Virtuaaliraha, bittiraha ja inflaaatio 

Emeritusprofessori Uolevi Lehtinen patistaa Liiketaloustieteellisessä Aikakauskirjassa (1/2012) jatkamaan taantumakeskustelua monen erillisen kriisin summana syntyneestä kapitalismin poliittis-taloudellisesta systeemikriisistä. Sen teki mahdolliseksi rahoitusmarkkinoiden libertaristinen (siis negatiiviseen vapauskäsitykseen perustuva) julkisen sääntelyn alasajo, sen teknologinen perusta oli digitaalivallankumous, siihen liittyivät kapitalismin transformaatio maailmanlaajuiseksi finanssikapitalismiksi ja rahatalouden eriytyminen reaalitaloudesta, sen levitti maapallon kaikkiin osiin pääomamarkkinoiden globalisaatio ja sitä syvensi katteettoman virtuaalirahan massatuotanto. Tämä kehitys nopeutui radikaalisti Yhdysvalloissa presidentti Clintonin hallituskaudella. Kun pankkien sääntelyä liberalisoitiin, virtuaalirahan määrä kasvoi nopeasti uudenlaisten finanssituotteiden innovoimisen seurauksena. Tässä artikkelissa virtuaalirahan nähdään koostuvan ennen muuta arvopaperistetuista finanssituotteista sekä kahden markkinaosapuolen kesken tehdyillä OTC-kaupoilla luoduista synteettisistä, reaalitalouteen perustumattomista johdannaisista. Niiden avulla virtuaalirahaa voitiin synnyttää tyhjästä, ilman tavaroiden ja palvelusten tuotannon riesaa. Kun velkoja arvopaperistettiin, ne niputettiin läpinäkymättömiin paketteihin. Pankkiluotoista 90 % vaihtoi sillä tavalla velkojaa kasvattaen pankkien taseita virtuaalirahalla. Johdannaisten sofistikoiduimmista versioista tuli Warren Buffetin pelkäämiä ”massatuhoaseita” ja George Sorosin kammoksumia ”vetypommeja”, joita kukaan ei osaa tehdä vaarattomiksi. Johdannaisten (miinus valuuttajohdannaiset) kaupankäynnin liikevaihto ylitti kriisivuosina kymmenkertaisesti maailman reaalitalouden arvon. Finanssimarkkinoilla pankkien innovatiivisuus oli aluksi luova voima, joka kääntyi ennen pitkää niitä itseään vastaa. Uuden vuosituhannen alkuvuosina rahan uudenlainen tuotteistaminen lisäsi mitä ilmeisimmin talouskasvua, mutta vähitellen kasvupotentiaali heikkeni velkojen määrällisen liikakasvun ja niiden laadullisen heikkenemisen seurauksena. Systeemikriisin maissa kasvu syötiin ennakolta, ja sen reaalitaloudelliset seuraamukset tulevat näkyville vasta usean vuoden viipeellä. Yksityisen sektorin velkakriisi Finanssikriisi jatkuu, kun virtuaalisiin finanssituotteisiin kiinnittyneen ja markkinavoimien ”myrkyttämän” virtuaalirahan poisvetäminen markkinoilta ei ole hallinnassa. Sen johdosta, että pankkien väliset rahoitusmarkkinat eivät toimi, julkinen valta on joutunut vastuuseen pankkien keinotteluriskeistä ja käyttämään setelirahoitusta (= bittirahaa) markkinoiden käynnissä pitämiseen. Julkiset riskitakuut koskevat ennen muuta G20-ryhmän määrittämää 29 suurta SIFI-pankkia (SIFI = Systemically Important Financial Institution), joita ei niiden keskinäisen verkostumisen ja verkottumisen takia haluta ja voida päästää konkurssiin missään olosuhteissa. Velkakriisi käsitetään usein julkisen vallan ja nimenomaan valtiovallan ylivelkaantumiseksi, vaikka kyseessä on myös yksityisen sektorin ja sen finanssilaitosten velkaongelma. Yhdysvallat on maailman velkaisin valtio. Velkaa on kaiken kaikkiaan yli 60 biljoonaa dollaria, eikä sitä ole missään maassa koskaan ollut niin paljon. Sitä on melkein yhtä paljon kuin on koko maailman yhteenlaskettu vuotuinen kansantuote. Valtion osuus USA:n kokonaisvelasta (yli 100 % BKT:sta) ei kuitenkaan ole kuin vajaa kolmannes eli vain suurin piirtein maan vuosittaisen – maailman suurimman – kansantuotteen suuruinen. Maailman velkaisin valtiovalta on Japanissa, jossa valtionvelka on 235 prosenttia BKT:sta. Jos mitataan maiden kokonaisvelkaa (siis yksityiset velat mukaan lukien), velkojen täsmentäminen yhteismitallisiksi on vaikeaa. Seuraavat tiedot ovat siksi vain viitteellisiä, mutta ne riittävät vahvistamaan teesin siitä, että velka on myös yksityisen sektorin (ja sen sisällä rahoitussektorin) ongelma. Kokonaisvelkaantumisen luvut on laskenut Global Finance, ja ne ovat vuodelta 2011. Valtiovallan velkaluvut ovat The Economistista samalta vuodelta. Tärkeiden maiden velkaantuneisuus (suluissa valtion velka, molemmat BKT:sta) oli tilastoinnin aikaan seuraavanlainen: Irlanti 663 % (94 %), Japani 512 % (228 %), Englanti 507 % (77 %), Espanja 363 (63 %). Portugal 356 % (83 %), Yhdysvallat noin 350 % (102 %); Ranska 346 % (84 %), Italia 314 % (123 %), Saksa 278 % (79 %) ja Keikka 267 % (144 %). Valtioiden velkaantuminen on monessa näistä maista kasvanut yksityisten pankkien tai niiden velkojen sosialisoimisen johdosta. Valtionvelkakin voi siis olla yksityistä alkuperää. Paljonko on paljon? Kaikenlainen laittomuus, kierto, välttely ja kikkailu toimii sen joukon etua vastaan, jonka muodostavat maapallon 3 100 000 000 työtä tekevää ihmistä. Ihmiset ovat reaalitalous. Pankkien liikkeelle laskeman virtuaalirahan määrän mittasuhteista saa kuvan seuraavana esitettävistä luvuista. Siltä markkinarahalta puuttuu valtioiden liikkeelle laskeman rahan poliittinen vakaustakuu, ja sen valtavan rahamäärän merkitystä reaalitaloudelle ei ole taloustieteissä liiemmälti analysoitu. Ihmiskunta tuotti vuonna 2011 tavaroita ja palveluksia 70 biljoonan dollarin arvosta. Se oli maailman bruttokansantuote, jonka tuottamisesta maksettiin palkkoja 55 biljoonaa dollaria. Finanssikapitalismin temppeleitä ovat pörssit, joiden yhteenlaskettu liikevaihto oli 63 biljoonaa dollaria. Pörsseissä omistajat jakavat varallisuutta keskenään; ja niiden merkitys yritysrahoitukselle on Suomessa mitä ilmeisimmin yliarvioitu. Pörsseissä tuotteet ovat standardisoituja ja toiminta läpinäkyvää. Pelaamisella on säännöt, joiden rikkomisesta rangaistaan. Kaiken julkisen valvonnan ja sääntelyn ulkopuolella pyörii jättiläismäinen OTC-kaupankäynnin karuselli. Vuoden 2010 lopussa OTC-johdannaisia oli liikkeellä 607 biljoonan ja vuoden 2011 puolivälissä jo 708 biljoonan dollarin arvosta. Niihin liittyvät riskit on kätketty pankkien ja varjopankkien taseisiin, ja siellä ovat ne Mustat Pekat, joiden pelossa pankkien väliset markkinat ovat syväjäätyneet. Johdannaiskauppa on keskittynyt maailman mitassa suurpankeille. Neljäntoista suurimman pankin markkinaosuus OTC-johdannaisten eri lajeista on 80-90 %. Eniten rahaa maailmanmarkkinoilla liikutellaan vuosittain valuuttakaupassa, jonka liikevaihto on käsittämätön: yli 1 000 biljoonaa dollaria. Valuuttakauppaakin käydään johdannaisilla ja myös se on keskittynyt suurpankkien käsiin. Kymmenen suurpankkia hallitsee yli 3/4 siitä kaupankäynnistä. Liiketaloustieteilijät eivät näe tällaista markkinavallan keskittymistä uhkaksi vapaalle markkinataloudelle? Valtionvallan  roolin uusarviointitarve Kun pankit olivat käyttäneet virtuaalirahaa velalla vivuttamiseen ja keinotteluun ja kun Lehman Brothersin konkurssin jälkeen omaisuusarvot laskivat ja virtuaalirahan synnyttämiselle tärkeä finanssituotteiden kaupankäynti tyrehtyi, pankkien taseissa oli äkisti valtavat määrät epäkuranttia ja riskien myrkyttämää finanssimassaa, josta ei ollut mahdollista päästä eroon. Rahan tukkumarkkinoista tuli lumemarkkinat, koska ilman pankkien kotimaiden valtiovallan apua systeemi kaatuisi. Vapaus on illusorinen fiktio. Finanssikapitalismi on kaikesta huolimatta kyennyt valtaamaan itselleen suvereenin, itsenäisen ja riippumattoman yhteiskunnallisen tilan luomalla toimijoidensa välille virtuaalisen yhteisöllisyyden. Sen seurauksena valtiovalta, puolueet ja poliitikot ovat menettäneet täyden suvereenisuutensa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Valtiotieteilijöiden tulisikin tutkia finanssivallan vaikutus yhteiskuntaan siitä näkökulmasta, miten tässä valtioille näin pääsi käymään. Virtuaalinen vastaan reaalinen Maailmaa ei voi käsittää ilman käsitteitä. Tässä artikkelissa käsitellään eräitä finanssikapitalismin aspekteja virtuaalisuuden näkökulmasta. Sana ”virtuaalinen” ymmärrettiin muinaisessa Kreikassa ja Roomassa hyveellisyydeksi, rohkeudeksi ja voimaksi, jotka olivat miehisiä ominaisuuksia (vir = mies). Sanan etymologia ei kuvaa sen nykykäyttöä, jota ehkä luonnehtii parhaiten Shieldsin ilmaisu ”vallan voima” (strength of power). Suomen kielellä käännös voi olla kuvitteellinen, kuvaannollinen, keinotekoinen, fiktiivinen tai käsitteellinen, mutta yksinään ei virtuaalinen ole mitään niistä vaan pikemminkin siinä on piirteitä niistä kaikista. Kun vanha kapitalismi on organisoitunut yhteiskunnallisiksi rakenteiksi, finanssikapitalismi on virtuaalista siinä merkityksessä, että se on organisoitumaton. Kun nykyisyys on yleensä menneisyyden jatkumo, finanssikapitalismi ei kuitenkaan näytä olevan vanhan kapitalismin kehitysvaihe suoraan ylenevässä polvessa vaan se on syntynyt pikemminkin systeemin ulkopuolella siellä syntyneen virtuaalisen todellisuuden muuttuessa reaalisiksi. Vanhan kapitalismin käsitteistö ei täsmää niihin finanssikapitalismin ominaisuuksiin, jotka ovat laadullisia ja siltä osin yhtä vaikeasti vangittavissa matemaattisiin kaavoihin kuin energian laadullinen muutos eli entropian kasvu. Uusia käsitteitä tarvitaan kuvaamaan uutta todellisuutta, ja virtuaalisen merkitys on se, että siihen sisältyvä potentiaali voi muuttua todeksi ja muuttaa maailmaa näköisekseen. Se prosessi ei ole kuvitteellinen fiktio tai pelkkä uuden mallin simulointi reaaliseen todellisuuteen. Se on uutta todellisuutta. Siitä, että reaalitalous ”on olemassa”, ei liene epäselvyyttä. Siinä tuotetaan tavaroita ja palveluja elävällä ihmistyöllä ja kuolleella mutta esineellistetyllä työllä eli koneilla ja muulla teknologialla. Työn tulosten arvon mitta on raha. Finanssikapitalismissa raha ei kuitenkaan ole sidoksissa reaalitalouden tuotantoon, sillä pankit voivat luoda sitä tyhjästä, itse itsensä kanssa tai keskenään. Marxin filosofinen mutta modernin talouden kanssa huonosti yhteensopiva arvon mitta on ihmistyö: tavaran valmistukseen käytettävä yhteiskunna-llisesti välttämättömän työaika. Työarvoteorian perusteet natisevat liitoksissaan, jos työn kategoria laajennetaan tavaroiden tuotannon ulkopuolelle palveluihin ja ihmistyöhön, jota jälkimarxilaiset Hardt ja Negri kuvaavat biotuotannon käsitteellä. Se on itsensä elämän uusintamista ja uustuotantoa, sitä, että aineettoman tuotannon subjekteja ja objekteja ovat ihmiset itse. Pään ja sydämen työ on samaan aikaan sekä reaaliaikaista sosiaalista olemista että uuden sosiaalisen tulemista. Biotuotannossa ei ole niukkuutta raaka-aineesta, joka ei käytössä kulu eikä vähene. Siinä on jatkojalostettavaksi tarjolla yhteisen sosiaalisen pääoman koko varanto: kieli, mieli, tieto, tunne, elämykset, mieli- ja muistikuvat, tavat sekä sosiaaliset suhteet, käytännöt ja käyttäytymiskoodit.  ”Biopoliittinen” tuotanto ei mahdu bruttokansan-tuotteen käsitteen sisään. Rob Shieldsin mukaan uudenlaisen työn kulttuuriset ja sosiaaliset aspektit on laiminlyöty kehittyneen kapitalismin kuvauksessa ja finanssikapitalismissa työn koko olemus abstrahoidaan riippumattomaksi konkreettisesta yhteiskunnasta ja paikallisista erityispiirteistä. Lisäksi finanssikapitalismin käsitteistöstä puuttuu kokonaan luontosuhde: sen rahataloudellisessa sfäärissä ei ole tilaa luonnolle tai ympäristölle. Myöskään sen vaikutuksia tulonjakoon ei ole tutkittu, mutta kriisin syihin usein liitetty ”ahneus” antaa ymmärtää, että rahatalous kasvattaa ylimpien tuloluokkien ansioita. Kun virtuaaliset rakenteet näistä puutteista huolimatta ja ehkä niihin liittyen ovat raskaana (pregnant) uuden tulemiselle (toisin kuin pelkät fiktiot), virtuaalisuuteen liittyvän potentiaalin realisoituminen on mahdollinen. Se johtaa todellisuuden yhä suurempaan ristiriitaan markkinavallan ja kansojen demokraattisten päätöksentekomallien välillä. ”Virtuaalinen” antaa mahdollisuuden tarkastella tulevaa järjestystä tavalla, joka poikkeaa reaalisesti olemassa olevasta, materialisoituneesta ja todelliseksi koetusta järjestyksestä. Janne Tapper antaa sille yhteiskunnassa suorastaan luonnon ja uskonnon kaltaisen ontologisen perustan. Hän esittää analogian finanssisysteemistä eräänlaisena uskonnollisena instituutiona, jossa virtuaaliyhteisön jäsenillä on yhteiset materiaaliset edut ja sama uskonnollinen tai muu aatteellinen identiteetti. Tarkastellessaan konkreettisen (olemassa olevan) ja virtuaalisen (kuvitteellisen, ei-olemassa-olevan) yhteisyyttä ja erillisyyttä hän löytää analogian 2000-luvun finanssitalouden opin ja katolisen kirkon 1500-luvun opin yhteiskunnallisen vaikuttavuuden välille. Samaten Shields vertaa finanssitalouden virtuaalisuutta katolisen kirkon ehtoolliseen ja kirkon vanhaan väitteeseen, jonka mukaan siinä materialisoituivat konkreettisesti Kristuksen ruumis ja veri.  Tarvittiin Martti Luther sanomaan, että ne eivät materialisoidu konkreettisesti vaan vain virtuaalisesti. Taloustiede tarvitsee tänään omat uskonpuhdistajansa sanomaan, että valtaisa osa finanssituotteiden uustuotannosta on virtuaalista eli irrallaan reaalitaloudesta, tuhoaa olemassa olevan talouden hinta- ja arvosuhteet eikä koskaan realisoidu kaikilta osin konkreettisessa todellisuudessa. Daniel Miller pitää finanssijärjestelmän papiston kanonisoimaa oppia markkinoista ensisijaisena yhteiskunnan käytäntöihin nähden, ja jos tämä oppi ja käytäntö eivät vastaa toisiaan, markkinavalta haluaa muuttaa maailman vastaamaan uutta oppia (8). Se merkitsee näiden virtuaalivoimien epädemokraattista puuttumista yhteiskuntien päällysrakenteiseen: politiikkaan ja kansantalouden johtamiseen. Kellner & Thomas näkevät sen sosio-ekonomisen epätasa-arvon, joka syntyy yhteiskunnan kaikkinaisten rakenteiden rahataloudellistamisesta (financialization), olevan seurausta valtaeliitin digitaalisesta ylivoimasta, ja siltä osin finanssikapitalismin voittokulku perustuu siis myös teknologiseen kehitykseen. Virtuaalisuus ja taloustieteet Taloustieteiden mallittamilla tutkimuskohteilla koetaan yleisesti olevan fyysinen vastine. Teorian merkityksen ratkaisee sen ennustekyky: mitä tapahtuu tulevaisuudessa menneen kehityksen perusteella. ”Virtuaalisen” merkitys ei ole mallittamisessa vaan siinä, että se kaikkine johdannaisineen vaikuttaa ulkoa käsin todellisuuteen ja muuttaa sitä tavalla, jonka laadullisia ominaisuuksia ei voi mallittaa. Mika Mannermaata siteeraten ”eri puolilla maapalloa elävä globaali joukko ihmisiä, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään pääasiassa vain virtuaalisesti ja toimivat paikallisesti sekä omaavat uskonnollisen tai muun aatteellisen identiteetin ja mission, on globaali virtuaaliheimo, ellei peräti virtuaalikansa”. Kun Margaret Thatcherin mukaan yhteiskuntaa ei ole olemassa ja ”on vain yksittäisiä miehiä ja naisia, ja sitten on perheitä”, siinä katsannossa markkinavoimat ovat enemmän kuin finanssikapitalismin pyhä perhe. Ne ovat ylikansallinen virtuaaliheimo, jolla ei ole organisaatiota, johtoa tai koti- tai sijaintipaikkaa. Se käyttäytyy yhtäläisesti ja sen jäsenet ovat sähköisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Heimo äänestää jaloillaan, eikä sen ”markkinaparlamentti” ole sidottu eikä sitoudu kansainvälisiin sopimuksiin tai kansallisiin lakeihin. Heimon jäseniä yhdistäviä tekijöitä ovat usko negatiiviseen vapauteen (yhteiskunta ei saa rajoittaa yksilöiden taloudellista toimintaa), oman edun tavoittelu sekä oppi taloudellisesta tehokkuudesta ja negatiivisen vapauden ensisijaisuudesta yhteiskunnan muihin toimintoihin nähden. Kansantaloustieteessä, jonka ennusteiden perusteella tehdään talouspoliittiset päätökset, useat peruskäsitteet ovat virtuaalisia tai sitäkin fiktiivisempiä: vapaat markkinat, kuluttajan rationaalisuus, voiton ja utiliteetin maksimointi ja täydellinen tieto. Kaikki ne ovat ihmismielen luomia käsitteitä, jotka eivät ole konkreettisia, saati reaalisesti olemassa. Virtuaalirahan liikkeellelaskuun liittyy se näköharha, joka liittyy myös perinteisen rahan olemukseen, siihen, että yleisesti luullaan valtioiden – ja niiden nimissä keskuspankkien – laskevan liikkeelle kaiken kierrossa olevan rahan. Vain setelit ja kolikot lähtevät kiertoon suoraan keskuspankeista. Suurin osa liikkeelle lasketusta (tukku)rahasta on yksityispankkien tekoa. John Kenneth Galbraithin mukaan ”prosessi, jolla pankit luovat rahaa, on niin yksinkertainen, että sitä ihmismieli hylkii”. Yksinkertaisimmillaan prosessi toimii niin, että jokaista talletuksena saamaansa tai itse lainaksi ottamaansa euroa kohden pankit voivat myydä – niille asetetusta vakavaraisuusvaatimuksesta riippuen – moninkertaisen määrän lainaa. Tällä rahalla on kuitenkin reaalitalouteen liittyvä vastine pankin taseessa eikä se niin ollen ole virtuaalirahaa, joka syntyy pankkisektorin sisäisessä uuden rahan luomisen prosessissa ilman yhteyttä reaalitalouteen.                  Pankkien ja varjopankkien luoma virtuaaliraha on kiinnittynyt finanssituotteisiin, joiden raha-arvot fluktuoituvat toinen toisiaan vastaan ja konversioituvat eri tavoin todellisiksi hyödykkeiksi riippuen ajankohdan taloudellisesta trendistä: eletäänkö rahan inflatoitumisen vai deflatoitumisen aikaa. Virtuaalirahan luominen tyhjästä on yhteydessä pankkikonsernien sisäiseen kaupankäyntiin niiden omilla finanssituotteilla, kahden eri osapuolen tuotteiden vastavuoroiseen ostamiseen ja myymiseen, finanssituotteiden elinaikojen maturiteetteihin sekä johdannaisten arpajaisia muistuttavaan luonteeseen. Virtuaalirahalla on sellainen suora yhteys reaalitalouteen, että sen yliannostuksella on tuhottu tavaroiden ja palvelujen tuotannon (elävän työn) ja pääoman (kuolleen ja esineellistyneen työn) keskinäinen elimellinen yhteys ja niiden väliset historialliset arvo- ja hintasuhteet. Kaikkea finanssituotteisiin kiinnittynyttä ja realisoimistaan odottavaa virtuaalirahaa ei voida siirtää virtuaalimuodosta reaalitalouteen. Kun sitä on yritetty, reaalitalous on ajautunut nykyiseen kriisiin, jossa markkinat eivät toimi. Yksi systeemikriisin tärkeimmistä syistä on ollut pankkien itse itselleen ottama oikeus luoda omatoimisesti virtuaalirahaa, mikä on saattanut rahamarkkinat sellaiseen perustavaa laatua olevaan epätasapainotilaan, että siihen ei voida vaikuttaa rahapolitiikalla. Siitä ovat osoituksena keskuspankkirahan nollakorot. Kun pankit saavat keskuspankeilta rajattomasti rahaa nollakoroilla, se tulee maksuun säästäjille ja tallettajille vastaavina alhaisina korkoina.  Velkaongelma ei ratkea ennen kuin finanssikapitalismissa on vedetty markkinoilta pois löysä virtuaaliraha ja järjestelmän toimijat alkavat taas luottaa toisiinsa eivätkä joudu pelkäämään keskinäisessä kanssakäymisessään virtuaalirahakuplan puhkeamista. Finanssikapitalismissa pyhitetty oppi libertarismin negatiiviseen vapauteen perustuvista markkinoista on tuottanut 80 vuoteen syvimmän finanssikriisin, joka ei ole vain konventionaalisin käsittein määritelty velkakriisi vaan paljon enemmän. Siinä piilevät romahduksen ainekset. Lumedemokratia rulettaa Demokratia on käsite, jonka massiivinen väärinkäyttö perustuu siihen, että sillä ei ole tarkoin määriteltyä sisältöä. Finanssikapitalismi, joka ei ole yhteensopiva demokraattisen päätöksenteon kanssa, on onnistunut valtaamaan tajunnantuotantovälineiden herruuden ja mediavallan. Se käyttää informaatioteknologiaa oman kaanoninsa propagoimiseen ja tuottaa sen avulla yhteiskuntaan ihmisten sosiaalistumista ja kansalaisten alamaistumista virtuaalisen markkinavallan epäsuoraan komentotalouteen periaatteella ”raha ratkaisee”. Demokratian suora käännös kreikan kielestä on kansanvalta. Jos pitäydytään pelkkään käännökseen, pitää olla kansa, jotta olisi kansan valtaa. Eurooppalaisissa kansallisvaltioissa demokratia on mahdollinen, mutta määritelmä sulkee demokratian ulkopuolelle sen EU:n ylikansallisen päätöksenteon, jossa valtiot ovat eriarvoisia, EU:n tapauksessa isojen maiden valtaan väkiluvun perusteella. Jos kansakunnat joutuvat muiden päätöksillä toteuttamaan lainsäädäntöä, jota ne vastustavat ja jossa lainsäätäjät eivät kanna vastuuta päätöksistään näiden maiden kansalaisille, se ei ole demokratiaa. Siis ”ylikansallinen demokratia” on käsitteellinen mahdottomuus. EU:ssa liittovaltiota rakentavat federalistit haluavat ”eurooppalaistaa” unionin päätöksenteon. Siihen tarkoitukseen he tarvitsevat kaikille eurokansalaisille yhteisen identiteetin, koska ilman sitä heidän projektillaan ei ole legitimiteettiä eli yleistä hyväksyttävyyttä ainakaan kaikissa euromaissa. Identiteetti rakentuu tunteesta kyetä vaikuttamaan omiin asioihin. Demokratia-sanalla harhauttamista edusti EU:n pääkomissaari José Manuel Barroso, joka asetti europarlamentissa tavoitteekseen tehdä unionista ”kansallisvaltioiden demokraattisen liiton” Kun hän samassa paikassa esitti aiemmin, että ”vaatimuksella jäsenmaiden yksimielisyydestä ei enää anneta jonkun maan parille idiootille mahdollisuutta painostaa unionia”, hän kutsui idiooteiksi niitä, jotka kannattavat EU:n perustuslakiin kirjattua yksimielisyysperiaatetta laissa tarkasti määritellyssä asioissa. Barroso vaatii myös komission vallan merkittävää vahvistamista.  Kun komissaarit ovat tänään virkamiehiä, heistä halutaan tehdä parlamentaarinen hallitus, jonka olisi nautittava isojen maiden määrällisesti suuren meppirintaman luottamusta. Björn Wahlroos on Barrosoa rehellisempi, kun hän halveksii avoimesti olemassa olevien kansojen demokratiaa ja nimittää sitä ”enemmistön tyranniaksi”. Barrosokin on Wahlroosiin nähden demokraatti, kun hän vaatii valtaa kansojen valitsemille edustajille (siitä suurten ja pienten maiden välille syntyvine erilaisine vallankäyttöongelmineen) sen sijasta, että valtaa käyttää jaloilla äänestävä markkinaparlamentti. Samaa tarkoittaa myös Olli Rehn kirjoittaessaan, että ”parhaillaan on käynnissä merkittävä ajattelutavan muutos valtion ja markkinoiden keskinäisen suhteen osalta. Sokea luottamus markkinoiden kykyyn korjata omat virheensä on joutunut romukoppaan”. On sitten kuitenkin niin, että EU:ssa perustuslakikin taipuu, kun sitä taivutetaan. EU on rikkonut omaa perustuslakiaan, joka kieltää jäsenmaiden yhteisvastuun ja sen itsensä vastuun muiden maiden veloista. Tosiasiallista lainkiertoa on myös se, että yksimielisyyttä vaativien päätösten kiertämiseksi emumaat ovat perustaneet tosiasiallisesti EU:n sisään mutta juridisesti sen ulkopuolelle Luxemburgiin kaksi osakeyhtiötä (ERVV ja EVM) lainaamaan rahaa jäsenmaille tavalla, jonka EU:n perustuslaki kieltää. Myös Euroopan keskuspankki (EKP) edustaa EU:ssa demokratiavajetta ja viimeaikaisilla toimillaan myös moraalikatoa. Rahaliitto Emun jäsenmaat ovat maailmassa ainoita valtioita, jotka eivät itse pysty vaikuttamaan maassaan käytettävän rahan arvoon. Kansallinen demokratia on ilmeisesti EU:n rahapolitiikan kriisissä suuri häviäjä. Kun kriisioloissa rakenteellisia ratkaisuja on tehty ja tehdään vastoin EU:n perustuslakia ja ne ovat laittomia, kriisiä käytetään häikäilemättömästi hyväksi liittovaltion rakenteiden