ظاهرا "تحت فشاربودن واسترس" نه برای "راننده" خوب است ونه برای "دارنده"، چرا که، یکی رابیش ازحدّ چاق وآندیگری رابیش ازحدّ لاغرکرده است!

EKP taituroi jymypotin sijoittajien laariin

Analyysi Euroalueen talouskriisi ja massatyöttömyys ovat yhä täyttä totta, mutta alueen finanssikriisi päättyi yli kaksi vuotta sitten. Näin kävi, kun EKP katkaisi velkakirjojen ja osakkeiden syöksyn ja taiteili finanssimarkkinat jymynousuun. Velkakirjojen ja osakkeiden arvo on parissa vuodessa paisunut tuhansia miljardeja euroja.

16.4.2014

Eurokriisi on edelleen täyttä totta, jos asiaa kysytään kriisimaiden tai miksei Suomenkin työttömiltä ja kaikilta niiltä kansalaisilta, joiden tuloihin talouskriisi ja julkisen talouden vyönkiristykset ovat tehneet isoimpia lovia.

Analyysi

Mutta jos asiaa kysytään Euroopan finanssipelureilta ja muilta finanssivarallisuuden omistajilta, euroalueen rahoituskriisi päättyi jo pari vuotta sitten.
Sen jälkeen alkoi kriisin ja kriisitoimien jako kahteen: tavallista kansaa likeltä liippaavat talouspolitiikan kriisitoimet ovat olleet lähinnä vyönkiristyksiä ja keppiä, kun taas finanssitoimijoita ensin koskevat rahapolitiikan kriisitoimet ovat olleet pääosin porkkanaa.
Parin viime vuoden kurssinousu on ollut hurjaa mutta ei itsestään syntynyttä sattumaa vaan suoraa seurausta euroalueen keskuspankin EKP:n toimista.
Ilman EKP:n huolenpitoa sijoittajat olisivat pahimmassa tapauksessa samassa jamassa kuin miljoonat kriisin koettelemat tavalliset kansalaiset: työtä vailla ja puilla paljailla.
Toki osa sijoittajistakin on kriisin kuluessa polttanut näppinsä, mutta kaiken kaikkiaan finanssimarkkinoiden syöksy päättyi yli kaksi vuotta sitten ja viimeistään toissa syksynä.
Muualla kurssinousu
alkoi viisi vuotta sitten
Maailmanlaajuisen finanssikriisin pahin kurssisyöksy katkesi jo viisi vuotta sitten, kun Yhdysvaltain Fed ja muut maailman suurimmat keskuspankit ryhtyivät toden teolla torjumaan talouden tuomiopäivää.
Vuoden 2009 maaliskuussa maailman osakemarkkinoiden kurssisyöksy katkesi, ja siitä alkoi yhä meneillään oleva kurssinousu. Samalla alkoi vahva kurssinousu riskipitoisten velkakirjojen markkinoilla.
Euroaluetta tuo käänne ei pelastanut, sillä maailmanlaajuisesta kurssikäänteestä ei kulunut vuottakaan ennen kuin euroalueen oma velkakriisi leimahti Kreikan valtion rahoituskriisistä.
Pian olivat muidenkin velkaisimpien eurovaltioiden ja näitä uhkarohkeasti rahoittaneiden pankkien rahoituskuviot solmussa. Siitä alkoivat heikoimpien eurovaltioiden ja koko Länsi-Euroopan pankkien syöksykierre, joka uhkasi repiä koko rahaliiton ja euron hajalle.
Rahaliiton koossa pysymistä ja euron olemassaoloa uhannut kriisi ahdisti euromaat ja niiden yhteisen EKP:n useisiin poikkeuksellisiin kriisitoimiin. Euromaiden kriisitoimet olivat pääosin tehottomia mutta EKP:n toimenpiteet olivat tehokkaampia.
Lopulta EKP esti euroa hajoamasta, mutta samalla se käytännössä loihti kuin tyhjästä finanssisijoittajille miljardien eurojen kurssivoitot.
LTRO tarjosi pankeille
puoli-ilmaista pelirahaa
Ensimmäisen kestävän käänteen EKP sai aikaan, kun se tarjosi euroalueen pankeille yli tuhannen miljardin euron verran poikkeuksellisen pitkäaikaista rahoitusta puoli-ilmaiseksi ja muutoinkin höyhenen kevein ehdoin.
EKP tarjosi pankeille niin sanottua LTRO-rahoitusta (Long Term Refinancing Operation) ensin vuoden 2011 joulukuussa ja uudestaan vuoden 2012 maaliskuussa.
Erittäin suuri osa tästä yhteensä yli tuhannen miljardin euron rahoituksesta päätyi Espanjan ja Italian pankkien käyttöön. Nämä taas sijoittivat erittäin suuren osan LTRO-rahasta Espanjan ja Italian valtioiden velkakirjoihin. EKP tarjosi pankeille tilaisuuden erittäin tuottoisaan velkavipuun – ja pankit tarttuivat tilaisuuteen.
Pankit maksoivat lainarahasta EKP:lle alun perin prosentin korkoa ja saivat sijoituksilleen korkeimmillaan kuuden tai jopa seitsemän prosentin korkotuottoa. Sen jälkeen pankit ovat saaneet hyväkseen vielä samojen velkakirjojen jopa kymmenien prosenttien arvonnousun.
EKP:n hullunhalpa ja yltäkylläinen rahoitus sai aikaan itseään ruokkivan kierteen. Pankkien velkakirjaostot painoivat Espanjan ja Italian valtioiden markkinakorot laskuun, mikä taas nosti samojen velkakirjojen arvoa – ja veti samalla pankkiosakkeetkin nousuun.
LTRO-rahoituksen vaikutus riitti vain niin kauan kuin EKP syötti pankeille ja pankit vastaanottivat lisää rahaa. Keväällä 2012 kriisimaiden korot alkoivat taas nousta ja pankkiosakkeet uupuivat uuteen laskuun.
EKP:n "lopullinen voitto" kriisistä oli vielä näkemättä.
OMT-lupaus oli kuin
iso ilmainen lounas
Keväällä 2012 Espanjan ja varsinkin Italian valtionlainojen markkinakorot alkoivat taas nousta voimakkaasti, kun pankkien kantti ei kestänyt enää jatkaa ostoja. Pienempien kriisimaiden valtionlainat seurasivat perässä.
Samoin pankkiosakkeet painuivat taas raakaan laskuun, ja epäluulo euron kestävyydestä palasi otsikoihin ja kriisikokousten esityslistoille. Pääomaa pakeni taas euroalueelta, ja euro heikkeni suhteessa muihin päävaluuttoihin.
EKP teki seuraavan siirtonsa loppukesästä 2012 julistamalla tekevänsä "kaiken tarvittavan" euron pelastamiseksi. Se esitteli niin sanotun OMT-hätäohjelman (Outright Monetary Transactions), jonka taikavoima onkin tepsinyt siitä lähtien.
Muodollisesti EKP ilmoitti ryhtyvänsä tarvittaessa jopa ennalta rajoittamattomiin kriisivaltioiden velkakirjojen tukiostoihin, jos se katsoo markkinoiden hinnoittelevan velkakirjoihin perusteetonta riskilisää ja jos euron olemassaolo on vaarassa. Toki ostoihin liittyisi vielä iso joukko tiukkoja ehtoja.
Käytännössä tuo OMT-lupaus kuitenkin teki eurovaltioiden velkakirjoista taas suurin piirtein riskittömiä. Lupaus oli nopeimmille finanssipelureille yhtä kuin ilmainen lounas. Se on tähän päivään mennessä nostanut alueen finanssivarallisuuden arvoa rutkasti enemmän kuin edellinen yritys, LTRO-tuki.
Yhdessä nämä EKP:n tukitoimet ovat estäneet euroa hajoamasta – ja tarjonneet siinä sivussa finanssisijoittajille parissa vuodessa arviolta jopa 3 700 miljardin euron kokonaistuoton.
Tuhansien miljardien
eurojen arvonnousu
Koko euroalueen valtionlainamarkkinoiden nimellisarvo on suurin piirtein 7 000 miljardia euroa. Kaikkiaan valtioilla on vielä enemmän velkaa, mutta loput 2 000 miljardia on muuta kuin velkakirjamuotoista pitkäaikaista velkaa.
Velkakirjalainojen arvonnousu on kolmen viime vuoden pohjakosketuksesta tähän päivään yhteensä 26 prosenttia ja euroina arviolta jopa 1 500 miljardia.
Arviot perustuvat uutistoimisto Bloombergin laskemien maakohtaisten valtionlainaindeksien kokonaistuottoon ja eurovaltioiden liikkeessä olevien velkakirjalainojen arvoihin.
Viiden kriisivaltion velkakirjatuotto on vielä roimasti ronskimpi kuin koko euroalueen valtionlainojen tuotto.
Italian, Espanjan, Kreikan, Portugalin ja Irlannin valtioilla on yhteensä liikkeessä lähemmäs 3 000 miljardin euron jälkimarkkinakelpoiset velkakirjat. Summassa ei ole mukana erilaisten "pelastuspakettien" hätäluottoja.
Tuon markkinaehtoisen velkapotin käypä arvo on noussut kolmen viime vuoden pohjakosketuksesta huikeat 52 prosenttia eli arviolta jopa pyöreät 1 000 miljardia euroa.
Tämä toki sisältyy kaikkien alueen valtionlainojen kokonaistuottoon. Koko euroalueen velkakirjamarkkinoiden kokonaistuotosta ylivoimaisesti suurin osa on peräisin juuri kriisivaltioiden lainapapereiden arvonnoususta.
Pankkiosakkeiden
raju kurssinousu
Suunnilleen samaan aikaan velkakirjamarkkinoiden käänteen kanssa kääntyivät myös koko Länsi-Euroopan pankkiosakkeet – ja niiden perässä alueen muutkin osakkeet – uuteen nousuun.
Pankkiosakkeet nousivat ensin EKP:n LTRO-tuen ansiosta voimakkaasti, mutta ne painuivat uuteen laskuun pian rahoitustuen ehdyttyä. Uusi jyrkkä lasku päättyi vasta EKP:n esitettyä käänteen tekevän OMT-lupauksensa, josta alkanut nousu jatkuu yhä.
Länsi-Euroopan pankkiosakkeiden kokonaistuotto on vuoden 2012 heinäkuusta tämän viikon tiistaihin peräti 84 prosenttia. Tämä on Stoxx Europe 600 Banks -indeksin kokonaistuotto, jossa ovat mukana kurssinousu ja osingot.
Pankkiosakkeiden markkina-arvo on noin 920 miljardia euroa, joten kyseisen indeksin kuvaama kokonaistuotto on euroina 418 miljardia.
Kaikkien Länsi-Euroopan 600 suurimman pörssiyhtiön markkina-arvo on lähes 5 900 miljardia euroa, joka on parissa vuodessa paisunut osinkotuottoineen runsaat 2 200 miljardia euroa.
Riskisijoittajat ovat saaneet kriisivaltioiden velkakirjoista ja Länsi-Euroopan pankkiosakkeista parissa vuodessa 1 400 miljardin euron kokonaistuoton.
Kaikkien eurovaltioiden velkakirjalainojen ja Länsi-Euroopan pörssiosakkeiden vastaava kokonaistuotto on euroina arviolta jopa 3 700 miljardia euroa.
Valmisteilla uusi
ilmainen lounas
EKP:n käänteen tekevät tukitoimet ja niistä alkanut kurssinousu niin eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla kuin alueen osakepörsseissä ovat houkutelleet kurssijuhliin mukaan suuren määrän sijoituspääomaa myös euroalueen ulkopuolelta.
Tämä pääomavirta muista valuutoista ja muiden markkinoiden sijoituskohteista on ollut omiaan voimistamaan euroalueen kurssikehitystä. Mutta se on ollut omiaan voimistamaan myös itse euron kurssikehitystä – EKP:n mielestä jo liikaakin.
Euron arvo on valuuttamarkkinoilla vahvistunut esimerkiksi suhteessa Yhdysvaltain dollariin likimain 15 prosenttia sen jälkeen, kun EKP esitti OMT-lupauksensa toissa kesänä.
Euron taalakurssi oli vuoden 2012 heinäkuun lopussa alimmillaan 1,205 ja tämän viikon tiistaina se oli 1,380. Muutos suhteessa Japanin jeniin on vielä suurempi.
EKP ei yleensä puutu euron valuuttakurssiin mitenkään, mutta viime aikoina EKP:n johtajat ovat esittäneet huolensa euron liiallisesta vahvistumisesta. He arvioivat euron vahvistumisen jo aiheuttavan talouteen deflatorisia paineita.
Niinpä EKP harkitseekin taas uusia poikkeuksellisia kriisitoimia saadakseen euron heikkenemään ja euroalueen inflaation virkoamaan. Se valmistautuu vastaamaan osin itse alulle panemaansa markkinakehitykseen.
Ja mikä olisi johdonmukaisempaa vastalääkettä tukitoimien tahattomiin sivuvaikutuksiin kuin panna toteen uusia tukitoimia? Suunnitteilla on esimerkiksi laajamittaisia velkakirjaostoja – ja finanssitoimijoille taas uusi ilmainen lounas.

