Niskalenkki kansanvallasta?

Vapaakaupan vankeina

Yhdysvallat ja EU ovat heinäkuusta 2013 asti neuvotelleet Transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta (TTIP). Siinä luodaan molemmille puolille Atlanttia yhtenäistä vapaakauppalainsäädäntöä, joka palvelisi suurten eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten yhtiöiden etuja. Arvostelijoiden mukaan TTIP-sopimuksessa yhdistyvät aikaisempien kauppasopimusten huonoimmat puolet.

Lori Wallach

Mitä jos moni­ka­nsa­lliset yri­tykset voisi­vat haastaa ha­lli­tuksia oike­u­teen, kun ni­i­den har­joi­tta­ma po­li­tiikka uhkaa piene­ntää yhtiön voi­tto­ja? Entä jos yhtiöt voisi­vat vaa­tia – ja jopa saada – avokätisiä ko­r­vauksia siitä, että ni­i­den voi­tot ovat piene­ntyne­et liian tiukko­jen työelämänno­r­mien tai anka­ran ympäristölainsäädännön vuo­ksi?

Tällaiset pykälät sisältyivät mone­nke­ski­se­en in­vestointiso­pi­mukse­en (MAI), josta OECD:n 29 jäse­n­maa­ta kävivät sa­laisia ne­u­vo­tte­lu­ja vuo­si­na 1995–1997.1 MAI-so­pi­mus vuoti ju­lki­suu­teen – yhtenä pa­l­jasta­jana oli Le Monde di­plo­ma­tiq­ue – ja enne­nnäkemätön pro­testi­aa­lto pako­tti hankke­en puo­lusta­jat hy­lly­ttämään so­pi­muksen. Nyt 15 vuo­tta myöhem­min sitä yri­tetään runnoa läpi uu­dessa il­miasu­ssa.

Yh­dys­va­llat ja EU ovat heinäkuu­sta 2013 asti käyneet ne­u­vo­tte­lu­ja Transa­tlanttise­sta ka­u­ppa- ja in­vestointiku­mppanuu­desta (TTIP), joka on uu­de­lleenlämmi­te­tty versio MAI:sta. Siinä luo­daan mo­lem­mi­lle puo­li­lle Atlanttia yhtenäistä va­paaka­u­ppa­lainsäädäntöä suu­rten eu­roo­ppa­laisten ja yh­dys­va­lta­laisten yhtiöiden etuja muka­i­llen. So­pi­mukse­en sisältyy mone­nlaisia sa­nktioi­ta – va­ltiot sa­a­tta­vat jou­tua maksa­maan mi­l­jooni­en eu­ro­jen ko­r­vauksia, mikäli yhtiöt va­li­tta­vat so­pi­mus­rikko­muksi­sta.

Vi­ra­llisen aika­tau­lun muka­an ne­u­vo­tte­lut eivät kestä kahta vuo­tta enempää. TTIP-so­pi­mukse­ssa yh­distyvät va­hingo­llisi­m­mat puo­let aika­ise­m­mista so­pi­muksi­sta. Mikäli so­pi­mus astuu voi­maan, moni­ka­nsa­llisten yri­tysten et­uo­ike­u­det ki­r­ja­taan lake­i­hin ja ha­lli­tusten kädet si­do­taan lo­pu­llise­sti.

Ase­te­l­ma olisi rii­ppu­ma­ton po­lii­ttisi­sta su­h­danteista tai ka­nsa­n­va­llan il­mauksi­sta, koska ky­se­isiä lake­ja ei voisi muu­ttaa kuin alleki­r­joi­tta­ja­mai­den yksi­mie­lise­llä päätöksellä. Eu­roo­pan lainsäädäntöön ko­pioi­taisi­in sama henki ja tekni­set pykälät kuin so­pi­muksen aasi­a­laise­ssa ma­llissa.

Yh­dys­va­lto­jen liike-elämän va­h­vasti ajama Tyyne­n­me­ren ku­mppanuu­sso­pi­mus (TPP) on pa­raikaa ra­tifi­oi­ta­vana 12 maassa. Nämä kaksi ku­mppanuu­sso­pi­musta loisi­vat ta­lou­de­llisen impe­riu­min, joka pyst­yi­si sa­ne­le­maan säännöt myös omien ra­jo­jensa ulko­p­uo­le­lla: joka­inen Yh­dys­va­lto­jen tai EUn ka­nssa ka­u­ppaa tekevä maa jou­tuisi myöntymään yhteisen markki­na-al­u­e­en sääntöihin. 

Salaiset neuvottelut

Ne­u­vo­tte­lu­ja käydään su­l­je­ttu­jen ovien taka­na, koska niissä tehdään päätöksiä, jotka ko­ske­vat myös markki­no­i­lta su­o­ja­ttua se­kto­ria. Yh­dys­va­lto­jen de­lega­a­tiossa on yli 600 moni­ka­nsa­llisten yri­tysten ase­tta­maa ko­nsu­lttia, joi­lla on vapaa pääsy va­l­miste­luasi­aki­r­joi­hin ja suora yhteys ha­llinnon ne­u­vo­tte­li­joi­hin. Mikään ei saa vuo­taa. Oh­jeissa to­de­taan, että toi­mi­tta­jat ja ka­nsa­laiset pidetään ulko­na ke­sku­ste­luista – heitä tu­llaan info­r­moi­maan so­pi­muksen alleki­r­joi­tus­vai­heessa, jo­lloin on liian myöhäistä vaiku­ttaa mi­hinkään.

Yh­dys­va­lto­jen entinen ka­u­ppa­mini­ste­ri Rona­ld Kirk to­tesi su­o­rasu­ka­ise­sti, että nyt pitää olla ”käytännöllinen” ja ”säilyttää tie­tty va­ro­vaisuus ja luo­tta­mukse­llisuus”.2 Hän to­tesi, että kun va­l­miste­lta­van so­pi­muksen työversio ede­llisen ke­r­ran vuosi ju­lki­suu­teen, ne­u­vo­tte­lut ka­tke­si­vat si­i­hen. Tällä hän vii­ttasi Ame­rikan va­paaka­u­ppaso­pi­mukse­en – laa­jenne­ttuun versio Po­h­jois-Ame­rikan va­paaka­u­ppaso­pi­mukse­sta NAFTA:sta – jota presi­dentti Ge­orge W. Bush ajoi voi­ma­llise­sti, ja jonka työversi­on Yh­dys­va­lto­jen ha­llinto ju­lka­isi ne­ttisi­vui­llaan vuo­nna 2001. Se­na­a­tto­ri Eliza­be­th War­ren to­tesi­kin, että ilman de­mo­kraa­ttista va­l­vontaa va­l­miste­ltua so­pi­musta ei pidä ko­ska­an alleki­r­joi­ttaa.3

Va­ltaa­pitävien toive pitää ame­rikka­laise­u­roo­ppa­lainen so­pi­mus ka­tse­i­lta pii­lossa on ollut helppo to­teu­ttaa. Vaike­ampaa on ke­rtoa omassa maassa­an so­pi­muksen vaiku­tuksi­sta, jotka ulo­ttu­vat va­ltion hui­pu­lta al­ue­taso­lle ja aina ku­nna­llise­en päätökse­nteko­on asti. Va­ltuu­te­ttu­jen pitää käydä tarkka­an läpi ju­lki­s­va­llan toi­minta, jotta yksi­t­yi­sten yri­tysten edut tu­le­vat tyy­dy­te­ttyä myös se­kto­rei­lla, joi­lle ne eivät ole vielä lonke­roi­taan ulo­ttane­et.

Ruo­ka­tur­va­llisuus, hai­ta­llisten aine­i­den ra­ja-ar­vot, sa­i­raus­vakuu­tus, lääkke­i­den hinnat, interne­tin va­paus, yksi­t­yi­selämän suoja, energia, ku­lttuu­ri, tekijäno­ike­u­det, luo­nno­n­va­rat, ammatti­koulutus, ju­lki­set hanki­nnat, maa­han­muu­tto: yksikään elämänalue ei vältä insti­tu­tiona­liso­i­tune­en va­paaka­u­pan pi­htio­te­tta. Po­lii­tikot voisi­vat lähinnä ke­sku­ste­lla yri­tysten ja ni­i­den paika­llisten edusta­jien ka­nssa siitä, minkä ver­ran itsemääräämiso­ike­u­tta hei­lle su­o­daan.

Jo tässä vai­heessa on ki­r­ja­ttu, että so­pi­jaos­a­p­uo­let taka­a­vat ”laki­en, säädöksien ja toi­minta­ta­po­jen yh­den­muka­ista­misen” so­pi­muksen pykälien ka­nssa. On selvää, että tätä ko­htaa tu­llaan so­ve­lta­maan tiuka­sti. So­pi­mus­rikko­mukse­sta voi tehdä va­li­tuksen varta vasten luo­ta­vaan eli­meen, joka ra­tka­isee rii­to­ja si­joi­tta­jien ja isäntäva­ltion välillä, ja jolla on va­ltuu­det määrätä ka­u­pa­llisia sa­nktioi­ta va­ltioi­ta vastaan.

Aja­tus tuntuu käsittämättömältä, vaikka vastaa­va kohta löytyy myös jo voi­massa ole­vista ka­u­pa­llisi­sta so­pi­muksi­sta. Viime vuo­nna Maa­il­man ka­u­ppajärjestö (WTO) tuo­mi­tsi Yh­dys­va­llat ko­l­mesta eri ka­u­ppa­ra­joi­tteesta: tonni­ka­la­purkke­i­hin oli lai­te­ttu teksti ”pyy­dyste­tty delfi­inejä va­hingo­i­tta­ma­tta”, tuo­nti­li­haan oli merki­tty alku­perämaa, ja karki­lta tuo­ksu­vat tu­pakat oli ki­e­lle­tty.

