Mikä on maailman vaarallisin rahoitusinstrumentti?

Reuters

15.3.2013

Tähän kysymykseen haettiin vastausta kyselyllä, johon vastasi noin 2000 ihmistä. Ykköseksi ponkaisi vanha tuttu vimpain. Käydään läpi ensin tämän tutkimuksen tulosta ja siirrytään sen jälkeen vähän taaksepäin vuoteen 2009, vuosi Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen.

Kyselyn mukaan kaikkein suurimman riskin sijoittaja ottaa, jos hän panee rahansa kehittyvien markkinoiden valtioiden luottoriskiin liittyviin johdannaisiin, joiden avulla käydään kauppaa luottotappion todennäköisyydestä. Nämä CDS-instrumentit ovat kyselyn mukaan myös suurin riski markkinoille kokonaisuudessaan.
Nettikyselyyn vastanneista noin 2 000 ihmisestä lähes puolet piti näitä luottoriskijohdannaisia vaarallisimpana rahoitusinstrumenttina. Ja:

Näin piru pääsi irti  

  14.9.2009 

Tasan vuosi sitten investointipankki Lehman Brothers kaatui, ja pian oli pääomamarkkinoilla ja taloudessa piru irti. Tuo tuhoisa konkurssi ei kuitenkaan aiheuttanut talouskriisiä, se vain jyrkensi syöksyä. Pankkiirien ahneus ja virheet kärjistivät kriisiä, mutta yksin ne eivät tätä kuplaa puhaltaneet tai puhkaisseet.