Aak)Tämän takia sinäkin maksat asunnostasi liikaa

Rahatalouden ravintoketju alkaa pankeista ja päättyy velkaisiin kotitalouksiin. Ketjua pitää koossa velkaan perustuvan talouden sideaine, vakuudet. Keskuspankit tekevät kaikkensa, jotta vakuusarvot mieluummin nousevat kuin laskevat. Ne haluavat pitää luotonannon ja rahan tarjonnan vauhdissa. Siksi sinunkin asuntosi maksaa liikaa. 

Jan Hurri

9.4.2014

Nykyaikaisen rahatalouden ravintoketju alkaa keskuspankeista ja pankeista, jotka ovat ketjun huipulla. Ketjun häntäpäässä ovat velkaiset kotitaloudet, jotka ovat ketjun välttämätöntä ravintoa ja rahatalouden planktonia.

Analyysi

Viime vuosien velkakriisi ja kriisitoimet ovat osoittaneet, että talous- ja rahaviranomaiset tuntevat tarkoin tämän ravintoketjun ja sen osien tärkeysjärjestyksen.
Pankit ovat ennen kriisiä ja kriisin kuluessa olleet etusijalla. Lasku lankeaa verojaan ja velkojaan maksaville kotitalouksille.
Tämän ravintoketjun rakenne ja järjestys ei ole kriisitoimien tuottama uutuus, vaan liittyy nykyaikaisen rahatalouden ja nykyaikaisen rahan ominaispiirteisiin.
Rahoituksen ravintoketjusta ja sen vaalimisesta johtuu tavallaan sekin, miksi me maksamme esimerkiksi asumisesta niin paljon kuin maksamme.
EKP ulkoistanut rahan
tuotannon pankeille
Euroalueen rahoituksen ravintoketju alkaa alueen keskuspankista EKP:stä, joka omistaa rahaliiton ainoan laillisen rahan, euron, tekijänoikeudet. Seuraavaksi ylimpänä ketjun huipulla ovat alueen liikepankit ja muut yksityiset rahoituslaitokset.
Vaikka EKP omistaa euron tekijänoikeudet, se ei itse tuota euroalueen liikkeessä olevasta rahasta kuin käteiset setelit ja kolikot.
Suurin osa liikkeessä olevasta virallisesta rahasta on erityyppisiä pankkitalletuksia ja muunlaisia rahaeriä kuin kahisevaa tai kilisevää käteistä. Suurimman osan rahan tuotannosta EKP onkin ulkoistanut alueen pankkijärjestelmälle.
Talletuksia kertyy säästäväisen ja varakkaan kansanosan tileille, mutta alun perin talletusraha ei kuitenkaan synny säästöistä vaan luotoista.
Liikepankit luovat talletusrahaa uusia luottoja myöntämällä. Jokainen myönnetty ja nostettu pankkiluotto, kuten uusi asuntolaina, synnyttää automaattisesti myös määränsä verran talletusrahaa.
Nykyrahan velkaan perustuvasta luonteesta johtuu, että eurojenkin määrä kasvaa vain sillä ehdolla, että pankkien asiakkaat suostuvat ja haluavat velkaantua lisää, ja että pankeilla on halua ja kykyä luottojen myöntämiseen.
Tästä taas johtuu, miksi esimerkiksi EKP haluaa velkaantumisen mieluummin jatkuvan kuin päättyvän tai edes hidastuvan. Ja tästä taas johtuu, miksi EKP haluaa esimerkiksi asuntojen mieluummin kallistuvan kuin halpenevan.
Peruskuvaus
rahan synnystä
Euroalueella niin kuin käytännössä kaikkialla muuallakin vallitseva talousjärjestelmä perustuu tätä nykyä velkarahoitukseen. Samoin euro ja muut nykyaikaiset rahat perustuvat velkaan. Lyhyesti sanottuna luotonvarainen raha on pohjimmiltaan velkaa.
Tämä pelkistävä kuvaus nykyrahan perusluonteesta ei ole salaliitto eikä salaisuus, vaan se kuvaa nykyaikaisen rahajärjestelmän peruspiirteitä.
Aihe nousi talouskeskusteluun, kun Britannian keskuspankki Bank of England (BoE) kertasi rahan perusolemuksen viime kuussa julkaisemassaan artikkelissa.
Pääpiirteissään samanlainen kuvaus löytyy ennestään Suomen Pankin julkaisuista.
Keskuspankkien "raha on velkaa" ja "pankkiluotot luovat rahaa" -peruskuvaukset ovat selkeitä johdantoja aiheeseen, mutta ne kuvaavat vain yhden pienen osan rahajärjestelmästämme.
Pankkien luoma talletusraha on varsin pieni osa kaikesta liikkeessä olevasta rahasta ja rahan kaltaisesta muusta likviditeetistä. Koko rahajärjestelmän ravintoketju onkin pitempi ja monimutkaisempi kuin pankkiluotoista talletuksiin.
Johdannaisia 10 kertaa
enemmän kuin luottoja
Pankkiluottoja on eri puolilla maapalloa nostettuna eri käyttötarkoituksiin yhteensä noin 50 000 miljardia euroa. Suomen Pankin ja BoE:n kertaaman rahan peruskuvauksen mukaan sama summa on luottojen nostohetkellä muuttunut talletuksiksi.
Luottojen synnyttämä talletusraha on kuitenkin vain jäävuoren huippu.
Kaikenlaista ja -tyyppistä rahaa ja rahan veroista muuta likviditeettiä on maailman rahoitusjärjestelmän eri osissa yhteensä suurin piirtein 775 000 miljardia euroa – yli 15 kertaa pelkkien pankkiluottojen verran.
Rahasummat on koottu eri lähteiden tilastoja yhdistelemällä, joten ne ovat vain suuntaa antavia. Luvuissa voi olla yhtä hyvin puutteita kuin päällekkäisyyttä. Ne ovat viime vuoden lopulta.
Suurimmat rahasummat tai rahan kaltaisen muun likviditeetin tilastoluvut löytyvät Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n johdannaismarkkinoiden tilastoista, joiden loppusumma on 590 000 miljardia euroa.
Finanssijohdannaiset eivät sisälly keskuspankkien virallisiin rahatilastoihin eivätkä johdannaissopimukset ole keskuspankkien mukaan virallista rahaa. Ne ovat eräänlaista virtuaalista korvikerahaa, jota käyttämällä pankkien ja muiden finanssitoimijoiden on mahdollista toteuttaa mitä moninaisimpia liiketoimia "oikeaa" rahaa toimiin sitomatta.
Johdannaisten keskeinen tarkoitus on vapauttaa "oikeaa" rahaa muuhun tarkoitukseen. Näin niin sanottu varjopankkijärjestelmä synnyttää likviditeettiä samaan tapaan "tyhjästä" kuin pankkiluotot synnyttävät talletuksia.
Pankkiluottoja
50 000 miljardia
