Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Euroalueen velkakriisi: syyt, seuraukset ja ratkaisut

14 kommenttia Kirjoittanut : helmikuu 8, 2011

Euroopan rahaliitto (EMU) ajautui lyhyen historiansa pahimpaan kriisiin alkukeväästä 2010, kun luottoluokittaja Standard & Poor’s laski Kreikan valtionlainojen luottoluokituksen roskalainakategoriaan. Tämän seurauksena maan kaksivuotisten valtionlainojen korot ponnahtivat uskomattomalle 15,3 prosentin tasolle. Kriisin puhkeaminen ei kuitenkaan keväällä ollut enää monillekaan rahoitusmarkkinoita seuraaville yllätys, koska maan valtionlainoihin sidottujen CDS-vakuutusjohdannaisten hinnat olivat nousseet jo vuoden 2009 syksystä alkaen. Välittömänä syynä CDS-johdannaisten hintojen nousulle olivat Kreikan uuden hallituksen julkaisemat päivitetyt tiedot valtion budjettivajeista. Uuden hallituksen mukaan aiemmat hallitukset olivat vääristelleet julkisen talouden tunnuslukuja, ja tosiasiassa maan budjettivaje ei ollut kuusi prosenttia vaan lähes 13 prosenttia.
Pikkuhiljaa julkiseen keskusteluun alkoi kantautua huolia myös monien muiden euromaiden julkisesta velasta ja budjettivajeista. Finanssikriisi oli johtanut julkisen velkaantumisen huomattavaan kasvuun lähes kaikissa euromaissa verotulojen romahtamisen ja työttömyydenhoitokustannusten kasvun myötä. Keskustelu kääntyi erityisesti niin sanottuihin PIIGS-maihin (Portugali, Irlanti, Italia, Kreikka, Espanja), joiden katsottiin hoitaneen julkista talouttaan vastuuttomasti. On kuitenkin epäselvää, mitä tällä vastuuttomuudella tarkoitetaan. Analyyttisempi tarkastelu osoittaa, että PIIGS-maiden alijäämät ovat olleet mitä vastuullisinta politiikkaa ainakin niiden oman kokonaistuotannon ja koko euroalueen vaurauden näkökulmasta.


Rahoitustaseet ja velkaantumisen logiikka

On ymmärrettävä, että nykyaikaisessa kapitalistisessa rahatalous-järjestelmässä yksityinen sektori ei pysty luomaan yksin nettovara-llisuutta. Tämä johtuu siitä, että kaikki rahatalouden transaktiot edellyttävät velanluontia. Jokainen käytössä oleva rahavirta on seurausta joidenkin toimijoiden solmimasta velkasuhteesta. Esimerkiksi tavallisten palkansaajien tulot ovat tulleet mahdollisiksi, kun heidän työnantajansa on maksanut omalla velkapääomallaan palkkoja. Tietenkin on myös yrityksiä, jotka toimivat velattomasti. Tämä tilanne on kuitenkin edellyttänyt sitä, että yritykset ovat myyneet jonkinlaisia hyödykkeitä voittomarginaalilla. Hyödykkeet taas on ostettu palkoilla, jotka voivat syntyä ainoastaan velanluonnin seurauksena.
Myöntäessään lainaa yksityiset pankit tekevät talletusmerkinnän asiakkaansa tilille. Samalla asiakkaan tilille tehdään myös vastaavan suuruinen velkamerkintä, joka taas näkyy pankin taseessa varalli-suutena. Näin ollen yksityistä nettovarallisuutta voi syntyä vain, jos otamme tarkasteluun mukaan myös julkisen sektorin ja ulkomaan-sektorin.

Jos ulkomaansektori tai julkinen sektori velkaantuvat yksityiselle sektorille, pystyy yksityinen sektori kerryttämään nettovarallisuutta. Esimerkiksi jos ulkomaansektori velkaantuu Suomelle, tarkoittaa tämä käytännössä sitä, että Suomen maksutase on ylijäämäinen. Hiukan yksinkertaistetusti kyse on siitä, että suomalaisista hyödykkeistä maksetaan ulkomailla enemmän kuin ulkomaisista hyödykkeistä Suomessa. Toisin sanoen Suomeen virtaisi tässä tapauksessa nettomääräisesti sellaista talletusvarallisuutta, jonka velkakomponentti sijaitsisi jossakin muussa taloudessa.

Julkisen sektorin velkaantuminen taas voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valtio myy yksityiselle sektorille velkakirjojaan. Tämä ei muuta yksityisen sektorin varallisuutta, koska transaktiossa on käytännössä kyse korkoa tuottamattoman varallisuuden korvaamisesta vastaavalla määrällä korkotuottoista varallisuutta.Ainoa muutos tapahtuu valtion lisääntyneessä ostovoimassa, joka lopulta koituu yksityisen sektorin hyödyksi, kun valtio ostaa yksityiseltä sektorilta työvoimaa ja palve-luita. Tämäkin kerryttää yksityisen sektorin nettovarallisuutta.
On kuitenkin huomattava, että kaikki edellä todettu pätee myös toisinpäin. Jos maksutase kääntyy negatiiviseksi tai jos valtio pyrkii- kin tekemään ylijäämäisiä budjetteja, velkaantuu yksityinen sektori nettomääräisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joko yksityi- nen sektori menettää ulkomaille enemmän varallisuutta kuin saa sieltä tai toisessa tapauksessa valtio tuhoaa yksityisen sektorin osto- voimaa. Jälkimmäinen tarkoittaisi tilannetta, jossa valtio tavoittelisi ylijäämäisiä budjetteja – eli verottaisi enemmän kuin kuluttaisi. Tällaisessa tilanteessa yksityisen sektorin varallisuutta siirtyisi valtiolle ilman, että valtio kompensoisi tätä omalla kulutuksellaan.
Näin ollen seuraava kirjanpitoidentiteetti pätee kaikissa kansan-talouksissa kaikkina aikoina:
Yksityisen sektorin rahoitustase + ulkomaansektorin rahoitustase + julkisen sektorin rahoitustase = 0
Tässä yhteydessä on korostettava, että kyseessä on kirjanpidollinen identiteetti – ei tulkinta, teoria tai poliittinen väittämä. Tämä identiteetti on yleispätevä eikä perustu muuhun kuin kirjan- pidon perussääntöihin.

Vastuullinen velkakriisi

Euroalueen velkakriisiä on mielenkiintoista tutkia edellä esitetyn kirjanpitoidentiteetin valossa. Jotkut euroalueen valtiot olivat perustaneet talouspoliittisen strategiansa jo pitkään vientikilpailu- kyvyn varaan. Tällaiset valtiot (esimerkiksi Saksa, Alankomaat, Itävalta, jossain määrin myös Suomi) olivat tukahduttaneet koti- maista kysyntäänsä esimerkiksi palkkastagnaatiolla, jotta niiden vientihyödykkeiden kilpailukyky parantuisi.
Käytännössä tämä politiikka nojasi odotukseen siitä, että osa vyön- kiristysmaiden kauppakumppaneista harjoittaisi ekspansiivista talouspolitiikkaa ja antaisi palkkojen kasvaa reippaammin. Jokaisessa PIIGS-maassa yksikkötyövoimakustannukset olivatkin nousseet yli 30 prosenttia EMU-järjestelmän käynnistämisestä alkaen. Saksassa vastaava nousu oli ollut ainoastaan kahdeksan prosenttia. Lopulta syntynyt epätasapaino ja euromaiden kasvavat tuottajahintaerot johtivat suuriin ylijäämiin PIIGS-maiden ulkomaansektorilla, mikä on nähtävissä myös kuviosta 1.
Kuvio 1. Vaihtotaseiden yli-/alijäämät (prosenttia BKT:sta) PIIGS-maissa ja Saksassa 2000–2009

Alijäämäinen vaihtotase (tai maksutase jos halutaan käyttää laajempaa indikaattoria) loi PIIGS-maiden yksityisille sektoreille deflationaarisia paineita: kotimaista varallisuutta katosi ulkomaille enemmän kuin sieltä rantautui kansainvälistä varallisuutta. Jos PIIGS-maiden valtiot olisivat tässä tilanteessa pyrkineet tasapaino-ttamaan budjettejaan, olisi edessä ollut välitön taloudellinen katas-trofi. Yksityinen talous olisi ajautunut nettovelkaantumiskierteeseen, joka olisi pakottanut PIIGS-maat ennen pitkää velkadeflaatioon. Kaikki toimijat olisivat pyrkineet keventämään velkataakkaansa samanaikaisesti, talouksien kulutusalttius olisi supistunut eikä uusia yksityisiä investointeja olisi syntynyt riittävästi talouskasvun ylläpitämiseksi. Ennen pitkää hinnat olisivat kääntyneet laskuun ja velkakierre olisi pahentunut – mikään ei olisi voinut enää pelastaa näitä maita syvältä lamalta.

