipuolisempia.
Toisaalta: koska tavoitteet on määrätty ulkoapäin
ja yrityslähtöisesti, rajoittuu autonomia kapealle alueelle
– se, mikä edesauttaa yrityksen kilpailukykyä,
sanelee autonomian rajat. Näin työntekijöiden on pakko
sisäistää joustavuus- ja tehokkuusajattelu,
yrittäjän
näkökulma omien ajattelu- ja toimintatapojensa osaksi.
Työn reaalinen alistaminen pääomasuhteelle nousee
historiallisesti ja laadullisesti uudelle tasolle. Pääoman
toimesta tapahtuva riippuvaisen työvoiman riisto siirretään
sivuraiteelle siten, että toimivalle subjektille myönnetään
laajempia, mutta samalla rajallisia toimintamahdollisuuksia, jolloin
hänen kohdallaan voidaan alkaa puhua
"itseriistosta".
3) Eräs (toisen) naisliikkeen ydinteeseistä oli
sukupuolelle pohjautuvan työnjaon kritiikki, se, että
naiset pakotettiin
patriarkaalisiin aviosuhteisiin, joissa he
yleisesti ottaen joutuivat suljetuiksi pois (täysipäiväisestä)
ansiotyöstä ja riippuvaisiksi miespuolisista perheen
elättäjistä, siis suljetuiksi yksityiselämän
piiriin.
Nyt juuri uusliberaalinen työsuhteiden ja sosiaalivaltion
remontointi antoi tälle kaikelle suorastaan nurinkurisella
tavalla tukea. Samalla kun naisten työelämään
osallistuminen tuli yhä enemmän itsestään
selväksi, työpaikkojen määrä väheni
rakenteellisen työttömyyden johdosta, ja kilpailu
työpaikoista koveni. Uusliberalismia edeltäneen
"fordistisen" kauden paternalistisiin valtiollisten ja
perhesuhteiden sijasta markkinat siirtävät nyt naisten
itsensä harteille sen
vastuun, että henkilökohtainen
pätevyys ja kyky johtaisivat menestykseen – jos johtavat.
Yksilötasolla tämä on todellakin nykyään
mahdollista. Sitä kuvastavat – julkisuudessa
ylimainostetut – menestyneet naiset, alkaen Saksan
liittokanslerista, samoin monet naisjohtajat ja TV-kasvot. Tämä
tekee uusliberaalisesta rakennemuutoksesta monien naisten silmissä
hyväksyttävää, ja samalla se johtaa
naisliikkeen
hajoamiseen. Edes naiset eivät nykyisin enää
puolusta kollektiivisia järjestäytymismuotoja etujansa
ajamiseksi. Niitä pidetään useimmiten vanhanaikaisina
ja "miesvihamielisinä".
Tämän kääntöpuolena on, että jotta
naiset voisivat tarjota koko työvoimaansa markkinoilla,
tarvitaan
kolmessa suhteessa vapaata palkkatyöläistä
– toisin sanoen sellaista, joka ei, kuten Marx totesi, ole
vapaa vain tuotantovälineistä ja vapaa myymään
työvoimaansa, vaan myös vapaa välttämättömistä
"reproduktiivisista töistä", eli perheen ja
jälkikasvun huoltamisesta. Menestyvät uranaiset voivat
kyllä vapautua vanhoista perhemuodoista turvautumalla
maahanmuuttajanaisten halpaan työvoimaan.
Edellä mainitut kolme esimerkkiä osoittanevat, miten
uusliberalismi voi, huolimatta
antisosiaalisesta
politiikastaan, nojautua aktiiviseen ja passiiviseen hyväksyntään
– se näet omaksuu alistettujen ryhmien intressejä,
mutta siten, että se
kääntää nurin
niiden tavoitteet ja pukee ne
"itsensä markkinoinnin"
vaatteisiin. Juuri tämä on passiivisen vallankumouksen
dialektiikkaa, joka ei yksinkertaisesti vain palauta ja säilytä
porvariston herruutta, vaan kehittää sitä.
