Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”
lauantai 18. toukokuuta 2013
”Menoleikkaushuume”
"Köyhien kokaiinin" suosio kasvaa Kreikassa - annos alle 2 euroa
17.5.2013
Kaikkien muiden ongelmien lisäksi Kreikka riivaa erikoinen ja tuhoisa huumeongelma.Guardian-lehti kertoo, että talouskriisistä kärsivässä Kreikassa yleistyy nyt shisha-niminen huume, jota kutsutaan myös "köyhien kokaiiniksi".
Annos shishaa maksaa alle 2 euroa, mutta käyttäjät kuvaavat sitä hyvin voimakkaaksi huumeksi.
"Se polttaa sisuksia, se tekee ihmisen aggressiiviseksi ja varmistaa sen, että sekoat täysin", sanoo lehden haastattelema entinen heroinisti. "Mutta se on halpaa ja helppoa saada käsiinsä, ja sitä kaikki käyttävät."
Huumeen aiheuttamat terveyshaitat ovat laittaneet koville Kreikan terveydenhoitojärjestelmän, joka muutenkin kituu menoleikkausten jäljiltä, Guardian kertoo.
Charalampos Poulopoulos, Kreikan huumeiden vastaisen järjestön johtaja, kutsuu shishaa "menoleikkaushuumeeksi", joka on yleistynyt talouskriisin vuoksi. EU:n, EKP:n ja IMF:n johtama troikka on leikannut myös huumeiden vastaisen järjestön rahoitusta kolmanneksella.
Kommentti: kapitalisteille laskusuhdanne on VAIN yksi osa TALOUDEN SYKLISTÄ. Luonnollinen kuin lämpötilan laskeminen talven aikana!!!! Syklit tulevat ja menevät ja aina PÄÄOMA VOITTAA. Tämä on talousjärjestelmä, jolla ei ole vaihtoehtoa!!!
Mutta totuus on se, että:
kaikesta huolimatta taistelu jatkuu taukoamatta. Ja historian myyrä jatkaa riiston haudan kaivamista! Eläköön sosialismi!
torstai 16. toukokuuta 2013
Ajatushautomon tutkimusjohtaja: Hallitus ajaa kokoomuksen johdolla vasemmistopolitiikkaa
Liberan tutkimusjohtaja Elina
Lepomäki sanoo, että julkisen sektorin rooli on liian iso Suomessa.
"Tämä on lähellä suunnitelmataloutta", hän moittii. Tästä on kyse
Suomen hallitus ajaa kokoomuksen johdolla
vasemmistolaista politiikkaa, ja maa on lähes suunnitelmatalous,
arvostelee ajatushautomo Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki.
"Lähellä suunnitelmataloutta", sanoo ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki Suomesta.
Lepomäki perustelee väitettään julkisen sektorin osuudella bruttokansantuotteesta. Suomessa julkisten menojen osuus oli viime vuonna noin 56 prosenttia. Se on Tanskan ja Ranskan jälkeen kolmanneksi eniten EU:ssa.
"Julkisen sektorin alasajo on myytti", Lepomäki sanoo.
Kuten nimensäkin viestittää, Libera toimii vapauden puolestapuhujana. Se ilmoittaa kannattavansa vapaita markkinoita, yksilönvapautta ja ylipäätään vapaata yhteiskuntaa.
Jos Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva puhuu päättäjille ja poliitikoille, Libera sanoo suuntaavansa sanomansa kansalaisille ja erityisesti nuorille. Se haluaa toimia keskustelun käynnistäjänä.
"Suomi on yhden totuuden maa. Liian monesta asiasta vaietaan", Lepomäki perustelee.
Vuonna 2011 perustettu ajatushautomo poikkeaa perinteisistä puolueiden yhteydessä toimivista ajatuspajoista ja toimii yksityisin lahjoitusvaroin.
Liberan mielestä sääntelyä on liikaa ja sitä tulee koko ajan lisää. Kun yksityissektorilta on hävinnyt viidessä vuodessa kymmeniätuhansia työpaikkoja, julkiselle sektorille niitä on syntynyt lisää.
Kielteisestä sääntelystä hyvä esimerkki on valtion puuttuminen kauppojen aukioloihin.
Julkinen sektori tunkee Lepomäen mukaan aloille, joilla sillä ei pitäisi olla mitään asiaa.
Esimerkiksi hän nostaa Yleisradion.
"Voin jotenkin hyväksyä roolin kansansivistäjänä, mutta miksi verovaroin pitää tehdä viihteellistä tanssiohjelmaa?", Lepomäki kysyy.
Julkisen sektorin vahva asema näkyy Lepomäen mukaan esimerkiksi naisyrittäjien suhteellisen pienessä määrässä.
"Suomessa julkissektori hoitaa suuren osan töistä, joita muualla tekevät naisyrittäjät," bisnesenkelinä toimiva Lepomäki sanoo.
Diplomi-insinööriksi ja kauppatieteilijäksi kouluttautunut sijoittaja auttaa alkuvaiheessa olevia teknologiayhtiöitä eteenpäin. Enkelitoiminnan mahdollistaa ulkomailla työskennellessä kerätty varallisuus.
"Suomessa palkkatyössä oleva ei pääse vaurastumaan."
Monopoli on Lepomäen mukaan aina yksilön kannalta huonompi vaihtoehto kuin kilpailu. Vapaus tuo myös vastuuta. Jokainen saa hänestä tehdä omat ratkaisunsa, mutta ei muiden kustannuksella.
Ruotsissa on edetty Lepomäen mukaan fiksumpaan suuntaan.
"Meillä on kokoomusvetoinen hallitus, mutta vasemmistolaisempaa politiikkaa saa hakea," Lepomäki sanoo julkisten menojen jatkuvasta kasvusta.
Suomen talouden sääntely ja suunnittelu on ollut
viimeaikoina tapetilla. Viime sunnuntaina ajatushautomo Liberan
tutkimusjohtaja Elina Lepomäki kajautti, että Suomi on “lähellä suunnitelmataloutta”. Aikaisemmin Kokoomusnuorten puheenjohtajuuskisassa oleva Susanna Koski julkaisi tekstin sääntelytalouden paheista.
Se, onko Suomi suunnitelmatalous, riippuu paljolti suunnitelmatalouden määritelmästä. Libertaarien äärilaidassa joidenkin mielestä julkisen sektorin suuruus on tarpeeksi hyvä määritelmä suunnitelmataloudelle. Tavanomaisessa puheessa suunnitelmataloudella viitataan neuvostotyyliseen komentotalouteen viisivuotissuunnitelmineen päivineen. Suunnitelmatalouden tarkasta määritelmästä riippumatta on selvää, että Suomessa ei vallitse vapaa markkinatalous.