pystyttämiseen. Pankkimafia, rikollisjärjestö? Seuraavilla esimerkeillä kuvataan sitä, miten suuret pankit käyttävät häikäilemättömästi markkinavaltaa. Vapaus ei niille riitä, vaan ne syyllistyvät sen väärinkäyttöön. Pankkimafia on maailman mahtavin virtuaalinen rikollisjärjestö? Monissa niistä maista, joita me autamme EU:ssa taloudellisesti, veronkierto on kansanhuvi. Balkanilla sekä monissa Välimeren alueen EU-maissa harmaan talouden osuus on 20-30 prosenttia kansantuotteesta (BKT). Nämä pikkugangsterit ovat taparikollisia verrattuna maailman suurimpien pankkien virtuaaliseen rikollisjärjestöön pankkimafiaan ja sen bankstereihin, joiden rikoksista kansainvälinen media raportoi meille päivittäin. Kansainväliseen pankkitoimintaan on sisäänrakennettuna veronkierto veroparatiiseineen. Esimerkiksi englantilaisella suurpankilla Barcleysilla on brittiläisillä saarilla, mutta Englannin lakien ulottumattomissa 249 tytäryhtiötä veronkiertotarkoituksiin. Englannin 100 suurimmasta pörssiyhtiöstä 98 käyttää hyväksi verokeitaita ja -paratiiseja. Niillä oli vuoden 2010 laskennassa sellaisissa paikoissa 8 492 tytäryhtiötä, siis lähes 100 per pörssiyhtiö. Pankeissa keinotellaan muiden rahoilla. Sitä symboloivat miljarditappioita työnantajilleen tuottaneet meklarit singaporilaisesta Barings Bankista (Nick Leeson), ranskalaisesta Société Généralesta (Jérôme Kerviel, jolle määrättyjen vahingonkorvausten maksuun menee 177 000 vuotta) ja sveitsiläisestä UBS-pankista (Kweku Adobol). Viimeksi paljastuneen USA:n suurimman pankin (ja pankkivalvonnan lisäämistä ankarasti vastustavan) JP Morgan Chasen keinottelun miljarditappioiden syyllisiä ei ole julkistettu. Kuinka paljon onkaan julkistamatta niitä tapauksia, joissa keinottelu ei ole tuottanut tappioita? Moraalin kohentajaksi ryhtynyt Yhdysvaltain pörssivalvoja SEC syytti vuonna 2011 yhteensä 63 banksteria sisäpiiritiedon hyväksikäytöstä. Heistä 56 tunnusti. Todellinen roistopankki on yhdysvaltalainen Goldman Sachs, joka on saanut lukuisia tuomioita sijoittajien pettämisestä. Sille määrätyt lukuisat sakot eivät ole koskettaneet pankin vastuuhenkilöitä, jotka olivat saaneet bonukset lakien rikkomisesta; sakothan maksoi pankki. Kun pörssivalvoja (SEC) määräsi Goldman Sachsille harhaanjohtaneesta pörssi-informaatiosta SEC:n historian suurimmat sakot, 550 miljoonaa dollaria, pankin pörssikurssi kääntyi nousuun. Pelätty sakko olikin vain kuudesosa pankin ensimmäisen kvartaalin tuloksesta. Goldman ei ole ainoa pankki, joka toimii kuin rikollisjärjestö. Citigroup väärennytti virkailijoillaan asuntolainojen velkakirjoja. Sakko: 240 miljoonaa dollaria. Bank of America jäi kiinni samasta asiasta. Sakko: miljardi dollaria. Saksalainen Deutsche Bank möi Yhdysvalloissa maksukyvyttömien velallisten asuntolainoja priimana. Sakko: 200 miljoonaa dollaria. Pankit eivät myöntäneet mitään, mutta maksoivat nämä rahat SEC:lle siitä, ettei niitä viedä oikeuteen. Maailman suurimmista pankeista Barcleys, UBS, Deutsche Bank, JPMorgan 0Chase, Citigroup ja RBS manipuloivat markkinoiden itsensä tuottamaa Libor-viitekorkoa tuottaen sijoittajille miljardien eurojen tappiot. Niitä sakotetaan ja ne joutuvat vastaamaan miljardien vahingonkorvausvaatimuksiin, mutta banksterit saivat pitää bonuksensa laittomista voitoista. Maailman kolmen suurimman joukkoon kuuluva Hongkongin ja Shanghain pankki HSBC myönsi toimineensa meksikolaisen huumerahan pesulana. Se sai siitä jättiläissakot. Pankkirikollisuus jää usein niiden moraalis-eettisten kannanottojen varjoon, jolla tuomitaan ahneus ja bonukset. Kun rikos on riittävän suuri, sitä ei huomata. Emun kriisi, federalismin keppihevonen Kaiken tämän jälkeen on nyt mahdollista todeta, että Emun kriisi ei ole vain yhteisrahan kriisi vaan osa kansainvälistä finanssikriisiä. Sillä on myös oma eurooppalainen ulottuvuutensa, josta Juha Tervala kirjoittaa, että ylivelkamaiden vaikeuksissa ”tarinan keskeinen opetus on se, että jos lähtee rahaliittoon Saksan kanssa, pitää omaksua saksalainen palkkapolitiikka. Muiden euromaiden palkankorotusten tulee olla sopusoinnussa Saksan palkankorotusten kanssa.” Eurostatin tilastoista voi laskea, että euron olemassaolon aikana on saksalaisen työn hinta noussut vain 26 %, mutta kreikkalaisen 50 %, irlantilaisen 52 %, italialaisen 57 %, portugalilaisen 69 % ja espanjalaisen 72 %. Joskus saattaa olla hedelmällistä kääntää asiat päälaelleen ja miettiä sellaista vaihtoehtoa, että Emun sairas maa onkin Saksa ja että itse asiassa sille pitäisi hyväksyttää sopeutumisohjelma sen yhteiselolle muiden eurooppalaisten kanssa siihen tapaan kuin nyt laaditaan kuriohjelmia ylivelkamaille. Siitä, että edut ovat erilaisia, kertovat arviot eri maiden rahan arvosta Emun mahdollisen hajoamisen tai yksittäisten maiden eron jälkeen. Jos Kreikka jättäisi Emun, sen arvioidaan tarvitsevan 50 prosentin devalvaation. Jos taas Saksa luopuisi eurosta ja palaisi omaan rahaan, sen on arveltu revalvoituvan 30 prosenttia. Saksan kannalta Kreikan ero sen maksamatta jättämine velkoineenkin lienee halvempi ratkaisu kuin sen oman teollisuuden 30 prosentin kilpailukyvyn menetys yhdessä yössä oman markan käyttöönoton seurauksena. Tältä pohjalta voisi arvata, että Emu pysyy koossa. Riskit rahaliiton hajoamisesta ovat liian suuret kaikille osapuolille. Silti voidaan ajautua tilanteeseen, jossa Emu hajoaa. Nyt se jo on menettänyt toimintakykynsä. Johdatus EU:n komission toimintaan kriisin ratkaisemisessa löytyy Milton Friedmanin nerokkaasta sitaatista: ”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että meidän tehtävämme on juuri se, kehittää nykyiselle politiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.” EU:n komissio toimii juuri tällä tavalla. Se on johdonmukaisesti pitänyt elossa ja tarjolla EU:n liittovaltioimista, ja sitä se tekee tämän kriisin varjolla. Se ei esitä ratkaisuehdotuksia akuuttiin kriisiin, vaan se ehdottaa aina ”lisää Eurooppaa” eli enemmän liittovaltiota. Poliittisesti mahdottomia mutta poliittisesti väistämättöminä markkinoituja ehdotuksia talousunionista ja jopa yhteisistä veroista, pankkiunionista ja yhteisvastuuseen perustuvasta talletussuojasta ja pankkien saneerausrahastosta sekä yhteisvastuullisista eurobondeista ei ole tehty akuutin velkakriisin ratkaisemiseksi vaan EU:n liittovaltioimiseksi- Kriisin ratkaisumalli On tietoinen provokaatio kyseenalaistaa viralliseen kaanoniin kuuluva hokema siitä, miten inflaatio on aina pahasta. On kuitenkin nähty, että velkakriisi ei ratkea nykypolitiikalla, jonka tärkeimpiä elementtejä ovat EKP:n yksioikoinen inflaation vastainen taistelu, EU:n harjoittama yksioikoinen sisäisen devalvaation politiikka ja johtavien jäsenmaiden kalliisti ylläpidettävät palomuurit. Velanhoidossa – ja vähän talouden kasvussakin – pienoinen inflaatio on ihmelääke. Kun velkojen nimellisarvo säilyy, mutta rahan arvo huononee, ei ole sellaista velkaa, jota ei olisi helpompi maksaa huonommalla kuin paremmalla rahalla, siis ennemminkin inflaatiolla kuin deflaatiolla. (Inflaatiomittarit on kytketty vain reaalitalouteen ja vain hintojen ja palkkojen nousuun. Osakkeiden, johdannaisten, muiden pörssituotteiden ja muun omaisuuden hinnannousu ei vallalla olevassa taloustieteessä ole inflaatiota, vaikka pääomamarkkinoilla olisi päällä täysi hype. Kun keskuspankkien inflaation vastainen taistelu kohdistuu vain reaalitalouden hintoihin ja palkkoihin, virtuaalirahalla puhalletut kuplat ja paiseet ovat jääneet huomaamatta. Siltä osin taloudellisen taantuman ja mahdollisen laman ainekset on tuotettu keskuspankeissa, jotka eivät ole kriisisyyttömiä.) Kriisin vastalääke on taloudellinen kasvu, jota Yhdysvaltain ja Euroopan keskuspankit ovat pyrkineet edistämään seteli- eli bittirahoituksella (QE1-3, LTRO, OMT). Kun niiden toimintaa arvostellaan siitä näkökulmasta, että ne ruokkivat inflaatio-odotuksia, Fedin pääjohtaja Ben Bernanke sanoo rahan tyhjästä luomisen pitäneen yllä talouskasvua. Johnny Åkerholmin mielestä käsitys inflaation myönteisestä vaikutuksesta velkojen reaaliarvon alenemiseen perustuu kokemuksiin säännellystä taloudesta eikä toimi liberalisoiduilla markkinoilla. Hän näkee inflaatio-odotusten nostavan markkinoilla rahan hintaa eli korkoa ja ennustaa koronnousun vaikutusten syövän velkojen reaaliarvon alenemisesta saatavan hyödyn. Silloin vastakkain ovat varanto ja virta, velan määrä ja sen uusimisesta maksuun pantavan rahan hinta eli korko. Hän uskoo, että inflaatio ei toimi vapailla markkinoilla vanhaan tapaan. Inflaatiolla on kuitenkin muitakin dynaamisia vaikutuksia kuin koron nousu. Sen uskotaan luovan uutta taloudellista kasvua, ja kasvu on ainoa toimiva lääke velkaongelman ratkaisemiselle. Tätä näkemystä tukee epäsuorasti Bernanke puolustaessaan USA:n talouden jatkuvaa bittirahoitusta. Systeemikriisin ratkaisu löytyy Euroopassa enää vain niin, että EKP vaihtaa rahapoliittisen paradigmansa, luopuu yksinomaisesta inflaation vastaisesta taistelusta ja suuntaa LTRO:n ja OMT:n kaltaiset bittirahoitusohjelma pankkien sijasta valtioille eli ostaa valtioiden velkapapereita niiltä itseltään ilman pankkien välitystä. Se on laitonta, mutta EU:ssa laki joustaa, jos on tahto sitä joustattaa. Sitä laittomuutta jouduttaa ylivelkamaiden kapinointi EU:n keskusvallan kurinpitotoimia kohtaan. Tästä kriisistä selvitään ulos tavalla taikka toisella, mutta tulevien kriisien torjuntaa varten on nyt kiireesti erotettava toisistaan yhtäältä talletus- ja asuntolainapankit ja toisaalta liike- ja investointipankit. Ne investointipankit, jotka keinottelevat itsensä konkurssitilaan, on voitava päästää konkurssiin ilman että EU-maat pannaan yhteisvastuuseen niiden pelastamisesta. Kun jäsenmaa pyytää EU:lta pankkitukea, on pantava toimeen omistaja- ja sijoittajavastuu ja ensin, ennen avun myöntämistä, toteutettava velkasaneeraus viivästyttämättä sitä vuosikausia niin että osa velkojista vapautuu veloistaan saamalla ne siirretyksi muiden maiden valtiovallan maksettaviksi. Järjestelmäkriisin perusongelma on se, että ei uskalleta tunnustaa virtuaalisten markkinavoimien liikkeelle laskeman katteettoman virtuaalirahan reaalitaloudelle aiheuttamaa ongelmaa: sen määrä on ajettava alas. Valtioita tarvitaan apuun, mutta niiden on asetettava avun ehdoiksi velkojen saneeraus ja sijoittajavastuu. Virtuaalisen rahavallan hegemonia estänee nämä ratkaisut, ja kriisi jatkuu. Lähdeaineistoa: Shields, Rob (2003) The Virtual, London and New York: Routledge. Hardt Michael & Negri Antonio,(2001): Empire, Harvard University Press, USA Tapper Janne, Virtuaalinen vs. konkreettinen – luonnos ubiikkiyhteiskunnan poliittisuudesta, Futura 3/2012 Miller Daniel (1998) ‘Conclusion: A Theory of Virtualism’, teoksessa Carrier, James G & Miller (eds.), Virtualism: A New Political Economy, Oxford and New York: Berg Kellner Douglas & Thomas Andrew, The Virtual by Rob Shields reviewed, Culture and Society, Vol 20, nr. 6, December 2003 Mannermaa Mika, (2009) Jokuveli. Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa, Helsinki: WSOYpro Galbraith J.K., (1975), Money: Whence it came, Where it Went, Bridgewater, N.J. : Replica Books, Baker & Taylor, 2001 Wahlroos Björn, (2012), Markkinat ja demokratia, Otava, Keuruu Rehn Olli (2012), Myrskyn silmässä, Otava. Keuruu Tervala Juha, Euroalueen talouskriisin syyt, Kansantaloudellinen Aikakauskirja 2/2012 Friedman Milton (1962), Capitalism and Freedom, University of Chicago Press, reprinted 1982 Seppänen Esko (2012), Emumunaus, Into, Riika

