Syrjäytyminen – syrjäyttäminen
Tämä kirjoitus on Seppo Ruotsalaisen kirjasta Syrjäytyminen –
syrjäyttäminen. Julkaisija Kustannusyhtiö TA - Tieto Oy. Helsinki 2005,
s.107-133.
LUKU 6: MARXILAINEN HAASTE
Sisällys:
6.1. Fiktiivinen talous
6.2. Keskimääräinen l. yleinen voiton suhdeluku ja sen alenemispyrkimys
6.3. Vastaan vaikuttavia tekijöitä
6.3.1. Suhteellinen liikaväestö
6.3.2. Ulkomaankauppa
6.3.3. Osakepääoman lisääntyminen
6.4. Pääoman lyhentynyt kiertokulku R - R’
6.5. Lähteet
Karl
Marxin (1818-1883) keskeisten teorioiden esittämisajankohdasta
1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien kapitalistinen talous on kokenut
monia muodonmuutoksia. Kapitalistinen, tuotantovälineiden
yksityisomistukseen pääasiallisesti perustuva järjestelmä on kuitenkin
kokonaisuus, joka kattaa kokonaisen pitkän historiallisen aikakauden.
Marx etsi tuon järjestelmän ”sisältä” järjestelmälle ominaisia
taloudellisia lainalaisuuksia samoin kuin taloudellisia ja sosiaalisia
piirteitä, joiden hän katsoi luonnehtivan kapitalismia tavallaan sen
alusta loppuun saakka. ”Loppupään” ilmiöistä huomio kiinnittyy
erityisesti niin sanottuun fiktiiviseen eli kuvitteelliseen talouteen.
6.1. Fiktiivinen talous
Marx
ennakoi, että kapitalismi synnyttää määrätyssä kehitysvaiheessaan
piiristään historiallisesti ns. “rahakauppiaiden ammattikunnan”, joka
irtautuu vähitellen kokonaan perustuotannosta ja operoi täydellisesti
vieraalla pääomalla. Marx käytti tuosta kapitalismin vaiheesta ilmaisua
”fiktiivinen” (kuvitteellinen) talous. Kapitalismissa luotto (Kredit) ja
osakejärjestelmän syntyminen mahdollistavat sen, että pääomanomistaja
voi taloudellisessa tavoittelussaan muuttua pitkälle puhtaaksi
onnenonkijaksi (Glucksritter). ”Koska omaisuus on olemassa osakkeen
muodossa, sen liikkeestä ja luovuttamisesta tulee pelkkä pörssipelin
tulos. Tässä pelissä haikalat nielevät pikkukalat ja pörssisudet syövät
lampaat” (Marx 1976, 435-6, vuoden 1904 saks. painos, s. 426-7).
Tuo
kuvitteellinen, spekulatiivinen talouden vaihe luo Marxin mukaan
”kokonaisen huijausten ja petosten järjestelmän grynderitoiminnan,
osakeannin ja osakekaupan alalla”. ”Se on yksityistä tuotantoa ilman
yksityisomistukseen kohdistuvaa valvontaa” (Es ist Privatproduktion ohne
die Kontrolle des Privateigenthums) (Marx 1904, 425-6; ks. Marx 1976,
435).
Nykyhetkeen siirrettynä on aiheellista kysyä, olisiko
Marx itsekään voinut aavistaa, miten osuva hänen arvionsa oli ja miten
valtavista taloudellisista huijauksista ns. pörssikapitalismin piirissä
saattaa olla kysymys? Jos kesän 2003 keskeinen uutinen Suomessa koski
työntekijöiden ja toimihenkilöiden irtisanomisia ja lomautuksia,
edelliselle kesälle (2002) oli ominaista tiedotusvälineiden lähes
jatkuva tiedottaminen suurten amerikkalaisten yritysten
kirjanpitoväärennyksistä.
Ehkä kohutuin oli tieto, jonka mukaan
yhdysvaltalainen tietoliikenneyhtiö Worldcom oli kaunistellut
kirjanpitoaan vuodesta 1999 lähtien yhteensä jopa viiden miljardin
dollarin arvosta (Niemi 2002). Jonkin aikaa noiden tietojen
paljastumisen jälkeen Worldcom teki jättimäisen konkurssin. Kyse oli
melkoisesta sortumisesta, sillä Worldcom välitti tuolloin noin puolet
Yhdysvaltain internet-liikenteestä ja noin 70 prosenttia maan sisäisistä
sähköposteista (Rossi 2002: Worldcomin johtaja myi…).
Worldcom
ei ollut ainoa kirjanpitopetoksia harjoittanut yritys. Kirjanpidon
muuntelu näyttää olleen amerikkalaisten suuryritysten kohdalla
pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kesäkuun lopussa 2002 yhdysvaltalainen
kopiokonevalmistaja Xerox ilmoitti tehneensä kirjanpitovirheitä 6.4
miljardin dollarin arvosta vuosina 1997-2001 ( Rossi 2002: Xerox myönsi
yli kuuden…). Heinäkuun puolivälissä 2002 paljastui, että internetyhtiö
America Online (AOL) oli kaunistellut liikevaihtoaan noin 270 miljoonan
dollarin arvosta vuosina 2000-2002. (Rossi 2002: Internetyhtiö AOL
suurenteli liikevaihtoaan).
Jo vuoden 2001 lopussa jättiläismäinen
amerikkalainen energiayhtiö Enron oli anonut velkajärjestelyyn pääsyä
epäselvissä olosuhteissa.
Talousrikoksia on tietysti tapahtunut
muuallakin kuin USA:ssa. Vuoden 2003 lopussa julkisuudessa puitiin
ruotsalaisen finanssikonsernin Skandian skandaalia, jonka sanotaan
olevan omaa luokkaansa pohjoismaisessa taloushistoriassa. Selvitysten
mukaan yhtiön ylin johto oli kopeloinut kahta yhtiön kannustinohjelmaa
siten, että Skandian kustannukset olivat ”muuttuneet” 1.4 miljardia
kruunua (155 miljoonaa euroa) suuremmiksi kuin mitä yhtiön hallitus
oli hyväksymissään ohjelmissa edellyttänyt (Helsingin Sanomat 3.12.2003,
pääkirjoitus: Hallituksen pitää osata…).
Jättimäisessä
italialaisessa elintarvikeyrityksessä Parmalatissa paljastui vuoden
2003 lopussa rikosvyyhti, jota on luonnehdittu ”yhdeksi yrityshistorian
röyhkeimmistä talouspetoksista”. Italian syyttäjäviranomaiset arvioivat
Parmalatin perustajan ja entisen pääjohtajan Calisto Tanzin kavaltaneen
yhdessä sisäpiiriin kuuluneiden avustajiensa kanssa Parmalatilta yli
800 miljoonaa euroa sekä kätkeneen 10 -13 miljardin euron velat, joten
kirjanpitorikosten yhteismääräksi arvioitiin noin 14 miljardia euroa
(Helsingin Sanomat 2.1.2004: Lisää pidätyksiä Parmalat-skandaalissa).
Talouspetosten
ja skandaalien vaikutusta ja yhteyttä yhteiskunnan taloudelliseen
kehitykseen, syrjäytymiseen ja esim. parhaillaan koko länsimaisessa
markkinataloudessa tapahtuviin lomautus- ja irtisanomisaaltoihin on
tutkittu ja pohdittu vähän, jos juuri lainkaan. Inhimilliseltä kannalta
ikävintä tässä yhteydessä on ehkä havainto, että samanaikaisesti
miljardihuijausten yhteydessä kerrotaan usein eri maiden hallitusten
päätöksistä supistaa kansalaisten sosiaaliturvaa.
Tässä
yhteydessä on äärimmäisen mielenkiintoinen se Marxin havainto, että
kansalaisten kieltäymykset (eli nykykielellä sosiaalipoliittiset
uhraukset, leikkaukset) kapitalismin pelastamiseksi muuttuvat
fiktiivisen (kuvitteellisen) talouden vaiheessa järjettömiksi mm.
siksi, että uhraukset eivät mene “oikeisiin osoitteisiin”.
“Käsityksistä, joissa on vielä mieltä kapitalistisen tuotannon
kehittymättömämmässä vaiheessa, tulee tässä täysin mielettömiä.
Onnistuminen ja epäonnistuminen johtavat tässä (”uhrausten”
toteuttamisessa SR) samassa määrin pääomien yhteen kokoontumiseen ja
näin ollen pakkoluovutukseen mitä valtavimmassa mittakaavassa” (Marx
1976, 436). Marxin viesti nykykäytännölle on siis tältä osin se, että
eläkkeistä, terveydenhoidosta, lapsilisistä jne. tehtävät ”säästöt”
eivät välttämättä eivätkä edes pääsääntöisesti mene talouden yleiseen
tervehdyttämiseen, vaan niitä saatetaan käyttää mm. taloushuijausten
aiheuttamien tappioiden kattamiseen.
Kuvitteellinen talous tavallaan ”syö” kapitalismin tuotannollista eli produktiivista pohjaa.
Nykyhetkeen
siirrettynä ja huomioiden, että Marxin aikana osakejärjestelmä
(Aktienwesen) oli vielä nykyiseen verrattuna hyvin alkuasteella, on
pidettävä nerokkaana Marxin arviota, jonka mukaan osakelaitos on
kapitalistisen yksityisteollisuuden poistamista itse kapitalistisen
järjestelmän perustalla. Marxin mukaan osakelaitos eli osakejärjestelmä
“hävittää yksityisteollisuutta sitä mukaa kuin osakejärjestelmä leviää
ja ottaa hallintaansa uusia tuotannonaloja” (Marx 1976, 435, vuoden 1904
saks. painos, s. 427; vahvennus SR).