Jan Hurri

Yhdysvaltalainen investointipankki Lehman Brothers kaatui vuosi sitten maailman toistaiseksi tuhoisimpaan konkurssiin. Tuon kuprun välittömät ja välilliset seuraukset ovat vuodessa sulattaneet maailman rahoitusvarallisuuden arvosta tuhansia miljardeja euroja.
Käynnissä on ollut vakavin rahoituskriisi sitten 1930-luvun lamavuosien ja ankarin talouskriisi sitten toisen maailmansodan.
Kriisivuoden kuluessa moni Lehmania pienempikin pankki on kaatunut joko viranomaisten tai jonkin vahvemman kilpailijansa huostaan. Suurpankit ja muut rahoitusalan yritykset ovat kärsineet pitkälti yli tuhannen miljardin euron tappiot.
Vielä suurempia tappioita ovat kärsineet lukuisat sijoittajat, säästäjät ja tavalliset kansalaiset kautta maailman, kun heidän varallisuutensa arvo on kutistunut. Reaalitaloudessa ehkä suurinta kärsimystä on aiheuttanut työttömyyden roima kasvu.
Onko koko tämä suunnaton taloudellinen tuho pelkästään pankkien ja ahneiden pankkiirien syytä? Tuskin.
Pankit tekivät
suuria virheitä
Lehman ja muut kriisin kaatamat pankit kuuluvat ilman muuta tämän draaman konnagalleriaan, sillä jo niiden kaatuminen kertoo holtittomasta riskinotosta ja muista virheistä.
Samoin miljardien eurojen ja dollarien henkilökohtaisia palkkioita nostaneet suurpankkien johtajat ja muut finanssisankarit sopivat luontevasti syytettyjen aitioon, ajoihan juuri heidän pyörittämänsä uhkapeli koko pankkijärjestelmän kuilun partaalle.
Pelkästään olosuhteiden uhreja ei pankeista tai pankkiireista saa millään ilveellä.
Olisi kuitenkin suuri virhe lopettaa syiden ja seurausten penkominen pölhöpopulistiseen päätelmään, että pankit ja pankinjohtajat aiheuttivat koko tämän sotkun.
Pankeilla ja muilla rahoitusalan yrityksillä oli todennäköisesti tärkeä rooli tämänkin kriisin taustalla paisuneen kuplan synnyttämisessä ja kasvattamisessa. Mutta yksin pankkiirit eivät tätä kuplaa puhaltaneet saati puhkaisseet.
Perinteinen
velkakupla
Viime syksyn kiperimmistä kriisiviikoista ja viikonlopuista on ilmestynyt lukuisia pikkutarkkoja tilityksiä. Esimerkiksi talouslehti Financial Times ja talousuutistoimisto Bloomberg ovat Lehman-konkurssin vuosipäivän muistoksi julkaisseet laajoja kirjoitussarjoja pankin dramaattisista viime vaiheista.
Kriisipankkien kaatumisen syistä ja syyllisistä on kirjoitettu myös useita kirjoja.
Tilitykset ovat äärimmäisen mielenkiintoista ja paikoin pöyristyttävää luettavaa. Silti tämänkin talouskriisin todellisista taustoista pääsee vielä paremmin jyvälle valikoitujen vanhojen klassikkotekstien avulla.
Ehkä osuvimmin tämänkin kriisin syyt ja syntyvaiheet on kuvaillut yhdysvaltalainen taloustieteilijä Hyman Minsky 1980-luvulla kirjoittamassaan teoksessa Stabilizing an unstable economy (suomeksi suunnilleen Miten vakauttaa epävakaa talous).
Toinen osuva kuvaus löytyy vielä vanhemmasta lähteestä, niin ikään yhdysvaltalaisen taloustieteilijän, Irving Fisherin jo 1930-luvulla kirjoittamasta teoksesta Booms and depressions (suomeksi suunnilleen Nousu- ja laskusuhdanteet).
Monipuolisen kuvauksen kuplien luonteesta on kirjoittanut myös yhdysvaltalainen taloushistorioitsija Charles Kindleberger viimeksi 1990-luvulla päivitetyssä teoksessaan Manias, Panics and crashes (suomeksi esimerkiksi Huumaa, pakokauhua ja romahduksia).
Tämänkertaisessakin kriisissä on kyse klassisesta talouskuplasta ylivelkaantumisineen ja muine perinteisine aineksineen. Ainutlaatuista tässä kuplassa oli oikeastaan vain ennen kokematon mittakaava.
Pyramidirahoitus ja
ikuinen arvonnousu
Minskyn mukaan kapitalistinen vapaa talousjärjestelmä on monessa suhteessa verraton, mutta se on luonnostaan epävakaa. Hänen mukaansa järjestelmän aika ajoin saavuttama vakaus ei milloinkaan ole pysyvää, vaan juuri vakaina aikoina istutetaan seuraavan kuplan ja kriisin siemenet.
Kuplien ja kriisien ytimessä on Minskyn mukaan aina velka ja erityisesti liian suuriin mittoihin kasvanut velka, velkarahoitukseen perustuvasta taloudesta kun on kyse. Järjestelmän epävakaus kiteytyy velkamäärien suureen vaihteluun.
Talouden velkasykliä leimaa kohtalokas nurinkurisuus. Pankit myöntävät ja asiakkaat ottavat turvallisimmat luottonsa talouden vaikeimpina aikoina, jolloin riskit ovat tuoreessa muistissa. Suurimman riskin epävakaa velkarahoitus sen sijaan otetaan ja annetaan vakaimpina aikoina, jolloin kukaan ei muista riskejä.
Minskyn pyramidirahoitukseksi (Ponzi financing) kuvailema kaikkein huterin velka on kokonaan tarkoitus maksaa velalla rahoitetun investointi- tai sijoituskohteen arvonnousulla. Tämä edellyttää hintojen loputonta nousua.
Velkakupla puhkeaa
kun ostajat loppuvat
Velkarahoituksen määrä kasvaa ja laatu laskee jyrkästi, kun vakaata talouskehitystä on jatkunut pitkään ja suosittujen sijoituskohteiden hinnat ovat nousseet voimakkaasti. Hintojen nousu houkuttelee mukaan lisää ostajia, joiden ostot nostavat hintoja lisää.
Näin syntyvät Minskyn mukaan velkavetoisen talouden kuplat. Juuri näin syntyi viime vuosikymmenen lopun osakekupla, ja juuri näin syntyi useissa länsimaissa tämän vuosikymmenen asuntokupla. 
Kupla puhkeaa ja kriisi alkaa, kun ostajat loppuvat tai jokin muu yllättävä seikka katkaisee hintojen nousun. Velkakirjamarkkinoilla kasvaa myyntipaine, suosikkisijoitusten hinnat painuvat laskuun ja koittaa velanmaksun aika. Kun sijoitusten arvo ei enää kata velkoja, alkavat pakkomyynnit ja velkaisimpiin onnenonkijoihin iskee paniikki.
Pahinta pakkomyyntien aikaa Fisher kuvasi 1930-luvun lamavuosina velkadeflaatioksi, jossa velan vakuutena olevan omaisuuden arvo laskee velkamääriä pienemmäksi ja laukaisee hintojen laskun ja pakkomyyntien noidankehän.
Tällainen laskevien hintojen ja pakkomyyntien ketjureaktio on nyt ollut käynnissä esimerkiksi Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla lähemmäs kolme vuotta. Samanlainen pakkomyyntien aalto pyyhki viime syksyn kriisikuukausina läpi koko maailman pääomamarkkinoiden.
Riski kasvoi eniten
pankkien varjoissa
Minsky ei suinkaan päästä pankkeja pälkähästä, vaikka hänen mukaansa suurten talouskuplien syntyminen ja puhkeaminen eivät olisi mahdollisia ilman laajojen kansanosien osallisuutta.
Päin vastoin Minsky kuvailee, kuinka varsinkin vakaiden aikojen viime vaiheissa talouteen kertyvien velkamäärien kasvua aina kiihdyttävät pankkien ja muiden rahoitusalan yritysten kekseliäät uudet velkarahoituksen muodot.