WTO on tuo­minnut myös EU:n sa­to­jen mi­l­jooni­en eu­ro­jen sa­kko­i­hin, koska se on kieltänyt ge­eni­muu­nne­ltu­jen tuo­ttei­den tuo­nnin uni­onin al­u­e­e­lle. TTP ja TTIP antaisi­vat moni­ka­nsa­llisi­lle yri­tykse­lle väline­en tehdä omissa ni­missään va­li­tus sitä maata ko­htaan, joka rikkoo yhtiön ka­u­pa­llisia etuja.

Tällaisen meka­ni­s­min avu­lla yri­tykset voi­vat ky­se­ena­laistaa terveys­politiikan, ympäristöns­u­o­je­lun tai ra­ha­markki­no­i­den säänte­lyn missä maassa ta­hansa vaa­ti­ma­lla ko­r­vauksia ja sa­kko­ja oike­us­lai­toksen ulko­p­uo­le­lla toi­mi­vi­lta eli­mi­ltä. Ko­l­men yri­tys­ju­ri­diikka­an pe­re­htyne­en laki­mie­hen muo­dosta­mat eri­t­yi­st­uo­mioistui­met no­u­da­tta­vat Maa­il­manpankin ja YK:n säännöstöjä, ja ne määräävät usein mi­tta­vat ko­r­vaukset, mikäli lainsäädäntö ra­joi­ttaa yhtiön ”odo­te­tta­vissa ole­via voi­tto­ja”. 

MAI nousee kuolleista

Ky­se­inen järjeste­ly – si­joi­tta­jat vs. va­ltio – näytti jo hävinne­en ka­rta­lta, kun mone­nke­ski­nen in­vestointiso­pi­mus MAI ei mennyt läpi vuo­nna 1998, mutta se on pikku hi­l­jaa pa­lannut asi­a­lista­lle. Yh­dys­va­lto­jen tekemät ka­u­pa­lliset so­pi­mukset ovat ro­h­munne­et jo 400 mi­l­joonaa do­lla­ria ve­ron­maksa­jien ra­ho­ja moni­ka­nsa­llisten yhtiöiden taskuun, kun va­ltiot ovat kieltäneet myrky­llisiä tuo­ttei­ta tai su­o­je­lleet vesi­va­ranto­ja, maata, metsiä.4 Sa­mo­jen so­pi­muksi­en pe­rus­tee­lla on tälläkin he­tke­llä mene­i­llään väli­mieso­ike­uskäsi­tte­lyjä – se­llaisi­sta yleishyödy­llisi­stä asi­oista kuten lääke­pa­tentit, päästöra­joi­tukset, ympäristöns­u­o­je­lu ja fo­ssi­i­liset energi­alähteet – jotka voi­vat no­staa ko­r­vaussu­m­mat 14 mi­l­jar­diin do­lla­riin.

TTIP tulee no­sta­maan entise­stään tämän lai­lliste­tun ki­ristyksen ku­stannu­ksia. Yh­dys­va­lloissa toi­mii 3 300 eu­roo­ppa­laisen yri­tyksen 24 000 tytär­yhtiötä, joista joka­inen voi jona­kin päivänä vaa­tia ko­r­vauksia ve­toa­ma­lla epärei­luun kilpai­luun. Tällaisen mi­ttaka­a­van voi­tonta­voi­tte­lu voi jo­htaa huo­ma­tta­vasti merki­ttävimpiin ku­stannu­ksi­in kuin ny­k­y­i­sten so­pi­musten pe­rus­tee­lla on ma­h­do­llista vaa­tia. EU-mai­ta uhka­isi­vat vielä suu­rem­mat ta­lou­de­lliset riskit, sillä Eu­roo­passa toi­mi­vi­lla 14 000 ame­rikka­lais­yri­tykse­llä on 50 800 tytäryhtiötä vanha­lla mante­ree­lla. Ka­iken ka­ikki­aan 75 000 yhtiötä saisi oike­u­den ryövätä va­ltioi­den ka­ssaa.

Alun perin tällaisten so­pi­musten oli määrä va­h­vistaa si­joi­tta­jan ase­maa ke­hi­tys­maissa, joissa yri­tyksi­llä on heikko ju­ri­dinen suoja. So­pi­musten pe­rus­tee­lla yri­tys sa­a­ttoi saada ko­r­vauksia va­ltion teke­mistä yksi­t­yi­stämisi­stä. EU ja Yh­dys­va­llat eivät ku­i­tenka­an ole oike­u­de­llise­sti epävar­maa al­ue­tta – päin­vastoin, niillä on erittäin toi­mi­vat oike­usjärjeste­lmät, jotka ku­nni­oi­tta­vat tiuka­sti yksi­t­yi­so­maisuu­den su­o­jaa. TTIP luo­vu­ttaa oike­uksi­en tarka­ste­lun eri­t­yi­se­lle väli­mieso­ike­u­de­lle, mikä oso­i­ttaa, että so­pi­muksen ta­voi­tteena ei ole sinänsä su­o­je­lla in­vestoi­jia vaan lisätä moni­ka­nsa­llisten yri­tysten va­ltaa.

Väli­mieso­ike­u­den muo­dosta­vat laki­mie­het eivät vastaa toi­mistaan äänes­täjille. He voi­vat yhtä hyvin toi­mia tuo­ma­reina kuin ase­ttua puo­lusta­maan vaiku­tus­va­ltaisten asi­akka­i­ttensa etuja.5 Ka­nsa­invälisen in­vestointioike­u­den asian­tuntijat ovat har­vassa: aino­astaan 15 laki­miestä hoi­taa 55 % käynni­ssä ole­vista ta­pauksi­sta. Eikä heidän päätöksistään voi tie­tenkään va­li­ttaa.

Ne ”oike­u­det”, joita näiden laki­miesten on määrä puo­lustaa, on määri­te­lty ta­ha­llaan niin suu­ri­piirteise­sti, että ni­i­den tu­lki­nta on har­voin yleisen edun muka­ista. Sa­maan ta­paan on si­joi­tta­jan eduksi määri­te­lty säännökset ”otaksu­mista” – niillä ki­e­lletään ha­lli­tusta muu­tta­masta po­li­tiikka­ansa sen jälkeen, kun in­vestointi on tehty. Yhtiölle tämä tarko­i­ttaa oike­u­tta saada ko­mpensa­a­tio­ta ”epäsu­o­rasta ka­nsa­llista­mise­sta”, eli ju­lki­sen va­llan täytyy maksaa ko­r­vauksia, mikäli lainsäädäntö heike­ntää in­vestoinnin tuo­ttoa. Tämä ko­ski­si myös ta­pauksia, joissa lainsäädäntö ko­skee sa­ma­lla lai­lla paika­llisia yri­tyksiä.

Väli­mieso­ike­us tunnu­staa myös yhtiöi­den oike­u­den hankkia ja­tku­vasti lisää maata, luo­nno­n­va­ro­ja, lai­ttei­ta, te­htai­ta. Sen si­jaan moni­ka­nsa­llisi­lle yri­tyksi­lle ei ase­te­ta mitään vaa­ti­muksia. Niillä ei ole mitään ve­l­vo­llisuu­ksia va­ltioi­ta ko­htaan, ja ne voi­vat ajaa etu­aan mi­lloin ja miten ta­hansa. 

Yhtiöiden oikeudet etusijalle

Eräillä in­vestoi­ji­lla on hyvin laa­ja­lle ulo­ttu­va käsitys loukka­a­ma­tto­mista oike­uksi­staan. Viime aiko­ina on nähty, miten eu­roo­ppa­laiset yri­tykset ovat ry­htyne­et vastusta­maan mini­mi­pa­lkan ko­ro­tta­mista Egy­ptissä ja myrky­llisten aine­i­den päästöra­joi­tuksi­en tiuke­nta­mista Pe­rus­sa. Jälkimmäisessä ta­paukse­ssa Renco-yhtiö käyttää ase­ena­an Yh­dys­va­lto­jen ja Perun välistä va­paaka­u­ppaso­pi­musta puo­lustaessa­an oike­u­ttaan sa­astu­ttaa.6

Yh­dys­va­lta­lainen tu­pakkajätti Phi­lip Mor­ris on puo­lestaan tyy­tymätön Urugu­ayn ja Au­stra­lian tu­pako­intia vastusta­vaan lainsäädäntöön, ja on haastanut nämä kaksi maata väli­mieso­ike­uskäsi­tte­lyyn. Yh­dys­va­lto­jen Eli Lilly yrittää saada ko­r­vauksia Ka­na­da­lta, joka sy­y­llist­yi ha­l­vempien lääkke­i­den ke­hi­ttämistä tuke­van pa­tentti­lainsäädännön luo­mise­en. Ruo­tsa­lainen sähköyhtiö Va­ttenfa­ll taas vaa­tii mi­l­jar­dien eu­ro­jen ko­r­vauksia Sa­ksa­lta: se on si­joi­ttanut 700 mi­l­joonaa euroa ka­hteen ydin­voi­ma­laan maassa, joka on päättänyt osana ”energi­akäännettään” luo­pua ydin­voi­masta vuo­teen 2022 menne­ssä.

Väli­mieso­ike­u­den määräämillä ko­r­vauksi­lla ei ole mitään ylärajaa. Vuosi si­tten Ecua­dor määrättiin maksa­maan eräälle öljy-yhtiölle ko­r­vauksia ennätykse­lliset kaksi mi­l­jar­dia euroa.7 Vaikka ha­lli­tukset voi­ttaisi­vat käsi­tte­lyssä, ne jou­tu­vat silti maksa­maan oike­u­denkäyntiku­lut ja eri­laiset pa­lkki­ot, jotka no­use­vat ke­skimäärin ka­h­deksa­an mi­l­joona­an do­lla­riin käsi­tte­lyä ko­h­den. Nämä varat ovat pois ka­nsa­laisten tasku­ista. Siksi ju­lki­nen valta su­o­stuu­kin usein ne­u­vo­tte­lu­ra­tka­isuun, jo­ttei ju­ttua vietäisi väli­mieskäsi­tte­lyyn. Esi­merki­ksi Ka­na­da säästyi taanno­in haastee­lta ku­mo­tessa­an pika­ise­sti öljy­teo­llisuu­den käyttämän myrky­llisen lisäaine­en käyttöki­e­llon.

