Tällä menolla euro pehmenee reunoilta

Heini Karjanmaa

Euron pitäisi olla joka euromaassa samaa rahaa, ja muodollisesti näin onkin asian laita. Silti uutta rahaa syntyy ja lähtee liikkeeseen eri euromaissa erilaisin perustein. Tavallista pehmeämmin perustein syntyvät eurot ovat olleet kriisimaiden ilmiö, mutta nyt myös Ranska näyttää lipsuneen. Pääjohtaja Liikasen tarkastuskomitea tutkii asiaa. 

Jan Hurri

9.1.2013

Ranskan keskuspankki Banque de France on vahvistanut, että se tuli viime kesänä myöntäneeksi joillekin ranskalaispankeille keskuspankkiluottoja liian heppoisin perustein.

Viime syksynä Espanjan keskuspankki Banco de España vahvisti myöntäneensä espanjalaispankeille keskuspankkirahoitusta niin ikään pehmeämmin perustein kuin olisi pitänyt.
Kummastakin tapauksesta kertoi ensimmäisenä saksalaislehti Die Welt, viimeksi Ranskan tapauksesta viime sunnuntaina. Ja kumpikin tapaus oli asianomaisten keskuspankkien mukaan vähäpätöinen erehdys, jolla ei ollut vaikutusta harjoitettuun rahapolitiikkaan.
Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin äärimmäisen vakavasta asiasta, joka ei koske pelkästään asianomaisia keskuspankkeja ja maita. Se koskee myös Suomen Pankkia ja Suomea.
Espanjan ja Ranskan keskuspankit kuuluvat samaan eurojärjestelmään kuin Suomen Pankki ja muidenkin euromaiden keskuspankit sekä niiden yhteinen EKP.
Espanjassa ja Ranskassa on liikkeessä aivan samoja euroja kuin Suomessa niin kuin kaikissa muissakin euromaissa. Tai näin ainakin pitäisi olla.
Rahaa syntyy eri
maissa eri perustein
Espanjan ja Ranskan keskuspankkien "erehdykset" ovat pääpiirteissään samaa lajia, vaikka yksityiskohdissa on eroja. Kumpikin keskuspankki on antanut liikepankeille keskuspankkiluottoa enemmän ja edullisemmin kuin olisi pitänyt.
Kummassakin keskeinen "erehdys" oli, että keskuspankki arvioi pankeilta saamansa vakuudet korkealaatuisemmiksi ja arvokkaammiksi kuin EKP:n mukaan olisi pitänyt.
Tästä seurasi, että jotkut pankit saivat keskuspankkiluottoa enemmän tai edullisemmin kuin olisi pitänyt.
Näiden "erehdysten" vaikutus muiden euromaiden keskuspankeille ja muille euromaille oli, että eurojärjestelmän yhteisvastuullinen riski kasvoi näissä kahdessa maassa "erehdysten" verran suuremmaksi kuin olisi pitänyt.
Samojen "erehdysten" takia Espanjan ja Ranskan keskuspankeista rahoitusta hakeneet pankit saivat käyttöönsä eurojärjestelmän yhteisellä riskillä olevaa keskuspankkirahoitusta runsaammin tai edullisemmin kuin olisi pitänyt.
Kaikissa niissä euromaissa, joiden keskuspankit ovat pitäneet kiinni yhteisistä keskuspankkirahoituksen ehdoista ja muista rahapolitiikan linjauksista, pankit ovat maksaneet omasta keskuspankkirahoituksestaan enemmän kuin "erehdyksissä" oli asian laita.
Näistä "erehdyksistä" ja muista keskuspankkirahoituksen kansallisista eroavuuksista osaltaan johtuu, että joissakin euromaissa on vertauskuvallisesti liikkeessä tavallista "pehmeämpiä" euroja.
Hätärahoitusta
kriisipankeille
Yhteisvaluutta euron ja rahaliitto EMUn keskeisiin peruspiirteisiin kuuluu, että kaikilla euromailla on yhteinen ja yhdenmukainen rahapolitiikka. Juuri siksi euromaat ovat luopuneet itsenäisestä rahapolitiikasta ja keskittäneet sen EKP:n vastuulle.
Kullakin euromaalla on toki kansallinen keskuspankkinsa, mutta ne ovat kaikki saman eurojärjestelmän osia ja toteuttavat EKP:n neuvoston linjaamaa ja päättämää yhdenmukaista rahapolitiikkaa.
Sen pitäisi olla kaikissa euromaissa yhtä ja samaa rahapolitiikkaa, ja keskuspankkirahoituksen ehtojen pitäisi olla alueen joka kolkassa samat.
Näin ei kuitenkaan ole kaiken aikaa ollut asian laita. EKP on kriisin kuluessa sallinut useita kansallisia poikkeamia rahapolitiikan toteutukseen, kuten keskuspankkirahoituksen tarjontaan ja ehtoihin.
Virallisesti kansallisissa poikkeamissa on ollut kyse koko euroalueen hinta- ja rahoitusvakauden varmistamisesta tai niillä on kohennettu "rahapolitiikan välittymistä".
Käytännössä kansalliset poikkeamat rahapolitiikan toteutuksessa ovat kuitenkin esimerkiksi tarjonneet hätärahoitusta sellaisille pankeille, jotka olisivat ilman "omien" keskuspankkiensa erityiskohtelua olleet suuressa vaarassa kaatua.
Satunnaiset "erehdykset" keskuspankkirahoituksen vakuuksien arvonmäärityksessä ovat vain yksi esimerkki rahapolitiikan kansallisista muunnelmista – ja pientä sen rinnalla, mitä kriisin mittaan on tapahtunut ja yhä tapahtuu EKP:n neuvoston luvalla.
Mikä käy vakuudeksi,
on yhtä kuin rahaa