Kyse on siis siitä, että kiinnitämme
johdonmukaisesti huomiota näihin mainittuihin
ristiriitaisuuksiin – muuten uusliberalistinen
uudelleenjärjestely tulkitaan pelkäksi kurjistumisen
prosessiksi, ja silloin jää ymmärtämättä,
miksi tämä ideologia on näin vahvaa ja
vaikutuskykyistä. Usein näet vasemmiston taholta
uusliberalismia nimitellään pelkäksi "tuhovoimaksi"
tai "konservatiiviseksi restauraatioksi".
Marx oli kuitenkin aina korostanut kapitalistisen kehityksen
tuhoavien ja tuottavien voimien ristiriitaista sulautumista. Myös
uusliberalistisen managementin kohdalla, puhuttaessa siirtymästä
ylikansalliseen informaatioteknologiseen tuotantotapaan, on
nähtävissä
tuottavia voimia –
tayloristisen liukuhihnatyön väheneminen voi vapauttaa
työntekijät monotonisuudesta, uudet tuotantomuodot voivat
integroida heidän tietoaan, automatisointi ja tietokoneistaminen
vähentävät ruumiillista työtä. Lisäksi
kulttuuri- ja tavaramaailman kansainvälistyminen voi varjella
meitä kansalliselta ahdaskatseisuudelta, valtiollisen säätelyn
purkaminen voi osaltaan poistaa paternalistista holhousta;
patriarkaaliset perhesuhteet murtuvat ja naisten ansiotyö tulee
kasvavassa määrin mahdolliseksi. Mutta tämän
kehityksen hedelmät jakautuvat nykyisin epätasaisemmin kuin
koskaan aiemmin sitten toisen maailmansodan päättymisen.
3. Repeämiä hegemoniakoneistossa
Yhteiskunnallisten suhteiden ristiriitaisuus itsessään
estää hajanaisten subjektien sääntelyn ja heidän
vahvistumisen. Suhteiden valta tuottaa yhä uusia ristiriitoja.
Ja tämä substantiaalisen ykseyden, siis sisäisen
koherenssin mahdottomuus aiheuttaa
epätasapainoa ja myös
vastarintaa.
Julkisten palvelujen ja sosiaalivakuutusjärjestelmien
markkinamuotoinen yksityistäminen siirtää vastuun
uusintamisen edellytyksistä kuluttajayksilöiden päätösten
ja henkilöiden tuloista riippuvan säästörasituksen
tasolle. Samalla työelämän muutokset johtavat yhtäällä
tulojen menetyksiin ja prekaarityösuhteisiin (ennen kaikkea näin
käy työtä tekevien köyhien, "labouring poor"
kohdalla), toisaalla taas työtahdin kiristämiseen ja työn
joustojen kasvattamiseen ja sitä kautta kasvaviin vaatimuksiin
liikkuvuudesta ja julkisten palvelujen (kuten lähiliikenteen,
lastenhoidon, opetuksen ja jatkokoulutuksen jne.) laadusta.
Vastakohta kasvavien uusintamisvaatimusten ja niiden yleisten
edellytysten rapautumisen välillä johtaa sekä
yksilöllisen ja kollektiivisen toimintakyvyn prekarisaatioon
että elämänlaadun huonontumiseen. Yhä useammassa
tapauksessa kyse ei ole pienen ryhmän kärsimästä
vahingosta, vaan sellaisesta, sinänsä ristiriitaisesti
yleistyvästä ilmiöstä, jota eivät edes
it-sektorin
high potentials pysty pysäyttämään.
Prekarisaatio, riistokäyttö, yhteiskunnallinen
polarisoituminen, oman elämän kuihtuvat näköalat
ja vähenevä mahdollisuus sen suunnitteluun laittavat
yhteiskunnan yksilöt vetokokeeseen. Puuttuva vaikutusvalta,
jatkuvat reformit ja riittämättömät
mahdollisuudet tyytymättömyyden ilmaisuun vakiinnuttavat
epävarmuuden kulttuuria ja antavat aktiivisen
konsensuksen murentua. Epävarmuus ja tyytymättömyys
tiivistyvät edustuksellisuuden kriisinä, äänestämättä
jättämisenä, oikeiston kannatuksena, vailla kohdetta
olevina mellakoina jne. Tämä työn ja uusintamisen
kaksinkertainen prekarisoituminen on osa niitä taisteluja, joita
käydään ylikansallisen tuotanto- ja elämäntavan
ja uusliberaalisen hegemonian jatkamisesta ja varmistamisesta. Se on
sidoksissa luokka- ja sukupuolisuhteiden sekä kansallisuuteen,
etnisyyteen tai uskontoon perustuvien jakolinjojen hajottamisen ja
uudelleen sommittelemiseen, jotka samalla tuottavat alistettujen
ihmisryhmien välille uusia sidoksia, mutta ennen kaikkea eroja.