Va­li­tukset lisääntyvät silti ja­tku­vasti. YK:n ka­u­ppa- ja ke­hi­tysko­nfe­renssin UNCTA­Din muka­an välimiesoikeus­käsi­tte­lyyn tuo­tu­jen ta­pausten lukumäärä on ky­m­menke­rtaistunut vuo­desta 2000 lähtien. Ka­u­pa­llinen välimies­oikeuskäsi­tte­ly luo­tiin 1950-lu­vu­lla, mutta se ei ole ikinä hyödyttänyt yksi­t­yi­siä etuja niin hyvin kuin vuo­nna 2012, jo­lloin käsi­te­ltiin poikke­ukse­llisen suuri määrä va­li­tuksia. Fi­na­nssi­ko­nsu­ltei­lla ja yri­tyslaki­mie­hi­llä on ollut ai­he­tta ju­hliin.

Ame­rikka­laise­u­roo­ppa­laista aja­tusta suu­rista yhteis­markki­no­ista on jo pitkään ajanut Trans-Atlantic Busi­ne­ss Dia­log­ue TABD, joka tunne­taan nykyään ni­me­llä Trans-Atlantic Busi­ne­ss Council TABC. Tämä Eu­roo­pan ko­missi­on ja Yh­dys­va­lto­jen ulko­maanka­u­ppa­mini­ste­rin su­o­je­lukse­ssa vuo­nna 1995 luotu rikka­i­den yrittäjien etujärjestö edistää rake­nta­vaa ”dia­logia” ka­h­den mante­reen ta­lous­e­lii­ttien, Yh­dys­va­lto­jen ha­llinnon ja Brysse­lin ko­missa­a­rien välillä. TABC on pysyvä fo­o­ru­mi, jonka avu­lla moni­ka­nsa­lliset yri­tykset voi­vat ko­or­dino­i­da isku­jaan se­llaista yleistä etua puo­lusta­vaa po­li­tiikka vastaan, jota yhä har­joi­te­taan mo­lem­min puo­lin Atlanttia.

Järjestön ju­lki­se­na ta­voi­tteena on poistaa niin sa­no­tut ”ka­u­pa­lliset risti­rii­dat”, jo­lloin mo­lem­mi­lla mante­rei­lla toi­mi­ttaisi­in sa­mo­jen sääntöjen muka­an ilman ju­lki­sen va­llan puu­ttu­mista asi­aan. ”Säännöstöjen yh­den­muka­ista­minen” ja ”vasta­v­uo­roinen tunnu­sta­minen” ovat osa sitä yhtiömaa­il­man ke­hi­ttämää se­manttista ke­hikkoa, jolla sa­a­daan ha­lli­tukset hyväksymään paika­llisen lainsäädännön määräyksiä rikko­vat tuo­tteet ja pa­l­ve­lut.

Transa­tlanttisia markki­no­i­ta aja­vat tahot eivät vain tyydy muo­kka­a­maan ole­massa ole­via lake­ja: he ha­lua­vat ki­r­joi­ttaa lait uu­si­ksi. Kaksi maa­il­man suu­rinta työanta­jajärjestöä, Yh­dys­va­lto­jen ka­u­ppaka­ma­ri ja Busi­ne­ssE­u­ro­pe, ovat eh­do­ttane­et TTIP-ne­u­vo­tte­li­joi­lle, että he ku­tsu­isi­vat merki­ttävät si­joi­tta­jat ja ke­ske­iset po­lii­tikot ”ki­r­joi­tta­maan ­uudet säänte­ly­pui­tteet”, joista si­tten tu­lisi lain­voi­maisia Yh­dys­va­lloissa ja EU:ssa. Toisin sa­no­en po­lii­tiko­i­den sa­na­n­va­lta ka­u­pa­llisten säädösten laa­ti­mise­ssa kyseen­alaistetaan täysin.

Kansanterveys vaarassa

Moni­ka­nsa­lliset yri­tykset il­moi­tta­vat yllättävän su­o­rasu­ka­ise­sti aike­istaan. Ote­taanpa esi­merki­ksi GMO-tuo­tteet. Yh­dys­va­lloissa puo­let osa­va­ltioista ha­luaa pako­lliset merki­nnät elintar­vikke­isi­in, jotka sisältävät ge­eni­m­uo­ka­ttu­ja aine­so­sia. Tätä ha­lu­aa myös 80 % ku­lu­tta­jista. Maan elintar­vike­teo­llisuus taas vastustaa se­llaisia merki­ntöjä, sa­moin kuin eu­roo­ppa­laiset yri­tykset.

Yh­dys­va­lto­jen ka­nsa­llinen lei­po­mo­y­h­distys ei ki­erte­le sa­no­issa­an: ”Yh­dys­va­lta­lainen teo­llisuus ha­luaisi TTIP:n lo­pe­tta­van GMO-tuo­ttei­den merki­tse­misen ja ni­i­den alku­perän se­u­raa­misen”. Vaiku­tus­va­ltainen bio­tekno­logi­an alan etujärjestö Bio­techno­logy In­du­stry Orga­ni­za­tion (BIO on osa Monsa­nto-yhtymää) on taas närkästynyt siitä, että Yh­dys­va­lloissa jo myytävät GMO-tuo­tteet eivät kelpaa Eu­roo­pan markki­no­i­lle. Se toi­voo, että ”kuilu uu­si­en bio­tekno­logi­sten tuo­ttei­den säännöste­lyn purka­mise­ssa Yh­dys­va­lloissa ja su­htau­tu­mise­ssa sa­moi­hin tuo­tteisi­in Eu­roo­passa” sa­a­taisi­in pika­ise­sti ku­ro­ttua umpeen.8 Monsa­nto ku­mppane­ine­en ei salaa toi­vo­aan siitä, että transa­tlanttinen va­paaka­u­ppa pako­ttaisi eu­roo­ppa­laiset vii­mein hyväksymään ”myynti­lu­paa odo­tta­vien GMO-tuo­ttei­den laa­jene­van va­liko­i­man”.9

Vyörytys ei ole yhtään sen lie­vempää yksi­t­yi­sy­y­den al­u­e­e­lla. Verkko- ja kor­kean tekno­logi­an yhtiöitä edusta­va Digi­tal Trade Coa­li­tion DTC paino­staa TTIP-ne­u­vo­tte­li­joi­ta poista­maan ra­joi­tukset, jotka estävät henkilöko­htaisten tie­to­jen va­paan siirtämisen Eu­roo­pasta Yh­dys­va­ltoi­hin. ”Uni­onin näkemys siitä, että Yh­dys­va­llat ei tar­joa ’riittävää yksi­t­yi­selämän su­o­jaa’, ei ole pe­rus­te­ltu”, to­te­aa lob­bausjärjestö.

Väitettä on vaikea uskoa sen va­lossa, mitä Edward Sno­w­den pa­l­jasti Ka­nsa­llisen tur­va­llisuu­s­vi­raston (NSA) vako­i­l­uo­pe­raa­tioista. Eikä se aina­ka­an käy yhteen USCIB-lob­byjärjestön (US Council for Interna­tional Busi­ne­ss tar­josi Ve­rizonin ta­paan massi­i­visen määrän ih­misten henkilöko­htaisia tie­to­ja NSA:n käyttöön) lausu­nnon ka­nssa: ”So­pi­muksen avu­lla pitäisi ra­joi­ttaa esi­merki­ksi tur­va­llisuu­teen tai yksi­t­yi­selämän su­o­jaan lii­tty­viä poikke­uksia, jotta voi­daan var­mistaa, etteivät ne muo­dosta pii­lo­te­ttu­ja ka­u­pan esteitä”.

Myös elintar­vikke­i­den laa­tuno­r­mit ovat jou­tune­et hyökkäyksen ko­hteeksi. Yh­dys­va­lta­lainen li­ha­teo­llisuus yrittää ku­mo­ta eu­roo­ppa­laisen säädöksen, joka kieltää kloo­ri­lla desi­nfi­oi­tu­jen ka­no­jen myynnin. Tämän ka­mpan­jan etunenässä on Yum!-yhtymä, joka omistaa Ke­ntucky Fried Chicken pika­r­uo­ka­ke­t­jun, ja tausta­tukea anta­vat muut työna­nta­jajärjestöt. ”Eu­roo­pan uni­onin muka­an ru­ho­ja saa käsi­te­llä vain ve­de­llä ja höyryllä”, pro­testoi po­h­joisa­me­rikka­lainen li­hant­uo­tta­jien järjestö. Yh­dys­va­lto­jen li­hant­uo­tta­jainsti­tuu­tti taas va­li­ttaa ”Brysse­lin epäoike­u­den­muka­ise­sta määräykse­stä kieltää li­ha­t­uo­tteet, jotka sisältävät bee­ta-ago­ni­ste­ja, kuten kloo­ri­hy­draa­ttia tai rakto­pa­miinia”.

Rakto­pa­miini on lääke­va­l­miste, jolla alenne­taan sian- ja na­u­danli­han ras­va­pi­toisuu­tta. Aine ai­heu­ttaa ter­veys­riskejä sekä eläimi­lle että ku­lu­tta­ji­lle, ja siksi se on ki­e­lle­tty 160 maassa, muun muassa EU-maissa, Venäjällä ja Ki­ina­ssa. Yh­dys­va­lta­laisi­lle si­ant­uo­tta­ji­lle tämä merki­tsee va­paan kilpai­lun ra­joi­tta­mista, mikä TTIP:in tu­lisi lo­pe­ttaa välittömästi.

