Näin Suomi tienaisi, jos kaikki maksaisivat veronsa

EU haluaa, että veronkierto loppuu ja kaikki maksavat veronsa niin kuin pitäisi. Harmaan talouden taltuttaminen hyödyttäisi eniten keskivertoa kuuliaisempia veronmaksajia, kuten suomalaisia. Taloussanomat selvitti, miten Suomi tienaisi, jos kaikki maksaisivat veronsa.

Jan Hurri

22.5.2013

  

Euroopan unionin (EU) taloustilastot ovat parhaimmillaankin puisevaa luettavaa. Mutta pahimmillaan ne eivät ole vain puisevia, vaan ne voivat olla suorastaan ärsyttäviä. Näin on erityisesti nyt velkakriisin ja vyönkiristysten aikaan.

Analyysi

Omat veronsa kiltisti maksava EU-kansalainen voi olla hilkulla hiiltyä, jos tavanomaisten taloustilastojen rinnalla tulee tarkasteltua verotilastoja ja varsinkin harmaan talouden laajuudesta eri maissa kertovia lukemia.
Juuri tällaisia tarkasteluja aikovat EU-maiden johtajat tehdä keskiviikkona Brysselissä pidettävässä EU:n huippukokouksessa. Kyse on Eurooppa-neuvoston eli jäsenmaiden pääministereiden tai valtionpäämiesten kokouksesta.
Huippukokouksen tärkein aihe on vaihteeksi jokin muu kuin suoraan velka- ja talouskriisiin liittyvä uusi palomuuri tai muu hätätoimi. Kyse on veronkierrosta ja sen taltuttamisesta.
EU haluaa lopettaa harmaan talouden ja saada kaikki maksamaan omat veronsa. Siinä onkin tekemistä, sillä harmaa talous rehottaa joko laajana tai erittäin laajana kautta jäsenmaiden.
Erityisen laajaa pimeä talous on muissa kriisimaissa kuin Irlannissa.
Laillisesta työstä
laittomia tuloja
Harmaassa taloudessa liiketoimet, palvelut tai työsuoritukset eivät välttämättä ole itsessään laittomia. Niiden toteuttaminen "tiskin alta" ja "ilman kuittia" on kuitenkin verojen ja usein myös muunlaisen sääntelyn kiertämistä ja näin ollen lain vastaisia.
Tästä EU haluaa päästä eroon, ja sillä on haluunsa erittäin pätevä peruste:
EU:n jäsenvaltioilta jää veronkierron ja verovilppien takia joka vuosi yhteensä jopa tuhannen miljardin euron verotulot saamatta.
Veronkiertäjien maksamatta jääneet verot kasvattavat veronkiertäjien omia käteen jääviä tuloja, mutta tällainen verovuoto kasvattaa lainkuuliaisten veronmaksajien verotaakkaa tai välillisesti julkisen talouden alijäämäisyyttä tai näitä molempia.
EU:n ja EU-maiden ajatus on pakottaa veropettureita verotuksen piiriin, jolloin niin sanottu veropohja laajenee ja samoilla veroprosenteilla kertyy entistä suurempi määrä verotuloja tai entisenlaiset verotulot kertyvät kokoon entistä matalammin  veroprosentein.
Yli tuhat miljardia
euroa jää perimättä
Harmaan talouden laajuutta on mahdoton tarkalleen tietää, onhan pohjimmiltaan kysymys juuri tulojen ja liiketoimien pimittämisestä. Varta vasten salatuista tuloista ei kerry verottajalle tai muillekaan viranomaisille tarkkoja lukuja.
Siksi arvio tuhannen miljardin euron verotulojen menetyksistä on vain arvio.
Pyöreän ja huiman lukeman esittää esimerkiksi EU-komissio, joka on lainannut luvun verotutkimuksiin erikoistuneen Tax Research -konsulttiyrityksen tutkimusraportista.
Taloussanomien laskelmat eurooppalaisesta verohukasta päätyvät osin eri aineksin ja kaikin puolin kotikutoisin laskuharjoituksin vähän yli tuhannen miljardin euron arvioon.
Toisin kuin komission tai verokonsultin raportit, Taloussanomien laskuharjoitukset yrittävät arvioida verohukan vaikutusta Suomeen ja Suomen talouteen. Laskelmista ilmenee, että harmaan talouden talttumisesta olisi Suomelle yksiselitteistä etua.
Kriisimaissa meitä
kevyempi verotus
EU:n tilastoviranomaisen Eurostatin verotilastojen mukaan Suomen verotus kuuluu EU-maiden kireimpiin. Tahtoo sanoa, että me maksamme tuloistamme erityyppisinä veroina valtion ja kuntien kirstuihin suuremman osan kuin useimmat muut EU-kansalaiset.
Suomen julkisen talouden verotulot olivat peräti 43,5 prosenttia suhteessa vuoden 2011 koko vuoden kokonaistuotannon arvoon. Kaikista 27 EU-maasta verokertymä oli suhteellisesti vielä suurempi vain viidessä muussa maassa.
Kaikkein keveimmän verotuksen EU-maat ovat pienimpiä jäsenmaita, mutta muita selvästi matalamman veroasteen maista pistää silmään toinenkin ryhmä: kriisimaat.
Italian verotus on suhteessa viralliseen talouteen vain vähän keveämpää kuin Suomen verotus, mutta muiden kriisimaiden kokonaisveroasteet ovat jopa kymmenen prosenttiyksikköä keveämpiä kuin Suomessa.
Kaikissa EU-maissa niin kuin myös kaikissa euromaissa keskimäärin veroja kertyy julkisen talouden kirstuihin vähän yli 40 prosenttia vuotuisen bruttokansantuotteen arvosta.
Tai näin näyttää virallisten tilastojen perusteella kertyvän, mutta ei oikeasti kerry. Bkt-luvuissa ovat mukana vain ne samat viralliset tulot ja liiketoimet, joihin verotuskin perustuu, mutta harmaa talous jää pimentoon.
3 000 miljardin euron
pimeät tulot vuodessa
EU-komissio esittää yhden arvion harmaan talouden laajuudesta eri EU-maissa viime vuonna EU-parlamentille ja neuvostolle laatimassaan raportissa. Se on pohja tämänviikkoisen huippukokouksen taustapaperille.
Tuoreesta paperista maakohtaiset luvut ovat kuitenkin jääneet pois. Ne ovat tässä tarkastelussa kuitenkin tarpeen.
Komission raportissa esiintyvät arviot ovat varovaisia, ja esimerkiksi mainitun konsulttiyrityksen raportista löytyy korkeampia lukemia. Samoin Maailmanpankin tutkimukset ovat päätyneet korkeampiin harmaan talouden arvioihin kuin komissio.
Silti komissionkin käyttämät arviot kertovat karua kieltä.
Varovaisen arvion mukaan viidesosa EU-maiden kaikista tuloista on pimeitä. Tämä tarkoittaa, että vuosittain jää yli 3 000 miljardin euron tulot verottamatta ja yli tuhannen miljardin verotulot perimättä.
Lisää verotuloja
tai roima veroale
EU-maiden yhteenlaskettu kokonaistuotannon arvo oli vuonna 2011 noin 12 600 miljardia euroa, jos harmaata taloutta ei lasketa. Mutta jos lasketaan, lukema oli arviolta 15 600 miljardia euroa.
Euroalueen bkt oli 9 400 miljardia euroa ilman harmaata taloutta ja 12 300 miljardia harmaa talous mukaan luettuna. Erotus meni pimeänä veronkiertäjien taskuihin.