Onneksi kuitenkin PIIGS-maiden hallitukset tajusivat noudattaa vastuullista talouspolitiikka ja kompensoivat ulkomaansektorin ylijäämän julkisen sektorin alijäämällä (usein tämä tapahtuu auto- maattisesti). Näin yksityinen sektori pystyi nettosäästämään, vaikka kauppa- ja maksutaseet olivat negatiivisia. Toisena vaihtoehtona olisi ollut vastata vahvojen vientimaiden hintakilpailukykyyn sisäisillä devalvaatioilla eli ajamalla työvoimakustannuksia rajusti alas. Tällaisen politiikan vaikutukset olisivat olleet kuitenkin haitallisia euroalueelle kokonaisuutena, koska vientimaiden kokonaistuotanto olisi ajautunut tällaisen politiikan seurauksena nopeasti kriisiin. Käytännössä euroalue olisi tässä tilanteessa palannut EMUa edeltäneeseen tilanteeseen, jossa eurooppalaiset valtiot kävivät kauppasotia toisiaan vastaan toistuvilla devalvaatioilla.
Toisin sanoen on lähes mahdotonta, että kaikki suuren valuutta-alueen maat voisivat nauttia maksutaseen ylijäämistä saman-aikaisesti. Tämä edellyttäisi valtavaa koko valuutta-alueen maksu-taseen ylijäämää, jonka kelluvien valuuttakurssien järjestelmässä leikkaa kuitenkin nopeasti valuutan vahvistuminen. Jos osa valuutta-alueen maista valitsee aggressiivisen vientikilpailukyvyn talous-poliittiseksi strategiakseen, on myös löydyttävä valtioita, jotka takaavat riittävän kokonaiskysynnän. Vientikilpailukyvyltään heiko- mpien maiden on pakko tehdä alijäämäisiä budjetteja, koska muussa tapauksessa yksityinen sektori nettovelkaantuu näissä maissa. Tämä taas ei ole koskaan kestävä tilanne.
Viimeistään finanssikriisin esille tuomat euroalueen sisäiset epätasapainot ovat olleet syynä PIIGS-valtioiden velkaantu-miseen. Tätä ongelmaa ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan pako- ttamalla nämä maat sisäisiin devalvaatioihin. Myöskään näiden maiden poistaminen EMUsta ei ratkaise mitään, koska jatko-ssakin osa alueen valtioista on kilpailukykyisempiä kuin toiset. Jos PIIGS-maat poistetaan EMUsta, jotkut toiset maat ottavat näiden maiden aseman kysyntä-pumppuina.

EMUn kriisiin on kaksi ratkaisua. Joko koko järjestelmä on lopetettava tai sitten se on muutettava sellaiseksi, että julkinen velkaantuminen ei aiheuta euromaille nykyisenkaltaisia ongelmia.
Talouspoliittisen suvereniteettinsa säilyttäneet maat eivät ole ajautuneet vastaavaan kriisiin, vaikka niiden julkisen sektorin velkaantuminen (esim. Japani) saattaa olla vielä PIIGS-maita rajumpaa. 

Seuraavassa luvussa tarkastellaan, kuinka paljon julkista velkaa on mahdollista lisätä ja mistä julkisen velkaantumisen rajoitteet ylipäätään syntyvät.

Julkisen velkaantumisen rajat

Koska valtioiden velkaantuminen on ollut finanssikriisin jälkihoidossa erittäin nopeaa, Suomessa ja muissa euromaissa on alettu käydä keskustelua julkisen velkaantumisen rajoista. Monien asiantuntijoiden ja poliitikkojen mielestä julkisen sektorin velkaantuminen ei ole enää kestävällä tasolla, kun velkaantumisaste ylittää Euroopan unionin vakaus- ja kasvusopimuksessa määritellyn tason eli 60 prosenttia vuotuisen bruttokansantuotteen koosta. Siksi tätä tasoa ei tulisi ylittää missään olosuhteissa. Kyseinen luku ei kuitenkaan perustu minkäänlaiseen faktaan, vaan se on valittu sattumanvaraisesti kirjattavaksi poliittiseen sopimukseen. Siksi siihen vetoaminen ei tarjoa vastausta siihen, kuinka suuri julkisen velan määrä voi loppujen lopuksi olla.
Tämän asian selvittämiseksi on välttämätöntä tarkastella julkisen velkaantumisen mekanismeja ja etsiä niistä syitä, jotka mahdollisesti asettavat julkisen sektorin velkaantumiselle rajoitteita. Liikkeelle on syytä lähteä perusasioista eli käymällä läpi, miten julkinen kulutus tapahtuu ja miten julkiset tulovirrat muodostuvat. Onhan velkaantuminen seurausta kulutusmenojen ja saatujen tulojen epäsuuruudesta. Vaikka asia tuntuu arkijärjellä ajateltuna yksinkertaiselta, seuraava analyysi osoittaa, että yleinen ymmärrys kulutuksen ja verotuksen mekanismeista on monella tapaa vääristynyt.
Valtion kulutuksen mekanismeja on mahdotonta ymmärtää ilman rahatalousjärjestelmän toimintalogiikan ymmärtämistä. Koska arkiajattelussa raha koetaan konkreettisena vaihdon välineenä ja rahalla uskotaan olevan sisäistä arvoa, jää rahan todellinen olemus useimmiten ymmärtämättä. Todellisuudessa raha on ainoastaan merkki velkasuhteesta kahden osapuolen välillä. Siksi rahalla on aina kaksi puolta, velka ja varallisuus. Tämä määrittely eroaa arkikielen rahan määrittelystä. Siinähän ainoastaan varallisuus ymmärretään rahana, mikä yleensä johtaakin ihmisten ajatukset harhaan, kun keskustelu siirtyy rahatalousjärjestelmän perusmekanismeihin.
Seuraavassa tarkastelussa käydään läpi valtion kulutusta ja verotusta kahdenkertaisen kirjanpidon avulla. Vaikka esitys on voimakkaasti yksinkertaistettu kuvaus todellisuudesta, valottaa se oivallisesti rahatalousjärjestelmän toimintalogiikkaa ja tuo esiin rahan kierron keskeisiä mekanismeja julkisen sekä yksityisen kulutuksen taustalla. Lopullisena tarkoituksena on syventää ymmärrystä siitä, mistä valtion velkaantumisessa on kyse ja mistä rajat valtion velan määrälle syntyvät.
Kulkemalla yksinkertaisen esimerkin kautta enemmän todellisuutta vastaavaan esimerkkiin keskeiset seikat rahatalousjärjestelmän toiminnasta ja rahatalousjärjestelmän puitteissa tapahtuvasta julkisesta kulutuksesta sekä verotuksesta tulevat paremmin näkyviin. Taulukossa 1 on esitetty tilanne, jossa valtio on ainoa pankkitoimintaa harjoittava taho taloudessa. Valtiolla on siis pankki, jossa tilejään pitävät valtion lisäksi kotitaloudet sekä yritykset. Aikaisemmin Suomessakin ollutta postipankkijärjestelmää voidaan pitää esimerkin vastineena reaalitodellisuudessa.
Ensimmäisessä esimerkissä (kohdat A ja B) kuvataan valtion kulutusta sekä verotusta yksinkertaisimmillaan. Valtio haluaa asettautua velkasuhteeseen kotitalouden kanssa, koska se tarvitsee kotitalouden työpanosta tuottaakseen hyvinvointipalveluita. Valtio saa kotitaloudelta työpanoksen ja kotitalous saa valtiolta rahamääräisen suorituksen, joka velvoittaa valtiota tulevaisuudessa maksamaan velkansa kotitaloudelle kotitalouden toivomalla tavalla, mahdollisesti kotitalouden myöhemmin tarvitsemilla hyvinvointipalveluilla.
Valtio on siis velkaa kotitaloudelle 1000 rahayksikköä (A), siis saman verran kuin kotitalouden varat ovat kasvaneet (A). Vaikka valtion ja kotitalouden välinen velka selvitetään lopulta reaalisia hyödykkeitä vaihtamalla, on velkasuhde saanut vaihdannassa rahamuodon. Velkasuhteen rahallisti valtion omistama pankki, jossa sekä valtion että kotitalouden tilit sijaitsevat. Pankki loi siis tyhjästä valtion velan ja kotitalouden varat, joiden vastinparit löytyvät puolestaan pankin omasta taseesta (A). Vastaavalla tavalla raha syntyy talouteen kaikissa olosuhteissa, oli sitten kyseessä yksityinen tai julkinen rahoituslaitos, yksityinen tai julkinen ostaja tai yksityinen tai julkinen myyjä.
Taulukko 1.

