Maailmantaloudesta
lyhyesti: 'Vastassamme globaali lama'
| ||||||||||||||
| ||||||||||||||
Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”
lauantai 16. kesäkuuta 2012
Mitä ovat
roskalainat?
Mitä oikein tapahtuu, kun luottoluokitusyhtiö heikentää yhtiön tai valtion luokituksen roskalainaluokkaan?
Roskalainoiksi kutsutaan heikolla luottoluokituksella varustettuja joukkovelkakirjalainoja.
Kun yritys, valtio tai kunta haluaa hakea lainaa, se ei yleensä kävele pankkitiskille, vaan laskee liikkeelle niin sanotun joukkovelkakirjalainan eli tuttavallisemmin joukkolainan. Liikkeeseenlaskua eli lainan myyntiä sijoittajille hoitaa käytännössä yleensä pankki.
Roskalainaksi joukkolaina muuttuu, jos sijoitusten riskejä arvioivat luottoluokitusyhtiöt katsovat, että lainaan liittyy merkittäviä riskejä. Luottoluokituksen markkinoita hallitsevat käytännössä kolme yhtiötä: Standard & Poor's, Moody's ja Fitch.
Taloustiedot
Osa varovaista sijoituspolitiikkaa noudattavista sijoittajista välttää sijoittamasta kohteisiin, jotka luokitusyhtiöt ovat arvioineet roskalainoiksi. Roskalainaluokkaan putoaminen ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki sijoittajat karttaisivat lainoja. Osa sijoittajista pikemminkin suosii juuri roskalainoja niiden paremman tuoton takia.
perjantai 15. kesäkuuta 2012
LINKKI AKI JÄRVISEN SIVUSTON TALOUSTIETOPAKETTIIN
http://samassaveneessa.info/tietopaketit/taloudesta-ja-rahasta
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
Maksakaa, tai
Lehman-mörkö tulee!
Analyysi
Heini Karjanmaa (ideointi Jan Hurri)
Analyysi
Suomea pelotellaan maksajaksi yhä kalliimpiin kriisitoimiin,
ettei vain Lehman-haamu tule ja kaikkien käy kalpaten. Pelotteluun ei
kuitenkaan ole järkiperusteita – niin kuin ei siihenkään, että Suomelta
on pian peloteltu uuden Lehman-kriisin torjumiseen tuplasti
Lehman-menetysten verran rahaa.
Suomea – tarkemmin sanottuna eduskuntaa – painostetaan laskun maksajaksi yhä kalliimpiin kriisitoimiin yhä suorasukaisemman pelottelun voimalla. Nyt maksatte, tai muuten...
Lisää miljardeja pitäisi luvata mukisematta, tai muuten kaamea Lehman-haamu tulee ja meidän kaikkien käy kalpaten. Ellei miljardilupauksia liikene, kun käsky käy, talousmörkö tulee ja vie työpaikat, eläkesäästöt ja kai mummot ja pikkulapsetkin.
Suunnilleen tuon kaltaisella kauhukuvalla EU:n komissio ja suuret euromaat painostavat Suomen hallitusta. Aivan samoilla painajaisilla hallitus painostaa eduskuntaa yhä kalliimpiin kriisitoimiin – ja perustelee toimia kansalaisille.
Viimeksi viime viikonvaihteessa pääministeri Jyrki Katainen, valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ja VM:n virkailijat perustelivat Suomen ja muiden euromaiden Espanjalle lupaamaa sadan miljardin euron pankkitukea juuri finanssipainajaisen torjumisella. Tuki oli pakko luvata, tai muuten...
Seuraavaksi eduskunnan pitäisi luvata ensi alkuun lähemmäs 13 miljardia euroa mutta lopulta ennalta tuntematon määrä euromaiden pysyvän vakausmekanismin EVM:n käyttöön, tai muuten...
Suomen ja muiden velkakriisin varsinaisiin syihin nähden tyystin sivullisten pikkumaiden pelotteluun ei kuitenkaan ole järkiperusteita – niin kuin ei siihenkään, että Suomi silti alistuu painostukseen ja maksaa kiltisti muiden velkoja.
Maksamisen tolkkua tuskin kohentaa se, että tätä menoa Suomi tulee pulittaneeksi ja luvanneeksi uuden Lehman-kriisin torjumiseen tuplasti sen verran rahaa kuin tuon painajaispankin kaatumisesta alkanut talouskriisi vei kolme vuotta sitten.
EVM-sopimus
eduskunnassa
Eduskunta valmistautuu
päättämään, mikä on Suomen kanta euromaiden pysyvän kriisimekanismin
EVM:n perustamiseen, ja liittyykö Suomi tämän luxemburgilaisen rahoituslaitoksen osakkeenomistajaksi ja takaajaksi.eduskunnassa
Hallitus on toki jo luvannut, että Suomi liittyy EVM:n osakkaaksi ja maksaa oman osuutensa viuluista. Nyt hallitus yrittää pelottelulla varmistaa, että näin myös käy.
Kyse on Suomelle ensi alkuun noin 13 miljardin euron sitoumuksesta, josta 1,44 miljardia olisi maksettava parin viikon kuluessa ja loput 11,14 miljardia euroa milloin vain EVM katsoo aiheelliseksi vaatia.
Jos Suomi menee EVM:n osakkaaksi niin kuin hallitus eduskunnalle esittää, ei noiden miljardien käyttämisestä ole eduskunnalla sen koomin nokan koputtamista. Rahat on maksettava vaikka viimeistä euroa myöten, kun maksumääräys tulee.
Hallituksen esitystä vain hieman kärjistäen voinee tulkita, että nämäkin miljardit on parasta luvata vastaan mukisematta, tai muuten euroalueen rahoituskriisi kärjistyy, pankkijärjestelmä romahtaa ja Suomen käy kalpaten.
Eli parasta maksaa, tai Lehman-haamu pääsee irti ja tapahtuu kauheita.
Uhkakuvat tekee varsin selviksi hallituksen esitys EVM-sopimuksen hyväksymiseksi. Sitä hallituksen esitys sen sijaan ei kerro, että Lehman-pelottelu on keskeisiltä osin vailla asia- tai järkiperusteita.
Etenkin juuri Suomen painostaminen miljardisitoumuksiin uuden finanssikriisin ennalta ehkäisemiseksi on suorastaan järjetöntä – ja omiaan jopa heikentämään Suomen omia mahdollisuuksia selvitä, jos kriisi pahenee niin kuin uhkakuvat pelottelevat.
Suomi ei kriisiä
estä tai aiheuta
Suomen pelottelu kiteytyy suurin
piirtein seuraavanlaiseen väittämään: Suomen on parasta
osallistua euromaiden kriisitoimiin, tai koko pankkijärjestelmä on
vaarassa romahtaa, ja jos näin kävisi, koko talous painuisi saman tien
ankaraan lamaan – niin kuin kävi vuonna 2009 Lehman Brothersin
kaaduttua.estä tai aiheuta
Tällaisessa väitteessä totiseen toteen yhdistyy aimo annos silkkaa puuta heinää.
Se on jokseenkin vissi, että eurooppalaisen pankkijärjestelmän romahtaminen aiheuttaisi helposti maailmanlaajuisen pörssi- ja talouskriisin, siitä ei ole pienintäkään epäilyä.
Mutta sitä on kenenkään aivan turha kuvitella, että Suomen miljardilupauksilla tai niiden puuttumisella olisi minkäänlaista vaikutusta kansainvälisten suurpankkien tai varsinkaan pankkijärjestelmän pystyssä pysymiseen tai kaatumiseen.
Jos pankkeja on maailmalla kaatuakseen tai peräti koko pankkijärjestelmä on romahtaakseen, tapahtuu näin täysin Suomen toimista riippumatta. Suomi ei saisi kansainvälistä finanssikriisiä aikaiseksi, vaikka varta vasten yrittäisi.
Suomen tai Saksaa myöten yhdenkään muunkaan euromaan tähän mennessä käyttämät tai lupaamat miljardit eivät ole estäneet kriisiä leviämästä ensin Kreikasta Irlantiin ja Portugaliin, ja nyt jo Espanjaan.
Eivätkä Suomen miljardit estä kriisiä seuraavaksi tarttumasta Italiaan, jos niikseen tulee.
Hätärahaa yhteensä
2 000 miljardia euroa
Jos Suomi ja muut euromaat
vahvistavat osaltaan EVM:n perustamisen, ja se aloittaa ensi kuun alussa
niin kuin on tarkoitus, kasvavat eurovaltioiden kriisin hoitamiseen ja
torjuntaan varaamat hätävarat 700 miljardiin euroon.2 000 miljardia euroa
Summa on suuri, mutta ei edes puolta euromaiden kaiken kaikkiaan jo käyttämistä ja uusiin kriisitoimiin varaamista miljardeista. Suurimman osan hätävaroista ovat omin toimin panneet liikkeelle euromaiden keskuspankit ja niiden yhteinen EKP.
Keskuspankit ovat tarjonneet euroalueen liikepankeille kriisiaikaista poikkeuksellista rahoitusta pyörein luvuin tuhat miljardia euroa. Sen lisäksi keskuspankit ovat ostaneet pankeilta tukiostoin noin 300 miljardin euron velkakirjat.
Näin eurovaltioiden ja keskuspankkien yhteen lasketuista kriisitoimista ja kriisin taltuttamiseen varatuista hätävaroista kertyy kokoon yhteensä noin 2 000 miljardin euron potti.
Suomen osuus vaihtelee eri kriisitoimien välillä jonkin verran, mutta Suomen piikissä on suurin piirtein kaksi prosenttia kaikkien kriisitoimien kustannuksista ja velvoitteista.
Riskiä torjuttu jo
tuplakustannuksin
Hallitus toistaa EVM-esityksensä
perusteluissa valtiovarainministeriön aiemmin esittämän arvion Suomen
muutaman vuoden takaisista Lehman-menetyksistä.tuplakustannuksin
Tuon historiallisen mammuttikuprun suorat ja varsinkin epäsuorat vaikutukset aiheuttivat VM:n mukaan Suomen kansantaloudelle ja valtiontaloudelle yhteensä arviolta 20 miljardin euron menetykset.