EU-maiden keskus-, alue- ja paikallishallinnon yhteenlasketut verotulot olivat vuonna 2011 hieman yli 5 000 miljardia euroa, josta euromaiden osuus oli 3 800 miljardia euroa.
Jos EU-maat onnistuvat ja saavat jollakin konstilla harmaan talouden päivänvaloon ja verotuksen piiriin, muuttuvat lukemat radikaalisti.
Nykyisellä noin 40 prosentin verorasituksella todellisesta bkt:stä heruisi kaikissa EU-maissa yhteensä 6 300 miljardin verotulot. Euromaiden osuus tästä olisi noin 5 000 miljardia euroa.
Jos taas EU-maat tyytyisivät nykyisenlaisiin verotuloihin, olisi niillä mahdollisuus laskea kokonaisverorasitus noin 32 prosenttiin todellisen bkt:n arvosta. Euromaissa pudotusvaraa olisi 31 prosenttiin.
Näin harmaan talouden verottaminen joko kasvattaisi EU-maiden verokertymää yli tuhat miljardia euroa nykyistä suuremmaksi tai antaisi tilaa keskimäärin jopa kymmenen prosenttiyksikön veronkevennyksiin.
Suomessakin on
vuolasta verovuotoa
Suomen oma harmaa talous on eri tutkimusten perusteella kiistaton ongelma, mutta se on silti selvästi pienempi ongelma kuin EU-maissa keskimäärin tai varsinkaan pahimmissa veronkiertomaissa tai muissa kriisimaissa kuin Irlannissa.
Komission käyttämin luvuin Suomen harmaassa taloudessa pyörii vajaan 14 prosentin verran koko taloudesta. Tämän perusteella Suomen todellinen bkt oli vuonna 2011 noin 220 miljardia euroa eikä virallisten tilastojen 190 miljardia.
Samoin verotuloja olisi entisillä veroasteilla pitänyt kertyä 96 miljardia euroa eikä 83 miljardia euroa niin kuin kävi. Vaihtoehtoisesti entinen määrä verotuloja olisi kertynyt 37,5 prosentin verorasituksella, kun se nyt oli 43,5 prosenttia.
Harmaan talouden saaminen verotuksen piiriin antaisi Suomelle vaihtoehtoja:
1) koota julkisen talouden alijäämien tilkkeeksi entisin veroprosentein yli kymmenen miljardia euroa nykyistä enemmän verotuloja vuosittain,
2) tyytyä entiseen verotulojen määrään mutta laskea kokonaisveroastetta kuusi prosenttiyksikköä, tai
3) jokin näiden välimuoto entistä hieman matalampien veroasteiden ja entistä hieman suurempien verotulojen yhdistelmänä.
Toki tällainen kotitekoinen laskelma on kaikin puolin karkea ja olettaa, että mikään muu kuin verotus ei muutu. Näin tuskin olisi asian laita.
Suomelle koituisi harmaan talouden taltuttamisesta myös epäsuoraa etua.
Suomi maksaa enemmän
ja saa vähemmän
EU on karkeasti pelkistäen jättiläismäinen rahanjakolaitos, jolla on kaksi tärkeintä tehtävää ylitse kaikkien muiden: koota jäsenmailta jäsenmaksuja ja jakaa jäsenmaille avustuksia ja muita tulonsiirtoja.
Kaikki jäsenmaksut sekä kaikki avustukset ja muut tulonsiirrot perustuvat tavalla tai toisella virallisten taloustilastojen lukuihin, kuten kunkin jäsenmaan bruttokansantuotteen arvoon.
EU:n jäsenmaksut ovat keskimäärin runsas prosentti kaikkien jäsenmaiden yhteenlasketusta yhden vuoden kokonaistuotannon arvosta. Euroina jäsenmaksu on toisin sanoen sitä suurempi mitä suurempi on jäsenmaan talous.
EU jakaa eniten erilaisia avustuksia ja muita tulonsiirtoja niihin maihin, joiden henkeä kohti laskettu kokonaistuotanto on muita niukempi. Mittarit ovat virallisten taloustilastojen lukemia.
Suomi kärsii kumpaankin suuntaan kulkevissa rahavirroissa siitä, että meillä harmaa talous on suppeampi kuin useimmissa muissa EU-maissa. Meillä virallisissa talousluvuissa näkyy suurempi osa koko taloudesta kuin EU-maissa keskimäärin.
Tästä ristiriitaisesta rasitteesta seuraa ristiriitainen vaikutus: Suomen EU-jäsenmaksu on suurempi ja Suomen saamat avustukset ovat pienempiä kuin olisi, jos harmaa talous olisi meillä yhtä laajaa tai laajempaa kuin muissa EU-maissa.
Tästä taas seuraa, että Suomi tienaisi kumpaankin suuntaan niin maksuissa kuin avustuksissa sitä enemmän mitä kattavammin EU onnistuu taltuttamaan veronkiertoa kaikissa jäsenmaissa.

