Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy

Emumunaus

The Ascent of Money: A Financial History of The World

Esko Seppänen& Antti Ronkainen  euron kriisistä ja kuntataloudesta 

Keskuspankkirahoitus ja demokratia

 rahajatalous : helmikuu 15, 2013

 

Valtioiden kulutuksen suora keskuspankkirahoitus on noussut viime viikkojen aikana myös laajempaan julkiseen keskusteluun. Keskustelun avaajana Euroopassa toimi Britannian finanssivalvonnan johtaja Adair Turner, joka kiisti valtioiden kulutuksen keskuspankkirahoituksen välttämättömän turmiollisuuden. Erityisesti syvissä taantumissa, jossa yritysten ja kotitalouksien luottamus talouteen on romahtanut ja velanvähentäminen leikkaa jatkuvasti talouden rahavirtoja, julkista kulutusta tulisi Turnerin mukaan rahoittaa suoraan keskuspankista negatiivisen kierteen katkaisemiseksi. 
Tällä viikolla Financial Times -lehden arvostettu kolumnisti Martin Wolf jatkoi (ja jatkoi) Turnerin viitoittamalla tiellä esittäen, että on hyvin vaikea löytää moraalisia perusteita sille, miksei valtio voisi hyödyntää rahanluontioikeuttaan myös oman kulutuksensa ja investointiensa rahoittamiseksi. Kun yksityiset luottolaitokset eivät ole valmiita lainaamaan eivätkä taloudelliset toimijat investoimaan ja velkaantumaan, on valtioiden kulutuksen keskuspankkirahoitus tarpeellista. Kuten olemme blogissamme useaan otteeseen todenneet, on keskuspankkirahoitus välttämätöntä silloin, kun rahoitusmarkkinat kasvavilla korkovaatimuksillaan tekevät valtioiden markkinaehtoisen lainaamisen syvässä taantumassa mahdottomaksi.
Luonnollisesti alkaneeseen keskusteluun on vastattu hyperinflaatioargumentilla, jonka esittämisen keskeisenä polttoaineena toimii epäluottamus valtiokoneistoon ja poliittisiin päätöksentekijöihin. Väitetään, että jos institutionaaliset kulutusrajoitteet purettaisiin ja päätöksentekijät ymmärtäisivät, ettei mitään luonnollisia kulutusrajoitteita, kestävyysvajetta tai julkisen talouden tasapainotuspakkoa ole, poliitikot ja virkamiehet lisäisivät julkista kulutusta määrättömästi. Mahdollisesti julkista rahaa pyrittäisiin jakamaan ensisijaisesti omille eturyhmille ja äänestäjille ja koko poliittinen järjestelmä korruptoituisi (entisestään). Toisin sanoen luonnollisen kulutusrajoitteen ja valtiontalouden tasapainotuspakon poistaminen ajaisi yhteiskunnan moraaliseen rappioon ja talousjärjestelmän tuhoon.
Jos kuitenkin edelleen uskotaan demokraattiseen järjestelmään ja sen kykyyn tuottaa millään tavalla järkeviä ja oikeudenmukaista hyvinvointiyhteiskuntaa tavoittelevia päätöksiä, edelliset kehityskulut tuntuvat kaukaisilta. Ainakin suomalaisessa politiikassa vastuulliseen politiikkaan ovat sitoutuneet kaikki poliittiset puolueet. Kun nykyjärjestelmässä vastuullisuuden rajat kulkevat valtiontalouden tasapainossa ja julkisen talouden 4 prosentin ylijäämässä suhteessa BKT:hen, funktionaalisen rahoituksen olosuhteissa rajana toimisi demokraattisesti valittu työttömyysasteen ja inflaatioasteen yhdistelmä. Jos tätä rajaa ei saavutettaisi, olisi talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa muutettava tavalla tai toisella.
Rahoituksen puutteen tai rahoituksen kallistumisen pelosta nousevan kulutusrajoitteen sijalle tulisikin avoimesti ja aidosti poliittinen rajoite. Keskeisessä asemassa olisi edelleen budjettimenettely, jossa valtion kulutus- ja verotussuunnitelmat lyötäisiin lukkoon parlamentaarisessa järjestyksessä. Jos puolueet sortuvat tekemään sovituista tavoitteista lipsuvaa talouspolitiikkaa, äänestäjillä on edelleen mahdollisuus vaihtaa tilalle uudet päätöksentekijät. Koska kansalaiset kuitenkin haluavat vakaita taloudellisia olosuhteita, kannusteita äänestää esimerkiksi kulutusta inflaatiosta riippumatta lupaavia puolueita on vähäinen. Myös työllisyystavoitteesta lipsuvia puolueita olisi helppo näpäyttää.
Valtion kulutuksen keskuspankkirahoitukseen siirtyminen ei johtaisikaan mielivallan ja turmiollisen politiikan tielle, vaan kasvattaisi poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksia ja siten demokratian tilaa yhteiskunnassamme. Kun nykyään kansalaisten valintamahdollisuuksia ja yhteiskuntapolitiikkaa hallitsevat tuotetut pelot julkisen velkaantumisen vaaroista ja näitä vaaroja aktuaalisestikin tuottavat instituutiot (esim. eurojärjestelmä), voidaan perustellusti puhua demokratian alennustilasta. Viimeaikaiset keskustelunavaukset Euroopassa antavat jonkinlaista toivoa tilanteen muuttumisesta ja demokratiaa sitovien talouspoliittisten kahleiden murtumisesta.  Ehkä deliberatiivisen demokratian teoriassa on sittenkin jotain perää.
Jussi Ahokas