Paitsi että
osakejärjestelmä hävittää kapitalismin tuotannollista perustaa se
samalla (mikä itse asiassa on pitkälle sama asia) vie pohjaa pois itse
palkkatyöjärjestelmältä ja sen mielekkyydeltä. Nykykäytännössä on
havaittavissa, että erilaiset optiojärjestelyt ja osakkeenomistajien
äkkirikastumiset (mm. osingonjakojen muodossa) samoin kuin esim.
eläkkeelle lähtevien tai eroamaan joutuvien johtajien ”kultaiset
kädenpuristukset” ovat viemässä uskottavuutta
työehtosopimuspoliittisilta käytännöiltä. Marxilaisittain ajatellen tämä
on eräänlaista maaperän valmistelua siirtymiselle
palkkatyöjärjestelmästä kohti uutta järjestelmää.
Edellä
sanottuun liittyy läheisesti Marxin arvio, jonka mukaan elävän
työvoiman syrjäyttäminen kapitalisti¬sesti johdetusta tuotannosta on
eräs kapitalismin keskeisimmistä piirteistä, ellei keskeisin.
Syrjäytyminen liittyy erityisesti siihen kapitalistisen tuotanto¬muodon
erityispiirteeseen, joka ilmenee tuotantovälineisiin sijoitettavan
arvonosan epäsuhteisena kasvuna elävään työvoimaan sijoitettavaan
arvonosaan verrattuna (Marx 1914, 559-560).
Eräänä
esimerkkinä edellä sanotusta voidaan todeta maailman suurimman
mikroprosessorien valmistajan, yhdysvaltalaisen Intelin pääjohtajan
Craig Barrettin taannoinen arvio (tavallaan ”hätähuuto”), jonka mukaan
telekommunikaatioyhtiöt investoivat vuosittain noin 17 prosenttia
liikevaihdostaan uusiin laitteisiin. Vuonna 2000 tämä prosenttiluku
nousi 35:een, mikä Barrettin mukaan oli ”ennen näkemätöntä ja
kestämätöntä” (Helsingin Sanomat 12.8.01: Intel uskoo pitkään…).
6.2. Keskimääräinen eli yleinen voiton suhdeluku ja sen alenemispyrkimys
Tuotantovälineisiin
ja raaka-aineisiin sijoitettavan arvonosan epäsuhteinen kasvu elävään
työvoimaan nähden on Marxin mukaan keskeinen syy myös keskimääräisen eli
yleisen voiton suhdeluvun alenemispyrkimykseen kapitalistisesti
johdetussa taloudessa. Marx erotti toisistaan lisäarvon suhdeluvun ja
toisaalta voiton suhdeluvun. Ensiksi mainittu on pääomanomistajan
saaman lisäarvon (m) suhde käytetyn työvoiman (v) arvoon eli m/v.
Lisäarvon suhdeluvussa verrataan siis lisäarvoa vain työvoiman arvoon
eli tavanomaisesti ilmaisten palkkaan. Mitä suurempi tuo mainittu
suhdeluku yleisesti ottaen on eli mitä suurempi (m) on suhteessa (v:hen)
, sitä suurempi on työvoiman riiston aste.
Voiton suhdeluvussa
puolestaan lisäarvoa (m) verrataan pysyvän pääoman ( c ) ja vaihtelevan
pääoman (v) summaan eli työvoimaan ja tuotantovälineisiin yhteensä
sijoitettuun arvoon eli voiton suhdeluku = m/c+v. (ks. Marx 1974, 198
ff.; sama 1976, 50-57).Tämän ohella Marx erotti vielä keskimääräisen eli
yleisen voiton suhdeluvun, joka seuraa edellä mainittua kaavaa (m/c+v)
ja tarkoittaa sitä, että eri tuotannonaloilla vallitsevat voiton
suhdeluvut tasoittuvat kilpailun avulla yleiseksi voiton suhdeluvuksi
(ks. Marx 1976,159 ff.) .
Vaikka kapitalismin edetessä
lisäarvon suhdeluku (m/v) eli työvoiman riistoaste pyrkii kohoamaan,
koska tuotteet ja niihin sisältyvä lisäarvo (m) tuotetaan suhteellisesti
yhä pienemmällä elävän työvoiman määrällä (v), niin toisaalta - Marxin
mukaan – ”pysyvän pääoman vähittäisellä kasvulla vaihtelevaan
verrattuna täytyy olla välttämättä tuloksenaan yleisen voiton suhdeluvun
vähittäin tapahtuva lasku lisäarvon suhdeluvun eli pääoman
harjoittaman työn riiston asteen pysyessä samana” (Marx 1976, 215; Marx
1904,192, vahvennettu KM).
Oikeastaan siis sama syy eli
vaihtelevan pääoman (palkkojen) pieneneminen suhteessa pysyvään pääomaan
(tuotantovälineiden ja raaka-aineiden arvoon), joka lisää yksityisen
kapitalistin (tai yksityisen tuotantosektorin) lisäarvon suhdelukua,
pyrkii vähentämään yhdistettyjen tai merkittävimpien
tuotantosektoreiden yleistä voiton suhdelukua eli ”voiton suhdeluku
laskee kohonneesta lisäarvon suhdeluvusta huolimatta” (Marx 1976,
214-15, 229; Marx 1904, 191-2, 207). Pääasiallisimman syyn yleiseen
voiton suhdeluvun alenemispyrkimykseen voidaan sanoa olevan pysyvän (eli
tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sijoitettavan) pääomanosan
suhteellinen (tai pikemminkin: suhteeton) kasvu vaihtelevaan
pääomanosaan (työvoimaan) verrattuna eli pelkistäen: vaikka lisäarvo m
kasvaa kapitalismissa hyvin voimakkaasti, pysyvä pääoma ( c ) pyrkii
kasvamaan suhteellisesti vielä sitäkin voimakkaammin.
6.3. Vastaan vaikuttavia tekijöitä
Marx
kiinnitti Pääoman kolmannessa osassa huomiota tuotantovoimien
tavattoman voimakkaaseen kehitykseen omana aikanaan ja huomautti, että
voiton suhdeluvun alenemisen selittämisen tilalle ilmaantui uusi
vaikeus, nimittäin sen selittäminen, miksi tuo suhdeluvun lasku ei
siihen mennessä ollut suurempaa ja nopeampaa kuin se oli (Marx 1976,
235, 1904, I, 213).
Vastauksena esittämälleen kysymykselle Marx
(1976,235-243; 1904, I, 213 - 222 ) etsi voiton suhdeluvun
alenemispyrkimyksille ns. ”vastaan vaikuttavia syitä”, joiden johdosta
voiton suhdeluku ei sittenkään alene suoraviivaisesti, vaan nuo vastaan
vaikuttavat tekijät saattavat olla niin vahvoja, että ne antavat
alenemissuuntaukselle ”vain tendenssin luonteen” (nur den Charakter
einer Tendenz). Vastaan vaikuttavien syiden johdosta voiton suhdeluvun
lasku saattaa hidastua ja pysähtyä tai tuo suhdeluku voi kohottautua
ylöspäin.
Syy pääomanomistajien vastatoimiin eli ”vastaan
vaikuttavien tekijöiden” käyttöönottoon on, että vaikka voiton
suhdeluvun alenemistendenssi tavallaan jopa suosii suurkapitalisteja
nopeuttamalla pääoman keskittymistä suhteellisesti yhä harvempiin
käsiin ”riistämällä omaisuuden pieniltä kapitalisteilta”, niin (koska
toisaalta voiton suhdeluku on kapitalistisen tuotannon varsinainen
kiihotin) tuon suhdeluvun lasku ”hidastaa uusien itsenäisten pääomien
muodostumista ja ilmenee näin ollen seikkana, joka uhkaa kapitalistisen
tuotantoprosessin kehitystä” (edistämällä mm. ylituotantoa, keinottelua
ja kriisejä) (Marx 1976, 244-5; Marx 1904, 222-223).
Ensimmäisenä
voiton suhdeluvun laskua vastaan vaikuttavana tekijänä Marx mainitsi
työn (työvoiman) riistoasteen kohoamisen. Tässä yhteydessä erityisesti
työpäivän pidentäminen (”tämä uudenaikaisen teollisuuden keksintö”) on
keino, joka lisää anastetun lisäarvon (Mehrwert =m ) määrää muuttamatta
olennaisesti työvoiman suhdetta pysyvään pääomaan (tuotantovälineisiin).
Marx huomautti, että ”todellisuudessa työpäivän pidentäminen
pikemminkin pienentää pysyvää pääomaa suhteellisesti” (Marx 1904,
213-14; ks. Marx 1976,236).
Eräänä ajankohtaisena esimerkkinä
siitä, että pääomanomistajat ovat tavallaan ottamassa uudelleen käyttöön
työajan pidentämisen, ”tämän uudenaikaisen (so. varhaisen SR)
teollisuuden keksinnön” voidaan pitää mm. sitä, että saksalainen
elektroniikkajätti Siemens sopi kesäkuun lopulla 2004 maan
ammattiliittojen kanssa, että sen kahdella tehtaalla työntekijöiden
viikkotyöaika pitenee 35 tunnista 40 tuntiin ilman palkankorotuksia.
Sopimus koskee 4 000 työntekijää ja takaa heille työpaikan kahdeksi
vuodeksi. Vaihtoehtona olisi ollut tehtaan siirtäminen Unkariin. Vaikka
sopimus koskee vain osaa Siemensin henkilökunnasta, toimenpidettä
pidetään merkittävänä suunnanmuutoksena Saksassa ja laajemminkin
Euroopassa. On odotettavissa, että muut yritykset seuraavat Siemensin
esimerkkiä ja myös Ranskassa on käynnistynyt keskustelu siitä,
voitaisiinko 35 tunnin viikkotyöajasta joustaa ylöspäin (Helsingin
Sanomat 6.7.2004, pääkirjoitus: Työaikojen lyhenemisessä käännekohta…).