Tällaiseen lukemaan VM on päätynyt sillä perusteella, että Lehman-kriisin aiheuttama talouden voimakas taantuma leikkasi Suomen kansantuotteesta 13 miljardia euroa ja aiheutti valtiolle kuutisen miljardia euroa verotulojen menetystä.
Parikymmentä miljardia euroa merkitsi vähän yli kymmenen prosentin kriisilaskua suhteessa noin 190 miljardin euron bruttokansantuotteeseen. Tuollaista kymmenen prosentin uhkakuvaa Suomi torjuu nyt rutkasti yli parinkymmenen prosentin kuluin.
Suomi on toisin sanoen maksanut tai luvannut maksaa uuden Lehman-kriisin torjumiseksi nyt jokseenkin tuplana sen summan kuin alkuperäisestä Lehman-kriisistä koitui menetyksiä. Etteivät haamut vain tulisi...
Pankkien pelastaminen
kuuluisi kotivaltioille
Lehman-pelottelun perustassa on
kriisitoimien nyt jo päättömien mittasuhteiden lisäksi runsaasti höttöä.
Kenties kaikkein heppoisin on oletus, että suurten pankkimaiden
hallitukset katsoisivat toimettomina sivusta omien maidensa pankkien
kaatumista, ellei Suomi osallistuisi pankkien pelastamiseen.kuuluisi kotivaltioille
Vai oliko Suomen hallitus huomiota herättämättä vihjaissut tukivalmiudestaan Yhdysvaltain liittovaltiolle, kun tämä tohti vuoden 2008 syksyllä omin päin pääomittaa esimerkiksi Citigroupin, AIG:n sekä Fannie Maen ja Freddie Macin?
Saivatko myös Saksan, Ranskan ja etenkin Britannian hallitukset vai vihkaa Suomelta vihreää valoa, että ne uskalsivat omin päin pääomittaa tai jopa kansallistaa pankkejaan finanssikriisin ensi kierroksella vuosina 2008 ja 2009?
Ehkä sittenkin on todennäköisempää, että tiukan paikan tullen kukin hallitus puntaroi oman taloutensa ja veronmaksajiensa tarpeista kotimaisten pankkien tukitarpeet ja muut tarpeellisiksi katsomansa toimenpiteet.
Näin olisi nytkin asian laita, ellei EU:n komissio olisi ilmeisesti suurimpien pankkimaiden Saksan, Ranskan ja Britannian vaatimuksesta määrännyt euromaiden velkakriisiä pelkästään euromaiden keskinäiseksi ongelmaksi.
Toki suurille pankkimaille sopi vallan mainiosti, että muut maat osallistuvan niiden pankkien kassaan euroalueen kriisimaista kiliseviin tukitoimiin.
Juuri tätä jättiläismäistä tulonsiirtoa suurille pankkimaille ja niiden suurpankeille Suomikin omilla miljardilupauksillaan parhaillaan kustantaa. Tai muuten...
Suomella kriisitoimissa
vain maksajan tehtävä
Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n luottotilastoista
ilmenee jokseenkin vaivatta, minkä ulkomaiden pankeilla on velkakriisin
alussa ja sen kuluessa ollut eniten riskiluottoja kriisimaissa.
Ne ovat Saksa, Ranska, Britannia ja Yhdysvallat.vain maksajan tehtävä
Näiden maiden suurpankit ottivat ennen kriisiä hartiavoimin osaa kriisimaiden velkakuplan paisuttamiseen ja saivat samalla tilaisuuden nauttia vuosien ajan erittäin tuottoisan liiketoiminnan antimista.
BIS:n ja euromaiden keskuspankkien tilastoista ilmenee sekin, kuinka paljon pääomaa ulkomaiset pankit ovat kriisin kuluessa vetäneet kriisimaista turvaan.
Kreikan rahoituskriisin leimahtamisesta tähän päivään mennessä ulkomaiset pankit ovat myyneet kriisimaiden velkakirjoja ja muita sijoituksia, irtisanoneet lainoja ja jättäneet erääntyneitä lainoja uusimatta ainakin tuhannen miljardin euron arvosta.
Sekin paljastuu tilastoista vaikeuksitta ja vailla pienintäkään väärinkäsityksen vaaraa, millä maalla ei pitäisi olla mitään tekemistä kriisitoimien kanssa.
Se on Suomi.
Suomalaisilla pankeilla tai muillakaan rahoitusalan yrityksillä ei ole kriisin alkaessa eikä sen kuluessa ollut kriisimaissa liossa luottotilastojen pyöristysvirheen vertaa. Suomi ei ole osallistunut velkakuplan puhaltamiseen tai sen rahastamiseen.
Niinpä Suomen osallistumista yhä kalliimpien kriisitoimien kustantamiseen ei voi perustella minkään lajin järkisyillä. Siksi kai maksamista on perusteltava mörköjen avulla.
”Suomi jättää euron kuin Viro ruplan”
Strategy Economicsin johtaja Matthew Lynn arvioi MarketWatch-sivustolla, että esillä eurokriisissä on nyt niin monia toimijoita ja ristikkäisiä virtauksia, että jokaiseen ennusteeseen sisältyy paljon epävarmuutta.
Yksi mahdollinen kehityskulku on, että Espanjan heikko taloustilanne kriisiytyy paniikiksi (”Spanic”) ja sitä seuraa tukiehtoihin tyytymättömän Italian ero euroalueesta (”Quitaly”) ja tämän jatkona on Suomen ero (”Fixit”).
Lynnin mukaan tarjolla on kuoppaista kyytiä eikä turvaa löydy tilanteen edetessä kuin kullasta, dollareista ja mahdollisesti Sveitsin frangeista. Lähes neljännes euroalueen maista on avun tarpeessa ja Kypros liittyy mahdollisesti kohta Irlannin, Kreikan, Portugalin ja Espanjan jatkeeksi.
Kukaan ei Lynnin mukaan tiedä riittävätkö Espanjan pankeille tarjotut sata miljardia euroa, kun maa on luisumassa syvään taantumaan ja hallitus leikkaa menojaan kiivaasti – mikä vain pahentaa tilannetta.
– Vielä pahempaa on, että kukaan ei tiedä tarkkaan
mistä pelastusraha tulee taikka kuinka paljon oikeastaan tarvitaan.
Euromaista voidaan sanoa kahden vuoden kriisin jälkeen vain yksi varma
asia – kaikki on aina pahempaa kuin miltä ensi silmäyksellä näyttää,
Lynn sanoo.
Italiassa ollaan tyytymättömiä siihen, että Espanjan pankit saavat rahoitusta kolmen prosentin korolla, kun Italian hallituksen täytyy maksaa rahoituksestaan kuutta prosenttia. Jos rahoitusta ylipäänsä on tarjolla.
– Kuvitelkaa miltä tämä tuntuu italialaisista, Lynn toteaa.
Hänen mukaansa Italiassa halutaan pian tukea samoilla ehdoilla kuin Espanja saa. Muuten euroalue saa jäädä.
Viimeisenä ketjussa on Suomi, joka lopulta päättää karistaa euroalueen tomut (”Fixit”). Lynnin mukaan Suomi on todennäköisesti jäämässä ulos omasta aloitteestaan, koska se on pieni maa, jolla on vahva talous. Näin ainakin siinä tapauksessa jos Suomi ei saa vaatimiaan vakuuksia Espanjan tuen vastineeksi.
– Suomi olisi paremmassa jamassa heti ensimmäisestä päivästä lähtien, samalla tavoin kuin Viro jätettyään kohtalon tuomitseman rupla-alueen Neuvostoliiton romahdettua, Lynn kirjoittaa.
Hänen mukaansa Suomen ero olisi toisaalta tervetullut, koska se merkitsisi ainakin jonkinlaista käännekohtaa eurokriisissä, joko sen hajoamista tai muuttumista pienemmäksi valuuttaliitoksi.
Matthew Lynn on analyytikko ja Strategy Economicsin perustaja. Hän on kirjoittanut säännöllisesti kolumneja Wall Street Journaliin, Money Weekiin ja Huffington Postiin.
Jock Fistick/Bloomberg News
Tutkimusyhtiö Strategy Economicsin johtaja Matthew Lynn uskoo
Suomen antavan euroalueelle pian hatkat. Suomi olisi paremmassa jamassa
heti ensimmäisestä päivästä lähtien, samalla tavoin kuin Viro jätettyään
kohtalon tuomitseman rupla-alueen Neuvostoliiton romahdettua, Lynn
kirjoittaa.
Strategy Economicsin johtaja Matthew Lynn arvioi MarketWatch-sivustolla, että esillä eurokriisissä on nyt niin monia toimijoita ja ristikkäisiä virtauksia, että jokaiseen ennusteeseen sisältyy paljon epävarmuutta.
Yksi mahdollinen kehityskulku on, että Espanjan heikko taloustilanne kriisiytyy paniikiksi (”Spanic”) ja sitä seuraa tukiehtoihin tyytymättömän Italian ero euroalueesta (”Quitaly”) ja tämän jatkona on Suomen ero (”Fixit”).
Lynnin mukaan tarjolla on kuoppaista kyytiä eikä turvaa löydy tilanteen edetessä kuin kullasta, dollareista ja mahdollisesti Sveitsin frangeista. Lähes neljännes euroalueen maista on avun tarpeessa ja Kypros liittyy mahdollisesti kohta Irlannin, Kreikan, Portugalin ja Espanjan jatkeeksi.
Kukaan ei Lynnin mukaan tiedä riittävätkö Espanjan pankeille tarjotut sata miljardia euroa, kun maa on luisumassa syvään taantumaan ja hallitus leikkaa menojaan kiivaasti – mikä vain pahentaa tilannetta.
Italiassa ollaan tyytymättömiä siihen, että Espanjan pankit saavat rahoitusta kolmen prosentin korolla, kun Italian hallituksen täytyy maksaa rahoituksestaan kuutta prosenttia. Jos rahoitusta ylipäänsä on tarjolla.
– Kuvitelkaa miltä tämä tuntuu italialaisista, Lynn toteaa.
Viimeisenä ketjussa on Suomi, joka lopulta päättää karistaa euroalueen tomut (”Fixit”). Lynnin mukaan Suomi on todennäköisesti jäämässä ulos omasta aloitteestaan, koska se on pieni maa, jolla on vahva talous. Näin ainakin siinä tapauksessa jos Suomi ei saa vaatimiaan vakuuksia Espanjan tuen vastineeksi.