Tämänkin kriisin ytimestä on löytynyt käsittämättömiin mittoihin paisunut niin sanottu varjopankkijärjestelmä (shadow banking), joka on pankkivalvonnan ulkopuolella luonut talouteen eri muotoista velkarahoitusta jopa perinteisiä pankkeja enemmän.
Luottoriskijohdannaiset, erityyppiset luottoarvopaperit, näihin perustuvat johdannaiset ja muut eksoottiset rahoitusmuodot ovat siis klassisia velkakuplan aineksia. Uutta on ainoastaan velkaviritysten täsmällinen toteutustapa ja nimitykset arvoituksellisine aakkoslyhenteineen (esimerkiksi CBO, CLO, CDO, CPDO, CPPI, ja näistä edelleen johdetut toisen tai jopa kolmannen asteen johdannaiset, kuten CDO² ja CDO³).
Tämän kriisin uusien rahoitusinstrumenttien ja aiempien velkakuplien erikoisten velkamuotojen tärkein yhteinen piirre ja olemassaolon keskeinen syy on ollut, että niiden avulla talouteen on syntynyt yhä niukemmilla pääomilla yhä suurempia velkamääriä.
Esimerkiksi luottoarvopaperit ja luottoriskijohdannaiset siirsivät suuret määrät luottoriskejä pois perinteisten pankkien taseista ja tekivät näin tilaa yhtä runsaammalle luotonannolle. Samalla erityyppisten luottojen – ja luottoriskin – kokonaismäärä taloudessa kasvoi räjähdysmäisesti. 
Velkaa kasvattaen
kriisistä kriisiin
Nykyistä kriisiä edeltänyt vakauden ja pelottomuuden jakso oli pitkä, mutta katkonainen. Tulkitsijasta riippuen niin sanotut hyvät ajat alkoivat jo 1980-luvun alussa, jolloin länsimaiset keskuspankit onnistuivat painamaan inflaation ja samalla korkotason pitkäaikaiseen laskuun.
Vuosia jatkunut korkojen lasku kasvatti sijoitustuottoja kaikissa keskeisissä omaisuusluokissa osakkeista velkakirjasijoituksiin ja kiinteistöihin.
Omaisuusarvojen kohoaminen ja rahoituskustannusten aleneminen rohkaisi niin pankkeja kuin niiden asiakkaita yhä suurempiin lainasopimuksiin. Taloudessa eri muodoissaan olevan velan määrä kasvoi kiihtyvällä tahdilla. Täsmälleen Minskyn kuvaamalla tavalla.
Hyvien vuosien varrelle osui kerta kerralta kasvavia kuplia ja romahduksia, kuten 1990-luvun alun pankkikriisit useissa eri maissa,  vuosien 1997–98 Aasian ja Venäjän kriisit sekä vuosituhannen vaihteen teknokupla.
Korkojen voimakas lasku ja velkarahan entistäkin vuolaampi virta toi talousjuhliin aina uuden kierroksen, kunnes koitti seuraava kupla. Nyt tyhjenee teknokuplan jälkihoidosta useille pääomamarkkinoiden osa-alueille syntynyt tuorein kupla.
Keskuspankit
puhalsivat kuplan
Pankkien asemesta tämän kuplan synnyttämisestä voi syyttää keskuspankkeja. Näin ainakin tekee yhdysvaltalainen talousprofessori John Taylor uunituoreessa kirjassaan Getting off track (suomeksi suunnilleen Raiteilta).
Keskuspankkien rahapolitiikan keskeisen työkalun, niin sanotun Taylorin säännön, 1990-luvun alussa kirjoittanut Taylor syyttää suorasanaisesti Yhdysvaltain keskuspankkia Federal Reserveä ja muita keskeisiä keskuspankkeja ja talousviranomaisia kriisin aiheuttamisesta, pitkittämisestä ja pahentamisesta.
Taylorin mukaan keskuspankit syyllistyivät vuosikymmenen alkuvuosina kohtalokkaisiin virheisiin painamalla korkotason aivan liian alas ja pitämällä korkoja liian alhaalla aivan liian kauan.
Teknokuplan puhkeamisen, vuoden 2001 terrori-iskujen ja vähän myöhemmin vielä mittavien yritysskandaalien säikäyttämät keskuspankit pelkäsivät länsitalouksien suistuvan Japanin kokemaan deflatoriseen laskukauteen.
Deflaation uhan vastalääkkeeksi talouteen matalilla koroilla pumpattu velkaraha oli Taylorin mukaan suuri virhe, joka kyllä elvytti kasvua mutta samalla kasvatti varsinkin useiden maiden asuntomarkkinoille kaikkien aikojen kuplan.
Yhdysvalloissa viranomaiset syyllistyivät Taylorin mukaan toiseen erittäin suureen virheeseen ryhtyessään kannustamaan ja tukemaan entistä pienituloisempien ja vähävaraisempien perheiden omistusasumista. Näin syntyi entistä riskipitoisemman asuntorahoituksen subprime-pommi.
Taylor väittää, että ylikevyt korkopolitiikka synnytti vuosina 2002–06 maailman asuntomarkkinoille taloushistorian suurimman kuplan, joka on nyt vasta alkanut tyhjentyä.
Itä rahoitti,
länsi kulutti
Poikkeuksellisen matalille koroille on haettu selitystä keskuspankkien keveän rahapolitiikan lisäksi Kiinan ja muiden maailman ylijäämämaiden valtavista säästöistä.
Tämän tulkinnan mukaan Yhdysvaltain ja useiden Euroopan maiden velkavetoiset kulutusjuhlat ovat jo vuosia saaneet halpaa rahoitusta ylijäämiään sijoittavista Kiinasta, Japanista ja öljynviejämaista.
Ylijäämämaat ovat sijoittaneet säästöjään pääasiassa länsivaltioiden velkakirjamarkkinoille. Mittava rahavirta on pitänyt markkinakorot matalina ja sallinut länsimaiden velkaantua vuosi vuodelta raskaammin.
Ylijäämäiset itämaat ovat mieluusti jatkaneet alijäämäisten länsimaiden rahoittamista, jotta lännen velkavetoiset kulutusjuhlat pysyisivät käynnissä ja itä saisi työtä. Näin on jatkunut vuosia, ja länsimaiden piikkiin on kertynyt iso potti velkaa. 
Nyt tämäkin ilo on muuttunut itkuksi, kun taantuma on painanut maailmankaupan laskuun ja tämäkin velka on langennut maksuun.
Maailmantalouden suurista tasapaino-ongelmista voi valinnan mukaan moittia joko länsimaiden liiallista kulutusta tai itämaiden liian suuria säästöjä. Mutta tuskin tästäkään voi pelkästään pankinjohtajia syyttää, vaikka pankit ovat tätäkin rahavirtaa pitäneet vauhdissa.
Alkaako lopulta
itku pitkästä ilosta?
Olivatpa tämän kriisin perimmäiset syyt mitkä tahansa, keskuspankit tekevät kaikkensa saadakseen talouden pysymään käynnissä – ja saadakseen velkarahan virran taas vauhtiin.
Jos ne onnistuvat, pitää moni taloutta ja pääomamarkkinoita päätoimisesti tutkiva analyysiyhtiö melkoisen varmana, että samalla syntyy johonkin talouden osaan taas uusi ja mahdollisesti jopa entistäkin suurempi kupla.
Jos keskuspankit eivät onnistu, on edessä itku pitkästä ilosta. Itku alkaa viimeistään, kun ylijäämämaat ja maailman muut sijoittajat lakkaavat myöntämästä lisää lainaa ennestäänkin korviaan myöten velkaisille maille, erityisesti Yhdysvalloille.
Jos Setä Samulilta jonakin päivänä loppuu rahoitus niin kuin Lehman Brothersilta loppui vuosi sitten, osoittautuu tähänastinen talouskriisi pelkäksi alkulämmittelyksi.