Pärjätäkseen maailmanlaajuisessa kilpailussa
eurooppalaisyritykset haluavat alentaa kustannuksiaan. Yksi tapa alentaa
kustannuksia on siirtää tuotantoa halvempiin maihin kuten
Itä-Eurooppaan ja Aasiaan, mikä merkitsisi työpaikkojen katoamista
euroalueelta. Työnantajien on tässä tilanteessa helppo painostaa
työntekijöitä tinkimään työehdoista. Helsingin Sanomien (6.7.04)
pääkirjoittajan arvion mukaan ”Työaikojen pidennys on ehkä
työntekijöiden kannalta hyväksyttävämpi vaihtoehto palkanalennukselle.”
Marxin
paljastaman voiton suhdeluvun alenemistendenssin (ja sitä vastaan
suuntautuvien toimenpiteiden) kannalta työajan pidentäminen saattaakin
olla työnantajille edullisempi vaihtoehto kuin työntekijöihin
kohdistettu suora palkanalennus. Esimerkiksi edellä mainitun Siemensin
osaltahan tapahtuu siten, että vaikka työntekijöiden palkkataso
reaalisesti per/tunti laskee (työajan pidennys ilman palkankorotuksia),
työntekijöille maksettava kokonaispalkkamäärä eli vaihteleva pääoma (v)
saattaa pysyä entisenä ja jopa kohota (ja siten hidastaa voiton
suhdeluvun alenemistendenssiä). Toisaalta vaikka yksityisen työntekijän
palkkataso laskee, työntekijöiden kokonaismäärä pysyy entisenä
(vähintään kahden vuoden työpaikkatakuu) joten elävän työvoiman läsnäolo
pysyy määrällisesti korkeampana (kuin vaihtoehdossa, jossa työvoimaa
vähennettäisiin) ja jatkuu pidempään (työajan pidennys) kuin
aikaisemmin. Näin ollen myös lisäarvoa (m) luodaan (absoluuttisesti)
aikaisempaa enemmän, millä tietysti on voiton suhdelukua kohottava
vaikutus.
Työntekijöiden, toimihenkilöiden ja
ammattiyhdistysliikkeen kannalta kyseinen kehitys on luonnollisesti mitä
arveluttavinta, sillä merkitseehän työajan pidennys kirjaimellisesti
ihmiskunnan työhistorian ja yleensä historian kellojen kääntämistä
taaksepäin.
Eräänä työn riistoasteen syventämistä lisäävänä ja
voiton suhdeluvun laskutendenssiä hidastavana keinona Marx mainitsi myös
laajamittaisen naisten ja lasten työn hyväksikäytön, jolloin pysyvä
pääoma ei välttämättä kohoa entisessä suhteessa vaihtelevaan, mutta
tuotetun ”tuotteen määrä kohoaa suhteessa käytettyyn työvoimaan”. Tässä
yhteydessä Marx piti eräänä olennaisena tekijänä sitä, että työn
tuotantovoima ”vapautetaan kaikista kuljetushäiriöistä
(Verkehrshemmungen), mielivaltaisista tai aikaa myöten häiritseviksi
tulleista rajoituksista, ylipäätään kaikenlaisista kahleista ” (Marx
1976,235-6; Marx 1904, 213-14).
Viimeksi mainitun tekijän osalta
tämän päivän tunnetuimpia työnantajapuolen vaatimuksia on, että
työvoiman myynti pitäisi vapauttaa kaikista ”turhista rajoituksista”,
että pitäisi lisätä työmarkkinoiden ”joustavuutta” jne. Tähän liittyy
myös työnantajapuolen väite, että ay-liike muodostuu ”tuotannon
jarruksi” pitäessään kiinni työehtosopimusten määräyksistä siis esim.
samapalkkaisuuden (samasta työstä sama palkka) periaatteesta.
Toisena
keskeisenä pääkeinona (työn riistoasteen syventämisen ohella), jolla
pääomanomistaja kamppailee keskimääräisen voiton suhdeluvun
alenemispyrkimystä vastaan, Marx mainitsi työpalkan polkemisen alle
työvoiman arvon. Tällä tarkoitetaan työpalkan painamista työvoiman
virallisesti tunnustetun arvon alapuolelle (”Herunterdrucken des
Arbeitslohns unter seinen Werth”) (Marx 1904,216) ja tämä tekijä on
Marxin mukaan ”eräs merkittävimmistä syistä, jotka viivyttävät voiton
suhdeluvun laskutendenssiä”.
Eräänä ajankohtaisena esimerkkinä
edellä todetusta Suomen Teollisuuden ja työnantajien keskusliiton
johtaja Seppo Riski esitti lokakuussa 2003, että ensimmäiseen
työpaikkaan tulevalle nuorelle voitaisiin paikallisesti sopien maksaa
työehtosopimusten tasoa alempaa palkkaa. Riski perusteli vaatimustaan
YLE radio 1:n Ykkösaamussa 20.10.2003 lähinnä sillä, että tämän
toimenpiteen ansiosta ”nuoret pääsisivät helpommin töihin”. Samalla
Riski totesi, että tuollaiset nuoret tulisivat olemaan lähinnä
määräaikaisissa työsuhteissa. Samassa ohjelmassa SAK:n apulaisjohtaja
Ari Seger totesi Riskin ehdotuksen ikädiskriminaatioksi, joka
toteutuessaan sotisi työehtosopimuksissa omaksuttua samapalkkaisuuden
(samasta työstä sama palkka) – periaatetta vastaan ja suuntautuisi myös
työehtosopimusten yleissitovuusperiaatetta vastaan.
Em.
ohjelmassa viitattiin myös Riskin jo aikaisemmin julkisuudessa
esittämään näkemykseen jonka mukaan pitkäaikaistyöttömiä tulisi
työllistää työehtosopimusten tason alittavilla palkoilla. Ay-liikkeen
edustaja ihmetteli, eikö riitä, että ihmistä on rangaistu
työttömyydellä, pitääkö häntä rangaista vielä yleistä sopimustasoa
alemmilla palkoillakin.
6.3.1. Suhteellinen liikaväestö
Eräs
voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemispyrkimystä vastaan vaikuttava
tekijä on Marxin mukaan suhteellisen liikaväestön synnyttäminen, mikä
ilmiö puolestaan on erottamaton osa työn tuotantovoiman kehittymistä.
Suhteellinen liikaväestö tarkoittaa kapitalistiselle
tuotantoprosessille ominaista piirrettä, jonka mukaisesti ”kasvaneella
määrällä tuotantovälineitä …on aina käsillä vastaavasti kasvanut ja jopa
liikanainen, riistettäväksi soveltuva työläisväestö” (Marx 1976, 221;
1904, 198-9).
Suhteellisen liikaväestön synnyttäminen tapahtuu
tuotantovoimaa lisäämällä, mikä puolestaan ilmenee kapitalismissa voiton
suhdeluvun laskutendenssinä (koska tuotantovoiman kasvu tapahtuu
yleisesti työvoimaa tuotantovälineillä syrjäyttämällä eli alentamalla
työvoiman arvoa suhteessa tuotantovälineisiin). Marx totesi kuitenkin,
että silloin kun tuota liikaväestöä on huomattavan paljon
työmarkkinoilla, sillä saattaa olla voiton suhdeluvun alenemista
jarruttavia vaikutuksia. Sama syy (palkkojen alijäämäisyys käytettävien
tuotantovälineiden arvoon nähden), joka johtaa voiton keskimääräisen
suhdeluvun laskupyrkimykseen, saattaa muodostaa hidasteen ja jopa esteen
tuolle alenemispyrkimykselle. Tuollaisen tilanteen vallitessa
vaihteleva pääoma (palkka) saattaa työläisten halpuudesta ja paljoudesta
johtuen muodostaa huomattavan osan kokonaispääomasta vaikka työpalkka
onkin tavanomaisen keskitason alapuolella (Marx, 1976, 239-240 ja 1904,
217- 18). Kyseessä on siis vastaava tilanne kuin alipalkattua naisten
ja lasten työvoimaa runsaasti hyväksi käytettäessä (SR).
Edellä
todetun tilanteen voisi pitkälle olettaa vallitsevan nykyisessä
suomalaisessa tuotantoelämässä, josta (erityisesti vuodesta 2003 alkaen)
on tullut lähes keskeytymättä tietoja työvoiman irtisanomisista
(suhteellista liikaväestöä on siis lisätty) ja samanaikaisesti kun
epätyypillisten ”pätkätöiden” ja määräaikaisten työsuhteiden on todettu
yleistyvän.
Suhteellisen liikaväestön asemaa tarkastellessaan
Marx huomautti, että ”suhteellinen liikaväestö näyttäytyy jossakin
maassa sitä huomiota herättävämpänä, mitä pidemmälle kapitalistinen
tuotantotapa on tuossa maassa kehittynyt” (Marx 1976, 239; Marx 1904,
217). Meillä ”suomalaisessa hyvinvointivaltiossa” leipäjonot ja EU:n
tänne lähettämät ruokakassit ovat herättäneet kiusallista huomiota
keskellä modernia, vahvasti Nokia-vetoista yhteiskuntaa. Suomalaisessa
yhteiskunnassa on viime vuosina ollut havaittavissa myös erityisesti
vanhusten huoltoon ja terveydenhoitoon liittyneitä piirteitä, joihin
tuntuu pätevän Marxin ja Engelsin aikoinaan tekemä huomautus, jonka
mukaan kapitalistinen yhteiskunta ”huomaa yhtäkkiä vajonneensa jälleen
äkillisen raakalaisuuden tilaan” ( Marx - Engels 1978, 341). Tuohon
raakalaisuuden listaan voitaisiin lisätä esim. eräät suomalaisen
kulttuurielämän alasajopyrkimykset, mm. teattereihin kohdistuneet
taloudelliset supistustoimenpiteet vuoden 2004 lopussa.