”Yh­dys­va­lta­laiset si­anli­hant­uo­tta­jat eivät hyväksy muu­nlaista tu­los­ta kuin rakto­pa­miinin ki­e­llon ku­moa­misen Eu­roo­passa”, to­te­aa maan ka­nsa­llinen si­anli­hant­uo­tta­jane­u­vosto (Na­tional Pork Pro­ducers Council). Sa­maan aika­an toise­lla puo­le­lla Atlantia teo­llisuus­yri­tyksiä edusta­va Busi­ne­ssE­u­ro­pe tuo­mi­tsee ”vientiä Yh­dys­va­ltoi­hin ra­joi­tta­vat esteet, se­llaiset kuten Yh­dys­va­lto­jen elintar­vike­tur­va­llisuu­slaki”. Vuo­desta 2011 lain voi­ma­lla on voitu poistaa markki­no­i­lta via­lliset tuo­nti­t­uo­tteet. Tässäkin tapauk­sessa TTIP-ne­u­vo­tte­li­joi­ta vaa­di­taan poista­maan ra­joi­tukset.

Sama toistuu po­ltt­oaine­i­den ko­h­da­lla. Yh­dys­va­lto­jen lento­y­htiöiden ka­ttojärjestö (Airlines for Ame­rica, A4A) on laa­tinut listan ”turhista säädöksistä, jotka ovat merki­ttävä hai­tta ala­lle”. TTIP:n tehtävänä on tie­tenkin poistaa moiset säädökset. Ensi­mmäisenä lista­lla on Eu­roo­pan päästöka­u­ppajärjeste­lmä, joka pako­ttaa lento­y­htiöt maksa­maan hiili­päästöistään. Brysse­lissä järjeste­lmä onkin väliaika­ise­sti hy­lly­llä, ja A4A vaa­tii sen lo­pu­llista pe­ruu­tta­mista ”edistyksen” ni­missä.

Rahoitusala etunenässä

Edellä ku­va­tusta huo­li­ma­tta markki­no­i­den to­de­llinen risti­re­tki käydään finanssi­sektorilla. Viisi vuo­tta su­bp­ri­me-kriisin jälkeen yh­dys­va­lta­laiset ja eu­roo­ppa­laiset ne­u­vo­tte­li­jat ovat tu­lleet si­i­hen jo­htopäätökseen, että fi­na­nssi­a­lan sääntelyä on aika purkaa. Heidän muka­ansa riski­no­to­lta pitäisi poistaa ka­ikki ra­joi­tukset, ja ha­lli­tukset eivät saisi va­l­voa markki­no­i­lla ole­vien fi­na­nssi-in­stru­menttien määrää, luo­nne­tta tai alku­perää. Toisin sa­no­en ”säätely” pitäisi poistaa ko­ko­na­an.

Miksi tällainen röyhkeä paluu tha­tche­ri­laise­en aja­tus­maa­il­maan? Se ve­to­aa aina­kin Sa­ksan pankkijärjestöön, joka il­maisi ”huo­lestu­mise­nsa” vuo­den 2008 kriisin jälkeen te­h­d­yi­stä sinänsä vaa­ti­ma­tto­mista uu­distuksi­sta Wall Stree­ti­llä. Yksi järjestön aktii­visi­m­mista toi­mi­joista tällä sa­ra­lla on Deu­tsche Bank, joka itse­kin kääri vuo­nna 2009 sa­to­ja mi­l­jar­de­ja do­lla­rei­ta Yh­dys­va­lto­jen ke­sku­spankin te­h­dessä ki­inteistöluo­tto­jen tuki­osto­ja.10 Pankkijätti ha­lu­aa ku­mo­ta Wall Stree­tin ke­ske­isen uu­distuksi­in kuu­lu­van Vo­lcke­rin säännön, joka rajaa pankki­en yltiöpäistä riskin­o­ttoa: Deu­tsche Bankin muka­an tämä ”ai­heu­ttaa lii­allista hai­ttaa Yh­dys­va­lto­jen ulko­p­uo­lisi­lle panke­i­lle”. Eu­roo­ppa­laisten vakuu­tus­yhtiöiden etujärjestö Insu­rance Eu­ro­pe taas toi­voo, että TTIP ”poistaa” vaa­ti­mukset pankki­en oma­va­raisuu­sa­steesta, jotka estävät niitä si­joi­tta­masta korke­an riskin ko­hteisi­in.

Deu­tsche Bank on muka­na myös Eu­roo­ppa­laisen pa­l­ve­luse­kto­rin fo­o­ru­missa, joka edistää transa­tlanttista ka­u­ppaa ja toi­voo, että yh­dys­va­lta­laiset vi­ran­omaiset lo­pe­ttaisi­vat puu­ttu­mise­nsa maassa toi­mi­vien ulko­maisten suu­rpankki­en ope­raa­tioi­hin. Atlantin toise­lla puo­le­lla taas toi­vo­taan, että TTIP saisi lo­pu­llise­sti hau­da­ttua aja­tuksen finanssi­transaktioverosta. Eu­roo­pan ko­missio on jo to­dennut, että se­llainen vero olisi risti­rii­dassa WTO:n sääntöjen ka­nssa.11 Vero ei ku­i­tenka­an huo­le­ta Yh­dys­va­lloissa, koska transa­tlanttinen va­paaka­u­ppa lupaa vieläkin pu­htaampaa li­be­ra­lis­mia, ja toisa­a­lta Ka­nsa­invälinen valuutta­rahasto vastustaa ka­ike­nlaisia ra­joi­tuksia pääomien liikke­e­lle.

Säännöste­lyn purka­misha­lut eivät koske vain fi­na­nssi­se­kto­ria. TTIP aikoo avata kilpai­lu­lle myös ka­ikki ”näkymättömät” se­kto­rit eli yleisen edun. Alleki­r­joi­tta­ja­va­ltioi­den on pakko avata kilpai­lu­lle ju­lki­set pa­l­ve­lunsa sekä pidättäydyttävä ka­ike­nlaisi­sta ra­joi­tuksi­sta niitä ulko­maisia toi­mi­joi­ta ko­htaan, jotka ha­lua­vat ky­se­isen maan markki­no­i­lle. Po­lii­ttinen liikku­ma­va­ra ter­vey­denh­uo­llossa, energi­ase­kto­ri­lla, ko­u­lu­tukse­ssa, vesi­h­uo­llossa tai ku­l­je­tuksi­ssa piene­nee ole­ma­tto­miin. Ka­u­pa­llisuu­den ki­i­hko ei jätä rau­haan edes maa­han­muu­ttoa, sillä TTIP:n laa­ti­jat ku­vi­tte­le­vat pystyvänsä määrittämään jopa yhteistä ra­ja­po­li­tiikkaa – epäilemättä helpo­ttaakse­en ni­i­den maa­hantu­loa, joi­lla on ta­va­roi­ta tai pa­l­ve­lui­ta myytävänään.

Muu­ta­man kuu­ka­u­den päästä so­pi­musne­u­vo­tte­lun ta­h­din on määrä tii­vistyä. Washingtoni­ssa on hyvät pe­rus­teet aja­te­lla, että eu­roo­ppa­laiset jo­hta­jat ha­lua­vat ruo­kkia nihkeää ta­lous­ka­s­vua hinna­lla millä hyvänsä, vaikka luo­pu­ma­lla EU:n so­si­aa­lise­sta so­pi­mukse­sta. TTIP:n puo­lta­jien väite siitä, että säännöste­lemätön va­paaka­u­ppa helpo­ttaa ka­u­pankäyntiä ja lisää työpaikko­ja, painaa nähtävästi enemmän kuin pelko yhteisku­nna­llise­sta kriisi­stä.

Eu­roo­pan ja Yh­dys­va­lto­jen väliset tu­lli­muu­rit ovat jo ”riittävän alhaa­lla”, minkä tunnu­staa jopa Yh­dys­va­lto­jen ka­u­ppane­u­vo­tte­li­ja.12 So­pi­muksen laa­ti­jat myöntävät itse­kin, että päällimmäisenä ta­voi­tteena ei ole alentaa sinänsä jo piene­ssä roo­lissa ole­via tu­lliesteitä, vaan ”poistaa, vähentää ja estää turhia ka­nsa­llisen po­li­tiikan il­mauksia”.13 Turhaa on ka­ikki se­llainen po­li­tiikka, joka ra­joi­ttaa va­paa­ta ka­u­ppaa, kuten fi­na­nssisäätely, taiste­lu il­maston lämpene­mistä vastaan tai de­mo­kra­tia.

TTIP:stä on tehty vain vähän se­l­vi­tyksiä ja niissä ei ole pa­l­joaka­an käsi­te­lty so­pi­muksen yhteisku­nna­llisia tai ta­lou­de­llisia se­u­raa­muksia. Usein laina­tussa Epicen (Eu­ro­pean Cent­re for Interna­tional Po­li­tical Econo­my) tu­tki­mukse­ssa to­de­taan ka­u­ppakorke­ako­u­lun aukto­ri­tee­ti­lla, että TTIP:n aika­ansa­a­man trans­atlanttisen ka­u­pan pi­risty­misen myötä väestön vau­raus lisääntyy 3 se­nttiä päivässä henkilöä ko­h­den – vuo­desta 2029 lähtien.14

Sa­massa so­pi­mukse­en opti­mistise­sti su­htau­tu­vassa tu­tki­mukse­ssa arvioi­daan, että Eu­roo­pan ja Yh­dys­va­lto­jen bru­ttoka­nsa­nt­uo­te lisäänt­yi­si 0,06 % so­pi­muksen voi­maantu­lon myötä. Ta­lou­de­llinen ”vaiku­tus” tuntuu suu­re­lta osin ka­ukaa hae­tu­lta, sillä tu­tki­muksen tekijät väittävät va­paaka­u­pa­lla ole­van ”dyna­a­misia” vaiku­tuksia ta­lou­de­llise­en ka­s­vuun, vaikka re­aa­li­maa­il­man ko­ke­mukset ovat säännönmuka­ise­sti olleet päin­vastaisia. Toisa­a­lta noin pientä ka­s­vua on aika ma­h­do­ton edes ha­vai­ta. Vertai­lun vuo­ksi voi­daan to­de­ta, että Applen iPhonen vii­dennen ma­llin tulo markki­no­i­lle ai­heu­tti Yh­dys­va­lloissa ka­h­deksan ke­rtaa suu­rem­man ka­s­vu­pyrähdyksen.