Harmaa talous vie verottajalta yli tuhat miljardia euroa joka vuosi
EU-maiden verokertymät ja harmaa taloua vuonna 2011. Oikaistu veroaste=nykyisiin verotuloihin riittävä veroaste, jos pimeät tulot mukana. Oikaistut verotulot=verotulot nykyisillä veroasteilla, jos pimeät tulot mukana.
	Virallinen	Virallinen	Kertyneet	Harmaa	Todellinen	Oikaistu	Oikaistut
	bkt,	veroaste,	verotulot,	talous,	bkt,	veroaste,	verotulot,
Maa/alue	mrd eur	%/bkt	mrd eur	%/bkt	mrd eur	%/bkt	mrd eur
Tanska	240,5	48,6	116,9	13,8	279,0	41,9	135,6
Belgia (€)	369,6	46,7	172,6	17,1	445,8	38,7	208,2
Ranska (€)	1 994,8	45,9	915,6	11,0	2 241,3	40,9	1 028,8
Ruotsi	388,6	44,8	174,1	14,7	455,6	38,2	204,1
Itävalta (€)	300,7	43,7	131,4	7,9	326,5	40,2	142,7
Suomi (€)	189,7	43,5	82,5	13,7	219,8	37,5	95,6
Italia (€)	1 580,1	42,8	676,3	21,2	2 005,3	33,7	858,2
Saksa (€)	2 592,5	40,0	1 037,0	13,5	2 997,1	34,6	1 198,8
Hollanti (€)	602,3	39,0	234,9	9,8	667,7	35,2	260,4
Luxemburg (€)	42,8	38,1	16,3	8,2	46,6	35,0	17,8
Britannia	1 745,9	37,9	661,7	10,5	1 950,7	33,9	739,3
Slovenia (€)	36,3	37,5	13,6	24,1	47,8	28,5	17,9
Unkari	99,7	37,1	37,0	22,8	129,2	28,6	47,9
Portugali (€)	171,2	36,1	61,8	19,4	212,4	29,1	76,7
Kypros (€)	17,9	35,2	6,3	26,0	24,2	26,0	8,5
Kreikka (€)	208,9	34,9	72,9	24,3	275,9	26,4	96,3
Malta (€)	6,6	34,8	2,3	25,8	8,9	25,8	3,1
Tsekki	156,2	34,5	53,9	16,4	186,9	28,8	64,5
Viro (€)	16,1	33,0	5,3	28,6	22,5	23,6	7,4
Espanja (€)	1 064,8	32,4	345,0	19,2	1 317,8	26,2	427,0
Puola	371,2	32,3	119,9	25,0	494,9	24,2	159,9
Irlanti (€)	158,9	30,4	48,3	12,8	182,2	26,5	55,4
Slovakia (€)	69,1	28,8	19,9	16,0	82,3	24,2	23,7
Romania	130,5	28,5	37,2	29,6	185,4	20,1	52,8
Latvia	20,2	27,7	5,6	26,5	27,5	20,4	7,6
Bulgaria	38,6	27,2	10,5	32,3	57,0	18,4	15,5
Liettua	31,1	26,4	8,2	29,0	43,7	18,7	11,5
EU-maat	12 634,9	40,1	5 066,6	19,2	15 637,3	32,4	6 270,5
Euromaat (€)	9 415,9	40,8	3 841,7	23,2	12 266,5	31,3	5 004,7
Lähde: EU-komissio, Eurostat, Taloussanomat (laskelmat)

Kommentti: "Muistakaamme, että verottaja ja suuret "veropetturit" ovat saman saman "luokan" vaikuttajia ja saman "koulun" kasvatteja. Siis porvariluokan "kermakerrostuma!"

YLE Ulkolinja: Velkataakka

”Menoleikkaushuume”

"Köyhien kokaiinin" suosio kasvaa Kreikassa - annos alle 2 euroa

Talouselämä

17.5.2013 

Kaikkien muiden ongelmien lisäksi Kreikka riivaa erikoinen ja tuhoisa huumeongelma.
 Guardian-lehti kertoo, että talouskriisistä kärsivässä Kreikassa yleistyy nyt shisha-niminen huume, jota kutsutaan myös "köyhien kokaiiniksi".
Annos shishaa maksaa alle 2 euroa, mutta käyttäjät kuvaavat sitä hyvin voimakkaaksi huumeksi.
"Se polttaa sisuksia, se tekee ihmisen aggressiiviseksi ja varmistaa sen, että sekoat täysin", sanoo lehden haastattelema entinen heroinisti. "Mutta se on halpaa ja helppoa saada käsiinsä, ja sitä kaikki käyttävät."

Huumeen aiheuttamat terveyshaitat ovat laittaneet koville Kreikan terveydenhoitojärjestelmän, joka muutenkin kituu menoleikkausten jäljiltä, Guardian kertoo.
Charalampos Poulopoulos, Kreikan huumeiden vastaisen järjestön johtaja, kutsuu shishaa "menoleikkaushuumeeksi", joka on yleistynyt talouskriisin vuoksi. EU:n, EKP:n ja IMF:n johtama troikka on leikannut myös huumeiden vastaisen järjestön rahoitusta kolmanneksella.

Kommentti: kapitalisteille laskusuhdanne on VAIN yksi osa TALOUDEN SYKLISTÄ. Luonnollinen kuin lämpötilan laskeminen talven aikana!!!! Syklit tulevat ja menevät ja aina PÄÄOMA VOITTAA. Tämä on talousjärjestelmä, jolla ei ole vaihtoehtoa!!!
Mutta totuus on se, että:
kaikesta huolimatta taistelu jatkuu taukoamatta. Ja historian myyrä jatkaa riiston haudan kaivamista! Eläköön sosialismi!

Ajatushautomon tutkimusjohtaja: Hallitus ajaa kokoomuksen johdolla vasemmistopolitiikkaa

12.5.2013

Katja Boxberg

Helsingin Sanomat

Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki sanoo, että julkisen sektorin rooli on liian iso Suomessa. "Tämä on lähellä suunnitelmataloutta", hän moittii. Tästä on kyse

Ajatuspaja Libera

 Libera ilmoittaa olevansa puoluepoliittisesti riippumaton ajatuspaja, jonka missiona on edistää vapautta Suomessa.
 Ajatuspajan perustivat Petri Kajander ja vuorineuvos Gustav von Hertzen 2011. Kajander toimi sen ensimmäisenä toiminnanjohtajana. Nyt ajatuspajaa johtaa Kristina Pentti, edesmenneen vuorineuvos Heikki Pentin tytär.
 Liberan periaate on tulla toimeen ilman julkista rahaa. Varainkeruuta yksityisiltä vaikeuttaa kuitenkin lainsäädäntö.