– Suomi olisi paremmassa jamassa heti ensimmäisestä päivästä lähtien, samalla tavoin kuin Viro jätettyään kohtalon tuomitseman rupla-alueen Neuvostoliiton romahdettua, Lynn kirjoittaa.
Hänen mukaansa Suomen ero olisi toisaalta tervetullut, koska se merkitsisi ainakin jonkinlaista käännekohtaa eurokriisissä, joko sen hajoamista tai muuttumista pienemmäksi valuuttaliitoksi.
Matthew Lynn on analyytikko ja Strategy Economicsin perustaja. Hän on kirjoittanut säännöllisesti kolumneja Wall Street Journaliin, Money Weekiin ja Huffington Postiin.
sunnuntai 10. kesäkuuta 2012
Espanjan vuoro –
toivoton taisto tuulimyllyjä vastaan
Heini Karjanmaa (ideointi Jan Hurri)
Analyysi
Euromaat kamppailevat velkakriisin taltuttamiseksi maa toisensa
jälkeen kuin tuulimyllyjen kimpussa toivotonta taistoaan käyvä
tärähtänyt tarusankari, espanjalaishidalgo Don Quiote. Kriisin seuraava
tanner onkin Espanja – jonka "pelastaminen" europäättäjien konstein on
yhtä toivotonta kuin tuulimyllyjen taltuttaminen ruostunein peitsin.
10.6.2012
Nykyaikaisen romaanikirjallisuuden esi-isiin kuuluva espanjalainen Miguel de Cervantes kirjoitti veijariromaaninsa Don Quijote jo 400 vuotta sitten. Tarina on kuin euroalueen kriisitoimien surkuhupaisa käsikirjoitus.
Klassikossa todellisuudentajunsa menettänyt päähenkilö, surullisen hahmon ritari Don Quijote, käy toivotonta taistelua jättiläisiksi kuvittelemiaan tuulimyllyjä vastaan. Apunaan hänellä on arkajalkainen aseenkantajansa Sancho Panza.
Eurokriisin seuraava taisto kytee Espanjassa, ja pian europäättäjät rientävät taiston tuoksinaan "pelastuspaketit" tanassa kuin kohti tuulimyllyjä kaakkiaan kannustava Qon Quijote. Suomi seuraa Sancho Panzana kuuliaisesti perässä.
Tämän taiston lopputuloskin lienee kuin Don Quijoten höynähtäneissä hyökkäyksissä. Euromaiden "tukitoimet" auttavat Espanjaa selviytymään ongelmistaan yhtä hyvin kuin Don Quijoten ruostunut säilä pysäytti tuulimyllyjä.
Lauantaina illalla Don Quijote kajautti varoituksensa: pian alkaa seuraava hyökkäys.
Ensin Espanja menetti rahoittajiensa luottamuksen, sitten pääoma alkoi paeta maasta, ja seuraavaksi "pelastustoimet" säikyttävät ja avittavat loputkin rahoittajat karkuun – ja painavat maan itsensä ja "pelastajat" yhä syvemmälle velkasuohon.
Muutamassa kuukaudessa lähemmäs 300 miljardiin euroon ryöpsähtänyt pääoman pako Espanjasta on jo painostanut euromaiden keskuspankin EKP:n ja Espanjan oman keskuspankin mittaviin tukitoimiin.
Keskuspankit ovat syöttäneet yhä heppoisempia vakuuksia vastaan Espanjan pankeille jokseenkin eurolleen saman määrän poikkeusrahoitusta kuin pääomaa on paennut maasta.
Näin EKP on estänyt pankkeja – ja kuningaskunnan kassaa – kaatumasta kumoon. Samalla se on tullut rahoittaneeksi yksityisen pääoman pakoa.
Sopimuksen mukaan pyyntö voi olla jopa sata miljardia euroa, eli selvästi suurempi kuin aiempien virallisten arvioiden 20–40 miljardia euroa mutta markkina-arvioiden 80–150 miljardin alakantista.
Ainakin tämä ensimmäinen Espanjan apuraha on määrä käyttää yksinomaan pankkien pääomien vahvistamiseen eikä kuningaskunnan rahoittamiseen.
Kuningaskunnan omista tukitarpeista vihjaa se, että europäättäjät ovat vuoron perään Suomen pääministeriä Jyrki Kataista myöten kieltäneet Espanjan tarvitsevan minkäänlaista rahoitustukea.
Asiallisesti Espanjan pankkienkin tukeminen on toki kuningaskunnan tukemista, sillä ilman euromaiden apurahaa Espanja joutuisi pääomittamaan pankkinsa omalla kustannuksellaan. Se taas ei onnistu.
Vaikka sata miljardia on suuri summa, on se pelkkä käsiraha Espanjan todellisen rahoitustarpeen rinnalla. Pankkien pääomien vahvistaminen on tämän tuulimyllytaiston alku, ei loppu.
Ensimmäiset miljardit
tarvitaan tappioihin
Espanjan pankkien osakepääomien vahvistaminen on välttämätöntä, jotta pankit kestävät edes osan maan huikeassa kiinteistökuplassa yhä piilevistä mammuttitappioista.
Mutta tämän lajin pääoma katoaa saman tien, kun tappioita kirjataan pois päiviltä. Sen jälkeenkin pankkien on jotenkin kyettävä ylläpitämään taseidensa normaalia jälleenrahoitusta – ja nyt pääomapaon oloissa lisäksi epänormaalia korvaavaa rahoitusta.
Yksityisillä rahoitusmarkkinoilla tuo ei onnistu. Pitkälti juuri tästä syystä maan pankkeja viime kädessä takaava valtio on nyt aivan samassa jamassa: normaali markkinarahoitus ei suju.
Espanjan valtio ei ole pitkään aikaan saanut tuoretta lainarahaa kuin itse takaamiltaan kotimaisilta liikepankeilta, jotka taas ovat saaneet tuoretta rahoitusta enää keskuspankilta.
Kuningaskunnan ja maan pankkien parin lähivuoden rahoitustarve on pelkästään vanhojen velkojen kuoletuksista ja koroista yhteen laskien noin 600 miljardia euroa, ja sen päälle tappioista ja talletuspaosta syntyvä ylimääräinen rahoitustarve.
Kriisi kiteytyy liian suureen velkamäärään ja tästä johtuviin rahoitusvaikeuksiin, mutta kriisin varsinainen syy on muu.
Näin kiteyttää velkakriisien kautta maailman arvostettu asiantuntija, sattumoisin espanjalaissyntyinen talousprofessori Michael Pettis. Hän opettaa talous- ja rahoitustieteitä Pekingin yliopistossa.
Velka- ja valuuttakriisien ammattilainen hänestä parkkiintui Latinalaisen Amerikan velkakriiseissä 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin hänen työtään oli kriisien setviminen Wall Streetin investointipankeissa.
Pettis julkaisi toukokuussa Euroopan lohduttomista näkymistä laajasti lainatun kirjoituksen Europe's depressing prospects. Siinä hän väittää, että euroalueen kriisi ei pääty ennen kuin Espanja ja muut kriisimaat ovat lopulta eronneet rahaliitosta ja vaihtaneet eurot omiin valuuttoihinsa.
Sittemmin hän on jatkanut samaa aihetta lähinnä kansainvälisille suursijoittajille laatimassaan sijoituskirjeessä, jota Taloussanomatkin seuraa.
Pettis perustelee väitteensä kriisimaiden lähdöstä kahdella seikalla, joista kumpikaan ei ole liian suuri velkamäärä sinänsä tai varsinkaan markkinarahoituksen äkillinen kallistuminen. Ne ovat seurauksia, eivät syitä.
♦ Ensin kriisi syntyi rahaliiton rakennevioista, jotka johtivat euromaiden vaihtotaseiden tasapainohäiriöihin kestämättömine ali- ja ylijäämineen.
♦ Nyt kriisiä syventää velkakriisien ikiaikainen dynamiikka, jossa jo alkanut pääomapako voimistaa jo itse itseään eikä ole enää pysäytettävissä.
Näistä seikoista johtuu Pettisin mukaan kriisin kärjistyminen lopulta kriisimaiden – tai vaihtoehtoisesti Saksan ja muiden ydinmaiden – eroon.
Jäsenmaiden välisten tavara- ja pääomavirtojen tasapainon oli likipitäen pakko järkkyä, kun rahaliiton alkuvuosina heikon Saksan auttamiseksi EKP määritteli kaikkien maiden yhteisen korkotason reunamaiden oloihin aivan liian matalaksi.
Matalat korot ja ydinmaita nopeampi kasvu oli sellainen yhdistelmä, että Saksasta ja muista ydinmaista alkoi virrata reunamaihin halpaa lainarahaa vastustamattomalla voimalla.
Yltäkylläinen ja hullunhalpa lainaraha puhalsi kuplia Espanjan ja Irlannin asunto- ja kiinteistömarkkinoille, Kreikan ja Italian julkiseen ja harmaaseen talouteen sekä Portugalin yrityksiin.
Kilpailukyky mureni ja taseet rapautuivat, kun kasvua oli helpompi synnyttää velkaantumalla, eikä rahoittajiakaan kiinnostanut investointien tuottavuus.
Saman velkahuuman toinen seuraus oli, että Saksan, Ranskan ja muiden suurten rahoittajamaiden suurpankit ottivat liian suuria riskejä. Nyt europäättäjillä onkin sylissään ylivelkaisten maiden velkakriisin lisäksi pankkikriisi.
Vain yksi kolmesta
keinosta mahdollinen
Espanjan niin kuin muidenkin vaihtotaseen voimakkaasta alijäämästä kärsivien kriisimaiden alijäämät olisi Pettisin mukaan mahdollista avittaa kohti tasapainoa ja pikku hiljaa jopa ylijäämäisiksi vain kolmella keinolla:
1) Saksa ja muut ydinmaat ryhtyvät määrätietoisesti alentamaan omaa säästämisastettaan, antavat omien vaihtotaseidensa painua alijäämäisiksi ja sallivat oman inflaationsa kohota tuntuvasti euroalueen keskimääräistä nopeammaksi.