Elämme, erittäin erilaisin tavoin,
yhteiskunnallisen
kysymyksen kärjistymisen aikaa. Sitä paitsi
ristiriitojen käsittely tapahtuu pukemalla uuteen muotoon
autoritaariseen uusliberalismiin johtava valtaprojekti tilanteessa,
jossa konservatiivis-liberaaliset suhdanteet jyräävät
sosiaalidemokraatit.
Samalla muodostuu monitahoinen liikkeiden liike, joka yrittää
organisoida
vastarintaa, usein hyvin sitoutumattomana ja
haavoittuvana, mutta se kuitenkin kasvaa ja yrittää
luonnostella aloitteita "post-uusliberaaliseksi" agendaksi.
Paitsi mediavaikutusta, kehittyy myös symbolinen vaikutus, ja
osaksi saadaan mahtavaa menestystä myös työ- ja
elinehtojen välittömässä parantamisessa.
Ajatellaanpa vain suurimman globaalin "työnantajan",
Wal-Martin tuntuvia tappioita Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Saksassa: Yhdysvalloissa
konserni hävisi kaikki valitukset naisten ja maahanmuuttajien
syrjimisestä ja kielletystä dumppauksesta. Kiinassa sen
täytyi kovien taistelujen jälkeen sallia ammattiyhdistysten
perustaminen, vaikka se käykin firman julki kuulutettua
filosofiaa vastaan. Saksassa sen ei annettu saattaa voimaan
protofasistista liikeohjeistoa työntekijöille, ja viime
kuussa sen täytyi lopulta vetäytyä kokonaan pois
Saksan markkinoilta, koska se ei pystynyt kilpailemaan Aldin, Rewen
ja kumppanien kanssa.
4. Vasemmistoliikkeiden ristiriidat
Siltikin, huolimatta yhteiskunnallisista hajautumistendensseistä,
edustuksellisuuden kriisistä, yhä uusiutuvista protesteista
ja vastaavista, tähän asti ei ole onnistuttu kehittämään
mitään edes puoliksi yhtenäistä
vasemmistoprojektia. Siihen on lukemattomia syitä, joista monet
ovat rakenteellisia ja toiset liittyvät itse
vasemmistopolitiikan muotoon. Voisin tässä tarttua vain
muutamiin tyypillisiin. Ne kaikki liittyvät mielestäni
siihen, ettei todellakaan voida ajatella ristiriitoja, kestää
tai sietää niitä ja vastaavasti käydä
muokkaamaan niitä.
a. Kansallisen retronormatiivisuuden mielettömyys
Usein joltakin uudelta puuttuu käsite. Kovasti väitellään
ja valitetaan yhteiskunnallisuuden kriisistä, kansallisen
sosiaalivaltion tai perinteisten normaalityösuhteiden lopusta.
Samalla niitä puolustetaan kaikkein defensiivisimmin niiden
fordistisessa muodossaan. Tämä laajalle levinnyt
retronormatiivinen, takaisinpäin suuntautunut katsomus
epäonnistuu, koska jo 30 vuotta sitten uusliberalismi on
murskannut siltä perustan, eikä nykypäivän
ylikansallisiksi laajenneilla kilpailuvaltioilla ja joustavoitetuilla
työsuhteilla ole enää paljoa tekemistä vanhojen
muotojen kanssa. Kansallinen sosiaalinen hyvinvointivaltio, jota niin
kauan on aivan oikeutetusti kritisoitu vasemmalta, suuntautuu
vasemmistopolitiikkaan hetkellä, jolloin tämän muodon
perusta on jo hajonnut. Työläästi ja uhmalla
saavutettujen tulosten puolustaminen ei luonnollisestikaan ole
väärin, mutta aivan liian usein se jääkin siihen.