Suomen hallitus ajaa kokoomuksen johdolla vasemmistolaista politiikkaa, ja maa on lähes suunnitelmatalous, arvostelee ajatushautomo Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki.
"Lähellä suunnitelmataloutta", sanoo ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki Suomesta.
Lepomäki perustelee väitettään julkisen sektorin osuudella bruttokansantuotteesta. Suomessa julkisten menojen osuus oli viime vuonna noin 56 prosenttia. Se on Tanskan ja Ranskan jälkeen kolmanneksi eniten EU:ssa.
"Julkisen sektorin alasajo on myytti", Lepomäki sanoo.
Kuten nimensäkin viestittää, Libera toimii vapauden puolestapuhujana. Se ilmoittaa kannattavansa vapaita markkinoita, yksilönvapautta ja ylipäätään vapaata yhteiskuntaa.
Jos Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva puhuu päättäjille ja poliitikoille, Libera sanoo suuntaavansa sanomansa kansalaisille ja erityisesti nuorille. Se haluaa toimia keskustelun käynnistäjänä.
"Suomi on yhden totuuden maa. Liian monesta asiasta vaietaan", Lepomäki perustelee.
Vuonna 2011 perustettu ajatushautomo poikkeaa perinteisistä puolueiden yhteydessä toimivista ajatuspajoista ja toimii yksityisin lahjoitusvaroin.
Liberan mielestä sääntelyä on liikaa ja sitä tulee koko ajan lisää. Kun yksityissektorilta on hävinnyt viidessä vuodessa kymmeniätuhansia työpaikkoja, julkiselle sektorille niitä on syntynyt lisää.
Kielteisestä sääntelystä hyvä esimerkki on valtion puuttuminen kauppojen aukioloihin.
Julkinen sektori tunkee Lepomäen mukaan aloille, joilla sillä ei pitäisi olla mitään asiaa.
Esimerkiksi hän nostaa Yleisradion.
"Voin jotenkin hyväksyä roolin kansansivistäjänä, mutta miksi verovaroin pitää tehdä viihteellistä tanssiohjelmaa?", Lepomäki kysyy.
Julkisen sektorin vahva asema näkyy Lepomäen mukaan esimerkiksi naisyrittäjien suhteellisen pienessä määrässä.
"Suomessa julkissektori hoitaa suuren osan töistä, joita muualla tekevät naisyrittäjät," bisnesenkelinä toimiva Lepomäki sanoo.
Diplomi-insinööriksi ja kauppatieteilijäksi kouluttautunut sijoittaja auttaa alkuvaiheessa olevia teknologiayhtiöitä eteenpäin. Enkelitoiminnan mahdollistaa ulkomailla työskennellessä kerätty varallisuus.
"Suomessa palkkatyössä oleva ei pääse vaurastumaan."
Monopoli on Lepomäen mukaan aina yksilön kannalta huonompi vaihtoehto kuin kilpailu. Vapaus tuo myös vastuuta. Jokainen saa hänestä tehdä omat ratkaisunsa, mutta ei muiden kustannuksella.
Ruotsissa on edetty Lepomäen mukaan fiksumpaan suuntaan.
"Meillä on kokoomusvetoinen hallitus, mutta vasemmistolaisempaa politiikkaa saa hakea," Lepomäki sanoo julkisten menojen jatkuvasta kasvusta.

Onko Suomi suunnitelmatalous?

Simo Suominen

– 15.5.2013, Revalvaatio

Suomen talouden sääntely ja suunnittelu on ollut viimeaikoina tapetilla. Viime sunnuntaina ajatushautomo Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki kajautti, että Suomi on “lähellä suunnitelmataloutta”. Aikaisemmin Kokoomusnuorten puheenjohtajuuskisassa oleva Susanna Koski julkaisi tekstin sääntelytalouden paheista.
Se, onko Suomi suunnitelmatalous, riippuu paljolti suunnitelmatalouden määritelmästä. Libertaarien äärilaidassa joidenkin mielestä julkisen sektorin suuruus on tarpeeksi hyvä määritelmä suunnitelmataloudelle. Tavanomaisessa puheessa suunnitelmataloudella viitataan neuvostotyyliseen komentotalouteen viisivuotissuunnitelmineen päivineen. Suunnitelmatalouden tarkasta määritelmästä riippumatta on selvää, että Suomessa ei vallitse vapaa markkinatalous.
Suomen taloutta suunnitellaan
Keskustelu julkisten menojen kasvusta tai kutistumisesta on paljon monimutkaisempi kuin mitä mediassa on annettu ymmärtää. On silti tosiasia, että Suomen julkinen sektori on suuri. Eurostatin mukaan julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta oli Suomessa EU-maiden kolmanneksi suurin vuonna 2012. Hallituksemme politiikka määrää suoraan yli puolet maamme bruttokansantuotteesta.