Euron ensimmäinen kriisi

6.5.2010   

Erkki Toivanen  

 

”EU:n yhteisvaluutan tulevaisuus ja kohtalo punnitaan vasta sen jouduttua ensimmäiseen kriisiin. Silloin mitataan jäsenvaltioiden hallitusten yhteisvastuu ja kriisiin joutuneen kansan valmius hyväksyä uhraukset, jotka sen on tehtävä – ei enää oman kansallisen valuuttansa, vaan unionin yhteisen valuutan hyväksi. Kansalaisten kädessä euro on kuin vihkisormus, avioliiton vertauskuva. Mutta sormuksen tavoin se on vain metallikappale, kunnes avio-onnen täyttymys on koettu, euron arvo sisäistetty ja perusta uskollisuudelle syntynyt. Siihen menee vuosia”.
Sanat ovat haastattelusta, jonka yksi yhteisvaluutan arkkitehdeistä, professori Niels Thygesen, antoi minulle Kööpenhaminassa pari vuotta ennen euron käyttöönottoa. Rahaliiton säännöt laatineen Delors’in komitean asiantuntijajäsenenä hän asetteli sanansa varovasti – mutta ilmeisen kaukonäköisesti.
”Vertaisin euroa laivaan, joka lähetetään kartoittamattomille vesille, valuuttamarkkinoiden ulapoille ja karikkoihin. Matkan päämäärä on silti selvä: poliittinen unioni, Euroopan valtioiden liiton tiivistäminen Euroopan liittovaltioksi. Taloudellisella integraatiolla on alun alkaen ollut ainoana päämääränä Euroopan valtioiden ja kansojen poliittinen yhdentyminen. Ilman poliittista liittoa EMU:lla ja eurolla tuskin on tulevaisuutta, sillä rahaliitto ilman yhteistä finanssi- ja talouspolitiikkaa on kuin laiva ilman kapteenia ja peräsintä. Valuuttamarkkinoiden aallokossa sitä voi odottaa ennemmin tai myöhemmin haaksirikko”.
Kreikan kriisissä olemme tulleet vasta alun loppuun. Edessä on selvä valinta: Joko EMU hajoaa tai EU – ainakin euroalue - liittovaltioistuu yhteisen talous- ja finanssipolitiikan toteuttajaksi.
Thygesen myönsi, että rahaliiton toteuttamisessa edettiin ’väärässä järjestyksessä’, kun EMU-vankkurit valjastettiin vielä syntymättömän juhdan, Euroopan Yhdysvaltojen, eteen. Hän muistutti, että Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa dollarista tuli ’yhteisvaluutta’ vasta 1913, kun liittovaltion keskuspankki, The Federal Reserve, perustettiin.
”Me panemme uhkarohkeasti EMU:n onnistumisen yhden kortin varaan: Kutsumme sitä konvergenssiksi. Oletamme jäsenmaiden kansantalouksien kehityserojen jatkuvasti supistuvan ja niiden lähenevän toisiaan – mihin sisämarkkinoiden toteuttaminen vuodesta 1993 on tähdännyt”.
Konvergenssin mittapuuksi komitea oli laatinut kriteerit, jotka koskivat inflaatiota, korkokantaa, budjettialijäämiä, valtion velkaa ja valuutan arvoa. Viidestä EMU-kriteeristä ei Thygesenin mielestä voi eikä tule tinkiä, jos euro aiotaan säilyttää uskottavana valuuttana. Hän vertasi niitä ”automaattiseen ohjausjärjestelmään”. Se oli asennettava eurolaivaan sen lähtiessä satamasta vuosituhannen vaihduttua.
Siinä vaiheessa oltiin vielä kaukana tavoitteesta, konvergenssissa olevien kansantalouksien luomasta ”optimaalisesta valuutta-alueesta”: Silloisista EU-maista vain Alankomaat, Tanska, Ranska, Saksa ja Britannia täyttivät EMU-indikaattorilla ilmaistun euro-kunnon eli niiden lukema oli alle 20. Belgian lukema oli 23, Espanjan 26, Italian 30 - mutta Kreikan 51,8!
Kun kysyin, voisiko Kreikan talous koskaan saavuttaa konvergenssin avulla EMU-kriteerit täyttävän kunnon, Thygesen otaksui sen vaativan ainakin yhden sukupolven uurastuksen elinkeinoelämän rakenteiden ja poliittisen kulttuurin uudistamiseksi. Kreikan budjettialijäämä oli tuolloin 17,9 prosenttia kansantuotteesta eli ylitti kriteerin kuusinkertaisesti. ”Koska EMU:n tarkoitus on yhdentää eikä jakaa Eurooppaa, meidän on ehkä syytä odottaa vuosikymmen tai pari ennen kuin siirrymme yhteisvaluuttaan”.
Poliittiset tapahtumat ratkaisivat EMU:n aikataulun. Saksojen yhdistyminen oli pakottanut Ranskan arvioimaan uudelleen asemansa EU:n poliittisena johtajana. Valuuttamarkkinoiden valtiaana D-markka (johon Ranska oli kytkenyt franginsa) takaisi väkivahvalle Saksalle ehdottoman johtoaseman. Presidentti Mitterrand oivalsi, että yhteisvaluutta oli sopivasti ’Eurooppa-henkinen’ keino Saksan rahamahdin kuohitsemiseksi. Sitä ei liittokansleri Helmut Kohl voisi ’hyvänä eurooppalaisena’ torjua. Olihan hänen tavoitteenaan luoda Saksojen yhdistyttyä uusi Saksa, ein europäisches Deutschland, eurooppalainen Saksa, jonka tavoitteena olisi kaikessa Euroopan kansojen yhteisen asian palveleminen.
Kun Kohl ja Mitterrand olivat valmiit ilmoittamaan hallitustensa päättäneen EMU:sta ja euroon siirtymisestä vuonna 2002, 117 Saksan johtavaa ekonomistia allekirjoitti vetoomuksen EMU:n lykkäämiseksi ainakin kahdella vuodella. Heidän mielestään tosiasiat osoittivat, että tiellä konvergenssiin ei ollut edetty kyllin pitkälle. Asiantuntijoiden mielipide jäi omaan arvoonsa, sillä liittokanslerilla oli omat syynsä kiirehtiä valuuttaliittoa. Korot olivat ennätyksellisen korkealla Saksojen yhdistymisestä aiheutuneiden kustannusten kattamiseksi kansainvälisiltä valuuttamarkkinoilta. D-markan arvo oli vastaavasti noussut niin korkealle, että vienti alkoi hiipua ja työttömien määrä uhkasi ylittää 4 miljoonan psykologisen rajan. Saksan D-markka tarvitsi devalvaation – siinä missä yhtä yliarvostettu Ranskan franc fort – mutta Bundesbankin johto oli toista mieltä. Kansalaismielipide ei olisi sekään antanut Kohlille anteeksi kansalliseksi toteemiksi kohonneen D-markan arvon alentamista.
EMU tarjosi Ranskalle ja Saksalle niiden kipeästi tarvitseman devalvaation durch die Hintertür, takaoven kautta, niin kuin yksi Deutsche Bankin johtajista minulle kameran edessä sittemmin tunnusti. Kun kysyin, kuinka suuren devalvaation Saksa silloin tarvitsi, hän vastasi: ”Vähintään 20 prosenttia, enintään 25 prosenttia”. Euro devalvoitui syntyessään 30 prosenttia suhteessa dollariin. Ranskan ja Saksan akseli oli tuottanut EMU:n kummankin eduksi. Liittokansleri Kohl oli tosin edellyttänyt sitoumusta siirtymisestä rahaliiton kautta poliittiseen unioniin. Sillä vain se varmistaisi jatkossa yhteisen talous- ja finanssipolitiikan syntymisen yhteisvaluutan uskottavuuden takeeksi. Mutta Kohlin tavoite jäi siinä kiireessä syrjään.
Ei ollut aikaa kuunnella asiantuntijoiden neuvoja. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus oli Berliinissä ja Pariisissa etusijalla.
Kiireessä syntynyt raha- ja talousliitto natisi alun alkaen liitoksissaan. Ranskan budjettivaje oli saatu EMU-kuntoon vain tilastoeriä ”sopivasti” siirtelemällä; Belgian valtionvelka ylitti kaksinverroin (130 prosenttia) kriteerin salliman 60 prosenttia kansantuotteesta – mutta eihän ”kuutosmaata” ja EU:n päämajan kotia voitu jättää EMU:n ulkopuolelle! Jos kerran Belgia, miksei Italia, jonka valtionvelka oli ”vain” 125%/bkt? Italian talous saatiin väenväkisin, mutta vain osittain tungetuiksi kriteerien korsettiin.