Lähteet ja lisätiedot:
Hyman Minsky: Stabilizing an unstable economy
Irving Fisher: The Debt-deflation theory of great depressions
Charles Kindleberger: Manias, panics and crashes
John Taylor: Getting off track
Roger Bootle: Money for nothing
UNCTAD: Trade and development report 2009
Charles Bean, Bank of England: The great moderation, the great panic and the great contraction
Financial Services Authority: The Turner review
Bank Credit Analyst: An Infection poin in the debt supercycle
Independent Strategy: New monetarism
Lombard Street Research: Can the world step back from the brink?
Boeckh Investment: The Great reflation experiment 
Dexia: Globalised finance and its collapse
Credit Suisse: Long shadows – Collateral money, asset bubbles and inflation

"Euroopan tiukin" tukilinja onkin maailman löysin

Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen mukaan Suomen tukilinja velkakriisissä on "Euroopan tiukin", ja hänet "tunnetaan Euroopassa Täti Tiukkana". Tunnetaan tai ei, kriisitoimet ja kansainväliset luottotilastot kertovat muuta: Suomen tukilinja ei ole Euroopan tai edes euroalueen tiukin vaan kautta maailman löysin.

Jan Hurri

13.3.2013

Analyysi

Ilmeisesti tietoiskuille oli sittenkin aitoa tarvetta, sillä kriisin kuluessa Euroopan maantieteen pääpiirteet näyttävät karisseen päättäjien muistista. Kuulija ei voi tietää, mistä on kulloinkin puhe, kun päättäjät puhuvat "Euroopasta".
Viimeksi tuota maantieteilijöille melko selväpiirteistä mutta poliitikoille alituisesti haastavaa käsitettä käytti hämmentävällä tavalla Suomen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) viime viikon torstaina.
Ministeri Urpilainen vastasi kansanedustajille hallituksen kyselytunnilla lukuisiin Kyproksen tukemista koskeviin kysymyksiin – ja unohti maantiedon lisäksi nähtävästi myös velkakriisin ja kriisitoimien keskeiset pääpiirteet.
Unohdukset tai väärinkäsitykset kiteytyivät ministeri Urpilaisen eduskunnalle esittämään väitteeseen, jonka mukaan "Suomella on ollut eurokriisin hoidossa Euroopan tiukin linja", ja että hänen edustamansa Suomen linja on nyt myös Kyproksen tukineuvotteluissa "Euroopan tiukin".
Urpilainen valisti eduskuntaa myös tiedolla, että hänet "tunnetaan Euroopassa Täti Tiukkana". Tomeraa kutsumanimeä tai sen Euroopan laajuista käyttöä on vaikea riippumattomista lähteistä varmistaa.
Sen sijaan luotettavista tietolähteistä selviää vaikeuksitta, että Suomen linja ei ole Euroopan tai edes euroalueen tiukin, vaan se on jokseenkin koko maailman löysin.
EU tai euroalue
eivät ole Eurooppa
Väite Suomen harjoittamasta "Euroopan tiukimmasta" tukilinjasta on tyystin irrallaan tosiasioista ja suorastaan tosiasioiden vastainen. Väitteestä on puuta heinää niin maantieto kuin viittaus kriisitoimiin.
Suomi ottaa paraikaa maksajana osaa sellaisiin velkakriisin tukitoimiin, joihin osa Euroopan muista maista ei osallistu omissa nimissään ollenkaan.
Tässä sekaannusta on ehkä aiheuttanut epätietoisuus "Euroopan" koostumuksesta.
Selvyyden vuoksi: Eurooppa on eri asia kuin Euroopan unioni tai varsinkaan euroalue, ja niinpä Eurooppaan kuuluvat esimerkiksi Norja, Sveitsi ja Britannia eivätkä suinkaan pelkästään euromaat.
Norja ei ole oman pienehkön Islanti-lainansa jälkeen ottanut suoraan osaa kriisitoimiin eikä Sveitsi ole vaarantanut "eurooppalaisissa" kriisitoimissa killinkiäkään yli oman välillisen IMF-rahoitusosuutensa.
Britannia on lainannut Irlannin valtiolle yhden vapaaehtoisen tukilainan, mutta muut "Euroopan" tukitoimet se on jättänyt väliin ja mieluummin euromaiden huoleksi.
Tukitoimista pääosin sivuun jättäytyminen edustanee joltisenkin kiistattomasti tiukempaa tukilinjaa kuin kriisitoimiin osallistuminen edes vakuuksia vaatimalla tai muutoin jalkaa polkemalla.
Kriisitoimista pois jääneiden maiden tukilinja onkin ollut tiukempi kuin Suomen. Tästä seuraa johdonmukainen päätelmä:
Osa Euroopan maista on noudattanut tiukempaa tukilinjaa kuin Suomi, joten Suomen tukilinja ei ole "Euroopan tiukin" vaan sitä löysempi.
Velkakriisi on
pankkikriisi
Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen väite "Suomen linja on Euroopan tiukin linja" ei kestä päivänvaloa siinäkään tapauksessa, että väitteen tarkastelussa unohdettaisiin kokonaan väitteen maantieteellinen leväperäisyys.
Suomen linja osoittautuu kaikkea muuta kuin "Euroopan tiukimmaksi" tai millään muullakaan rajauksella ylipäätään tiukaksi, kun noudatettua tukilinjaa tarkastellaan suhteessa kriisin ja kriisitoimien varsinaiseen luonteeseen.
Kriisi on alusta alkaen kiteytynyt ylivelkaisten kriisimaiden liian suurten velkojen ja näitä velkoja ennen kriisiä suurten tuottojen toivossa varomattomasti myöntäneiden ulkomaisten pankkien uhanalaisten saatavien ristiriitaan.
Lyhyesti sanottuna kriisivaltioilla on enemmän velkaa kuin kykyä tai halua maksaa ja niitä rahoittaneilla ulkomaisilla pankeilla on kriisimaissa riskipitoisia saatavia enemmän kuin huterat taseet kestävät tappioita. Siksi tämäkin velkakriisi on yhtä kuin pankkikriisi.
Suomella ei ole osuutta kumpaankaan kriisin keskeiseen muuttujaan.
Suomi ei ole osallistunut kriisimaiden liian suurten velkojen ottamiseen eivätkä suomalaiset pankit ole noita luottoja myöntäneet, joten Suomi on kriisin keskeisiin syihin nähden sivullinen.
Kriisimaiden velkojen ja niihin liittyvien luottoriskien perusteella Suomella ei pitäisi olla mitään tekemistä kriisitoimien kanssa, ei edes "Täti Tiukan" tomerin ottein.
Suomen tukilinja 20
kertaa liian antelias
Kriisitoimien taakanjako toimia kustantavien maiden välillä vaihtelee jonkin verran, mutta Suomen maksu-, laina-, takaus- tai pääomaosuus on kahden prosentin hujakoilla.
Sen sijaan suomalaisten pankkien osuus viiden Kyprosta suuremman kriisimaan, Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Italian, ulkomaisista pankkiveloista on ennen kriisiä ja kriisin aikana vaihdellut prosentin kymmenesosan hujakoilla.
Kriisitoimista kertynyt kustannustaakka ilmenee suuntaa-antavalla tarkkuudella esimerkiksi valtiovarainministeriön kokoamista katsauksista ja euromaiden keskuspankin EKP:n ja Suomen Pankin julkaisuista.
Samojen kriisimaiden ulkomaiset pankkivelat puolestaan selviävät Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n kokoamista ja julkaisemista luottotilastoista.
Niistä ilmenevät Suomenkin pankkien saatavat.
Ne eivät ole enää edes yhtä prosentin kymmenesosaa, vaan viime syyskuun lopussa ne olivat kahdeksan sadasosaprosenttia (0,08 prosenttia) kaikkien ulkomaisten pankkien saatavista.
Kriisitoimien ja luottotilastojen rinnakkainen tarkastelu osoittaa, että Suomen suhteellinen osuus kriisitoimista on karkeasti laskien 20 kertaa suurempi kuin Suomen osuus pankkien riskipitoisista saatavista kriisimaissa.
Moinen kriisitaakan ja uhanalaisten saatavien suhde tuskin ilmentää "Euroopan tiukinta" tukilinjaa. Linja on noin 20 kertaa anteliaampi kuin rahoitusriskien valossa olisi perusteltua.
Kriisiraha kiertänyt
ulkomaisille pankeille
BIS:n kansainväliset luottotilastot ovat omassa lajissaan maailman kattavimmat ja luotettavimmat. Tilastoluvut ovat alkujaan peräisin tilastojen seuraamien maiden kansallisilta keskuspankeilta, jotka puolestaan keräävät ne oman maansa pankeilta.
BIS:n luottotilastoista on kriisin alusta lähtien käynyt vaivatta selväksi, minkä maiden pankkien riskipitoiset saatavat kriisimaissa ovat tulilinjalla. Samoista tilastoista on kriisin alusta lähtien käynyt yhtä helposti selväksi, että Suomi ei kuulu joukkoon.
Eniten viidessä kriisimaassa on kaiken aikaa ollut uhanalaisia saatavia Ranskan, Saksan, Britannian ja Yhdysvaltain pankeilla. Kriisin alussa myös Hollannin, Belgian ja Sveitsin pankeilla oli erittäin runsaasti riskipitoisia saatavia kriisimaissa, mutta ne ovat eri tavoin supistaneet luottojaan jyrkästi.
Kaikkien suurten pankkimaiden riskit ovat supistuneet suurin piirtein sitä mukaa kuin kriisitoimet ovat edenneet ja Suomenkin kustantamat tukitoimet ovat lunastaneet kriisimaiden rahoittajapankkeja pinteestä.
BIS:n tilastoimista 24 maasta vain Turkin, Chilen ja Intian pankeilla on kriisimaissa vähemmän saatavia kuin Suomen pankeilla. Näistä yksikään ei osallistu kriisitoimiin niin kuin Suomi tekee.
Pelottelu vailla
järkiperusteita
Velkakriisin yhä vailla uskottavaa vastausta oleviin arvoituksiin kuuluu, miksi Suomi on ottanut ja yhä ottaa osaa kriisitoimiin. Toinen arvoitus on, miksi Suomi osallistuu kriisitoimiin ei suinkaan "Euroopan tiukinta" vaan ennemmin maailman löysintä tukilinjaa noudattamalla.
Kumpaankaan ei löydy perusteita sen enempää kriisin kyseenalaisten velkojen ottajien kuin niiden antajienkaan puolelta.
Eduskunta on monta kertaa kuullut valtiovarainministeriön valmisteleman ja hallituksen esittämän perustelun, jonka mukaan kriisitoimiin osallistuminen on ollut välttämätöntä uuden Euroopan laajuisen finanssikriisin torjumiseksi ja Suomen talouden pelastamiseksi.
Ikään kuin Suomen jättäytyminen pois kriisitoimista olisi aiheuttanut ketjureaktion eivätkä sen jälkeen muutkaan maat olisi suostuneet kustantamaan kriisitoimia. Siitä olisi alkanut finanssikriisi ja talouden kaaos, jotka uhkaisivat jotenkin erityisesti juuri Suomea.
Sitä on mahdoton taannehtivasti selvittää luotettavasti, olisiko uhkakuva toteutunut. Jos olisi, samalla olisi syntynyt vielä omituisempaa taloushistoriaa kuin nyt on kertynyt.
Suuret pankkimaat
pääsevät vähemmällä
Täystuho-oletus perustuu jonkinlaiseen kehäpäättelyyn, jonka mukaan liian suuria riskejä ottaneiden pankkien kotivaltiot eivät olisi tällä kertaa "pelastaneet" pankkejaan niin kuin ovat aiemmin miltei poikkeuksetta tehneet velkakriiseissä vuosisatojen ajan.
Ikään kuin esimerkiksi Britannian tai Yhdysvaltain hallitukset ja keskuspankit olisivat sallineet pankkijättiensä kaatua kumoon sen takia, että Suomi sanoi kriisitoimille "ei kiitos".
Britannia ja Yhdysvallat ovat itse rohjenneet sanoa "ei kiitos, hoitakaa kriisinne", koska niille on ollut suurta etua tulkita ja kuuluttaa kaikelle maailmalle, että kriisi kuuluu euromaiden vastuulle.
Tämä tulkinta ei ole kuitenkaan ollut eikä ole edelleenkään tosiasia vaan kovanaamaista poliittista pokeripeliä ja painostamista, jossa ovat menestyneet kovahermoisimmat, vaikutusvaltaisimmat ja röyhkeimmät pokerinaamat.
Oli "Täti" tiukka tai ei,
Suomi maksaa kiltisti
Erityisesti juuri Britannia ja Yhdysvallat ovat säästäneet todennäköisesti satoja miljardeja puntia ja dollareita siitä hyvästä, että Suomen kaltaiset sivulliset ovat suostuneet lunastamaan niiden pankkeja pinteestä.
Britannian ja Yhdysvaltain osuus kriisitoimista on murto-osa niiden pankkien kriisimaissa vaarantamien saatavien määrästä.
Britannia on myöntänyt Irlannille vapaaehtoisen tukiluoton ja muutoin osallistunut kriisitoimiin IMF:n rahoitusosuutensa ja vielä pienemmän EU:n rahoitusosuutensa kautta. Yhdysvallat on mukana IMF:n suurimman rahoittajan osuudella mutta muutoin lähinnä painostanut euromaita kriisitoimiin.
BIS:n luottotilastojen ja kriisitoimien toteutustavan perustella kriisitoimien tiukinta tukilinjaa ovatkin noudattaneet Britannia ja Yhdysvallat eikä suinkaan Suomi.
Varmaan Suomen valtiovarainministeri "tunnetaan Euroopassa Täti Tiukkana", kun hän itse niin kertoo – mutta Suomi maksaa silti kiltisti muiden laskuja ja osaltaan huolehtii, että maailman suurimmat pankkimaat pääsevät pummilla pälkähästä.

Valtio jakaa tukimiljoonia ulkomaisille verokikkailijoille (veroparatiisiyhtiöille)

Tekes maksoi Attendolle vuonna 2010 yli 700 000 euroa tukea työvoiman vuokraamiseen.

9.3.2013 34

Jyri Hänninen

Helsingin Sanomat

Suuri sosiaali- ja terveysalan yritys Attendo MedOne on saanut yritystukia viime vuosina noin yli 1,4 miljoonaa euroa. Attendon suurin omistaja on IK Investment Partners, jonka hallussa on myös luxemburgilaisyhtiö Vistra.