Pelkkä tuijottaminen julkisen sektorin prosentuaaliseen osuuteen kertoo osaltaan myös keskustelunavaajien heikosta talouden tuntemuksesta. Suomen valtio suunnittelee talouttaan hyvinkin aktiivisesti, mutta tuotannon omistaminen ja julkinen sektori on vain yksi osa tätä yleistä taloussuunnitelmaa. Suomen valtiolla on oma vakausohjelma ja jokaiselle nelivuotiskaudelle on omat kehyspäätöksensä. Tämän lisäksi mm. valtion budjetti ja hallituksen ohjelma ovat aina tärkeitä koko maan talouden kannalta.
Teorian tasolla tällaista talossuunnitelua kutsutaan “indikatiiviseksi suunniteluksi“. Indikatiivinen suunnittelu eroaa neuvostotyylisestä komentosuunnittelusta sillä, että se ei pakota talouden toimijoita mihinkään, mutta kannustaa ja houkuttelee niitä verouudistuksin ja valtion avustuksin sekä tullien ja korkojen avulla. Tätä kautta valtion taloussuunnittelu osallistuu tiukasti myös niiden yhtiöiden toimintaan, jotka eivät ole suoraan julkiseen sektoriin sidottuja.
Taloutta pitää suunnitella
Tällaisen julkisen sektorin ja talouteen sekaantumisen jälkeen luulisi, että laitavasemmistolla ei olisi mitään valitettavaa Suomen tilasta. Mehän elämme suunnitelmataloudessa ja nyt joku vieläpä myöntää sen. Vasemmisto ei kuitenkaan itse koe olevansa niinkään taloussuunnittelun kuin työväenluokan liike, ja siltä kannalta kysymys talouden suunnittelusta on vasemmistolle itselleen toissijainen. Yleisestikin Suomen taloussuunnittelun kritiikki sisältää pari vakavaa ongelmaa.
Ensimmäinen ongelma koskee vaihtoehtojen puutetta. Vapaiden markkinoiden käytännön ongelmia voisi listata loputtomiin, mutta teoreettinen ongelma on paljon syvempi. Jo vapaiden markkinoiden määritelmässä on epäselvyyksiä, sillä toiset tarkoittavat vapailla markkinoilla monopolien poissaoloa, joillakin se tarkoittaa vapautta määritellä hinnat kysynnän ja tarjonnan mukaan kun taas joskus vapaat markkinat tarkoittavat suurta yksityistä sektoria. Tämän lisäksi vapaat markkinat ovat määritelmästä riippumatta teoreettinen mahdottomuus.
Talouteen sekaantumista vastustavat tahot puhuvat vapaista markkinoista ikään kuin niiden luonne olisi päivänselvä. Idea on, että kun talouteen sekaantuminen vain lopetetaan, tuloksena on vapaat markkinat. Usein tässä unohdetaan, että markkinat itsessään ovat lainopillinen ja täten hallinnosta riippuvainen termi.
Kauppaa on mahdoton tehdä, jos kauppiailla ei ole tiedossa selviä sääntöjä siitä mitä saa kaupata, miten saa kaupata, mikä on vaihdon väline, miten vaihto tehdään jne… Jo perustavanlaatuiset markkinoita määrittelevät lait joutuvat ottamaan selvän kannan täysin ideologisiin kysymyksiin, kuten siihen ovatko ihmiset kaupattavaa tavaraa, saako lapsia palkata täysipäiväiseen työhön, miten raha tuotetaan tai miten parantunutta kilpailuasemaa saa käyttää pienempiä kilpailijoita vastaan. Kun soppaan lisätään yritysmuotoon liittyvät keskustelut ja rajoitetun vastuun laki, alkaa ”vapaa markkinatalous” kuulostamaan täysin filosofiselta termiltä.
Ironisesti monet pelkästään markkinoita määrittelevät lait koetaan libertaarien keskuudessa silkaksi sosialismiksi ja suunnitelmataloudeksi.
Silloin kun puhutaan julkisen sektorin koosta, myös nykymaailman vaatimukset asettavat rajoja. Julkisen sektorin koko on kasvanut valtavasti teollisen vallankumouksen jälkeen. Tämä ei johdu siitä, että olisimme yhtäkkiä kaikki lukeneet Marxin pääoman, vaan teknologian kehitys ja maiden välinen kilpailu on pakottanut valtiot tekemään mittavia julkisia ohjelmia. Nykyisessä kilpailussa ei pärjää ilman kattavaa ja laadukasta tieverkostoa, terveydenhuoltojärjestelmää, tietoverkostoa, vesiverkostoa, koulutusta tai vaikkapa tutkimusta.
Hallinnot, jotka ovat yrittäneet yksityistää edellä mainittuja toimintoja, ovat äkkiä oppineet laajan julkisen sektorin hyödyt kantapään kautta. Näin on käynyt mm. Pariisissa, Britanniassa ja Kaliforniassa.
Käytännön ongelmat juontuvat siitä, että pitkäjänteinen ja tarkka suunnitteleminen on kaikelle taloudelle elinehto. Aina kun investoinnin ja siitä saatavan tuloksen välillä on pitkä aikaväli, yhteisön pitää suunnitella toimintansa näiden kahden tapahtuman välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun viljelijä alkaa kasvattamaan satoa, hänen on suunniteltava se, mitä hän aikoo syödä sadon kypsymiseen asti. Isommassa mittakaavassa tämä näkyy mm. eläkkeissä. Kansakunnan on eläkesäästöjä tehdessään suunniteltava se, miten heidän rahallaan on arvoa myös silloin, kun suuret ikäluokat vetävät säästönsä lähes samanaikaisesti pois tileiltään.
Miksi vasemmisto on tyytymätön?
Toinen ongelma Suomen nimittämisessä suunnitelmataloudeksi on poliittinen. Kun joku sanoo Suomen olevan suunnitelmatalous, hänellä ei ole ainoastaan määritelmä Suomelle, vaan hänellä on myös määritelmä suunnitelmataloudelle.
Tuskin kukaan tiukemman taloussäätelyn kannattaja tukee Suomen nykyistä politiikkaa. Väite siitä, että taloussäätelyn kannattajat ovat saaneet tahtonsa läpi, pelkistää taloussäätelyn kannattajien näkemyksen groteskiksi karikatyyriksi. Ihan kevyeen keynesiläisyyteenkin liittyy paljon muutakin kuin pelkkä julkisen sektorin koko. Julkisen sektorin rakenne, organisaatio ja sen toimintaa säätelevä lainsäädäntö ovat kaikki yhtä tärkeitä, puhumattakaan yksityistä sektoria koskevasta lainsäädännöstä.

Julkisen sektorin rakenteessa on yhtä paljon vaihtelua kuin sen koossa.

Se, että Suomella on taloussuunnitelma, ei tarkoita, että moinen suunnitelma laittaa yksityisen sektorin minkäänlaiseen vastuuseen. Vaikka taloussuunnitelma kasvattaisikin julkisen talouden kokoa, se voi asettaa julkisen talouden rahalliseen tulosvastuuseen, se voi yhtiöittää ennen suorassa kontrollissa olleita palveluita, ja tottahan toki myös ennen ilmaisista palveluista voidaan alkaa vaatimaan maksua. Myös kilpailutuslainsäädäntö sotii sitä ajatusta vastaan, että valtio tai kunta suunnittelisi suoraan toimintansa.

Talouden suunnittelussa ei olekaan tärkeätä se, suunnitellaanko taloutta vai ei. Tärkeätä on olla selvillä siitä, että kuka suunnittelee, mitä suunnittelee ja kenen eduksi. Koska suunnitelmatonta taloutta ei yksinkertaisesti ole olemassa, meidän pitää sen sijaan pohtia onko kyseessä kansalaisia voimistava vai vieraannuttava suunnitelma.