Saksan Bundesbankissa oli pelätty alun alkaen pahinta. Valtiovarainministeri Theo Waigelin vaatimuksesta Dublinin huippukokouksessa 1996 sovittiin kasvu- ja vakaussopimuksesta EMU:n kriteerien lukitsemiseksi. Niistä poikkeaminen johtaisi sakkorangaistuksiin. Ilmaan oli myös heitetty ajatus kahdesta yhteisvaluutasta: Pohjois-Euroopan kurinalaiset jäsenmaat saisivat rahakseen neuron, Etelä-Euroopan holtittomille tuhlaajille perustettaisiin rahayksiköksi sudo. Mutta Ranskan etu vaati kilpailijoiden kytkemistä tiukasti yhteisiin euro-valjaisiin. Ranskan Välimeren-politiikka edellytti myös Kreikan mukaantuloa rahaliittoon. Saksa antoi pitkin hampain periksi.
Euron ensimmäisen kriisin siemen oli kylvetty.
Oli siksi kohtalon ivaa, että Saksa joutui ensimmäisenä itse rikkomaan kasvu- ja vakaussopimuksen ehtoja. Komission silloinen presidentti Romano Prodi – jonka tehtävänä oli valvoa sopimuksen noudattamista ja sakottaa sen rikkoneita – ilmoitti julkisesti pitävänsä kasvu- ja vakaussopimusta ”typeränä”. Sopimus menetti uskottavuutensa, kun sen rangaistuspykäliä ei sovellettu kriteerit rikkoneisiin Ranskaan ja Saksaan. Sittemmin sopimuksen ehdot väljennettiin ”joustaviksi”. Valitettavasti niiden voi katsoa menettäneen lopulta merkityksensä finanssi- ja talouskriisin myllerryksessä.
Entä nyt? Kreikan aiheuttama kriisi ei näet jääne viimeiseksi. Milloin on vuorossa Italia, Espanja, Portugali? Euroalueen jäsenmaiden reaktiot kriisiin ja sen selvittämiseen osoittavat kuinka hajalla EU:n ’ydin’ vielä on. Syntynyt järjestely ei näet tuo ratkaisua perusongelmiin. Sen tarkoituksena oli ilmeisesti rauhoittaa markkinoita ja luoda vaikutelma yhteisöstä, jolla on poliittista tahtoa ja kykyä toimia yksissä tuumin hätään joutuneen jäsenmaan auttamiseksi, koska yhteisvaluutan uskottavuus edellyttää viime kädessä yhteisvastuuta. Siitä ei juuri näkynyt merkkejä Kreikan kriisin puhjettua helmikuussa. EU:n ”presidentistä” ei ole kuulunut haikuakaan. Angela Merkel on sen sijaan yrittänyt esiintyä EU:n johtajana asemassa, johon Saksan asema maksumiehenä hänet oikeuttaa.
Merkel pysyy tiukasti kannassaan, että Kreikan oli autettava itse itseään, pantava taloutensa kuntoon ilman Saksan veronmaksajien tukea. Eivätkö juuri EU:n Kreikalle vuosien kuluessa maksamat erilaiset tuet olleet yhtenä syynä holtittomaan taloudenpitoon? Miksi euro-kumppaneiden tulisi auttaa maata, jonka hallitus salaa totuuden tilastoja väärentämällä, jossa eläkeikä on keskimäärin 58 vuotta, jonka keskiluokka ja yrittäjät kiertävät veroja, joista arviolta 50 prosenttia menee suoraan ”vääriin taskuihin”?
Siitä perimmältään selittyy, että euroalueen tukipaketti olisi Ateenan hallituksen käytössä vasta viimeisenä vaihtoehtona sen jälkeen, kun Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on kantanut oman kortensa kekoon. Kreikalta menee ainakin viisi vuotta ennen kuin se selviää veloista. Sen hoitokustannukset nousisivat yli 8:aan prosenttiin kansantuotteesta. Se supistaisi talouskasvua. Kreikan kansantuote 2014 arvioidaankin vähintäin 5 prosenttia tämänvuotista pienemmäksi, valtion velaksi 153%/bkt.
Olisivatko kreikkalaiset valmiit tinkimään elintasostaan, sosiaaliturvasta ja valtion palveluista – ja maksamaan vihdoin veroja? Olisivatko kansainväliset sijoittajat valmiit rahoittamaan velkaa, jos Kreikan talouden kasvu pysähtyy ja taantuu vuodesta toiseen, yhteiskuntarauha järkkyy vielä arvaamattomin seurauksin?
Niels Thygesen muistutti, ettei euron arvo ole hallitusten päätettävissä. Se määräytyy valuuttamarkkinoilla. Aivan niin kuin merenkävijän on hyväksyttävä merivirrat ja tuulet ja varauduttava myrskyihin, aivan samoin eurolaivan miehistön on sopeuduttava rahoitus- ja valuuttamarkkinoita ohjaaviin voimiin – etenkin kun aluksella ei ole kapteenia, konemestaria eikä perämiestä.
Nähtäväksi jää, miten EMU-maat suhtautuvat Ranskan ehdotukseen, että Eurooppa-neuvostosta tulisi unionin ja euroalueen talouspolitiikkaa ohjaava ja siitä päättävä hallitus. Sitähän Helmut Kohl oli turhaan vaatinut Mitterrandilta D-markasta luopumisen hintana. Ehkä Kreikan kriisi saa euroalueen hallitukset oivaltamaan, ettei yhteisvaluutta toimi ajan oloon ilman yhteistä finanssi- ja talouspolitiikkaa, niin kuin Thygesen varoitti.
Poliittista tahtoa sen askeleen ottamiseen tuskin vielä on tämän ensimmäisen kriisin jälkeen. EU on samalla astunut tyhjiöön: Maastrichtin sopimuksen valtionvelkaa koskeva pykälä on ohitettu, samoin kuin kasvu- ja vakaussopimus. Vaihtoehtona on EMU:n hajoaminen tai EU:n liittovaltioistuminen yhteisen talous- ja finanssipolitiikan toteuttajaksi.

Suomi on Pihalla

23.10.2012 

 Juhani Huopainen  

Pikainen tussahdukseni Sarvamaan tekstiin Suomi on Ytimessä.
Olen herra Sarvamaan kanssa samaa mieltä siitä, että eurolla ei ole selviämismahdollisuuksia ilman liittovaltiota, mutta eri mieltä siitä, olisiko se sen arvoista. Olen myös aivan eri mieltä siitä, että kyseinen pankkivalvonta-aikataulun lykkääminen yli Saksan vaalien olisi jotenkin merkittävä askel kohti tuota liittovaltiota. Se oli aikataululykkäys ja periaatepäätös, ja muut liittovaltion elementit ovat täysin hakusessa vielä. Ehkä tämä on Sarvamaalta tahallista optimismin valamista vaalien alla (Sarvamaa tuli vastaan bussipysäkin vieressä) tai aitoa innostusta, mutta olen huomattavasti pessimistisempi. Ehkä osittain sen takia, että ERM-kriisin näin aitiopaikalta.

Onko pankkivalvonnalla mahdollisuuksia?

SSM:n eli yhden kaikenkattavan (6000+ pankkia) valvontaviranomaisen pystyttäminen ei todellakaan ole mikään läpihuutojuttu, ja se on toimenpiteenä varmasti perusteltavissa niin eurokriittisten kuin -fiilienkin joukossa, pankkien kansallisrajat ylittävän toiminnan takia.
Itse pidän näin ison valvontataakan suunnittelun ja toteutuksen onnistumisen mahdollisuutta aivan marginaalisena. Aikataulu on Saksan passauksesta huolimatta liian tiukka, valvonta-alue liian laaja ja heterogeeninen ja pankkeja yksinkertaisesti liian monta.
Kun edes kansallisen tason pankkivalvonta ei ole toiminut missään maassa edes selvissä tapauksissa (vrt. Irlannin ja Espanjan asuntokuplat, jotka kyllä tunnistettiin hyvissä ajoin), miten tämä uusi kampaviinerivirasto muka pystyisi selviämään urakasta paremmin? No bailout- ja systeemisten ongelmatapausten varalta ns. Swedish model (ei pankkitukea ilman pankin kansallistamista) ovat mielestäni ainoat vaihtoehdot.
Uusi paneurooppalainen pankkivalvontavirasto ei myöskään ole ratkaisu varsinaisiin ongelmiin: hintakilpailukykyerot (kiinteät valuuttakurssit), niistä seuraavat sisäiset vaihtotase-epätasapainot Euroopassa, pankkien holtiton luottopolitiikka (=hot money ja sudden stop) ja avainkysymys: kuka maksaa tappiot.
Liittovaltio on tulonsiirtovaltio. Suomi on siinä nettomaksaja. Miksi? Että espanjalaiset voisivat nauttia matalasta veroasteesta ja ranskalaiset virkakyöstit siirtyä eläkkeelle 60-vuotiaina, koska sosialistipresidentti haluaa niin? Mitä hyötyä siitä olisi Suomelle? Tämä on huono kuvio Suomelle.
Oma arvioni on, että Saksa pelaa tässä aikaa. Ei se tule oikeasti sallimaan sitä, että kyöstit Kaiserstrassella valvoisivat mm. Deutsche Bank:n tilaa. Todennäköisesti tavoitteena on saada aikataulutettu suunnitelma paperille siksi, että pankkitukien maksattaminen ESM:stä voitaisiin aloittaa. Siitähän tässä on lopulta kysymys.