Lähes ka­ikki­en TTIP:iä ko­ske­vien tu­tki­musten ra­hoi­tta­jat ovat va­paaka­u­ppaan myönteise­sti su­htau­tu­via insti­tuu­tioi­ta tai työna­nta­jajärjestöjä. Tämän vuo­ksi so­pi­muksen yhteisku­nna­llisia ku­stannu­ksia ei ole huo­mioi­tu sen pa­rem­min kuin siitä kärsimään jou­tu­via ih­misiä, joi­den määrä voi no­usta sa­toi­hin mi­l­jooni­in. Peli ei ole ku­i­tenka­an pe­la­ttu. Taiste­lut moni­ka­nsa­llista in­vestointiso­pi­musta (MAI), Po­h­jois-Ame­rikan va­paaka­u­ppa-al­ue­tta (NAFTA) sekä use­i­ta WTO-ne­u­vo­tte­luki­er­roksia vastaan ovat oso­i­ttane­et, että ”ka­u­pan” käyttäminen Troi­jan he­vose­na yhteisku­nna­llisten su­o­ja­verkko­jen ha­jo­tta­mise­en ja liike­miespii­rien va­llan lisäämise­en ovat epäonni­stune­et toistu­vasti. On ede­lleen täysin ma­h­do­llista, että näin käy tälläkin ke­r­ra­lla.

1 Katso ”Le nouveau manifeste du capitalisme mondial”, Le Monde diplomatique, helmikuu 1998.

2 ”Some secrecy needed in trade talks: Ron Kirk”, Reuters, 13.5.2012.

3 Zach Carter, ”Elizabeth Warren opposing Obama trade nominee Michael Froman”, 19.6.2013, Huffingtonpost.com

4 ”Table of foreign investor-state cases and claims under NAFTA and other US ’trade’ deals”, Public Citizen, elokuu 2013, www.citizen.org

5 Andrew Martin, ”Treaty disputes roiled by bias charges”, 10.7.2013, Bloomberg.com

6 ”Renco uses US-Peru FTA to evade justice for La Oroya pollution”, Public Citizen, 28.11.2012.

7 ”Ecuador to fight oil dispute fine”, Agence France-Presse, 13.10.2012.

8 Kommenttilausunto transatlanttiseen kumppanuuteen, BIO:n dokumentti, Washington, DC, toukokuu 2013.

9 ”EU-US high level working group on jobs and growth. Response to consultation by EuropaBio and BIO”, http://ec.europa.eu

10 Shahien Nasiripour, ”Fed opens books, revealing European megabanks were biggest beneficiaries”, 10.1.2012, Huffingtonpost.com

11 ”Europe admits speculation taxes a WTO problem”, Public Citizen, 30.4.2010.

12 Yhdysvaltalaisen kauppaneuvottelijan Demetrios Marantisin viesti edustajainhuoneen republikaaniselle puhemiehelle John Boehnerille, Washington DC, 20.3..2013, http://ec.europa.eu

13 Final report. High level working group on jobs and growth”, 11.2.2013, http://ec.europa.eu

14 TAFTA’s trade benefit : A candy bar”, Public Citizen, 11.7.2013.

11/2013. Su­o­mennos Jorma Penttinen. Lori Wa­llach on Public Ci­tizen’s Glo­bal Trade Watch -järjestön jo­hta­ja Washingtoni­ssa, www.​citizen.​org.

AaK)Latvian vuoro yrittää: muuttuuko paperi kullaksi?

Analyysi Euro on kuin harkkomuotti, jonka avulla EU-maat yrittävät valaa paperirahaa kultarahan veroiseksi vakauden ankkuriksi. Länsimaisten valuuttojen klassinen kultakanta kesti kymmeniä vuosia mutta kariutui sata vuotta sitten ensimmäiseen maailmansotaan. Euro on nyt 15-vuotias ja viidettä vuotta velkakriisin kourissa – mutta ei hajalla. Vuoden alussa rahakoe laajeni Latvian verran.