Valtio varalla kuin munkilla munat

13.5.2013  Esko Seppänen

Sunnuntain Hesarissa Katja Boxberg haastattelee ”ajatushautomo” Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäkeä, jonka mielestä ”Suomen hallitus ajaa kokoomuksen johdolla vasemmistolaista politiikkaa, ja maa on lähes suunnitelmatalous”.

Tässä taustaa sille, miten tuollainen väärinkäsitys on syntynyt.

Katja Boxberg julkaisi Taneli Heikan kanssa vuonna 2009 kirjan ”Lumedemokratia”. Olen tehnyt siitä kirja-arvostelun, joka löytyy osoitteesta: http://www.eskoseppanen.net/index.php?option=com_content&view=article&id=638:lume-vai-reaalikapitalismi-ku-1742009&catid=19:aate-ja-ismit&Itemid=33

Kirjassa Boxberg sanoo, että "pahoinvointimme näkee jokainen, joka on käynyt muualla länsimaissa maistamassa hyvinvointia." Suomi ei ole kirjoittajien mukaan "normaali länsimainen demokratia".

Toimittaja Boxberg on haastattelemansa tutkimusjohtaja Lepomäen aatesisar.

Elina Lepomäki sanoo haastattelussa, että hän on bisnesenkeli. Tämä Jumalan tahdon ilmoittajana esiintyvän taivaallisen bisneshenkiolennon hyväntekeväisyystoiminnan
”mahdollistaa ulkomailla työskennellessä kerätty varallisuus”. Mitä Elina Lepomäki on tehnyt ulkomailla?

Hän on ollut töissä englantilaisessa suurpankissa Royal Bank of Scotlandissa (RBS). Pankki tuli
kuuluisaksi sellaisista henkilökunnalle maksetuista bonuksista, jotka perustuivat keinotteluun ja pankin rahojen syömiseen kuormasta. Bonusten kasvattamisen hengessä pankki toimi tavalla, jossa se ajautui käytännössä konkurssitilaan ja jossa Ison-Britannian hallitus – pahempia seurauksia välttääkseen – joutui sen kansallistamaan.

Elina Lepomäen varallisuus on näiltä osin peräisin hänen työnantajansa kunniattomasta toiminnasta. Kun Royal Bank of Scotland ajautui konkurssitilaan julkisen valvonnan ja sääntelyn
purkamisen mahdollistaman keinottelun totaalivapauden oloissa, Lepomäki vaatii nyt Suomessa julkisen sektorin alasajoa unohtaen, että se johti hänen pankissaan täystuhoon.

Ajatushautomo Liberan viisihenkiseen hallitukseen (k ja j ovat näppäimistössäni rinnakkain ja
kirjoitin ensin että ”jallitukseen”) kuuluu viisi jäsentä: Anne Berner, Anne Brunila, Gustav von Hertzen, Saku Mantere ja Björn Wahlroos. Heistä Brunila ja Mantere ovat Aalto-yliopiston 7-jäsenisessä hallituksessa. Näyttää siltä, että elinkeinoelämä on vallannut yliopiston hallituksen enemmistön, kun nämä kaksi jäsentä paljastuvat tässä yhteydessä ultraliberaaleiksi julkisen vallan rahoittaman tutkimuksen alasajajiksi. Tieteen ja tutkimuksen vapaus on Aalto-yliopistossa uhanalainen.

"Libera-säätiö on vuonna 2011 perustettu itsenäinen ja ei-poliittinen ajatuspaja, joka tukee ja edistää yksilönvapautta, vapaata yrittäjyyttä, vapaita markkinoita ja vapaata yhteiskuntaa. Libera pyrkii lisäämään akateemista ja yleistä tietoutta vapauteen liittyvissä asioissa.”

Säätiö ei ota vastaan julkista rahoitusta. Kuitenkin sekä Elina Lepomäki että Björn Wahlroos (yhtenä SYP/Unitaksen keinottelu- ja sen johdosta romahdussyyllisenä) ovat hyötyneet valtiovallan olemassaolosta. Kapitalismi on vapautta, jossa fundamentalistit tarvitsevat
valtiovallan oman valtansa säilymiselle varalla kuin munkilla munat, sanoisi tähän ystäväni Hannu Taanila. Lepomäki sai bonuksensa valtion liberalisoimilta markkinoilta (joiden tuloksena
RBS jouduttiin kansallistamaan) ja Wahlroos sai johtoonsa valtion ensin yksityistämän ja Mandatumista sitten ylihintaa maksaneen entisen valtion pankin. Kannattaa muistaa, että Wahlroos toimii tänään Nordea-pankin hallituksen puheenjohtajana ja että ns. Baselin komitean suosituksen mukaan Nordea on yksi niistä maailman 29 SIFI-pankista (SIFI = Systemically Important Financial Institution), joille julkinen valta antaa turvatakuut keinottelutappioiden varalta. Libera-säätiö puolustaa kaikenlaista vapautta, mutta sen vapaus ei ulotu Nordean vapauteen tehdä konkurssi ja panna tappiot maksuun omistajille ja sijoittajille.

Kun Libera ilmoittaa olevansa ei-poliittinen instituutio, se tarkoittaa, että se edustaa kokoomuslaista arvomaailmaa. Elina Lepomäki oli kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas, samoin
säätiön ”koordinaattori” Wille Rydman, Wahlroos kuuluu kokoomuksen vaalirahoittajiin ja Gustav von Hertzeniä tituleerataan Jyrki Kataisen poliittiseksi kummisedäksi.

Näin Suomessa tehdään kokoomuksen johdolla vasemmistolaista politiikkaa ja Suomi on lähes
suunnitelmatalous.

Mitä vielä – pankkien pitäisi laihduttaa ja lihottaa

Analyysi: Velkakriisin omituisiin sivuseurauksiin kuuluu, että europäättäjät yrittävät pakottaa pankkeja samaan aikaan laihdutus- ja lihotuskuurille. Näin käy, kun yhdet viranomaiset vaativat pankeilta luottohanoja tiukemmalle ja toiset löysemmälle. Pankkiunionista tuskin on tämän sekasotkun selkeyttäjäksi.