Nykyaikaisen luottoon ja velkaan perustuvan rahajärjestelmän aivan keskeinen kysymys on, minkälaisin perustein uusia luottoja myönnetään ja uutta velkaa saadaan.
Luotonvaraisen "paperirahan" perusolemus kiteytyy kysymykseen, minkälaisia ja -laatuisia vakuuksia vastaan luotonantajat, kuten pankit, ovat halukkaita myöntämään uusia luottoja.
Luottoja tarjoavalle pankkijärjestelmälle samaan tapaan keskeisen tärkeä kysymys on, minkälaisia ja -laatuisia vakuuksia vastaan pankit voivat itse saada keskuspankista luottoa.
Jos kivenmurikat kelpaisivat keskuspankkirahoituksen vakuudeksi, olisivat kivenmurikat käytännössä yhtä kuin rahaa.
Yhdenkään euromaan keskuspankki ei kuitenkaan kelpuuta kivenmurikoita vakuudeksi, mutta EKP:n luettelo vakuuskelpoisista omaisuuseristä on silti kriisin kuluessa pidentynyt pidentymistään.
Luettelossa on pisimmillään ollut yli 40 000 erikseen nimettyä vakuuskelpoista omaisuuslajia. Viimeksi tämän viikon maanantaina ajan tasalle saatetussa luettelossa on tällä haavaa noin 39 000 yksilöityä omaisuuslajia.
Keskuspankkirahoituksen vakuusvaatimukset ja muut ehdot ovat kriisin kuluessa muuttuneet moneen kertaan. Lisäksi ehdoista on ollut aika ajoin voimassa vaihteleva määrä kansallisia muunnelmia. Siis muitakin kuin "erehdyksiä".
Kansalliset järjestelyt
suurelta osin arvoitus
Kriisin aikana on vaihdellut euromaasta toiseen, minkälaisia ja -laatuisia vakuuksia vastaan ja minkälaisin ehdoin pankit ovat saaneet rahoitusta eri euromaiden keskuspankeilta.
Yhteisten ehtojen rinnalla on EKP:n neuvoston luvalla ollut mahdollista soveltaa kansallisia järjestelyjä. Näiden kansallisten järjestelyjen kenties näkyvin piirre on ollut niiden perin heikko näkyvyys tai suoranainen näkymättömyys.
Tietoa kansallisista järjestelyistä löytyy perin niukasti, pääasiassa kunkin maan oman keskuspankin sivuilta ja omalla kielellä eikä keskitetysti juuri ollenkaan.
Rahapolitiikan kansallisia järjestelyjä on toteutettu EKP:n neuvoston luvalla ja näin ollen neuvoston tuntemin ehdoin, mutta pääosin kunkin keskuspankin itse määrittelemin julkisuusperiaattein.
Näin ollen on jäänyt epäselväksi, kuinka suuri osa koko eurojärjestelmän pankeille tarjoamasta yli tuhannen miljardin euron keskuspankkirahoituksesta on liikkeessä yhdenmukaisten ja kuinka suuri osa kansallisten vakuuskäytäntöjen perusteella.
Pääjohtaja Liikanen
tutkii epäselvyydet
Keskuspankkirahoituksen vakuuskäytännöt, kuten vakuuksien arvonmäärittely, ovat EKP:n tärkeimpiä toimintoja. Siksi EKP:n neuvosto on antanut tarkastuskomitealleen tehtäväksi selvittää juurta jaksain Espanjassa ja Ranskassa sattuneet "erehdykset".
Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on EKP:n neuvoston jäsen ja kyseisen tarkastuskomitean puheenjohtaja.
EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kertoi neuvoston marraskuun korkokokouksen jälkeen, että EKP suhtautuu vakuuskäytännöissä ilmenneisiin epäselvyyksiin erittäin vakavasti, ja että juuri siksi tarkastuskomitea tutkii epäselvyydet.
EKP:n neuvoston seuraava kokous on jo tämän viikon torstaina, joten vakuuskysymyksiin voi tulla lisävalaisua hyvinkin pian.
Aihe pysynee kuitenkin ajankohtaisena ja joiltakin osin arvoituksellisena, sillä ilmeisesti pääjohtaja Liikasen tarkastuskomitea on keskittynyt "erehdysten" selvittämiseen eikä suinkaan kaikkien kansallisten järjestelyjen tarkasteluun.
Muut kansalliset järjestelyt kuin "erehdykset" lienevät seikkaperäisesti neuvoston tiedossa ilman erillisiä tarkastuksiakin, sovelletaanhan niitä neuvoston luvalla.

Mikä enää estää euroa murtumasta ruplan tavoin?

Yksikään yhteisvaluutta ei ole ennen euroa pysynyt koossa ilman pelkän rahaliiton muuttumista liittovaltioksi. Viimeksi itsenäisten valtioiden yhteisvaluutta murtui 1990-luvun alussa, kun runsas tusina entistä neuvostotasavaltaa hylkäsi ruplan ja otti tilalle omat rahayksikkönsä. Nyt euroaluetta ja euroa repivät osin aivan samat ristipaineet, jotka mursivat yhteisruplan.