Vartiainen on väärässä

Jaakko Kiander

1.2.2013

Tuleva työvoimapula on ollut talouspolitiikan keskeinen uhkakuva 1990-luvulta lähtien.
Huolen taustalla ovat väestöennusteet, jotka ovat ennakoineet työikäisen väestön supistumista. Väestön ikääntymisen on pelätty johtavan työvoimapulaan, taloudellisen kasvun pysähtymiseen ja julkisen talouden kriisiin. Ennusteet eivät kuitenkaan ole toteutuneet.
Sen sijaan korkea työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat jatkuneet jo yli 20 vuotta.
Tilanne oli kääntymässä paremmaksi vuonna 2008, mutta silloin alkoi globaali finanssikriisi, jonka seurauksista kärsimme yhä. Samalla ihmettelemme, miksi tilanne on parempi Saksassa ja Ruotsissa.
Historian valossa nykytilanteessa ei ole mitään outoa. Suomessa on vallinnut yli sadan vuoden ajan lähes jatkuva työttömyys tai vajaatyöllisyys. Tilanteemme on ollut pysyvästi heikompi kuin muissa Pohjoismaissa.
Pula kunnollisista työpaikoista on ollut Suomen samoin kuin monen muunkin periferisen maan pysyvä ongelma.
Vajaatyöllisyys on Suomessa liittynyt rakennemuutokseen ja maailmantalouden lamakausiin. Maaseudun liikaväestö purkautui muuttoliikkeenä: 1800-luvun lopulla Amerikkaan, 1960-luvulla Ruotsiin.
Työttömyyttä ovat aiheuttaneet myös globaalit lamakaudet 1930- ja 1970-luvuilla sekä finanssikriisit 1990-luvulla ja uudelleen vuoden 2008 jälkeen.
Täystyöllisyydestä Suomessa ehdittiin nauttia hetken aikaa 1980-luvulla. Myös sota ja jälleenrakennus takasivat täystyöllisyyden 1940- ja 1950-luvuilla, kun valtiovalta sääteli taloutta voimakkaasti.
Suomen taloushistoria on ollut jatkuvaa ja usein epäonnista kamppailua työttömyyttä vastaan. Hetkittäisiä onnistumisia ovat seuranneet uudet kriisit.
Tässä Suomi muistuttaa muita Euroopan periferioita kuten Irlantia, Espanjaa ja Etelä-Italiaa.
Talouden modernisaatio ja rakennemuutos tulivat meille myöhemmin kuin muualle Länsi-Eurooppaan. Suomen sisällä on ollut pitkään suuret alueelliset tuotanto- ja työllisyyserot. Työllisyys on ollut hyvällä tasolla Etelä-Suomen kasvukeskuksissa, Itä- ja Pohjois-Suomessa työllisyysaste on ollut muiden Euroopan syrjäseutujen tapaan matala.
Huoli tulevasta työvoimapulasta liittyy käsitykseen, jonka mukaan jatkossa työpanoksella olisi ratkaiseva vaikutus talouskasvuun ja julkiseen talouteen: mistä löytyvät hoitajat ja kuka maksaa verot?
Ikääntymisongelmaa ei voi Euroopassa sysätä syrjään. Suomi ei kuitenkaan ole erityisen huono maa. Meillä väestön huoltosuhde vakiintuu 2030-luvulla, eikä työikäisen väestön määrä romahda. Monessa Euroopan maassa demografinen näkymä on matalan syntyvyyden vuoksi paljon huonompi.