Jan Hurri

15.5.2013

Euromaiden talouspäättäjät ja euroalueen keskuspankki EKP toimivat kuin ne olisivat kahden tai vielä useamman eri kriisin kimpussa.
Yksi torjuu pankkien liian ronskia luotonantoa, toinen torjuu luottolamaa. Niinpä pankkien olisi tarkoitus samaan aikaan kyetä laihduttamaan ja lihottamaan taseitaan.
Samat päättäjät haluavat sekä vahvistaa että heikentää pankkien ja eurovaltioiden keskinäistä riippuvuutta. Niinpä pankkien olisi tarkoitus samaan aikaan ostaa ja olla ostamatta entistä enemmän valtioiden velkakirjoja.
Paha vain, että keskenään jyrkästi ristiriitaiset tavoitteet eivät voi samaan aikaan toteutua. Sen sijaan ristiriitaisten toimien yhteisvaikutuksesta syntyy todennäköisesti lisää sekasotkua.
Uutta pääomaa
vai jarrut pohjaan?
Laihdutuskuurille pankkeja patistavat EU:n ja etenkin eurovaltioiden päättämät ja osin jo toteen panemat lukuisat vakavaraisuusvaatimusten ja pankkivalvonnan kiristykset.
Uusien vaatimusten on tarkoitus vahvistaa pankkien taseita, jotta ne eivät ajautuisi niin helposti vaikeuksiin kuin nyt velkakriisissä on käynyt. Viranomaiset haluavat, että pankit kestävät tappioriskejä paremmin kuin tähän asti on ollut asian laita.
Taseiden vahvistaminen onkin osittain toteutunut – mutta ei aivan niin kuin päättäjät toivoivat.
Viranomaisten ajatus oli, että pankit vahvistaisivat taseitaan ensisijaisesti omistajiensa kustannuksella uutta osakepääomaa ja muunlaista omaa pääomaa hankkimalla. Tämä olisi vahvistanut taseita ilman tarvetta luottohanojen kiristämiseen.
Pankkien vakavaraisuuden tunnusluvut ovat vakavaraisuuspääoman ja taseen riskipitoisten saatavien suhdelukuja. Luku kohenee yhtä hyvin pääoman lisäyksellä kuin riskipitoisten saatavien supistuksin.
Kriisioloissa pankkien on ollut vaikeaa saada omistajiltaan tai uusilta sijoittajilta uutta pääomaa niin paljon kuin entistä tiukempien viranomaisvaatimusten täyttämiseksi olisi ollut tarvis.
Vakavaraisuuden kohentaminen on sujunut helpommin taseita supistamalla ja uutta luotonantoa rajoittamalla. Näin on käynyt toteen yksi kriisitoimien tahattomista sivuseurauksista.
Luottohanat
kireämmälle
Euroalueen pankit ovat pitäneet luottohanojaan kireällä tai kiristäneet niitä lisää suunnilleen kriisin ensi hetkistä alkaen. Näin on ollut keskimäärin koko euroalueella, mutta toki ennen kaikkea kriisimaissa.
Luottohanojen kireys käy ilmi esimerkiksi EKP:n kokoamista euroalueen pankki- ja luottotilastoista, joita löytyy esimerkiksi pankin tuoreesta kuukausikatsauksesta.
Tilastojen perusteella pankkien yksityisille asiakkaille tarjoamien luottojen määrä on joko kasvanut harvinaisen heiveröisesti tai suorastaan supistunut. Tämä on velkavetoisen talouden heikkoudesta kertova oire – joka voi johtaa uusiin ongelmiin.
Heikon taloussuhdanteen ja velkakriisin oloissa pankit olisivat joka tapauksessa karsineet riskinottoaan esimerkiksi uutta luotonantoa supistamalla. Yhtä tyypillistä on, että myös pankkien asiakkaat hillitsevät uusien luottojen kysyntää.
Näin on aina käynyt pankkikriisien aikaan ja näin epäilemättä käy myös tulevaisuuden kriiseissä. Silti osa pankkien luottohanojen kiristyksestä on perua viranomaisten uusista vakavaraisuusvaatimuksista.
Nyt velkavetoisen talouden moottori jarruttaa lujemmin kuin ilman viranomaisvaatimusten aikaan saamaa ylimääräistä luottohanojen kiristystä olisi ollut asian laita.
Päättäjät toteuttavat nyt toimia, joilla olisi mahdollisesti voinut torjua velkakupan paisumista, mutta jotka nyt velkakuplan puhkeamisen jälkeen ovat kymmenkunta vuotta myöhässä ja lisäksi omiaan pahentamaan kriisiä.
Vakavaraisuusvaatimuksia kiristävät päättäjät ovatkin kuin puun ja kuoren välissä.
Talouden eri osissa on rutkasti liikaa velkaa ja pankeilla kelvottomia saatavia, joten luottohanojen kiristäminen ja liikojen velkamäärien karsiminen on helppo ymmärtää. Mutta velkariippuvaiselle taloudelle tämä on yhtä kuin luottolaman tilaus.