Valtion tuottamia hyvinvointipalveluita myydään kotitaloudelle kustannushintaan. Koska esimerkkimme valtio on hyvinvointivaltio, se kuitenkin tarjoaa puolet palveluista toiselle kotitaloudelle, jota se palveluja tuottaessaan ei kuitenkaan ole työllistänyt. Toisella kotitaloudella ei siis ole tuloja, joten valtio tarjoaa palvelut sille ilman maksua. Valtio tiedostaa kuitenkin, että tämän seurauksena työllistetyn kotitalouden varat riittäisivät kaksi kertaa jäljelle jääneiden palveluiden ostoon, mikä saisi aikaan pahimmassa tapauksessa 200 prosentin kysyntäinflaation.
Välttääkseen hintojen nousupaineen, valtio päättää leikata työllistämänsä kotitalouden ostovoimaa 500 rahayksiköllä, minkä se suorittaa verottamalla kotitaloutta.  Samalla valtio maksaa pois velkaansa omalle pankilleen. Kotitalouden tilille jää varoja 500 rahayksikköä, minkä verran valtio on edelleen kotitaloudelle velkaa (B). Pankin taseen molemmat puolet supistuvat 500 rahayksiköllä (B). Lopputuloksena reaalinen tarjonta ja kysyntä lähestyvät toisiaan, koska kotitalouden potentiaalista eli nimellistä kysyntää leikkaantuu pois. Tämä pienentää talouden inflaatiopainetta.
Edelliset havainnollistukset osoittavat, että julkinen kulutus ei edellytä toteutuakseen verotusta, sillä valtio voi velanluonnilla rahoittaa tuotantoa aina halutessaan. Jos vaihdannan piirissä ei ole muita kuin valtio ja kotitalous, ei verottaminen ennen kulutusta ole edes mahdollista. Verotuksen tehtävä onkin säädellä kotitalouden ostovoiman määrää ja sitä kautta rahallista kokonaiskysyntää, jonka määrä puolestaan säätelee inflaatiovauhtia.
Yleensä vaihdannan piirissä on kuitenkin myös muita toimijoita, jolloin verottaminen ennen valtion kulutusta on mahdollista. Valtion on myös mahdollista verottaa enemmän kuin se kuluttaa, eli laatia ylijäämäisiä budjetteja. Kuten edellisessä luvussa havaittiin, tämä tarkoittaa kuitenkin samalla väistämättä yksityisen sektorin velkaantumista (jos jätämme ulkomaansektorin tarkastelun ulkopuolelle). Seuraava esimerkki käsittelee tällaista tilannetta.
Kohdassa C yritys ostaa kotitaloudelta työvoimaa valmistaakseen markkinoille kotitalouden haluaman hyödykkeen. Yritys lainaa pankista 2000 rahayksikköä palkkojen maksuun, jonka jälkeen kotitalouden varat lisääntyvät 2000 rahayksiköllä (C). Kuten edellisessä esimerkissä, myös nyt pankki toimii velkasuhteen rahallistajana ja sen taseen molemmat puolet kasvavat 2000 rahayksiköllä (C). Samaan aikaan valtio päättää tuottaa hyvinvointipalveluja 500 rahayksikön edestä ja edellisessä esimerkissä kuvattu tapahtuma toistuu, tosin 500 rahayksikköä pienempänä eränä (D). Kotitalouden varat ovat kasvaneet 2500 rahayksikköön, samoin pankin tase (D). Valtiolla ja yrityksellä on yhteensä velkaa saman verran eli 2500 rahayksikköä (D).
Valtio päättää nyt, että julkisia hyvinvointipalveluita tarjotaan kaikille kotitalouksille maksutta universaalin hyvinvointivaltiomallin mukaisesti. Valtio pitää kuitenkin tiukasti kiinni myös inflaatiotavoitteestaan ja päättää verottaa kotitaloudelta kulutuksestaan syntyneen tulon pois. Valtio toteaa samalla yrityksen tuottaman hyödykkeen liian suuren kulutuksen haitalliseksi kotitaloudelle, ja se haluaa rajoittaa hyödykkeen kulutusta. Niinpä se päättää leikata kotitalouden ostovoimaa enemmän kuin se itse on kuluttanut eli perimällä 1000 rahayksikön suuruisen veron. Valtio siis maksaa pankille velkansa ja tämän jälkeen sille jää varoja 500 rahayksikön verran (E). Kotitalouden varat puolestaan supistuvat 1500 rahayksikköön (E). Valtion maksaessa pois velkansa, myös pankin tase supistuu 2000 rahayksikköön (E).   Uudessa tilanteessa sekä valtio että kotitalous ovat taloudessa nettosäästäjiä.
Koska valtio ei tee mitään yrityksen tuotteilla eikä ole kiinnostunut yrityksen menestymisestä, se säästää 500 rahayksikköä pahan päivän varalle (F). Kotitalous puolestaan ostaa varoillaan yrityksen tuotteita, jotka tuottavat sille reaalista hyötyä. Koska kotitalouden ostovoima ei kuitenkaan enää riitä kattamaan yrityksen aikaisempia kustannuksia, jää yritys välttämättä tappiolle kauppojen jälkeen. Näin ollen se ei pysty maksamaan kokonaan velkaansa pankille, vaan jää velkaa 500 rahayksikön verran (F). Siis juuri saman verran, kuin valtio on päättänyt säästää tulevaisuuteen. Näin valtion nettosäästämisestä seuraa välttämättä yrityksen nettovelkaantuminen.
Vaikka edellisestä tarkastelusta puutuvat ulkomaansektori, yksityiset pankit, keskuspankki sekä pankkien liiketoimintamotiivista syntyvät korot, osoittaa se kiistatta talouden eri sektoreiden välisen vuorovaikutuksen. Toisen sektorin säästäminen tarkoittaa aina toisen sektorin velkaantumista. Ylijäämäiset budjetit leikkaavat yksityisen talouden kokonaiskysyntää ja vaikeuttavat yritysten liiketoimintaa.  Siksi korkean työttömyyden ja taloudellisen epävarmuuden aikoina julkinen velkaantuminen on erinomainen keino tukea yksityisen talouden suotuisaa kehitystä. Edellisestä tarkastelusta ei noussut esiin myöskään rajoitteita valtion velkaantumiselle, koska valtiota luototti tarvittaessa sen oma pankki. Todellisuudessa valtioiden rahoitus on kuitenkin monimutkaisempi prosessi, jota seuraavat esimerkit pyrkivät valottamaan parhaansa mukaan.
Taulukossa 2 on esitetty kuuden taloudellisen toimijan taseet. Näistä toimijoista kolme on pankkeja ja kolme muuta taloudelliseen vaihdantaan osallistuvia tahoja, siis ostajia sekä myyjiä. Esimerkissä oletetaan edelleen, että valtiolla on oma pankki, joka voi luotottaa sitä tarvittaessa. Nykyisin esimerkiksi eurojärjestelmään kuuluvilla valtioilla ei ole pankkeja sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta periaatteessa esimerkiksi Suomen valtiokonttorin toiminta voidaan rinnastaa pankkitoiminnaksi. Valtiokonttori siis luotottaa valtiota laskemalla liikkeelle valtion velkakirjoja ja tallettaa niiden myynnistä saadut varat yksityiseen liikepankkiin valtion luotottomalle tilille. Oleellista seuraavassa tarkastelussa on se, että valtion luotollinen tili on nyt eri pankissa kuin kotitalouden ja yrityksen tilit, mikä tekee julkisen kulutuksen prosessista monimutkaisemman.
Ensimmäinen esimerkki vastaa valtion ja kotitalouden toiminnalta taulukon 1 ensimmäistä esimerkkiä. Valtio siis haluaa ostaa kotitaloudelta työvoimaa 1000 rahayksikköä vastaan. Se siis pyytää valtion pankkia luotottamaan tiliään ja näin sekä valtion pankin että valtion taseiden molemmille puolille ilmestyy 1000 rahayksikköä (A). Koska kotitalouden tili on nyt yksityisessä pankissa, ei valtio voi siirtää varoja suoraan kotitalouden tilille. Tällöin sekä yksityisen että valtion pankin taseet joutuisivat epätasapainoon, sillä valtion pankin taseessa olisi varoja enemmän kuin velkoja ja yksityiseltä pankilta puuttuisi kotitalouden varoja vastaava varallisuus (B1).  Näin yksityinen pankki menettäisi maksuvalmiutensa. Koska pankkien taseiden tulee olla aina tasapainossa, on valtion pankin lainattava yksityiseltä pankilta 1000 rahayksikköä (B2). Näin molemmat pankit saavat taseensa tasapainoon.
Koska pankit eivät luota toistensa luomiin velkasuhteisiin, joista ne eivät luonnollisesti ole itse vastuussa, ne eivät myöskään halua lainata toisiltaan kohdan (B2) osoittamalla tavalla. Tässä vaiheessa rahoituksen takaajaksi astuu keskuspankki, joka rahallistaa pankkien välisen velkasuhteen kasvattamalla omaa tasettaan kummaltakin puolelta 1000 rahayksiköllä (B3). Tällä tavalla valtion pankki velkaantuu keskuspankille, joka puolestaan velkaantuu yksityiselle pankille. Samalla syntyy niin kutsuttu keskuspankkiraha (reservit), joka käytännössä tarkoittaa keskuspankin rahallistamaa pankkien välistä velkasuhdetta.
Taulukko 2.

Usean pankin järjestelmässä valtion kulutus siis lisää välttämättä myös keskuspankkirahan määrää. Ilman keskuspankkirahaa valtion kulutuksen välittäminen yksityiselle sektorille ei olisi mahdollista. Nykyjärjestelmässä valtion kulutus edellyttää siis valtion oman rahoitusoperaation lisäksi keskuspankin rahoitusoperaatiota, minkä vuoksi keskuspankin toiminnalla on valtaisa merkitys valtion kulutuksen realisoitumisessa. Jos keskuspankki ei suostu lainaamaan valtion pankille (valtiokonttorille) tai asettaa lainaamiselle rajoitteita, kohtaa valtion kulutus välillisesti nämä samat rajoitteet. Esimerkiksi EMU-järjestelmässä keskuspankki on kieltäytynyt lainaamasta valtion pankille. Yksityisillä pankeilla sitä vastoin on oikeus lainata keskuspankista.  Lainaamisen jälkeen ne voivat tarjota valtion pankille sen tarvitseman lainan, mikä antaa pankeille samalla oikeuden määrittää lainan ehdot. Euroopan valtioiden velkakriisin syyt löytyvät juuri tästä rakenteesta, johon on syytä palata yksityiskohtaisemmin tämän luvun myöhemmässä vaiheessa.
Esimerkin kohdassa B valtio suorittaa edellisestä esimerkistä tutun verotusoperaation, joka tarkoittaa uudessa asetelmassa seuraavaa. Kotitalouden ostovoima pienenee 500 rahayksiköllä, samoin valtion velka omalle pankilleen (C1). Pankkien taseet ajautuvat kuitenkin epätasapainoon (C1) ja korjaavaa lainausta pankkien välillä tarvitaan jälleen. Keskuspankin tase supistuu 500 rahayksiköllä, kun valtion pankki lyhentää lainaansa keskuspankkiin (C2). Samalla yksityisen pankin varat keskuspankissa supistuvat 500 rahayksiköllä (C2). Verotus siis supistaa keskuspankin tasetta samalla, kuin se leikkaa ostovoimaa ja pienentää valtion velkaa omaan pankkiinsa.  Edelleenkään verotus ei kuitenkaan rahoita valtion kulutusta, vaan sen rahoittaa nyt viimekädessä keskuspankkivelka.
Jälkimmäisessä esimerkissä mukana on taulukon 1 esimerkin tavoin myös yritys, jolla on niin ikään tili yksityisessä pankissa. Näin ollen yrityksen tuotannon rahoittava velka luodaan kokonaan yksityisen sektorin piirissä (D). Valtion kulutus noudattelee kohdissa B1–3 esitettyä kaavaa ja kasvattaa kotitalouden varallisuutta sekä keskuspankin tasetta 500 rahayksiköllä (E). Valtion suorittaessa ylijäämäiseen budjettiin tähtäävän verotusoperaation kotitalouksien varat supistuvat 1000 rahayksiköllä (F). Myös yksityisen pankin tase supistuu saman verran, mikä on seurausta sen velkaantumisesta keskuspankille 1000 rahayksiköllä (F). Koska verotulot ylittävät aikaisemmat valtion kulutusmenot, tuleekin valtion pankista nyt keskuspankin velkoja ja yksityisestä pankista velallinen. Keskuspankin tase kuitenkin pysyy entisen kokoisena (F). Uudessa tilanteessa keskuspankki rahoittaakin yksityistä sektoria, kun se aikaisemmin rahoitti valtiota. Tämän vahvistaa kohta G, jossa huomataan yrityksen jääneen velkaa yksityiselle pankille kotitalouden suoritettua kaikilla varoillaan eli 1500 rahayksiköllä ostonsa (G). Juuri tätä velkaa keskuspankki rahoittaa.
Reaalitodellisuudessa merkittävää onkin se, millä ehdoilla velalliset pankit saavat keskuspankkirahaa. Velkaantuminen ei tuota ongelmia, jos keskuspankki tarjoaa pankeille rahoitusta tarpeeksi matalalla korolla. Nykyjärjestelmässä valtion pankkeja ja yksityisiä pankkeja kohdellaan kuitenkin eri tavoin. Kuten todettua yksityisten pankkien lainaehdot määrittelee keskuspankki, mutta valtion pankkien lainaehdot määrittelee yksityinen pankkisektori. Välillisesti yksityiset pankit ja niiden näkemykset valtioiden kyvystä maksaa velkansa määrittelevät siis myös valtion kulutuksen rajat.
Siksi vastaus kysymykseen, kuinka paljon valtiot voivat ottaa lisää lainaa, riippuukin tällä hetkellä suuresti siitä, millä ehdoilla yksityiset pankit ovat valmiita lainaamaan niille keskuspankkirahaa. Jos valtiot saisivat lainata suoraan keskuspankista, niiden mahdollisuudet velkaantua olisivat käytännössä samat kuin yksityisten yritysten tai kotitalouksienkin. Tilanteessa, jossa julkinen sektori eli keskuspankki ja valtio itse määrittelisivät vapaasti valtion kulutuksen tason, taloudelliseksi haasteeksi nousisi ennen pitkää kysyntäinflaatio. Kun reaalitalouden tuotantokapasiteetti olisi täydessä käytössä, ei kokonaiskysynnän lisääminen olisi enää järkevää. Viimeistään tällöin valtion on leikattava ostovoimaa joko verotuksen tai kulutuksen vähentämisen kautta, siten kuin edellä esitetyissä esimerkeissä on kuvattu.