2) Espanja ja muut kriisimaat tasapainottavat taloutensa ja poistavat alijäämänsä muiden euromaiden vaatimin pakkokeinoin, ja painuvat jopa vuosikausien mittaiseen deflatoriseen ja kasvavan työttömyyden lamaan.
3) Espanja niin kuin muutkin kriisimaat eroavat rahaliitosta, devalvoivat uuden valuuttansa ja saavat mahdollisuuden korjata kilpailukykynsä nopeasti sekä sysätä taloutensa uuteen kasvuun.
Nämä ovat Pettisin mukaan käytännössä ainoat kriisimaiden ratkaisukeinot. Hänen mukaansa ne ovat kaikki vaikeita – mutta ensimmäisen ja toisen hän arvioi poliittisesti mahdottomiksi.
Kolmaskin keino on vaikea ja riskipitoinen, mutta se on Pettisin mukaan silti lopulta ainut poliittisesti mahdollinen ja näin ollen todennäköisin loppuratkaisu kriisille.
Vuosi sitten Pettis arveli Taloussanomien haastattelussa, että kriisi vie jäsenmaita valintaan, liittovaltio vai ero. Mutta hän on jo pudottanut liittovaltion keinolistaltaan poliittisesti mahdottomiakin keinoja epätodennäköisempänä.
Hän nimittää ilmiötä kriisidynamiikaksi, jonka voinee tulkita pelkistäväksi toteamukseksi: kriisi pahenee, koska kriisi pahenee ja pääoma pakenee, koska pääoma pakenee.
Tämän lajin selitys voi äkkiseltään tuntua liian lapselliselta otettavaksi vakavasti, mutta juuri näin yksinkertainen on pohjimmiltaan finanssikriisien luonne.
Ylivelkaisten valtioiden ja niitä uhkarohkeasti rahoittaneiden ylivelkaisten pankkien kohtalonyhteys samoin kuin tuon rahoitussuhteen jättiläismäinen mittakaava ja epävakaa laatu ovat tarkoin rahoitusmarkkinoiden tiedossa.
Tästä johtuu, että pienikin särö niin sanotussa luottamuksessa voi hyvin herkästi laukaista alulle pääomapaon, jonka alkaminen puolestaan voi hyvin herkästi kiihtyä suoranaiseksi pakokauhuksi.
Luottamus on mennyttä ja mahdollisten tappioiden määrä kasvaa jyrkästi, joten tästä eteenpäin kriisin lopullisia kustannuksia kasvattavat "luottamusta kohentavat" kriisitoimet vain pahentavat asiaa.
Toki mitkä tahansa uudet apurahat ovat ensi alkuun markkinoiden mieleen – tarjoutuuhan niiden avulla viivyttelijöille vielä tilaisuus vetää rahansa pois kriisimaista.
Ehkä pankkien ja muiden yksityisten rahoittajien pelastaminen on tarkoituskin – mutta se on eri asia kuin kriisin ratkaisu.
Klassikossa todellisuudentajunsa menettänyt päähenkilö, surullisen hahmon ritari Don Quijote, käy toivotonta taistelua jättiläisiksi kuvittelemiaan tuulimyllyjä vastaan. Apunaan hänellä on arkajalkainen aseenkantajansa Sancho Panza.
Eurokriisin seuraava taisto kytee Espanjassa, ja pian europäättäjät rientävät taiston tuoksinaan "pelastuspaketit" tanassa kuin kohti tuulimyllyjä kaakkiaan kannustava Qon Quijote. Suomi seuraa Sancho Panzana kuuliaisesti perässä.
Tämän taiston lopputuloskin lienee kuin Don Quijoten höynähtäneissä hyökkäyksissä. Euromaiden "tukitoimet" auttavat Espanjaa selviytymään ongelmistaan yhtä hyvin kuin Don Quijoten ruostunut säilä pysäytti tuulimyllyjä.
Lauantaina illalla Don Quijote kajautti varoituksensa: pian alkaa seuraava hyökkäys.
Kriisin vakiokaava
toistuu Espanjassa
Espanjassa
toistuu sama surkuhupaisa – tai ehkä ennemmin pelkästään surullinen –
tuulimyllytaisto talousviranomaisten ja rahoitusmarkkinoiden kesken kuin
Kreikassa, Irlannissa ja Portugalissa aikaisemmin – ja tätä menoa
seuraavaksi Italiassa.toistuu Espanjassa
Ensin Espanja menetti rahoittajiensa luottamuksen, sitten pääoma alkoi paeta maasta, ja seuraavaksi "pelastustoimet" säikyttävät ja avittavat loputkin rahoittajat karkuun – ja painavat maan itsensä ja "pelastajat" yhä syvemmälle velkasuohon.
Muutamassa kuukaudessa lähemmäs 300 miljardiin euroon ryöpsähtänyt pääoman pako Espanjasta on jo painostanut euromaiden keskuspankin EKP:n ja Espanjan oman keskuspankin mittaviin tukitoimiin.
Keskuspankit ovat syöttäneet yhä heppoisempia vakuuksia vastaan Espanjan pankeille jokseenkin eurolleen saman määrän poikkeusrahoitusta kuin pääomaa on paennut maasta.
Näin EKP on estänyt pankkeja – ja kuningaskunnan kassaa – kaatumasta kumoon. Samalla se on tullut rahoittaneeksi yksityisen pääoman pakoa.
Espanja ei saa omin
voimin rahoitusta
Seuraavaksi
Espanjassa alkavat eurovaltioiden kriisitoimet. Lauantaina euromaiden
talousministerit sopivat, että Espanja esittää piakkoin muodollisen avunpyyntönsä pankkituen saamiseksi muilta euromailta.voimin rahoitusta
Sopimuksen mukaan pyyntö voi olla jopa sata miljardia euroa, eli selvästi suurempi kuin aiempien virallisten arvioiden 20–40 miljardia euroa mutta markkina-arvioiden 80–150 miljardin alakantista.
Ainakin tämä ensimmäinen Espanjan apuraha on määrä käyttää yksinomaan pankkien pääomien vahvistamiseen eikä kuningaskunnan rahoittamiseen.
Kuningaskunnan omista tukitarpeista vihjaa se, että europäättäjät ovat vuoron perään Suomen pääministeriä Jyrki Kataista myöten kieltäneet Espanjan tarvitsevan minkäänlaista rahoitustukea.
Asiallisesti Espanjan pankkienkin tukeminen on toki kuningaskunnan tukemista, sillä ilman euromaiden apurahaa Espanja joutuisi pääomittamaan pankkinsa omalla kustannuksellaan. Se taas ei onnistu.
Vaikka sata miljardia on suuri summa, on se pelkkä käsiraha Espanjan todellisen rahoitustarpeen rinnalla. Pankkien pääomien vahvistaminen on tämän tuulimyllytaiston alku, ei loppu.
Ensimmäiset miljardit
tarvitaan tappioihin
Espanjan pankkien osakepääomien vahvistaminen on välttämätöntä, jotta pankit kestävät edes osan maan huikeassa kiinteistökuplassa yhä piilevistä mammuttitappioista.
Mutta tämän lajin pääoma katoaa saman tien, kun tappioita kirjataan pois päiviltä. Sen jälkeenkin pankkien on jotenkin kyettävä ylläpitämään taseidensa normaalia jälleenrahoitusta – ja nyt pääomapaon oloissa lisäksi epänormaalia korvaavaa rahoitusta.
Yksityisillä rahoitusmarkkinoilla tuo ei onnistu. Pitkälti juuri tästä syystä maan pankkeja viime kädessä takaava valtio on nyt aivan samassa jamassa: normaali markkinarahoitus ei suju.
Espanjan valtio ei ole pitkään aikaan saanut tuoretta lainarahaa kuin itse takaamiltaan kotimaisilta liikepankeilta, jotka taas ovat saaneet tuoretta rahoitusta enää keskuspankilta.
Kuningaskunnan ja maan pankkien parin lähivuoden rahoitustarve on pelkästään vanhojen velkojen kuoletuksista ja koroista yhteen laskien noin 600 miljardia euroa, ja sen päälle tappioista ja talletuspaosta syntyvä ylimääräinen rahoitustarve.
Kriisi kiteytyy liian suureen velkamäärään ja tästä johtuviin rahoitusvaikeuksiin, mutta kriisin varsinainen syy on muu.
Lohduttomat
euronäkymät
Espanjalla niin
kuin muillakin ylivelkaisilla kriisimailla on karkeasti pelkistäen kaksi
syytä nykyiseen jamaansa – ja siihen, että niiden on hyvin vaikea ellei
peräti mahdoton selvitä tästä kriisistä ainakaan euromaiden tarjoamin
keinoin.euronäkymät
Näin kiteyttää velkakriisien kautta maailman arvostettu asiantuntija, sattumoisin espanjalaissyntyinen talousprofessori Michael Pettis. Hän opettaa talous- ja rahoitustieteitä Pekingin yliopistossa.
Velka- ja valuuttakriisien ammattilainen hänestä parkkiintui Latinalaisen Amerikan velkakriiseissä 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin hänen työtään oli kriisien setviminen Wall Streetin investointipankeissa.
Pettis julkaisi toukokuussa Euroopan lohduttomista näkymistä laajasti lainatun kirjoituksen Europe's depressing prospects. Siinä hän väittää, että euroalueen kriisi ei pääty ennen kuin Espanja ja muut kriisimaat ovat lopulta eronneet rahaliitosta ja vaihtaneet eurot omiin valuuttoihinsa.
Sittemmin hän on jatkanut samaa aihetta lähinnä kansainvälisille suursijoittajille laatimassaan sijoituskirjeessä, jota Taloussanomatkin seuraa.
Pettis perustelee väitteensä kriisimaiden lähdöstä kahdella seikalla, joista kumpikaan ei ole liian suuri velkamäärä sinänsä tai varsinkaan markkinarahoituksen äkillinen kallistuminen. Ne ovat seurauksia, eivät syitä.
Rakennevioista
pääomapakoon
Professori Pettis
perustelee Espanjan ja muiden kriisimaiden eron kriisin alkuperäisellä
syyllä ja jokseenkin väistämättömällä seurauksella, jotka hänen mukaansa
ovat:pääomapakoon
♦ Ensin kriisi syntyi rahaliiton rakennevioista, jotka johtivat euromaiden vaihtotaseiden tasapainohäiriöihin kestämättömine ali- ja ylijäämineen.