Kehittämiskeskus Tekes sekä alueelliset työ- ja elinkeinokeskukset ovat jakaneet viime vuosina miljoonia euroja tukia yrityksille, joita johdetaan veroparatiiseista tai jotka ohjaavat voittojaan kevyen verotuksen maihin.
Toiminta on vähentänyt myös yritysten Suomeen maksamia veroja.
Tuotekehitykseen ja tutkimukseen sekä työllistämiseen liittyvät yritystuet maksetaan verovaroista.
Suuri sosiaali- ja terveysalan yritys Attendo MedOne on saanut yritystukia viime vuosina noin yli 1,4 miljoonaa euroa. Attendon suurin omistaja on IK Investment Partners, jonka hallussa on myös luxemburgilaisyhtiö Vistra.
Vistra muun muassa auttaa yrityksiä perustamaan veroparatiisiyhtiöitä.
Attendon tytäryhtiö Terveyden Tuottajat myös houkuttelee lääkäreitä palvelukseensa tarjoamalla neuvoja verotuksen minimointiin (HS 9.10.2012). Attendo on saanut viime vuosina kymmeniä tuhansia euroja tukea TE-keskuksilta palkkatukea sekä Tekesiltä useita tukia, kuten vuonna 2010 yli 700 000 euroa rahoitusta työvoiman vuokraamiseen.
Yksi vuodesta toiseen suuria yritystukia saavista yrityksistä on GE Healthcare, joka on osa maailman suurimpiin yrityksiin lukeutuvaa yhdysvaltalaista General Electricsiä (GE). GE osti vuonna 2003 suomalaisen Instrumentariumin.
Sairaalahoidon teknologiayritys GE Healthcare maksaa vuosittain lähes 50 miljoonaa euroa rojaltimaksuja samaan yritysryppääseen kuuluvalle Global Technology Company and Licensing -yhtiölle. Rojaltimaksuista ei tarvitse Yhdysvaltain ja Suomen välisen verosopimuksen mukaan maksaa lainkaan veroja.
Lääkeyhtiö GlaxaoSmithKline (GSK) perusti Luxemburgiin yhtiön vuonna 2009. Britannian yleisradioyhtiö BBC paljasti viime vuonna, että järjestelyn ansiosta yhtiö välttyi Britanniassa 40 miljoonan euron yritysveroilta.
Verojen minimointi tapahtui BBC:n mukaan niin, että yhtiö maksoi Britanniasta käsin korkotuloja omalla yhtiölleen Luxemburgiin yli 140 miljoonaa euroa, minkä takia sen tulos jäi heikoksi.
Voittoja on siis siirretty alhaisen verotuksen Luxemburgiin.
BBC:n mukaan yhtiö oli tehnyt Luxemburgissa viranomaisten kanssa sopimuksen, minkä takia yhtiö oli maksanut vuonna 2010 veroja voitostaan vain 0,5 prosenttia.
Toinen lääkeyhtiö eli Pfizer on saanut viimeisen viiden vuoden aikana yli 600 000 euroa Tekesin yritystukia. Pfizerin emoyritys on rekisteröity Luxemburgin veroparatiisiin. Pfizer Suomen-yksikkö on velkaa kahdelle samaan yritysryppääseen kuuluvalle yksikölle yli 60 miljoonaa euroa.
Tekesin pääjohtajan Pekka Soinin mukaan rahoituspäätökset tehdään kokonaisarvion ja yksilöllisen tarkastelun perusteella. Yksi näistä on Suomeen kertyvät verotulot, mutta veroparatiisikontakteja ei tutkita. "Katsomme kansallista intressiä eli sitä, syntyykö rahoituksen ansiosta työpaikkoja, vienti- ja verotuloja ja uutta osaamista. Rahoituksen hyödyt siirtyvät laajasti suomalaiseen yhteiskuntaan", Soini sanoo.
Tekes antoi viime vuonna rahoitusta yli 2 300 yritykselle. Näistä vain murto-osalla on yhteyksiä veroparatiisiin. "Kansainvälinen verokilpailu voi johtaa siihen, että yritysverotus on tulevaisuudessa nollassa. Yritysten merkitystä on kuitenkin tarkasteltava kokonaisuutena eli muiden verotulojen ja syntyvien työpaikkojen kautta."
Tekesin rahoituksen lisäksi yritykset sijoittavat hankkeisiinsa myös omaa rahaa.

'Korporaatioiden voittojen kultainen aikakausi' on Nelson D. Schwartzin artikkelin nimi, jonka New York Times julkaisi 3. maaliskuuta. Vaikka Schwartz kirjoittaa Yhdysvaltain tilanteesta, samat huomiot pätevät pääpiirteissään Euroopassa ja Suomessakin. 

Innoituksen lähde: New York Times, Nelson D. Schwartz
Talousblogi: Riikka Söyring
7.3.2013, Verkkomedia.org
Korporaatioilla kulta-aika, tavallisilla tallaajilla taantuma
Dow Jones -indeksi osoittaa pörssikurssien nousua, mitä on tarjoiltu merkkinä talouden toipumisesta. Kun rinnakkain asetaan korporaatioiden voitto-osuuden kokoa bruttokansantulosta (GNI, Gross National Income) kuvaava käyrä ja henkilökohtaisen tulon (PI) kehitystä kuvaava käyrä, huomataan, että talouden toipumisesta puhuminen on joutavaa puhetta.

Osakemarkkinoilla menee hyvin, koska muilla menee huonosti. "Kun miljoonat ovat vailla työtä, yrityksillä ei ole mitään paineita nostaa palkkoja; samalla tuottavuuden lisääntyminen on auttanut niitä kasvattamaan voittoa lisäämättä työntekijöiden määrää", kirjoittaa Schwartz.
Euroalueen virallinen työttömyysaste on viimeisen ilmoituksen mukaan ennätyskorkea 11,9 prosenttia. Työttömyysluvuissa ei kuitenkaan ole mukana työvoimapoliittisten palveluiden piirissä olevat eli työllistetyt, työharjoittelussa / työelämävalmennuksessa olevat, työ- eikä koulutuskokeiluissa, työvoimakoulutuksessa, vuorotteluvapaalla, kuntouttavassa työtoiminnassa, työnhaku- ja uravalmennuksessa olevat tai omaehtoisesti opiskelevat tai lomautetut.
Työllisyysluvuissa on mukana iso joukko epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleviä so. määräaikais-, projekti- ja osa-aikatyössä käyviä, joiden taloudellisen tulevaisuuden epävarmuus ei kaiketi kannusta kuluttamaan.
On siis olemassa melkoinen joukko, jolla ei ole taloudellisia resursseja ylläpitää kotimaan tai sisämarkkinoiden kysyntää, joka lisäisi työllistymisastetta. Toisin sanoen korporaatiot, eritoten mega-sellaiset, imuroivat varallisuudesta jättisuuren osan itselleen. Mitä korporaatioimuriin päätyneelle varallisuudelle tapahtuu?
Ainakaan sitä ei käytetä investointeihin, jotka lisäisivät tuotantoa. Tämän tiedämme siitä, että joka ainoa hallitus tuntuu ruikuttavan ulostuloissaan sitä, että "sijoittajia ei ole kyetty houkuttelemaan riittävästi" ja että investointien määrä on kääntynyt laskuun.
Epäsuorasti sen tietää myös siitä, että Euroopan ja Yhdysvaltain pankkikriiseissä valtiot pelastivat pankit veronmaksajien rahoilla myöntämällä niille laajoja tukipaketteja: pankrottipankeille ei ollut varoja tarjolla "markkinoilta". Myöskään ei kyetty järjestämään sellaisia osakeanteja, joita Suomessa järjestettiin 1990-luvun pankkikriisiä edeltäneenä aikana: ihmisillä ei ole säästöjä, joita sijoittaa.
Onkin jollain lailla surkuhupaisan loogista, että yritysten ei kannata tehdä investointeja, koska palkka"kehitys" on ollut sellainen, että kuluttajayhteiskunnan kuluttajilla ei ole varaa kuluttaa, edes velaksi. Ja siitäkin näppiin jääneestä ansiosta, joka palkansaajalle jää, inflaatio syö ostovoimaa so. rahan reaalinen ostovoima heikkenee samalla kun hinnat nousevat.
- Kiertoon lähtee siis rahaa, joka ei enää jaksa tukea kulutusyhteiskunnan rattaiden pyörimistä.