Toistaiseksi ennusteet ovat aliarvioineet Suomen väestönkasvun. Joidenkin ennusteiden mukaan työvoiman piti alkaa supistua jo 10 vuotta sitten. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Tärkein syy tähän on ollut ennakoitua suurempi maahanmuutto.
Työvoimapulan uhkakuvasta huolestuneet uskovat, että työvoiman tarjonnasta tulee lähivuosina talouden kasvua jarruttava rajoite. Heikentyvän työllisyyden seurauksena talouden kasvu hyytyy, julkinen talous ajautuu kriisiin ja lopulta sosiaaliturvaa pitää heikentää ja julkisia menoja hillitä. Ikääntyvän väestön maassa työllisyysasteen ei uskota paranevan, ellei muuteta työnteon kannustimia, jotka muodostuvat verojen ja sosiaaliturvan kautta.
Tällaisen ajattelun taustalla ovat klassisen taloustieteen teorialähtöiset oletukset ja suositukset, joita Vatt:n Juhana Vartiainen on ansiokkaasti viime aikoina edustanut. Niiden mukaan työmarkkinat ovat lähtökohtaisesti tasapainossa. Työtä uskotaan olevan kaikille halukkaille. Työntekoa rajoittaa lähinnä työhaluttomuus ja laiskuuden mahdollistava sosiaaliturva.
Tällainen malli on epäuskottava, jos sitä tarkastelee suomalaista taloushistoriaa vasten.
Suomalaiset työmarkkinat ovat vain harvoin olleet tasapainossa. Työvoiman tarjonta ei näytä automaattisesti luoneen työvoimalle kysyntää eli työpaikkoja – ei ainakaan nopeasti.
Täystyöllisyyden esteenä ovat Suomessa olleet jyrkät suhdannevaihtelut, ajoittaiset kilpailukykyongelmat ja epäedullinen elinkeino- ja aluerakenne.
Kyseessä on tyypillinen periferiaongelma. Pääoma ja työpaikat pyrkivät hakeutumaan lähemmäksi keskuksia ja suuria markkinoita.
Suomi on syrjäinen ja alueellisesti hajanainen maa, jossa on vähän varallisuutta ja pula kotimaisista omistajista. Monilla alueilla on yksipuolinen tuotantorakenne, joka tekee työmarkkinat alttiiksi häiriöille.
Toisaalta historia osoittaa, että jos työvoimalle on kysyntää, tarjonta joustaa myös ylöspäin. Hyvinä aikoina ihmiset siirtyvät opinnoista ja hoitovapailta työmarkkinoille, huonoina aikoina he palaavat työvoiman ulkopuolelle. Myös maahanmuutto tasapainottaa työmarkkinoita entistä tehokkaammin.
Kokemuksen perusteella voi arvioida, että Suomeen ei tule työvoimapulaa.
1940-luvulla syntyneet suuret ikäluokat ovat jo siirtyneet eläkkeelle. Tämä pelätty muutos ei aiheuttanut työvoimapulaa. Työllisten määrä voi jopa kasvaa edelleen siitä huolimatta, että työikäisten kantasuomalaisten määrä alkaa supistua. Maahanmuutto kasvattaa jatkossakin työvoimapotentiaalia, ja käyttämätöntä työvoimareserviä on kotimaassakin runsaasti. Aluerakenteen keskittyminen ja koulutustason nousu alentavat rakenteellista työttömyyttä ja parantavat työllisyysnäkymiä.
Tulevaisuuden haasteena ei siksi ole työvoimapula, vaan pula hyvistä, korkeaa arvonlisäystä tuottavista työpaikoista.