♦ Nyt kriisiä syventää velkakriisien ikiaikainen dynamiikka, jossa jo alkanut pääomapako voimistaa jo itse itseään eikä ole enää pysäytettävissä.
Näistä seikoista johtuu Pettisin mukaan kriisin kärjistyminen lopulta kriisimaiden – tai vaihtoehtoisesti Saksan ja muiden ydinmaiden – eroon.
Espanja joutuu lopulta eroamaan rahaliitosta Kreikan ja Portugalin
tavoin – ja todennäköisesti Italia joutuu seuraamaan perässä – siksi,
että ero on lopulta ainut poliittisesti mahdollinen keino saada kriisi
päättymään.
Muut keinot ovat Pettisin mukaan joko pelkkää kriisiä pitkittävää
ja lopullista laskua kasvattavaa ajan pelaamista – tai poliittisesti
mahdottomia toteutettaviksi. Toistaiseksi europäättäjät ovat tuhlanneet
aikaa ja rahaa kriisiä pitkittämällä.
Tasapainohäiriöt
rahaliiton ominaisuus
Kriisin
varsinainen syy eli vaihtotaseiden ali- ja ylijäämien paisuminen
sietämättömän suuriksi oli professori Pessisin mukaan jokseenkin
väistämätöntä. Tasapainohäiriöt ovat tämän rahaliiton ominaispiirre
siinä kuin yhteinen valuuttakin.rahaliiton ominaisuus
Jäsenmaiden välisten tavara- ja pääomavirtojen tasapainon oli likipitäen pakko järkkyä, kun rahaliiton alkuvuosina heikon Saksan auttamiseksi EKP määritteli kaikkien maiden yhteisen korkotason reunamaiden oloihin aivan liian matalaksi.
Matalat korot ja ydinmaita nopeampi kasvu oli sellainen yhdistelmä, että Saksasta ja muista ydinmaista alkoi virrata reunamaihin halpaa lainarahaa vastustamattomalla voimalla.
Yltäkylläinen ja hullunhalpa lainaraha puhalsi kuplia Espanjan ja Irlannin asunto- ja kiinteistömarkkinoille, Kreikan ja Italian julkiseen ja harmaaseen talouteen sekä Portugalin yrityksiin.
Kilpailukyky mureni ja taseet rapautuivat, kun kasvua oli helpompi synnyttää velkaantumalla, eikä rahoittajiakaan kiinnostanut investointien tuottavuus.
Saman velkahuuman toinen seuraus oli, että Saksan, Ranskan ja muiden suurten rahoittajamaiden suurpankit ottivat liian suuria riskejä. Nyt europäättäjillä onkin sylissään ylivelkaisten maiden velkakriisin lisäksi pankkikriisi.
Vain yksi kolmesta
keinosta mahdollinen
Espanjan niin kuin muidenkin vaihtotaseen voimakkaasta alijäämästä kärsivien kriisimaiden alijäämät olisi Pettisin mukaan mahdollista avittaa kohti tasapainoa ja pikku hiljaa jopa ylijäämäisiksi vain kolmella keinolla:
1) Saksa ja muut ydinmaat ryhtyvät määrätietoisesti alentamaan omaa säästämisastettaan, antavat omien vaihtotaseidensa painua alijäämäisiksi ja sallivat oman inflaationsa kohota tuntuvasti euroalueen keskimääräistä nopeammaksi.
2) Espanja ja muut kriisimaat tasapainottavat taloutensa ja poistavat alijäämänsä muiden euromaiden vaatimin pakkokeinoin, ja painuvat jopa vuosikausien mittaiseen deflatoriseen ja kasvavan työttömyyden lamaan.
3) Espanja niin kuin muutkin kriisimaat eroavat rahaliitosta, devalvoivat uuden valuuttansa ja saavat mahdollisuuden korjata kilpailukykynsä nopeasti sekä sysätä taloutensa uuteen kasvuun.
Nämä ovat Pettisin mukaan käytännössä ainoat kriisimaiden ratkaisukeinot. Hänen mukaansa ne ovat kaikki vaikeita – mutta ensimmäisen ja toisen hän arvioi poliittisesti mahdottomiksi.
Kolmaskin keino on vaikea ja riskipitoinen, mutta se on Pettisin mukaan silti lopulta ainut poliittisesti mahdollinen ja näin ollen todennäköisin loppuratkaisu kriisille.
Vuosi sitten Pettis arveli Taloussanomien haastattelussa, että kriisi vie jäsenmaita valintaan, liittovaltio vai ero. Mutta hän on jo pudottanut liittovaltion keinolistaltaan poliittisesti mahdottomiakin keinoja epätodennäköisempänä.
Nyt itse kriisikin
pahentaa kriisiä
Kriisiä vie kohti
kriisimaiden eroa professori Pettisin mukaan nyt jo myös itse kriisin
voima.pahentaa kriisiä
Hän nimittää ilmiötä kriisidynamiikaksi, jonka voinee tulkita pelkistäväksi toteamukseksi: kriisi pahenee, koska kriisi pahenee ja pääoma pakenee, koska pääoma pakenee.
Tämän lajin selitys voi äkkiseltään tuntua liian lapselliselta otettavaksi vakavasti, mutta juuri näin yksinkertainen on pohjimmiltaan finanssikriisien luonne.
Ylivelkaisten valtioiden ja niitä uhkarohkeasti rahoittaneiden ylivelkaisten pankkien kohtalonyhteys samoin kuin tuon rahoitussuhteen jättiläismäinen mittakaava ja epävakaa laatu ovat tarkoin rahoitusmarkkinoiden tiedossa.
Tästä johtuu, että pienikin särö niin sanotussa luottamuksessa voi hyvin herkästi laukaista alulle pääomapaon, jonka alkaminen puolestaan voi hyvin herkästi kiihtyä suoranaiseksi pakokauhuksi.
Pankkien pelastaminen
toista kuin kriisin ratkaisu
Professori
Pettisin mukaan pääomapako euroalueen kriisimaista on jo ohi sen
vaiheen, jossa mitkään viranomaisten "luottamusta palauttavat" toimet
tepsivät.toista kuin kriisin ratkaisu
Luottamus on mennyttä ja mahdollisten tappioiden määrä kasvaa jyrkästi, joten tästä eteenpäin kriisin lopullisia kustannuksia kasvattavat "luottamusta kohentavat" kriisitoimet vain pahentavat asiaa.
Toki mitkä tahansa uudet apurahat ovat ensi alkuun markkinoiden mieleen – tarjoutuuhan niiden avulla viivyttelijöille vielä tilaisuus vetää rahansa pois kriisimaista.
Ehkä pankkien ja muiden yksityisten rahoittajien pelastaminen on tarkoituskin – mutta se on eri asia kuin kriisin ratkaisu.
perjantai 8. kesäkuuta 2012
Euro hajoaa!
[ 06.06.2012 - 14:00 ]
Euroa pystyssä pitävät kulissit saattavat kaatua – pian.
Maailman johtavat talousasiantuntijat, kuten Paul Krugman, Joseph
Stiglitz, Martin Wolf ja Nouriel Roubini, ovat jo kolmen vuoden ajan
varoitelleet EU:n säästö- ja leikkauslinjan pahentavan lamaa vakavasti.
He myös varoittivat ennakolta jo vuoden 2008 finanssikriisin
todennäköisyydestä.
Koska EU:n keskuspankki, EU:n komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat jo kolme vuotta hoidollaan pahentaneet ongelmia, niin troikka tuskin enää kykenee muuttamaan epäonnistuneen talousohjelmansa kuolonkierrettä.
Siksi The Baseline Scenariossa (28.5.) ja Huffington Postissa (27.5.) professorit Simon Johnson ja Peter Boone kehottavat realismiin: euron loppu häämöttää, ja maiden on varauduttava selviytymään kriisistä omin voimin.
Boone ja Johnson arvelevat euron voivan menettää arvostaan niin paljon, että eurosäästöt ja eläkerahastot haihtuvat. Heidän mukaansa julkisista lähteistä käy ilmi, että tähän mennessä euroalueen kriisin pelastamiseksi on ohjattu jo noin 11 000 miljardia euroa. Ja nykymenolla tarvitaan aina vain lisää.
Artikkelissa esitetään olevan enää vain ajankysymys, milloin Saksan Bundesbank sulkee rahahanansa periferiamaihin. Euron tuho koittaa, kun periferiamaiden lama syvenee ja julkisen velan taakasta tulee yhä ilmeisemmin kestämätön. Ahdingon syventyessä epäluottamus leviää, tallettajat nostavat pankeista säästönsä ja yritykset venyttävät laskujen maksamistaan.
Kriisimaiden pankit kaatuvat, kun säästöjensä puolesta pelkäävät tallettajat siirtävät ne pois kotimaansa pankeista. Espanjassa eurotalletuksia siirrettiin vuoden kolmena ensimmäisenä kuukautena 100 miljardia euroa, joka vastaa noin 10 prosenttia Espanjan bruttokansantuotteesta (Bloomberg, 31.5). Jan Hurri arvioi artikkelissaan, että pääomaa on paennut noin 300 miljardia euroa Espanjasta syksystä 2011 lähtien. Target2-järjestelmän kautta Espanjan keskuspankki on saanut saman verran rahaa muilta mailta eli 300 miljardia euroa.
Espanja on pyytänyt muilta EU-mailta jo tukea pankeilleen. EU:ssa puuhataan eräänlaista yhteistä rahastoa pankeille, jonka toteuttaminen veisi mahdollisesti vuosia. Toisena mahdollisuutena on väläytelty nykyisten rahastojen käyttämistä pankkien pelastamiseen. Analysoija Megan Greene olettaa, että pankkien apurahastoja ei saada uskottavan suuruisiksi. Hän arvioi blogissaan euroalueen talletusten määräksi noin 15 000 miljardia euroa, jolloin nykyisten apurahastojen suuruusluokka ei ole riittävä hälventämään tallettajien epäluottamusta.