Mutta mihin raha sitten menee?
Raha jaetaan osakkeenomistajille, joilta se ei tihku alaspäin riittävän suuressa mittakaavassa, että talous pyörisi. Siirtohinnoittelua käytetään verojen vähentämiseen, jopa siinä määrin, että Yhdysvalloissa nollaveroa maksavat yritykset saavat veronpalautuksia: niillä on siis negatiivinen veroprosentti.
Rahaa viedään myös makaamaan veroparatiiseihin, jossa se ei elvytä taloutta. Vastaavasti tämä taas aiheuttaa verotulot menettäneille valtioille painetta nostaa ansiotuloverotusta ja muuta verotusta - pyhään pääomaan ei verokarhun käpälillä voi koskea - sekä leikata menoja.
Menoleikkaukset kohdistetaan pitkän perinteen pyhittämänä julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin so. palveluihin, joihin pienituloisilla on varaa sekä sosiaaliturvaan. Leikkausten seurauksena pienituloiselle kansanosalle jää yhä vähemmän rahaa, jolla ylläpitää kulutusyhteiskuntaa hankkimalla tavaraa ja palveluita, mikä taas tarkoittaa valtiolle vähemmän verotuloja - ja lisää veronkorotuspaineita.
Suomessa valtionlainojen korkoihin meni vuonna 2012 euroja 2 185 miljoonaa. Katsokaa Tilastokeskuksen taulukkoa lähdeviitteistä ja verratkaa valtion muihin menoihin!
Yhdysvaltain hallitus suunnittelee liittovaltion budjettiin niin sanottuja sequester-leikkauksia, joilla pyritään nipistämään liittovaltion menoista $85 miljardia vuonna 2013. Sequester-leikkausten on arvioitu aiheuttavan jopa 700 000 työpaikan menetyksen.
Osittain työpaikkojen menetys johtuu sellaisistakin seikoista kuin automatisaation lisääntymisestä. Yritykset eivät tarvitse työntekijöitä tuotannon lisäämiseen tai ennallaan pitämiseen. Automatisaation lisääntyminen tulee vähentämään työpaikkoja entisestään. Valtiot eivät kuitenkaan ole tarttuneet mahdollisuuteen verottaa automatisointia.
Wall Streetiä sequester-leikkaukset eivät hetkauta, koska leikkaukset eivät vaikuta korporaatioiden voitto-odotuksiin.
"Sequester-leikkaukset aiheuttavat suurimpien yritysten voittoihin ehkä 1 prosentin menetyksen", arvioi investointipankki Merrill Lynchin strategi Savita Subramanian, ja lisää: "Markkinat haluavat lisää talouskuria."
Tarvitseeko vielä miettiä, mistä EU:n talouspoliittiset opit ovat peräisin?
"Markkinat" so. sijoittajat/pääoma/korporaatiot hyötyvät talouskurista päästessään ostamaan valtioiden, yritysten ja yksityisten kiinteää omaisuutta pakkohuutokauppahintaan. Euromaiden taantumaa pitävät Paul de Grauwe ja Yuemei Ji osittain itseaiheutettuna.
Talous supistui voimakkaasti maissa, joissa julkisen talouden sopeutus oli voimakasta, toisin sanoen talouskuria harjoitettiin raskaalla kädellä.
Prosenteissa esitettynä julkisen talouden sopeutus/bkt henkeä kohden 2011 oli: Kreikka noin 11%, Portugali noin 5% , Irlanti noin 3,8 %, Espanja noin 2,5% Italia noin 1,8% mistä seurasi, että talous supistui miinusmerkkiseksi talouskurin seurauksena: Espanja reilut -1%, Italia n.-2%, Portugali yli -4% ja Kreikka yli -12%. Irlannin talous kääntyi plussalle (+2%).
Taulukot löytyvät lähdeviitelinkeistä, kts. tarkemmin Grauwe & Ji.
Etelä-Euroopan maissa liian nopeasti ja liian raskaalla kädellä toteutettu talouskuripolitiikka on johtanut vain siihen, että velan suhde bkt:n on kasvanut, ja siten heikentänyt maiden velanmaksukykyä.
Yhteenvedossa de Grauwe ja Ji sanovat mahdollisimman nätisti, että "komissio on väärässä ajaessaan talouskuripolitiikkaa, ja että talouden alueen riskit ovat vain siirtyneet yhteiskunnalliselle puolelle" mikä näkyy esimerkiksi kriisimaissa vuodesta 2011 jatkuneissa mielenilmauksissa.
Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve on "elvyttänyt" taloutta kvantitatiivisella kevennyksellä (QE). Kvantitatiivinen kevennys tarkoittaa valtionvelkakirjojen osto-ohjelmaa sekä rahamäärän tarjonnan kasvattamista, rahapohjan laajentamista. Meneillään on parhaillaan neljäs kierros keventämistä, QE4.
Euroopan keskuspankki EKP:lla on joukko tukiosto-ohjelmia, joiden kautta Euroopan eurokanta on laajentunut. Rahapohjaa ovat laajentaneet myös monet muut keskuspankit.
Schwartzin arvion mukaan kvantitatiivinen kevennys ja nollakorkopolitiikka Yhdysvalloissa on lisännyt sijoittajien riskinottohaluja osakemarkkinoilla, mutta pörssin ulkopuolella taloudellinen aktiivisuus ei ole lisääntynyt.
Yhdysvallat on todennäköisesti sukeltamassa uudelleen.
Keskuspankit ovat pankkiirien pankkeja
Kvantitatiivista kevennystä voisi kuvata myös peitteleväksi nimitykseksi hyperinflaatiolle. Siitä voisi sanoa myös, että se on vaikutuksiltaan yhtenevä verojen korotuksen kanssa. QE vain menee viime kädessä pankeille rahareserviksi eikä kiertoon pk-yritystoiminnan luotottamisen tai infrastruktuurin rakentamisen kautta.
Professori Tim Canova selittää (pankkien omistamien) keskuspankkien itsenäisyyden merkitsevän nykyään sitä, että ne ovat itsenäisinä poliitikoista vapaita edistämään rahoitussektorin intressejä; keskuspankit eivät ole neutraaleja toimijoita. Ja kuitenkin niin vähän aikaa sitten kuin 1940-luvulla Yhdysvalloissa keskuspankin rahapoliittisesta toiminnasta määräsivät Valkoinen talo ja kongressi.
Kvantitatiivinen kevennys Yhdysvalloissa (TAF, TALF ja vastaavat ohjelmat) sekä Euroopassa (LTRO jne) palvelevat rahoitussektoria, eivät reaalitaloutta, valtioita tai yhteiskuntaa. Tämän Canova tekee selväksi: "FED:in täytyy jatkaa tätä rahanpumppausta pankeille, jos se aikoo pitää yllä tätä osakekurssibuumia tai toipumista (false stockmarket boom or recovery).
Eturistiriitanäkökulmasta motiivi on selvä: auttaa isoja pankkeja pitämään taseensa tasapainossa... FED:in entinen pääjohtaja Paul Volcker sanoi vuonna 2008 ennen Lehmanin romahdusta Wall Street Journalissa olevansa huolissaan siitä, että FED myönsi pankeille lainoja joiden vakuudeksi se kelpuutti (romahduksen aiheuttaneita, johdannaisiksi paketoituja) kiinteistöluottoja...FED ei ollut enää sosiaalisesti neutraali toimija vaan yhden entiteetin, yhden sektorin, rahoitussektorin edunvalvoja."
Katso Youtube, kohta 06:40:

• http://www.youtube.com/watch?v=sv-UUjF0tnM&feature=youtu.be

Asiakokonaisuus voidaan esittää niinkin, että korporaatiot imevät rahaa reaalitaloudesta samalla kun ne kieltäytyvät "epäsuotuisien markkinanäkymien" vuoksi investoimasta, ja pankit kieltäytyvät luotottamasta pk-yrityksiä jolloin kuluttajayhteiskuntaruumis alkaa kuolla.
Liian epätasainen tulonjako aiheuttaa ennen pitkää väistämättä myös talousjärjestelmän romahduksen: Wealth inequality in America
On matemaattinen mahdottomuus, että reaalitalous voisi kasvaa tilanteessa, jossa taloudellinen toimeliaisuus on siirtynyt rahastosijoittamiseen ja pörssipelaamiseen. On matemaattinen mahdottomuus, että reaalitalous voisi kasvaa tilanteessa, jossa varallisuus keskittyy vain harvoihin käsiin.