Säännöt on tehty rikottaviksi
 
Pelisääntöjä (Basel III ja korkeampi vakavaraisuusvaatimus) lykättiin juuri. Viranomaiset eivät uskalla pakottaa pankkeja nostamaan vakavaraisuuttaan tässä markkinatilanteessa, koska pankit eivät sitä
a) halua (dilutoi omistusta) tai
b) pankit eivät pysty (eiväthän ne edes luota toisiinsa, joten kukaan muukaan ei niihin luota)
Hyvin suunniteltu ja toimiva pankkiunioni Euroopan alueella ilman moral hazard-ongelmia (ei yhteisvastuuta) on erittäin kannatettava idea. On erittäin hyvä kysymys, onko tulonsiirtoihin perustuva liittovaltio sitä.
Jos eurokraateilta (ei vaaleilla valittuja) kysytään, se on tosi hyvä homma. Jos kysytään kansalaisilta - ja etenkin tulevien maksumiehen rooliin joutuvien maiden kansalaisilta - idea ei varmasti nauti kovin suurta kannatusta. Ilman selkeää liittorakennetta euroalue hajoaa - EU voi ehkä selvitä siitä rytinästä. Mutta onko all-in-menemisen riski ottamisen arvoinen, se on kokonaan toinen pointti.
On aivan yksi ja sama millaisia sääntöjä, puitteita ja vakuutuksia liittovaltion sisällöstä tällä hetkellä tehdään. Tarvittaessa (ja se tarve tulee aivan varmasti) niitä sääntöjä ei noudateta. Tilanne olisi nettomaksajamaa Suomelle erittäin epäedullinen. Emme edes tiedä, mikä on kokonaisriski.
Saksaan ja Ranskaan ei ole luottamista - ne olivat ensimmäiset Maastrichtin kriteerien rikkojat - eihän Saksa välittänyt 90-luvun alussakaan muista, kun se Saksojen yhdistymisen jälkeen tuhosi ERM-järjestelmän omalla korkopolitiikallaan. Siinä taisi joku lamakin tulla kyytipoikana mm. Suomeen.
Sarvamaalta kysyisin, miksei tilintarkastajat ole yhtenäkään vuonna hyväksyneet komission kirjanpitoa, ja pitäisikö Talousarvion Valvontavaliokunnan jäsenenä hänen tehdä jotain myös palkkansa eteen asian suhteen. Näihinkö meidän pitäisi luottaa, tämän track recordin jälkeen?

Seppo Räty sen sanoi

90-luvun alku, ERM-järjestelmään liittyneiden maiden valuutat on kiinnitetty putkilla toisiinsa, ja maat yrittävät noudattaa Maastricht-kriteerejä. Saksat yhdistyivät, ja Kohlin vaatimuksesta Itä- ja Länsi-Saksan markat yhdistettiin vaihtokurssilla 1:1. Tästä seurasi inflaatiopiikki, ja Saksan Keskuspankki oli pakotettu Maastricht-inflaatiokriteerin noudattamisen nimissä nostamaan korkoja - ja Saksan markan kolmen kuukauden korko käväisi korkeimmillaan kymmenessä prosentissa.
Samaan aikaan maailmalla oli 80-luvun hölmöilyjen jälkeen päällä paha taantuma, ja korkoja olisi pitänyt laskea. Korkoero Saksan ja muiden maiden välillä oli niin suuri, että rahavirrat kääntyivät kaikista muista ERM-maista ulos ja lähinnä Saksaan päin.
Sanotaan tämä nyt siis suoraan: Saksa oli yksi keskeisistä syistä Suomen lamaan. Iso-Britannia tajusi Saksan hölmöyden eikä halunnut enää liittyä rahaliittoon uudelleen. Se toimi kysymyksessä aivan oikein. Saksan tohelo politiikka hajotti ERM-järjestelmän 90-luvulla ja syvensi mantereen taantumaa. Saksan tahdosta mm. Italia otettiin vastoin sääntöjä euroon mukaan. Saksalaisten pankkien kriisimaihin myöntämiä luottoja rakas pääministerimme juoksee nyt ottamassa sinun ja minun kontolle.
Ja Saksaa pidetään tästä porukasta vielä yleisesti ns. täyspäisenä ja "vastuullisena". Tämmöisten tahojen kanssa Sarvamaa siis haluaa liittovaltioilla. Jos halutaan, voin lyödä lähteet kehiin ylläolevasta - niitä on. Sarvamaa on mielestäni pihalla kuin lumiukko.

Ai niin, meinasi unohtua: muistakaa äänestää omantunnon mukaan!


'Pankkiunioni ja valehtelijoiden klubi' - Olli Pusa
Talousblogi: Olli Pusa
24.10.2012, Verkkomedia.org

Sen olisi pitänyt astua voimaan vuodenvaihteessa. Siihen on kaksi kuukautta ja ammattilaiset niin Suomessa kuin muualla ovat kauhistelleet aikataulutusta. Tuossa ajassa pankkivalvonnan saaminen kuntoon on täysin mahdotonta. Se vaatisi useita vuosia.
Miksi pankkivalvonnan toteuttamisella on kiire? Sillähän kuulemma torjutaan pankkikriisejä tulevaisuudessa. Meillähän on jo päällä akuutti kriisi, joka uhkaa levitä käsiin. Syy tuohon kiireeseen on se, että ei kukaan ole oikeasti kiinnostunut pankkivalvonnan kehittämisestä. Se on pelkkä kulissi EU:n liittovaltiohankkeen ajamiselle.
Samalla kun meidän ministerimme höpisevät pankkivalvonnan kehittämisestä, torstaina päätettiin muustakin. Euroalueen vakausmekanismia EVM:ää voidaan käyttää jo ensi vuoden alusta kriisipankkien pääomittamiseen.
Samalla Suomessa ministerit väittävät, ettei mitään päätöksiä pankkituesta ja talletussuojarahastojen yhdistämisestä ole tehty. Ja todellisuudessa ainoa, mitä vuodenvaihteessa tapahtuu, on se että EVM:ää aletaan käyttää suoraan pankkitukeen. Espanjan tapauksessa se päätettiin toteuttaa valtion kautta.
Pyrkivätkö pääministeri Katainen ja Suomen Pankin pääjohtaja Liikanen näillä höpinöillään valehtelijoiden klubin kunniajäseniksi?
Hallitus ja Liikanen ovat selittäneet, että on järkevää irrottaa pankkien kohtalo valtioiden kohtalosta. Siksi pitää mahdollistaa suora pankkituki ohi valtioiden. Herää vain kysymys, kenelle tämä on järkevää? Ei ainakaan suomalaiselle veronmaksajalle. Jos esimerkiksi espanjalaiset poliitikot ja pankkiirit ovat sulassa sovussa aiheuttaneet pankkikriisin
Espanjassa, miksi suomalaiselle veronmaksajalle on edullista, että Espanja pesee kätensä ja kriisi kaadetaan meidän maksettavaksemme? Ajatushan on täysin absurdi.
Jokin aika sitten pitivät Saksan, Hollannin ja Suomen valtiovarainministerit kokousta Suomessa. Julkilausumana ilmoittivat, että EVM:ää ei saa käyttää kuin tulevien pankkikriisien hoitoon, ei nykyisen. Missään ei vain ole kerrottu, mitä he tarkoittavat tulevilla pankkikriiseillä ja mitä nykyisellä?
Kun torstaina päätettiin, että EVM:stä voidaan jakaa pankkitukea jo heti ensi vuoden alusta, tuskin tätä päätöstä tarvittiin tulevien pankkikriisien takia? Pankkikriisihän yleensä vaatii kehittyäkseen useampia vuosia. Siis sillä tarkoitetaankin ilmeisesti, että EVM:stä voidaan rahoittaa jo nyt syntyneitä pankkikriisejä, joita ei kuitenkaan vielä ole virallisesti julkistettu.
Eli eri puolilla euroaluetta asiansa sotkeneet valtiot voivat kaataa sotkunsa meidänkin maksettavaksemme. Siis Katainen ja Urpilainen tässä ilmeisesti tavoittelevat kunniajäsenyyttä valehtelijoiden klubissa?

TV:n ykkösaamu haastatteli Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasta

Toimittaja kysyi, millaisia tappiota eurokriisistä voi aiheutua Suomelle ja kuka ne maksaa? Liikanen jatkoi ponnisteluaan valehtelijoiden klubin jäseneksi toteamalla, että Suomen Pankki on kerännyt hyvinä aikoina riskipuskureita ja riskianalyysien mukaan ne riittävät.
Kysymys on vain siitä, että Suomen Pankki vanhan europropagandan hengessä katsoo, ettei euromaihin sisälly riskiä. Siksi riski on pieni. Mutta Suomen Pankki on tehnyt kriisimaiden lainojen tukiostoja miljardeilla hyväksyen vakuudeksi mitä tahansa roskaa. Juhani Huopainen kuvasi ongelmaa blogissaan.
Lisäksi Suomen Pankilla on lähes 100 miljardin Target-saamiset EKP:ltä. Kriisitilanteessa on auki, kuka nuo maksaa?
Esimerkiksi nuo Target-saatavat ovat Liikasen propagandassa riskittömiä. Sixten Korkman mainitsi ne riskinä, jos Suomi eroaisi eurosta. Siis jossakin tilanteessa ne ovat riski ja joskus taas ei. Aina sen mukaan, millaista puppua meille halutaan syöttää.
Edelleen Liikanen väitti, että pankkiunioni mahdollistaa sijoittavavastuun toteuttamisen. Vastineeksi pankkien tukemisesta veronmaksajat voisivat ottaa omistusta pankeista. Kukaan ei kuitenkaan ole kertonut, mitä uutta pankkiunioni toisi tässä suhteessa nykytilanteeseen verrattuna?
Otetaan esimerkiksi Kreikan lainat vaikkapa saksalaisille ja ranskalaisille pankeille. Nuo lainat olisi voitu kirjata alas, josta olisi seurannut suuret tappiot noiden maiden pankeissa. Noiden maiden veronmaksajat olisivat joutuneet pääomittamaan pankit ja vastineeksi olisi otettu osakkeet veronmaksajien omistukseen. Ei pankkiunioni tässä mitään uutta toisi.
Tuota järjestelyä ei toteutettu kahdesta syystä. Kun tuki naamioitiin tueksi Kreikalle, ei pankkeja otettu yhteiskunnan omistukseen, vaikka niiden tappiot tukipakettien myötä siirrettiin eri maiden veronmaksajille. Pankit olivat poliittisesti liian mahtavia pakotettavasti tällaiseen.
Toinen syy oli se, että nuo maat saivat ulkopuolisten maiden (kuten Suomi) veronmaksajat maksamaan osan kustannuksista. Ei pankkiunionia tarvita sijoittajavastuun toteuttamiseen. Se tarvitaan sitä varten, että esim. suomalaiset veronmaksajat saadaan maksamaan kustannuksia. Liikanen taas pinnisteli kohti valehtelijoiden klubin kunniajäsenyyttä.

Sixten Korkman kertoi haastattelussaan, että Kreikka ei lainojaan tule maksamaan takaisin

Harvoin asiaa on näin suoraan kerrottu virallisen ”totuuden” läheltä, vaikka asia on ollut kaikkien todettavissa jo pitemmän aikaa ja asiasta on täälläkin kerrottu useampaan kertaan.
Suomella on Kreikan lainoista ja takauksista todellisuudessa jo syntynyt 5-9 miljardia tappiota. Ne ovat virallisessa kirjanpidossa vielä ”tuntemattomia vahinkoja”, koska niitä ei vielä ole näytetty avoimesti. Asiaa peitellään kaatamalla Kreikalle lisää rahaa aikaisempien velkojen maksamiseen.
Korkman rinnasti tuon humanitaariseksi avuksi kreikkalaisten ahdingon pienentämiseksi. Sinänsä erikoinen väite, että Katainen ja kumppanit ovat tosiasiassa lahjoittaneet 5-9 miljardia suomalaisten veronmaksajien rahoja humanitaarisena apuna Kreikkaan kertomatta asiasta veronmaksajille.
Mutta todellisuudessa nuo rahat eivät ole edes jääneet Kreikkaan. Ne ovat kiertäneet Kreikasta saksalaisiin ja ranskalaisiin pankkeihin. Ne ovat se osuus, joka noiden maiden pankkien tappioista on siirretty suomalaisten veronmaksajien niskaan.