Valtion taloudellinen suvereniteetti

EMU-järjestelmän vaikeuksiin joutuneet valtiot joutuvat lainaamaan tarvitsemaansa keskuspankkirahaa rahoituslaitoksilta tai toisilta valtioilta kahdesta syystä. Ensinäkin Euroopan unionin poliittinen sopimus kieltää jäsenmailta suoran keskuspankkirahoituksen. Tästä syystä myöskään EMU-alueen ulkopuolisilla EU-mailla, kuten Isolla-Britannialla tai Tanskalla ei ole mahdollisuutta rahoittaa julkista kulutusta lainaamalla suoraan keskuspankista, vaikka molemmissa maissa on edelleen erillinen ja eurojärjestelmästä riippumaton keskuspankki. Tästä huolimatta oman keskuspankin puuttumista voidaan pitää tärkeimpänä syynä EMU-maiden voimattomuudelle löytää ulospääsyä nykyisestä kriisistä.
Käytännössä omasta keskuspankista luopuminen on tarkoittanut EMU-maiden taloudellisen suvereniteetin menetystä. EKP:n itsenäisyys on vahvistettu EU:n perussopimuksessa eikä yksittäisellä valtiolla ole minkäänlaista päätösvaltaa suhteessa keskuspankkiin. Näin ollen esimerkiksi Kreikka ei voi vaatia keskuspankkia lainaamaan sille valtion tarvitsemaa keskuspankkirahaa, vaikka tämä olisi välttämätöntä maan talouden pelastamiseksi. Ison-Britannian tai Tanskan tapauksessa poliittisista rajoitteista voitaisiin tällaisessa tilanteessa luopua, mikä osoittaa näiden maiden taloudellisen suvereniteetin olevan yhä olemassa, vaikka siitä on hetkellisesti päätetty luopua poliittisista syistä.
EMU-maiden nykytilannetta voidaan verrata Yhdysvaltojen osavaltioihin, joilla ei myöskään ole suoraa vaikutusvaltaa Yhdysvaltojen keskuspankkiin. Siksi myös niiden on lainattava markkinoilta voidakseen kuluttaa. Osavaltioiden tilanne on kuitenkin monessa mielessä parempi, sillä niiden ja Yhdysvaltojen keskushallinnon välinen taloudellinen työnjako on tasapainossa liittovaltion rahoittaessa suurimman osan Yhdysvaltojen julkisista menoista. EMU-alueelta Yhdysvaltojen liittovaltiota vastaava finanssipoliittinen toimija puuttuu kokonaan, mikä osaltaan kuvaa järjestelmän institutionaalista heikkoutta.
Talous- ja rahapoliittisen suvereniteetin menettäminen näkyy myös siinä, millaisena ongelmana rahoitusmarkkinat näkevät yksittäisen maan velkaantumisen. Esimerkiksi Japanissa julkinen velka on noussut kaksinkertaiseksi suhteessa vuotuiseen bruttokansantuotteeseen ilman, että valtion velkakirjojen hinta markkinoilla olisi juurikaan noussut. Tämä osoittaa, että taloudellinen suvereniteetti eli valtioiden kyky selvitä kaikista mahdollisista velkavastuista johtaa siihen, että ne saavat halvempaa luottoa myös markkinoilta. Luottomarkkinoiden ei tarvitse olla huolissaan taloudellisesti suvereenien valtioiden maksukyvystä, sillä se ei voi olla koskaan uhattuna.
EMU-järjestelmän pelastaminen edellyttää siis valtioiden taloudellisen suvereniteetin palauttamista tavalla tai toisella. Seuraavassa luvussa tehdään konkreettisia ehdotuksia reformeista, joiden myötä valtioiden talouspoliittinen valta on palautettavissa. Esitettävien uudistusten kautta myös EMU-järjestelmän muihin ongelmiin, kuten rakenteellisiin epätasapainoihin voidaan löytää ratkaisu. Vaikka kyseisten reformien välttämättömyys on helposti perusteltavissa tässä artikkelissa esitettyjen tosiasioiden pohjalta, poliittisen kannatuksen löytäminen ehdotuksille on vielä tällä hetkellä vaikeaa. Vallitsevat taloudellis-yhteiskunnalliset sekä ideologiset valtarakenteet voivat estää reformien toteutumisen myös tulevaisuudessa.

EMU-järjestelmän reformit

Aiempien lukujen perusteella on selvää, että Euroopan rahaliiton rakenteita on välttämätöntä uudistaa ennakkoluulottomalla tavalla, mikäli EMUn olemassaolo halutaan turvata jatkossakin. Kiireellisintä olisi padota nykyisen kriisin leviäminen Euroopan keskuspankin (EKP) toimenpiteillä, mutta samanaikaisesti olisi aloitettava koko eurojärjestelmän laajamittainen reformiohjelma.
Kaikkein olennaisinta on torjua PIIGS-maiden valtionlainojen korkotason nousu. Tämä onnistuu siten, että PIIGS-maat sopivat EKP:n kanssa korkotasosta, jolla niiden valtionlainoja jatkossa myydään. Tämän sopimuksen jälkeen jokainen PIIGS-valtio lopettaa välittömästi valtionlainojen huutokauppamyynnin ja tarjoaa jatkossa valtionlainojaan markkinoille klassisen tap-mallin mukaan.
Tässä mallissa valtiot määrittävät sekä korkotason, jota ne suostuvat maksamaan valtionlainoistaan, että rahoitustarpeensa. Markkinoille tarjotaan halutun pituisia valtionlainoja yhdessä EKP:n kanssa määritellyllä korkotasolla. Lainakauppa loppuu siinä vaiheessa, kun määritelty rahoitustarve on saatu tyydytettyä. Mikäli markkinat eivät halua ostaa riittävää määrää PIIGS-maiden valtionlainoja sovitulla korkotasolla, ostaa EKP loput tarjolla olevat lainat ja täyttää tällä tavalla PIIGS-maiden rahoitustarpeen. Näin PIIGS-maiden valtionlainojen korkotaso ei enää nouse kohtuuttoman korkeaksi ja valtiot pystyvät hankkimaan tarvitsemansa rahoituksen.
Tässä vaiheessa on huomattava, että tällainen toimenpide rikkoisi Maastrichtin sopimuksessa määriteltyä EKP:n säännöstöä, jossa EKP:lta on kielletty jäsenmaiden suora keskuspankkirahoitus. Näin ollen tämä kirjaus on poistettava EKP:n säännöstöstä mahdollisimman pikaisesti.
Tap-muotoinen velkakirjamyynti päättäisi eurooppalaisten velkamarkkinoiden turbulenssin välittömästi. Tämä ei kuitenkaan riitä EMU-järjestelmän rakenteellisten ongelmien päihittämiseksi. Euroopan keskuspankki ei voi taata loputonta keskuspankkirahoitusta kaikille EMU-maille, koska tähän sisältyisi tulevaisuudessa myös merkittävä inflaatioriski.
Tämän vuoksi rahaliitto edellyttää välttämättä myös keskitetyn finanssipoliittisen auktoriteetin perustamista. Käytännössä kyse olisi siitä, että EMU-järjestelmästä tehtäisiin liittovaltio, jota johtaisi euroalueen hallitus. Hallituksen tehtävänä olisi turvata euroalueella täystyöllisyys, kohtuullinen inflaatiotaso sekä tasapainoinen alueellinen kehitys.
Esimerkiksi modernin postkeynesiläisen rahateorian kehittäjät L. Randall Wray ja Yeva Nersisyan ovat esittäneet, että euroalueen hallituksen budjetin pitäisi vastata noin 15 prosenttia koko alueen bruttokansantuotteesta. Tulonsa hallitus saisi suoraan EKP:lta. Näillä resursseilla hallitus harjoittaisi aktiivista finanssipolitiikkaa, jonka tavoitteena olisi koko euroalueen saattaminen täystyöllisyyteen.
Euroalueen hallitus tarvitsisi myös verotusoikeuden hintavakauden turvaamiseksi. Olisi mielekästä, että verotusvaltaa siirrettäisiin osittain EMUn jäsenvaltioilta euroalueen hallitukselle, koska vain se voi säädellä tehokkaasti koko liittovaltion kokonaiskysyntää. Nykyisessä tilanteessa koko euroalueella olisi tarvetta veronkevennyksiin, mutta täystyöllisyyden lähestyessä hallituksen olisi kiristettävä verotusta hintavakauden turvaamiseksi.
Hallitus ylläpitäisi myös tasapainoista alueellista kehitystä liittovaltiossa estämällä euromaiden maksutaseiden epätasapainojen synnyn. Hallitus voisi esimerkiksi stimuloida kysyntää aggressiivista vientikilpailukykypolitiikkaa harjoittavissa osavaltioissa. Tämä kohottaisi palkkoja näissä valtioissa ja täten heikentäisi niiden kilpailukykyä. Samalla maksutaseiden alijäämistä kärsineiden maiden kilpailukyky parantuisi.
Pidemmällä aikavälillä osa EMUn jäsenvaltioiden menoista olisi siirrettävä liittovaltion hallituksen vastuulle, jotta osavaltioiden velkarasitusta voitaisiin pienentää. Tavoitteena olisi, että EMUn jäsenvaltioiden velkaantumisasteet voitaisiin ajan mittaan laskea Yhdysvaltain osavaltioiden tasolle.
EMUn hallituksesta tulisi koko euroalueen merkittävin poliittinen toimija, joten se olisi valittava euroalueen laajuisella demokraattisella vaalilla. Näin ollen myös euroalueen oman parlamentin perustaminen olisi suotavaa.