Edelliseen liittyy teoreettisia ongelmia, jotka käsittävät
uuden vain vanhan dekonstruktiona, pitämättä sen omaa
erityislaatua keskeisenä – jo "postfordismin"
käsite osoittaa tämän: senhän erottaa fordismista
vain "ei enää" eli sen ajallisessa järjestyksessä
jälkeen tuleminen. Puhutaan, että yhteiskunnallisten
ristiriitojen "hiljentämiseksi" ei minkään
yhteiskuntaryhmien koalition ole tähän mennessä
onnistunut sysätä syrjään sitä
sääntelytapaa, joka vastaa kehittyvää
postfordistista kasautumisjärjestystä. Oireellista on
implisiittinen käsitys tasapainoisesta, stabiilista,
kriisittömästä kapitalistisesta kehityksestä –
vaikka esim. sääntelyteoreettiset esitykset aina torjuvat
sen. Tosiasiassa sääntelyteoria pyrkii nimenomaan
analysoimaan ristiriitojen sääntelyä, muttei halua
poistaa niitä – käytännössä se pääsee
ulos ristiriidoista, konflikteista, taisteluista ja kriiseistä
useimmiten vain tulkitsemalla ne epäyhtenäisyydeksi.
Silloin yhtenäisyydestä, koherenssista, tulee kääntäen
ristiriitaisuus. Sen tyylinen läheinen yhteys pääoman
hyväksikäytön ja työväenluokan uusintamisen
välillä, tuottavuuden kasvun ja palkankorotusten välillä,
niin kuin ne fordismissa osittain olivat nähtävissä,
on kapitalismin historiallisessa kehityksessä harvinainen
yhdistelmä – ja kuitenkin se muodostaa sen taustan, jota
vasten 'uusi' on tähän saakka luokiteltu. Sen kanssa
samassa yhteydessä voidaan pelkistää uusliberalismin
kieltäminen eräänlaisena ideologisen "myytin"
lajina tai "valheena".
Kun mietitään uusia, aivan toisenlaisia ratkaisuja,
saadaan usein myös vasemmalta vastauksena se, että ne
osoittautuvat poliittisesti toteuttamiskelvottomiksi. Mutta vielä
paljon vähemmän tulee kyseeseen paluu vanhoihin muotoihin.
Varsinkin kun prekaareja työsuhteita ja sosiaalitoimen
purkamista käsitellään ennen kaikkea kansallisina
ongelmina, myös käsitykset toimivasta taloudesta
liimautuvat vanhaan kansallisvaltioon, vaikka kyseessä on
ylikansallinen prosessi. Taaksepäin suuntautuneiden kansallisten
yhteiskunnallisten saavutusten puolustamisnäköalojen kanssa
ei voida ajatella mitään vasemmistolaista politiikkaa, joka
ottaisi mukaan myös muut, tähän saakka vanhoista
muodoista ulos suljetut ryhmät tai edistyksellä tavalla
tukkisi mahdollisuudet vähemmän normitettuihin, joustaviin
elämän- ja työsuunnitelmiin. Tämä pätee
suurelta osin ammattiyhdistyksiin, osaan eurooppalaisia
vasemmistopuolueita ja myös yhteiskunnallisiin liikkeisiin
(esim. Saksan maanantaimielenosoituksiin).
Yksi esimerkki prekarisoitumisen kentältä:
joustavoitettujen, usein prekaarien osa-aikatyösuhteiden
massiivinen laajeneminen mahdollistaisi monille naisille ylipäänsä
palkkatyöhön menemisen ja yhteyden välttämättömiin
uusintamistöihin (he kokevat tämän varmaankin samalla
pakkona). Vasemmistoperspektiivistä katsoen ei voi vain yhtä
kaikki painostaa työttömiä ja prekarisoituneita
takaisin muodolliseen kokopäiväiseen palkkatyöhön,
vaan on suosittava kokeiluluonteisesti mahdollisimman itseohjautuvan
työn muita muotoja ja vaadittava niitä yleistettäväksi.