Suomen taloutta suunnitellaan
Keskustelu julkisten menojen kasvusta tai kutistumisesta on paljon monimutkaisempi kuin mitä mediassa on annettu ymmärtää. On silti tosiasia, että Suomen julkinen sektori on suuri. Eurostatin mukaan julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta oli Suomessa EU-maiden kolmanneksi suurin vuonna 2012. Hallituksemme politiikka määrää suoraan yli puolet maamme bruttokansantuotteesta.
Pelkkä tuijottaminen julkisen sektorin prosentuaaliseen osuuteen kertoo osaltaan myös keskustelunavaajien heikosta talouden tuntemuksesta. Suomen valtio suunnittelee talouttaan hyvinkin aktiivisesti, mutta tuotannon omistaminen ja julkinen sektori on vain yksi osa tätä yleistä taloussuunnitelmaa. Suomen valtiolla on oma vakausohjelma ja jokaiselle nelivuotiskaudelle on omat kehyspäätöksensä. Tämän lisäksi mm. valtion budjetti ja hallituksen ohjelma ovat aina tärkeitä koko maan talouden kannalta.
Teorian tasolla tällaista talossuunnitelua kutsutaan “indikatiiviseksi suunniteluksi“. Indikatiivinen suunnittelu eroaa neuvostotyylisestä komentosuunnittelusta sillä, että se ei pakota talouden toimijoita mihinkään, mutta kannustaa ja houkuttelee niitä verouudistuksin ja valtion avustuksin sekä tullien ja korkojen avulla. Tätä kautta valtion taloussuunnittelu osallistuu tiukasti myös niiden yhtiöiden toimintaan, jotka eivät ole suoraan julkiseen sektoriin sidottuja.
Taloutta pitää suunnitella
Tällaisen julkisen sektorin ja talouteen sekaantumisen jälkeen luulisi, että laitavasemmistolla ei olisi mitään valitettavaa Suomen tilasta. Mehän elämme suunnitelmataloudessa ja nyt joku vieläpä myöntää sen. Vasemmisto ei kuitenkaan itse koe olevansa niinkään taloussuunnittelun kuin työväenluokan liike, ja siltä kannalta kysymys talouden suunnittelusta on vasemmistolle itselleen toissijainen. Yleisestikin Suomen taloussuunnittelun kritiikki sisältää pari vakavaa ongelmaa.
Ensimmäinen ongelma koskee vaihtoehtojen puutetta. Vapaiden markkinoiden käytännön ongelmia voisi listata loputtomiin, mutta teoreettinen ongelma on paljon syvempi. Jo vapaiden markkinoiden määritelmässä on epäselvyyksiä, sillä toiset tarkoittavat vapailla markkinoilla monopolien poissaoloa, joillakin se tarkoittaa vapautta määritellä hinnat kysynnän ja tarjonnan mukaan kun taas joskus vapaat markkinat tarkoittavat suurta yksityistä sektoria. Tämän lisäksi vapaat markkinat ovat määritelmästä riippumatta teoreettinen mahdottomuus.
Talouteen sekaantumista vastustavat tahot puhuvat vapaista markkinoista ikään kuin niiden luonne olisi päivänselvä. Idea on, että kun talouteen sekaantuminen vain lopetetaan, tuloksena on vapaat markkinat. Usein tässä unohdetaan, että markkinat itsessään ovat lainopillinen ja täten hallinnosta riippuvainen termi.
Kauppaa on mahdoton tehdä, jos kauppiailla ei ole tiedossa selviä sääntöjä siitä mitä saa kaupata, miten saa kaupata, mikä on vaihdon väline, miten vaihto tehdään jne… Jo perustavanlaatuiset markkinoita määrittelevät lait joutuvat ottamaan selvän kannan täysin ideologisiin kysymyksiin, kuten siihen ovatko ihmiset kaupattavaa tavaraa, saako lapsia palkata täysipäiväiseen työhön, miten raha tuotetaan tai miten parantunutta kilpailuasemaa saa käyttää pienempiä kilpailijoita vastaan. Kun soppaan lisätään yritysmuotoon liittyvät keskustelut ja rajoitetun vastuun laki, alkaa ”vapaa markkinatalous” kuulostamaan täysin filosofiselta termiltä.
Ironisesti monet pelkästään markkinoita määrittelevät lait koetaan libertaarien keskuudessa silkaksi sosialismiksi ja suunnitelmataloudeksi.
Silloin kun puhutaan julkisen sektorin koosta, myös nykymaailman vaatimukset asettavat rajoja. Julkisen sektorin koko on kasvanut valtavasti teollisen vallankumouksen jälkeen. Tämä ei johdu siitä, että olisimme yhtäkkiä kaikki lukeneet Marxin pääoman, vaan teknologian kehitys ja maiden välinen kilpailu on pakottanut valtiot tekemään mittavia julkisia ohjelmia. Nykyisessä kilpailussa ei pärjää ilman kattavaa ja laadukasta tieverkostoa, terveydenhuoltojärjestelmää, tietoverkostoa, vesiverkostoa, koulutusta tai vaikkapa tutkimusta.
Hallinnot, jotka ovat yrittäneet yksityistää edellä mainittuja toimintoja, ovat äkkiä oppineet laajan julkisen sektorin hyödyt kantapään kautta. Näin on käynyt mm. Pariisissa, Britanniassa ja Kaliforniassa.
Käytännön ongelmat juontuvat siitä, että pitkäjänteinen ja tarkka suunnitteleminen on kaikelle taloudelle elinehto. Aina kun investoinnin ja siitä saatavan tuloksen välillä on pitkä aikaväli, yhteisön pitää suunnitella toimintansa näiden kahden tapahtuman välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun viljelijä alkaa kasvattamaan satoa, hänen on suunniteltava se, mitä hän aikoo syödä sadon kypsymiseen asti. Isommassa mittakaavassa tämä näkyy mm. eläkkeissä. Kansakunnan on eläkesäästöjä tehdessään suunniteltava se, miten heidän rahallaan on arvoa myös silloin, kun suuret ikäluokat vetävät säästönsä lähes samanaikaisesti pois tileiltään.
Miksi vasemmisto on tyytymätön?