Jatkossakin ratkaisevaa on se, mihin pääoma ja yritykset sijoittuvat. Tämän kysymyksen ratkaisee suomalaisen yritysympäristön kilpailukyky ja houkuttelevuus.

Näinhän pitäisi saada "villilakot" aisoihinsa!  Ja Tämä tässä ja tällä kertaa, muuten demokratian laki tulee puhumaan "ratsusandarmien" kiväärien piipusta! Tämä sen takia, ettei työmies tekisi tyhmyyksiä ja haaveilisi turhuuksia! Menikö perille, hah!? Senkin.....

Tuomioistuin sakotti elintarviketyöläisiä  

Työtuomioistuimelta on tullut langettava tuomio Suomen elintarviketyöläisten liitolle (SEL) ja sen kahdelle ammattiosastolle, elintarvikeyhtiö HK Ruokatalo kertoi tiedotteessaan.

Taloussanomat

15.2.2013

Liitto tuomittiin yhdessä Forssan ja Joensuun ammattiosastojen kanssa hyvityssakkoihin ja korvaamaan työnantajapuolen oikeudenkäyntikulut.
Työtaistelutoimet liittyvät meneillään olevaan yt-prosessiin ja henkilöstöpuolen laatimaan tukipakettiluonnokseen.
Yhtiön mukaan työntekijät ovat painostaneet HK Ruokataloa hyväksymään mahdollisesti irtisanottaville tai irtisanoutuville työntekijöille ylimääräinen rahakorvaus irtisanomisajan palkan lisäksi.
HK Ruokatalon mukaan vaatimus ei perustu lakiin eikä työehtosopimukseen.

Taloustiedot

Työtaistelut ovat tänään laajentuneet Forssan ja Mellilän sikateurastamoihin ja Outokummun nautateurastamoon. Ne pysäyttävät kolmen tuotantolaitoksen toiminnan perjantaina ja maanantaina.
 
Ja pääomankasaaja saa toimia kuinka vaan! Lain on sopeuduttava sen tahdon edessä eikä päinvastoin! Ymmärrätteköhän te! Hah! Palkat ja sosiaalisetetuudet alas! Hinnat ja elinkustannukset ylös! Jaa, tarvittaessa kaiken kukkuraksi potkut "väelle" ! Senkin laiskurit!

HKScan aikoo korottaa elintarvikkeiden hintoja

Liha- ja ruokatalo HKScan kasvatti liikevaihtoaan ja paransi tulostaan viime vuoden viimeisellä neljänneksellä. Kannattavuus liikevoittoprosentilla mitattuna pysyi kuitenkin edelleen matalalla tasolla.