Laajasti ottaenhan kokoaikainen palkkatyö on yhteiskunnallista
integraatiota määräävä toimituspiste –
myös suurelle osalle vasemmistoa, erityisesti
ammattijärjestöille (ei luonnollisestikaan kaikille, mutta
suurelle osalle niitä). Vaatimus paremmista työehdoista,
varmemmista työsuhteista ja korkeammasta osuudesta tuotettuun
lisäarvoon on kylläkin oikeansuuntainen, mutta riittämätön.
b. Vain 'ylhäältä' tuleva kurjistamisprosessi
Monet vasemmistolaiset analyysit viittaavat aivan liian usein
vanhojen muotojen rapautumiseen, diagnosoivat ratkaisujen ilmentymiä
ja hajautumisprosesseja, "rutiinien ja tavanomaistumisen
hävittämistä" sekä yhteiskunnallisten
suhteiden epävirallistumista. Sellaiset havainnot ovat varmasti
osaksi osuvia ja kuvaavat vanhan fordistisen tuotanto- ja elämäntavan
rapautumisilmiöitä, mutteivät pääse ulos
vanhoista kurjistumisteoreettisista lähtökohdista.
Kuitenkin, vastoin vallitsevaa, riistokäyttöön
perustuvaa käsitystä, esimerkiksi itse prekarisoituminen
matalapalkka-aloilla on jotakin enemmän kuin kurjistumisen uusi
painos. Tällainen joustoriisto, fleksiibeli riisto, sisältää
välttämättä mahdollisuuden korkeampaan
itseorganisoitumiseen tai
self-managementiin, jos vain
halutaan. Eivät ainoastaan korkeasti koulutetut riemuitse
"yhdeksästä viiteen" -rutiinin loppumisesta.
Ihmiset tietävät useammin kuin ajatellaan, että vanhaa
normaalityösuhdemallia tuskin voidaan saada takaisin. –
Lisäksi monet heistä eivät myöskään
taistele normaalityösuhdemallia vastaan, sillä myös
prekaarisimpiin suhteisiin sisältyy yhtä lailla laajemman
itsemääräämisen momentteja ja toisenlaisen
elämisen – eniten kylläkin
syvemmän
nujertamisen – mahdollisuuksia. Myös illegalisoitujen
("laittomien" maahanmuuttajien) olemassaolotavassa on
sellaisia ristiriitoja, mikä ei loppujen lopuksi kuvasta heidän
itsensä leimaamaa
"muuttoliikkeen autonomian"
käsitettä. Repressiivisimmistä toimenpiteistä
huolimatta monen "laittoman" maahanmuuttajan onnistuu
löytää matalapalkkasektorilta työtä, joka
muuten olisi heiltä kiellettyä. Hyvin koulutetut
ammattityöntekijät, monet heistä maahanmuuttajia,
jotka aivan hyvin roikkuvat yhdestä määräaikaistyösuhteesta
seuraavaan, pitävät niiden välisiä lyhyitä
työttömyysjaksoja normaaleina ja voivat osin aivan hyvin
elää näiden työsuhteiden kanssa, varmistaa
vaatimattoman toimeentulon, mikäli ei sairaus, karkotus tai
jokin muu tekijä katkaise jousto-uraa. Sellaisissa uusien
suhteiden ristiriitaisissa toteuttamismuodoissa käy selväksi,
miksi myös "asianomaiset" itse (siis myös "me")
uusintavat (uusiinnamme) prekarisoituja suhteita ja miksi
uusliberaalinen uudisrakentaminen etenee niin vakaasti.
Mutta ennen kaikkea kurjistumisteoreettiset näkökannat
uusintavat ›ylhäältäpäin"
asianomaisiin suuntautuvaa katsetta, ovat taipuvaisia
desubjektivoimaan ihmiset toimijoina suhteissa – ja tämä
tapahtuu aikana, jolloin uusliberaaliselta puolelta huudetaan esiin
pysyvää subjektiutta ja omatoimisuutta. Mutta sellaisessa
perspektiivissä, joka käsittää uusliberalistisen
uudisrakennustyön "ylhäältäpäin"
ohjattuna prosessina ja joka muka laskeutuu asianosaisten tasolle,
ongelmana on se, että siitä puuttuu yhteiskunnallisten
rakenteiden sisällä toimivien subjektien omatoimisuus,
siitä puuttuu se miten yksilöt rakentavat uusia
struktuureja ja samalla muovaavat itseään. Vain siten
voidaan havaita, miten yksilöt avustavat näiden suhteiden
reproduktiota, ja miten ennen kaikkea myös murtuvat
ristiriitakuviot tarjoavat yhä uusia mahdollisuuksia
interventiotoimiin, joista ristiriitaiset asetelmat syttyvät.