Suhteellisen
liikaväestön paljouden (ja siksi esim. palkkoihin menevän määrällisen
osuuden kasvaessa) vaihtelevan pääomanosan eli palkkojen (v) osuus voi
joissakin tilanteissa kasvaa tuotantovälineiden arvon ( c )
”kustannuksella” ja muodostaa siten hidasteen voiton keskimääräisen
suhdeluvun alenemispyrkimykselle (koko ajan on syytä muistaa, että
voiton suhdelukua määritettäessä tuotettua lisäarvoa m verrataan
tuotantovälineiden ja palkkojen yhteissummaan eli m ilmaistaan
prosentuaalisena osuutena tuosta yhteissummasta). Tähän liittyy itse
asiassa johtopäätös, että taloudelle kokonaisuutena (ja myös
pääomanomistajille kokonaisena luokkana) saattaisi olla taloudellista
etua siitä, että palkkatyöntekijöiden tulo-osuutta eli vaihtelevan
pääomanosan suuruutta tuotantoelämässä lisättäisiin suhteessa
tuotantovälineiden arvoon (koska se hidastaisi voiton suhdeluvun
alenemistendenssiä).
Vastattavaksi jääkin kysymys, että jos
kerran sosiaalipoliittisilla ja muilla liikaväestön aseman parantamiseen
tähtäävillä toimenpiteillä on (tai ainakin saattaa olla) voiton
keskimääräisen suhdeluvun alenemispyrkimystä hidastavia vaikutuksia,
miksi yrittäjä- ja työnantajapuoli sitten niin yleisesti vastustaa tuon
väestönosan asemaa parantavia toimenpiteitä ja miksi työnantajapuoli
ylipäänsä ei hevillä toimi tuotantoelämästä tapahtuvaa
syrjäytymisilmiötä vastaan?
Vastaus tuohon kysymykseen on,
että pääomanomistajien ensisijainen motiivi on suppean, yrityskohtaisen
taloudellisen voiton tuottaminen ja tässä tavoitteessaan he luottavat
enemmän olennaiseen ja perinteiseen kilpailumenetelmäänsä, joka on työn
tuottavuuden lisääminen, mikä puolestaan tarkoittaa mm. aikaisempaa
tehokkaampien tuotantovälineiden käyttöönottoa ja siten elävän työvoiman
korvaamista kuolleilla tuotantovälineillä suuremmassa määrin kuin mitä
tasapainoinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys edellyttäisi.
Kysymys on suhteellisen lyhyen aikavälin voittojen tuottamisesta
tuotantoelämän ja koko yhteiskunnan kokonaisedun kustannuksella.
Tämä
osoittaa osaltaan sen, että pääomanomistaja ei oman ”suppean”
yrityssektorinsa puitteissa pysty huomioimaan yhteiskunnan kokonaisetua
eli sitä, että huolehtimalla paremmin myös tuotannosta syrjäytyneiden
eduista ja torjumalla työvoiman syrjäyttämistä tuotantoprosessista
pääomanomistaja toimisi tietyssä mielessä järkevämmin jopa pääoman
omistajaluokan kokonaisintressien kannalta.
Tuotantovälineiden
yksityisomistukseen ratkaisevasti perustuva talousjärjestelmä on liian
kapea, jotta ensisijaisesti omistajiensa etua ajavat yritykset
katsoisivat voivansa ottaa omaa välitöntä etuaan laajempaa vastuuta
yhteiskunnan kokonaisedusta. Pääomanomistaja katsoo olevansa pakotettu
valitsemaan mieluummin lyhytjänteisen voitontavoittelun ja omienkin
taloudellisten etujensa kannalta pidemmällä tähtäimellä epäloogisen
vaihtoehdon (voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemisen tien).
Toisaalta pääomanomistaja toimii tässä omalla kapealla pohjallaan sikäli
omien etujensa kannalta loogisesti, että (kuten Marx huomautti)
runsaalla ja matalatuloisella ylijäämäväestöllä voi joka tapauksessa
olla määrätyissä olosuhteissa myös voiton suhdeluvun alenemistendenssiä
jarruttava vaikutus.
Pelkistetymmin edellä sanottu voitaisiin
ilmaista sanomalla, että työnantaja ei katso olevansa vastuussa esim.
työntekijöiden ja toimihenkilöiden irtisanomisista ja irtisanomisten
torjumisesta (siis työvoiman osuuden säilyttämisestä tuotannossa), vaan
lähinnä pääomanomistajan taloudellisen hyödyn ja voiton turvaamisesta.
Viimeksi
todettu asenne tuli ilmi kun SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen esitti
syksyllä 2003 (kuultuaan Elina-konsernin ilmoituksesta vähentää noin
900 työntekijää) keskusjärjestöjen välisiä neuvotteluja, jotta
meneillään olevaa irtisanomisaaltoa saataisiin hillityksi (Akkanen 2003:
SAK haluaa neuvotteluja…). Ihalainen vaati työnantaja- ja
palkansaajajärjestöjen yhteisten neuvottelujen aloittamista siitä,
”mihin toimiin työnantajajärjestöt ovat ryhtymässä välittömän
irtisanomis- ja lomautusuhkien välttämiseksi tai lieventämiseksi.”
Edelleen Ihalainen halusi, että järjestöt pohtisivat yhdessä
menettelytapoja, ”joissa työntekijät tulisivat paremmin kuulluiksi ja
voisivat enemmän vaikuttaa ennalta niihin ratkaisuihin kuin mitä
arkielämässä on voitu”.
Teollisuuden ja työnantajien TT:n
työmarkkinajohtaja Seppo Riski torjui Ihalaisen ehdotuksen heti samana
päivänä. ”Nämä ovat yritysten asioita, ja yrityksissä ne täytyy
käsitellä. Yritykset tuntevat oman tilanteensa parhaiten.” ”Eivät
järjestöt tähän voi puuttua. Omistajat päättävät yritysten
taloudellisesta puolesta,” Riski totesi (Akkanen 2003: SAK haluaa
neuvotteluja…).
Marxin mukaan pääomanomistajan kannalta
olennainen tekijä on, että tuotantovälineiden käytössä on jatkuvasti
ns. suhteellinen ylijäämä- eli liikaväestö. Tältä pohjalta selittyy
myös nykypäivään siirrettynä se tosiasia, että työnantajapuoli vastustaa
tuotannosta tapahtuvan syrjäytymisriskin todellista torjumista ja
syrjäytymisen seurausvaikutusten ”lääkitsemistä”(tai suhtautuu näihin
asioihin joka tapauksessa hyvin vastentahtoisesti). Voidaan itse asiassa
kysyäkin, miksi pääomanomistaja ryhtyisi vapaaehtoisesti pienentämään
tai jopa eliminoimaan sellaisen tekijän (työttömyys, irtisanomiset)
osuutta, jonka se näkee olevan erään välttämättömän ehdon omalle
taloudelliselle menestykselleen? Tämä on eräs esimerkki Marxin
toteamasta pääoman ja työn välisestä sovittamattomasta ristiriidasta.
Suhteellisen
liikaväestön olemassaolon ohella toinen kapitalistisen tuotantotavan
ehto on, että tuo ylijäämäväestö on mahdollisimman hyvin
”riistettäväksi soveltuvaa”, siis aina valmis tarttumaan toimeen. Jotta
tällainen alituinen ja jatkuva valmius voisi syntyä, se edellyttää
suuremmassa tai pienemmässä määrin syrjäytettyjen taloudellista ja
sosiaalista epävarmuutta. Näin ollen pääomanomistaja katsoo, ettei hänen
etujensa mukaista ole tuon väestönosan (siis nimenomaan tuotannosta
syrjäytetyn ja syrjäytymisuhan alla olevan väestönosan) taloudellisen
tai sosiaalisen aseman parantaminen, vaan pikemminkin sen heikentäminen
(kuten työnantajapuolen toistuvat vaatimukset esim. työttömyysturvan
heikentämisestä osoittavat). Laajojen irtisanomistapausten yhteydessä
käytettävät ratkaisut (eroraha, eläkejärjestelyt, mahdollisesti muutaman
kuukauden palkka tai koulutukseen ohjaaminen, lyhyesti sanoen
”muutosturva”) ovat toimia, joihin yritysjohto joutuu myöntymään
pääasiassa työntekijöiden ja ay-liikkeen voimakkaan painostuksen,
yleisen mielipiteen sekä yritysten julkisuuskuvan vuoksi.
Suhteellisen
liikaväestön luonteeseen ja asemaan liittyy vielä eräs Marxin keskeinen
väite. Hän totesi (1976,222; 1904, 199-200) kapitalistisen tuotannon ja
kasautumisen kehityskulun edellyttävän, että työprosessin mittasuhteet
jatkuvasti kasvavat, mikä puolestaan edellyttää, että pääomaa
sijoitetaan yhä enemmän kuhunkin erilliseen yritykseen. Pääomien
lisääntyvää keskittymistä seuraa pääomanomistajien määrällisesti
kasvava (joskin aikaisempaan nähden suhteellisesti pienempi) luku. Tämän
kehityksen kanssa kulkee käsi kädessä yhä laajempi ”enemmän tai
vähemmän välittömien tuottajien (yrittäjien) pakkoluovuttaminen”
(Expropriation), mistä puolestaan seuraa, että erilliset kapitalistit
(die einzelnen Kapitalisten) ”pitävät käskyvallassaan yhä suurempia
työläisarmeijoita”.