Toinen ongelma Suomen nimittämisessä suunnitelmataloudeksi on poliittinen. Kun joku sanoo Suomen olevan suunnitelmatalous, hänellä ei ole ainoastaan määritelmä Suomelle, vaan hänellä on myös määritelmä suunnitelmataloudelle.
Tuskin kukaan tiukemman taloussäätelyn kannattaja tukee Suomen nykyistä politiikkaa. Väite siitä, että taloussäätelyn kannattajat ovat saaneet tahtonsa läpi, pelkistää taloussäätelyn kannattajien näkemyksen groteskiksi karikatyyriksi. Ihan kevyeen keynesiläisyyteenkin liittyy paljon muutakin kuin pelkkä julkisen sektorin koko. Julkisen sektorin rakenne, organisaatio ja sen toimintaa säätelevä lainsäädäntö ovat kaikki yhtä tärkeitä, puhumattakaan yksityistä sektoria koskevasta lainsäädännöstä.
"Lähellä suunnitelmataloutta", sanoo ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki Suomesta.
Lepomäki perustelee väitettään julkisen sektorin osuudella bruttokansantuotteesta. Suomessa julkisten menojen osuus oli viime vuonna noin 56 prosenttia. Se on Tanskan ja Ranskan jälkeen kolmanneksi eniten EU:ssa.
"Julkisen sektorin alasajo on myytti", Lepomäki sanoo.
Kuten nimensäkin viestittää, Libera toimii vapauden puolestapuhujana. Se ilmoittaa kannattavansa vapaita markkinoita, yksilönvapautta ja ylipäätään vapaata yhteiskuntaa.
Jos Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva puhuu päättäjille ja poliitikoille, Libera sanoo suuntaavansa sanomansa kansalaisille ja erityisesti nuorille. Se haluaa toimia keskustelun käynnistäjänä.
"Suomi on yhden totuuden maa. Liian monesta asiasta vaietaan", Lepomäki perustelee.
Vuonna 2011 perustettu ajatushautomo poikkeaa perinteisistä puolueiden yhteydessä toimivista ajatuspajoista ja toimii yksityisin lahjoitusvaroin.
Liberan mielestä sääntelyä on liikaa ja sitä tulee koko ajan lisää. Kun yksityissektorilta on hävinnyt viidessä vuodessa kymmeniätuhansia työpaikkoja, julkiselle sektorille niitä on syntynyt lisää.
Kielteisestä sääntelystä hyvä esimerkki on valtion puuttuminen kauppojen aukioloihin.
Julkinen sektori tunkee Lepomäen mukaan aloille, joilla sillä ei pitäisi olla mitään asiaa.
Esimerkiksi hän nostaa Yleisradion.
"Voin jotenkin hyväksyä roolin kansansivistäjänä, mutta miksi verovaroin pitää tehdä viihteellistä tanssiohjelmaa?", Lepomäki kysyy.
Julkisen sektorin vahva asema näkyy Lepomäen mukaan esimerkiksi naisyrittäjien suhteellisen pienessä määrässä.
"Suomessa julkissektori hoitaa suuren osan töistä, joita muualla tekevät naisyrittäjät," bisnesenkelinä toimiva Lepomäki sanoo.
Diplomi-insinööriksi ja kauppatieteilijäksi kouluttautunut sijoittaja auttaa alkuvaiheessa olevia teknologiayhtiöitä eteenpäin. Enkelitoiminnan mahdollistaa ulkomailla työskennellessä kerätty varallisuus.
"Suomessa palkkatyössä oleva ei pääse vaurastumaan."
Monopoli on Lepomäen mukaan aina yksilön kannalta huonompi vaihtoehto kuin kilpailu. Vapaus tuo myös vastuuta. Jokainen saa hänestä tehdä omat ratkaisunsa, mutta ei muiden kustannuksella.
Ruotsissa on edetty Lepomäen mukaan fiksumpaan suuntaan.
"Meillä on kokoomusvetoinen hallitus, mutta vasemmistolaisempaa politiikkaa saa hakea," Lepomäki sanoo julkisten menojen jatkuvasta kasvusta.
Onko Suomi suunnitelmatalous?
– 15.5.2013, Revalvaatio
Se, onko Suomi suunnitelmatalous, riippuu paljolti suunnitelmatalouden määritelmästä. Libertaarien äärilaidassa joidenkin mielestä julkisen sektorin suuruus on tarpeeksi hyvä määritelmä suunnitelmataloudelle. Tavanomaisessa puheessa suunnitelmataloudella viitataan neuvostotyyliseen komentotalouteen viisivuotissuunnitelmineen päivineen. Suunnitelmatalouden tarkasta määritelmästä riippumatta on selvää, että Suomessa ei vallitse vapaa markkinatalous.
Suomen taloutta suunnitellaan
Keskustelu julkisten menojen kasvusta tai kutistumisesta on paljon monimutkaisempi kuin mitä mediassa on annettu ymmärtää. On silti tosiasia, että Suomen julkinen sektori on suuri. Eurostatin mukaan julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta oli Suomessa EU-maiden kolmanneksi suurin vuonna 2012. Hallituksemme politiikka määrää suoraan yli puolet maamme bruttokansantuotteesta.
Pelkkä tuijottaminen julkisen sektorin prosentuaaliseen osuuteen kertoo osaltaan myös keskustelunavaajien heikosta talouden tuntemuksesta. Suomen valtio suunnittelee talouttaan hyvinkin aktiivisesti, mutta tuotannon omistaminen ja julkinen sektori on vain yksi osa tätä yleistä taloussuunnitelmaa. Suomen valtiolla on oma vakausohjelma ja jokaiselle nelivuotiskaudelle on omat kehyspäätöksensä. Tämän lisäksi mm. valtion budjetti ja hallituksen ohjelma ovat aina tärkeitä koko maan talouden kannalta.
Teorian tasolla tällaista talossuunnitelua kutsutaan “indikatiiviseksi suunniteluksi“. Indikatiivinen suunnittelu eroaa neuvostotyylisestä komentosuunnittelusta sillä, että se ei pakota talouden toimijoita mihinkään, mutta kannustaa ja houkuttelee niitä verouudistuksin ja valtion avustuksin sekä tullien ja korkojen avulla. Tätä kautta valtion taloussuunnittelu osallistuu tiukasti myös niiden yhtiöiden toimintaan, jotka eivät ole suoraan julkiseen sektoriin sidottuja.