Jan Hurri

11.8.2011

Äkkiseltään voi vaikuttaa kehnolta ja ainakin poliittisesti sopimattomalta vitsiltä verrata euromaiden talous- ja rahaliitto Emua ammoiseen Neuvostoliittoon tai yhteisvaluutta euroa entiseen neuvostoruplaan.
Tarkalleen ottaen rinnastukset eivät ole vain heikkoa huumoria, vaan ne ovat myös vääriä. Neuvostoliitto oli liittovaltio ja rupla liittovaltion valuutta. Emu sitä vastoin on itsenäisten valtioiden muodostama talous- ja rahaliitto ja euro itsenäisten valtioiden yhteisvaluutta.
Eurossa ja ruplassa saattaa silti olla enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja – ruplan kohtalo voi jopa olla enne euron tulevaisuudesta.
Oikea vertailuvaluutta eurolle ei kuitenkaan ole Neuvostoliiton rupla, vaan Neuvostoliiton hajoamisessa itsenäistyneiden entisten neuvostotasavaltojen rupla.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen rupla oli 15 entisen neuvostotasavallan yhteisvaluutta niin kuin euro nyt on itsenäisten euromaiden yhteisvaluutta.
Näin ruplavertaus muuttuu kehnosta huumorista varoittavaksi enteeksi, sillä itsenäisten valtioiden yhteisvaluuttana rupla ei kestänyt edes kahta vuotta. Yhteisrupla murtui pitkälti samanlaisiin ristipaineisiin, jotka nyt osaltaan repivät euroaluetta hajalle.
Rupla-alue rakoili
syntymästään asti
Rupla kesti Viron ja muiden itsenäistyneiden neuvostotasavaltojen yhteisvaluuttana 1990-luvun alussa vain puolisentoista vuotta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja entisen liittovaltion tilalla oli itsenäisten valtioiden talous- ja rahaliitto.
Lyhyen aikaa rupla oli kuin nykyinen euro, itsenäisten valtioiden yhteinen valuutta. Saman lyhyen aikaa rupla-alue oli kuin nykyinen euroalue, rahaliitto ilman liittovaltiota.
Ruplan tarina yhteisvaluuttana katkesi, kun Viro, Latvia ja Liettua sekä kymmenkunta muuta entistä neuvostotasavaltaa havaitsi Moskovan rahapolitiikasta ja yhteisruplasta olevan niille enemmän haittaa kuin hyötyä.
Samaan johtopäätökseen päätyi hieman myöhemmin myös Venäjä, jonka keskuspankki jatkoi entisen Neuvostoliiton keskuspankin Gosbankin roolia ja määräsi raha- ja valuuttapolitiikasta koko rupla-alueen puolesta.
Aikansa Venäjän keskuspankki yritti pitää rupla-aluetta koossa jopa rahoittamalla heikoimpien ruplavaltioiden ammottavia alijäämiä, mutta vain aikansa.
Vuoden 1992 alussa Neuvostoliiton hajottua syntynyt rupla-alue alkoi rakoilla vain muutamaa kuukautta syntymisensä jälkeen, kun jäsenmaa toisensa perään alkoi paikata rahapulaa laskemalla liikkeeseen omia "korvikerupliaan".
Kokonaan uusiin – ja ennen kaikkea itsenäisiin – valuuttoihin useimmat ruplamaat siirtyivät yksi toisensa perään vuonna 1993.
Yhteinen valuutta
oli rasite kaikille
Useimmat entiset neuvostotasavallat aloittivat itsenäisinä valtioina sekasortoisissa talous- ja rahaoloissa. Kaaoksesta tuskin voi pelkästään syyttää yhteisvaluutta ruplaa tai edes Moskovan määrittelemää yhteistä rahapolitiikkaa.
Ruplamaiden talouskunto samoin kuin niiden julkisen talouden kunto vaihtelu suuresti. Kenties vielä enemmän vaihteli eri ruplamaiden hallinnon ja päättäjien kyky ja halu saattaa julkinen talous edes joten kuten kestävälle tolalle.
Viro ja muut Baltian maat lähtivät itsenäisyyden alusta asti päättäväisesti kohti kurinalaista taloudenpitoa, kun taas moni muu entinen neuvostotasavalta lähti entistäkin löysemmin rantein tuhlailun ja paisuvien alijäämien tielle.
Pian yhteensopivuusongelmat alkoivat repiä ruplaliittoa hajalle, kun maasta ja tulkinnasta riippuen ruplia oli liikkeessä liikaa tai liian vähän. Yhden koon rahapolitiikka oli joko liian tiukkaa tai liian löysää, eikä kohdallaan edes Moskovassa.
Lopulta Venäjän keskuspankki vihelsi kaoottisen ruplapelin poikki kesällä 1993 toteuttamalla mittavan raharemontin. Moskova veti vanhat ruplat pois liikkeestä, laski uusia tilalle. Uusien ruplien lisäksi ruplamaat joutuivat hyväksymään entistä tiukemmat raha- ja taloussäännöt – tai eroamaan.
Useimmat erosivat.
Liika valtionvelka
kaataa rahaliittoja
Virolle ja muille Baltian maille ruplasta luopuminen merkitsi pelastuskeinoa rupla-alueen yhä holtittomammaksi karkaavan rahapolitiikan seurauksilta. Esimerkiksi Viron uusi kruunu alkoi vahvistua suhteessa Venäjän ruplaan ja maan korkotaso laskea suunnilleen samaa tahtia, kun sen julkinen talous hivutti ylijäämää suuremmaksi ja maan inflaatiovauhti talttui yksinumeroiseksi.
Monelle muulle maalle oma uusi valuutta tarjosi keinon entistä railakkaampaan talous- ja rahahurjasteluun setelirahoituksineen. Suruton rahan tarjonta karautti inflaatiovauhdin esimerkiksi Valko-Venäjällä yli 2 000 prosenttiin ja Ukrainassa jopa yli 10 000 prosenttiin.
Alijäämillä tai velkamäärillä ei tuntunut olevan väliä, kunhan maalla oli oma valuutta, oma keskuspankki ja setelipainoissa riitti painomustetta ja paperia.
Liian suuret julkisen talouden alijäämät ja valtioiden painuminen liian raskaisiin velkoihin ja lopulta noiden alijäämien ja velkojen kattaminen keskuspankin setelirahoituksella on ennen yhteisruplaa koitunut muidenkin eurooppalaisten rahaliittojen kohtaloksi.
Näin kävi Latinalaiselle rahaliitolle, jonka Ranska, Belgia, Italia, Kreikka, Bulgaria ja Sveitsi perustivat vuonna 1865 ja ajoivat karille vuonna 1914. Näin kävi myös Ruotsin, Norjan ja Tanskan vuosien 1872–1924 Skandinaaviselle rahaliitolle.
Nyt euroa ja euromaiden rahaliittoa Emua koettelevat pohjimmiltaan aivan samat liian suurten velkamäärien ja liian raskaiden alijäämien ristipaineet, jotka ovat aiemmin repineet rahaliittoja hajalle.
Ottivatko europäättäjät
yhteisruplasta opikseen?
Yhteisruplan ja vanhempien eurooppalaisten epäonnisten rahaliittojen kohtalo on sakeassa velkaliemessa kiehuvalle eurolle aito ja vakava uhka.
Raskaimmin ylivelkaisten euromaiden velat ja niiden maksamisesta muita uhkaavat kustannukset voivat milloin tahansa alkaa repiä euromaita erilleen – ja mahdollisesti takaisin omiin valuuttoihin.
Näin arvelee Euroopan suurpankkien terävimpiin ekonomisteihin kuuluva brittipankki HSBC:n pääekonomisti Stephen King.
Hän puntaroi 1990-luvun alun väliaikaisen yhteisruplan ja euron useita yhtäläisyyksiä laajassa analyysiraportissaan Fixing the Eurozone (Euroalueen korjaus), jonka pankki on tällä viikolla jakanut suurasiakkailleen.
King käsitteli samaa rupla-euro-vertausta suppeammin talouslehti Financial Timesin keskiviikkona julkaisemassa kirjoituksessa.
Vielä laajemmin lyhytikäisen rupla-alueen kohtaloa ja opetuksia käsitteli yhdysvaltalainen talousprofessori Patrick Conway jo vuonna 1995 laatimassaan tutkimuksessa Currency Proliferation – The Monetary Legacy of the Soviet Union (Valuutan jakautuminen – Neuvostoliiton rahaperintö).
Conway neuvoi jo ennen euroaikaa laatimansa tutkimuksen perusteella, että Euroopan talouspäättäjät ottavat rupla-alueen virheistä opikseen ennen kuin käynnistävät omia valuuttakokeitaan.
Onnettoman ruplakokeen tärkein läksy niin Conwayn kuin HSBC:n Kingin mukaan on, että rahaliitto ja yhteisvaluutta vaativat tuekseen myös talouspolitiikan keskittävän "fiskaalisen liiton".
King tosin muistuttaa, ettei rahaliiton tiivistäminen liittovaltioksi ole ainoa keino taltuttaa velkakriisi tai pitää euroalue koossa.
Sama voi hänen mukaansa vielä onnistua ainakin muodollisesti ilman liittovaltiotakin, kunhan maksukykyiset euromaat kasvattavat rutkasti velkaisimpien kriisimaiden tukemista ja kuittaavat kiltisti kulut, kertyivätpä ne sitten euroalueen keskuspankin tai vakausrahastojen kautta.

Rupla ei kestänyt yhteisvaluuttana kahtakaan vuotta
Entisten neuvostotasavaltojen siirtyminen yhteisestä ruplasta omiin valuuttoihin Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa. * Viro vaihtanut kroonin euroon.
Valtio	Yhteinen rupla	Korvikerupla	Irti ruplasta	Uusi raha
Armenia	1/1992	-	11/1993	Dram
Azerbaidzan	1/1992	8/1992	6/1993	Manat
Valko-Venäjä	1/1992	5/1992	11/1993	Rupla
Viro	1/1992	-	6/1992	Kroon*
Georgia	1/1992	4/1993	8/1993	Menati
Kazakstan	1/1992	-	11/1993	Tenge
Kirgisia	1/1992	-	5/1993	Som
Latvia	1/1992	5/1992	6/1993	Lats
Liettua	1/1992	5/1992	6/1993	Litas
Moldova	1/1992	7/1992	11/1993	Leu
Venäjä	1/1992	-	-	-
Tadzikistan	1/1992	-	-	-
Turkmenistan	1/1992	-	11/1993	Manat
Ukraina	1/1992	1/1992	11/1993	Karbovanets
Uzbekistan	1/1992	11/1993	1/1994	Som
Lähde: Conway (1995): Currency Proliferation

Suomelta miljardien eurojen

"piilotuki" pankeille

Suuret pankit saavat epäsuoraa rahoitustukea kotivaltioiltaan, koska ne ovat liian suuria kaatumaan. Tuki tarjoaa pankeille saumat spekuloida, Finance Watch -järjestön nokkamies Thierry Philipponnat sanoo. Taloussanomien arvion mukaan esimerkiksi Nordean rahoitustuki on vuosittain kaksi miljardia euroa ja Pohjola Pankin lähes 300 miljoonaa euroa.