Edellä sanotusta voi päätellä, että tuotannon
mittasuhteiden historiallisesti laajetessa kapitalismin huonot puolet
(irtisanomiset ja lomautukset) koskettavat ja kapitalismin ”kehittyessä”
tulevat koskettamaan määrällisesti yhä suurempia työntekijä – ja
toimihenkilöjoukkoja. Marxin talousteoriasta voi tehdä lisäksi
päätelmän, että kapitalistisen tuotannon laajetessa myös tuota taloutta
kohtaavat kriisit ovat taipuvaiset muuttumaan aikaisempaa suuremmiksi.
1990-luvun alun talouslamaa on ainakin työttömyysindikaattoria käyttäen
pidetty Suomen uudenaikaisen taloushistorian suurimpana.
Vihdoin
voidaan myös päätellä, että suhteellisen liikaväestön (tuotannosta
syrjäytettyjen ja syrjäytettävien) absoluuttisen määrän lisääntyessä
tuota väestönosaa koskettavat yhä enemmän syrjäytymisen ja myös
suoranaisen köyhäläisyyden (pauperismin) tuntomerkit. Syrjäytyminen ja
pauperismi ulottuvat koskettamaan sellaisia väestöryhmiä, joiden
aikaisemmin on katsottu olleen tuon ”pahan kosketuksen”
ulottumattomissa. Taloudellinen epävarmuus ja suoranainen köyhäläisyys
(pauperismi) ulottuu siten koskemaan myös ”parempia piirejä” eli niitä,
jotka aikaisemmalla työ- ja elämänurallaan ovat kuuluneet ”hyvin
toimeentuleviin ihmisiin”.
6.3.2. Ulkomaankauppa
Marx
havaitsi myös ulkomaankaupassa elementtejä, joilla on vaikutuksia
voiton keskimääräisen suhdeluvun muotoutumiseen. Aihe on ajankohtainen,
sillä esimerkiksi nykyistä kansainvälistä talouspoliittista tilannetta
silmällä pitäen voidaan kysyä, mikä on sen kehityssuunnan vaikutus
voiton suhdelukuun, jossa yritykset (pääomanomistajat) siirtävät
tuotantoaan kehittyneemmistä kapitalistisista maista halvan työvoiman
maihin (vrt. ns. Kiina-ilmiö) ? Marx (1976, 240; 1904,218) kirjoitti
noin 140 vuotta sitten mm.: ”Mitä tulee toisaalta siirtomaihin jne.
sijoitettuihin pääomiin, niin niillä voi olla korkeampia voiton
suhdelukuja, koska voiton suhdeluku on niissä ylipäätään alhaisemman
kehityksen vuoksi korkeampi ja samoin työn riisto on suurempi
käytettäessä orjia, kuleja jne.” (1976, 241).
Nykyajan orjia ja
kuleja käytetään taloudellisesti heikommin kehittyneissä halpatyövoiman
maissa, jonne suomalaisyrityksetkin siirtävät lisääntyvässä määrin
tuotantoaan. Marxilaisen arvoteorian ja yleensä työarvoteorian mukaan
työvoima on kapitalismissa tavara, jota ostetaan ja myydään
työmarkkinoilla. Nykyisin vallitseva tilanne on kansainvälisesti ja
taloudellisesti suosiollinen pääomanomistajien voiton suhdeluvun
kohottamispyrkimyksille kehitysmaissa siksi, että viimeksi mainituissa
on käytettävissä runsaasti halpaa liikaväestöä (vrt. käynnissä oleva
Kiinan taloudellinen rakennemuutos maatalousvaltaisesta maasta
teollisuusvaltioksi) sekä lähellä olevat, käytännöllisesti katsoen
rajattomat markkinat tuotettaville hyödykkeille ja palveluksille.
Samanaikaisesti
siinä (kehittyneessä) kapitalistisessa maassa, josta yritykset lähtevät
hakemaan ”kovempaa tulosta” muualta, taloudelliset vaikutukset
saattavat olla kahtalaisia. Nuo vaikutukset voivat kohottaa voiton
suhdelukua myös kotimaassa, mutta (mikä on myös hyvin todennäköistä) ne
voivat jättää jälkeensä konkursseja, työttömyyttä ja siten suhteellisen
ylijäämäväestön kasvua myös siellä. ”Orjia ja kuleja” saattaa siten
esiintyä entistä enemmän myös mm. suomalaisilla työpaikoilla
erityisesti ulkomaisen (mutta myös kotimaisen) työvoiman muodossa
erilaisissa ”reppufirmoissa” jne.
Pääomien ”karkaaminen”
halpatyövoiman maihin (mikä ilmiö tietysti on vain eräs keino pääoman
omistajien voiton suhdeluvun alenemispyrkimyksen torjumiseksi eli
voittojen kasvattamiseksi) saattaa aiheuttaa vastaavan suhdeluvun
voimakkaan alenemistendenssin ”kotimaassa” eli pääomien lähtökohtamaassa
pienentämällä siellä syntyvän työttömyyden myötä jopa dramaattisesti
elävän työvoiman osuutta tuotantoprosessissa. Näin voiton suhdeluvun
lasku saattaa siellä hidastaa uusien itsenäisten pääomien muodostumista
ja edistää ylituotantoa, keinottelua ja kriisejä.
”Diskurssin”
inspiroimiseksi voitaisiin tässä yhteydessä esittää sellainenkin
kysymys, että onko sosialistinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä nyt
pyrkimässä maapallolle tavallaan kahta tietä. Eli ovatko toisaalta
pitkälle kehittyneiden kapitalistimaiden yritykset taloudellista
huipputeknologiaa Kiinaan siirtämällä rakentamassa ”hartiavoimin”
kiinalaista sosialismia ja samalla sosialismia maailmanlaajuisessa
mittakaavassa ? Vai työntävätkö kansainväliset suuryhtiöt ja pääomat
tieltään Kiinan monessa suhteessa vielä kehitysasteella olevat
sosialismin elementit? Onko toisaalta suurpääoma halpatyövoiman maihin
siirtyessään jättämässä selustan avoimeksi järjestelmän muutosta
vaativille voimille pitkälle kehittyneessä markkinataloudessa vai luoko
kasvava epävarmuus ja epätasa-arvo oikeistolaisia vastavoimia tuon
markkinatalouden piirissä?
6.3.3. Osakepääoman lisääntyminen
Viimeisenä
(last not least) voiton suhdeluvun alenemista hidastavana tekijänä Marx
kiinnitti huomiota ”osakepääoman lisääntymiseen” (Marx 1976, 243).
Vaikka Marx käsitteli ”osakepääoman lisääntymistä” voiton suhdeluvun
yhteydessä Pääoman kolmannessa kirjassa vain lyhyesti (huomauttaen, että
”aiheeseen ei voi toistaiseksi syvällisemmin puuttua”) hän kuitenkin
teki tuossa tarkastelussa joitakin hyvin tärkeitä havaintoja myös
nykykehitystä ajatellen. Hän totesi (Marx 1976, 243; sama 1904, 221),
että kapitalistisen tuotannon edistyessä osa pääomasta katsotaan
ainoastaan korkoa tuottavaksi pääomaksi ja sitä käytetään vain
sellaisena.
Edellä sanottuun läheisesti liittyvänä tekijänä Marx
huomautti, että eräät pääomat, vaikka ne onkin sijoitettu ( saks.
gestect = sijoitettu, kätketty) suuriin tuotannollisiin yrityksiin,
tuottavat kaikkien kustannusten vähentämisen jälkeen ainoastaan suuria
tai pieniä korkoja, niin sanottuja osinkoja (Dividenden). Nämä osingot
eivät ”mene mukaan” yleisen voiton suhdeluvun tasoittumisprosessiin,
”koska niiden (osinkojen) voiton suhdeluku on keskimääräistä voiton
suhdelukua pienempi”. ”Jos ne menisivät mukaan (sisältyisivät SR), niin
voiton keskimääräinen suhdeluku laskisi paljon alemmaksi.”
Marx
totesi, että teoriassa osingot voitaisiin huomioida voiton
keskimääräistä suhdelukua laskettaessa, mutta ”silloin saadaan pienempi
voiton suhdeluku kuin se, joka on näkyvissä ja jolla on todella määräävä
merkitys kapitalisteille, koska juuri näissä yrityksissä pysyvä pääoma
on suurimmillaan verrattuna vaihtelevaan pääomaan” (Marx, mt. suom. s.
243; saks. 221-2).
Kun esim. suomalaisen yrityselämän
viimeaikaisten laajojen irtisanomisten yhteydessä on ihmetelty, miksi
monet menestyvät yritykset irtisanovat väkeään ja samanaikaisesti
maksavat jopa jättimäisiä osinkoja johtajilleen, keskeinen selitys
löytyy Marxin voiton suhdeluku – analyysistä. Osingot ovat yrityksissä
ylimääräistä rahaa , joka pyrkii painamaan alaspäin voiton suhdelukua
(tai ei ainakaan kohota tuota suhdelukua riittävästi ylöspäin) ja josta
yrityksen on johtonsa mielestä suorastaan päästävä eroon ”taseita
keventämällä”. Nuo yritykset ovat omalla alueellaan tavallaan
saavuttaneet kapitalismin niille tarjoaman ”kannattavan” tuotannollisen
toiminnan ylärajan. Ne eivät katso voivansa käyttää ylimääräisiä
rahojaan riittävää (mielestään riittävää) voittoa tuottaviin
lisäinvestointeihin, mikä aiheuttaa niille tarpeen vapautua noista
varoista osinkoja jakamalla samalla kun ne pyrkivät vapautumaan
(investointien ”puuttumisen” johdosta) ”ylimääräiseksi” muuttuvasta
työvoimastaan.