Taloutta pitää suunnitella
Tällaisen julkisen sektorin ja talouteen sekaantumisen jälkeen luulisi, että laitavasemmistolla ei olisi mitään valitettavaa Suomen tilasta. Mehän elämme suunnitelmataloudessa ja nyt joku vieläpä myöntää sen. Vasemmisto ei kuitenkaan itse koe olevansa niinkään taloussuunnittelun kuin työväenluokan liike, ja siltä kannalta kysymys talouden suunnittelusta on vasemmistolle itselleen toissijainen. Yleisestikin Suomen taloussuunnittelun kritiikki sisältää pari vakavaa ongelmaa.
Ensimmäinen ongelma koskee vaihtoehtojen puutetta. Vapaiden markkinoiden käytännön ongelmia voisi listata loputtomiin, mutta teoreettinen ongelma on paljon syvempi. Jo vapaiden markkinoiden määritelmässä on epäselvyyksiä, sillä toiset tarkoittavat vapailla markkinoilla monopolien poissaoloa, joillakin se tarkoittaa vapautta määritellä hinnat kysynnän ja tarjonnan mukaan kun taas joskus vapaat markkinat tarkoittavat suurta yksityistä sektoria. Tämän lisäksi vapaat markkinat ovat määritelmästä riippumatta teoreettinen mahdottomuus.
Talouteen sekaantumista vastustavat tahot puhuvat vapaista markkinoista ikään kuin niiden luonne olisi päivänselvä. Idea on, että kun talouteen sekaantuminen vain lopetetaan, tuloksena on vapaat markkinat. Usein tässä unohdetaan, että markkinat itsessään ovat lainopillinen ja täten hallinnosta riippuvainen termi.
Kauppaa on mahdoton tehdä, jos kauppiailla ei ole tiedossa selviä sääntöjä siitä mitä saa kaupata, miten saa kaupata, mikä on vaihdon väline, miten vaihto tehdään jne… Jo perustavanlaatuiset markkinoita määrittelevät lait joutuvat ottamaan selvän kannan täysin ideologisiin kysymyksiin, kuten siihen ovatko ihmiset kaupattavaa tavaraa, saako lapsia palkata täysipäiväiseen työhön, miten raha tuotetaan tai miten parantunutta kilpailuasemaa saa käyttää pienempiä kilpailijoita vastaan. Kun soppaan lisätään yritysmuotoon liittyvät keskustelut ja rajoitetun vastuun laki, alkaa ”vapaa markkinatalous” kuulostamaan täysin filosofiselta termiltä.
Ironisesti monet pelkästään markkinoita määrittelevät lait koetaan libertaarien keskuudessa silkaksi sosialismiksi ja suunnitelmataloudeksi.
Silloin kun puhutaan julkisen sektorin koosta, myös nykymaailman vaatimukset asettavat rajoja. Julkisen sektorin koko on kasvanut valtavasti teollisen vallankumouksen jälkeen. Tämä ei johdu siitä, että olisimme yhtäkkiä kaikki lukeneet Marxin pääoman, vaan teknologian kehitys ja maiden välinen kilpailu on pakottanut valtiot tekemään mittavia julkisia ohjelmia. Nykyisessä kilpailussa ei pärjää ilman kattavaa ja laadukasta tieverkostoa, terveydenhuoltojärjestelmää, tietoverkostoa, vesiverkostoa, koulutusta tai vaikkapa tutkimusta.
Hallinnot, jotka ovat yrittäneet yksityistää edellä mainittuja toimintoja, ovat äkkiä oppineet laajan julkisen sektorin hyödyt kantapään kautta. Näin on käynyt mm. Pariisissa, Britanniassa ja Kaliforniassa.
Käytännön ongelmat juontuvat siitä, että pitkäjänteinen ja tarkka suunnitteleminen on kaikelle taloudelle elinehto. Aina kun investoinnin ja siitä saatavan tuloksen välillä on pitkä aikaväli, yhteisön pitää suunnitella toimintansa näiden kahden tapahtuman välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun viljelijä alkaa kasvattamaan satoa, hänen on suunniteltava se, mitä hän aikoo syödä sadon kypsymiseen asti. Isommassa mittakaavassa tämä näkyy mm. eläkkeissä. Kansakunnan on eläkesäästöjä tehdessään suunniteltava se, miten heidän rahallaan on arvoa myös silloin, kun suuret ikäluokat vetävät säästönsä lähes samanaikaisesti pois tileiltään.
Miksi vasemmisto on tyytymätön?
Toinen ongelma Suomen nimittämisessä suunnitelmataloudeksi on poliittinen. Kun joku sanoo Suomen olevan suunnitelmatalous, hänellä ei ole ainoastaan määritelmä Suomelle, vaan hänellä on myös määritelmä suunnitelmataloudelle.
Tuskin kukaan tiukemman taloussäätelyn kannattaja tukee Suomen nykyistä politiikkaa. Väite siitä, että taloussäätelyn kannattajat ovat saaneet tahtonsa läpi, pelkistää taloussäätelyn kannattajien näkemyksen groteskiksi karikatyyriksi. Ihan kevyeen keynesiläisyyteenkin liittyy paljon muutakin kuin pelkkä julkisen sektorin koko. Julkisen sektorin rakenne, organisaatio ja sen toimintaa säätelevä lainsäädäntö ovat kaikki yhtä tärkeitä, puhumattakaan yksityistä sektoria koskevasta lainsäädännöstä.
Julkisen sektorin rakenteessa on yhtä paljon vaihtelua kuin sen koossa.
Se, että Suomella on
taloussuunnitelma, ei tarkoita, että moinen suunnitelma laittaa
yksityisen sektorin minkäänlaiseen vastuuseen. Vaikka taloussuunnitelma
kasvattaisikin julkisen talouden kokoa, se voi asettaa julkisen talouden
rahalliseen tulosvastuuseen, se voi yhtiöittää ennen suorassa
kontrollissa olleita palveluita, ja tottahan toki myös ennen ilmaisista
palveluista voidaan alkaa vaatimaan maksua. Myös kilpailutuslainsäädäntö
sotii sitä ajatusta vastaan, että valtio tai kunta suunnittelisi
suoraan toimintansa.