Tämän ymmärtää heti, kun ajattelee monopolipeliä: kun lähes kaikki rahat ja omaisuus on yhdellä pelaajalla, peli loppuu.

Valtionvelkakirjat eivät enää ole riskittömiä sijoittajien kannalta, joten keskuspankit ostavat niitä rahoittaakseen valtioita. Euroalueella tilanteen kinkkisyyttä lisää se, että euroalueen maat ovat yhteisvaluutta euron käyttäjiä, eivät sen liikkeelle laskijoita. Velkaannumme vieraassa valuutassa, mikä tuo mukaan valtioille vararikon mahdollisuuden.
Rahan hinta on korko. Raha luodaan järjestelmään velasta, jota ei voida maksaa takaisin ilman loputonta talouskasvua.
Lopuksi, 
Valtionvelkakirjakuplan, varallisuuskuplan ja osakemarkkinoiden romahdusta odotellessa on kenties lohdullista tietää, että Isossa-Britanniassa, EU:ssa ja Yhdysvalloissa luotto-osuuskunnat (cooperatives, credit unions) ovat kasvattaneet suosiotaan. Yhdysvalloissa niillä on lähes yhtä paljon pääomaa/varallisuutta kuin isoilla pankeilla.
Luotto-osuuskunnat ovat keskittyneet yhteiskunta- ja aluekehittämiseen rahoittaen yleishyödyllisiä projekteja. Kulujen jälkeen korkotuotto käytetään uusiin, reaalitalouteen tehtäviin investointeihin. Liiketoimintaideana on asettaa ihmiset voiton tavoittelun edelle. Tallettajat ovat siirtäneet pennosiaan pois suurista pankeista kyllästyttyään niiden vähemmän valoa kestäviin toimintamalleihin, ja siirtyneet luotto-osuuskuntien asiakkaiksi.
Eräs mahdollisuus on valtio-omisteinen keskuspankki, joka rahoittaa valtion projekteja ja luotottaa samalla asunnonostajia, opiskelijoita, maataloutta ja pk-yrityksiä matalakorkoisin luotoin. Tällöin korkotuotto jää valtiolle investoitavaksi uusiin projekteihin tai uusien luottojen myöntämiseen.
Keskuspankki voisi myös palkata suoraan työntekijöitä yleishyödyllisiin projekteihin, ehdottaa lakiprofessori Tom Campbell, eikä se lisäisi valtion alijäämää yhtään.
Lähteet:
New York Times - Norman D. Schwartz: Recovery in U.S. is lifting profits, but not adding jobs

• http://www.nytimes.com/2013/03/04/business/economy/corporate-profits-soar-as-worker-income-limps.html?pagewanted=1&_r=0&hp&pagewanted=all

Tilastokeskus: Julkinen talous

• http://www.stat.fi/tup/suoluk/suoluk_valtiontalous.html

STM: Sosiaalimenot ja niiden rahoitus

• http://www.stm.fi/stm/toiminta_ja_talous/sosiaalimenot

Paul de Grauwe, Yuemei Ji: Panic driven austerity in the Eurozone and it´s implications

• http://www.voxeu.org/article/panic-driven-austerity-eurozone-and-its-implications

M3 - Eurozone

• http://www.ecb.int/home/html/index.en.html
• http://www.esta-cash.eu/en/newsletters/newsletter-no.-68.html (taulukot)

CBR: Federal Reserve Reform: Tim Canova

• http://www.youtube.com/watch?v=sv-UUjF0tnM&feature=youtu.be

It´s Our Economy: Credit Unions on the rise

• http://itsoureconomy.us/2013/03/credit-unions-on-the-rise/

Financial Times - Izabella Kaminska: The base money confusion

• http://ftalphaville.ft.com/2012/07/03/1067591/the-base-money-confusion/?Authorised=false

Scott Fullwiler: QE3, Treasury Style: Go around, not over the debt ceiling limit

• http://www.nakedcapitalism.com/2011/07/scott-fullwiller-qe3-treasury-style%e2%80%94go-around-not-over-the-debt-ceiling-limit.html

Lehti:> Nokian palkka Intiassa 50 euroa kuussa

Nokia korottaa palkkoja Intiassa. Aloitteleva työntekijä hankkii vastedes noin 50 euroa kuussa eteläintialaisella Chennain tehtaalla, kertoo sanomalehti Times of India verkkosivuillaan.
Lehden mukaan Nokia on tehnyt ammattiliiton kanssa kolmen vuoden sopimuksen. Kolmasosalla työntekijöistä palkka kolminkertaistuu noin 300 euroon.
Jos työntekijä kuolee luonnollisista syistä, hänen perheensä saa Nokialta 7 000 euroa. Nokia ei kommentoinut summia Times of Indialle, mutta vahvisti sopineensa palkoista ammattiliiton kanssa.

8.3.2013

(Mielipide: JA ONNEKSEMME NOKIAN OSAKKEET  NOUSEE MARKKINOILLA! VAI NOUSEEKO? EI VÄLTTÄMÄTTÄ!! TÄYTYY PARANTAA TAAS KILPAILUKYKYÄ! KILPAILIJAT HENGITTÄVÄT NISKAAN JÄÄ-KYLMÄSTI! JUMALAUTA!)