Johannes Niemeläinen

27.10.2012

Suomalaispankit saavat valtiolta vuosittain useita miljardeja euroja piilopankkitukea alempina rahoituskuluina. Esimerkiksi Nordean vuotuinen rahoitustuki on Taloussanomien arvion mukaan kaksi miljardia euroa ja Pohjola Pankin lähes 300 miljoonaa euroa.
Luottoluokittajat laskevat pankkien luottoluokituksiin mukaan oletuksen siitä, että valtio pääomittaa pankit hädän hetkellä. Oletus parantaa pankkien luottoluokituksia useilla pykälillä, mikä puolestaan alentaa suurien pankkien rahoituskuluja ja helpottaa niiden voitontavoittelua.

– Kun pankki on liian suuri kaatumaan, sillä on valtion implisiittinen tuki. Sen vuoksi pankille rahaa lainaavat instituutiot ja ihmiset antavat sille rahaa halvemmalla kuin ne antaisivat ilman pankkitukea. Kun pankki saa rahaa halvemmalla kuin se muuten saisi, sillä on vaikutus pankkien toimintaan, Finance Watch -kansalaisjärjestön pääsihteeri Thierry Philipponnat kertoo Taloussanomien haastattelussa Brysselissä.
– Yleisesti ottaen voi sanoa, että mitä suurempi pankki on, sitä suurempi on sen rahoitustuki. Mitä suurempi rahoitustuki on, sitä enemmän pankki spekuloi eikä rahoita reaalitaloutta, yli 20 vuotta investointipankkiirina toiminut Philipponnat sanoo.
Talletukset ja tase vaikuttavat
tuen suuruuteen
Pankkien rahoitustukea ovat käsitelleet useat eri tahot viimeisen vuosikymmenen aikana. Asiasta ovat kirjoittaneet muun muassa Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, Bank of Englandin johtokunnassa rahoitusjärjestelmän vakauskysymyksistä vastaava johtaja Andrew Haldane ja viimeisimpänä Finance Watch, kun se luovutti lausuntonsa Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen pankkityöryhmälle.
Terveempää taloutta ja parempaa hallintoa tukevan Finance Watchin mukaan pankkien rahoitustuki on äärimmäisen tärkeää. Joskus tuki on jopa isompi kuin pankkien vuotuinen tulos ennen veroja. Järjestön mukaan tuen suuruuteen vaikuttaa pankkien taseen koko.
Myös pankkeihin tehtyjen talletusten määrä vaikuttaa rahoitustuen suuruuteen. Mitä enemmän pankissa on talletuksia, sitä vähemmän sen pitää hankkia rahoitusta markkinoilta. Jos markkinarahoituksen määrä on pieni, maksetaan sille vähemmän korkoja ja rahoitustuki pienenee.
Rahoitustuki on suhteellisesti suurempi Suomessa kuin muualla euroalueella, jos vertaillaan talletusten ja taseen suhdetta. Suomen Pankin tilastojen mukaan Suomessa toimivilla pankeilla talletusten ja taseen suhde oli elokuussa 0,26, kun euroalueen pankkien keskiarvo oli 0,51. Vertailu on suuntaa-antava. Se on esimerkiksi sisältää vain euroalueelta Suomen rahalaitoksiin tehdyt talletukset.
Suomalaispankeilla
jättituki
Pankkien rahoitustuen suuruudesta on tehty useita eri laskelmia. Yhden tarjoaa brittiläinen ajatushautomo New Economics Foundation (NEF). NEF:n mukaan brittipankki Barclaysin rahoitustuki oli 11,8 miljardia euroa ja saksalaispankkien Deutsche Bankin ja Commerzbankin 3,9 ja 13,3 miljardia euroa vuonna 2010.
NEF:n laskelmissa on vertailtu pankkien rahoituskuluja ilman oletusta valtion tuesta ja tukioletuksen kanssa sekä suhteutettu ne pankkien taseisiin. Tuki korottaa pankkien luottoluokitusta usealla pykälällä, mikä pienentää niiden rahoituskustannuksia.
Esimerkiksi Aktia Pankille luottoluokitusyhtiö Moody’s tulkitsee, että valtion oletettu tuki vastaa kahden pykälän nostoa pankin vakuudettoman varainhankinnan luottoluokituksessa. Aktian oma luottoluokitus olisi Baa2. Koska Suomen valtio tulisi luultavasti Aktian hätiin sen rahoitusjärjestelmän kannalta tärkeän roolin vuoksi, pankin luottoluokitus on Moody’sin mukaan A3.

Taloussanomat teki NEF:n laskelmien pohjalta omat laskelmansa suomalaispankkien piilotuesta. Laskelmissa verrattiin NEF:n arvioita Barclaysin ja saksalaispankkien rahoitustuesta pankkien taseisiin. Suhdelukujen keskiarvon avulla Taloussanomat laski suomalaispankkien oletetun rahoitustuen vuonna 2010. Laskelmat eivät ole virallisia laskelmia eikä niitä voi pitää kokonaisvaltaisena arviona rahoitustuesta. Niiden avulla on tarkoitus havainnollistaa suomalaispankkien saaman piilotuen suuruus.
Laskelmien mukaan esimerkiksi Aktia Pankin rahoitustuki oli vuonna 79 miljoonaa euroa, Pohjola Pankin 288 miljoonaa euroa ja Nordea Pankki Suomen 2 288 miljoonaa euroa. Aktia ja Pohjola Pankeilla luvut olisivat suurempia, jos huomioon otettaisiin koko pankkiryhmät.
”Rahoitustuki ei
katoa kokonaan”
Finance Watchin Thierry Philipponnat’n mukaan suurten pankkien rahoitustuki vääristää pankkien välistä kilpailua. Suuret pankit hyötyvät pankkituesta ja auttavat niitä laajentumaan yhteiskunnan kannalta haitallisille alueille.
Finance Watch on kritisoinut viranomaisten työtä pankkikriisin hoitamiseksi. Järjestön mukaan monet viranomaistoimet itse asiassa kasvattavat pankkien piilotukea ja vääristävät kilpailua entisestään. Esimerkiksi Basel III -säännöstössä suurien pankkien lisäpääomavaade kasvattaa piilotukea, koska siinä rajataan piilopankkituki entistä selvemmin suurille pankeille.
Lisäksi EU:n pankkiunioni saa kritiikkiä Philipponnat’lta.
– Jos pankkiunioni olisi toiminnassa ilman pankkien kriisinratkaisumekanismia, ongelmasta on tehty vain pahempi, hän sanoo.
Finance Watchin nokkamiehen mukaan Erkki Liikasen työryhmän analyysi Euroopan pankkisektorin uudistustarpeesta on ”laadultaan erittäin hyvä”. Philipponnat kritisoi työryhmän raporttia siitä, että siinä ei menty riittävän pitkälle mahdollisissa ehdotuksissa pankkisektorin rakenteiden uudistamiseksi.
Philipponnat kiittelee kuitenkin esitystä siitä, että pankkien kaupankäyntitoiminnot rajattaisiin tietyissä tapauksissa vähittäispankkitoiminnasta erilliseen tytäryhtiöön. Tällöin pankkitoiminnan rahoitustuki voitaisiin poistaa esimerkiksi johdannaiskaupalta.
– Minulla ei ole illuusioita, rahoitustuki ei kokonaan katoa. Näkemyksemme mukaan jäljelle jäävän rahoitustuen pitäisi mennä pankkitoimintoihin, joista on hyötyä yhteiskunnalle, hän sanoo.