Yksi osa pankkiunionia on yhteinen talletussuoja

Nythän tilanne on sellainen, että lähinnä pohjoismaissa pankeille on jonkinlainen talletussuojarahasto. Se ei ole valtava, mutta arvioitu riittäväksi suomalaisen pankkijärjestelmän asioiden turvaamiseksi. Suomessa pankkien riskit ovat paremmin hallinnassa kuin useimmissa euromaissa.
Sen vastineeksi noissa euromaissa talletussuojarahastot ovat mitättömiä tai puuttuvat kokonaan. Pankkiunionissa nuo talletussuojarahastot yhdistettäisiin ja suomalaisesta talletussuojasta maksettaisiin muualla holtittomasti toimineiden pankkien tallettajilleen aiheuttamia tappioita. Tuon perustelemiseksi pankkivalvonta halutaan ulottaa kaikkiin 6 000 euroalueen pankkiin, eikä vain suurimpiin ja systeemisesti vaarallisimpiin.
Eikä kyse ole pelkästään jo rahastoiduista varoista. Noilla rahastoilla on mahdollisuus kasvattaa volyymiään lainaotolla. Ja tuon kustannukset peritään suomalaisilta asiakkailta pankkien kohonneina maksuina. Mielenkiintoista, että Suomessa Finanssialan keskusliitto on äänekkäästi vastustanut talletussuojan yhdistämistä. Tähän asti EK:n lähipiiri on kritiikittä kannattanut eurotukia, mutta tässä on syntynyt ensimmäinen särö rintamaan.
Katainen, Urpilainen ja Liikanen puhuvat meille vain pankkivalvonnan yhdistämisestä ja muilla ulottuvuuksilla ”ei ole kiirettä”. Todellisuudessa nimenomaan pankkivalvonnan toteuttaminen nopeasti on mahdotonta ja ainoat nopeasti peliin heitettävät osat ovat pankkituki ja hieman myöhemmin talletussuojan yhdistäminen. Eli meille syötetään taas puppua.
Ja kaikkea perustellaan sillä, että jos emme maksa, tulee kauhea lama ja Suomi tuhoutuu. Todellisuudessa monilla tahoilla arvioidaan, että juuri euro on pahin lamageneraattori. Lamahan on euroalueelle juuri kaatumassa päälle, kuten talousluvuista hyvin näkee. Ja se kaikki tapahtuu euron olosuhteissa.
Mistä löytyisi se potku, joka saa Suomen tuhoa kohti etenevän linjan asiassa muuttumaan? Euroalueen liittovaltiota ajetaan härkäpäisesti peittäen tätä erilaisilla verukkeilla ja hätävalheilla. Kuka uskoo, että kun esimerkiksi Kreikasta kaatuu syliin 5-9 miljardin tappiot, sillä ei olisi mitään vaikutusta Suomen julkiseen talouteen?
Ehkä karmea kunnallisvaalitappio kokoomukselle ja demareille voisi käynnistää noissa puolueissa johdon ja politiikan vaihdon. Muuten jatketaan ilmeisesti valheita ladellen kohti katastrofia.

Alkuperäinen blogi:

• http://ollipusa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/121778-pankkiunioni-ja-valehtelijoiden-klubi

Euroalueen velkataakka kohosi uuteen ennätykseen

Talouselämä

22.10.2012

Sekä euroalueen että EU:n yhteenlaskettu valtionvelka nousi uuteen ennätykseen viime vuonna, ilmenee Euroopan unionin tilastoviranomaisen Eurostatin tilastoista (pdf).
Hyvänä uutisena luvuista kuitenkin erottuu alijäämän pienentyminen vuonna 2011 verrattuna vuoteen 2010.

Euroalueen avainluvut:

• Euroalueen velkasumma vuonna 2011 oli 8,22 biljoonaa euroa; vuonna 2010 vastaava luku oli 7,833 biljoonaa.
• Euroalueen valtionvelka nousi 87,3 prosenttiin alueen bruttokansantuotteesta; vuonna 2010 vastaava luku oli 85,4 prosenttia
• Euromaiden yhteinen budjettivaje pieneni 4,1 prosenttiin kansantuotteesta; vuoden 2010 luku oli 6,2 prosenttia.

EU:n avainluvut:

• EU-maiden velkataakka kohosi 10,433 biljoonaan euroon; vuosi 2010 9,826 biljoonaa.
• EU-maiden valtionvelka nousi 82,5 prosenttiin alueen bruttokansantuotteesta; vuonna 2010 80 prosenttia
• EU-maiden yhteinen budjettivaje - 4,4 prosenttia kansantuotteesta; vuonna 2010 6,5 prosenttia.

برخی مدعیان اقتصاد مقاومتی (سرمایه داری مقاومتی!)، واردکننده کالای چینی‌اند

 

91/07/30

خبرگزاری فارس

 یک کارشناس رسمی دادگستری راهکارهایی در مورد تحقق اقتصاد مقاومتی ارائه و بر لزوم جلوگیری از واردات کالای مصرفی و چینی تاکید کرد.(بلاگر: امیدوارم که این بار، کاروبارجامعه برای همیشه راه بیفتد. آمین! )

به گزارش خبرنگار اقتصادی خبرگزاری فارس، محمد کشوریان مقدم کارشناس رسمی دادگستری در امور اقتصادی و بازرگانی راهکارهای تحقق اقتصاد مقاومتی در کوتاه مدت را در یادداشتی ارائه کرد.

انکار واقعیت موجب تغییر واقعیت نمی شود. واقعیت را وقتی می‌توان تغییر داد که ابتدا کلیت آن را با تمام تلخی‌ها و ناملایماتش پذیرفته و آنگاه گام‌های عملی برای تغییر وضعیت موجود و حرکت به سمت وضعیت مطلوب برداشت.

واقعیت امروز اقتصاد کشور ما این است که فروش نفت به نصف و یا به گفته‌ای به یک سوم میزان عادی خود رسیده و آنچه هم فروخته می‌شود، به سختی ما به ازای ارزی آن قابل انتقال به کشور است.

قیمت اسمی دلار به بالاترین حد خود در 50 سال اخیر رسیده و صنایع کشور با مشکلات بی‏پایانی در تولید مواجه شده‌اند.

ظرفیت کاری بخش صنعت بسیار دورتر از ظرفیت کامل آنهاست و هر لحظه امکان توقف فعالیت تعدادی از این صنایع می‌رود.

مردم، نگران از وضعیت آتی قیمت ها و تورم روزافزون، متقاضی کالاهای مصرفی‌اند و هر کس تلاش می‌کند به فراخور وسع و امکانات مالی خود در ذخیره سازی خانگی کالاهای مصرفی اقدام نماید.

در مقابل برخی از مسئولان کشور، تحریم ها را عامل رشد اقتصادی و خودکفایی و نوعی نعمت برای کشور اعلام می‌نمایند و گاهی تصمیماتی اتخاذ می‌نمایند و نویدهایی می‌دهند که خیلی زود غیر واقعی بودن آنها برای مردم آشکار می‌شود و همین موضوع اعتماد عمومی به گفته‌های مقامات اقتصادی را متزلزل می‌نماید.

واقعیت اقتصادی و صحبت‏های برخی مسئولان، تناقضاتی در ذهن عموم ایجاد می‌نماید که برای آنان پاسخی ارائه نمی‏شود.

مردم از خود سوال می کنند، چگونه ممکن است صادرات نفتی به کمتر از نصف کاهش یابد، بسیاری از صنایع با نیمی از ظرفیت خود مشغول به کار باشند و آنگاه اقتصاد با شکوفایی و رشد همراه شود؟!

جنگ اقتصادی غرب با کشورمان که از مدتها قبل آغاز شده، این روزها شدت بی سابقه‌ای یافته، اما مقاومت و مقابله با این جنگ اقتصادی، بیشتر در مرحله شعار و تئوری‌پردازی باقی مانده است. نکته طنز این واقعیت در آن است که گاهی مشاهده می‌شود کسانی مدافع اقتصاد مقاومتی و نظریه پرداز آن شده‌اند که خود از جمله بزرگترین واردکنندگان کالاهای چینی به کشورند!

کسانی مدافع تولید ملی شده‌اند و از آن دم می‏زنند که از خرید کالاهای ایرانی ابا داشته و خودرو و لباس و کیف و موبایل خارجی را به محصولات داخلی(حتی مونتاژی آنها) ترجیح می‌دهند و از اینکه ترجیحات آنان که به نوعی بیانگر اعتقادات واقعی آنان است، در ملاء دید عموم قرار گیرد، دغدغه ای ندارند.

اقتصاد مقاومتی برنامه‌ای چند مرحله‌ای است. استراتژی کوتاه مدت اقتصاد مقاومتی با استراتژی بلندمدت آن در مواردی می تواند مغایر باشد.

به قول کینز(اقتصاددان انگلیسی و معمار حل بحران 1929اروپا) در بلندمدت همه ما مرده‌ایم. آنچه اکنون حائز اهمیت است، گذر به سلامت از کوتاه مدت است. بی تردید حمایت از تولیدات داخلی و اشتغال فعلی، ولو با قیمت‌های به نظر غیر اقتصادی، لازمه عبور سالم از بحران کوتاه مدت فعلی است.

*نقدینگی مهمترین مشکل اقتصادی کشور نیست

گفتار و رفتار تناقض آمیز عده ای موجب کاهش سرمایه اجتماعی کشور شده است. نشانه های این کاهش سرمایه را می توان در تعداد و مبلغ چک های برگشتی، تعداد شرکت های ورشکسته، تعداد بزهکاری و جرایم اقتصادی، تعداد پرونده های مفتوحه در مراجع قضایی و امثالهم مشاهده نمود.

امروز بزرگترین مشکل اقتصادی کشور ما نقدینگی 380 هزار میلیارد تومانی جامعه یا مطالبات معوق بانکی 60 هزار میلیارد تومانی یا خروج نقدینگی از بازار پولی یا تورم بالای 20 درصدی یا نرخ بیکاری دو رقمی و دیگر مشکلات ریز و درشت حوزه های صنعت و کشاورزی نیست.

* پائین بودن سرمایه اجتماعی مهمترین مشکل اقتصاد

مهمترین مشکل اقتصادی فعلی کشور، پایین بودن میزان سرمایه اجتماعی است. نقدینگی کشور در مرز 400 هزار میلیارد تومان قرار گرفته است. این حجم عظیم نقدینگی وارد هر بازاری که شود(اعم از بازار طلا، ارز، ملک، سرمایه و غیره) آن بازارها را دچار توفان و تلاطم می نماید و هنگام خروج از هر یک از این بازارها سرزمین سوخته‏‌ای برجای می گذارد که آباد نمودن آن مستلزم صرف زمانی طولانی و هزینه‌ای بالا است.

کسانی که انگشت اتهام مشکلات اقتصادی کشور را به سمت نقدینگی نشانه رفته‌اند، فراموش کرده‌اند که نقدینگی به خودی خود فکر و جان ندارد. این خود نقدینگی نیست که به بازارهای مختلف حمله می‏برد، بلکه این انسانهای مالک این نقدینه‌ها هستند که آنها را به حرکت در آورده و بازارها را به هم می‌ریزند.

اگر سرمایه اجتماعی کشور پرقدرت و چشمگیر باشد، آنگاه می‌توان از دارندگان این نقدینه‌ها درخواست نمود که دارایی‌های خود را در بخش مولد و مفید اقتصادی و نه در بخش‌های سفته‌بازی و سوداگری به گردش درآوند.

ملت هند درخواست رهبر معنوی خود(گاندی) مبنی بر استفاده از منسوجات هندی و تحریم منسوجات انگلیسی را به گوش جان پذیرفت و تجار این کشور همراستا با عامه مردم، پارچه های مرغوب انگلیسی را از مغازه ها جمع آوری نموده و در میادین شهرها به آتش کشیدند و به جای آن منسوجات با کیفیت پایین تر هندی را که حاصل تلاش خود بود جایگزین نمودند.

گاندی با دوک نخ ریسی ساده ای نخی آماده کرده و از آن لباسی برای خود مهیا ساخت و به این وسیله شیوه قناعت و ساده زیستی و البته مبارزه با استکبار اقتصادی را به ملت هند آموخت. این آموزش به قدری واقعی و قابل درک بود که مردم با عشق و علاقه فراوان آن را پذیرفتند و از رهبر معنوی خود تبعیت نمودند(تصویر دوک نخ ریسی نقش بسته در پرچم کشور هند میراث همین آموزش خودباوری گاندی به مردم هند است) و این به معنی سرمایه اجتماعی بال است.

سرمایه اجتماعی در هر کشوری با شعار افزایش نمی‏یابد، بلکه با تجسم آن در رفتار عملی رهبران کشور تبلور می‌یابد.

کسی که روحیه اشرافی‌گری دارد، نمی تواند الگوی مناسبی برای قناعت و ساده زیستی مردم باشد، حتی اگر سخنران و خطیبی قهار باشد و نطق‏های غرایی در مدح قناعت و مناعت طبع ایراد نماید.

کلام چنین شخصی چون فاقد صداقت است، قادر به نفوذ در روح و جان مردم و به جوشش درآوردن اراده آنان نیست.

اتخاذ سیاست‌هایی که منجر به افزایش سرمایه اجتماعی کشور شود، برنامه بلندمدتی است که در کوتاه مدت نیز باید به شدت مورد توجه قرار گیرد.