Vakaa rahan arvo ei tarkoita samaa kuin vakaa talous

Tyhmyri's Blog

maaliskuu 6, 2013

Jopa monet talousalan ammattilaiset yhdistävät hintavakauden eli vakaan rahan arvon vakaaseen talouteen. Tuo yhteys ei kuitenkaan ole tosi vaan kyseessä on suorastaan vahingollinen harhaluulo, jonka vahingollisuus on nähtävissä nyt Euroalueella. On oikeastaan vaikea hahmottaa mistä tuo käsitys on saanut alkunsa, sillä hintavakauden ja talouden vakauden välisen yhteyden puuttuminen tietyissä tilanteissa on helposti ymmärrettävissä.
Hintavakaus tarkoittaa sitä, että tuotteiden ja palveluiden hinnat muuttuvat suhteellisen vähän vaikkapa vuoden kuluessa. Oletetaan, että tuollainen vähäinen määrä on EKP:n käyttämä 2% inflaatiotavoite.  Käytännössä tuo tarkoittaa sitä, että jollain maagisella painoarvotetulla korimittarilla mitattuna hintojen nousu vuodessa saa olla noin 2%. EKP käyttää mittarina HICP-mittaria, joka ei huomioi monia talouden osa-alueita ja ylikorostaa joitain toisia.
Nyt jos hinnat meinaavat nousta enemmän kuin 2%, niin keskuspankki voi puolustaa hintavakautta kiristämällä rahapolitiikkaansa. Keskuspankilla on tempun tekemiseksi käytettävissään kaksi keinoa, jotka ovat liikkeellä olevan rahan määrän kasvun hidastaminen (tai jopa rahan määrän pienentäminen) ja ohjauskorkojen nosto. Yleensä toimenpiteet tehdään samanaikaisesti ja moni kuvitteleekin, että ohjauskorko tarkoittaisi samaa kuin rahapolitiikan löysyys tai tiukkuus, mikä on virheellinen harhaluulo.
Totta on, että normaaleissa olosuhteissa keskuspankki tyytyy muuttamaan pelkästään ohjauskoron tasoa tekemättä muita rahapoliittisia tiukennuksia tai löysennyksiä, usein pelkkä ohjauskoron muutos riittää tempuksi. Rahapolitiikkaa voidaan itse asiassa tiukentaa rajusti samalla kun ohjauskorkoa lasketaan – BoJ on näyttänyt useaan otteeseen 90-luvun alun jälkeen kuinka temppu tehdään. Itse asiassa myös EKP on huomattavassa määrin kiristänyt rahapolitiikkaansa ilman, että korkotasoon on koskettu (jotain asiasta täällä). EKP ei muuten ole luopunut noista kiristyksistä, päinvastoin.
Kotitalousvertauksella rahapolitiikan kiristäminen voidaan tehdä sanomalla, että asuntolainan saa tänään 0,5% korolla entisen 3% sijaan, mutta asunnon arvosta vain 40% kelpaa vakuusarvoksi entisen 70% sijaan ja loput 60% vakuuksista pitää kaivaa muualta.  No, oikeasti tuolloin on kyse tiukasta lainapolitiikasta (tight credit), mutta kun keskuspankki sanoo noin pankeille, niin temppu muuttuu tiukaksi rahapolitiikaksi (tight money). Tuolla tavoin keskuspankki voi itse asiassa tiputtaa ohjauskorkoa samalla kun kiristää todellista rahapolitiikkaa. Japanin BoJ tosiaan on tuosta tempusta hyvin tunnettu.
Talouden vakaus taas tarkoittaa sitä, että yksityisen sektorin eli yritysten ja kotitalouksien taloudelliset toimintaedellytykset pysyvät suhteellisen vakaina. Käytännössä taloudellinen vakaus tarkoittaa sitä, että sekä yritykset että kotitaloudet kykenevät luottavaisina tekemään nominaalisia sitoumuksia. Tuollaisia sitoumuksia ovat lähinnä lainojen ottaminen, lainojen antaminen ja erilaisten kauppojen tekeminen. Kotitaloudet yleensä lähinnä ottavat lainaa ja sijoittavat ylijäänyttä varallisuuttaan pankkijärjestelmän ja muiden instrumenttien kautta toisten kotitalouksien lainanantoon ja yritysten tarvitsemaan rahoitukseen. Yritykset taas tarvitsevat monentyyppistä rahoitusta sekä mahdollisuuden tehdä kauppoja monipuolisilla maksujärjestelyillä.
Rahapolitiikan osalta talouden vakaus ja hintavakaus ovat tarjontapuolen shokkien tapauksessa ristiriidassa keskenään. Hyvänä esimerkkinä juuri Arabikevään aikainen raakaöljyn hintojen voimakas nousu, mikä aiheutti tuntuvan inflaatiopiikin Euroalueelle. Mikäli tarkoitus on ylläpitää taloudellisesti vakaita olosuhteita, niin rahapolitiikkaa ei tuollaisen tarjontashokin tapauksessa olisi pitänyt ainakaan kiristää.
Rahapolitiikan kiristäminen tarjontashokin aiheuttaman inflaatiopiikin yhteydessä tarkoittaa sitä, että hinnat joka tapauksessa nousevat ja välttämättömän rahoituksen saaminen vaikeutuu. Lopputuloksena on taloudellisen toimeliaisuuden hyytyminen. Taloudellisen toimeliaisuuden hyytyminen vaikuttaa kokonaiskysyntää heikentävästi, mikä taas tarkoittaa monille yrityksille vaikeutuneen rahoitustilanteen lisäksi myös heikentynyttä liiketoimintaa.
Mikäli johonkin hintavakauteen merkittävästi vaikuttavaan tekijään kohdistuu voimakas tarjontapuolen shokki, niin hintavakauteen tähtäävä rahapolitiikka voimistaa tuon shokin vaikutusta. Esimerkkinä juuri tuo Arabikevään vaikutus ja EKP:n reagointi tilanteeseen. Reagoinnillaan EKP kiihdytti Euroalueen ongelmia heikentämällä yritysten kykyä selvitä tuosta tarjontapuolen shokista. Toisin sanoen pyrkimys hintavakauteen aiheuttaa yleistä taloudellisen toimintaympäristön epävakautta tilanteissa, joissa talouteen kohdistuu voimakas tarjontapuolen shokki.
Rahapolitiikan kyky hillitä tarjontapuolen shokista johtuvaa hintavakauden murentumista on kyllä olemassa, mutta se tarkoittaa yleisen talouskehityksen kannalta negatiivisia ilmiöitä. Hintavakauteen pyrkiminen tarjontapuolen shokkien kohdatessa taloutta tarkoittaa talouden tietoista saattamista entistä voimakkaamman negatiivisen shokin kohteeksi. Rahapolitiikan tiukentaminen tuollaisessa tilanteessa on samanlaista toimintaa kuin vanhan sanonnan mukainen ”add insult to the injury”.
Kokonaiskysynnän muutoksista johtuvaa inflaatiota tai deflaatiota torjuttaessa hintavakaustavoite taas toimii oikein mainiosti. Mikäli kysyntä meinaa kasvaa tarjonta nopeammin ja ylikuumentaa taloutta, niin rahapolitiikan kiristäminen hillitsee kuumentumista. Tuolloin hintavakaus on hyvä keino, mutta negatiiviset tarjontapuolen shokit ovat ilmiö mihin hintavakaustavoitteen mukainen reagointi tuottaa talouteen epävakautta korostamalla shokin negatiivisia vaikutuksia.
Vakaa hintataso ei tarkoita samaa kuin vakaa talous.

Kuka on Maailman tunnetuin suomalainen?

Kuuluisin suomalainen maailmalla juuri nyt on ehkä Olli Rehn - mutta ei aina niin myönteisissä merkeissä.
Talousnobelisti Paul Krugman on höykyttänyt Rehniä viime viikkoina EU:n komission edustamasta talouskurilinjasta, joka henkilöityy usein juuri Rehniin. Tiistaina EU-johtajat käynnistivät vasta-pr-iskun, jossa Krugmania syytettiin muun muassa "kyynisyydestä".

Keskiviikkona Telegraph-lehdessä Jeremy Warner otsikoi Rehniä käsittelevän kirjoituksensä näin: "Euroopalla on edessään mahdoton haaste - miksi Olli Rehn ei näe sitä?"
Warner sanoi, että jos Rehn olisi demokraattisesti valitussa asemassa, hän olisi lentänyt tehtävästään ulos kauan sitten. Nykyisessä asemassa hänen ei tarvitse huolehtia tällaisista asioista.
Rehnin tiukka linja säästölinjan puolustajana on johtanut siihen, että hänestä on tullut pikemmin pilkan kohde kuin pelätty talouskurin puolustaja, joka hänen pitäisi olla, Warner kirjoittaa.
Hänen mukaansa ongelma ei ole sinänsä talouskuri, vaan ongelman ydin on se, että kilpailukyvyltään rajusti erilaisia valtioita yritetään tunkea yhteen valuuttaliittoon. Talouskuri ei ole tähän välttämättä sen huonompi tai parempi lääke kuin muutkaan lääkkeet.
Euroalueen sisällä kilpailukykyerot ova niin suuria, että Goldman Sachsin mukaan Saksassa pitäisi olla 4 prosenttiyksikköä reuna-alueita suurempi inflaatio 10-15 vuoden ajan, jotta erot tasoittuisivat. Tämä johtaisi Saksan varallisuuden supistumiseen 40 prosentilla, mihin inflaatiokammoinen Saksa ei tietenkään suostu.
Talouskurilinjan ongelma on, että palkat ja hinnat eivät juuri jousta, joten sopeutuminen kriisimaissa on tapahtunut kasvavan työttömyyden kautta. Tämä taas johtaa kotimaisen kysynnän supistumiseen, mikä supistaa kauppatasetta - mikä puolestaan EU-johtajien mielestä osoittaa talouskurin olevan menestys.
"Jos tämä on menestystä, niin euroalue on todella matkalla hulluuteen", Warner kirjoittaa.
Lisäongelma tietysti on, että kun talous supistuu, maan velkataakka suhteessa talouteen vain kasvaa, juuri niin kuin on käynyt.
"Onko Rehn hölmö vai lurjus? Joka tapauksessa historia ei tuomitse häntä kauniisti", Warner kirjoittaa.

Ongelmat johtuvat viime kädessä myös siitä, että velkasäännöksiä rikottiin surutta niin pitkään, että ongelmat ovat kasvaneet sellaisiksi, että niitä ei välttämättä voi ratkaista enää tavallisilla metodeilla. Aika pitää talouskurista kiinni oli silloin, kun velkataakat olivat pienempiä. Nyt tarvittaisiin toisenlaisia lääkkeitä.