Milloin luottamus euroon katoaa? Oregonin yliopiston professori Tim Duy kirjoitti EconoMonitorin blogissaan reilu viikko sitten, että uskottaviin ja suuriin järjestelyihin ei euroalueella ole aikaa enää edes yhtä kuukautta.
Sijoittaja George Soros varoitti pitkässä puheessaan 5. kesäkuuta Saksan nykylinjasta ja antoi noin kolme kuukautta aikaa toteuttaa tarvittavat muutokset euron pelastukseksi.
Australian valtiovarainministeriön pitkäaikainen ekonomisti Richard Wood kehotti blogissaan euromaita perustamaan omia valuuttoja, jotta ne selviäisivät kriisistä. Oikein käytettynä valtioiden niin sanottu fiat-raha, jonka valtio itse luo, vähentää korkokuluja eikä kasvata julkista velkaa haitallisessa määrin.
Suomi voisi luoda oman valuutan, joka olisi käytössä vain kotimarkkinoilla. Aluksi sen arvo voisi olla sama kuin eurolla. Tällöin kotimaisissa maksuliikenteessä voisi käyttää sekä euroja että markkoja.
Mikäli euro romahtaa lähiaikoina, niin tällaisella etukäteisvalmistelulla nopea siirtyminen omaan markkaan olisi suhteellisen sujuvaa. Jos euro ei romahda, niin haluttaessa omasta markasta voitaisiin myöhemmin luopua.
Jos euro hajoaa ilman, että Suomessa olisi varauduttu riittävin toimin, niin nykyisen hallituksen jokaisen ministerin voinee asettaa vastuusuhteeseen kysymyksillä: mitä te teitte ja kannatteko hallituksen epäonnistuneista valinnoista täyden vastuun?
Suomen hallituksen tulisi päättäväisesti turvata oman maan talous, jotta Suomi selviytyisi mahdollisimman vähäisin vaurioin.
Ajankohtaisessa kakkosessa 29.5. Ålandsbankenin varainhoidon johtaja Stefan Törnqvist suositteli EU:lle luonnollisia valuutta-alueita ja vapaasti kelluvia valuuttakursseja. Käytännössä se tarkoittaisi paluuta euroa edeltävään tilanteeseen.
"Jotenkin tuntuu, että liike on siihen suuntaan. Jos jäämme viimeiseksi mohikaaniksi yhdessä Saksan kanssa liian vahvaan valuuttaan, saattaa olla, että mekin tarvitsemme vielä devalvaatiota", Törnqvist sanoo.
Koska EU:n keskuspankki, EU:n komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat jo kolme vuotta hoidollaan pahentaneet ongelmia, niin troikka tuskin enää kykenee muuttamaan epäonnistuneen talousohjelmansa kuolonkierrettä.
Siksi The Baseline Scenariossa (28.5.) ja Huffington Postissa (27.5.) professorit Simon Johnson ja Peter Boone kehottavat realismiin: euron loppu häämöttää, ja maiden on varauduttava selviytymään kriisistä omin voimin.
Boone ja Johnson arvelevat euron voivan menettää arvostaan niin paljon, että eurosäästöt ja eläkerahastot haihtuvat. Heidän mukaansa julkisista lähteistä käy ilmi, että tähän mennessä euroalueen kriisin pelastamiseksi on ohjattu jo noin 11 000 miljardia euroa. Ja nykymenolla tarvitaan aina vain lisää.
Artikkelissa esitetään olevan enää vain ajankysymys, milloin Saksan Bundesbank sulkee rahahanansa periferiamaihin. Euron tuho koittaa, kun periferiamaiden lama syvenee ja julkisen velan taakasta tulee yhä ilmeisemmin kestämätön. Ahdingon syventyessä epäluottamus leviää, tallettajat nostavat pankeista säästönsä ja yritykset venyttävät laskujen maksamistaan.
Kriisimaiden pankit kaatuvat, kun säästöjensä puolesta pelkäävät tallettajat siirtävät ne pois kotimaansa pankeista. Espanjassa eurotalletuksia siirrettiin vuoden kolmena ensimmäisenä kuukautena 100 miljardia euroa, joka vastaa noin 10 prosenttia Espanjan bruttokansantuotteesta (Bloomberg, 31.5). Jan Hurri arvioi artikkelissaan, että pääomaa on paennut noin 300 miljardia euroa Espanjasta syksystä 2011 lähtien. Target2-järjestelmän kautta Espanjan keskuspankki on saanut saman verran rahaa muilta mailta eli 300 miljardia euroa.
Espanja on pyytänyt muilta EU-mailta jo tukea pankeilleen. EU:ssa puuhataan eräänlaista yhteistä rahastoa pankeille, jonka toteuttaminen veisi mahdollisesti vuosia. Toisena mahdollisuutena on väläytelty nykyisten rahastojen käyttämistä pankkien pelastamiseen. Analysoija Megan Greene olettaa, että pankkien apurahastoja ei saada uskottavan suuruisiksi. Hän arvioi blogissaan euroalueen talletusten määräksi noin 15 000 miljardia euroa, jolloin nykyisten apurahastojen suuruusluokka ei ole riittävä hälventämään tallettajien epäluottamusta.
Milloin luottamus euroon katoaa? Oregonin yliopiston professori Tim Duy kirjoitti EconoMonitorin blogissaan reilu viikko sitten, että uskottaviin ja suuriin järjestelyihin ei euroalueella ole aikaa enää edes yhtä kuukautta.
Sijoittaja George Soros varoitti pitkässä puheessaan 5. kesäkuuta Saksan nykylinjasta ja antoi noin kolme kuukautta aikaa toteuttaa tarvittavat muutokset euron pelastukseksi.
Australian valtiovarainministeriön pitkäaikainen ekonomisti Richard Wood kehotti blogissaan euromaita perustamaan omia valuuttoja, jotta ne selviäisivät kriisistä. Oikein käytettynä valtioiden niin sanottu fiat-raha, jonka valtio itse luo, vähentää korkokuluja eikä kasvata julkista velkaa haitallisessa määrin.
Suomi voisi luoda oman valuutan, joka olisi käytössä vain kotimarkkinoilla. Aluksi sen arvo voisi olla sama kuin eurolla. Tällöin kotimaisissa maksuliikenteessä voisi käyttää sekä euroja että markkoja.
Mikäli euro romahtaa lähiaikoina, niin tällaisella etukäteisvalmistelulla nopea siirtyminen omaan markkaan olisi suhteellisen sujuvaa. Jos euro ei romahda, niin haluttaessa omasta markasta voitaisiin myöhemmin luopua.
Jos euro hajoaa ilman, että Suomessa olisi varauduttu riittävin toimin, niin nykyisen hallituksen jokaisen ministerin voinee asettaa vastuusuhteeseen kysymyksillä: mitä te teitte ja kannatteko hallituksen epäonnistuneista valinnoista täyden vastuun?
Suomen hallituksen tulisi päättäväisesti turvata oman maan talous, jotta Suomi selviytyisi mahdollisimman vähäisin vaurioin.
Ajankohtaisessa kakkosessa 29.5. Ålandsbankenin varainhoidon johtaja Stefan Törnqvist suositteli EU:lle luonnollisia valuutta-alueita ja vapaasti kelluvia valuuttakursseja. Käytännössä se tarkoittaisi paluuta euroa edeltävään tilanteeseen.
"Jotenkin tuntuu, että liike on siihen suuntaan. Jos jäämme viimeiseksi mohikaaniksi yhdessä Saksan kanssa liian vahvaan valuuttaan, saattaa olla, että mekin tarvitsemme vielä devalvaatiota", Törnqvist sanoo.
maanantai 4. kesäkuuta 2012
| Rahajärjestelmämme on
sairas (Blogin ylläpitäjä ei välttämättä ole artikkelin kannanottojen kanssa samaa mieltä) | |
| "Jos amerikkalaiset milloinkaan sallivat yksityisten liikepankkien kontrolloida rahan luontia, pankit ja korporaatiot tulevat riistämään ihmisiltä - ensin inflaation, sitten deflaation kautta kaiken heidän omaisuutensa, kunnes heidän lapsensa kulkevat kodittomina sillä mantereella, jonka heidän isänsä valloittivat." - Thomas Jefferson, Yhdysvaltain 3. presidentti Toimittaja: Riikka Söyring 3.6.2012, Verkkomedia.org Maailmantalous heiluu kiikun kaakun kuieilun partaalla. Euro, jonka piti tuoda vakautta ja hyvin-vointia, roikkuu löysässä hirressä. Euroalueella Espanjassa, Italiassa, Kreikassa Taloussivusto ZeroHedge siteeraa Also Sprach Analyst- taloussivustoa, jonka mukaan myös Kiinassa olisi meneillään pankkiryntäys: "Wuyshanin teollisuusalueella...sellaisten pankkien kuin China Construction Bank, Agricultural Bank of China sekä Industrial and Commercialtä ole välttämät Bank of China´n ulkopuolella jonotetaan, ihmiset haluavat rahansa ulos pankeista". Japani ja Kiina ovat sopineet luopuvansa keskinäisessä kaupankäynnissään dollarin käytöstä. Euroalueen valtioiden 10 vuoden velkakirjat eivät kelpaa sijoittajille, Saksan velkakirjoja lukuun ottamatta. Pankkien ja valtioiden luottoluokituksia lasketaan tukussa. Riskienhallinta on edelleen hakusessa. ´Markkinoiden´ sääntely ja valvonta on tapettu. Pääomapako jatkuu. Pelkästään PIIGS -maista (Portugali, Irlanti, Italia, Espanja ja Kreikka) arvioidaan viimeisten kahden kuukauden aikana poistuneen 200 miljardia euroa - "pelastustoimista" huolimatta. Tai niiden takia? Yhdysvalloissa osakemarkkinoiden arvo putosi biljoona (tuhat miljardia) dollaria toukokuussa. Globaaleilla osakemarkkinoilla arvosta häipyi toinen biljoona. Kaaos vallitsee, ja synnyttää paniikkia.