این سرمایه وقتی قابل اعتنا خواهد بود که در جان و روح مردم رسوخ نموده باشد، به گونه‌ای که حتی کودکان این سرزمین نیز آن را کاملاً احساس نموده و در تقاضاهای کودکانه خود برای خرید آدامس و شکلات و اسباب بازی، نوع ایرانی این کالاها را با غرور از والدین خود درخواست نمایند.

وقتی مسئولان ارشد نظام، رسانه‌های تصویری را به منازل خود دعوت نموده و زندگی ساده و مبتنی بر محصولات داخلی خود را در معرض دید عموم قرار دهند، آنگاه مردم عادی نیز به تبعیت از بزرگان، کالاهای ایرانی را بر محصولات مشابه خارجی ترجیح خواهند داد.

در آن صورت با چنین ملتی هر تحریمی محکوم به شکست خواهد بود. البته تولید کنندگان که خود بخشی از همین جامعه هستند، نیز باید مسئولیت پذیر باشند و این گونه نباشد که مصرف کنندگان به تنهایی ضربه‏گیر مشکلات بخش تولید شوند.

*تاریخ همیشه تکرار می‌شود

شرایط امروز اقتصادی کشور به نوعی شبیه شرایط اقتصادی کشور در سال های 1328 تا 1331 است.

در این دوره انگلستان با محاصره دریایی ایران و استقرار کشتی های جنگی مانع از فروش نفت کشورمان می‌شد.

دولتمردان انگلیسی در کمال وقاحت اظهار می نمودند، نفت صادراتی ایران، نفت سرقتی است (از نظر آنها این نفت متعلق به شرکت بی پی انگلیس بوده است)!

*اقتصاد مقاومتی نهضت ملی شدن نفت

در این دوره، کشور بدون اتکاء به درآمدهای نفتی و عمدتاً با ابتکارات دولت و  حمایت‌های قاطع مردمی به مدت بیش از دو سال اداره شد.

مرور مجدد تاریخ و بازخوانی دوران اقتصاد بدون نفت آن دوره، قطعاً نقاط قوت و ضعفی را آشکار خواهد نمود که می‌توان از نقاط مثبت و قوت آن درس گرفت و از تکرار نقاط ضعف آن پرهیز نمود.

اقتصاد امروز ایران به مراتب مقتدرتر از اقتصاد کشور در 60 سال قبل است و قطعاً راهکارهای بهتری برای بی اثر نمودن تحریم‌ها خواهد یافت.

*ماجرای پیرمرد کرمانشاهی و مصدق

گویا مصدق در خلال این دوره تحریم نفتی، بازدید از شهرهای غرب کشور داشته است.

در بازدیدی از کرمانشاه، پیرمردی نزد مصدق آمده و از رفتار بد ماموران مرزی و ژاندارمری گلایه می‌کند. پیرمرد اظهار می‌دارد که آقای نخست وزیر، اکنون ما کلی نفت داریم که قادر به صادرات آن نیستیم و از طرفی هم کلی نیاز وارداتی داریم که به دلیل کمبود ارزی قادر به تامین آنها نمی‌باشیم.

حال ما این نفت اضافی و بدون خریدار را به صورت حلب حلب به کردنشینان مرزی عراقی می‌فروشیم و در قبال این فروش، قند و شکر و چای از آنها می‌گیریم که هم فروشمان به نفع کشور است هم وارداتمان، اما ماموران مرزی به بهانه قاچاق بودن این کالاها مرتب ما را دستگیر کرده و آزار و اذیت می‌نمایند، آخر وقتی هر دو طرف

*خود تحریمی ممنوع

(خریدار و فروشنده) از این معامله سود می بریم، چرا خودمان خودمان را تحریم می کنیم؟

مصدق پس از صحبت‌های پیرمرد مدتی فکر کرده، سپس رو به مشاوران و مدیران اقتصادی که همراه وی بودند، نموده و گفته است: «ای آقایان دکترای اقتصاد، بروید اقتصاد را از این پیرمرد بی‌سواد یاد بگیرید» و همانجا دستور تسهیل مبادلات مرزی را صادر نموده است.

*ضرورت بازنگری در مقررات اقتصادی

تحریم‌ها به طور خاص تولید صنعتی کشور را هدف قرار داده‌اند که توفیق در آن به معنی رشد اقتصادی پایین، تعطیلی واحدهای تولیدی و بیکاری تعداد زیادی از کارکنان این حوزه خواهد بود.

رنج و مشکل عمده بخش صنعتی کشور تنها از تحریم‌های خارجی نیست، بلکه سیاست‌های غلط داخلی نیز بعضاً مکمل تحریم‌های خارجی شده و هر دو دست در دست یکدیگر فشار مضاعفی را بر اقتصاد کشور وارد می‏نمایند.

به نظر نگارنده در شرایط فعلی کشور، بازنگری در مجموعه سیاست‌های اقتصادی کشور ضروری است.

برای نگارنده قابل درک نیست، چرا به کالاهای اساسی همچون گندم، روغن و شکر، ارز با نرخ مرجع تعلق می‌گیرد، اما همزمان صادرات این کالاها مجاز بوده و حتی جوایز صادراتی به کالاهای استفاده کننده از کالاهای اساسی تعلق می‌گیرد؟!

گردآوری کالاهای اساسی از بازار داخلی توسط عده‏ای از تجار و صدور آن به کشورهای مجاور، تجارت سودآوری است که گفته می‌شود مدتی است توسط عده ای سودجو در کشور شایع شده است.

در حقیقت این تجارت به معنی فروش ارز دولتی در بازار آزاد است و تجارتی واقعی و به نفع کشور نیست.

اگر روغن کالایی ضروری برای خانوارهاست(که البته هست) و دولت قصد حمایت از اقشار ضعیف جامعه را دارد، به چه علت این حمایت باید همگانی و بی هدف باشد؟

*ارز مرجع چرا به شیرین و شکلات می‌رود

دولت خود را مکلف به تامین حداقل قوت مردم می‌داند، اما آیا دولت موظف به تامین آرد و روغن مورد نیاز بخش شیرینی و شکلات مصرفی کشور هم هست(کالاهایی که جنبه لوکس و فانتزی آن برکسی پوشیده نیست)؟ و بر فرض محال هم باشد، آیا دولت تکلیفی برای تامین کالاهای مزبور به نرخ ارز مرجع برای خارجیانی که این کالاها را از کشورمان خریداری می‌نمایند، دارد؟!

آیا ارزانی کیک و بیسکویت و ماکارانی صادراتی را هم باید دولت از بودجه ملت تضمین نماید؟

آیا نمی توان ارز مرجع برای کالاهای اساسی را قطع نمود و به جای آن از کارت‏های هوشمند برای تخصیص سهمیه کالاهای اساسی برای اشخاص استفاده کرد.

با استفاده از کارت‌های هوشمند نرخ این نوع کالاها واقعی شده و مشکلات دو نرخی بودن کالاها در داخل و صادرات آنها مرتفع می‏شود و نیازی به دستگاه های عریض و طویل نظارتی برای کنترل قیمت این کالاها نخواهد بود.

وقتی صادرات نفتی و مشتقات آن کاهش شدیدی یافته است، عرضه این محصولات به صنایع داخلی با نرخ‌های نزدیک به نرخ‌های جهانی و یا با نرخ‌های کشف شده در بورس کالایی کشور چه منطق و معنای می‌تواند داشته باشد؟

اگر تولید قیر در کشور بالاست، به چه دلیل کارخانجات تولید ایزوگام و آسفالت با کمبود قیر و یا با خرید قیر به قیمت‌های آنچنانی مواجه اند؟

آیا سیاست آزادسازی قیمت‌ها در این شرایط قابل پذیرش است؟ در حال حاضر حفظ اشتغال و ایجاد اشتغال جدید باید از مهمترین اولویت های دولت باشد، حتی اگر این حفظ اشتغال در شرایط عادی غیر اقتصادی به نظر برسد.

اشتغالی که بر مبنای تولید و تقاضای داخلی است، باید مورد توجه و حمایت قرار گیرد، تا کشور از این شرایط اقتصادی عبور نماید، آنگاه می‌توان بر اساس شرایط روز تصمیمات مناسب اتخاذ نمود. طرح‏های عمرانی که با تولیدات داخلی قابل اجرا هستند، باید با شدت تمام پیگیری شوند، نه اینکه به دلیل کمبود اعتبار به حال نیمه تعطیل درآیند.

ساخت جاده و ریل و پل و ساختمان بدون نیاز به کالاهای وارداتی قابل اجرا است، اما در همین حوزه‌ها هم رکود شدیدی مشاهده می شود.

باید توجه داشت که هزینه‏های ثابت برای شرکت‌های پیمانکاری چه فعالیتی داشته باشند و چه نداشته باشند، همواره برقرار است و اگر دولت بتواند تمام یا بخشی از هزینه متغیر آنها را تامین نماید و تعهد دهد که پس از سپری شدن شرایط فعلی، مطالبات آنان را بر مبنای نرخ عادله‌ای پرداخت خواهد نمود، مطمئناً بخش عمده‏ پیمانکاری کشور دست یاری به سوی دولت خواهد گشود و در مسیر سازندگی کشور نقش ایفا خواهد نمود.

نباید به همه فعالیت‌های اقتصادی به یک چشم نگاه کرد و تخصیص اعتبارات برای آنها را بدون در نظر داشتن شرایط اقتصادی و استراتژی تولیدی انجام داد.

*شرایط خاص، تصمیمات خاص و شجاعانه می‌طلبد

سخت گیریهای مالیاتی، گمرکی، بیمه‌ای و امثال آن برای واردات کالاهای اساسی و کالاهای واسطه‌ای و بخش تولید داخلی در شرایط فعلی بی مورد است.

لازم است برای واردات و تولید داخلی کالاهای ضروری معافیت‌های مالیاتی، گمرکی و بیمه ای وسیعی در نظر گرفته شود و برعکس برای واردات و صادرات کالاهای غیر ضروری محدودیت‌های جدی لحاظ نمود.

در شرایطی که کشور با کمبود منابع ارزی مواجه است، واردات 50 میلیون یورویی لوازم آرایشی، خودروهای لوکس، آدامس و شکلات، موز، اسباب بازی و امثالهم قطعاً موجب قحطی و مرگ و میر در کشور نمی‌شود.

واردات این نوع کالاها علاوه بر باد دادن منابع محدود ارزی، موجب کاهش سرمایه اجتماعی کشور نیز می شود و همدلی مردمی که لازمه عبور از وضعیت فعلی است، را کمرنگ می‌نماید.

اتخاذ این تصمیمات باید با شجاعت و البته به سرعت صورت گیرند و مجموعه قوانین و مقررات فعلی نباید سرعت تصمیم گیری‌ها را کاهش دهند.

دستگاه های نظارتی هم باید این نکته را مد نظر داشته و رعایت قوانین و مقررات را مقدم بر حسن جریان امور ندانند.

در این شرایط، قطعاً در مواردی حسن جریان امور مستلزم نقض برخی قوانین و مقررات خواهد بود، بنابر این نباید ترسی از نقض برخی مقررات داشت و با سخت گیری‌های بی‏مورد، جرات و جسارت مدیران خلاق در شکستن حصر اقتصادی را از آنان سلب کرد.

حتی شاید لازم باشد قوه مقننه اختیار قانونی خاصی برای دولت جهت اتخاذ تصمیم‌های اقتصادی تصویب نماید.

در شرایط فعلی هر سه قوه  باید تمام قد و با تمام قدرت در اقتصاد ظاهر شوند و با استدلال‌هایی همچون ضرورت واگذاری امور به بخش خصوصی، آزادسازی قیمت ها، نظارت بر اجرای قوانین و امثالهم صحنه مبارزه را خالی نکنند.

در وضعیت اقتصاد مقاومتی باید از همه ظرفیت‌ها و امکانات دولتی و خصوصی استفاده شود.

Antti & Esko euron kriisistä ja kuntataloudesta

By antti | Published: 19.10.2012

16.10. pidetty keskustelutilaisuus konkaripoliitikko Esko Seppäsen kanssa euron kriisistä ja kuntataloudesta. Mistä Eurooppaa runteleva talouskriisi johtuu ja kuinka eurokriisi vaikuttaa tulevaan valtuustokauteen? Entä mitä yhteistä on suurkunta-ajattelulla ja Euroopan talous- ja rahaliitolla? Mitä eurokriisistä ja valtioiden tekemistä virheistä voidaan oppia kuntatasolla?