Ihmelääke USA:n velkaongelmaan – 1 000 miljardin kolikko

(Ns. uusia ja uunituoreita innovaatioita kaatuvan järjestelmän tukemiseksi, sairaan jännä juttu! FMJ)

Taloussanomat–Reuters

6.1.2013

Yhdysvaltojen Valkoiseen taloon lähetetty virallinen aloite ehdottaa liittovaltion velkaongelmaan erikoista ratkaisua, 1 000 miljardin dollarin platinakolikon painamista.
Aloitteen on allekirjoittanut 4 000 henkilöä, mutta nimiä tarvitaan helmikuun loppuun mennessä vähintään 25 000, jotta vetoomus otetaan virallisesti käsittelyyn.
Ajatus on erikoinen, mutta periaatteessa mahdollinen. Yhdysvaltojen valtiovarainministeriöllä on valta painaa kolikkoja millä tahansa määrittämällään arvolla.
Painettu platinakolikko talletettaisiin maan keskuspankki Fediin, josta saataisiin kolikon arvoa vastaava määrä luottoa liittovaltion kassaan.
– Vaikka tämä saattaa kuulostaa tarpeettoman äärimmäiseltä ratkaisulta, se ei ole poliittista peliä absurdimpi keino, kun globaali talous on uhattuna, aloitteessa todetaan.

Vaikka velkakaton nostamisesta ei päästäisikään ajoissa sopuun, keino maksukyvyn säilyttämiseksi olisi luultavasti kuitenkin toinen.
Verkkolehti Business Insiderin mukaan maksukyvyttömyyden uhatessa presidentti Barack Obama luultavasti toteaisi, että liittovaltion perustuslaki kumoaa lain velkakatosta, sillä valtion on perustuslain mukaisesti maksettava sitoumuksensa.

^{یا انقلاب- یا جنگ}

این پایان بحران اقتصادی است

یونگه ولت ـ ترجمه رضا نافعی

بحرانی دائمی گریبان اقتصاد – سرمایه داری جهانی- را گرفته است. ازسال 2007 که این بحران آغاز شد دیگرتحرک چندانی مشاهده نمیشود. آنچه را که برخی آن را  ضعفی مرحله ای میخوانند که فقط اندکی طولانی شده است، ازدیدگاه ویم گرومِن       Wim Grommen دانشمند هلندی منزل آخرازیک دوران است. اومیگوید:

"انقلاب سوم صنعتی به وضوح وارد مرحله اشباع، مرحله تباهی خود شده است". اینها نظر این ریاضیدان ، دانشمند فیزیک  و کارشناس روند تحولات اجتماعی است که قراراست درسمپوزیوم بین المللی دانشگاه والنسیا در 24 و 25 ژانویه دراسپانیا عرضه کند. موضوع کنفرانس این است: 

"بحران اقتصادی،  زمانی برای تغییرالگوواره Paradigm Shift" است.

"گرومِن"معتقداست که این مرحله برای زندگی مسالمت آمیزجامعه  بسیار خطرناک است. زیرادرپایان هردوره ازانقلاب های صنعتی رفاه اجتماعی با خطر مواجه شده است.  تاریخ نشان داده است که هرجامعه ای بر 5 ستون اجتناب ناپذیر استواراست:

خــوراک، امنیت، ســلامت، رفـــاه (البته نه فقط برای یک اقلیت کوچک) و دانــــش .

"گرومِن" میگویدهریک ازسه انقلاب صنعتی که تا امروزرخ داده نه تنها سبب دگر سازی های عمیق درمناسبات تولیدی شده بلکه ساختارجامعه انسانی را نیزتغییر داده است. روند تحول ازنظراواز 5 مرحله متواتر می گذرد: ویژگی مرحله آغازین پیدایش اندیشه ها واختراعات نووتغییرات اجتماعی ـ اقتصادی است که تغییرچشمگیری در وضعیت موجود پدید نمی آورند. پس ازآن مرحله «اززمین کنده شدن»  (Take off) میرسد دراین مرحله ازروند تحول، نتایج تغییرات فنی چشمگیرمیشوند. پس ازاین مرحله سوم آغاز می شود که درآن نیروهای مولدۀ تازه تکاملی انفجاری می یابند وسبب تغییرات چشمگیردرساختارفرهنگی، اقتصادی و سازمانی جامعه می گردند. درمرحله بعدی که مرحله تثبیت است، شتاب تغییرات اجتماعی، فنی و اقتصادی کاهش می یابد ودرنهایت به مرحله تباهی می رسد. دراین مرحله بازارها دراثرتولید بیش ازمصرف اشباع میشوند، میزان سود، دراثرافزایش رقابت کاهش می یابد. و درروند تمرکز شدید, آنها که ازهمه قویترهستند باقی می مانند واندیشه های نووگشایش افق های فنی تازه نادر است.

درپایان چنین دوره ای "هر بار" ستون رفاه اجتماعی شکسته است.  آخرین باراین روند دردومین انقلاب صنعتی مشاهده شد که درحوالی 1870 آغاز گشت ودوران تثبیت آن  درحوالی 1930 پایان یافت .

سومین انقلاب صنعتی حوالی 1940 درآمریکا آغاز گشت. بویژه درتلاش برای بکار بردن تکنولوژی کامپیوتر برای مصارف نظامی. درسالهای دهه 50 مرحله "از زمین کنده شدن" نخست خود را درعرصه پروازبه فضا تثبیت کرد. درهمانحال ژاپن حرکت درمسیربکاربستن تکنولوژی کامپیوتردرصنعت وساختن ربات تخصص یافت. درآغازسالهای دهه هفتاد این روند اروپا را نیزفراگرفت. پیشرفت صاعقه واردرحدود سالهای دهه هشتاد با بکارگرفتن میکروپروسسورها آغازشد. این میکروپروسسور ها شدند حلال مشکلات وبه بسیاری اززمینه های زندگی راه یافتند. درپی آن "انقلاب دیجیتال" دراوائل دهه 90 آغازشد که تغییراتی چشمگیردرعرصه های فرهنگی ـ اجتماعی درپی داشت.  درهمانحال ظاهرا اینطور بنظرمی رسید که دراقتصاد های پیشرفته بدست آوردن اطلاعات، بکاربستن وهدایت آن مهمترازخود روند تولیداست.

بنظر«گرومِن» اینک ما درمرحله تثبیت هستیم، درمرحله ای که ازشتاب تغییرات اجتماعی، فنی واقتصادی کاسته می شود، درمرحله ای که  تباهی آغاز می گردد. او یاد آورمی شود که "تعداد اختراعات وکشفیات تازه" اندک هستند. حتی درعرصه فن آوری اطلاعاتی (اینفورماتیک) نیزاختراعات وکشفیات تازه ودوران سازی عرضه نشده است، هرچند که دستگاه بازاریابی آمریکا دوست دارد به ما چنین بقبولاند.