Arvopaperimuotoista luottoa, kuten valtioiden, pankkien ja yritysten liikkeeseen laskemia velkakirjoja on maailman pankkien ja sijoittajien hallussa yhteensä 85 000 miljardin euron nimellisarvosta.
Tämä summa ilmenee Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kokoamista tilastoista.
Tavanomaiset pankkiluotot ovat keskuspankkien rahakuvauksissa ja virallisen talletusrahan luomiskertomuksessa tärkeämpiä kuin arvopaperimuotoinen velka tai varsinkaan finanssimarkkinoiden johdannaissopimuksin luoma likviditeetti.
Silti pankkiluottoja – tai pankkiluottojen luomaa talletusrahaa – on "vain" vähän yli 50 000 miljardia euroa. Käteistä ja muuta rahaperustaa on runsas kymmenesosa pankkiluottojen määrästä, suurin piirtein 6 000 miljardia euroa.
Rahatilastoja ja niiden kuvaamaa erityyppistä virallista ja epävirallista rahaa ja muuta likviditeettiä yhdistää yksi yhteinen tekijä, joka sitoo ne myös kiinteäksi osaksi samaa rahoituksen ravintoketjua.
Tuo yhdistävä tekijä on kaikkien luottosopimusten ja näin ollen myös kaiken luottoon perustuvan rahan perusta: vakuudet.
Luotot eivät synny
täysin tyhjästä
Rahan luomiskertomukset pelkistävät usein rahan syntyä väittämällä, että pankit luovat rahaa tyhjästä. Luotot eivät kuitenkaan synny täysin typötyhjästä, vaan yleensä pankit vaativat luoton turvaksi vakuuden.
Vakuuksilla ja vakuuksien arvolla on velkavetoisessa taloudessa sitä suurempi ja keskeisempi merkitys mitä runsaammin liikkeessä on erityyppistä luottoa ja luottoon perustuvaa likviditeettiä.
Nopealiikkeisten finanssimarkkinoiden tärkeintä vakuusainesta ovat erityyppiset arvopaperit, kuten velkakirjamuotoiset lainasaatavat ja pörssiosakkeet.
Tästä syystä moni maailman suurista keskuspankeista on kriisin kuluessa julkisesti myöntänyt suuntaavansa mittavia tukitoimia juuri finanssimarkkinoille velkakirjojen ja pörssiosakkeiden hintoja ja vakuusarvoja nostaakseen.
EKP ei ole moista myöntänyt mutta senkin tukitoimet ovat radikaalisti nostaneet euroalueen pankkien osakekursseja sekä pankkien ja muiden sijoittajien hallussa olevien velkakirjojen arvoa.
Tukitoimien lienee tarkoitus rohkaista uutta luotonantoa, mutta tämä toive on toistaiseksi jäänyt toteutumatta. Euroalueen luotonanto on ollut hyvin heikkoa. Sen sijaan velkakirjojen ja pankkiosakkeiden arvonnousu on totta.
(HUOM!)
Keskuspankkien
tuki vakuusarvoille
Valtioiden ja muiden liikkeeseen laskijoiden velkakirjat sekä pörssiosakkeet ovat käypää ainesta pankkiluottojen vakuudeksi. Kuitenkin vakuuskäytössä kautta maailman tärkeintä ainesta ovat asunto- ja kiinteistövarallisuus.
Suomessakin asunnot ja muunlaiset kiinteistöt ovat kotitalouksien tärkeintä varallisuutta – jolla on aivan keskeinen tehtävä uuden velkarahoituksen perustana. Kyseisen vakuusaineksen käyttökelpoisuus ja riittävyys uusien luottojen vakuudeksi riippuu aivan olennaisella tavalla hinnoista.
EKP haluaa, että vakuuksia on tarjolla uusien luottojen perustaksi yllin kyllin. Sillä ei ole keinoja vaikuttaa rakentamiseen, mutta kylläkin asuntojen ja kiinteistöjen hintakehitykseen.
Keskeinen vaikutuskeino on rahan hinta. Sen avulla EKP haluaa varmistaa, että asuntojenkin hinnat mieluummin nousevat kuin pysyvät aloillaan tai laskevat.
Ellei rahan hinta tepsi, voi EKP ryhtyä muiden keskuspankkien tavoin tukemaan asuntojen ja arvopapereiden vakuusarvojen kehitystä uusin tukitoimin, kuten jonkinlaisin velkakirjamarkkinoiden tukiostoin.
Ketjun viimeiset
maksavat laskun
Keskuspankkien rahakuvauksista ei löydy rahoituksen ravintoketjun viimeistä lenkkiä, mutta se löytyy kenen tahansa suomalaisenkin nuoren polven kansalaisen arjesta.
Jokainen omaan asuntoon esimerkiksi Suomen suurissa kaupungeissa ja varsinkin pääkaupunkiseudulla muuttava nuori joutuu maksamaan asumisestaan kovemman hinnan kuin hänen vanhempansa ovat todennäköisesti maksaneet.
Asumisen kalleus on monen onnettoman vaikutuksen summa, mutta yksi keskeinen joskin vaikeasti erottuva vaikuttaja on tapa, jolla asuntojen hinnat kytkeytyvät juuri vakuusarvojen kautta velkavetoisen rahoitus- ja talousjärjestelmän suureen kuvaan.
Tuskin EKP haluaa ylläpitää asuntojen tai erilaisten arvopaperien mahdollisimman korkeita hintoja uusien ostajien kiusaksi tai varallisuuden vanhoja omistajia suosiakseen ja näistä entistäkin varakkaampia avittaakseen.
Ehkä EKP vain haluaa, että uusia luottoja – ja samalla uutta rahaa – lähtisi mahdollisimman liukkaasti liikkeelle. Tämä on kuitenkin vähemmän varmaa kuin se, mitä rahoituksen ravintoketjun loppupäässä tapahtuu.
Suomalaisetkin maksavat pääosin samoista vanhoista asumuksistaan sukupolvi sukupolvelta enemmän, jotta vanhan polven paperivarallisuus säilyy tai mieluummin kasvaa – ja jotta pankkien liiketoiminta on mahdollisimman tuottoisaa.
Oikaisu: Tekstistä korjattu 9.4. klo 12.30 väärä väite, jonka mukaan johdannaisia on yli sata kertaa luottojen verran. Suhde on yli kymmenkertainen.

Suomella outo hinku maksaa muiden velkoja

Analyysi Suomen sanavalta euroalueen pankkiunionissa jäänee luultua pienemmäksi ja velvoite yhteisen kassan kartuttamiseksi voi koittaa luultua aiemmin. Suomi päätynee maksamaan muiden velkoja ja kantamaan muiden pankkiriskejä. Jostakin syystä kiire on silti kova, vaikka kaavailtu pankkiunioni ei lopeta tätä kriisiä eikä estä seuraavaa.

Jan Hurri

26.3.2014

Suomi ja muut pienten pankkiriskien pienet euromaat pääsevät kantamaan suurempiensa pankkiriskejä nopeammin ja varmemmin kuin oli tarkoitus.