EKP huolissaan
luottolamasta
Euromaiden keskuspankki EKP ei ole kertaakaan julkisesti tai ainakaan kovin selkeästi vastustanut pankkisääntelyn kiristämistä. Ei, vaikka kyse on kesken velkakriisin toteen pantavista vakavaraisuusvaatimusten kiristyksistä.
Pankkisääntelyn arvosteleminen olisikin ollut EKP:ltä outo veto, ovathan euromaiden keskuspankkiirit keskeisiä päätöksentekijöitä vakavaraisuussuosituksia laativassa niin sanotussa Baselin komiteassa.
Tämän komitean suosituksiin perustuivat ennen eurooppalaisen velkakuplan paisumista voimassa olleet pankkien vakavaraisuusvaatimukset. Ja tämän komitean uusiin suosituksiin perustuvat paraikaa voimaan saatettavat uudet vaatimukset.
Suoranaisen arvostelun asemesta EKP on lukuisia kertoja ilmaissut suuren huolensa euroalueen pankkiluottojen tarjonnan ja kysynnän heikkoudesta.
EKP on lisännyt kriisin mittaan useilla poikkeuksellisilla operaatioilla rahan tarjontaa pankeille runsaammin kuin koskaan aiemmin. Mutta se ei ole saanut pankkeja välittämään tuoretta rahaa uusina luottoina reaalitalouteen.
Luottohanat eivät ole avautuneet niin kuin EKP olisi toivonut, vaikka se on laskenut ohjauskorkonsa nyt jo tasan puoleen prosenttiin. Pankit eivät anna eivätkä asiakkaat ota uusia luottoja tavalliseen tapaan, vaikka lainaraha on melkein ilmaista ja reaalisesti halvempaa kuin ilmaista.
Ilmeisesti EKP on tutkinut jo pankeille tarjoamansa talletuskoron laskemista negatiiviseksi, jotta pankit panisivat rahan ennemmin liikkeelle kuin pitäisivät ylimääräisiä varantotalletuksia EKP:n tileillä.
Näin EKP torjuu yhä rämäpäisemmin ja samalla epätoivoisemmin keinoin sen deflatorisen luottolaman uhkaa, jota muiden talousviranomaisten vakavaraisuusvaatimukset osaltaan aiheuttavat.
Valtioriskiä pitäisi
lisätä ja vähentää
Samanlainen ristiriita repii euroalueen pankkien ja eurovaltioiden keskinäistä rahoituksen riippuvuussuhdetta samaan aikaan kahteen eri suuntaan.
Pankkien pitäisi yhtäältä sijoittaa entistä suurempi osa varoistaan eurovaltioiden velkakirjoihin mutta toisaalta pankkien ja valtioiden välinen riippuvuussuhde pitäisi jotenkin purkaa.
Uusia kriisejä torjuvan uuden pankkisääntelyn mukaan pankkien on pidettävät entistä suurempi osa varoistaan kaikkein luotettavimmissa arvopapereissa, joita on kaikissa oloissa helppo muuttaa rahaksi.
Baselin komitean ja EU:n mielestä tällaisia arvopapereita ovat esimerkiksi – ja etenkin – eurovaltioiden velkakirjat. Tästä seuraa likimain automaattisesti pankkeja velvoittava pakko ostaa entistäkin runsaammin määrin eurovaltioiden velkakirjoja.
Tämä taas tarkoittaa pankkien ja valtioiden välisen riippuvuussuhteen voimistumista eikä suinkaan purkautumista tai edes heikkenemistä. Tuo pankkien ja valtioiden välinen kohtalonside on kriisin aikana osoittautunut riskipitoiseksi.
Irlannissa ja Espanjassa suhteellisen vähävelkaiset valtiot ajautuivat kriisiin pian sen jälkeen, kun niiden syliin kaatui liian raskas lasti kriisipankkeja. Muissa kriisimaissa taas valtion ajautuminen rahoituskriisiin laukaisi tuota pikaa myös pankkikriisin.
Vaikka pankkisääntely patistaa pankkeja sijoittamaan lisää varoja valtioiden velkakirjoihin, on tämän yhteyden purkaminen keskeisiä perusteita niin sanotun pankkiunionin toteuttamiselle.
Velkasuhteeseen
yksi lenkki lisää
Euromaiden talousministerit olivat tämän viikon maanantaina ja tiistaina Brysselissä muun muassa pankkiunionia perustamassa.
Talousministereiden niin sanottu euroryhmä hioi pankkiunionin ensivaiheiden toteutusta. Tarkoitus on, että EKP:n yhteyteen perustettava euroalueen keskitetty pankkivalvontavirasto olisi valmis perustettavaksi ennen kesälomakautta.
Toinen tärkeä tavoite on, että eurovaltiot pääsisivät ennen kesää sopuun pysyvän vakausmekanismin EVM:n oikeudesta ryhtyä pääomittamaan ongelmapankkeja suoraan.
Esimeriksi Espanjalle lupaamansa korkeintaan sadan miljardin euron pankkituen EVM lainaa Espanjan valtiolle eikä suoraan pankeille. Näin Espanjan valtion ja maan kriisipankkien välinen kohtalonyhteys voimistuu eikä heikkene.
Europäättäjien mielestä olisi parempi, jos EVM voisi myöntää rahoitusta suoraan kriisipankeille eikä ensin kriisipankkien kotivaltiolle. Tämä on yksi pankkiunioninkin tavoitteista.
Pyrkimys pankkien ja valtioiden välisen yhteyden katkaisemiseksi on suhteen riskipitoisuuden takia ymmärrettävä. Mutta eron tavoittelu juuri pankkiunionin avulla on erikoista. Se ei nimittäin onnistu. Ketjuun tulee vain yksi lenkki lisää.
Suomi maksaa taas
enemmän kuin saa
Pankkiunionin valmistelussa on toistaiseksi jäänyt vähäiselle huomiolle se, että pankkien ja valtioiden välinen velkaside heikkenee vain velkamäärää vähentämällä. Kokonaan pankkien ja valtioiden välinen velkasuhde katkeaa vain velat maksamalla.
Sen sijaan pankkien ja valtioiden velkasuhde ei heikkene samoja velkakirjoja taskusta toiseen siirtelemällä ja samoja saatavia ja velkavastuita uudella tavalla kierrättämällä, niin kuin EVM:n ja myöhemmin pankkiunionin avulla käy.
Pankit toimittavat pääosan EVM:n ja aikanaan todennäköisesti myös pankkiunionin kriisimekanismin rahoituksesta. Eurovaltiot puolestaan takaavat EVM:n ja aikanaan myös pankkiunionin rahoituksen.
Rahoitusketjun alku- ja loppupäässä on aivan samoja pankkeja ja valtioita kuin ennenkin. Tai tarkalleen ottaen ketjun päissä on samat pankit ja valtiot vain koko euroalueen tarkkuudella.
Hienojakoisemmassa tarkastelussa erottuu pieniä muutoksia. Yksittäiset pankit ja valtiot eivät ole täsmälleen samoja eikä niiden osuus yhteisistä riskeistä pysy täsmälleen samana kuin nyt.
EVM:n rahoittajana ja takaajana sekä aikanaan myös pankkiunionin takaajana esimerkiksi Suomen valtio päätyy mukaan jakamaan ja kantamaan isompien pankkimaiden riskejä. Suomi maksaa siitä, että jonkun muun riski kevenee.
Näin ollen pankkien ja eurovaltioiden yhteys ennemmin voimistuu kuin heikkenee. Pankkisääntely vahvistaa yhteyttä eikä pankkiunionikaan vähennä sitä.
Sen siitä saa, kun yrittää samaan aikaan laihduttaa ja lihottaa.