Talouden suunnittelussa ei olekaan tärkeätä se, suunnitellaanko
taloutta vai ei. Tärkeätä on olla selvillä siitä, että kuka
suunnittelee, mitä suunnittelee ja kenen eduksi. Koska suunnitelmatonta
taloutta ei yksinkertaisesti ole olemassa, meidän pitää sen sijaan
pohtia onko kyseessä kansalaisia voimistava vai vieraannuttava
suunnitelma.Valtio varalla kuin munkilla munat
Sunnuntain Hesarissa Katja
Boxberg haastattelee ”ajatushautomo” Liberan tutkimusjohtaja Elina
Lepomäkeä, jonka mielestä ”Suomen hallitus ajaa kokoomuksen johdolla
vasemmistolaista politiikkaa, ja maa on lähes suunnitelmatalous”.
Tässä taustaa sille, miten tuollainen väärinkäsitys on syntynyt.
Katja Boxberg julkaisi Taneli Heikan kanssa vuonna 2009 kirjan ”Lumedemokratia”. Olen tehnyt siitä kirja-arvostelun, joka löytyy osoitteesta: http://www.eskoseppanen.net/index.php?option=com_content&view=article&id=638:lume-vai-reaalikapitalismi-ku-1742009&catid=19:aate-ja-ismit&Itemid=33
Kirjassa Boxberg sanoo, että "pahoinvointimme näkee jokainen, joka on käynyt muualla länsimaissa maistamassa hyvinvointia." Suomi ei ole kirjoittajien mukaan "normaali länsimainen demokratia".
Toimittaja Boxberg on haastattelemansa tutkimusjohtaja Lepomäen aatesisar.
Elina Lepomäki sanoo haastattelussa, että hän on bisnesenkeli. Tämä Jumalan tahdon ilmoittajana esiintyvän taivaallisen bisneshenkiolennon hyväntekeväisyystoiminnan
”mahdollistaa ulkomailla työskennellessä kerätty varallisuus”. Mitä Elina Lepomäki on tehnyt ulkomailla?
Hän on ollut töissä englantilaisessa suurpankissa Royal Bank of Scotlandissa (RBS). Pankki tuli
kuuluisaksi sellaisista henkilökunnalle maksetuista bonuksista, jotka perustuivat keinotteluun ja pankin rahojen syömiseen kuormasta. Bonusten kasvattamisen hengessä pankki toimi tavalla, jossa se ajautui käytännössä konkurssitilaan ja jossa Ison-Britannian hallitus – pahempia seurauksia välttääkseen – joutui sen kansallistamaan.
Elina Lepomäen varallisuus on näiltä osin peräisin hänen työnantajansa kunniattomasta toiminnasta. Kun Royal Bank of Scotland ajautui konkurssitilaan julkisen valvonnan ja sääntelyn
purkamisen mahdollistaman keinottelun totaalivapauden oloissa, Lepomäki vaatii nyt Suomessa julkisen sektorin alasajoa unohtaen, että se johti hänen pankissaan täystuhoon.
Ajatushautomo Liberan viisihenkiseen hallitukseen (k ja j ovat näppäimistössäni rinnakkain ja
kirjoitin ensin että ”jallitukseen”) kuuluu viisi jäsentä: Anne Berner, Anne Brunila, Gustav von Hertzen, Saku Mantere ja Björn Wahlroos. Heistä Brunila ja Mantere ovat Aalto-yliopiston 7-jäsenisessä hallituksessa. Näyttää siltä, että elinkeinoelämä on vallannut yliopiston hallituksen enemmistön, kun nämä kaksi jäsentä paljastuvat tässä yhteydessä ultraliberaaleiksi julkisen vallan rahoittaman tutkimuksen alasajajiksi. Tieteen ja tutkimuksen vapaus on Aalto-yliopistossa uhanalainen.
"Libera-säätiö on vuonna 2011 perustettu itsenäinen ja ei-poliittinen ajatuspaja, joka tukee ja edistää yksilönvapautta, vapaata yrittäjyyttä, vapaita markkinoita ja vapaata yhteiskuntaa. Libera pyrkii lisäämään akateemista ja yleistä tietoutta vapauteen liittyvissä asioissa.”
Säätiö ei ota vastaan julkista rahoitusta. Kuitenkin sekä Elina Lepomäki että Björn Wahlroos (yhtenä SYP/Unitaksen keinottelu- ja sen johdosta romahdussyyllisenä) ovat hyötyneet valtiovallan olemassaolosta. Kapitalismi on vapautta, jossa fundamentalistit tarvitsevat
valtiovallan oman valtansa säilymiselle varalla kuin munkilla munat, sanoisi tähän ystäväni Hannu Taanila. Lepomäki sai bonuksensa valtion liberalisoimilta markkinoilta (joiden tuloksena
RBS jouduttiin kansallistamaan) ja Wahlroos sai johtoonsa valtion ensin yksityistämän ja Mandatumista sitten ylihintaa maksaneen entisen valtion pankin. Kannattaa muistaa, että Wahlroos toimii tänään Nordea-pankin hallituksen puheenjohtajana ja että ns. Baselin komitean suosituksen mukaan Nordea on yksi niistä maailman 29 SIFI-pankista (SIFI = Systemically Important Financial Institution), joille julkinen valta antaa turvatakuut keinottelutappioiden varalta. Libera-säätiö puolustaa kaikenlaista vapautta, mutta sen vapaus ei ulotu Nordean vapauteen tehdä konkurssi ja panna tappiot maksuun omistajille ja sijoittajille.
Kun Libera ilmoittaa olevansa ei-poliittinen instituutio, se tarkoittaa, että se edustaa kokoomuslaista arvomaailmaa. Elina Lepomäki oli kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas, samoin
säätiön ”koordinaattori” Wille Rydman, Wahlroos kuuluu kokoomuksen vaalirahoittajiin ja Gustav von Hertzeniä tituleerataan Jyrki Kataisen poliittiseksi kummisedäksi.
Näin Suomessa tehdään kokoomuksen johdolla vasemmistolaista politiikkaa ja Suomi on lähes
suunnitelmatalous.
Tässä taustaa sille, miten tuollainen väärinkäsitys on syntynyt.
Katja Boxberg julkaisi Taneli Heikan kanssa vuonna 2009 kirjan ”Lumedemokratia”. Olen tehnyt siitä kirja-arvostelun, joka löytyy osoitteesta: http://www.eskoseppanen.net/index.php?option=com_content&view=article&id=638:lume-vai-reaalikapitalismi-ku-1742009&catid=19:aate-ja-ismit&Itemid=33
Kirjassa Boxberg sanoo, että "pahoinvointimme näkee jokainen, joka on käynyt muualla länsimaissa maistamassa hyvinvointia." Suomi ei ole kirjoittajien mukaan "normaali länsimainen demokratia".
Toimittaja Boxberg on haastattelemansa tutkimusjohtaja Lepomäen aatesisar.