YLE radio 1: n talousarvio-ohjelmassa 12.3.2004
todettiin, että pörssiyhtiöt jakavat Suomessa osinkoja vuoden 2004
aikana yhteensä ennätysmäiset 6.37 miljardia euroa. Ohjelmassa
asiantuntijana kuultu Helsingin kauppakorkeakoulun professori Heikki
Niskakangas totesi, että syynä osingonjakohalukkuuteen on paitsi
osinkojen saattaminen veronalaiseksi tuloksi Suomessa (vuoden 2005
alusta) myös se, että nykyisissä omistajapohjaisissa yrityksissä
pyritään omistajavoiton maksimointiin. Niskakangas jatkoi, että
osinkojen jako ja yrityksen toteuttamat irtisanomiset tähtäävät tuohon
samaan päämäärään. Mainitussa ohjelmassa todettiin, että osingoille on
käyttöä myös (jos halutaan) muuhun tarkoitukseen kuin suoraan omistajien
rikastuttamiseen. Esimerkkinä Niskakangas mainitsi puhelinoperaattori
Elisan, joka ei jakanut osinkoja vuonna 2003. Niskakankaan mukaan Elisa
tarvitsee kassavarantonsa näköpiirissä oleviin sisäisiin
organisaatiojärjestelyihinsä eikä siksi jaa osinkoja (Talousarvio.
Näkemiin hyvinvointivaltio… YLE radio 1, 12.3.2004).
Suomen
julkisessa sanassa on viime aikoina alettu kiinnittää huomiota siihen,
että useat pörssiyhtiöt maksavat jopa tulostaan suuremmat osingot eli
käyttävät yhtiöön vuosien mittaan kerättyä varallisuutta osinkojen
maksuun. Myös monet tappiollisen tuloksen tehneet yritykset maksavat
omistajilleen osinkoja. (Räikeimpiin tapauksiin lukeutunee
ahvenanmaalainen Viking Line, joka samaan aikaan kun maksaa
omistajilleen osinkoja, vaatii valtiolta tukea ja henkilöstöltään
säästöjä). Menettelyyn liittyy se olennainen tekijä, että kun yritykset
käyttävät suurimman osan tuloksestaan osingonmaksuun, rahaa jää vähemmän
tai ei lainkaan investointeihin (Helsingin Sanomat 16.2.2004,
pääkirjoitus: Osinkorahat ovat pois…).
Tässä on siis eräs
työntekijöiden tuotannosta syrjäyttämisen osasyy. Pääomanomistaja
katsoo, että on edullisempaa jakaa osa yrityksen tuloksesta osinkoina
kuin (mahdollisten) investointien kautta syntyvinä voittoina ja
palkkoina. Jaettavat osingot lisäävät voiton = lisäarvon (m)
absoluuttista määrää ja työvoiman arvon (v) alentuessa ( irtisanomisten
seurauksena) ne (osingot) pyrkivät kohottamaan voiton suhdelukua sen
sijaan että ne yrityksen taseissa ”maatessaan” pyrkivät tuota suhdelukua
alentamaan.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on vähitellen alettu
nostaa esiin kysymys siitä, eikö jättimäisiä osinkoja voitaisi käyttää
muuhun tarkoitukseen kuin harvalukuisten omistajien rikastuttamiseen.
SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen totesi maaliskuussa 2004, että
”Voitontavoittelu on saanut yrityksissä muotoja, joita on vaikea
ymmärtää, kun osingonjakomahdollisuuksia pyritään parantamaan
irtisanomisilla ja heikennetään näin investointimahdollisuuksia”
(Hautamäki 2004). Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan
kesäkuussa 2004, että Valtion rautatiet eli VR-konserni maksaa
valtiolle osinkoina 40 miljoonaa euroa vuonna 2004. Huomauttaen, että
”osinko on puhdasta tulonsiirtoa valtiolle”, HS vaati, että tuo raha on
”ilman muuta käytettävä raideliikenteen hyväksi”, lähinnä rataverkon
kunnossapitoon (HS 21.6.2004: VR:n maksamat osingot…). Mainittu vaatimus
nostaa esiin kysymyksen, eikö osinkotuloja yleensä tule käyttää koko
yhteiskuntaa ja tuotantoelämää hyödyttäviin tarkoituksiin ?
Vallitseva käytäntö ei ole toistaiseksi juurikaan suuntautunut tuon vaatimuksen kannalle.
Niinpä
lääkeyhtiö Orionin hallitus ehdotti syksyllä 2003, että yhtiö jakaisi
omistajilleen ko. vuoden joulukuussa osinkoina yli sata miljoonaa euroa
eli kosmetiikkayhtiö Noiron kaupasta lokakuussa saadun kauppahinnan
kokonaisuudessaan. Keväällä 2003 jaetun osingon kanssa vuoden 2003
Orionin osakepotti tuli olemaan 2.6 kertaa konsernin vuoden 2002
tuloksen suuruinen. Huomio kiintyi Orionin toimitusjohtajan Jukka
Viinasen toteamukseen, jonka mukaan Noiron kauppahinta jaetaan
omistajille, ”koska yhtiö ei tarvitse varoja investointeihin” (Lassila
2003, vahvennus SR).
Entä sitten Orionin vuoden 2003 aikana irtisanomat kolmesataa työntekijää?
”Heille
minä sanon, että Noiron kauppa ja irtisanomiset eivät liity millään
tavalla toisiinsa. Emme voi muuttua työksi, vaikka rahaa olisikin”,
toimitusjohtaja Viinanen huomautti (Lassila 2003, vahvennus SR).
Henkilöstön taholta tuohon vastattiin, että henkilöstö näköjään
kuitenkin voi muuttua rahaksi, vaikka työtä olisikin. Huomautukseen
sisältyi viittaus siihen, että yrityksen pitkäaikaisia toimihenkilöitä
ostettiin irtisanotuiksi määrätyillä kertakorvauksilla eli ”heidän
elämäntyönsä rahastettiin kertakäyttöisenä pelimerkkinä” (Siltala 2004).
Eikö
toimitusjohtaja Viinanen edellä ilmaise ja tunnusta oikeastaan sen,
että lääkeyhtiö Orion monien muiden yritysten tavoin on tässä saapunut
oman tuotannollisen toimintansa takarajalle: yrityksen tuotannollista
pohjaa ei voida laajentaa, mutta voittoja (osinkoja) voidaan ja
suorastaan täytyy jakaa omistajille, Samalla ilmenee, että kapitalismi
on kohdannut rajan, jossa käytettävissä olevia varoja ei käytetä
pääomanomistajien asettamien ehtojen vuoksi tuotantoelämän
laajentamiseksi ja kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi, vaan ne
jaetaan henkilöille ja yhteisöille, jotka eivät niitä tarvitse.
Tässä
yhteydessä Marxin analyysi kohoaa suorastaan hätkähdyttävään
ajankohtaisuuteen. Marx totesi, että ”voiton suhdeluvun lasku hidastaa
uusien itsenäisten pääomien muodostumista” ja että taloustieteilijät
tuntevat että kapitalistinen tuotantotapa luo tässä itselleen rajan.
Porvarilliset taloustieteilijät, jotka Ricardon tavoin pitävät
kapitalistista tuotantotapaa ainoana ja ehdottomana, eivät kuitenkaan
vieritä tuon rajan olemassaoloa kapitalistisen tuotantomuodon, vaan
esim. luonnon rajoittuneisuuden syyksi (Ricardon maankorko-opin mukaan
ongelmana oli maan niukkuuteen perustuva talouselämän rajoittuneisuus).
Marxin arvio on kova: ”Mutta siinä kammossa, jota he (porvarilliset
taloustieteilijät SR) tuntevat laskevan voiton suhdeluvun edessä, on
tärkeintä tunne, että kapitalistinen tuotantotapa kohtaa tuotantovoimien
kehittyessä rajan, jolla ei ole mitään tekemistä rikkauksien
tuottamisen kanssa sinänsä; ja tämä omalaatuinen raja on todistuksena
kapitalistisen tuotantotavan rajoittuneisuudesta ja vain
historiallisesta, ohimenevästä luonteesta” (Marx, 1976, 245; 1904,223
vahvennettu SR).
Helsingin Sanomien taloussivulla
kerrottiin 8.12.2004, että Suomessa pörssiyhtiöt (yhteensä 31
pörssiyhtiötä) olivat syksyn 2004 aikana jakaneet ylimääräisinä
osinkoina 850 miljoonaa euroa niiden 6.5 miljardin euron lisäksi, jotka
jaettiin jo saman vuoden keväällä vuoden 2003 tuloksesta. Saman
kirjoituksen (Kallionpää 2004) mukaan varainhoitoyhtiö Mandatumin
toimitusjohtaja Kari Järvinen ”olisi odottanut yhtiöiltä vieläkin
agressiivisempaa anteliaisuutta.”
Niinpä tietenkin ! Kuinkahan
hirvittävän pitäisi sen ”agressiivisemman anteliaisuuden” olla, mikä
tyydyttäisi pääomanomistajien miljardiahneuden. Helsingin Sanomien
saman numeron samalla taloussivulla oli osinkoja koskevan kirjoituksen
(”Lisäosinkoja jaetaan nyt kilvan”) alapuolella Annakaisa
Pirilä-Mänttärin kirjoitus ”Puoli miljardia työntekijää tienaa alle
dollarin päivässä”. Viimeksi mainitussa kirjoituksessa viitataan
Kansainvälisen työjärjestön ILO:n julkistamaan raporttiin, jonka mukaan
noin 550 miljoonaa maailman työläistä elää alle dollarilla eli vajaalla
75 sentillä päivässä. Saman ILO:n raportin mukaan puolet maailman työtä
tekevistä ihmisistä eli 1.4 miljardia työssä käyvää elää alle kahdella
dollarilla eli vajaalla 1,5 eurolla päivässä (Pirilä-Mänttäri 2004).