15.2. 2013      Taloussanomat

Vilkaisepa tätä grafiikkaa Suomen talouden kasvusta vuodesta 1860 lähtien

Talouselämä

14.2.2013

1800-luvulla talouskasvu oli aika uneliasta verrattuna 1900-lukuun.
Tilastokeskus kertoi torstaina julkaisseensa tietokannoissaan aikasarjoja Suomen talouden kehityksestä. Pisimmät aikasarjat yltävät yli 150 vuoden päähän.
Vuositasolla julkaistut tiedot alkavat vuodesta 1860 ja sisältävät aikasarjoja Suomen bruttokansantuotteesta ja väestöstä.
Aikasarjat on laadittu Suomen Pankin Kasvututkimus-projektissa ja julkaistu ensimmäisen kerran Riitta Hjerppen teoksessa "Suomen talous 1860–1985: Kasvu ja rakennemuutos".
Laadimme aineiston pohjalta allaolevan grafiikan, joka havainnollistaa bkt:n kehitystä. Taulukossa vuosi 1926 on valittu indeksiluvuksi 100.
Grafiikka kertoo, että nopeampaan nousuun talous on lähtenyt toisen maailmansodan jälkeen. Sen jälkeen isompia pysähdyksiä on ollut kaksi, 1990-luvun lama ja 2008-2010 talouskriisi.

 

Saiko Bryssel tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä?

Kyproksen "pelastaminen" voi olla europäättäjille yhtä kuin tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Mafiaelokuvassa uhkaava tarjous kuuluisi: te pelastatte Kyproksen tai sitten itkette ja pelastatte. Oikea valinta ei ole sen helpompi: europäättäjät joko pelastavat rahanpesijöitä tai sitten he syövät sanojaan – ja ottavat riskin pääomapaniikista.

 

Jan Hurri

13.2.2013

Jos eurokriisi olisi mafiaelokuvan klassikon Kummisedän hengessä etenevä draama, olisivat europäättäjät juuri säikähtäneet pahanpäiväisesti löydettyään irtileikatun säästöpossun pään sängystään.

Analyysi

Elokuvassa uhkausviestistä muistutti irtileikattu hevonpää, mutta eurodraamassa viesti muistuttaisi samanlaisesta "tarjouksesta, josta ei voi kieltäytyä": teette niin kuin teidän on tehtävä tai muuten...
Europäättäjien on "pelastettava" Kypros tai muuten...
Tarjolla on pelkästään keljuja vaihtoehtoja: Kyproksen "pelastaminen" olisi yhtä kuin Kyproksen pankkien kansainvälisten asiakkaiden, kuten veropakolaisten ja todennäköisten rahanpesijöiden, pelastamista.
Kyproksen "pelastamatta" jättäminen taas tietäisi pahimmassa tapauksessa saarivaltion ja saaren suurimpien pankkien vararikkoa – ja riskiä kautta kriisimaiden uudestaan pyyhkäisevästä pääomapaniikista.
Kyproksen pattitilanne on tavallaan europäättäjien omatekoinen ongelma, jolle ei ole kuin huonoja ratkaisuja.
Valtio kiistänyt
rahanpesuepäilyt
Kyproksen valtio on toistuvasti kiistänyt ulkopuolisten esittämät panettelevat epäilyt, joiden mukaan maan pankit tarjoavat kansainvälisille veropakolaisille keinoja rahanpesuun, ja että toiminnalla olisi vieläpä valtion hiljainen hyväksyntä.
Epäilyn on kuitenkin ottanut hyvin vakavasti ja kirjannut paperille esimerkiksi Saksan tiedusteluviranomainen. Sattumoisin Kypros esiintyy myös maailman raharuhtinaille verokeitaita markkinoivissa myyntiesitteissä ja veroparatiiseja kriittisesti ruotivissa tutkimuksissa.
Luottoluokitusyhtiö Standard & Poor's on arvioinut, että Kypros on tärkeimpiä tai jopa tärkein Venäjän veroviranomaisia pakoilevan pääoman kauttakulkupaikkoja, jonka kautta alkuperätiedoista putipuhtaaksi pesty raha kiertää tyypillisesti takaisin Venäjälle tai Lontoon Cityn välityksellä maailman finanssimarkkinoille.
S&P on havainnut Kyproksen pankeissa selvän yhteyden ulkomaisten talletusten määrän ja raakaöljyn maailmanmarkkinahintojen välillä. Kun öljy kallistuu, virtaa saarivaltion pankkeihin lisää ulkomaisia talletuksia.