"Rahakaasu", kuplatalous ja kasvuvaatimukset
Vastauksena kriiseihin, jotka johtuvat pääasiassa holtittomasta luottolaajennuksesta sekä sääntelyn ja valvonnan puutteesta, Euroopan keskuspankki EKP hakkaa tietokoneen näppäimistöt kuumina lisää luottolaajennusta euroalueen konkurssikypsille pankeille, lisää kvantitatiivista kevennystä (QE), toisin sanoen väärentää rahaa, jolla ei ole vastinetta: fiat -rahaa.Vastauksena itse aiheutettuihin kriiseihin Yhdysvallat pumppaa "rahakaasua" kvantitatiivisen kevennyksen muodossa talouteen, toisin sanoen "laajentaa rahakantaa" eli "luo rahaa tyhjästä". mättTalouteen? - Pankeille. Vastauksena itse aiheutettuihin kriiseihin - valtioiden velkakriisiin, pankkikriisiin, taantumaan, tasetaantumaan, luottolamaan, euroalueen maiden yli- ja alijäämien epätasapainoon sekä suurtyöttömyyteen - europäättäjät haluavat lisää samaa, joka kriisit aiheutti: liittovaltiopyrkimyksiä, pankkiunionia, euroalueen laajuisia talletustakauksia, yhteisvastuuta ja yhteisvelkoja, eurobondeja. Euroalueen pysyvää takausrahastoa, Eurooppalaista va(r)kausmekanismia (EVM) ei vielä ole ratifioitu kaikkien jäsenmaiden toimesta, ja siitä huolimatta Euroopan komissio haluaa jo nyt muuttaa sen mandaattia, sisällyttää EVM:n toimintaan mahdollisuuden tukea pankkeja suoraan. Konkurssikypsien pankkien suora rahoittaminen on vallankaappausyritys, yritys sementoida pankkien valta ja ensisijaisuus: mallissa pankeista tulisi yhteensulautuneita valtion kanssa, ja veronmaksajille jäisi "ilo" toimia pankkien selviytymisen takuumiehinä. Malli sallisi pankkien ja sijoittajien olla ottamatta toiminnastaan seuranneita tappioita omalle kontolleen. Kaikki menetykset jäisivät veronmaksajien maksettaviksi samalla kun talouskurivaatimukset ovat ajaneet euroalueen eteläiset reunamaat vakavaan taantumaan ja nostaneet työttömyyden ennätyslukemiin. Kaikkea toimintaa perustellaan tarpeella "saavuttaa markkinoiden luottamus" sekä "estää tartunnan leviäminen". Mutta mikä muukaan on meneillään kuin tartunnan leviäminen? ´Talouden lääkärit´ ja ´asiantuntijat´ ovat tehneet väärän diagnoosin - ja määränneet hoidon sen mukaan. Niinpä vastauksena poliitikkojen ja pankkien sekoiluun ovat lamaan varustautuvat, vähemmän hyväuskoiset kuluttajat siirtäneet kaikkia suuria hankintoja, vähentäneet kulutustaan, ja maksavat pois luottojaan, mikä kasvattaa mahdollisuutta pankkien kaatumiseen ja valtioiden lisävelkaantumiseen, onhan pankkien myyntituote velka. Epäilemättä siis kohta havaitaan "tarve uudelleenpääomittaa pankkeja" valtioiden toimesta Rahajärjestelmämme on sairas Kuplia ja inflaatiota syntyy, koska raha on velkaa. Velka kasvaa kestämättömäksi, koska valtiot ovat luopuneet rahanluontioikeudestaan ja antaneet sen liikepankeille. Yhdysvaltain kolmannen presidentin, Thomas Jeffersonin sanat ""Jos amerikkalaiset milloinkaan sallivat yksityisten liikepankkien kontrolloida rahan luontia, pankit ja korporaatiot tulevat riistämään ihmisiltä - ensin inflaation (velkakuplat), sitten deflaation (taantuma ja lama) kautta kaiken heidän omaisuutensa, kunnes heidän lapsensa kulkevat kodittomina sillä mantereella, jonka heidän isänsä valloittivat." ovat yhä, lähes 300 vuotta myöhemmin, ajankohtaiset. Kyse ei ole siitä, eteivätkö syy-seuraus -suhteet olisi tiedossa. Euroalueenkin katastrofiin johtanutta talouskriisiä tutkinut riippumaton asiantuntijaryhmä FCIC, Financial Crisis Inquiry Commission on julkaissut loppuraportin (662 sivua) sekä yhteenvedon päätelmistään (14 sivua). Harvassa raportissa näkee jo esipuheessa näkee niin jyrkkää lausumaa kuin mitä FCIC:in raportissa on. Heti esipuheessa ilmoitetaan: "Eräät tahot Wall Streetilla ja Washingtonissa, joilla on osuutensa vallitsevan tilanteen syntyyn, saattavat tuntea houkutusta pyyhkiä muistista koko kriisin tapahtumat, tai ehdottaa, ettei kukaan olisi kyennyt kriisiä ennustamaan tai estämään. Tämä raportti pyrkii paljastamaan tosiasiat, identifioimaan vastuulliset, purkamaan myyttejä ja auttamaan kaikkia ymmärtämään kuinka kriisi olisi voitu välttää. Tämä raportti on yritys tallentaa historia, ei uudelleen kirjoittaa sitä - ja estämään historian uudellen kirjoittaminen." Pääasiallisiksi syypäiksi kriisiin FCIC:in asiantuntijat nimeävät kolme tekijää: sääntelyn purkamisen, rahoitusteollisuuden toiminnan valvonnan puutteet sekä rikosten sallimisen de facto (deregulation, desupervision, de facto decriminalization). Tuhon suuruuteen vaikutti suuresti valvontaviranomaisten lepsuilu, poliittisten päättäjien tietämättömyys sekä pankkien rikollinen toiminta. FCIC:in mukaan joka ryhmää ja niiden toimintaa voi kuvata sanoilla "systemaattinen moraalikato". Brittiläisen taloustoimittaja Nicholas Shaxsonin mukaan puolet kaikesta maailmankaupasta kulkee veroparatiisien kautta, eivätkä poliitikot ole saaneet mitään aikaan estääkseen kansainvälistä veronkiertoa. Shaxson arvioi, että pelkästään henkilökohtaista omaisuutta on piilotettu verotussyistä noin 10 biljoonan, eli kymmenen tuhannen miljardin dollarin arvosta. Kun huomioidaan yritysten harjoittama "aggressiivinen verosuunnittelu", kansankielellä verojen välttely, saadaan hieman näppituntumaa siihen, mitkä ovat valtioiden menetykset. Tyhjästä on paha nyhjäistä - valtionkaan. Valtioiden ei tarvitsisi lainata rahaa yksityisiltä liikepankeilta, ne voivat luoda rahaa itse pitkän tähtäyksen investointeihin ja infrastruktuuriin, terveyteen ja muihin perushyvinvoinnin rakenteisiin. Tällä tavoin vältettäisiin koko talouden joutuminen vuorotellen kuplan paisumiseen ja sitä seuraavaan omaisuusarvojen vähenemiseen, konkursseihin, vararikkoihin, velkadeflaatioon, sisäiseen devalvointiin (=työttömyys ja palkkojen jäädyttäminen), leikkauksiin ja supistuksiin. Miksi siis... Euroopan talouskriisiä ei aja eteenpäin markkinoiden paine vyönkiristyksille, vaan pääsyy kriisin syvenemiselle ja pitkittymiselle on eurooppalaisten päättäjien poliittinen agenda, päättelee amerikkalainen taloustieteilijä Mark Weisbrot. Weisbrotin mukaan Euroopan keskuspankki EKP, Euroopan komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ajavat erityisesti heikommissa kriisimaissa pakonomaisesti läpi poliittisia muutoksia, joiden puolesta näiden maiden kansalaiset eivät koskaan äänestäisi. Kriisiä käytetään hyväksi, jotta saataisiin oikeistolaiset talousmuutokset läpi kaikkialla euroalueella. "Työvoiman neuvotteluaseman heikentäminen on osa pitemmän ajan strategiaa, jonka tavoitteena on lakkauttaa hyvinvointivaltio," Weisbrot alleviivaa. Euroopan komission sekä keskuspankki EKP:n haluama pankkiunioni vahvistaisi finanssisektorin valtaa (aiemmin) suvereenien valtioiden yli. Talouskriisiä tutkineen FCIC:in loppupäätelmät ovat yksiselitteiset: globaali talouskriisi oli - ja on - seurausta ihmisten toiminnasta: virhearvioista, tehdyistä päätöksistä ja tekemättä jättämisistä - ja se olisi ollut vältettävissä. Miksi siis poliitikot ajavat pankkiunionia, vastoin kansalaisten tahtoa? Katso tämä! --- Eikö muka tiedetty 15 vuotta sitten... Lue myös: Talouspetoksen sanakirja - totuus markkinoitujen käsitysten takana Lähteet: Reuters: EU calls for eurozone banking union, direct bank recapitalisations Economic Times: Spain cries for help: is Berlin listening? Also Sprach Analyst: There was a bankrun in China just now YLE: Puolet maailmankaupasta kulkee veroparatiisien kautta MTV3: Vaarallisten ideologioiden kannattajat ovat kaapanneet Euroopan talouden 21st Century Business Herald (kiinaksi) Business Insider, Bruce Krasting: Stop believing what these ´experts´ say ZeroHedge: US Debt Soars By $54 Billion Overnight, Closes May At Record $15,770,685,085,364.10 ZeroHedge: Did The SEC Hint At A 7% Market Plunge? Market Oracle, Rudy Avizius: The Disease is our Monetary system FCIC, Financial Crisis Inquiry Commission: Conclusions
Harvard Review: Debt, Deficits and Modern Monetary Theory | |
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
70 luvun piilotettu maailmanvallankumous
maaliskuu 2, 2011
http://tsarbombastic.wordpress.com/2011/03/02/84/
1971. Nixon ja dollarin irrottaminen kultakannasta
Kaikki alkaa vuodesta 1971. USA:n budjetti, lähinnä Vietnamin sodan takia, on ensimmäistä kertaa alijäämäinen koko silloisen vuosisadan aikana. Presidentti Nixon yllättäen päättää irrottaa dollarin kultakannasta, poistaen mahdollisuuden vaihtaa dollarin n. 35 milligrammaan kultaa. Tämä antaa Yhdysvaltain Keskuspankille (pahamaineiselle Federal Reservelle) mahdollisuuden painaa dollareita niin paljon kuin kokee tarpeelliseksi.