Elina Lepomäki sanoo haastattelussa, että hän on bisnesenkeli. Tämä Jumalan tahdon ilmoittajana esiintyvän taivaallisen bisneshenkiolennon hyväntekeväisyystoiminnan
”mahdollistaa ulkomailla työskennellessä kerätty varallisuus”. Mitä Elina Lepomäki on tehnyt ulkomailla?
Hän on ollut töissä englantilaisessa suurpankissa Royal Bank of Scotlandissa (RBS). Pankki tuli
kuuluisaksi sellaisista henkilökunnalle maksetuista bonuksista, jotka perustuivat keinotteluun ja pankin rahojen syömiseen kuormasta. Bonusten kasvattamisen hengessä pankki toimi tavalla, jossa se ajautui käytännössä konkurssitilaan ja jossa Ison-Britannian hallitus – pahempia seurauksia välttääkseen – joutui sen kansallistamaan.
Elina Lepomäen varallisuus on näiltä osin peräisin hänen työnantajansa kunniattomasta toiminnasta. Kun Royal Bank of Scotland ajautui konkurssitilaan julkisen valvonnan ja sääntelyn
purkamisen mahdollistaman keinottelun totaalivapauden oloissa, Lepomäki vaatii nyt Suomessa julkisen sektorin alasajoa unohtaen, että se johti hänen pankissaan täystuhoon.
Ajatushautomo Liberan viisihenkiseen hallitukseen (k ja j ovat näppäimistössäni rinnakkain ja
kirjoitin ensin että ”jallitukseen”) kuuluu viisi jäsentä: Anne Berner, Anne Brunila, Gustav von Hertzen, Saku Mantere ja Björn Wahlroos. Heistä Brunila ja Mantere ovat Aalto-yliopiston 7-jäsenisessä hallituksessa. Näyttää siltä, että elinkeinoelämä on vallannut yliopiston hallituksen enemmistön, kun nämä kaksi jäsentä paljastuvat tässä yhteydessä ultraliberaaleiksi julkisen vallan rahoittaman tutkimuksen alasajajiksi. Tieteen ja tutkimuksen vapaus on Aalto-yliopistossa uhanalainen.
"Libera-säätiö on vuonna 2011 perustettu itsenäinen ja ei-poliittinen ajatuspaja, joka tukee ja edistää yksilönvapautta, vapaata yrittäjyyttä, vapaita markkinoita ja vapaata yhteiskuntaa. Libera pyrkii lisäämään akateemista ja yleistä tietoutta vapauteen liittyvissä asioissa.”
Säätiö ei ota vastaan julkista rahoitusta. Kuitenkin sekä Elina Lepomäki että Björn Wahlroos (yhtenä SYP/Unitaksen keinottelu- ja sen johdosta romahdussyyllisenä) ovat hyötyneet valtiovallan olemassaolosta. Kapitalismi on vapautta, jossa fundamentalistit tarvitsevat
valtiovallan oman valtansa säilymiselle varalla kuin munkilla munat, sanoisi tähän ystäväni Hannu Taanila. Lepomäki sai bonuksensa valtion liberalisoimilta markkinoilta (joiden tuloksena
RBS jouduttiin kansallistamaan) ja Wahlroos sai johtoonsa valtion ensin yksityistämän ja Mandatumista sitten ylihintaa maksaneen entisen valtion pankin. Kannattaa muistaa, että Wahlroos toimii tänään Nordea-pankin hallituksen puheenjohtajana ja että ns. Baselin komitean suosituksen mukaan Nordea on yksi niistä maailman 29 SIFI-pankista (SIFI = Systemically Important Financial Institution), joille julkinen valta antaa turvatakuut keinottelutappioiden varalta. Libera-säätiö puolustaa kaikenlaista vapautta, mutta sen vapaus ei ulotu Nordean vapauteen tehdä konkurssi ja panna tappiot maksuun omistajille ja sijoittajille.
Kun Libera ilmoittaa olevansa ei-poliittinen instituutio, se tarkoittaa, että se edustaa kokoomuslaista arvomaailmaa. Elina Lepomäki oli kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas, samoin
säätiön ”koordinaattori” Wille Rydman, Wahlroos kuuluu kokoomuksen vaalirahoittajiin ja Gustav von Hertzeniä tituleerataan Jyrki Kataisen poliittiseksi kummisedäksi.
Näin Suomessa tehdään kokoomuksen johdolla vasemmistolaista politiikkaa ja Suomi on lähes
suunnitelmatalous.
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Mitä vielä – pankkien pitäisi laihduttaa ja lihottaa
Analyysi:
Velkakriisin omituisiin sivuseurauksiin kuuluu, että
europäättäjät yrittävät pakottaa pankkeja samaan aikaan laihdutus- ja
lihotuskuurille. Näin käy, kun yhdet viranomaiset vaativat pankeilta
luottohanoja tiukemmalle ja toiset löysemmälle. Pankkiunionista tuskin
on tämän sekasotkun selkeyttäjäksi.
Yksi torjuu pankkien liian ronskia luotonantoa, toinen torjuu luottolamaa. Niinpä pankkien olisi tarkoitus samaan aikaan kyetä laihduttamaan ja lihottamaan taseitaan.
Samat päättäjät haluavat sekä vahvistaa että heikentää pankkien ja eurovaltioiden keskinäistä riippuvuutta. Niinpä pankkien olisi tarkoitus samaan aikaan ostaa ja olla ostamatta entistä enemmän valtioiden velkakirjoja.
Paha vain, että keskenään jyrkästi ristiriitaiset tavoitteet eivät voi samaan aikaan toteutua. Sen sijaan ristiriitaisten toimien yhteisvaikutuksesta syntyy todennäköisesti lisää sekasotkua.
Uutta pääomaa
vai jarrut pohjaan?
Laihdutuskuurille pankkeja patistavat EU:n ja etenkin eurovaltioiden päättämät ja osin jo toteen panemat lukuisat vakavaraisuusvaatimusten ja pankkivalvonnan kiristykset.
Uusien vaatimusten on tarkoitus vahvistaa pankkien taseita, jotta ne eivät ajautuisi niin helposti vaikeuksiin kuin nyt velkakriisissä on käynyt. Viranomaiset haluavat, että pankit kestävät tappioriskejä paremmin kuin tähän asti on ollut asian laita.
Taseiden vahvistaminen onkin osittain toteutunut – mutta ei aivan niin kuin päättäjät toivoivat.