Kuinka paljon tästä
on veronkiertorahaa?
Kyproksen erityisasema Venäjän ja muun maailman välisenä "finanssikeskuksena" ei ole panettelua eikä salaisuus vaan ainakin joiltakin osin tilastollinen ja Venäjänkin vahvistama tosiasia.
Venäjän keskuspankin tilastojen mukaan maahan virtasi Kyprokselta vuosina 2007–2010 noin 42 miljardia dollaria suoria sijoituksia – enemmän kuin mistään muusta maasta ja melkein kolme kertaa enemmän kuin Saksasta.
Ilmeisesti kyse on pikakäynnillä Kyproksella kiertäneestä venäläisperäisestä pääomasta. Eikä suinkaan esimerkiksi appelsiinin kasvattamisesta tai matkailupalveluista kokoon kerätyistä, alun perin kyproslaisista säästöistä.
Jos Kyprosta koskevat rahanpesuepäilyt pitävät paikkansa, vastaanottavat saaren pankit ulkomaisia talletuksia liiemmin rahojen alkuperää kyselemättä.
Tämä tarjoaisi tilaisuuden epämääräisistä lähteistä saapuneen tai epämääräisin keinoin syntyneen rahan jatkaa matkaansa esimerkiksi "puhtaiden" pankkiluottojen muodossa.
Olivatpa rahanpesuepäilyt paikallaan tai panettelua,  Kyproksen pankeissa on noin 20 miljardin euron verran ulkomaisia talletuksia ja muunlaisia sijoituksia. Samoilla pankeilla on saatavinaan ulkomaisille asiakkaille myönnettyjä luottoja noin 13 miljardia euroa.
Sitä Kyproksen keskuspankin ylläpitämät pankkitilastot eivät kerro, kuinka suuri osa maan pankkien muodollisesti "kotimaisista" yritysasiakkaista on pohjimmiltaan venäläisliikemiesten tai muiden ulkomaalaisten perustamia kulissiyhtiöitä.
Tulviiko pankkeihin
verottomia öljytuloja?
Mistä Kyproksen pankkien talletukset ovatkaan peräisin ja mihin pankkien myöntämät luotot ovatkaan päätyneet, on niiden määrä yli kaksinkertaistunut runsaaseen 70 miljardiin euroon vuoden 2006 jälkeen.
Pankeilla on vastaanotettuja talletuksia ja myönnettyjä luottoja suurin piirtein yhdeksän kertaa Kyproksen kansantalouden vuotuisen kokonaistuotannon arvo – josta samat pankit synnyttävät kelpo osan.
Rahaa on virrannut Kyproksen pankkeihin sitä enemmän mitä korkeammalle raakaöljyn maailmanmarkkinahinta on kirinyt. Talletuskasvu hidastui ja notkahti hetkeksi, kun öljyn hinta romahti vuoden 2008 finanssipaniikissa, mutta on sen jälkeen jatkunut.
Pankit ovat vastaanottaneet runsaasti talletuksia myös muista euromaista. Ilmeisesti kyse on pääosin kreikkalaisasiakkaiden säästöistä, jota nämä ovat siirtäneet kreikkalaispankkeja turvallisemmiksi uskomiinsa Kyproksen pankkeihin.
Kyproksen pankit eivät kuitenkaan ole tarjonneet kuin tilapäistä suojaa Kreikan velka- ja pankkimyllerrykseltä.
Kyproksen pankeilla oli suuria sijoituksia Kreikan valtion velkakirjoissa, kun nämä joutuivat viime vuoden keväänä "lahtipenkkiin" eli taloushistorian rahamääräisesti toistaiseksi mittavimpaan velkasaneeraukseen.
Kreikka-tällistä
liikaa tappioita
Kreikan velkasaneeraus leikkasi helleenivaltion rahoittajapankkien ja muiden yksityisten rahoittajien lainasaatavat puoliksi. Yhteensä noin 200 miljardin euron saatavista kirjautui sadan miljardin nimellisarvon alennukset.
Kreikka-tälli oli Kyproksen pankeille liikaa. Ne joutuivat kirjaamaan runsaammat tappiot kuin niiden pääomapuskureissa oli varaa.
Vakavaraisuuden kohentaminen takaisin riittävälle tolalle vaati – tai olisi vaatinut – mittavaa uuden pääoman hankkimista. Tuoretta pääomaa ei kuitenkaan ollut saatavilla. Osakkeenomistajia ei kiinnostanut riskien kasvattaminen sen jälkeen, mitä Kreikassa oli juuri tapahtunut.
Pankit kääntyivät valtion puoleen. Ellei valtio vahvista pankkien pääomia, ovat ne vaarassa ajautua maksukyvyttömyyteen ja vararikkoon.
Tämä tälli oli puolestaan Kyproksen valtiolle liikaa. Niinpä Kypros teki viime kesänä niin kuin tähän mennessä on tehnyt neljä muutakin kriisivaltiota: pyysi muiden eurovaltioiden rahoitustukea.
Hätäraha-anomuksen esittämisestä on kulunut yli puoli vuotta. Vastauksesta ei ole muuta tietoa kuin ympäripyöreitä linjauksia ja vahvistamattomia tietovuotoja.
Näiden lisäksi Kyproksen vastauksesta on tiedossa vain, että se sisältää joko silmänkääntötemppuja tai railakkaita pettymyksiä.
Radikaalit keinot
vain ajatusleikkiä