Jan Hurri

5.1.2014

Latvia vaihtoi vuoden ensimmäisenä päivänä latinsa euroiksi, kun siitä tuli Euroopan unionin (EU) talous- ja rahaliiton Emun 18. jäsenmaa. Näin Latvia liittyi osaksi samaa historiallista rahakoetta, johon Suomi on ottanut osaa jo 15 vuotta.
Vain muutaman vuoden euroa vanhempi lati väistyi Latvian raha- ja talousolot mullistavalla rahauudistuksella, joka näyttää kansalaisille suunnatussa virallisessa viestinnässä lähinnä teknisluontoiselta käteisrahan vaihdolta.
Virallisen viestin perusteella näyttää kuin euroon siirtyminen olisi vain tavallista perusteellisempi seteli- ja kolikkouudistus mutta ei sen kummempaa.
Käteisen vaihtuminen ja hintojen vertailu ovat toki rahauudistuksen näkyviä piirteitä – mutta eivät likimainkaan raharemontin tärkeimpiä vaikutuksia.
Paljon tärkeämpi muutos on, että vuodenvaihteessa Latvia luopui raha- ja valuuttapoliittisesta itsenäisyydestä ja sitoutuu tinkimään merkittävällä tavalla myös talouspolitiikan itsenäisyydestä.
Latvia liittyi samaan ennen kokemattomaan rahakokeeseen kuin Suomi ja 16 muuta euromaata aiemmin.
Raha oli kultaa
eikä velkaa
Rahaliittoon liittyminen ja latien vaihtaminen euroiksi on Latvialle suunnilleen saman veroinen – ja ratkaisevalta osin jopa radikaalimpi – rahamullistus kuin jos maa olisi liittynyt länsimaisten valuuttojen klassiseen kultakantaan joskus vuosien 1870 ja 1914 välillä.
Suurin piirtein noin kauan kesti Länsi-Euroopan edellinen edes joten kuten euron kaltainen rahajärjestely. Britannian punnan kultakanta kesti vielä paljon kauemmin, Napoleonin sotien mittaista katkoa lukuun ottamatta aina 1720-luvulta asti.
Kultakantaan perustuvassa rahajärjestelmässä kultakolikot olivat varsinaista rahaa ja setelit olivat eräänlaisia kultatodistuksia, jotka olivat vapaasti vaihdettavissa kultaan.
Järjestelmän vakaus ei kuitenkaan perustunut vain kultaan, vaan lisäksi siihen, että pankeilla oli useimmissa maissa täysi tai likimain täysi varantovelvoite eikä mahdollisuutta luoda lisää rahaa tyhjästä niin runsaasti kuin huvittaa ja niin kuin nykyisin on asian laita.
Rahaa oli liikkeessä niin paljon kuin kultaholvien sisältö salli eikä niin paljon kuin tuhlailunhaluiset hallitukset, rahanahneet pankkiirit tai sen puoleen kulutusjuhlia himoavat kansalaiset halusivat. Raha oli kultaa eikä velkaa niin kuin nyt.
Rahaa syntyi ja lähti liikkeeseen lisää vain sitä mukaa kuin maan kamarasta löytyi uutta kultaa. Tämän takia kultakanta oli rahajärjestelmänä vakaa mutta erittäin jäykkä.
Automaattinen
talousohjaus
Kultakannassa olevien maiden pääomanliikkeet ja ulkomaankauppa olivat vapaita ja vilkkaita. Maailmantalous ja kansainvälinen tavarakauppa kasvoivat kovemmin ja kauemmin kuin milloinkaan ennen tai jälkeen kultakannan.
Kasvua vauhdittivat 1800-luvun teollinen vallankumous ja rahaolojen vakaus. Lyhytaikainen suhdannevaihtelu ja hintavaihtelut olivat hetkittäin rajuja, mutta pitkäaikainen kehitys oli vahvaa ja vakaata.
Pitkäaikainen inflaatiovauhti oli keskimäärin nolla prosenttia eivätkä esimerkiksi keskuspankit juuri piitanneet saati yrittäneet ohjailla yleistä hintakehitystä. Eniten väliä oli raaka-aineiden hinnoilla ja nekin saivat nousta ja laskea niin kuin suhdanteet määräsivät.
Valtiontalouden ja muun julkisen talouden osuus kokonaistuotannosta oli sota-aikoja lukuun ottamatta yleisesti murto-osa nykyisestä. Keskuspankitkaan eivät sekaantuneet talouden ohjailuun yhtään enempää kuin oli kultavarantojen ylläpitämiseksi tarpeen.
Jos inflaatiovauhti karkasi muita maita nopeammaksi, alkoi tuonti kasvaa ja vienti supistua, ja ja vaihtotase painui alijäämäiseksi. Pääomaa – eli kultaa – alkoi virrata maasta ulos ja kansalliset rahoitusolot kiristyivät itsestään. Pian rahahanat kiristyivät lisää, kun keskuspankin oli nostettava korkoa saadakseen pääomavirran kääntymään takaisin.
Rahoitusolot kiristyivät, kunnes kultaa palasi riittävästi. Samalla talous jäähtyi, inflaatio hidastui ja lopulta vaihtotasekin vahvistui. Toki tämä tiesi myös konkursseja ja työttömyyttä, mutta vastaavasti seuraava nousukausikin alkoi nopeasti.
Rahapolitiikka kiristyi ja löystyi automaattisesti kulloisenkin suhdanteen mukaan eikä talouspäättäjien harkinnan tai mielihalujen mukaan.
Kultakytkös
osasyy lamaan
Maailmansotien välillä Suomi ja moni muu Euroopan maa samoin kuin Yhdysvallat sitoivat valuuttansa uudestaan – ja uudella tavalla – kultaan.
Enää kyse ei ollut klassisen kultakannan täydestä ja vapaasta vaihdettavuudesta, vaan kultaan perustuvasta valuuttakurssijärjestelystä. Ainoastaan Britannian punta ja Yhdysvaltain dollari olivat suoraan vaihdettavissa kultaan, kun taas muut valuutat oli sidottu ja vaihdettavissa näihin.
Sotien välisessä ja klassisessa kultakannassa oli yhteistä rahan kytkös kultaan mutta talous- ja rahapolitiikan automaattiohjaus oli mennyttä. Talous ja valtiot alkoivat velkaantua ilman rahapolitiikan automaattisia pidäkkeitä.
Tämä kiinteiden valuuttakurssien mutta osin säänneltyjen pääomaliikkeiden sekajärjestelmä osittain aiheutti 1920-luvun velkakuplan. Velkaantumiselle ei ollut klassisen kultakannan automaattisia pidäkkeitä, joten velkaantumisen oli sananmukaisesti hillitöntä.
Velkakuplaa ja sen puhkeamista seurasi 1930-luvun lama, joka katkaisi valuuttojen kultakytkökset. Maa toisensa jälkeen pyrki vuorollaan eroon lamasta vauhdittamalla vientivetoista kasvua valuuttansa heikentämisellä. Ensin valuuttansa kullasta irrottaneet maat nousivat lamasta ensin.
Saksa piti suurista maista pisimpään kiinni kultakannasta – ja kärsi lamasta eniten.
Saksalaispäättäjät pelkäsivät niin paljon 1920-luvun hyperinflaation toistumista, että he pitivät väkisin kiinni kultakannasta eivätkä sallineet devalvaatiota. Saksa suistui Yhdysvaltojakin syvempään deflatoriseen lamaan, joka osaltaan auttoi natseja valtaan ja vei näin Eurooppaa kohti seuraavaa kaaosta ja suursotaa.
Nixon sulki
kultaikkunan
Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat palasivat entistäkin löyhempään kultakytkökseen sopimalla Yhdysvaltain Bretton Woodsissa järjestelystä, jossa enää dollarin arvo perustui kultaan mutta sekään ei ollut enää kuin hyvin rajoitetusti vaihdettavissa kultaan.
Maailman päävaluuttojen viimeinenkin kytkös kultaan katkesi vuonna 1971, kun Vietnamin sodassa raskaasti velkaantuneen Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon ilmoitti yllättävässä televisiopuheessa "sulkeneensa kultaikkunan".
Sen jälkeen inflaatio kiihtyi kaksinumeroisiin prosenttilukuihin kautta länsimaiden. Inflaatiopyrähdyksen taltuttaminen kesti pari vuosikymmentä eikä inflaatio ole sen koomin täysin kadonnut vieläkään.
Sittemmin rahaolot ovat vakiintuneet pelkästään luottoon perustuvien niin sanottujen paperirahojen sekalaiseksi ja epävakaaksi järjestelmäksi. Keskuspankit säilyttävät holveissaan yhä suuria kultavarantoja, mutta nykyisillä valuutoilla ei ole enää mitään tekemistä kullan tai kullan hinnan kanssa.
Valtioilla tai pankeilla eikä oikeastaan juuri muillakaan talouden toimijoilla ei ole enää minkäänlaisia automaattisia tai luonnollisia rajoituksia velkaantua kuinka paljon tahansa.
Nyt velkaantumiselle asettavat minkäänlaisia pidäkkeitä ainoastaan talouspäättäjien sopimukset ja säännöt – ja pankkiirien kekseliäisyys ja päättäjien itsensä julkeus sääntöjen kiertämisessä.
Eurosta ei erota
niin kuin kullasta
Nixonin kultayllätyksestä selvittyään eurooppalaiset keskuspankkiirit ja poliitikot ovat koetelleet omaa ja kansalaistensa onnea lukuisilla erilaisilla rahajärjestelyillä. Niissä on ollut paljon eroja mutta myös yhteistä.
Mikään niistä ei ole perustunut kultaan tai muuhun luonnonvoimaan kuin poliittiseen tahtoon, hallinnolliseen kokeilunhaluun ja luottoon. Toinen yhteinen piirre on, että tähänastiset kokeilut ovat päättyneet toinen toistaan sekavampaan sekasotkuun.
Nyt rahakoe on euro, joka on toistaiseksi ylivoimaisesti kunnianhimoisin EU:n rahaprojekti. Se on enemmän kuin kiinteiden tai sidottujen valuuttakurssien järjestelmä ja tietyssä mielessä se on jopa enemmän kuin klassinen kultakanta oli.
Euro on kokonaan uusi valuutta, joka on syrjäyttänyt vanhat kansalliset valuutat, kuten viimeksi Latvian latin. Kulta oli vahvimmillaan luja side ja painava ankkuri – mutta se ei syrjäyttänyt kansallisia valuuttoja.
Siksi kullasta irtautuminen oli helppoa siihen verrattuna, mitä euromaan pitäisi tehdä erotakseen rahaliitosta ja vaihtaakseen euron takaisin ikiomaan kansalliseen valuuttaan.
Ei edes ankarimman kriisin koettelema Kreikka ole tohtinut yrittää eroon eurosta. Niinpä euro ei ole hajonnut eikä "tuomiopäivän profeettojen" povaama loppu ole koittanut.
Euro kuin ristinpuu
tai tie talouskuriin
Niin kauan kuin rahaliiton ja euron loppua ei synkistä enteistä huolimatta näy, jatkuu rahakokeilu vailla vertaa. Ja niin kauan euromaat ovat mukana järjestelyssä, jonka keskeiset tavoitteet muistuttavat yli sadan vuoden takaista kultakantaa.
Kultakanta rajoitti kansallisen talous- ja rahapolitiikan harjoittamista hyvin tehokkaasti. Niin yrittää tehdä myös euro.
Kultakanta piti rahan vakaana ja vahvana pakottaen talouden – ja työllisyyden – joustamaan ja mukautumaan suhdanteiden vaihteluun. Samaa yrittää euro.
Talousprofessorit Kevin O'Rourke ja Alan Taylor ovat verranneet euroa kultakantaan ja varoittaneet päättäjiä "naulaamasta kansaa eurosta tehdylle ristille". Heidän mielestään rahaliitto pitäisi uhrata ennemmin kuin se jäsenet.
Talousprofessori Jésus Huerta de Soto puolestaan kiittelee niin sanotun itävaltalaisen talousopin hengessä juuri niitä samoja euron talous- ja rahapolitiikkaa kahlitsevia piirteitä, joita O'Rourke ja Taylor moittivat ristinpuuksi.
Tosin de Sotokin myöntää, että euro tarjoaa teoriassa tehokkaita kurinalaisen politiikan keinoja – joita euromaat ja niiden keskuspankki EKP eivät ole kuitenkaan käyttäneet.
Sen sijaan euromaat ja EKP ovat rikkoneet omia periaatteitaan ja sääntöjään – ja tehneet juuri niitä virheitä, joita olisivat voineet euron avulla välttää. Niinpä euromaat ovat korviaan myöten veloissaan ja velkakriisin kourissa.
Kultakanta teki tehokkaammin sen, mitä euro kompuroiden yrittää.
Tervetuloa koelaboratorioon, Latvia.

Eurokriisin ennustajat puhuivat Taloussanomille Ateenassa

Paavo Teittinen, Ateen

Vuonna 1998 joukko sijoittajia, tutkijoita ja finanssialan ammattilaisia kokoontui Lontooseen puimaan Euroopan tulevaa valuuttaunionia. Konferenssissa paikalla olleet jälkikeynesiläiset professorit Randall Wray ja Jan Kregel ennustivat tuolloin eurokriisin syntymisen hyvin suoraan.
Wray on modernin rahatalouden ja keskuspankkijärjestelmän toimintaan erikoistunut tutkija. Kregel taas akateemisen maailman lisäksi pitkän uran YK:lla tehnyt talouskehityksen ja finanssimarkkinoiden ekspertti. Heidän taustansa näkyy vahvasti heidän yhteneväisissä selityksissään kriisille.
Taloussanomat tapasi kaksikon Ateenassa yhdysvaltalaisen Levy-tutkimusinstituutin järjestämässä eurokriisiä käsittelevässä konferenssissa. He kertoivat näkemyksiään kriisistä nyt viisitoista vuotta ennustustensa jälkeen.
Lue Wrayn haastattelu täältä ja Kregelin täältä.
Ennustukset
vuonna 1998
Ettei kyse olisi vain jälkiviisaudesta, professorit eivät piilotelleet näkemyksiään tuolloin vuosituhannen vaihteessakaan.
Oheiset Kregelin sitaatit on koottu Lontoon konferenssin pohjalta julkaistusta The Launch of the Euro -kirjasta sekä samana vuonna toisessa tilaisuudessa esitetystä puheesta, joka julkaistiin artikkelina vuonna 1999:
– Saksa näyttää irrottavan nimellispalkkojen kasvun tuottavuuden kasvusta. [--] Tällaista politiikkaa ei yksi maa voi soveltaa samaa valuuttaa käyttävien maiden joukossa ilman muihin kohdistuvia negatiivisia vaikutuksia [--] Saksa tulee imemään kotimaista kysyntää muualta EU:sta. [--] Vaihtoehtoisesti voimme sanoa, että Saksa vie työttömyyttä muihin EU-maihin. [--] Yhteisvaluutta vapauttaa eurotaloudet tarpeesta puolustaa valuuttakurssiaan suhteessa Saksan markkaan, mutta se pakottaa ne leikkaamaan nimellisiä palkkojaan puolustaakseen kotimaisen tuotantonsa kilpailukykyä suhteessa Saksan halpeneviin tuotteisiin. [--] Erittäin kovat deflationaariset paineet palkoissa aiheuttavat riskin joko nollainflaatiosta tai jopa deflaatiosta.
Oheiset Wrayn sitaatit taas ovat hänen vuonna 1998 julkaistusta Understanding Modern Money -kirjastaan:
– EMU:ssa rahapolitiikka erotetaan finanssipolitiikasta. [--] Tilanne on analoginen Yhdysvaltoihin, jos siellä olisi keskuspankki mutta vain yksittäisten osavaltioiden valtiovarainministeriöt. [--] Louisianan osavaltio voi aina tarvittaessa luottaa Yhdysvaltain liittovaltion apuun, mutta ei ole lainkaan selvää että yksittäiset EMU-maat ovat yhtä onnekkaita. [--] Jokainen euromaa toteuttaa finanssipolitiikkaa ikään kuin vieraassa valuutassa; budjettivajeiden kerryttäminen vaatii lainaamista tässä vieraassa valuutassa, yksityisten markkinoiden ohjenuorien mukaan.