Tämän, ja sen myötä vahvistuneen ja mahdollistuneen talouspolitiikan myötä 1960-1970 luvun maailmanlaajuinen talouskasvu laski 3,5 prosentista 2:een vuosina 1970-1980. Josta se jatkoi hiipumista 1980-1990 1,2%:iin, ja 1990 – 2000 viimein 1%:iin. Tämä on se taso jossa se liikkuu myös nykypäivinä.
Aikaisemmin, puoli vuotta ennen salamurhaansa, Kennedy oli ehdottanut vaihtoehtoista muutosta, joka olisi antanut valtiolle oikeuden painaa rahaa. Tällöin liittovaltion ei olisi ollut tarpeen lainata rahaa korkoa vastaan yksityiseltä Federal Reserviltä, kuten tilanne oli ennen vuotta 1913. Artikkelini aiheesta löytyy nimellä "John F. Kennedyn viimeinen käsky: Valtiolle oikeus painaa rahaa."
Kaikki alkaa vuodesta 1971. USA:n budjetti, lähinnä Vietnamin sodan takia, on ensimmäistä kertaa alijäämäinen koko silloisen vuosisadan aikana. Presidentti Nixon yllättäen päättää irrottaa dollarin kultakannasta, poistaen mahdollisuuden vaihtaa dollarin n. 35 milligrammaan kultaa. Tämä antaa Yhdysvaltain Keskuspankille (pahamaineiselle Federal Reservelle) mahdollisuuden painaa dollareita niin paljon kuin kokee tarpeelliseksi.
Tämän, ja sen myötä vahvistuneen ja mahdollistuneen talouspolitiikan myötä 1960-1970 luvun maailmanlaajuinen talouskasvu laski 3,5 prosentista 2:een vuosina 1970-1980. Josta se jatkoi hiipumista 1980-1990 1,2%:iin, ja 1990 – 2000 viimein 1%:iin. Tämä on se taso jossa se liikkuu myös nykypäivinä.
Aikaisemmin, puoli vuotta ennen salamurhaansa, Kennedy oli ehdottanut vaihtoehtoista muutosta, joka olisi antanut valtiolle oikeuden painaa rahaa. Tällöin liittovaltion ei olisi ollut tarpeen lainata rahaa korkoa vastaan yksityiseltä Federal Reserviltä, kuten tilanne oli ennen vuotta 1913. Artikkelini aiheesta löytyy nimellä "John F. Kennedyn viimeinen käsky: Valtiolle oikeus painaa rahaa."
73. Saudi-Arabian varojen dollarisointi ja Chilen vallankaappaus
73 tapahtuu kaksi merkittävää vallankaappausta. Koko maailmantaloutta järkyttänyt OPEC maiden öljykriisi, jolloin öljyn reaalihinta (keltainen käyrä) nousi korkeimmalle tasolle miltei tasan sataan vuoteen.
73 tapahtuu kaksi merkittävää vallankaappausta. Koko maailmantaloutta järkyttänyt OPEC maiden öljykriisi, jolloin öljyn reaalihinta (keltainen käyrä) nousi korkeimmalle tasolle miltei tasan sataan vuoteen.
Öljykriisi 73
Öljykriisin seurauksena Yhdysvallat neuvotteli (käyttäen todennäköisesti sotilaallista painostusta) Saudi-Arabian tallettamaan öljyvaransa dollareina New Yorkilaisiin investointipankkeihin. Nämä rahat lainattiin myöhemmin aikoina puolestaan yli 70lle kehitysmaalle rakennesopeutuslainoina, joiden ehtoihin kuului yhteiskunnalliset uudistukset mm. markkinoiden vapauttaminen maailmankaupalle ja kotimaiselle keskittymiselle. Vain muutama lainanottajamaa hyötyi muutoksista, ja useimmat ovatkin pyrkineet maksamaan sen takaisin niin nopeasti kuin pystyvät. Vielä kuusikymmentäluvulla melko tuntematon valtiollinen velkakriisi levisi kattamaan massiivisen määrän valtioita varallisuuden alapäästä. Korkojen myötä takaisinmaksut ovatkin kerryttäneet noin 50 marshall-ohjelman (Yhdysvaltain rahoittama Euroopan jälleenrakennus) verran varallisuutta kehitysmaista teollisuusmaihin. Vaikka rakennesopeutuslainojen nimike jouduttiin vaihtaa huonon julkisen kuvan takia, molemmat käytännöt, saudidollarit ja yhteiskunnallista rakennemuutosta edellyttävät lainat, jatkuvat yhä.
Toinen merkittävä vallankaappaus oli Chilen, ja koko Etelä-Amerikan, ensimmäisen demokraattisesti valitun vasemmistolaisen päämiehen, Salvador Allenden, salamurha, jonka takana oli Chilen pelästynyt eliitti ja – toivottavasti ei kenenkään yllätykseksi – CIA. Valtaan astunut kenraali Pinochet ja hänen upseeristostaan koostunut hallitus olivat yhdysvaltain suosikkipoikia, ja Chile alkoikin ensimmäisenä toteuttaa ns. "uusliberalistista" politiikkaa, joka perustui säätelemättömiin markkinoihin, etenkin finanssialalla.
Toinen merkittävä vallankaappaus oli Chilen, ja koko Etelä-Amerikan, ensimmäisen demokraattisesti valitun vasemmistolaisen päämiehen, Salvador Allenden, salamurha, jonka takana oli Chilen pelästynyt eliitti ja – toivottavasti ei kenenkään yllätykseksi – CIA. Valtaan astunut kenraali Pinochet ja hänen upseeristostaan koostunut hallitus olivat yhdysvaltain suosikkipoikia, ja Chile alkoikin ensimmäisenä toteuttaa ns. "uusliberalistista" politiikkaa, joka perustui säätelemättömiin markkinoihin, etenkin finanssialalla.
74. Palkat pysähtyvät, tuottavuus jatkaa kasvuaan
Samana, tai seuraavana vuonna, riippuen hieman laskutavasta, palkkojen nousu alkoi hidastua erittäin nopeasti huolimatta jatkuvasta tuottavuuden kasvusta. Alla taulukko joka osoittaa kiistattomasti tämän muutoksen.
Samana, tai seuraavana vuonna, riippuen hieman laskutavasta, palkkojen nousu alkoi hidastua erittäin nopeasti huolimatta jatkuvasta tuottavuuden kasvusta. Alla taulukko joka osoittaa kiistattomasti tämän muutoksen.
75-76. New Yorkin vallankaappaus ja korruption laillistaminen
Vuonna 1975 tapahtui uusi vallankaappaus, mutta tällä kertaa kohde oli Yhdysvaltain rajojen sisällä sillä tuolloin pankkiirit kieltäytyivät lainanlyhennyksestä, ja hämmentyneinä tästä täysin laillisesta, mutta hyvin poikkeuksellisesta toimenpiteestä New Yorkilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa yhdysvaltain pankkiirien sanella politiikkaansa. New Yorkista muodostui maailman tärkein finanssi (Lontoon ja Hong-Kongin rinnalle) ja kulttuurikaupunki (Pariisin rinnalle.)
Seuraavana vuonna 1976 vallankumouksen aalto levisi räjähdysmäisesti kahden itsenäisen tapahtuman myötä. Ensinäänkin, Yhdysvalloissa sallittiin rajattomat vaalilahjoitukset ja yrityksille sallittiin salaisten poliittisten komiteoiden perustaminen. Esimerkiksi Business Roundtable niminen yhdistys, jonka tavoite oli "antaa yrityksille poliittista valtaa" laajeni niin valtavaksi, että sen jäsenyritykset tuottivat yhdessä puolet koko Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Business Roundtable yksinään käyttää n. 900 miljoonaa lobbaukseen vuosittain. Poliittisten komiteoiden määrä puolestaan kasvoi vuosina 1974 – 1982 noin 90:stä 1460:een, ja USA:n kauppakamarin jäsenyritysten määrä samassa ajassa 60 000:sta 250 000:een.
79-81. USA:n, Britannian ja Kiinan uudet valtionpäämiehet
Vuosikymmenen viimeisenä vuotena uuden vuosikymmenen ensimmäiseen vuoteen entinen supervalta Britannia, senaikainen supervalta Yhdysvallat ja tuleva supervalta Kiina kaikki kokivat uuden, poikkeuksellisen historiallisen valtionpäämiehen nousun valtaan. Ensimmäiseksi 1979 Britanniassa Konservatiivipuolue voitti vaalit ja Margaret Thatcherista tehtiin pääministeri, vuonna 1980 Deng Xiaoping, joka avasi Kiinan maailmanmarkkinoille ja aloitti Kiinan nousun maailman johtavaksi taloudeksi asettui valtaan syrjäyttämällä Maon lyhytaikaisen seuraajan Hua Guofengin, ja vuonna 1981 Yhdysvaltain presidentin valan vannoi Ronald Reagan.Seuraava vuosikymmen, joka oli noiden kolmen hallitsijan ja heidän liittolaistensa jatkoi koko maailman laajuiselle taantumiselle. Talous hiipui ennestään, ja vuonna 1980 – 1990 kasvulukema oli enää 1,2%, mikä on kolmasosa 60-70 lukuun verrattuna. Tuona aikana yhdysvaltain velkaantuminen kiihtyi nykymittakaavaan, vaikkakin se oli alkanut jo 70-luvulla, kuten alla oleva kuva selvästi osoittaa.
Samaan aikaan kansainvälisen rahoitusalan liikevaihto kasvoi miltei kuusikymmentäkertaiseksi vuoden 83:n 2,3 miljardista vuosituhannen vaihteen 130 miljardiin. Kahdeksankymmentä luvun alussa myös Yhdysvaltain rikkaimpien osuus varallisuudesta lähti kasvuun, ja ylivoimaisesti suurimmin rikastuva luokka oli rikkain 0,1%, siinä missä vuosina 45-60 tulot nousivat sitä nopeammin, mitä pienempituloinen oli kyseessä.
Yhdysvaltain sisäinen kontrolli myös kasvoi, kaikkien onnistuneiden vallankumousten tavoin, ja haluankin päättää kirjoitelman alla olevaan kuvaan, joka kertaa enemmän kuin tuhat sanaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)