Nuo
kaksi edellä mainittua otsikkoa perätysten saman lehden taloussivulla
nostavat mieleen inhorealistisen tuntemuksen. Molemmissa kirjoituksissa
puhutaan ”miljardeista”: toisessa suomalaisen yhteiskunnan
miljardiosingoista, toisessa puolentoista miljardin työssä käyvän
elämästä köyhyysrajalla tai sen alapuolella. Suomalaisten
toimitusjohtajien (enempää kuin muidenkaan johtajien) jotka osallistuvat
miljardiosinkojen jakoon, ei ole kuultu puhuvan siitä, että noille 1.5
miljardille köyhälle työssäkäyvälle tulisi suunnata ”agressiivisempaa
anteliaisuutta.” Ja mikäli puhuvat, on ehkä syytä pelätä pahinta.
Kansainvälinen
työjärjestö neuvoo raportissaan World Employment Report 2004-2005,
että köyhyyttä tulisi vähentää keskittämällä talouspoliittiset toimet
kunnollisten ja tuottavien työpaikkojen luomiseen (Pirilä- Mänttäri
2004). Niinpä niin. Sitähän on yritetty yhteiskunnassa korostaa, mutta
kun osingot tuntuvat olevan omistajille investointeja makeampia.
Mikä
siis on osingonjaon oikeutus ja moraali vai onko sellaista olemassa ?
Osingonjakoa kannattavan professori Jarmo Leppiniemen mukaan ellei
osinkoja jaettaisi se olisi yhtä kuin ”rahan polttamista” (YLE radio 1,
5.12.2003. Aamun peili. klo 7.00).
Historiassa on esimerkkejä
siitä, että nälkää näkevän maailman keskellä ja tavallaan silmien edessä
on poltettu viljaa ylituotantokriisin voittamiseksi ja taloudellisten
voittojen turvaamiseksi. Eikö osinkokäytännössä, jossa mahtavia osinkoja
jaetaan samanaikaisesti kun työntekijöitä ja toimihenkilöitä
irtisanotaan ja lomautetaan yrityksistä niiden pörssikurssien
nostamiseksi, ole kyseessä jotenkin vastaava barbaarinen ja
”sivistyneeseen maailmaan” kirjaimellisesti sopimaton viljan
polttamisilmiö. Eikö osinkoihin käytettävät rahamäärät voitaisi esim.
Suomessa käyttää uusiin investointeihin, tuotannon laajentamiseen ja
siten uusien työpaikkojen luomiseen (joita pääministeri Matti Vanhasen
johtama punamultahallitus on luvannut hallitusohjelmassaan lisätä 100
000:lla vaalikauden 2003-2007 aikana, mutta joka tavoite ei näillä
näkymin ole toteutumassa) ?
6.4. Pääoman lyhentynyt kiertokulku R - R’
Kuva
keskimääräisen voiton suhdeluvun alenemistendenssistä ja keinoista,
joita hyväkseen käyttäen pääomanomistajat toimivat tuon tendenssin
torjumiseksi jäisi epätäydelliseksi, ellei kiinnitettäisi huomiota
alenemistendenssiin läheisesti liittyvään ja Marxin paljastamaan
ilmiöön, jota voidaan kutsua ”pääoman lyhentyneeksi kiertokuluksi”.
Marxin
mukaan korkoa tuottavassa pääomassa ”Meillä on edessämme kaava R – R’,
raha joka synnyttää lisää rahaa, itseään lisäävä arvo, ilman sitä
prosessia (tuotantoprosessia SR), joka välittää molempia äärijäseniä”
(Marx, 1976, 388 ja 1904, 377). Marx analysoi edellä mainittua
näkemystään seuraavasti.
Tavanomaisessa kaupankäyntipääomassa R –
T - R’ (raha-tavara-suurempi raha) on kyse siitä, että rahalla
ostetaan tavara, joka puolestaan vaihdetaan uuteen (suurempaan)
rahamäärään (R´). Kapitalismissa työvoima on tavara ja sikäli
erityislaatuinen, että se pystyy lisäämään omaa arvoaan. Kapitalisti
ostaa työvoiman, joka tuottaa hänelle ostoarvoa suuremman arvon.
Kaupankäyntipääomassa
R-T-R’ on yhä kyse liikkeestä, prosessista, joka jakautuu kahdeksi
vastakkaiseksi tapahtumaksi, tavaroiden ostamiseksi ja myymiseksi. Sen
sijaan korkoa tuottavan pääoman muodossa, jossa kapitalisti lainaa rahaa
korkoa vastaan tavoitellen alkuperäistä rahamäärää suurempaa rahaa eli
kaavassa R – R’ tuo edellä mainittu liike, tavaran osto ja myynti on
lakannut eli kuoleutunut.
Marxin analyysin mukaan pääomasuhde
(eli pääoman ja työn välinen suhde) kehittyy kapitalismissa yhä enemmän
kohti korkoa tuottavan pääoman kaavaa R - R’, jossa (pelkkä) raha ”luo”
enemmän rahaa. Tämä on seurausta siitä, että kun korko alun perin on
vain osa voitosta eli lisäarvosta, jonka (viimeksi mainitun) ”toimiva
kapitalisti puristaa työläisestä”, niin jatkossa korko ”itsenäistyy”
korkoa korolle kasvaen ikään kuin tuotantoprosessin ulkopuoliseksi ja
ikään kuin ilman tuota prosessia syntyneeksi, alkuperäiseksi ”pääoman
varsinaiseksi hedelmäksi”, jossa ei ole ”tässä muodossa enää mitään
syntymämerkkejä” (Marx 1976, 389 ja sama 1904, 378).
Marxin
näkemykseen viitaten Chesnais (1997,74) toteaa, että mitä enemmän
finanssitalouden piiri laajenee ja kasvaa sitä enemmän se aiheuttaa
fetisismin mahtavaa kehittymistä, mikä kylläkin jo sinänsä on
sisäistyneenä tavarasuhteissa, mutta joka saa valtavan yllykkeen
nykyisistä finanssimarkkinoista. 1980-luvun kuluessa alkanut
finanssipääoman siirtojen (transactions) räjähdysmäinen kasvu ja niiden
jatkuminen 90-luvulla ovat Chesnaisin mukaan ”paljastaneet
problematiikan, jonka Marx esitti kokonaan toisella rahatalouden
kehitystasolla”.
”Pääomasuhde saavuttaa korkoa tuottavassa
pääomassa ulkopuolisimman ja fetissimäisimmän muotonsa,” Marx kirjoittaa
ja jatkaa, että kun kaava R – T - R’ supistetaan molemmiksi
äärijäsenikseen R - R’, niin kyseessä on raha, joka luo enemmän rahaa.
”Se on pääoman alkuperäinen ja yleinen kaava, järjettömäksi
tiivistelmäksi kutistettuna.” Korkoa tuottavan pääoman muodossa tämä
ominaisuus ilmenee välittömästi, ilman tuotanto- ja
kiertokulkuprosessien välitystä. Ulospäin näyttää siltä kuin raha
itsessään synnyttäisi lisää rahaa. ”Pääoma ilmenee salaperäisenä ja
itsensä luovana koron lähteenä, oman itsensä lisääntymisen lähteenä”
(Marx 1976, 388-9; 1904, 377-8).
”Pääoman fetissiasu …on
tässä pisimmillään. (Kaavassa) R - R’ meillä on pääoman irrationaalinen
muoto, tuotantosuhteiden vääristymisen ja aineellistumisen korkein
potenssi: korkoa tuottavan pääoman muoto…; rahan ja vastaavasti tavaran
kyky lisätä omaa arvoaan uusintamisesta riippumatta, toisin sanoen se on
pääoman mystifiointia räikeimmässä muodossaan” (Marx 1976, 389)
(vahvennus SR).
Pääomasuhde saa edellä kuvatunlaisen muodon sitä
enemmän mitä suuremmassa määrin kapitalismin ja kapitalistisen
rahatalouden kehittyessä ns. kuvitteellinen talous irtoaa
reaalitaloudesta. Täsmällisemmin sanottuna kuvitteellinen (fiktiivinen)
talous on juuri rahasuhteiden irtoamista reaalisista
tuotantosuhteista. Tuohon ilmiöön liittyy eräänä keskeisenä tekijänä
voiton suhdeluvun alenemispyrkimys, jonka viimeksi mainitun keskeinen
syy on tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sijoitettavan pysyvän
pääomanosan suhteeton kasvu (kasvattaminen) elävään työvoimaan nähden.
”Jotta työläisen liikkeeseen paneman pysyvän pääoman kymmenkertaistuessa
päästäisiin samaan (entiseen SR) voiton suhdelukuun, lisätyöajan
täytyisi kymmenkertaistua eikä ennen pitkää koko työaika, eivät edes
vuorokauden 24 tuntia riittäisi, vaikka pääoma anastaisikin ajan
kokonaan” (Marx, 1976, 395, vahvennus SR).
Edellä Marx itse
asiassa lausuu tuomion myös nykyajan työajan pidentämistä vaativille
piireille. Jos pidentämisen tielle lähdetään, tuolle tielle ei ole
loppua näkyvissä ja vuorokaudessa on vain 24 tuntia (lopulta oltaisiin
kai tilanteessa, jossa vuorokautta pitäisi pidentää). Jo nykyisellään
yritys taloudellisen maksimituloksen saavuttamiseksi työelämässä hipoo
hyvin yleisesti inhimillisen suorituskyvyn rajoja, kuten työläisten ja
toimihenkilöiden työuupumus, masennus ja muut väsymisilmiöt osoittavat.