Lopuksi

Olemme hyvin tietoisia siitä, että esittämämme reformivaatimukset kuulostavat utopistisilta eikä niiden toteuttamiselle löydy juurikaan poliittista tahtoa. Euroalueen liittovaltion perustaminen olisi iso poliittinen kysymys eikä ole ollenkaan selvää, olisiko se esimerkiksi eurooppalaisen demokratian näkökulmasta lainkaan suotavaa.
Olemme kuitenkin tässä tekstissä osoittaneet, että EMU ei voi toimia pelkkänä rahaliittona, vaan myös keskitetyn finanssipoliittisen auktoriteetin perustaminen on välttämätöntä. Ainoa mielekäs vaihtoehto eurovaltion perustamiselle on koko eurojärjestelmän purkaminen.
On kuitenkin todennäköistä, että nykyisenkaltaisesta EMU-järjestelmästä halutaan pitää kiinni kaikin keinoin. Tämä tarkoittaa koko euroalueen ajautumista pitkittyneeseen taantumaan sekä lopulta mahdollisesti myös velkadeflaatioon ja syvään lamaa.

Jussi Ahokas & Lauri Holappa




Lähdekirjallisuutta
Gnos, Claude & Louis-Philippe Rochon (2004) “Money Creation and the State – Critical Assesment of Chartalism”, International Journal of Political Economy, 32 (3), 41-57.
Lavoie, Marc (2003) “A Primer on Endogenous Credit-money” in Rochon & Rossi (eds.) Modern Theories of Money – The Naure and Role of Money in Capitalist Economies. Cheltenham: Edward Elgar.
Moore, Basil J. (1988) Horisontalis & Verticalists. The Macroeconomics of Credit Money. Cambridge: Cambridge University Press.
Nersisyan, Yeva & L. Randall Wray (2010) “Endgame for the Euro? Without Major Restructuring, the Eurozone is Doomed.” Levy Institute Public Policy Brief No. 113.
Parenteau, Rob (2010) “Leading PIIGS to Slaughter.” Parts 1 & 2. Naked Capitalism March 1 & 2.
Wray, L. Randall (1998) Understanding Modern Money. The Key to Full Employment and Price Stability. Cheltenham: Edward Elgar.
Lähettänyt
Paketeista ja pelastamisesta
4 kommenttia Kirjoittanut : tammikuu 4, 2011
 
Euroopan rahaliitto EMUa koskenutta talousuutisointia varjosti koko viime vuoden ajan hysteerinen keskustelu niin sanotuista pelastuspaketeista. Pelastuspaketteja kannattivat itsensä realistisiksi vastuunkantajiksi mieltäneet poliitikot ja kommentaa- ttorit. Pelastuspaketteja vastustivat monen sortin vasemmistolaiset, koska ”pankkeja ei saatu maksumiehiksi”. Monen kriitikon moraalia risoi ajatus siitä, että veronmaksajat joutuisivat kustanta- maan pankkien ja sijoittajien velkakirjashoppailua.
Juuri kukaan ei kuitenkaan tuntunut vastustavan pelastuspaketteja sinänsä. Kyse oli vain paketteihin liitettävistä vaatimuksista: saako Irlanti edelleen periä matalaa yritysveroa vai ei, pitääkö pankkeja kansallistaa vai ei, irtisanotaanko kreikkalaisia virkamiehinä paljon vai vielä enemmän. Vaikutti siltä, että kriitikoidenkin mielestä kuivilla olevien euromaiden oli rahoitettava talouskriisin ratkaisu kiristämällä omaa verotustaan, leikkaamalla omia julkisia menojaan tai myymällä markkinoille lisää omia velkakirjojaan. Viimeisin näistä vaihtoehdoista vaikuttaa nykyisessä ilmapiirissä tarkoittavan automaattista vyönkiristyskuuria, joten nämä kaikki vaihtoehdot supistaisivat tavalla tai toisella kokonaiskysyntää.

Tosiasiassa Irlannin ja Kreikan valtioilla on kuitenkin ollut pulaa EKP:n liikkeelle laskemasta keskuspankkirahasta, joten on erittäin vaikea ymmärtää, miten muiden eurovaltioiden talletusten debitointi hyödyttäisi kriisimaita. Paljon todennäköisempää on, että se itse asiassa entisestään vaikeuttaa myös kriisimaiden tilannetta, kun kokonaiskysyntä hiipuu koko euroalueella.
Esimerkiksi Suomen valtion talletukset päävälittäjäpankkinsa tileillä ovat vain näennäisiä kirjanpitomerkintöjä. Ne kertovat siitä, että päävälittäjäpankki lupautuu hoitamaan valtion maksuliikenne- ttä tämän summan edestä. Maksut kuitenkin selvitetään keskus-pankkirahalla, joka on valtion talletusten vastaavaa varallisuutta.
Suomen valtion talletuksia ei voida siirtää valtion käyttämän talletuspankin tilien ulkopuolelle. Tämä johtuu siitä, että talletus ei määritelmällisesti tarkoita pankkijärjestelmässä muuta kuin pankin lupausta hoitaa asiakkaansa maksuliikennettä. Toisin sanoen asia- kkaiden talletukset eivät ole pankeille varallisuutta vaan velkaa. Miten siis on mahdollista, että esimerkiksi Nordean velka Suomen valtiolle siirrettäisiin Anglo Irish Bankin velaksi Irlannin valtiolle? Juuri tätä tarkoittaisi ajatus siitä, että Suomalaiset Veronmaksajat kustantaisivat Irlannin ja Kreikan ”holtittoman taloudenpidon”.
Tietenkään mitään tällaista ei tosiasiassa tapahdu, vaikka julkisen keskustelun perusteella voisikin kuvitella näin käyvän. Todellisuudessa pelastuspaketit tarkoittavat osapuilleen sitä, että Suomen valtion päävälittäjäpankista siirretään keskuspankkirahaa vaikkapa Irlannin valtion päävälittäjäpankkiin, minkä jälkeen Irlannin valtion päävälittäjäpankki tekee talletusmerkinnän Irlannin valtion tilille. Koska Suomen valtion päävälittäjäpankin varallisuus on vähentynyt, on sen pystyttävä poistamaan vastattavia taseestaan kirjanpitonsa tasapainottamiseksi. Tämä tapahtuu debitoimalla Suomen valtion tiliä. Debitoinnin jälkeen Suomen maksukyky on heikentynyt debitoidun summan edestä.
Suomen valtion talletuksia ei siis missään vaiheessa voida siirtää päävälittäjäpankin ulkopuolelle. Niitä kyllä vähennetään, minkä vuoksi syntyy illuusio siitä, että Suomen valtio siirtää talletuksiaan kriisivaltion tilille. Talletusten debitoinnissa on kuitenkin kyse vain yksityisten pankkien taseiden neutralisoimisesta. Pankit eivät voi vähentää varallisuuttaan ilman samanaikaista vastattavien vähentämistä.
Suomen ja muiden vahvempien eurovaltioiden maksukyvyn heikentäminen on toisin sanoen tarpeellista vain, koska kriisimaiden tarvitsema keskuspankkiraha kierrätetään yksityisen pankkijärjestelmän kautta. Keskuspankkiraha on kuitenkin nimensä mukaisesti keskuspankin luomaa rahaa, joten periaatteessa mikään ei estäisi Euroopan keskuspankkia (EKP) rahoittamasta suoraan kriisivaltioita. Jo nyt kriisivaltioiden rahoitus tapahtuu EKP:n kautta – tosin välillisesti. On kuitenkin selvää, että kriisivaltioiden hamuama keskuspankkiraha voi syntyä vain keskuspankissa. Edes Kansainväliseltä valuuttarahastolta (IMF) saatava tuki ei muuta tätä tilannetta, koska IMF:n eurovarannot ovat peräisin euromailta itseltään. Ja euroalueen keskuspankkiraha taas tulee – niin – EKP:lta. Näin ollen kysymys on vain siitä, millaisten institutionaa-listen järjestelyiden kautta keskuspankkirahoitus hoidetaan.
Nykyiset järjestelyt edellyttävät kokonaiskysyntää tukahduttavaa talouspolitiikkaa, koska EKP:lta on kielletty suora keskuspankki-rahoitus. Tämän vuoksi euroalueen talouskriisin yhteydessä tulisikin puhua EMUn sääntöjen muuttamisesta eikä näennäisten pelastuspakettien ehdoista.