Analyysi

Tältä ainakin näyttää niiden tietojen perusteella, joita on tihkunut julkisuuteen asti europäättäjien viime viikolla suljetuin ovin pitämästä peräti 16-tuntisesta maraton-kokouksesta.
Kokouksessa toisiaan väsyttivät euromaiden, EU:n parlamentin ja EU:n komission edustajat avustajineen. Kokousuutisten mukaan ensin väsyivät euromaiden edustajat, ja sitkeimpiä olivat parlamentin ja komission edustajat.
Kyse oli pankkiunionin toisen vaiheen eli niin sanotun kriisinratkaisumekanismin ja -rahaston perustamisen ja päätöksenteon periaatteista.
Kokouksesta tihkuneiden tietojen perusteella kriisimekanismin ja -rahaston on tarkoitus toimia aiottua keskitetymmin päätöksin, siirtyä yhteiselle vastuulle aiottua nopeammin ja saada tavoitellut rahastot koottua aiemmin aiottua nopeammin.
Euromaiden ministerineuvosto on julkaissut sopimuksista yhden niukkasanaisen tiedotteen, jota ovat kirjoituksillaan täydentäneet muun muassa talouslehti Financial Times, uutistoimisto Bloomberg sekä joukko rahakeskusten suurpankkeja.
Uutisten perusteella kriisimekanismi ja -rahasto voivat hyödyttää hieman aiottua nopeammin ja varmemmin suurten pankkiriskien jäsenmaita, finanssikeskusten suurpankkeja ja EU:n toimielimiä, kuten komissiota ja euromaiden keskuspankkia EKP:tä.
Suomi ei kuulu todennäköisiin hyötyjiin. Sen sijaan Suomi edustaa tässäkin järjestelyssä todennäköisiä maksajia, sillä Suomi pääsee entistä varmemmin ja nopeammin kantamaan muiden pankkiriskejä ja maksamaan muiden velkoja.
Pankeilla ehkä satojen
miljardien pääomatarve
Finanssikeskusten suurpankit, kuten ranskalainen Societe Generale, saksalainen Deutsche Bank ja yhdysvaltalainen Citigroup, ovat arvioineet tuoreissa markkinakatsauksissaan pankkiunionin edistymisen lievästi myönteiseksi uutiseksi.
Kriisimekanismin ja -rahaston kiirehtiminen ja päätösvallan keskittäminen jäsenmailta EU:n toimielimille ovat pankkien tulkinnoissa lievästi myönteisiä muutoksia, sillä ne nopeuttavat ja tehostavat aikanaan tarvittavia kriisitoimia.
Muutokset ovat kuitenkin vain lievästi myönteisiä eivätkä suinkaan todellisia ilouutisia, sillä kriisimekanismi tai -rahasto eivät edes teoriassa ehdi samaan tahtiin kuin EKP:n jo vireille panemat pankkien tehotarkastukset.
Kriisitoimia, kuten ongelmapankkien saattohoitoa, aikanaan toteuttava kriisimekanismi on tarkoitus panna alulle ensi vuoden alusta ja kriisitoimia aikanaan rahoittava kriisirahasto vuotta myöhemmin.
EKP toteuttaa omat pankkien tehotarkastuksensa yhdessä EU:n jo ennestään toiminnassa olevan pankkiviranomaisen EBA:n kanssa tämän vuoden lokakuuhun mennessä.
EKP:n ja EBA:n pankkitarkastuksissa mahdollisesti esiin tulevat pääomatarpeet eivät saa apua kriisimekanismilta tai -rahastolta, joten niiden kanssa jäsenmaat joutunevat painimaan omin voimin – tai muiden euromaiden rahoitustuen avulla.
Rahoitustutkijat ja markkinatoimijat ovat laatineet lukuisia arvioita EKP:n ja EBA:n testien mahdollisista lopputuloksista. Arvioiden perusteella euroalueen suurimpien pankkien taseista voi ilmetä yhteensä jopa satojen miljardien eurojen uuden pääoman tarve.
Suomesta testeihin päätyvät Nordea Pankki Suomi, OP-Pohjola ja Danske Bank Suomi. Yksikään Taloussanomien näkemä riippumaton arvio ei povaa tälle kolmikolle järin suuria pääomarästejä.
Tarkastukset vain niin
tiukkoja kuin on rahkeita
EKP valmistelee tasetarkastuksillaan omaa keskitetyn pankkivalvojan tehtäväänsä, jonka se ottaa vastuulleen ensi vuoden alussa. Pankkien laajojen tasetarkastusten tarkoitus on varmistaa, että pankkien vanhat piilotappiot ja pääomapuutteet siivotaan pois päiviltä ennen kuin EKP ottaa ne valvontaansa.
Tasetarkastusten merkitys on erittäin suuri, sillä läpivalaisun läpäisseet ja mahdolliset pääomapuutteensa paikanneet pankit ovat vastedes pankkiunionin eivätkä suinkaan oman kotivaltionsa vastuulla.
EKP:llä on tarkastuksissaan kaksi keskenään ristiriitaista ongelmaa. Uskottavuutensa vuoksi EKP:n on pakko "paljastaa" riittävän suuri määrä puutteita ja pakottaa riittävän monta pankkia pääoman korotuksiin tai jopa lopettamaan.
Se ei voi kuitenkaan vaarantaa euroalueen rahoitusvakautta vaatimalla enempää pääoman vahvistuksia kuin pankeilla on mahdollisuuksia hankkia uutta pääomaa.
EKP on määritellyt pankkitarkastusten keskeiseksi tavoitteeksi luottamuksen kohentamisen, joten se tuskin haluaa varta vasten vaarantaa tuota ennestään liian heikkoa luottamusta. Tämä on omiaan hillitsemään tarkastusten ankaruutta.
Tästä pankkiunionin perustamisvaiheen ristiriidasta koituu Suomelle erityinen lisäriski, sillä pankkiunionin vastuulle lipsahtaa melkoisen varmasti kohtalainen määrä pankkien "vanhoja syntejä" eli pankkien kotivaltioiden vastuulle kuuluvia riskejä.
Suomen sanavalta
jää pienemmäksi
EKP:n jo perusteilla oleva keskitetty pankkivalvonta ottaa vastuulleen ensin euroalueen suurimpien pankkien valvonnan, mutta se voi alusta asti määrätä myös pienten pankkien valvontatoimia.
Todennäköisesti EKP myös päättää, milloin sen valvontaan kuuluvissa pankeissa on tarpeen ryhtyä kriisitoimiin, kuten viranomaisohjaukseen, pääomien vahvistamiseen tai liiketoimintojen lopetuksiin.
Itse kriisitoimista päättää erityinen kriisinhallintaviranomainen, jonka hallintoa koskevat suunnitelmat ovat herättäneet markkinatoimijoiden parissa kauhunsekaista hilpeyttä kaikkiin jäsenmaihin ulottuvine päätösketjuineen. Ilmeisesti viime viikon sopimuksiin kuuluu hallinnon tehostaminen.
Suomelle ja muille pienille jäsenmaille kriisitoimiin liittyvien päätösten "tehostaminen" ja menettelyn "virtaviivaistaminen" tarkoittanee kansallisen päätösvallan siirtymistä EU:n toimielimille ja mahdollisesti suurimmille jäsenmaille.
Kriisirahasto pysynee jo aiemmin suunnitellun 55 miljardin euron pääomatavoitteessa, joskin tuo summa on tarkoitus koota hieman aiemmin kaavailtua nopeammin. Sekin on ennallaan, että summa kootaan pankeille määrättävillä maksuilla, joskaan niiden laskentaperusteita ei ole tiedossa.
Summa on maksuja maksavien pankkien mielestä suuri mutta samalla se on niin pieni, että seuraavassa suuressa pankkikriisissä veronmaksajat maksavat yhtä varmasti kuin ovat maksaneet viiden viime vuoden kriisissä.
Sillä erotuksella, että seuraavassa suuressa pankkikriisissä suomalaiset veronmaksajat pelastavat muiden maiden pankkeja ja näiden rahoittajia vielä "tehokkaammin" ja "virtaviivaisemmin" kuin tämän kriisin "niskalenkkejä" ja "palomuureja" rahoittamalla ovat tehneet.
Toiveajattelua
ja pilvilinnoja
Pankkiunionin muskeleiksi kaavaillun kriisirahaston sekä kriisipankeille määrättävän "sijoittajavastuun" avulla on tarkoitus varmistaa kaksi asiaa: että pankkikriisejä ei enää ilmaannu, ja jos kuitenkin ilmaantuu, että veronmaksajat eivät joudu maksamaan viuluja.
Kaavailut vaikuttavat toiveajattelulta tai suorastaan lapsellisilta pilvilinnoilta, sillä moista itse itsensä pinteestä pelastavaa pankkijärjestelmää ei ole milloinkaan esiintynyt missään edes etäisesti markkinatalouteen viittaavassa talousjärjestelmässä.
Sen sijaan maailman suurimman pankkiunionin – ja sen puoleen ihka aidon liittovaltion – Yhdysvaltain varsin sakea finanssi- ja pankkikriisien historia kertoo täysin vastakkaisesta kehityksestä kuin kriisien torjumisesta tai pankkien ja valtion kohtalonyhteyden katkeamisesta.
Yhdysvaltain esimerkki vihjaa, että omalla vastuullaan toimivia osa- tai jäsenvaltioita suurempi ja vahvempi pankkiunioni tai liittovaltio tarjoaa turvaverkkoineen pankeille tilaisuuden kasvaa entistäkin suuremmiksi. Niinpä myös pankkiriskit – ja aika ajoin koittavat uudet kriisit – paisuvat entistä suuremmiksi.
Sijoittajavastuu
jäänyt uhoamiseksi
Pankkiunionille kaavailtu 55 miljardin euron kriisirahasto ei olisi tämänkertaisessa kriisissä riittänyt edes Irlannin pankkien pelastamiseen, saati kaikkien kriisimaiden kaikkien kriisipankkien pystyssä pitämiseen.
Sijoittajavastuulla uhoaminen on sekin epäuskottavaa, eikä se tepsine suureen pankkikriisiin sen paremmin kuin ennenkään.
Sijoittajavastuusta uhoavat nyt samat europäättäjät, jotka ovat viiden viime vuoden ajan tehneet kaikkensa kriisimaita rahoittaneiden pankkien ja pankkien rahoittajien suojelemiseksi – veronmaksajien kustannuksella. Toki päättäjätkin voivat muuttua, mutta tuskin sitä varmana kannattaa pitää.
Siksi vaikuttaa ennemmin oudolta kuin luontevalta, että Suomi näyttää kiirehtivän suurten pankkimaiden tavoin pankkiunionin valmistelua.
Aivan kuin Suomi varmistelisi omaa paikkaansa jonossa, kun seuraavan kerran on aika maksaa muiden velkoja ja pelastaa muiden maiden pankkeja.