Europäättäjät ovat viimeksi vihjailleet viivyttelevänsä Kyproksen apuraha-anomusta siihen asti, että saarivaltio saa pidettyä presidentinvaalinsa ja maan seuraavan presidentin kanta tukineuvotteluihin ja -ehtoihin selviää.
Vaalien ensimmäinen kierros on tämän viikon sunnuntaina, ja mahdollinen toinen kierros viikkoa myöhemmin.
"Pelastuspakettia" kasaavat europäättäjät haluavat varmistua, että Kyproksen seuraava presidentti on taipuisampi kuin paikalta väistyvä Demetris Christofias, joka on vastannut tukiehtoihin tinkimättömillä vastavaatimuksillaan ja osallistumalla itsekin Nikosian kaduilla tukiehtoja vastustaviin mielenosoituksiin.
Viime viikonloppuna EU:n komissiosta "vuoti" julkisuuteen – tällä kertaa talouslehti Financial Timesin sivuille – salainen valmistelumuistio vaihtoehtoisista tavoista "pelastaa" Kypros.
Edelleen virallisesti vahvistamaton muistio esittelee FT:n mukaan kolme vaihtoehtoista mallia, jotka sisältävät "radikaaleja" piirteitä, kuten pankkien rahoittajille sälytettäviä tappioita ja valtion velkasaneerauksen.
FT:n lähteiden mukaan pankkien tai valtion rahoittajien rasittaminen tappioilla on vain yksi ajatusmalli muiden joukossa. Ilmeisesti valmisteluun osallistuneet lähteet pitävät tappioiden jakamista yksityisille rahoittajille epätodennäköisenä – ja hyvin hankalana ja riskipitoisena.
Kenelle kuuluvat
riskit ja tappiot?
Europäättäjät puntaroivat Kyproksella periaatteessa aivan samaa peruskysymystä kuin ovat puntaroineet Kreikassa, Irlannissa, Portugalissa ja Espanjassa.
He puntaroivat ja päättävät, kumpi kantaa kriisimaissa otetut riskit ja kärsii niistä mahdollisesti koituvat tappiot, riskejä alun perin ottaneet pankit ja muut rahoittajat vai euromaiden veronmaksajat.
Toistaiseksi päätökset ovat syntyneet pikavauhtia ja ne ovat olleet omalla tavallaan johdonmukaisia.
Europäättäjät ovat käyttäneet valtaansa pankkien ja muiden rahoittajien eduksi ja määränneet kriisimaiden riskit siirrettäviksi riskejä alun perin ottaneilta ja niiden avulla huikeita tuottoja hyvän sään aikana rahastaneilta pankeilta euromaiden veronmaksajien kannettaviksi.
Vasta Kyproksen epäillyt yhteydet kansainväliseen veronkiertoon ja mahdollisesti myös rahanpesuun sekä niihin liittyvät poliittiset riskit ovat ainakin hidastaneet riskien siirtoa euromaiden veronmaksajille.
Kreikan tappiot
olivat poikkeus
Europäättäjien olisi hyvin vaikea perustella omille äänestäjilleen, miksi näiden olisi välttämätöntä pelastaa Kyproksen valtion tai varsinkaan maan pankkien ulkomaiset rahoittajat, kuten mahdollisesti omaa verovelvollisuuttaan laiminlyöviä venäläisiä oligarkkeja.
Niinpä Kyproksen "pelastaminen" vaikkapa Portugalin tai Espanjan tapaan olisi poliittisesti hyvin riskipitoinen tai suorastaan tulenarka toimi. Äänestäjät lienevät tähän mennessä jo oivaltaneet, että kriisimaiden "pelastaminen" on oikeasti niitä rahoittaneiden pankkien pelastamista.
Kyproksella riskien ja tappioiden jättäminen alkuperäisille riskinottajille itselleen ei olisi kuitenkaan sen helpompaa saati riskittömämpää kuin edes rahanpesijöiden pelastaminen.
Riskien ja tappioiden sosialisoimatta jättämistä vastaan hankaa europäättäjien varta vasten Kreikan velkasaneerauksen jälkeen antama lupaus, että Kreikka oli yksittäinen poikkeustapaus eikä muissa euromaissa olisi pelkoa tappioista.
Mitä tuli luvattua
ja mitä taas ei?
Lupauksen rikkominen ja tappiosuojan pettäminen edes pikkuruisen Kyproksen veloissa herättäisi heti epäilyn, pitääkö lupaus muuallakaan. Ovatko Espanjan ja Italian velkakirjat sittenkin riskipapereita?
Ehkä päättäjät kokoavatkin Kyproksen "pelastuspakettia" sillä mielellä, mitä onkaan eri osapuolille tullut luvattua ja mitä taas ei.
Finanssimarkkinoille on tullut luvattua, ettei tappioista olisi Kreikan jälkeen pelkoa, mutta veronmaksajille kukaan ei ole luvannut mitään likimainkaan yhtä kouriintuntuvaa. Ei ainakaan, kun EU:n perussopimusta ei lasketa.
Onko sitäkään kukaan varta vasten luvannut, ettei verovaroin olisi tiukan paikan tullen paikallaan pelastaa vaikka rahanpesijöitä, jos sellainen tilanne eteen sattuu