"Kreikka ei tule ikinä maksamaan velkojaan"

Haastattelu Professori Jan Kregel näkee euron kriisissä yhteneväisyyksiä taannoisen Argentiinan rahoituskriisin kanssa. Kreikan kaltaisille, käytännössä varattomille euromaille on pakko antaa paljon anteeksi.

4.1.2014

Edessäni istuvasta, rusettia käyttävästä herrasmiehestä piti tulla taloustieteen seuraava suuri nimi.
Jan Kregelin paikka John Maynard Keynesin, Joan Robinsonin ja Nicholas Kaldorin kaltaisten Cambridgen yliopiston tuotosten manttelinperijänä oli taattu. Sen sijaan uusklassisen taloustieteen hyökyaalto hukutti 1970-luvun kiihtyvän inflaation ja työttömyyden seurauksena alleen Kregelin koulukunnan.
Vaikka talouspolitiikka lähti toiseen suuntaan, Kregelistä tuli kysytty asiantuntija ympäri maailman. 1990-luvulla hän ennusti euron ajautuvan kriisiin.

– Minulle se oli ilmiselvää, Kregel sanoi Taloussanomille Ateenassa.
Hän työskenteli aikanaan Saksojen yhdistymisen parissa ja katsoi vierestä, kun maa alkoi jäädyttää palkkoja.
– Ei tarvinnut olla nero ymmärtääkseen, että Saksan sisäinen devalvointi johtaisi välittömästi mukautumisongelmiin.
Nämä ongelmat näyttäytyivät vaihtotaseiden epätasapainoina: Saksa alkoi kerryttää suuria ylijäämiä suhteessa muihin. Se johti Etelä-Euroopassa joko kotimaisen yksityisen sektorin tai valtion budjettivajeisiin, Kreikan tapauksessa molempiin.
Mallia
Argentiinasta
Se, mitä seuraavaksi tapahtui, muistuttaa Kregeliä Argentiinan vuosituhannen vaihteen kriisistä. YK:n kauppa- ja kehityskonferenssin pääekonomistina hän seurasi sitä läheltä.
Argentiina oli sitonut valuuttansa dollariin ja avannut rajansa. Paikallinen teollisuus näivettyi ja vaihtotase painui pakkaselle. Ulkomailta tulevat pääomavirrat kuitenkin rahoittivat maan budjettivajetta ja estivät maksutasekriisin syntymisen, Kregel kertoo.
Hänen mukaansa oli selvää, että näin kävisi myös euroalueella. Matalat korot pahensivat tilannetta.
– Euron takia kriisimaiden korkoerot Saksaan käytännössä romahtivat. Monet sijoittajat rikastuivat suunnattomasti, itsekin hedge-rahastossa tuohon aikaan työskennellyt Kregel sanoo.
Jossain vaiheessa sijoittajat ymmärtävät maiden olevan kykenemättömiä maksamaan velkojaan ja kääntävät rahahanat pois päältä. Argentiinakin ajautui konkurssiin 2001, euroalueella kehitys olisi voinut jatkua vielä 3–5 vuotta.
Investointipankki Lehman Brothersin kaatuminen yhdistettynä Kreikan luultua isompiin budjettivajeisiin aiheutti paniikkireaktion. Kävi "todella huono tuuri", sanoo Kregel.
Euro oli EU-komission
epätoivoinen kasvuyritys
Rahaliitto oli syntyessään täysin poliittinen hanke, sanoo Kregel. Euroopan taloudet eivät enää kasvaneet, ja poliittis-taloudellisesta yhdentymisestä oli saatu kaikki mahdollinen irti.
– Komissiossa Jacques Delors ja muut yrittivät rahaliiton avulla pelastaa poliittisen projektin, joka oli kuolemassa. He sanoivat, että euro saa ihmiset taas kiinnostumaan Euroopasta, Kregel kuvailee yhteisvaluutan syntyä.
Hänen mukaansa euro nähtiin myös vastauksena iänikuiseen vaihtotaseiden epätasapainoon Saksan ja Italian välillä. Niillä ei olisi enää väliä, koska vajeet olisivat "sisäisiä", eli samassa valuutassa nimettyjä.
Velkakikkailua
komission siunauksella
Taloudellisia kriteerejä katsottiin euron luomisessa läpi sormien. Esimerkiksi Italialla ei olisi ollut Kregelin mukaan mitään asiaa euroon, mutta poliittisesti se ei voinut jäädä ulkopuolelle.
Maa toimi Kreikan tavoin ja kutsui finanssinikkarit paikalle saadakseen valtion rahoitusaseman näyttämään sopivalta.
– Nämä olivat hyvin yksinkertaisia temppuja. Kvartaaleittain korkoa maksava sadan miljoonan liiran velkakirja muutettiin alennetun nimellisarvon velkakirjaksi. Yhdellä kynänsutaisulla velan arvoa oli vähennetty viidenneksellä ja korot lähetetty 20 vuoden päähän, Kregel sanoo.
– Italialaiset sanoivat avoimesti komission tilastoviranomaiselle Eurostatille toimivansa näin. He taas sanoivat "selvä, se on täysin okei". Kaikki tiesivät tämän. Sinun täytyi olla idiootti, jos et epäillyt mitään.
Tie kriisistä ulos
käy Saksan kautta
Kregelin mukaan kriisiin on useita erilaisia teoreettisia ratkaisuja yhteisestä valtiovarainministeriöstä Euroopan keskuspankin mandaatin muutokseen.
– Lyhyellä tähtäimellä nämä eivät toteudu.
Niin kauan kuin euroon ei tehdä rakennemuutoksia, ratkaisu voi Kregelin mukaan lähteä vain yhdestä paikasta: Saksasta.
Olennaista on ymmärtää, että iso osa Euroopan erinäisiä rahoitusvälineitä "rahoittavista" maista tulee itse tarvitsemaan rahoitusta tulevaisuudessa.
– Onko todennäköistä, että Espanja rahoittaa muita, kun se tulee itse tarvitsemaan rahaa? Ei. Kun käy listaa läpi, jäljelle jäävät Saksa, Suomi, ehkä Itävalta ja Hollanti, Kregel sanoo.
Kreikka ei tule
ikinä maksamaan velkojaan
Nykyisessä eurorakenteessa saksalainen veronmaksaja tulee lopulta kantamaan taakan.
– Pitäisi ymmärtää, ettei sitä voi välttää. Silloin keskustelu muuttuisi täysin nykytilanteesta, jossa Saksa yrittää kaikin keinoin vältellä omien veronmaksajiensa kuormittamista. Ja siitä pääsemme olennaiseen kysymykseen: miten järjestämme asiat niin, että Saksan pitää maksaa mahdollisimman vähän?
Professori epäilee avoimesti Kreikan takaisinmaksukykyä.
– Kreikka ei tule ikinä maksamaan velkojaan. Ei koskaan. Ei ole yksinkertaisesti mitään mahdollisuutta, että näin tulisi käymään.
Kregelin mukaan Saksa voi saada rahojaan takaisin vain antamalla Kreikan hengittää, juuri niin kuin Argentiinan tapauksessa on käynyt. Maa keskeytti maksut velkojille ja keskittyi työllisyyden ja talouskasvun palauttamiseen. Mitä enemmän se kasvoi, sitä enemmän velkojat saivat rahojaan takaisin.
Kregelin mukaan ainoa syy keskustelun välttelemiseen on pelko siitä mitä tapahtuu, kun saksalaiset veronmaksajat ymmärtävät joutuvansa maksumiehiksi.
– Nyt on tälle keskustelulle jo korkea aika.

"Valuutan erottaminen valtiosta oli valtava virhe"

Haastattelu Professori Randall Wray uskoo, että eurokriisissä on kyse valtion ja valuutan erottamisesta. Hän haluaisi isoja muutoksia valuuttaunionin rakenteisiin. Rahapolitiikan itsenäisyyden tärkeys pitää ymmärtää uudelleen.