Chartalismista

Chartalismin keskeisiä väittämiä on kaksi. Ensinnäkin kaikki yksityisten pankkien väliset maksut selvitetään aina valtiorahalla (keskuspankkirahalla). Toiseksi rahapoliittisesti suvereeni valtio kuluttaa pääasiassa omassa valuutassaan ja hyväksyy verojen sekä muiden yksityisen talouden toimijoille asettamiensa maksujen suorituksissa ainoastaan omaa valuuttaansa.
Valtioraha saavutti erityisasemansa esimodernien valtiorakenteiden muodostumisen seurauksena. Kun hallitsijat olivat saavuttaneet väkivaltamonopolin jollakin rajatulla maantieteellisellä alueella, pystyivät he langettamaan alueellaan asuville kansalaisille erilaisia vero-, sakko- ja tullimaksuja. Nämä maksut oli suoritettava yleensä valtion liikkeelle laskemilla kolikoilla. Tämä on kiinnostavaa, sillä kolikot olivat symboloineet jo akseliajalta lähtien valtion (tai ”hallitsijan”) velkaa alamaisilleen. Kolikoita oli annettu palkkioksi valtion työntekijöille, etenkin sotavoimille. Kolikoita vastaan sotilaat taas saivat halutessaan valtiolta hyödykkeitä, mutta usein kolikot myös myytiin eteenpäin, sillä joillakin muilla talouden toimijoilla saattoi olla suurempi halu hankkia valtion tarjoamia hyödykkeitä kuin sotilailla.
Tehokkaiden verotusjärjestelmien kehittyminen mahdollisti valtion luopumisen hyödykkeiden maksamisesta kolikoiden haltijoille. Kun valtio päätti, että lähes kaikki sen alueella asuvat ihmiset (ja myöhemmin myös muut oikeushenkilöt) ovat verovelvollisia ja verot pitää maksaa valtion kolikoissa, tuli kaikille yksityisen talouden toimijoille tarpeelliseksi hankkia riittävästi valtion valuuttaa. Näin ollen yksityisen talouden toimijoista tuli entistä halukkaampia ostamaan valtion työntekijöiden saamia kolikoita: niinpä sotilaiden sekä muiden valtion palkollisten kannatti myydä kolikkonsa yksityisen talouden piirissä toimiville ihmisille ja yrityksille. Lopputulos oli ilmeinen: valtio sai käyttöönsä työntekijöidensä työpanoksen, mutta joutui maksamaan korvaukseksi tästä ainoastaan metallikolikoita.
Verotusjärjestelmän kehittyminen lisäsi valtion kulutusmahdollisuuksia radikaalisti. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että valtio olisi varsinaisesti tarvinnut keräämiään verotuloja mihinkään. Valtio pystyi valmistamaan usein varsin halvoista metalleista tehtyjä kolikoita lähes loputtomasti. Niinpä valtiolle veromaksuina palautettuja kolikoita ei välttämättä käytetty mihinkään: ne saatettiin jopa tuhota, jos niiden kunto oli heikentynyt. Valtion kulutuksen mahdollisti tieto siitä, että sen valuutalle on aina kysyntää: kaikki toimijat tarvitsivat aina valtion valuuttaa veroista selvitäkseen, joten lähes kaikkia taloudessa valmistettavia hyödykkeitä ja palveluita pystyi aina ostamaan valtion valuutalla. Tietenkin riskinä oli se, että valtio saattoi joskus kuluttaa ylenmääräisesti, mikä johti kokonaiskysynnän kohoamiseen talouden tuotantokapasiteettia suuremmaksi. Tästä seurasi kiihtyvä inflaatio, mutta sekään ei poistanut sitä tosiasiaa, että valtio pystyi suorittamaan kaikki haluamansa maksut omassa valuutassaan milloin tahansa.
Vaikka rahajärjestelmän rakenne on muuttunut huomattavasti esimerkiksi Rooman valtakunnan ajasta, pätee chartalistinen analyysi edelleen. Edelleenkin kehittyneet valtiot hyväksyvät verojen maksun ainoastaan omalla valuutallaan. Eurovaltioita lukuun ottamatta modernit valtiot myös laskevat liikkeelle itse oman valuuttansa. Näin ollen koko kysymys julkisen kulutuksen rahoittamisesta on ainakin rahapoliittisesti suvereeneille* valtioille irrelevantti: vain sellaisten toimijoiden, jotka tarvitsevat jonkun muun tahon liikkeelle laskemaa maksuvälinettä suorittaakseen haluamansa maksut, pitää ylipäätään kiinnittää huomiota kulutuksensa rahoitukseen. Rahapoliittisesti suvereeneja valtioita ei voi milloinkaan uhata maksukyvyttömyys, koska valtio pystyy kuluttamaan keskuspankkinsa tuella tarvittaessa juuri niin paljon kuin se katsoo tarpeelliseksi.
Tästä ei tietenkään seuraa se, että valtio voisi kuluttaa loputtomasti. Kuten olemme usein todenneet, todellisen rajoituksen rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kulutukselle asettaa talouden tuotantoresurssien käyttöaste. Kun talous on lähellä täystyöllisyyttä, ei valtio voi enää lisätä kulutustaan kiristämättä verotusta, mikäli se haluaa välttää inflaation kiihtymisen. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että verotulojen riittävyys ei milloinkaan rajoita rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kulutusmahdollisuuksia.
Kolme ja puoli vuotta sitten blogissamme esitetty väite, jonka mukaan verotus ei rahoittaisi modernien valtioiden kulutusta, on hyvin tavanomainen chartalististen tutkijoiden keskuudessa. Emme ole kuitenkaan käyttäneet tätä argumenttia enää pitkään aikaan, koska pidämme tällaista muotoilua hiukan kankeana. On mielekkäämpää sanoa, että rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kohdalla julkisen kulutuksen rahoitus ei muodostu koskaan ongelmaksi. Kenties tällainen muotoilu aiheuttaa vähemmän mielipahaa ja tarvetta esittää olkinukkeargumentteja.
Lauri Holappa

Kaksi syytä, miksi Venäjä toimii niin kuin toimii

Venäjällä on Krimin toimiinsa ainakin kaksi maan suurvalta-asemaan ja etuun liittyvää todennäköistä syytä. Kumpikaan syistä ei ole kiusanteko tai sapelinkalistelu. Ennemmin kiusa ja kalistelu ovat Venäjän välttämättömiksi katsomia sivujuonia isossa draamassa, jonka avainsanoja ovat maantiede ja öljy.

Jan Hurri

16.3.2014

Venäjä tuskin piittaa Ukrainasta tai Krimistä kiusan vuoksi tai riitaa haastaakseen. Eikä Venäjä ehkä sittenkään ole Krimillä vain sen takia, että se on "paha" tai siksi, että sen johtajat ovat "tyhmiä" ja "irrallaan tästä maailmasta".