Viranomaisten ajatus oli, että pankit vahvistaisivat taseitaan ensisijaisesti omistajiensa kustannuksella uutta osakepääomaa ja muunlaista omaa pääomaa hankkimalla. Tämä olisi vahvistanut taseita ilman tarvetta luottohanojen kiristämiseen.
Pankkien vakavaraisuuden tunnusluvut ovat vakavaraisuuspääoman ja taseen riskipitoisten saatavien suhdelukuja. Luku kohenee yhtä hyvin pääoman lisäyksellä kuin riskipitoisten saatavien supistuksin.
Kriisioloissa pankkien on ollut vaikeaa saada omistajiltaan tai uusilta sijoittajilta uutta pääomaa niin paljon kuin entistä tiukempien viranomaisvaatimusten täyttämiseksi olisi ollut tarvis.
Vakavaraisuuden kohentaminen on sujunut helpommin taseita supistamalla ja uutta luotonantoa rajoittamalla. Näin on käynyt toteen yksi kriisitoimien tahattomista sivuseurauksista.
Luottohanat
kireämmälle
Euroalueen pankit ovat pitäneet luottohanojaan kireällä tai kiristäneet niitä lisää suunnilleen kriisin ensi hetkistä alkaen. Näin on ollut keskimäärin koko euroalueella, mutta toki ennen kaikkea kriisimaissa.
Luottohanojen kireys käy ilmi esimerkiksi EKP:n kokoamista euroalueen pankki- ja luottotilastoista, joita löytyy esimerkiksi pankin tuoreesta kuukausikatsauksesta.
Tilastojen perusteella pankkien yksityisille asiakkaille tarjoamien luottojen määrä on joko kasvanut harvinaisen heiveröisesti tai suorastaan supistunut. Tämä on velkavetoisen talouden heikkoudesta kertova oire – joka voi johtaa uusiin ongelmiin.
Heikon taloussuhdanteen ja velkakriisin oloissa pankit olisivat joka tapauksessa karsineet riskinottoaan esimerkiksi uutta luotonantoa supistamalla. Yhtä tyypillistä on, että myös pankkien asiakkaat hillitsevät uusien luottojen kysyntää.
Näin on aina käynyt pankkikriisien aikaan ja näin epäilemättä käy myös tulevaisuuden kriiseissä. Silti osa pankkien luottohanojen kiristyksestä on perua viranomaisten uusista vakavaraisuusvaatimuksista.
Nyt velkavetoisen talouden moottori jarruttaa lujemmin kuin ilman viranomaisvaatimusten aikaan saamaa ylimääräistä luottohanojen kiristystä olisi ollut asian laita.
Päättäjät toteuttavat nyt toimia, joilla olisi mahdollisesti voinut torjua velkakupan paisumista, mutta jotka nyt velkakuplan puhkeamisen jälkeen ovat kymmenkunta vuotta myöhässä ja lisäksi omiaan pahentamaan kriisiä.
Vakavaraisuusvaatimuksia kiristävät päättäjät ovatkin kuin puun ja kuoren välissä.
Talouden eri osissa on rutkasti liikaa velkaa ja pankeilla kelvottomia saatavia, joten luottohanojen kiristäminen ja liikojen velkamäärien karsiminen on helppo ymmärtää. Mutta velkariippuvaiselle taloudelle tämä on yhtä kuin luottolaman tilaus.
EKP huolissaan
luottolamasta
Euromaiden keskuspankki EKP ei ole kertaakaan julkisesti tai ainakaan kovin selkeästi vastustanut pankkisääntelyn kiristämistä. Ei, vaikka kyse on kesken velkakriisin toteen pantavista vakavaraisuusvaatimusten kiristyksistä.
Pankkisääntelyn arvosteleminen olisikin ollut EKP:ltä outo veto, ovathan euromaiden keskuspankkiirit keskeisiä päätöksentekijöitä vakavaraisuussuosituksia laativassa niin sanotussa Baselin komiteassa.
Tämän komitean suosituksiin perustuivat ennen eurooppalaisen velkakuplan paisumista voimassa olleet pankkien vakavaraisuusvaatimukset. Ja tämän komitean uusiin suosituksiin perustuvat paraikaa voimaan saatettavat uudet vaatimukset.
Suoranaisen arvostelun asemesta EKP on lukuisia kertoja ilmaissut suuren huolensa euroalueen pankkiluottojen tarjonnan ja kysynnän heikkoudesta.
EKP on lisännyt kriisin mittaan useilla poikkeuksellisilla operaatioilla rahan tarjontaa pankeille runsaammin kuin koskaan aiemmin. Mutta se ei ole saanut pankkeja välittämään tuoretta rahaa uusina luottoina reaalitalouteen.
Luottohanat eivät ole avautuneet niin kuin EKP olisi toivonut, vaikka se on laskenut ohjauskorkonsa nyt jo tasan puoleen prosenttiin. Pankit eivät anna eivätkä asiakkaat ota uusia luottoja tavalliseen tapaan, vaikka lainaraha on melkein ilmaista ja reaalisesti halvempaa kuin ilmaista.
Ilmeisesti EKP on tutkinut jo pankeille tarjoamansa talletuskoron laskemista negatiiviseksi, jotta pankit panisivat rahan ennemmin liikkeelle kuin pitäisivät ylimääräisiä varantotalletuksia EKP:n tileillä.
Näin EKP torjuu yhä rämäpäisemmin ja samalla epätoivoisemmin keinoin sen deflatorisen luottolaman uhkaa, jota muiden talousviranomaisten vakavaraisuusvaatimukset osaltaan aiheuttavat.
Valtioriskiä pitäisi
lisätä ja vähentää
Samanlainen ristiriita repii euroalueen pankkien ja eurovaltioiden keskinäistä rahoituksen riippuvuussuhdetta samaan aikaan kahteen eri suuntaan.
Pankkien pitäisi yhtäältä sijoittaa entistä suurempi osa varoistaan eurovaltioiden velkakirjoihin mutta toisaalta pankkien ja valtioiden välinen riippuvuussuhde pitäisi jotenkin purkaa.
Uusia kriisejä torjuvan uuden pankkisääntelyn mukaan pankkien on pidettävät entistä suurempi osa varoistaan kaikkein luotettavimmissa arvopapereissa, joita on kaikissa oloissa helppo muuttaa rahaksi.