Uudempi tutkimus yrittää täyttää näitä
aukkoja eikä käsitä niin prekarisoimista kuin
rasismiakaan pelkästään vanhan hajoamisprosesseina,
vaan hajoamis-/yhdentymisparadoksina, kuten saksalainen sosiologi
Klaus Dörre sanoo. Subjektiivisten jalostamismuotojen kohdalla
osoitetaan, miten yksilöt rakentavat itseään (ns.
toissijaisesta
yhdentymispotentiaalista)
näihin suhteisiin. Subjektiivisuutta katsotaan tässä
kuitenkin (Bourdieuta lainaten) vain yhteiskunnan uusintamisen
näkökulmasta, ikään kuin tunteenomaisena
taantumuksellisuutena. Restriktiivisimmistä toimintakyvyn
muodoista ei ole mitään ulospääsyä.
Subjekteille tosin kuuluu tai sopii omatoimisuus, mutta valta tai
kyky muuttaa suhteita tuomitaan yleisesti. Tätä vahvistaa
sijaispolitiikkojen, valtiokeskeisyyden ja valistuneen eliitin jne.
esittämien, köyhien ja toimintarajoitteisten
auttamisvetoomusten vahva korostus.
c. Yksinkertainen negaatio ja "suuri politiikka"
Vaihtoehdot muotoillaan usein sellaisella tavalla, joka liittyy
sellaiseen politiikkakäsitykseen, joka korostaa hyviä
argumentteja ja vetoomuksia valistuneisiin omiin etuihin taloudessa
ja politiikassa. Useimmiten vedotaan imaginääriseen
yhteiseen etuun "olisi toki kaikkien kannalta parempi, jos
kysyntä kotimarkkinoilla nousisi... jne". Sitten
muotoillaan parhaita reformiprojekteja ja usein ikään kuin
jo lakiesityksiä. Siten yritetään herättää
medioiden intressi mutta samalla myös uusinnetaan käsitys
politiikasta "suurena politiikkana", joka suuntautuu
"valtioon", jonka oletettuna tehtävänä on
tehdä politiikkaa kaikille, "kansan" puolesta –
jolloin pitää jo kysyä mitä tämä
"kaikille" tarkoittaa. Tämä vetoaminen valtioon
vastaa ahdasta perinteistä käsitystä politiikasta –
politiikka on sitä mikä ajankohtaiskatsauksessa näkyy:
parlamenttikeskusteluja tyhjille riveille, puolueita, hallitus,
suuria etujärjestöjä, luonnollisesti itse mediat.
Yritys pelata mukana tällä areenalla on jo itse osa
hegemoniaa. Parempien esitysten muotoilu vaatii asiantuntemusta,
asiantuntijoiden tietoa. Monet kansalaisjärjestöt ovat
saaneet siinä merkittäviä aikaan, mutta samalla ne
vahvistavat suuntausta politiikan epäpolitisoimiseen, kun ne
delegoivat noille asiantuntijoille ja syventävät
kompetenssin-inkompetenssin suhteita. Rajoittuminen rakentavaan,
sisällölliseen kritiikkiin jättää samalla
politiikan hallitsevat muodot koskemattomiksi. Lisäksi jäädään
liian paljon siihen, että kritiikki tai protesti olisi vain
silloin legitiimiä, jos ei jo heti tehdä rakentavaa
esitystä (Tobin-vero, kansalaisvakuutus). Siten uusinnetaan
vanhaa sijaisedustamisen muotoa ilman että ne ryhmät,
joiden puolesta puhetta pidetään, itse saisivat äänensä
kuuluviin.