Analyysi

Tuskin Venäjä on sekaantunut Ukrainan asioihin pelkästään senkään vuoksi, että se vain haluaa "varmistaa omien kansalaistensa turvallisuuden" naapurimaassa.
Sillä on parempiakin syitä – joista tärkeimmät ovat jääneet ääneen lausumatta. Niin kuin toki maailmanpolitiikan äkkikäänteissä onkin yleensä asian laita.
Näin ovat ainakin päätelleet maailmanpolitiikkaan ja kansainväliseen talouden ja politiikan riskienhallintaan erikoistuneet analyytikot, jotka neuvovat kansainvälisiä suursijoittajia ja poliittisia päättäjiä.
Nämä analyytikot ovat viime viikkoina esittäneet Ukrainan ja Krimin tapahtumille uskottavampiakin selityksiä kuin ne, joita poliitikot ovat lausuneet ääneen idästä länteen ja lännestä itään.
Selityksillä on kaksi keskeistä avainsanaa eikä kumpikaan niistä ole naapurikiusa tai sapelinkalistelu. Ne ovat maantiede ja öljy.
Analyytikot palaavat
karttapöytien ääreen
Ukrainan ja Krimin tapahtumia ovat viime päivinä asiakkailleen selostaneet esimerkiksi maailmanpolitiikan ja riskienhallinnan kysymyksiin erikoistunut analyysiyhtiö Stratfor sekä talousanalyyseihin erikoistuneet analyysiyhtiöt GaveKal Research ja BCA Research.
Analyytikot eivät ole hakeneet selityksiä Ukrainan tapahtumille poliitikkojen lausunnoista eri ilmansuuntiin sinkoilevine syytöksineen ja uhkauksineen. Sen sijaan he ovat hakeneet selityksiä palaamalla karttapöydän ääreen.
He ovat avanneet eteensä Euroopan ja Euraasian taloudellista ja poliittista maantietoa kuvaavia karttoja niin kuin toki tavallisia maastokarttojakin. Ajan tasalla olevien karttojen rinnalla he ovat tarkastelleen samojen alueiden historiallisia karttoja eri aikakausilta.
Karttojen äärelle palaaminen on muistuttanut, että Venäjä on suurvalta – ja että suurvaltana se toimii niin kuin suurvallat ovat "aina" ja kaikilla ilmansuunnilla toimineet. Se vahtii omaa asemaansa ja ajaa omaa etuaan.
Tämä ei suinkaan vähennä Venäjän omavaltaisilla toimillaan Ukrainalle tai muille aiheuttamaa vahinkoa, eikä tämän toteaminen tarkoita noiden omavaltaisten toimien hyväksymistä saati niistä koituvien haittojen väheksymistä.
Silti havainto muistuttaa, että Venäjän toimista Ukrainassa ja Krimillä koituva haitta ja kiusa ovat ennemmin noiden toimien sivuvaikutuksia kuin varsinainen tarkoitus.
Viisi havaintoa
maantieteestä
Euroopan ja Euraasian karttojen ääressä analyytikot ovat palauttaneet mieleen viisi tärkeää seikkaa, jotka osaltaan selittävät Venäjän näennäisesti yllättäviä ja outoja toimia:
1) Venäjällä ei ole läntisellä rajallaan mitään muuta maaston tarjoamaa suojaa kuin laajojen tasankojen yli kurottavat välimatkat.
2) Venäjän tärkeimmät luonnonvarat sijaitsevat valtaosin noiden luonnon luomien ajoväylien varressa.
3) Lännestä lähestyneet valloittajat ovat "aina" halunneet haltuunsa juuri noita Venäjän luonnonvaroja, kuten öljyä, metalleja ja mineraaleja.
4) Venäjän ja muun Euroopan välinen raja on vuosisatojen ajan siirtyillyt milloin mistäkin syystä vuoroin länteen ja itään asettumatta pitkäksi aikaa aloilleen.
5) Venäjän ja muun Euroopan välinen rajavyöhyke "puskurivaltioineen" on nyt ohuempi ja idempänä kuin "milloinkaan".
Karttojen äärellä hahmottuu "pelkkää" Ukrainaa ja varsinkin Krimin niemimaata laajempi kokonaiskuva, jossa Ukraina ja Krim ovat tärkeitä paloja mutta silti "vain" osiaan laajemman kokonaisuuden palasia.
Venäjän perusteltu
vainoharhaisuus
GaveKalin ekonomisti Louis Gave kuvaa tuoreessa raportissaan Venäjän "perusteltua vainoharhaisuutta" muistuttamalla, että Neuvostoliiton hajoaminen ja siitä 1990-luvun alussa alkaneet mullistukset eivät siirtäneet entistä idemmäs vain Venäjän länsirajaa.
Rajan perässä entistä idemmäs ovat siirtyneet myös Venäjän historialliset vastavoimat ja viholliset.
Gave muistuttaa valloitusretkistä ja muista vihollisuuksista, joissa Venäjällä on parin viime vuosisadan aikana ollut lännessä vastassaan yksin tai yhdessä vuorollaan muun muassa Ranska, Englanti, Saksa ja viimeksi kylmän sodan aikana myös Yhdysvallat ja sen Länsi-Euroopan kumppaneineen muodostama Nato.
Hän huomauttaa, että Euroopan unioni (EU) ja Nato – venäläisittäin "länsi" – ovat Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä varsin päättäväisesti laajentuneet itään.
EU ja Nato ovat toki laajentuneet rauhanomaisin keinoin uusia jäsenmaita hankkimalla ja erilaisia kumppanuus- ja lähentymissopimuksia solmimalla eivätkä suinkaan asevoimaa käyttämällä.
Mutta määrätietoisen laajentumisen suunta on kuitenkin ollut itä ja Moskova.
Venäjä on nyt kirjaimellisesti ahtaammalla ja ohuemman turvavyöhykkeen takana kuin "milloinkaan".
Gaven mukaan on ennemmin johdonmukaista kuin yllättävää, että Venäjän johto on valmis jopa voiman käyttöön pitääkseen kiinni turvavyöhykkeen keskeisen tärkeästä osasta, kuten Ukrainasta ja Krimin niemimaasta.
Öljy ja muut rikkaudet
hyvä syy ahdistukseen
Maantieteellisestä asemasta ja lännen lähestymisestä johtuva ahdistus – tai "perusteltu vainoharhaisuus" niin kuin Gave muotoilee – ovat yksi todennäköinen syy Venäjän toimiin Ukrainassa ja Krimillä.
Toinen juontuu maantieteestä ja selittää osaltaan, miksi maantiede on Venäjälle niin tärkeä – ja nykyisellään ahdistava – vaikutin kuin se on.
Tuo toinen selitys on raakaöljy ja muut Venäjän maaperässä "ottajaansa odottavat" valtaisat luonnonrikkaudet, kuten öljyn lisäksi maakaasu, lukuisat teollisuusmetallit ja mineraalit, joita myymällä Venäjä hankkii valtaosan tuloistaan.
Venäjän talous on jokseenkin täydellisen riippuvainen öljystä ja muista luonnonvaroista, ja riippuvuus on "pelkkää" taloutta perusteellisempaa laatua.
Ilman öljyn, kaasun ja raaka-aineiden tuottamia tuloja Venäjällä ei ole varaa ylläpitää tai varsinkaan nykyaikaistaa sotavoimiaan – ja ilman vahvoja ja nykyaikaisia sotavoimia se ei välttämättä kykene puolustamaan noita luonnonvarojaan.
Gave muistuttaa, että kyse on samoista luonnonvaroista, joita eri länsivallat ja muilta suunnilta saapuneet valloittajat ovat vuoron perään havitelleet haltuunsa. 
Analyysiyhtiö Stratforin strategi Robert Kaplan kuvaa samaa Venäjän elintärkeiden etujen ja maantieteen kohtalonyhteyttä tuoreessa raportissaan. Hän tarkastelee Krimin tapahtumia eräänlaisena "maantieteen kostona" (Crimea: The Revenge of Geography?).
Katkoviiva Krimin
kautta Lähi-itään
Venäjän, maantieteen ja luonnonrikkauksien yhteydestä syntyy yksi yllättävä koukku Ukrainan ja Krimin kuvioon: GaveKalin, Stratforin ja BCA:n analyytikot vetävät Venäjältä katkoviivan Krimin kautta Lähi-itään.
Stratforin perustaja George Friedman selosti Venäjän maantieteelliset ja geopoliittiset erityispiirteet sekä niistä aiheutuvat paineet jo vuonna 2009 kirjoittamassaan kirjassa "Seuraavat sata vuotta" (The Next 100 Years). Osa kirjan kuvauksista on kuin viime viikkojen uutisista.
Aiemmin samassa yhtiössä työskennellyt BCA:n nykyinen geopoliittinen strategi Marko Papic on hänkin kuvannut viimeaikaisissa raporteissaan samoja Venäjän, Krimin ja öljyn yhteyksiä.
Kuvauksista hahmottuu Krim-uutisia laajempi kokonaiskuva, jossa Venäjän taloudelliset edut kytkeytyvät öljyn välityksellä Lähi-itään.
Yksi tulkinta on, että Venäjälle on tärkeämpää pitää Krimin avulla meriyhteys avoimena ja varmistaa Sevastopolin laivastotukikohta kuin huolehtia maineestaan "kansainvälisen yhteisön" arvioissa.
Öljyn kallistuminen
vahvistaisi Venäjää
Venäjän suhde öljyyn ja öljyn hintaan on täsmälleen vastakkainen useimpien sen toimia arvostelevien länsimaiden öljysuhteeseen.
Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että Venäjä on yksi maailman suurimmista öljyn nettoviejistä ja Yhdysvallat on maailman suurin öljyn nettotuoja ja muutkin suurimmat länsimaat ovat suuria nettotuojia.
Louis Gave kiteyttää tämän ratkaisevan eron hintaedun ja hintahaitan eroksi: öljyn kallistuminen vahvistaa Venäjää mutta heikentää useimpia länsimaita ja päinvastoin öljyn halpeneminen heikentää Venäjää mutta vahvistaa useimpia länsimaita.
Venäjän mittavasta raakaöljyn ja maakaasun viennistä huolimatta maailman edelleen ylivoimaisesti tärkein tuotantoalue on Lähi-itä.
Gave muistuttaa, että Lähi-itä ei ole vain koko muun maailman taloudelle tuiki tärkeä alue vaan se on myös hyvin epävakaa ja kriiseille altis alue.
Hänen mukaansa Lähi-idän shiia- ja sunni-uskoisten joukkojen alituisessa vastakkainasettelussa kytee hyvin suuri sodan uhka. Sen takia Lähi-itä on öljyn ja kaasun päällä kytevä ruutitynnyri.
Tuohon ruutitynnyriin Venäjä voi tiukan paikan tullen tuikata tulitikkunsa, ja Gaven mukaan yksi reitti käy Krimiltä meritse Syyriaan ja sieltä edelleen Iraniin.
Lähi-idän sota liki
tuplaisi öljyn hinnan
Iranin ja muiden Lähi-idän maiden shiia-väestöllä on enemmän sotilaita ja ilmeisesti myös enemmän haluja sotimiseen mutta vähemmän öljyä ja öljytuloja kuin Saudi-Arabiaa ja Kuwaitia hallitsevilla vähäväkisillä mutta sitäkin rikkaammilla sunni-suvuilla.
Jos alueen rauhattomuudet ja vastakkainasettelut kärjistyvät Saudi-Arabiassa asti, voi Venäjä tuntea houkutusta osaltaan voimistaa selkkausta. Gave arvioi, että tähän riittäisi ase- ja varustetuen toimittaminen shiia-johtoisille maille ja joukoille.
Gave arvioi, että Iranin ja Saudi-Arabian välillä leimahtavat sotatoimet voisivat herkästi tempaista raakaöljyn maailmanmarkkinahinnan 200 dollariin barrelilta. Se olisi melkein kaksin verroin tämänhetkinen hinta.
Hinnan nousu koituisi Venäjän hyödyksi, sillä se kasvattaisi maan vientituloja. Samaa vaikutusta voimistaisi se, että Lähi-idän toimitushäiriöt pakottaisivat Länsi-Euroopan maat, Japanin ja Kiinan kasvattamaan ostojaan Venäjältä.
Tämä vahvistaisi samalla kertaa Venäjän taloutta ja maan maailmanpoliittista valta-asemaa.
Tämä on yksi mahdollinen asetelma maailmanpolitiikan shakkilaudalla – jolla Venäjän toimet Krimillä ovat ennemmin "vain" yksi siirto kuin koko peli.