"گرومِن" میگوید آنچه تازه است این است که:امروزجامعه انسانی با همان مسائلی روبروست که درسالهای دهه 30 روبروبود. مؤید آن نیزافزایش شدید بیکاری، بدهیهای سنگین موسسات و دولتها، وضع خراب بانکها وفقرروزافزون عمومی درهمه جاست. درحالیکه اندک شماری ثروتمند نیز هستند که روزبه روزثروتمند ترمیشوند. دانشمند هلندی هشدارمی دهد که ستون رفاه اجتماعی که ثبات برآن استوارست باردیگردرحال فروشکستن است. ویادآورمیشود که:تاریخ بشری نشان داده که این امرهمیشه به انقلابها یا به جنگها انجامیده است.

http://www.jungewelt.de/2013/01-05/018.php

http://econintersect.com/wordpress/?tag=wim-grommen 

Ay-pomo hermostui Niinistön palkka-alesta Demokraatissa: 

”Voihan perkele”(kiiltomadon valo, parempi kuin ei mitään!)

4.1.13. Talouselämä

Presidentti Sauli Niinistön ehdotus pudottaa omaa palkkiotaan on saanut ristiriitaisen vastaanoton.

Siinä missä EK ja yritysjohtajat ovat asiaa kysyttäessä kiltisti lupailleet tarkistaa palkkojaan alaspäin, ammattiliittojen edustajat näkevät asian toisin. Toistaiseksi terävintä kritiikkiä esittää Teollisuusalojen ammattiliiton puheenjohtajaTimo Vallittu Demokraatissa.
”Voihan perkele, minkälaista populismia”, Vallittu sanoo lehden haastattelussa.
Vallittu viittaa populismilla sekä Niinistön henkilökohtaiseen palkkionalennustoiveeseen, että kansanedustajien ryhmäliikeeksi kasvaneeseen haluun alentaa palkkojaan.
”Tasavallan presidentin palkkio on verotonta. Jos se olisi verollista, 160 000 euron vuosiansioista taitaisi mennä veroa 45 prosenttia. Eiköhän panna palkkio verolle”, Vallittu esittää lehdessä.
Lisäksi hän huomauttaa kansanedustajien saavan ”vähimmilläänkin tuhat euroa kuukaudessa” verottomana kulukorvauksena.
”Minusta verottomat edut ylipäätään ovat syöpäkasvain, joka pitää leikata pois”, Vallittu jyrisee.
Pomojen palkka-ale-keskustelun aloitti St1:n hallituksen puheenjohtaja Mika Anttonen Talouselämän haastattelussa joulukuun puolivälissä.
"Palkkaratkaisu pitäisi aloittaa taloudellisesta eliitistä. Olisi kovin hienoa, jos suuryritysten johtoryhmät yksipuolisesti alentaisivat itse omia palkkojaan. 10–20 prosentin alennus, ilman mitään ennakkoehtoja.. Jos ollaan isänmaan asioista aidosti kiinnostuneita, niin tällaisen esimerkin näyttäminen ei pitäisi olla ylivoimaista", Anttonen linjasi.
Suorapuheinen Anttonen tuikkasi taloudellista eliittiä niin kipeästi, että uudenvuoden puhetta pohtinut presidentti ei ehkä voinut sitä sivuuttaa. Anttonen kommentoi kysyttäessä EK:n puheenjohtajanIlpo Kokkilan marraskuisia toiveita siitä, että vientialojen työntekijöiden palkkoja paremminkin laskettaisiin kuin nostettaisiin.
Vastavalkea nousee
Kokkila pitää tuoreessa Talouselämässä johtajien palkka-alea vähän teennäisenä ja joutuu nyt tasapainoilemaan lausuntojensa kanssa. Kokkilan alainen Jyri Häkämies ehti sentään ensimmäisenä peesaamaan presidentti Niinistön palkkionalennusaikeita.
Työmarkkinajohtaja käy lämpimänä siksi, että suurituloisten käyntiin polkaisemasta palkka-alesta ollaan ay-liikkeen silmissä virittelemässä perustetta nollakorotuksille tai jopa yleiselle palkkojen alentamiselle.
Vallittu ei tästä innostu, eivätkä palkansaajajärjestöt ylipäätään.
STTK:n puheenjohtajaMikko Mäenpää sanoo Helsingin Sanomissa, että poliitikkojen palkka-ale luo kriisitunnelmaa. Hänen mielestään nyt pitäisi paremminkin keskustella uusista kasvustrategioista. Mäenpää ja SAK:n Lauri Lyly ovat valmiita olemaan mukana johtajien ja hyväosaisten talkoissa, mutta eivät neuvottele jäsenistönsä palkka-alesta.

Vallittu muistuttaa, että vuodenvaihteen arvonlisäveron korotus iski pienituloisiin ja leikkaa jo ostovoimaa.
Pienellä kauhulla tilannetta seurannee vähittäiskauppojen johto, joka joutuu seisomaan EK:n ruodussa. Raaka ostovoiman leikkaus uhkaisi ajaa kaupan alan ja kotimarkkinat taantumaan, vaikka vientiyritykset siitä hyötyisivätkin.

JA JA...,VOIHAN SAATANAN PERKELE! 

Häkän Kansallistalkoot

3.1.2013      Juhani Huopainen

Sisäinen devalvaatio ja "talkoot" ovat hieno juttu. Kuva puhukoon puolestaan (klikkaa kuva isommaksi)

Uusi ministeri hallitukseen – Häkämies jättää politiikan – Uusi Suomi
Häkämiehen palkka nousee – Uusi Suomi
EK:n Häkämies alensi omaa palkkaansa – MTV3

Yksi maa veti IMF:n säästökuurin liian pitkälle

Latvia on leikannut valtion menoja niin ankarasti, että jopa Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on alkanut toppuutella.

Taloussanomat–Bloomberg

3.1.2013

Latvia sai IMF:ltä monien muiden maiden tapaan hätälainan vuonna 2008, kun finassikriisi murjoi maailmaa. Hätälainojen ehtoina oli säästöjä ja leikkauksia, joiden vaatimisesta IMF on tullut tunnetuksi esimerkiksi Kreikassa ja aiemmin Argentiinassa.
Latvia tarttui säästötoimiin totisella tarmolla. Se lomautti kolmanneksen julkisen sektorin työntekijöistä ja laski kaikkien palkkoja. Sairaaloilta leikattiin rahaa ja aiempaa pienituloisempia siirrettiin tuloverojen piiriin. Työntekijöiden erottamisesta tehtiin helpompaa.
Tämän vuoden alusta lakisääteinen minimipalkka laski.
IMF jakeli kiitosta Latvialle vielä kesällä. Se kutsui maata "menestystarinaksi", jonka talous kasvoi viime vuonna arviolta viiden prosentin vauhtia. Kasvua eivät ole varjostaneet mielenosoitukset, joista on tullut arkipäivää Kreikassa ja Espanjassa.
Nyt IMF on kuitenkin huolissaan. Sen mielestä varsinkin Latvian viimeisin minimipalkan alennus on liikaa. Sosiaaliturva käy liian ohueksi.
IMF huomauttaa, että Latvian tuloerot ovat kasvaneet Euroopan unionin suurimmiksi ja maastamuutto on voimakkainta vuosikymmeneen. University of Latvian ekonomistin Mihails Hazansin mukaan vuoden 2008 jälkeen maasta on muuttanut viisi prosenttia väestöstä. Suurin osa lähtijöistä on nuoria.
Valuuttarahastolla ei kuitenkaan ole Latvian asioihin enää paljoakaan sanottavaa. Maa maksoi pois 7,5 miljardin euron hätälainansa kaksi viikkoa sitten – ensimmäisenä 2008 lainoja saaneena maana.