Sitä vastaan nouseekin vastarinnan legitiimi ilmaus, protesti
muotoiltuna selväksi "ei" - mutta protesti ja
kritiikki pelkkänä negaationa uudelleenmuokkausprosesseja
vastaan jää liian usein seisomaan paikoilleen, rajoittuu
puhtaaksi torjunnaksi ja jääden siten melko vaille
vaikutusta. Mutta ne voitaisiin liittää toisenlaiseen
käsitykseen politiikasta - sillä laajakantoinen
yhteiskunnallinen muutos ei kuihdukaan "suuressa politiikassa"
vaan sen pitää mennä ihmisten arkipäivään,
ymmärtää nimenomaan se politiikan sfäärinä
(kuten Antonio Gramsci jo varhain osoitti, mutta myös toinen
naisliike vielä kerran teki selkeäksi). Siinä pyritään
sitten yksilölliseen ja kollektiiviseen toimintakykyyn,
kysymykseen arkipäivän organisoitumisesta ja kokemukseen,
joka järjestää yhteiskunnalliset olosuhteet esille,
siis muutettavaksi. Jos vasemmistolainen poliittinen kulttuuri ei
tule arkipäivään, niin vasemmistolaisia tarjouksia ei
koeta todellisina vaihtoehtoina. Ei siis ole kyse jatkuvista
neuvotteluista ja reformista vaan "effektiivien murtumien
laajentamisesta, joiden kulminaatiopiste liittyy voimasuhteiden
mullistumiseen liikkeiden hyväksi" kansalais- ja
po
liittisen yhteiskunnan
maaperällä. On kyse poliittis-kulttuurisista projekteista,
jotka liittyvät arkisiin ongelmiin, mahdollistavat kyseisten
ryhmien tilanteen välittömän parantamisen ja edelleen
pidemmälle menevän, vallitsevat rajat ylittävän
kehityksen, ovat piikkejä hallitsevien lihassa.
d. Erilaistuminen ja yhtenäistäminen – miten
operoida antinomioilla?
Ottaen huomioon olosuhteiden läpinäkymättömyyden,
yhteiskunnallisten ryhmien ja luokkien uudenlaisen koostumuksen sekä
kokemuksen yhtenäiseksi tekemisen ahdistavasta muodosta
sellaisena kuin se vanhasta työväenliikkeestä on
tuttua – kun se nimittäin aina johti heikompien ryhmien ja
luokkafraktioiden marginalisoitumiseen – on niin sanotussa
liikkeiden liikkeessä vakiintunut eräänlainen
differenssiajattelu ja produktiivinen suhde pluraliteettiin.
Kuitenkin uusinnetaan sellaista käytäntöä,
joka ei tuo esiin päivänpoliittisesti yhtenäisyyksiä,
siis yli kepeiden julistusvaatimusten. Tuskin syntyy kytkentöjä
erilaisten ryhmien välillä kun kerran korostetaan sitä,
että ongelmatilanteita ei voida verrata (ovat
vertauskelpoisuutta vailla). Otetaan tässä
prekarisoitumisen esimerkki. Tosin vasemmalta käsin puolletaan
laajennettua prekarisaation käsitettä, jotta havaittaisiin
miten prekarisaatiosta on tullut yleistä "yhteiskunnallista
normaliteettia". Tällöin käsite kuitenkin yleensä
katoaa, koska siihen liittyy aivan erilaisia yhteiskunnallisia
prosesseja ja sen piirissä liikkuu aivan erilaisia
yhteiskunnallisia ryhmiä eikä illegaalia
maahanmuuttajanaista siivoamassa voitane verrata projektista
projektiin harppailevaan nettisivusuunnittelijaan. Toisaalta
sellaiset positiot ageeraavat tarkoituksellisen varovaisesti jottei
rakentuisi liian nopeasti yhtenäistä kehitystä ja
siitä johdettavia näkökantoja – tai eräänlaista
uutta muotikäsitettä – mikä onkin hyvin
ymmärrettävää. Tosin osuvasti viitataan siihen,
että prekarisaatio kulkee kaikkien kvalifikaatiotasojen kautta,
mutta siitä taas seuraa usein kaavamainen erottelu
"korkeaosaajiin" ja "alhaisen osaamisen
segmentteihin", "luksusprekaareihin" korkean
symbolisen kapitaalinsa kanssa ja "oikeasti" prekaareihin:
tällöin vain nimetään erottelulinjoja eikä
yhteneväisyyksiä. Kun siis yhteiskunnallinen erilaistuminen
on niin läpinäkymätöntä niin vetäydytään
takaisin erilaisuuksiin.