Reilu meininki?

1) 

Monikansalliset yritykset maksavat veroa 5%, pikkufirmat 30%  

Talouselämä      12.2.2013

Teollisuusmaiden järjestö OECD sanoo, että monikansallisten yritysten verosuunnittelu nakertaa veropohjaa monissa maissa.

OECD:n uusi selvitys Addressing Base Erosion and Profit Shifting (BEPS) paljastaa, että jotkut monikansalliset yritykset käyttävät strategioita, joiden ansiosta ne maksavat yritysveroa vain 5 prosenttia, kun taas pienemmät yritykset maksavat jopa 30 prosenttia.
OECD peräänkuuluttaa verojärjestelmien yhdenmukaistamista, jotta monikansalliset yhtiöt eivät pystyi optimoimaan verojaan niin tehokkaasti.

 2) 

EK vaatii: yritysvero 15 prosenttiin - 100 000 uutta työpaikkaa

Elinkeinoelämän keskusliitto EK esittää yritysveron laskemista 15 prosenttiin hallituksen puoliväliriihessä.

”KÖYHYYSRAJAN”  alapuolen tasolla ansaitseva esim. pätkätyöläin, maksaa tuplasti enemmän veroa kuin 

monikansallinen suuryhtiö!

3) 

PORVARIHALLITUKSET, kätyyripuolueineen, leikkaavat palkansaaajien palkat, etuudet, eläkkeet, palvelut ynnä muut ja ynnä muut!

 4)

JUMALAUTAAA!