Talousnobelisti: Säästökuuri vie suureen lamaan

New Yorkin satama oli lohduton näky suuren laman aikana 1930-luvulla. Lama alkoi Yhdysvalloista ja sen vaikutukset levisivät lähes kaikkiin maailman maihin 1930-luvulla. Taloustieteen nobelisti varoittaa uudesta 1930-luvusta, mikäli Saksan ja Euroopan keskuspankin ajama säästökuuri jatkuu kriisimaissa.

Bloomberg

3.10.2012

Taloustieteen nobelisti, ekonomisti Paul Krugman arvioi, etteivät Yhdysvallat ja EU ole vielä lähelläkään finanssikriisin loppua. Hänen mukaansa Saksan ajamat säästöohjelmat voivat johtaa 1930-luvun kaltaiseen lamaan.
Krugman totesi puheessaan Belgradissa, että Yhdysvallat tarvitsee ”uuden elvytyskierroksen” ja Fedin pitäisi tehdä kaikki voitava elpymisen tukemiseksi. Euroopan puolestaan pitäisi pyrkiä kohti finanssiunionia euron pelastamiseksi.
– Euuropan pitäisi hyväksyä se, että säästöille on rajansa ja että lisäsäästöt eivät tee muuta kuin saattavat yhteiskunnat romahduksen partaalle, Krugman sanoi.
Hänen mukaansa ”mikään maa” ei vaurastu ennen kuin Euroopan keskuspankki (EKP) ja Saksa päättävät, että ne ovat aiheuttaneet ”liikaa tuskaa”. Pidentyneet säästökuurit voivat aiheuttaa poliittisia levottomuuksia ja radikalisoitumista.
– Ei ole vaikeaa nähdä edessä vuosikymmeniä, jotka näyttävät 1930-luvulta.
Krugman tähdensi, että EKP.n pitää toimia viime käden lainoittajana ja ostaa valtionlainoja, jotta kriisimaiden valtionlainojen markkinakorot saadaan laskuun.
– Näin on nyt käymässä, hän sanoi ja arvioi, että euron pelastumiselle on ”60 prosentimahdollisuus” 
Krugman, Keynes – ja EU

Kolumni Takavuosien talousnobelisti Paul Krugman ihmettelee tuoreessa kirjassaan, miksi maailmantalouden taantumaa ei ole hoidettu oikein oikein.      Vesa Varhee

18.7.2012

Huhtikuun lopussa ilmestynyt taloustieteilijä Paul Krugman End This Depression Now! -kirja tarjoaa paitsi talouskriisin tiiviin historian ja katsauksen sen syihin myös oppaan ylös alhosta.
Samalla professori ihmettelee, miksi taloushistoriasta ei ole otettu paremmin oppia. Eurooppalaiselle lukijalle kirja tarjoaa oppaan Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän käytäntöihin ja antaa esimerkkejä siitä, miten lyhytaikainen poliittinen etu jättää kansakunnan pitkän aikavälin tarpeet toissijaisiksi.
Osansa saa myös media. Krugmanin mukaan media pyrkii liian hanakasti tarjoamaan tilaa kaikille näkemyksille, riippumatta siitä, miten relevantteja ne ovat.
– Tasapuolisuuden nimissä media varmaan kysyisi tähtitieteestä näkemystä myös maan litteyteen ja astrologiaan uskovilta, professori kärjistää.
Teos ei tuo paljoakaan uutta Krugmanin kolumneja sanomalehti The New York Timesistä lukeneille. Se kuitenkin sitoo vuosien kolumnit, ja niistä käydyn keskustelun, johdonmukaiseksi esitykseksi.
Keynes,
Keynes, Keynes
Krugmanin perusteema löytyy suoraan kirjasta, jonka taloustieteilijä John Maynard Keynes kirjoitti 1930-luvun maailmanlaman aikaan.
Keynesin Työllisyys, korko ja raha -kirjassa tekemä oivallus koski häiriötilannetta, jossa talouden kokonaiskysyntä ei riitä työllistämään kaikkea tarjolla olevaa työvoimaa. Teollisuus pyörii vajaalla teholla, koska tuotanto ei käy kaupaksi, ja uuteen tuotantoon ei – samasta syystä – investoida. (Porvaripropaganda jättää tietoisesti kertomatta tuota ilmeistä totuuttaa, jota Marx on analysoinut yli puolivuosisata sitten, ennen Keynesin "oivaltamista" kapitalisen tuotantojärjestelmän systeemihäiriöinä eli ylituontokriisinä. FJM)
1930-luvun taantuman perussyy oli – raskaasti yksinkertaistettuna – 1920-luvun nousukausi. Ensimmäisen maailmansodan, Itävalta-Unkarin hajoamisen ja Venäjän vallankumousten aiheuttamat muutokset Euroopan taloudessa loivat tuotannolle kysyntää, jota täyttämään sodista kotiutuvat veteraanit riensivät.
Etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös talouden tuolloisessa suurvallassa Britanniassa, tuotanto kiihtyi ja kiehahti yli, kuten Wall Streetillä vuonna 1929. Pörssiromahdus ei kuitenkaan ollut taantuman syy vaan oire. Itse taantuman laukaisi itävaltalaisen Creditanstalt-pankin kaatuminen itäisen Euroopan uusista pikkuvaltioista syntyneisiin luottotappioihin vuonna 1932.
Creditanstalt aiheutti pankkijärjestelmään laajenevan tappioiden vyöryn, joka kiristi luotonantoa ja lisäsi yleistä epävarmuutta. Yksityisen sektorin investoinnit ja kulutus heikkenivät voimakkaasti, ja pääoman niukkuus nosti korkotasoa. Keynes esitti, että yksityisen kulutuksen ja investointien heikentyessä valtioiden tulisi lisätä julkisen sektorin toimintaa.
Keynes vertasi julkisen kysynnän lisäystä auton akulle annettuun virtasysäykseen, joka auttaisi moottorin käyntiin. Julkisen kysynnän lisäykset tulisi kuitenkin jättää tilapäisiksi. Talouden suhdannevaihteluita tulisi ohjata pääasiassa korkotasoa muuttelemalla, Keynes arvioi. Keynes ei kuitenkaan ollut suuren julkisen sektorin apostoli: elämänsä loppuvuosina hän pohti, olisiko julkisen sektorin optimikoko lähempänä 25 vai 30 prosenttia kansantaloudesta.
– Kaiken kaikkiaan kyse on magneetto-ongelmasta, eikä viasta itse moottorissa, Keynes kiteytti.
Krugman tarjoaa Keynesin esittelemää lääkettä maailmantalouden nykyongelmiin, jotka johtuvat liian pitkään ja liian kevyenä jatkuneen rahapolitiikan tuloksena talouteen syntyneistä vääristymistä.
Kevyellä rahapolitiikalla torjuttiin alun perin Venäjän vuoden 1998 maksuhäiriön jälkeen uhannutta luottolamaa. Liian pitkään jatkuttuaan se kuitenkin johti vuosituhannen vaihteen teknokuplaan ja vuodesta 2004 eteenpäin kuplaan ennen kaikkea kiinteistöissä. Talous kasvoi kestämättömän nopeasti ja ajoi itsensä henkihieveriin – hieman kuin liian löyhien ohjasten laukkaan innostama hevonen.
Rivien välistä voi löytää kritiikkiä Alan Greenspanin haluttomuudelle nostaa ohjauskorkotasoa ajoissa. Kun epäonnistuneet sijoitukset ja suuret velat painavat sekä yritysten investointeja että kotitalouksien kulutusta, jää talouden kokonaiskysyntä vahingollisen niukaksi. Siksi Krugman peräänkuuluttaa julkista sektoria kuluttamaan enemmän.
Politiikkaa ja
harhaluuloja
Krugman suomii koko esityksensä ajan Yhdysvaltojen republikaanipuolueen toimintaa. Hän muistuttaa, että Ronald Reaganin presidenttikaudella valtion osuus taloudesta oli selvästi suurempi kuin Bill Clintonin kaudella. Reaganin kaudella vaje ei kuitenkaan haitannut ainakaan republikaaneja.
Armoa eivät myöskään saa lainamarkkinoiden tuomiota pelkäävät, jotka pelottelevat Yhdysvaltojen korkotason nousevan, mikäli liittovaltion menoja ei välittömästi leikata.
– Markkinareaktiot osoittavat, että Yhdysvaltojen velanhoitokykyyn luotetaan, Krugman muistuttaa.
– Sitä paitsi menoleikkaukset eivät ole tasapainottaneet niitä toteuttaneiden osavaltioiden, kuten Kalifornian, taloutta. Epävarmoina aikoina ihmiset ostavat pullotettua vettä ja liittovaltion velkasitoumuksia, Krugman totesi Nobel-palkintonsa yhteydessä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa.