وزیر اقتصاد: ترکیب تورم و رشد منفی در تاریخ اقتصاد کشور بی‌سابقه است

 پنج شنبه 06 مارس 2014 - 15 اسفند 1392

آقای طیب نیا می گوید که ترکیب تورم با رشد اقتصادی منفی پنج و هشت دهم درصد در تاریخ اقتصاد کشور بی سابقه است

علی طیب‌نیا وزیر اقتصاد ایران با تشریح وضعیت اقتصادی، علت بروز رکود و رشد منفی اقتصادی را سوء مدیریت، تحریم‌های خارجی و مشکلات ساختاری اقتصاد ایران دانسته و گفته است که بدون همراهی همگان "امکان فائق آمدن بر مشکلات و چالش‌های جدی پیش رو وجود ندارد."
آقای طیب‌نیا در جمع اعضای مجلس خبرگان رهبری گفته که در سیاست خارجی دولت در سال‌های اخیر با سیاست‌های اقتصادی "منافات" وجود داشته و دولت "در حوزه سیاست خارجی به جای تعامل سازنده، رویکرد تقابل جویی"در پیش گرفت که به تحریم‌ها منجر شد و در سیاست‌گذاری اقتصادی هم به نوعی رفتار کرد که وابستگی بودجه به منابع نفتی افزایش یافت."
در سالهای اخیر درآمدهای نفتی ایران به شدت افزایش یافت و بنابر گزارشهای رسمی در هشت سال دوره ریاست جمهوری محمود احمدی نژاد، عواید دولت از محل فروش نفت به حدود ۷۰۰ میلیارد دلار رسید که بخش عمده آن به مصرف رسیده است.
به گفته وزیر اقتصاد، تقابل‌جویی در سیاست خارجی و سوء مدیریت اقتصادی، نتیجه"خود را به صورت افزایش نامعقول و غیرمنطقی واردات و آسیب‌پذیری بیشتر اقتصاد کشور از تحریم‌های خارجی نشان داد."

در سال گذشته اقتصاد ایران رشد منفی ۵.۸ درصد داشت و آقای طیب نیا در سخنان خود توضیح داد که تولید کالا و خدمات در سال گذشته نه تنها افزایش نیافت بلکه ۵.۸ درصد کاهش پیدا کرد و اگر رشد جمعیت را حساب کنیم به معنای آن است که "میزان درآمد متوسط شهروندان ایرانی حدود هفت درصد طی یک سال کاهش پیدا کرد که وضعیتی بسیار مخاطره آمیز است."
در خرداد ماه امسال تورم به ۴۲ درصد رسید و آقای طیب نیا می گوید که ترکیب تورم با رشد اقتصادی منفی پنج درصد "در تاریخ اقتصاد کشور بی سابقه است."

کاهش شدید سرمایه گذاری

بنا بر گزارش وزیر اقتصاد که متن آن روز پنج شنبه پانزدهم اسفند منتشر شده، در سال گذشته، سرمایه گذاری منفی ۲۲ درصد کاهش داشته است که در حوزه ساختمان این رشد منفی ۳۲ درصد و در بخش ماشین آلات و تجهیزات منفی ۱۴ درصد بوده است و "وضعیت بخش صنعت بحرانی‌تر از بقیه است."
در سال گذشته بعد از تشدید تحریم خارجی علیه برنامه هسته‌ای جمهوری اسلامی، فروش نفت ایران به نصف کاهش یافت و انتقال پول حاصل ازفروش نفت نیز به دلیل تحریم بانکی به مانع برخورد. برای همین هم بودجه دولت دچار کسری شدید شد.
آقای طیب‌نیا می‌گوید که در بودجه سال جاری منابع دولت ۲۱۰ هزار میلیارد تومان تعیین شده بود اما دولت در یازده ماه اول تنها ۱۱۴ میلیارد تومان درآمد داشته است.
این یعنی تقریبا نیمی از درآمد دولت محقق نشده است.

وزیر اقتصاد هزینه مورد نیاز مجموع طرح‌های عمرانی به جامانده از دولت آقای احمدی نژاد را بیشتر از ۴۰۰ هزار میلیارد تومان اعلام کرده و گفته با وجود مشکلاتی که دولت در هزینه‌های جاری داشت، در یازده ماه اول حدود ده هزار و ۹۰۰ میلیارد تومان به طرح های عمرانی اختصاص داده شده است.
یکی دیگر از مشکلاتی که اقتصاد ایران با آن رو به روست، برنامه حذف یارانه‌ها و پرداخت یارانه نقدی است. دولت هر ماه حدود ۳۵۰۰ میلیارد تومان به شهروندان ایرانی یارانه می‌پردازد که مجموع آن به حدود ۴۲ هزار میلیارد تومان در سال می رسد. در مقابل، درآمد دولت از محل افزایش قیمت کالاها و مواد سوختی ۲۸ هزار میلیارد تومان بیشتر نبوده است و به گفته آقای طیب‌نیا دولت کسری آن را "از محل درامدهای عمومی" پرداخت کرده است.
طرح مسکن مهر که دولت آقای احمدی نژاد برای خانه دار کردن افراد کم درآمد شروع کرد از جمله مشکلاتی است که به گفته آقای طیب نیا "با اهداف خیرخواهانه" آغاز شد ولی برای دو میلیون و ۳۰۰ هزار خانوار "مطالبه" ایجاد کرد.
دولت آقای احمدی نژاد برای تامین هزینه مورد نیاز برای ساخت مسکن مهر از بانک مرکزی پول قرض گرفت و آقای طیب نیا می‌گوید که "پول پرقدرت یعنی پایه پولی ایران حدود ۱۰۰ هزار میلیارد تومان است به این معنا که از ابتدای خلق پول توسط بانک مرکزی تاکنون ۱۰۰ میلیارد تومان پول در کشور چاپ شده است که ۴۲ هزار میلیارد تومان این رقم مربوط به مسکن مهر است."
آقای طیب نیا می گوید که "با چاپ کردن پول بدون پشتوانه، تورم را به عنوان یک مالیات به عامه مردم تحمیل کردیم و از محل مالیاتی که از عموم مردم گرفته ایم، برای بخشی از جامعه مسکن تهیه کردیم."