Baselin komitean ja EU:n mielestä tällaisia arvopapereita ovat esimerkiksi – ja etenkin – eurovaltioiden velkakirjat. Tästä seuraa likimain automaattisesti pankkeja velvoittava pakko ostaa entistäkin runsaammin määrin eurovaltioiden velkakirjoja.
Tämä taas tarkoittaa pankkien ja valtioiden välisen riippuvuussuhteen voimistumista eikä suinkaan purkautumista tai edes heikkenemistä. Tuo pankkien ja valtioiden välinen kohtalonside on kriisin aikana osoittautunut riskipitoiseksi.
Irlannissa ja Espanjassa suhteellisen vähävelkaiset valtiot ajautuivat kriisiin pian sen jälkeen, kun niiden syliin kaatui liian raskas lasti kriisipankkeja. Muissa kriisimaissa taas valtion ajautuminen rahoituskriisiin laukaisi tuota pikaa myös pankkikriisin.
Vaikka pankkisääntely patistaa pankkeja sijoittamaan lisää varoja valtioiden velkakirjoihin, on tämän yhteyden purkaminen keskeisiä perusteita niin sanotun pankkiunionin toteuttamiselle.
Velkasuhteeseen
yksi lenkki lisää
Euromaiden talousministerit olivat tämän viikon maanantaina ja tiistaina Brysselissä muun muassa pankkiunionia perustamassa.
Talousministereiden niin sanottu euroryhmä hioi pankkiunionin ensivaiheiden toteutusta. Tarkoitus on, että EKP:n yhteyteen perustettava euroalueen keskitetty pankkivalvontavirasto olisi valmis perustettavaksi ennen kesälomakautta.
Toinen tärkeä tavoite on, että eurovaltiot pääsisivät ennen kesää sopuun pysyvän vakausmekanismin EVM:n oikeudesta ryhtyä pääomittamaan ongelmapankkeja suoraan.
Esimeriksi Espanjalle lupaamansa korkeintaan sadan miljardin euron pankkituen EVM lainaa Espanjan valtiolle eikä suoraan pankeille. Näin Espanjan valtion ja maan kriisipankkien välinen kohtalonyhteys voimistuu eikä heikkene.
Europäättäjien mielestä olisi parempi, jos EVM voisi myöntää rahoitusta suoraan kriisipankeille eikä ensin kriisipankkien kotivaltiolle. Tämä on yksi pankkiunioninkin tavoitteista.
Pyrkimys pankkien ja valtioiden välisen yhteyden katkaisemiseksi on suhteen riskipitoisuuden takia ymmärrettävä. Mutta eron tavoittelu juuri pankkiunionin avulla on erikoista. Se ei nimittäin onnistu. Ketjuun tulee vain yksi lenkki lisää.
Suomi maksaa taas
enemmän kuin saa
Pankkiunionin valmistelussa on toistaiseksi jäänyt vähäiselle huomiolle se, että pankkien ja valtioiden välinen velkaside heikkenee vain velkamäärää vähentämällä. Kokonaan pankkien ja valtioiden välinen velkasuhde katkeaa vain velat maksamalla.
Sen sijaan pankkien ja valtioiden velkasuhde ei heikkene samoja velkakirjoja taskusta toiseen siirtelemällä ja samoja saatavia ja velkavastuita uudella tavalla kierrättämällä, niin kuin EVM:n ja myöhemmin pankkiunionin avulla käy.
Pankit toimittavat pääosan EVM:n ja aikanaan todennäköisesti myös pankkiunionin kriisimekanismin rahoituksesta. Eurovaltiot puolestaan takaavat EVM:n ja aikanaan myös pankkiunionin rahoituksen.
Rahoitusketjun alku- ja loppupäässä on aivan samoja pankkeja ja valtioita kuin ennenkin. Tai tarkalleen ottaen ketjun päissä on samat pankit ja valtiot vain koko euroalueen tarkkuudella.
Hienojakoisemmassa tarkastelussa erottuu pieniä muutoksia. Yksittäiset pankit ja valtiot eivät ole täsmälleen samoja eikä niiden osuus yhteisistä riskeistä pysy täsmälleen samana kuin nyt.
EVM:n rahoittajana ja takaajana sekä aikanaan myös pankkiunionin takaajana esimerkiksi Suomen valtio päätyy mukaan jakamaan ja kantamaan isompien pankkimaiden riskejä. Suomi maksaa siitä, että jonkun muun riski kevenee.
Näin ollen pankkien ja eurovaltioiden yhteys ennemmin voimistuu kuin heikkenee. Pankkisääntely vahvistaa yhteyttä eikä pankkiunionikaan vähennä sitä.
Sen siitä saa, kun yrittää samaan aikaan laihduttaa ja lihottaa.
maanantai 13. toukokuuta 2013
Espanja tuki köyhien
asumista – komissio hermostui!?
Espanjan valtio on ottanut pakkolunastanut koteja, joiden
asukkaita uhkaa häätö, ja antanut ihmisten jatkaa asumista. Euroopan
unionin komissio epäilee, että tämä apu on vastoin maan saaman
hätäpaketin ehtoja.
Espanjassa muun muassa Andalusian ja Kanarian saarten maakunnat ovat pakkolunastaneet asuntoja, jotka velkojat ovat ulosmitanneet asukkailta. Rahavaikeuksissa kotinsa menettäneitä uhkaa häätö.
– Meillä on käynnissä taloudellinen, sosiaalinen ja asumuksellinen hätätilanne, Andalusian paikallishallinnon asumisasioista vastaava virkamies Amanda Meyer kertoi Bloombergille.
Meyerin mukaan Andalusiassa on häädetty ihmiset 90 000 kodista finanssikriisin alettua. Hänen mukaansa kriisin aikana ihmisten käytössä olevat varat ovat pudonneet viidenneksellä.
Valtio on pakkolunastuksilla halunnut auttaa asunnottomuuden uhkaamia ihmisiä. Valtio on lunastanut asunnot ja niissä on voinut jatkaa asumista.
Monia kiinteistösijoittajia hallituksen päätös kuitenkin kauhistuttaa. Espanja tarvitsee kipeästi myös ulkomaisia investointeja selvitäkseen kriiristä.
– Se on kolmatta maailmaa, populistista ja enemmän Bolivian ja Pohjois-Korean politiikkatoimien tapaista, uudelleenrahoitukseen keskittyvän Irea-yhtiön toimitusjohtaja Mikel Echavarren moitti pakkolunastuksia.
Echavarrenin mielestä valtion pakkolunastukset tekevät Espanjasta kiiinteistösijoittajien mielissä "erittäin korkeariskisen".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)