Se on siis ymmärrettävää mutta tällöin
kaihdetaan reaalista ristiriitaa – yleistämisen (ei
yhtenäistämisen) ja erilaisuuden välillä ja
otetaan kantaa erilaisuuden puolesta ja välityksiä vastaan.
Se on liian vähän ja liian varovaista. Luonnollisesti
täytyy taistelujen ja sosiaalisen organisoitumisen asettua aivan
erilaisiin elin- ja työolosuhteisiin – mutta niiden täytyy
tavoitella siitä eteenpäin yleistettävää
momenttia, yhteisesti kehiteltävää positiota. Muutoin
voidaan pelätä kaventumista tai taantumista
korporatiivisiin eli ahtaisiin ryhmäintresseihin, mikä vain
kärjistää alistamista, joka uhkaa aina silloin, kun
taisteluja ei käsitetä hegemoniaalisiksi konflikteiksi
koskien yhteiskunnallista järjestystä itseään.
Sitä linjaa vastaan, joka hajaannuksia ja erilaistumia
korostaessaan vain uusintaa olosuhteita, suuntautuu enemmän
voluntaristinen yhtenäistäminen, jota ajaa vastahankainen
subjekti tosivasemmalta (milloin kansainvälinen työväenluokka,
milloin prekariaatti tai sitten globalisaatiokriittinen liike jne).
Linja on voluntaristinen, koska se ensi sijassa panostaa pikaista
puhetason rakennelmaa uudesta yhtenäisestä
"vallankumouksellisesta" subjektista. Tämän se
tekee vaivautumatta käsittelemään ristiriitoja
heterogeenisten näkökantojen ja tarpeiden, sosiaalisten
jakolinjojen, subjektien hegemoniaalisten sidonnaisuuksien koskien
olosuhteiden uusintamista – ei siis omistauduta tarpeelliseen
välitykseen ja yleistämiseen, ei asemoiduta erilaisten
ryhmien arkirealiteetteihin. Tämän sijaan on
uusvallankumouspaatosta (minustakin se usein on ihan somaa), mutta
tällainen väkinäinen yhtenäistäminen uhkaa
taas laiminlyödä eroja.
Ratkaisevaa on siis, että kyetään käsittelemään
produktiivisesti ristiriitaa yleistämisen (ei yhtenäistäminen)
ja erojen välillä ja huolimatta kaikesta asematilanteiden
ja tarpeiden erilaisuudesta pitää kiinni sellaisesta
yleistettävän toimintakyvyn perspektiivistä, joka ei
alista eroja. Tämä ongelmakenttä näkyy
globalisaatiokriittisessä sosiaalifoorumiliikkeessä. Se on
antanut viime vuosina tärkeän panoksen liikkeiden liikkeen
vakiinnuttamisessa. Tosin on olemassa sangen erilaisia näkemyksiä
prosessin jatkamisesta sekä siitä, millaiset poliittiset
muodot ovat tarkoituksenmukaisia radikaalin yhteiskunnallisen
murrosprosessin puolesta. On olemassa konsensus pluraliteetin
välttämättömyydestä ja diversiteetin
rikkaudesta liikkeissä mutta myös tarpeellisesta
koherenssista. Usein tästä ongelmasta keskustellaan
yksinkertaisten dikotomioiden avulla, institutionaalisen politiikan
ja autonomian vastakohtaisuutena, liikkeiden ja puolueiden,
etujoukkoajattelun ja perustason demokratian, kansalaisyhteiskunnan
ja valtion vastakohtaisuutena jne. Mutta nämä olemustason
käsitteellistämiset rakentavat vääriä
vastakohtaisuuksia, koska konkreettisessa elämässä on
kyse liikkeistä ja ristiriidoista.
On kyse vastakkaisuuksista, jotka nousevat itse liikkeiden
poliittisen praksiksen kentästä, kun erilaiset (osin vasta
kehittymässä olevat) toiminta- ja organisaatiomuodot
sulkevat tietyssä mielessä toisiaan ulos mutta aivan
samassa määrin ovat kuitenkin erottamattomia. Jottei
liikettä hajotettaisi tai jottei se pirstoutuisi
(postmoderniksi) rinnakkainoloksi vailla siteitä niin tarvitaan
sitä, minkä Brecht nimesi: "Osata operoida
antinomioilla."
© Mario Candeias 2007