Lauri Holappa
Lähettänyt

Euroopan unionin loppu?


TONI NEGRI

Siitä ei ole kauan, kun Étienne Balibar ilmaisi huolensa ”Euroopan unionin lopusta”, siis tuon rakennelman, jonka historia alkoi viisikymmentä vuotta sitten vanhan utopian pohjalta, utopian, jonka edellytyksiä ei ollut ylläpidetty. Hän oli oikeassa. Siihen voidaan lisätä, että mitä pitempään talouskriisi jatkuu, sitä enemmän syvenee Euroopan poliittinen kriisi. Kansallisvaltioon paluuta vaativat äänet eivät muodosta vain kuuroa mutinaa, joka muuttuu yksinäiseksi ekstremistisiä sävyjä rutisevaksi kuoroksi, vaan ne näyttävät nykyään rakentavan polyfoniaa itse kansallisvaltiotkin ylittäville populistisille ja identiteettihakuisille äänille – Tšekkoslovakiasta Böömiin ja Slovakiaan, ja Belgian jälkeen Flandres ja Vallonia, Italian ja Espanjan jälkeen Baskimaa ja Padania… loputon balkanisoituminen. Jokin Euroopan rakentamisen prosessissa ei näytä ainoastaan seisahtuneen, vaan näyttää liikkuvan vastahankaan. Juuri silloin kun – globaalistumisen uudessa vaiheessa, amerikkalaisen hegemonian ajautuessa kriisiin maailmanmarkkinoilla ja muiden maanosien blokkien esiin noustessa – Unioniin eurooppalaisilla olisi todellista tarvetta. Mutta Unionin uudelleen käynnistämiseen ei riitä vanhan prosessin elvyttäminen. Se perustui poliittisen aloitteen näkökulmasta epäsymmetrioiden ja ajoittaisten hätätilojen tasapainottavalle hallinnalle valtioiden perinteisen hierarkian sisällä; talouspolitiikan näkökulmasta kehityksen vaihtelevan geometrian koordinoimiselle, aina kuitenkin uusliberalismin alaisena. Myös juridisesta näkökulmasta asiat ovat samankaltaisia: on ilmaantunut perustuslaillisen kehityksen teknokraattinen ja oikeudellinen muoto, joka sulkee piiristään demokraattisen osallistumisen ja hahmottuu ”valtiottomana valtiollisuutena”.
Mutta EU:n krooninen tauti, josta kaikki muut taudit sikiävät, on eurooppalaisen projektin sijoittuminen NATO:n sisään. Yhdysvallat ei ole koskaan halunnut yhtenäistä Eurooppaa. Ainakin 1950-luvun puolivälistä lähtien Yhdysvallat on aina sanonut: niin ei tule tapahtumaan! Se hyväksyi alkuperäisen hankkeen sitoakseen Euroopan kohtalon kylmän sodan strategioihin. Mutta Berliinin muurin kaaduttua EU:lle ei ollut enää syytä. Yhdysvalloille tämä luopuminen on strateginen. EU on Yhdysvalloille geopoliittinen haaste, jota se ei voi hyväksyä. (Minusta ainoa hyvä vertauskohta on aina ollut Keynesin Bretton-Woodsissa lanseeraama ”bancor” haasteena dollarille.) Sitäkin sietämättömämpää se on kriisin pluralisoimassa maailmassa heidän globaalille hegemonialleen. Eurooppa on itse asiassa ainoa voima, joka taloudellisesta, kulttuurisesta ja poliittisesta näkökulmasta kykenee edustamaan vaihtoehtoa Yhdysvalloille globaalistumisen pluraalissa kontekstissa.
Sen tehdäkseen EU:n olisi tehtävä Atlantin tila syvemmäksi; sen vastakohtana avauduttava itään päin; tasapainotettava suhteensa Lähi-idän maihin; avattava markkinansa Etelä–Etelä-virtaamille. Se, jolla on edes jotain kokemusta kansainvälisestä diplomatiasta tietää, että näihin asioihin päin ei kukaan eurooppalainen voi edes vihjata. Miksi ei? Koska Yhdysvallat ei halua, Britannia vakoilee heidän puolestaan, eurooppalaiset teknokraatit tärisevät jokaisesta rasahduksesta: eurooppalaiset kapitalistit, kykenemättöminä irtautumaan korruptoituneilta rahoitusmarkkinoilta (joita USA heille tarjoaa) lakkaisivat luottamasta teknokraatteihin; ja Euroopan poliittinen eliitti on jo liian pitkään valittu tämän asian suhteen sokeiden keskuudesta. Mutta riittää kun menee Brasiliaan tai Chileen, Intiaan tai Etelä-Afrikkaan kuullakseen vaativan pyynnön eurooppalaisille uudistaa aloitteensa. Maailmalla postkoloniaalinen on eurooppalaisen suhteen vähemmän vihamielinen kuin postimperiaalinen jenkkien suhteen.
Mikäli Eurooppa ei tule tästä tietoiseksi – ja siis korosta samanaikaisesti perustuslaillista aloitteellisuutta sitoakseen institutionaalisesti sisäisiä suhteita, poliittista aloitteellisuutta taatakseen ja vahvistaakseen euron toimintaa ja siis yhtenäistä itsenäistä aloitteellisuutta ulkopolitiikassa näyttäytyäkseen kansainvälisten suhteiden säätelyn ja rauhan olennaisena tukijalkana – sen kohtalona on muuttua maailman geopolitiikan tilassa joksikin sellaiseksi, joka Sveitsi oli eurooppalaisten suhteiden kehyksessä menneinä vuosisatoina. Mitä kansallis-valtioihin tulee (ellei EU puske liikkeelle kansainvälistä aloitteellisuutta), niistä tulee uusia pieniä feodaalivaltiota, jotka takaavat tukehduttavan vallan (tuloihin eikä teollisen tuotannon voittoihin) kapitalistiryhmille, keskiryhmien tulojen ja palkkojen nopean heikentämisen (puhumattakaan halujen ja mielikuvituksen taantumasta) ja entistä kurjemman köyhyyden alemmille luokille.
Lopuksi hieman ironiaa. Voimat, joiden pitäisi enemmän kuin muiden olla kiinnostuneita näistä ongelmista, siis vasemmiston, ovat todellisuudessa kaikkein kuuroimpia niille. Näyttää todellakin siltä, että eurooppalaiselle vasemmistolle Berliinin muuri ei ole koskaan kaatunut. Niin myöskään Yhdysvalloille uskollisuuden osoittamisen koe ei ole koskaan loppunut. Vain yhden esimerkin esille ottaakseni, muistamme viimeisen traagisen farssin, kun D’Alema – Italian vanhan kommunistisen puolueen johtaja – ja Fischer – saksalaisten uusien vihreiden johtaja – innostuivat pommittamaan ex-Jugoslaviaa pelkästään atlanttisesta palvelushalusta. Emme tarvitse eurooppalaista projektia emmekä eurooppalaista vasemmistoa. Ja jos Yhdysvallat tarvitsevat aina ”sveitsiläiskaartia”, niin todellinen eurooppalainen vasemmisto ei ole koskaan tarvinnut Vatikaania. Tiedämme, että vain juuriaan myöten uudistettu vasemmisto kykenee rakentamaan Euroopan.

http://itsenalistus.wordpress.com/2010/11/21/euroopan-unionin-loppu/ 
Lähettänyt

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Mä &

Wallerstein &

kapitalismin perikato


Teivo Teivainen
 
Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kertoo, mistä maailmanlaajuisen kapitalismin analyysi on peräisin.
Helsingin hippikesä 1988 katkesi heinäkuisena aamuyönä, kun Mika ehdotti äkkilähtöä New Yorkiin. Mikäpä siinä, voisimme samalla liftata muutaman tunnin päässä Manhattanilta sijaitsevaan Bingham- tonin yliopistoon. Sen Fernand Braudel -keskuksesta oli edellisen vuosikymmenen aikana tullut yksi akateemisen radikalismin vetovoimaisimmista vierailukohteista.
Opiskelin Helsingin yliopistossa kansainvälistä politiikkaa ja filosofiaa, koska arvelin niiden tarjoavan kattavia tulkintoja maailmasta. Olin teini-ikäisenä kiertänyt useilla mantereilla yrittämässä ymmärtää ihmiskuntaa. Opintojeni alkuvaiheessa törmäsin toistuvasti kyynisiin kertomuksiin siitä, kuinka maailmaa ei ollut soveliasta pyrkiä selittämään tai muuttamaan kokonaisvaltaisesti.
Lopulta löysin Braudel-keskuksen johtajan Immanuel Wallersteinin kirjoitukset. Elettiin aikaa ennen globalisaatiokeskustelua, ja Wallersteinin tapa analysoida kapitalismia maailmanjärjestelmänä kiehtoi minua.
Wallersteinin sosiologisen lähestymistavan perusyksikkönä ei ollut kapeasti ymmärretty ”yhteiskunta”. Uransa keskivaiheilla Wallerstein oli turhautunut yhteiskuntatieteiden tapaan keskittyä yksittäisten valtioiden sisäisiin asioihin. Hänen tutkimuksensa perusyksiköksi tuli historiallinen järjestelmä. Valtioiden välisten, usein mielivaltaisten rajojen sijaan Wallersteinin huomio kiinnittyi siihen, minkälaisten tuotantoketjujen kautta ihmiset olivat yhteydessä keskenään.