Professori ihmetteleekin, miksi vakavilta kuulostavat taloustieteilijät ovat – vastoin parempaa tietoaan ja historian todistusaineistoja – ajautuneet tukemaan republikaanien poliittisten tavoitteiden mukaisia linjauksia.
Krugman ei kuitenkaan välttämättä ole aivan täysin tukevalla pohjalla. Jonain päivänä hän saattaa herätä huomaamaan, että Kiina, Japani ja OPEC-öljyntuottajamaat eivät olekaan ostaneet liittovaltion velkasitoumuksia entiseen malliin tai että Japanin eläkerahastot alkavat väestön ikääntyessä vaatia rahojaan takaisin.
Hän on kuitenkin täysin oikeassa siinä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen infrastruktuurin kohentaminen antaisi – 1930-luvun malliin – tilapäisiä julkisia töitä joiden tuloksena syntyisi myös verotuloja niiden kustannusten kattamiseen.
Euroopan
erityispulma
Euroalueen erityisongelmana Krugman pitää eurojärjestelmän hajanaisuutta ja siitä syntyneitä väärinkäsityksiä. Hänen mukaansa markkinat ajoivat metsään kuvitellessaan, että yhteinen valuutta tekisi Kreikasta samanarvoisen luottoriskin kuin Saksasta tai Hollannista.
Hän muistuttaa, että Yhdysvaltojen liittovaltiorakenne pelasti Floridan Espanjan kaltaiselta kriisiltä: asuntokuplan puhkeaminen ei vaarantanut Floridan väestön eläkkeitä. Liittovaltio on voinut suoraan tukea Floridaa ja Kaliforniaa eri tavoin sekä antaa niille aikaa uudistaa rakenteitaan.
Euroopassa vastaavaa roolia on – pakon edessä ja mutkien kautta – hoitanut Euroopan keskuspankki (EKP). EKP on saanut jonkin verran sivustatukea myös Euroopan unionin (EU) komissiolta. Krugmanin mukaan euroalue tarvitsee toimiakseen liittovaltion ja ylikansallisia elimiä, kuten jo kehitteillä oleva pankkivalvontaviraston.
Kukaan uudelleenvalintaa tavoitteleva poliitikko ei nykyoloissa kuitenkaan sano "l-sanaa". Rohkeimmat puhuvat tiivistyvästä yhteistyöstä. Historiasta voi kuitenkin – jälleen kerran – löytää rohkaisevan esimerkin.
Saksa oli Napoleonin sotien jälkeen runsaan 30 osavaltion tilkkutäkki. Osa valtioista kulki Itävalta-Unkarin, osa Preussin talutusnuorassa ja osa kokonaan omillaan. Sata vuotta myöhemmin Saksa oli Manner-Euroopan kiistaton supervalta ja maailmanluokan tekijä.
Saksan tie suuruuteen alkoi 1830-luvulla, kun Pohjois-Saksan tulliliitto koottiin Preussin johdolla yhtenäiseksi talousalueeksi. Talous tehostui, tuotanto kasvoi ja Preussi voimistui.
Preussi löi Itävallan nopeassa sodassa vuonna 1866 ja jäi Main-joen pohjoispuolen kiistattomaksi johtajaksi. Tulliliitosta tehtiin Pohjois-Saksan liittovaltio. Etelään jäivät Baden, Württemberg ja Baijeri, jotka katolisina vierastivat Preussin ylivaltapyrkimystä. Etenkin Baijeri uskoi pärjäävänsä yksinkin.
Vuoden 1866 sotaa vastaisi nyky-Euroopassa ehkä Saksan päätös olla lähettämättä joukkoja Irakiin vuonna 2003. Se kertoi Yhdysvalloille Saksan ja EU:n haluavan päättää asioista ilman ulkopuolista veljellistä ohjausta.
Preussi muuttui Saksan keisarikunnaksi vuonna 1870 Ranskaa vastaan käydyn sodan jälkeen. Sota sai myös Etelä-Saksan valtiot liittymään yhteiseen liitovaltioon, joka on edelleen voimissaan muutamia rajamuutoksia lukuun ottamatta.
Nykyisessä EU:ssa Saksan ylivaltaa vierastaa eniten Ranska. Ranska kuvittelee olevansa Saksan kanssa tasaveroisessa asemassa. Talouden kriisi ja etenkin Ranskan valtiontalouden tila saattavat kuitenkin avata tien liittovaltiorakenteille sekä nykyistä liittoa tehokkaampaan ja määrätietoisempaan toimintaan pystyvälle Euroopalle.
Muussa tapauksessa riski siitä, että kohtalaisesti toiminut talousalue murenee hitaasti osiinsa ja jää suurempien pelureiden vaihtorahaksi, voimistuu edelleen – Yhdysvaltojen ja Kiinan eduksi.
Yhdysvaltojen tunnuslause on E pluribus unum – monesta yhdeksi. EU:n olisi syytä alkaa pohtia, miten se olisi sovellettavissa paikallisesti etenkin Yhdysvaltojen ja mantereen välillä tasapainoilevaan Britanniaan. Muuten edessä saattaa olla pakko opetella, mitä divide et impera (hajota ja hallitse) on kiinaksi.
Toistaiseksi kriisin hoito antaa syytä optimismiin. Tarpeen vaatiessa päätöksiin on ehdottomasti kyetty. Vaikka eteneminen on ollut tuskallisen hidasta ja poukkoilevaa, muutokset saattavat tapahtua nopeastikin. Esimerkiksi ranskalaisten pankkien tulevia tulosilmoituksia kannattaa seurata etenkin luottotappioiden ja sijoitusriskien osalta.