4.1.2014

Kun euroa hierottiin kasaan 1990-luvulla, se herätti valtavaa innostusta uutena askeleena Euroopan yhdentymisessä. Professori Randall Wray taas näki synkkiä pilviä horisontissa.
– Valuutan erottaminen valtiosta oli valtava virhe. Se oli lähes ennenkuulumatonta ja näytti ehdottomasti siltä, että se tulisi epäonnistumaan, Wray sanoi Taloussanomille Ateenassa.
– Jos otat euron tai minkä tahansa vieraan valuutan käyttöön, tarvitset vero- tai lainarahaa pysyäksesi toiminnallisena.
Markkinat
heräsivät lopulta
Niin kauan kuin markkinat olivat halukkaita rahoittamaan budjettivajeita, rahaliiton rakenne pysyi kasassa.
– Ongelma oli aina se, että jos markkinat alkaisivat ymmärtää että Kreikka ei voi luoda euroja, ne ostaisivat sen velkaa vain korkealla korolla.
Kun euro otettiin käyttöön, nykyisten kriisimaiden korkoerot suhteessa turvallisempaan Saksaan alkoivat laskea.
– Sijoittajat sanoivat: "kappas, nyt Italialla, Kreikalla ja muilla on sama valuutta kuin Saksalla. Riskikin on siis sama". Lopulta ne ymmärsivät päätelmän olleen virhe. Me tiesimme sen alusta asti, ja yllätyimme että markkinoilla kesti kymmenen vuotta tulla samaan johtopäätökseen.
"Finanssikriisi
tappoi euron"
Wrayn mukaan finanssikriisi lopulta paljasti keisarin olevan alasti.
– Finanssikriisi tappoi euron, se paljasti sen ongelmat. Markkinat ymmärsivät lopulta, että Saksa ja Kreikka eivät ole samankaltaisia.
– Koko peli oli ohi. Yksikään maa ei voi maksaa niin korkeita korkoja, jos sen talous kasvaa hyvin heikosti tai jopa negatiivisesti.
Wrayn mukaan Kreikan kaltaisten maiden on "täysin mahdotonta" maksaa velkojaan takaisin nykyisellä politiikalla.
Valuutalla
on väliä
Wray on yksi jälkikeynesiläisen "modernin rahateorian" koulukunnan perustajista, jonka mukaan raha on modernissa rahataloudessa pelkkä julkinen monopoli.
Rahapoliittisen itsenäisyyden hylkääminen muuttaa valtion valuutan liikkeellelaskijasta sen käyttäjäksi.
– Ihmisten on vaikea ymmärtää tätä, koska he luulevat valtion "käyttävän" omassa valuutassaan kerättyjä maksuja. On looginen harha sanoa että veronmaksajat tai lainoittajat rahoittavat valtiota, koska mistä he saisivat rahat? He eivät voi laskea sitä liikkeelle, valtion on tehtävä se ensin jotta he voivat saada sitä.
Ei ole kyse
rahan painamisesta
Perinteisen käsityksen mukaan valtiolla on kolme vaihtoehtoa: verotus, lainaaminen tai "rahan painaminen". Jälkimmäisen väitetään olevan banaanitasavalloille tyypillinen inflaatiota aiheuttava toimenpide.
– Emme puhu "rahan painamisesta". Fedin pääjohtaja Ben Bernanke käyttää termiä "napin painallus". Kyseessä on vain kuvaus siitä miten järjestelmä toimii, ei politiikkasuositus.
– Velkapapereiden liikkeellelasku, verotus ja rahan luonti tapahtuvat kaikki aina, ne eivät ole vaihtoehtoja. Varsinainen rahankäyttö taas on aina vain elektroninen transaktio, ei ole mitään muuta keinoa käyttää rahaa.
Elektroniset transaktiot taas eivät voi loppua, Wray sanoo. Ne ovat kuin numeroita Excel-vihossa.
Mikä merkitys veroilla ja velkapapereilla sitten on? Wrayn mukaan verot luovat kysynnän valuutalle ja sääntelevät kokonaiskysyntää.
Velkapaperit taas ovat rahapolitiikan työkalu: keskuspankki asettaa ohjauskorkotavoitteen ja pitää huolta että järjestelmässä on oikea määrä pankkireservejä. Jos niitä on liikaa, valtio "imee" niitä järjestelmästä myymällä velkapapereita.
Vastaavasti se voi lisätä niitä järjestelmään ostamalla pankkien omistamia arvopapereita.
Pitäisikö Suomen
palata markkaan?
Wray ei kannata euron purkamista vaan sen rakenteiden muuttamista. Tarvitaan muun muassa yhteinen fiskaalinen auktoriteetti. Hän kuitenkin painottaa, miten oman valuutan merkityksen ymmärtämisen on oltava pohjana muutoksille.
– Rahapoliittisesti itsenäiselle maalle budjettivaje itsessään ei ole merkityksellinen, se ei varsinaisesti kerro mitään. Pitää tarkastella asioita joilla on väliä: inflaatio, työttömyys, valuuttakurssi, köyhyys, julkinen infrastruktuuri ja niin edelleen.
– Jos olet rahapoliittisesti itsenäinen, voit viitata kintaalla luottoluokittajille. Ovatko Yhdysvaltain ja Japanin korot nousseet? Eivät, Wray sanoo.
Mutta mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi Suomi palaisi markkaan?
– Jos Suomi lähtisi eurosta, valuuttakurssinne heilahtelisi enemmän. Maahantuontia varten pitäisi myös kerryttää vaihtotaseen ylijäämiä tai muussa tapauksessa kärsiä heikkenevästä valuutasta. Mutta mielestäni Suomen pitäisi työskennellä euroalueen rakenteiden muuttamiseksi.
Ajattelun
vallankumous
Wrayn mukaan juuri kukaan ei tarkastellut euromaiden rahapoliittista itsenäisyyttä valuuttaunionin luonnin yhteydessä. Jostain syystä se unohdettiin.
– 1940-luvulla Abba Lernerin kaltaiset ekonomistit ymmärsivät täysin, että raha on valtion luomus. Näin teki myös Milton Friedman. Sekä oikeisto että vasemmisto ymmärsivät oman valuutan merkityksen.
– Ymmärrys katosi toisen maailmansodan jälkeen. Lopulta olimme siinä tilanteessa, että väittäessämme mitä väitimme eurosta, ihmiset pitivät meitä hulluina.
Unohdusta selittää erityisesti 1970-luvun stagflaatio, joka yhdistettiin pääasiassa väärin perustein valtion rahankäyttöön.
– Tämä ruokki siirtymistä euroon. Monet ajattelivat että valtion ja valuutan erottaminen on hyvä asia, koska silloin valtiot eivät enää kykene käyttämään rahaa vapaasti.
Wray myöntää käsittelemiensä asioiden olevan hankalia. Ajattelu muuttuu hitaasti.
– Ongelmana on asioiden selittäminen niin, että ihmiset eivät pelästy kuoliaaksi. Ajattelu on käännettävä päälaelleen, koska valtavirtainen käsitys on täysin nurinkurinen. Tarvitsemme ajattelun vallankumouksen

"Eurooppaan luvassa 1930-luvun kaltaisia konkursseja"

Perjantai 03.01.2014  Kauppalehti

Valtioiden säästötoimet eivät riitä länsimaiden velkataakkojen sulattamiseen, varoittaa tuore tutkimus, sanovat tutkijat Reinhart ja Rogoff.
Harvardin yliopiston professorien Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffin Kansainvälisen valuuttarahastolle tekemä tutkimus varoittaa, että valtiot aliarvioivat pahemman kerran talouden nykyisen taantuman pituuden ja syvyyden.
Reinhart ja Rogoff näkevät tulevaisuudessa on 1930-luvun kaltaisia valtioiden konkursseja, lainojen uudelleen järjestelyjä, laukkaavaa inflaatiota, rajoitteita pääoman liikkumiselle ja julkisen sektorin finanssialalle kohdistuvat pakkotoimet, kuten antolainauksen kiihdyttäminen tai korkotason muuttaminen poliittisella päätöksellä.
”Valtioiden täytyy suhtautua suurella varauksella siihen oletukseen, että kriisistä selvitään pelkän talouskasvun avulla. Sen sijaan kehittyneiden maiden hallitusten on katsottava enenevässä määrin keinovalikoimaa, jotka tätä nykyä yhdistetään kehittyviin markkinoihin, mutta joita teollisuusmaat käyttivät itsekin vielä äskettäin”, Reinhart ja Rogoff toteavat.
Tutkijoiden mukaan Euroopan maiden kannattaisi muistella ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa, jolloin koko joukko vanhan mantereen valtioita jätti velkansa maksamatta. Myös Yhdysvallat jätti lainojaan rästiin 1930-luvulla.
”Historian ns. kollektiivinen unohtaminen on johtanut nykyisin vallalla oleviin poliittisiin valintoihin, jotka joissain tapauksissa uhkaavat jopa kasvattaa julkisen talouden tervehdyttämisestä koituvaa laskua”, tutkijat huomauttavat.
”Euroopassa finanssikriisi muuttui monissa maissa julkisen talouden velkakriisiksi, mutta nykyinen, silmänsä tosiasioilta sulkeva poliittinen linja olettaa, että talouden normaali kasvuvauhti voidaan saavuttaa jälleen säästötoimien, sinnittelyn ja kasvun yhdistelmällä”, he jatkavat.
Professorien mielestä kehittyneet valtiot nyrpistävät suotta nenäänsä keinoille, joiden katsotaan lukeutuvan kehittymättömämpien talouksien työkalupakkiin, kuten velkajärjestelyä tai korkeampaa inflaatiota. He huomauttavat, että aiemmissa merkittävissä velkakriiseissä juuri nämä keinot ovat olleet avainasemassa valtioiden lainataakasta selviämiselle.
Reinhart ja Rogoff uskovat, että koko joukko Euroopan maita joutuu tulevaisuudessa ottamaan lusikan kauniiseen käteensä ja järjestelmään velkansa uudelleen. Näitä ylivelkaantuneita maita ovat heidän mielestään Irlanti, Portugali, Hollanti, Kreikka, Espanja, Italia sekä Ranska.
He uskovat, että useimmilla mailla kestää vielä keskimäärin kahdeksan vuotta kuroa kiinni finanssikriisin talouteen aiheuttama kuoppa. Tarkastelluista 12 valtiosta vain Yhdysvallat ja Saksa ovat onnistuneet kampeamaan taloutensa takaisin vuotta 2008 edeltäneelle tasolle.
Reinhartin ja Rogoffin tutkimus julkaistiin perjantaina Yhdysvalloissa. Harvardin professorikaksikko tarkastelee siinä sataa pankkikriisiä yli 200 vuoden aikajänteellä. Tutkimuksen tulosten mukaan pankkikriisistä koituvat kustannukset vaikuttavat merkittävästi siihen, kuinka nopeasti taloudet toipuvat kriisistä.
Tutkimuksessa tarkasteltiin 63 kehittyneissä maissa tapahtunutta kriisiä ja 37:ää tapausta suuremmissa kehittyvissä talouksissa. Tulokset kertovat, että 43 prosentissa tapauksista taloudet kokivat kriisin jälkeen kaksoistaantuman.