Turhautumistaan purkaakseen hän alkoi kirjoittaa massiivista kirjasarjaa aikamme merkittävimmän historiallisen järjestelmän, kapitalistisen maailmantalouden, kehityksestä. Sarjasta tuli valtava menestys, ja Wallerstein nousi 1970-luvun lopulla yhdeksi maailman vaikutusvaltaisimmista yhteiskuntatieteilijöistä.
Kun sekä marxilaisilla että muilla kapitalismin teoreetikoilla oli tapana paikantaa kapitalistisen yhteiskunnan synty parin sadan vuoden takaiseen Englantiin, Wallerstein ajoitti kapitalismin syntyhistorian selvästi aiemmaksi. Amerikan valloitus viime vuosituhannen puolivälissä oli hänen mukaansa merkittävä lähtölaukaus laajenevalle kapitalistiselle maailmantaloudelle.
Oma Amerikan-matkamme oli esimerkki kapitalismin laajenemisen mukanaan tuomista mahdolli-suuksista tuhota ilmakehää lentämällä. Järjestelmä olikin Wallersteinin mukaan vähitellen lähestymässä laajenemisensa rajoja. Osa rajoista oli ekologisia, mutta muitakin oli: kun ei enää löydy uusia halvan työvoiman alueita ja kun melkein kaikki on jo muutettu kauppatavaran kaltaiseksi, maailmantalouden laajenemisen edellytykset hupenevat.

Kamppailu tulevaisuuden vaihtoehdoista oli jo käynnistynyt, vaikkakin eri tavalla kuin suuri osa maailman vasemmistosta arveli 1980-luvulla. Kun useimpien katse oli kylmän sodan rintamalinjoissa, Wallerstein tarkasteli pohjois–etelä-suhteiden rakenteita ja sivilisaatioiden välisiä jännitteitä esimerkke- inä globaaleista kysymyksistä, joihin vasemmiston tulisi pureutua.

Lentokoneessa manasimme pienessä viinihiprakassa suomalaista kapitalismikeskustelua, jolla oli tapana kytkeytyä Neuvostoliiton ihailuun ja dogmaattiseen marxismi-leninismiin. Suomen geopoliittinen sijainti vaikutti siihen, että kriittinen kapitalismianalyysi näyttäytyi osalle sukupolveamme jotakuinkin yhtä houkuttelevana kuin Berliinin muuriin maalattu kuva Neuvostoliiton ja Itä-Saksan johtajien Leonid Brežnevin ja Eric Honeckerin suudelmasta.

Wallersteinille Marx oli taistelutoveri, joka tiesi aika paljon asioita. Neuvostoliittoa hän ei pitänyt juurikaan arvossa.

Liftattuamme perille aioimme nukkua yön yliopiston nurmikolla, vierailla seuraavana päivänä Braudel-keskuksessa ja todennäköisesti palata sen jälkeen New Yorkiin. Olimme jo levittäneet makuupussi- mme, kun Mika vakuutti minunkin janoavan iltakaljaa. Ainoa kampukselta löytämämme pariskunta antoi epämääräisiä ohjeita mäen takana olevasta baarista.
Baariin neuvonut nuorukainen kysyi ennen erkaantumistamme, mitä ihmettä olimme tekemässä. Mutisin jotain epämääräistä Braudel-keskuksesta ja Wallersteinista, johon hän totesi: ”Olen juuri tulossa korjaa- masta Wallersteinin stereoita, ja isäni on hänen kollegansa sosiologian laitoksella.”
”Olemme juuri menossa juhliin, tulkaa mukaan”, täydensi hänen seuralaisensa.
Railakkaiden juhlien jälkeisenä aamuna pääsin vihdoin astumaan tarunomaiseen Braudel-keskukseen. Sen ovien takaa löysin eri puolilta maailmaa saapuneita väitöskirjantekijöitä ja varttuneempia tutkijoita, joilla oli mitä ihmeellisimpiä taustoja. Yksi oli ollut vallankumoushallituksen ministeri Fidžillä, toinen balettitanssija Sveitsissä. Osa oli kuulunut johonkin Intian kommunistipuolueen lukuisista haaroista. Wallerstein oli houkutellut luokseen värikkään joukon lahjakkaita radikaaleja.

Olin tutustunut Wallersteiniin pari kuukautta aiemmin, mutten ollut ilmoittanut aikeistani vierailla hänen keskuksessaan. Vastaanotto oli kuitenkin lämmin, ja pian huomasin saaneeni nimityksen yliopiston vierailevaksi tutkijaksi. Useiden muidenkin onnellisten tapahtumien seurauksena päätin jäädä Binghamtoniin, kun Mika palasi Suomeen.

Sain parin viikon äkkivierailun venähtämiselle taustatukea Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitokselta, jossa toimin ennen matkaani jonkinlaisena väliaikaisena tutkimusavustajana. Laitoksen johtaja Ilkka Heiskanen kannusti minua ottamaan saamani tarjous vastaan.
”Jos joku kysyy, mihin olet kadonnut, sanon, että olet käymässä kirjastossa,” Ilkka totesi avuliaasti.

Seuraavien kuukausien aikana istuin ahkerasti Wallersteinin vetämissä seminaareissa. Yksi kiehtovim- mista käsitteli uusien luonnontieteellisten oivallusten merkitystä yhteiskuntateorialle.

Wallersteinin kiistellyimpiin näkemyksiin kuuluu väite, että kapitali- stinen maailmantalous on seuraavien vuosikymmenten kuluessa kulkemassa tiensä päähän. Väitteeseen kuuluu oletus, että samalla vuosisatojen ajan kohtalaisen säännönmukaisesti toistuneet maailman-talouden nousu- ja laskukaudet muuttuvat epäsäännöllisemmiksi. Maailma muuttuu kaoottisemmaksi.

Bifurkaatiopisteiden ja muiden luonnontieteellisestä kaaosteoriasta lainattujen käsitteiden avulla Wallerstein johdatteli meitä pohtimaan vapaan tahdon poliittisen merkityksen lisääntymistä. Vaikka Wallersteinin visio kuulostaa monin tavoin pessimistiseltä, siihen tuo optimistisen vivahteen oletus siitä, että kaaoksen keskellä yksittäisten tekojemme merkitys voi olla yllättävän suuri.
Kokoonnuimme keskiviikkoaamuisin pohtimaan kaaosteorian merkitystä niin aikaisin, että paikalla oli yleensä Wallersteinin ja itseni lisäksi vain intialainen Ravi. Joissakin toisissa seminaareissa sen sijaan keskustelu aaltoili kiihkeän moniäänisenä. Binghamtonissa oli maailmanjärjestelmäihmisten lisäksi myös aitoina marxilaisina vallankumouksellisina itseään pitäviä tutkijoita, joiden mielestä Wallersteinin teoria oli täynnä ongelmia. Yksi suurimmista oli se, että Wallerstein suhtautui epäilevästi ajatukseen valtiovallan kaappaamisesta. Kriitikoiden mielestä epäily johti maailman-järjestelmäpessimismiin, jonka mukaan oikeastaan mitään ei voinut muuttaa ennen kuin koko maailma muuttuisi. Samankaltaisia syytöksiä on usein esitetty radikaalivasemmiston yhden ikonin, Lev Trotskin, seuraajia kohtaan. Maailmanjärjestelmäteorian harrastajia onkin usein pidetty jonkin sortin trotskilaisina. Niin tai näin, monien Neuvostoliiton ihailijoiden näkökulmasta Wallersteinin teoriat olivat joko haihattelua tai haitallisia. Kun Neuvostoliitto sitten romahti, aivan kuten hän oli uumoillut, me maailmanjärjestelmäteoreetikot emme kokeneet olevamme osallisia vasemmiston ideologisesta krapulasta. Jos valtiososialismin merkitys oli Wallersteinille vähäinen, vuoden 1968 protestit eri puolilla maailmaa sen sijaan saivat hänen ajattelussaan poikkeuk-sellisen painoarvon. Kaksikymmentä vuotta sitten tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta keväästä 1968. Brooklyn College juhlisti asiaa seminaarilla, jonne sain ystävänkyydin Binghamtonista. Wallersteinin ohella seminaariin oli kutsuttu monia 1960-luvun kamppailujen veteraaneja.Useimmat muistelivat kaiholla vapauttavaa vastakulttuuria, mutta totesivat vuoden 1968 poliittisten tavoitteiden ajautuneen ajan myötä täydelliseen umpikujaan. Ulkomuodoltaan sovinnaiselta vaikuttava Wallerstein kertoi seminaarissa suhtautuvansa varsin välinpitämättömästi muiden sex, drugs & rock’n’ roll -kokemuksiin. Sen sijaan poliittisten tavoitteiden toteutumisesta hän oli jyrkästi eri mieltä.Vuosi 1968 oli hänelle yksi maailmanjärjestelmän tärkeimmistä vallankumouksista. Ja vallankumous jatkui yhä. Hän korosti tuolloin esiin marssineiden järjestelmänvastaisten liikkeiden vastustaneen sekä Yhdys-valtain imperialismia että vanhan vasemmiston luutuneita ajatuksia. Nyt, kaksikymmentä vuotta Brooklynin seminaarin jälkeen, Wallersteinin arvio vuoden 1968 maailmanhistoriallisesta merkityksestä vaikuttaa liioittelustaan huolimatta osuvalta. Oma näkemykseni saattaa toki johtua sitoutumisestani Maailman sosiaalifoorumin toimintaan.Vuodesta 2001 kokoontunut sosiaalifoorumi on esimerkki globaalisti toimivien yhteiskunnallisten liikkeiden moniäänisyydestä. Wallerstein on toistuvasti kutsunut sosiaalifoorumia maailman merkittävimmäksi järjestelmänvastaisten liikkeiden hankkeeksi. Sosiaalifoorumin voikin nähdä vuoden 1968 vallankumouksellisen hengen tärkeimpänä ilmentymänä nykymaailmassa.Wallersteinin luoma järjestelmänvastaisten liikkeiden laaja käsite auttaa meitä ymmär-tämään vastarinnan eri ulottuvuuksia. Nimensä mukaisesti se ei kuitenkaan näytä olevan suureksi iloksi, kun kysytään, mitä on tehtävä. Vastustaminen on helpompaa kuin vaihtoehtojen rakentaminen. Viime elokuussa olin Wallersteinin kanssa beat-runojen tahdittaman vaihtoehtoteatterin esityksessä New Yorkissa. Osallistuimme Yhdysvaltain sosiologiyhdistyksen vuosikonferenssiin, jossa olin juuri väitellyt Venezuelan tilanteesta kahden ponnekkaasti Hugo Chávezia tukevan tutkija-aktivistin kanssa. Teatteriesityksen jälkeen puhe kääntyikin Latinalaisen Amerikan vasemmistohallituksiin. Olisiko valtiovallan valtaaminen vaaleilla sittenkin osoittautunut järkeväksi tavaksi muuttaa maailmaa?Vaikka Wallerstein ei pidä liikkeiden pääasiallisena tavoitteena haalia vaikutusvaltaa valtion kautta, hän ei missään nimessä ole valtion toimintaan osallistumista vastaan.
Esimerkiksi Boliviassa on meneillään äärimmäisen mielenkiintoinen prosessi, joka alkoi Evo Moralesin vaalivoitosta vuoden 2005 lopussa. Wallerstein vaikuttikin tyytyväiseltä, kun kerroin, että maan karism-aattinen varapresidentti Alvaro García Linera kuuluu hänen ihailijoihinsa. Itse asiassa García Linera oli muutamaa kuukautta aiemmin pyytänyt minua houkuttelemaan Wallerstein vierailulle Boliviaan.