Kapitalistinen
tuotantomuoto kohtaa siis rajan, jossa pääoman ”suden nälkää” ei
pystytä tyydyttämään materiaalisissa tuotantoehdoissa pysyen. Siksi on
ilmeisen houkuttelevaa luopua yhä enemmän tuskaa tuottavasta tavarasta,
tavaratyöstä (joka pääomanomistajan mielestä on erityisesti nykyisissä
hyvinvointivaltioissa liian kallista) ja koko tuotantoprosessista sekä
”oikaista” lyhennettyyn eli kutistettuun pääoman liikkeeseen. Tämä
tapahtuu ratkaisevasti mielikuvituksen voimalla. Marx huomauttaa, että
kokonaistyöpäivän kesto rajoittaa tuotannossa pääoman kasaamista, mutta
”jos lisäarvo käsitetään koron irrationaalisessa muodossa” (siis
muodossa R - R’), niin silloin rajaeste on voitettavissa ja ”pääoman
kasaaminen ylittää kaiken mielikuvituksen” (Marx, 1976, 395).
Pääoman
kasaaminen näyttää todella ylittävän kaiken mielikuvituksen nykyisessä
spekulatiivisessa, fiktiivisessä taloudessa. Eikö siinä ole kysymys
Marxin ennusteen toteutumisesta, jossa työvoimaa tullaan ostamaan
suhteellisesti yhä vähemmän ja jossa kapitalistisia tuotantosuhteita
tulevat hallitsemaan yhä enemmän rahasuhteet, pelkkää korkoa tuottavan
pääoman kaava eli raha tuottaa suuremman rahan R – R’ ? Perinteisestä
kaupankäyntikaavasta R – T – R’, jossa rahalla ostetaan tavara (= työ)
ja tämä tavara vaihdetaan suurempaan rahaan, välijäsen T putoaa yhä
enemmän pois. Kokonaisia tuotannon aloja voi siis pudota ”väliin”. Onko
ihme jos työttömyys lisääntyy kuin tauti ja YT-neuvottelujen virta on
loputon?
Pääoman ”lyhentynyt kiertokulku” on eräs niistä
historiallisista keinoista, oikeastaan ”kikoista”, joilla
pääomanomistajat yrittävät kiertää voiton suhdeluvun alenemispyrkimyksen
aiheuttamat ongelmat, harmit ja vaikeudet.
Tuotantovälineiden
(ja tuotantovälineiden käytön) yksityisomistukseen perustuvan
järjestelmän pohja on liian kapea hallitakseen yhteiskunnan kasvavia
tuotantovoimia ja kansalaisten luovia kykyjä sekä tyydyttääkseen
riittävästi kansalaisten tarpeita. Se, että kapitalismi luo
kuvitteellisen (ratkaisevasti mielikuvituksen voimaan perustuvan)
”talouden” varsinaisen reaalitalouden päälle ja rinnalle, osoittaa, että
reaalitalouden lait ovat muuttuneet liian ”ahtaiksi”
yksityisomistukselliselle tuotantojärjestelmälle.
Pääomanomistajat
ja rahakauppiaat ovat pörssikapitalismin avulla asettuneet tavallaan
uhmaamaan viimeksi mainittua väitettä. Omistussuhteita on ”avarrettu”
eli rikkaita on rikastutettu ikään kuin samalla haluten osoittaa, että
”rahaa on” ja että yksityisomistuksellinen kapitalismi sisältää
riittävästi voimavaroja reaalitalouden hallitsemiseksi eli että
yksityisomistus sittenkin olisi riittävän ”avara” pitämään sisällään
kasvavat tuotantovoimat.
Kuvitteelliseen talouteen turvautuva
kapitalismi on kuin doping-aineita käyttävä urheilija, jonka omat
rahkeet eivät riitä tai kuin huumeita käyttävä henkilö, joka haluaa
”avartaa” liian ahtaiksi osoittautuvia rajojaan. Noiden aineiden
käytöstä on kuitenkin yhä vaikeampi palata arjen realiteetteihin.
Tässä
yhteydessä on syytä myös palauttaa mieleen Marxin (1976,435) toteamus,
jonka mukaan osakelaitos eli osakejärjestelmä “hävittää
yksityisteollisuutta sitä mukaa kuin osakejärjestelmä leviää ja ottaa
hallintaansa uusia tuotannonaloja”. Kun esim. suuria yrityskauppoja
käydään lähes yksinomaan osakkeita vaihtamalla – kuten esimerkiksi
teleyhtiö Sonera on tehnyt saksalaisen Deutsche Telekom’in kanssa - ja
kun osakkeiden arvot voivat vaihdella mitä omituisimmista syistä,
työläisten luomat taloudelliset (todelliset) arvot saattavat joutua
kokemaan mahtavia arvonalennuksia.
Syrjäytymisen ja
syrjäyttämisen osalta tämän päivän talouselämän keskeisimmäksi
kysymykseksi on nostettava koko pörssikapitalismin kyseenalaistaminen.
Ellei pörssijärjestelmän olemassaoloa kyseenalaisteta, pörssi
kyseenalaistaa talouselämän olemassaolon. Toisin sanoen fiktiivinen
(kuvitteellinen) talous on palkansaajille, yrittäjille ja ay-liikkeelle
hengenvaarallinen ”naapuri”.
Marxin mukaan kuvitelma
pääomafetisismistä on saavuttanut täyttymyksensä korkoa tuottavan
pääoman kaavassa R-R’. Nimittäin mielikuvitusta on, että rahan
luonteeseen kuuluisi synnynnäinen kyky tuottaa lisäarvoa puhtaana
automaattina geometrisessa sarjassa ikään kuin puussa kasvaen. Menneen
työn tuotteiden arvon säilyttäminen ja uusintaminen tapahtuu ainoastaan
elävän työn kautta ja ansiosta ja siksi ”tiedämme, että menneen työn
tuotteiden herruus elävään lisätyöhön kestää juuri vain sen verran kuin
kestää pääomasuhde: määrätty yhteiskuntasuhde, missä mennyt työ on
itsenäisenä ja ylivoimaisena elävää työtä vastassa” (Marx 1976, 395;
1904, 385).
6.5. Lähteet :
Akkanen, Juha, SAK haluaa neuvotteluja irtisanomisten hillitsemiseksi. Helsingin Sanomat 31.10.2003.
Chesnais, Francois, L’émergence d’un régime d’accumulation mondial à dominante financière. La Pensée. No 309/1997, 61-85.
Engels,
Friedrich: Täydennys ja lisäys Pääoman kolmanteen osaan (kirjoitettu
touko-kesäkuussa 1895). Teoksessa: Marx, Karl: Pääoma.
Kansantaloustieteen arvostelua. 3.osa. Kustannusliike Edistys. Moskova
1976, 871-896.
Hallituksen pitää osata sanoa ei myös yritysjohdolle. Helsingin Sanomat 3.12.2003, pääkirjoitus.
Hautamäki, Jaakko, Lipponen: Yritykset parantavat osingonjakoa irtisanomisilla. Helsingin Sanomat 14.3.2004.
Intel uskoo pitkään taantumaan tietoliikennealalla. Helsingin Sanomat 12.8.2001.
Kallionpää, Katri, Lisäosinkoja jaetaan nyt kilvan. Helsingin Sanomat 8.12.2004.
Lassila, Anni, Orion jakaa lisäosinkoina Noiron koko kauppahinnan. Helsingin Sanomat 21.11.2003.
Lisää pidätyksiä Parmalat-skandaalissa. Helsingin Sanomat 2.1.2004
Marx, Karl, Pääoma 1.osa. Kansantaloustieteen arvostelua. Kustannusliike Progress. Moskova 1974.
Marx, Karl: Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3.osa. Kustannusliike Edistys. Moskova 1976.
Marx
, Karl: Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie. Dritter Band,
erster Theil. Buch III: Der Gesammtprocess der kapitalistischen
Produktion. Kapitel I bis XXVII. Herausgegeben von Friedrich Engels.
Zweite Auflage. Otto Meissners Verlag. Hamburg 1904.
Marx, Karl -
Engels, Friedrich: Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa: Marx-
Engels: Valitut teokset. Kuusi osaa. Osa 2, Kustannusliike Edistys.
Moskova 1978 s. 319 – 371.
Niemi, Tiina: Worldcom on saattanut kaunistella kirjanpitoaan arveltua kauemmin. Helsingin Sanomat 17.7.2002.
Osinkorahat ovat pois yritysten investoinneista. Helsingin Sanomat (pääkirjoitus) 16.2.2004.
Pirilä - Mänttäri, Annakaisa, Puoli miljardia työntekijää tienaa alle dollarin päivässä. Helsingin Sanomat 8.12.2004.
Rossi, Juhana: Worldcomin johtaja myi osakkeensa ajoissa. Helsingin Sanomat 4.7.2002.
Rossi, Juhana: Xerox myönsi yli kuuden miljardin dollarin kirjanpitovirheen. Helsingin Sanomat 29.6.2002.
Rossi, Juhana: Internetyhtiö AOL suurenteli liikevaihtoaan. Helsingin Sanomat 19.7. 2002.
Siltala, Juha, Miksi kannattava yritys sanoo irti työntekijöitä ? Helsingin Sanomat 11.2.2004. Vieraskynä.
Talousarvio. Näkemiin hyvinvointivaltio. Omistajat osinkomiljonääreinä. YLE radio 1, 12.3.2004.
Työaikojen lyhenemisessä käännekohta Euroopassa. Helsingin Sanomat 6.7.2004, pääkirjoitus.
VR:n maksamat osingot on käytettävä radanpitoon. Helsingin Sanomat 21.6.2004. Pääkirjoitus.
YLE radio 1, Ykkösaamu 20.10.2003, klo 8.10. (Toimittaja Leena Pakkanen).
YLE Radio 1, Aamun peili ja sää.18.3.2004, klo 7.00