Samalla on muistettava, että valtiovallan valtaaminen on Wallersteinin mukaan ensisijaisesti puolustustoimintaa. Yksittäinen hallitus, joka voi ideologisilta lähtökohdiltaan olla hyvinkin radikaali, toimii maailmantalouden kurinalaistamismekanismien muokkaamassa ympäristössä. Sen vuoksi moni vasemmistohallitus on vaalivoiton tuoman alkuhuuman jälkeen joutunut kansalais-liikkeiden kritiikin kohteeksi. Lula da Silvan hallitus Brasiliassa on yksi ilmeinen esimerkki tästä. Valtiokoneistot saattavat siis olla hyödyllisiä vaikkakaan eivät riittäviä apuvälineitä kamppai- lussa tulevaisuuden vaihtoehdoista. Joka tapauksessa liikkeiden on syytä säilyttää valmius ottaa kriittistä etäisyyttä mihin tahansa hallitukseen. Wallerstein on myös korostanut rasisminvastaisuuden tärkeyttä mille tahansa vasemmistolaiselle projektille.

Wallersteinin näkökulmasta kenties kaikkein olennaisinta on muistaa, että olemme astumassa siirtymäkaudelle, kun kapitalismi kulkee kohti kaoottista loppuvaihettaan.
Toisin kuin valtaosa viime vuosisadan marxilaisista Wallerstein ei kuitenkaan usko, että seurauksena olisi väistämättä nykyistä parempi järjestelmä. Vaikka Wallerstein on nykykapital- ismin armoton kriitikko, hän pitää aivan mahdollisena, että sen romahduksesta seuraa jotain vieläkin huonompaa.
Nykyistä merkittävästi demokraattisempi ja tasa-arvoisempi tulevaisuus ei siis ole väistämätöntä vaan pelkästään mahdollista. Juuri siksi sen puolesta on mielekästä toimia.
_______________
Immanuel Wallerstein
• Syntyi vuonna 1930 New Yorkissa.
• Julkaisi 1960-luvulla merkittäviä Afrikkaa käsitteleviä kirjoja.
• Erosi Columbian yliopiston professorin virastaan pian vuoden 1968 opiskelijamellakoiden jälkeen.
• Julkaisi ensimmäisen osan yhteiskuntatieteiden perusteita järisyttäneestä The Modern World-System -kirjasarjastaan 1974.
• Johti Fernand Braudel -keskusta Binghamtonin yliopistossa vuosina 1976–2005.
• Toimi Kansainvälisen sosiologiyhdistyksen puheenjohtajana 1994–1998.
• Osallistunut aktiivisesti Maailman sosiaalifoorumeihin.
• Vierailee maaliskuussa 2008 Helsingissä.
• On Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen kansainvälisen asiantuntijaneuvoston ensimmäinen jäsen
Maailmanpoliittiset rock-iltamat 5.3. kello 20-02 ravintola Dubrovnikissa Helsingissä. Immanuel Wallerstein ja muita palopuhujia, Länsimaiden perikato -orkesteri, Pelle Miljoona Unabomber. Liput 5/7 euroa. Iltamat ovat jatkoa Kapitalismi ´08. Vapaamman tulevaisuuden mahdollisuudet -seminaarille, joka järjestetään Vanhalla ylioppilastalolla samana päivänä kello 10-17. Seminaari sisältää Wallersteinin luennon, paneelikeskustelun ja työryhmätyöskentelyä.

Tekstin lähde: voima.fi
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2008/numero-2/ma-wallerstein-kapitalismin-perikato
Lähettänyt

torstai 5. huhtikuuta 2012

Kreikasta löytyi etuuksia ahnehtiva "sokeiden saari" 

(Mielipide on vapaa: suurpeto vaanii/vainoo vakavasti haavoittuneita avuttomia saalistaan!)

Helsingin Sanomat



Zakynthosin saari

Pahasti ylivelkaantuneessa Kreikassa on "sokeiden saari", jossa joidenkin asukkaiden epäillään huijaavan itselleen sokeille tarkoitettua rahallista etuutta, talouslehti Wall Street Journal (WSJ) Kertoo.

WSJ:n mukaan Zakynthosin saaren 39 000 asukkaasta 1,8 prosenttia saa sokeille myönnettävää erillistä raha-avustusta. Avustuksen suuruus on 724 euroa kahden kuukauden välein.
Sokeiden osuus Zakynthosin väestöstä on yhdeksänkertainen verrattuna tavanomaiseen sokeiden osuuteen väestöstä, kun mittana käytetään vuonna 2004 tehtyä maailman terveysjärjestön WHO:n tutkimusta, jossa selvitettiin sokeuden yleisyyttä Euroopan maissa.
Kreikan terveysministeriö selvittää, ovatko jotkut Zakynthosin saaren asukkaat saaneet sokeille tarkoitetun avustuksen petollisin keinoin.
Zakynthosilaisen viranomaisen mukaan avustusta maksetaan muun muassa taksinkuljettajalle ja linnustajalle.
Erilaisten julkisten avustusten vastaanottaminen petollisin perustein ja veronkierto ovat yleisiä ilmiöitä Kreikassa. Euromaiden ja Kansainvälisen valuuttarahaston myöntämien lainojen varassa elävä Kreikka on pyrkinyt parantamaan julkista hallintoaan ja juurimaan pois etuuspetoksia ja veronkiertoa.

Goldman Sachs nettosi 600 miljoonaa euroa Kreikka-lainasta

Helsingin Sanomat

Investointipankki Goldman Sachs teki muhkean tilin Kreikka-lainoillaan vuosituhannen alussa, kertoo uutistoimisto Bloomberg.
Goldman Sachs nettosi Kreikan valtiolle erilaisin järjestelyin lainaamastaan 2,8 miljardista eurosta 600 miljoonaa euroa.

Kreikka liittyi euroon 2001, jolloin se tarvitsi investointipankkia painamaan budjettialijäämänsä eurokriteerien rajoihin. Operaatio tehtiin mutkikkaalla valuuttakaupalla, jossa maan jeni- ja dollari-määräisiä velkapapereita muutettiin euroiksi.

Valtiokonttoria vastaavaa Kreikan virastoa vuodesta 2005 johtanut Spiros Papanikolaou ja hänen edeltäjänsä Kristoforos Sardelis paljastivat ensi kertaa haastattelussa, miten Kreikan alijäämät saatiin mahtumaan euron vaatimuksiin.
Miesten mukaan kreikkalaiset eivät ymmärtäneet, mitä olivat sopimassa investointipankin kanssa ja mitkä järjestelyjen riskit ja kulut olivat.

Goldman Sachs kieltäytyi kommentoimasta Bloombergin arviota järjestelyn kannattavuudesta. "Goldman Sachs -diili oli hyvin seksikäs tarina kahden synnintekijän kesken", Sardelis luonnehti monimutkaista järjestelyä.

600 miljoonan euron voitto edusti 12 prosenttia Goldman Sachsin arvopaperi- ja valuuttakaupasta vuonna 2001, joka teki tuolloin ennätystuloksen.

"Järjestely näyttää olleen äärimmäisen tuottoisa Goldman Sachsille", lontoolaisen Devon Capitalin sijoitusneuvoja Saul Haydon Rowe arvioi Bloombergille.

(Mielipide on vapaa: ja kuinka onnistuneesti meille -tyhmille Eerooppaan tavallisille kansalaisille, anteeksi vaan - pystyttyy upottamaan/uskottelemaan ihmistä loukkaavaan valheen tavallisten kreikkalaisten ahneudesta, laiskuudesta ... ja näin ollen inhottavan ja sairaan tyhmän epäsolidaarisesti/ epäoikeudenmukaisesti uhreja on istutettu rikollisten penkkiin! Meidän on herättävä ystävät! Se on pakko! Uskokaa pois!)
Lähettänyt
Tilaa: Blogitekstit (Atom)