9 Out Of 10 Americans Are Completely Wrong About This Mind-Blowing Fact 

Viisi vaiettua syytä, miksi Kiovan kaduilla palaa

Ukraina oli ruutitynnyri jo ennen kuin Kiovan kaduilla leimahti, joten leimahduksesta puuttui enää kipinä. Syitä leimahdukseen oli ainakin kuusi, joista vain yksi kotoperäinen ja näkyvä. Loput viisi ovat näkymättömiä – ja ne koettelevat parhaillaan muitakin alijäämäisiä maita Aasiasta Latinalaiseen Amerikkaan. Kyse on maailman rahavirroista ja niiden äkkikäänteistä. Ennen Ukrainaankin virtasi helppoa rahaa, nyt leimuavat lieskat.

Jan Hurri

23.2.2014

Ukraina on ollut Itä-Euroopan epävakaimpia maita ja huterimpia talouksia ainakin siitä lähtien, kun se itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa. Talous ja politiikka ovat olleet aika ajoin kaoottista sekasotkua, ja nyt kaduilla palaa.

Analyysi

Maan presidenttiin Viktor Janukovitshiin ja hänen itsevaltaiseen hallintotapaansa tyytymättömien kansalaisten ja aseistautuneiden turvallisuusjoukkojen yhteenotot ovat riistäytyneet väkivaltaisiksi maan pääkaupungin Kiovan ja useiden pienempien kaupunkien kaduilla.
Tilanne elää ja se voi milloin tahansa muuttua kumpaan suuntaan tahansa, eikä siitä ole ainakaan vielä minkäänlaista varmuutta, kuka heitti ensimmäisen kiven ja kenen käsissä on kenenkin verta.
Se on kuitenkin tiedossa, että Ukrainan ruutitynnyri on leimahtanut jokseenkin samaan aikaan kun on leimahtanut useissa muissakin maissa eri puolilla niin sanottua kehittyvää maailmaa Turkista Thaimaahan ja Etelä-Afrikasta Venezuelaan.
Vaikka presidentti Janukovitshin omavaltaisilla otteilla on ilmeisesti ollut tärkeä osuus Ukrainan vaikeuksiin, häntä tuskin voi syyttää muun kehittyvän maailman vaikeuksista.
Suurimpien maiden keskuspankkiirit ja talousministerit puivat näitä vaikeuksia viikonlopun G20-kokouksessa.
Kullakin vaikeuksiin joutuneella maalla on omat syynsä vaikeuksiin, mutta ulkoiset syyt ovat kaikille yhteiset. Syitä on ainakin viisi, ne ovat lähtöisin maailman suurista maista, ja niiden vaikutukset ovat välittyneet kriisimaihin kansainvälisten rahavirtojen avulla.
Kipinät ovat syttyneet ja singonneet Ukrainankin kaduille näiden rahavirtojen muutoksista.
Venäjän rahasopimus
voitti EU:n tarjouksen
Yksi todennäköinen ja näkyvä syy Ukrainan onnettomiin levottomuuksiin on presidentti Janukovitshin viimekuinen päätös jarruttaa maan lähentymistä länteen ja sen sijaan voimistaa Venäjän-suhteita, vaikka kansan enemmistö olisi halunnut ottaa askelen kohti Euroopan unionia (EU).
Näin kävi, kun Janukovitsh perui EU:n kanssa enää allekirjoituksia vaille valmiin niin sanotun assosiaatio-sopimuksen ja solmi sen sijaan entistä vahvempia taloussiteitä Venäjään.
Rahalla – ja rahapulalla – oli epäilemättä osuutta Janukovitshin valintaan, sillä Ukrainan valtiontalous ja kansantalous potevat kumpikin mittavaa alijäämää, joka on pakko jollakin konstilla kattaa.
EU tarjosi sopimuksensa kyytipojaksi yhteishenkeä ja vihjettä joidenkin kymmenien miljoonien eurojen vuotuisista apurahoista.
Venäjän presidentti Vladimir Putin ei halunnut Ukrainan solmivan EU-sopimusta, joten hän tarjosi Janukovitshille EU-sopimuksen tekemättä jättämisestä peräti 15 miljardin dollarin tukiluottoja ja lupasi lisäksi laskea Ukrainalle myytävän maakaasun hinnan melkein puoleen.
Janukovitsh valitsi Venäjän rahasopimuksen ja hyllytti EU:n yhteishenkisopimuksen. Sen jälkeen alkoivat mielenosoitukset, joissa on menettänyt henkensä kymmeniä kansalaisia kummallakin puolen yhteenottoja.
Isojen maiden toimet
vaikuttavat kaikkiin
Mutta mitkä ovat ne viisi näkymätöntä syytä siihen, että ruutitynnyri leimahti juuri nyt ja lisäksi samaan aikaan lukuisissa muissakin kehittyvän maailman maissa kuin Unkarissa?
Tavalla tai toisella nuo kaikki muut syyt ovat seurausta maailman isojen maiden parin viime vuoden aikana harjoittamasta talous- ja rahapolitiikasta – ja niiden aiheuttamista muutoksista maailman rahavirroissa.
Maailman taloudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja varsinkin rahoitusjärjestelmän välittämät vaikutukset ovat hyvin nopeita ja tehokkaita. Hyvässä ja pahassa.
Niinpä etenkin suurimpien talouksien ja talousalueiden, kuten euroalueen, Yhdysvaltain ja Kiinan toimet tuntuvat kaikkialla näiden rajojen ulkopuolellakin. Niin kuin Ukrainassa.
Nämä isot ja Ukrainan katukuvassa näkymättömät muutokset ovat yhdessä ja erikseen kiristäneet maailman rahahanoja rajusti.
Aiemmin maailman suurimmat rahahanat olivat apposen avoinna, ja lainarahaa riitti Ukrainan niin kuin muidenkin velkaisten kehittyvien maiden alijäämien tilkkeeksi. Nyt hanat ovat kireällä ja lainaraha tiukassa – ja nyt Kiovan kaduilla palaa.
Ukraina ei yksin
vaikeuksissa
Mielenosoittajat eivät välttämättä tutkaile kotimaansa vaihtotaseen kehitystä ja kansainvälisiä rahavirtoja kuvaavia taloustilastoja ennen kuin päättävät, onko aika lähteä liikkeelle ja onko tarpeen osoittaa mieltä julistein vai polttopulloin.
Silti vaihtotaseiden ja kansainvälisten rahavirtojen muutokset vaikuttavat pelkkiä tunkkaisia taloustilastoja läheisemmin jokaisen mielenosoittajan niin kuin toki muidenkin kansalaisten talousoloihin, kuten työllisyyteen ja toimeentuloon.
Karkeasti ottaen kansainvälisten rahavirtojen muutokset eivät yleensä anna aihetta mellakointiin niin kauan kuin kotimaan vaihtotase yltää ylijäämäiseksi tai alijäämäisen vaihtotaseen rahoittamiseen riittää ulkomaisilla rahoittajilla halua ja kykyä.
Suomeksi sanottuna vaihtotaseen alijäämä tarkoittaa, että kansakunta syö enemmän kuin tienaa – ja kattaa erotuksen velkaantumalla ulkomaille. Tällaista sattuu aika ajoin kansalle kuin kansalle, ja osa maista on pakosta alijäämäisiä, jos yksikin maa on ylijäämäinen.
Pitkäaikaiseen yli varojen elämiseen tuudittautuva maa ajautuu ennen pitkää vaikeuksiin, ja yleensä vaikeudet alkavat juuri kansainvälisten rahavirtojen käänteistä ja rahahanojen kiristymisestä. Silloin lankeaa lasku, joka voi olla karvas tai ylivoimainen maksettavaksi.
Näin kävi Suomelle 1990-luvun alussa, näin kävi Kaakkois-Aasian "tiikeritalouksille" ja Venäjälle 1990-luvun lopussa ja näin kävi velkaisimmille euromaille muutama vuosi sitten.
Ja nyt näin on käynyt Ukrainalle, Turkille, Slovenialle, Unkarille, Thaimaalle, Etelä-Afrikalle, Brasilialle, Venezuelalle ja useille muille alijäämäisen vaihtotaseen maille.
Keskuspankkiirit
rikkoivat ennätyksiä
Yltäkylläisissä rahoitusoloissa ylijäämien ja muiden ylimääräisten varojen sijoittajat kilpailevat sijoituskohteista, mikä usein tarkoittaa korkojen laskua ja sitä, että rahaa riittää likimain kaikkiin järkeviin ja usein järjettömiinkin tarkoituksiin.
Kansainväliset rahoitusolot olivat yltäkylläisen keveät finanssikriisiä edeltäneinä vuosina ja melko pian taas kriisin kärjistymisen jälkeen, kriisin kärjistyttyä tosin hieman valikoivammin kuin ennen kriisiä.
Kriisi pysäytti kansainväliset rahavirrat vuoden 2008 lopulla kuin veitsellä leikaten, mutta pian keskuspankit rikkoivat kaikki aiemmat keveän rahapolitiikan ennätykset ja pakottivat rahajärjestelmän uudestaan käyntiin.
Alijäämien rahoittaminen oli lyhyen aikaa vaikeata tai mahdotonta, mutta maailman mahtavimpien keskuspankkien, kuten Yhdysvaltain Fedin, euroalueen EKP:n, Japanin BoJ:n ja Kiinan Kansanpankin, kriisitoimien jälkeen se sujui pian taas kuin leikiten.
Luotonanto euroalueen tai Yhdysvaltain kotimarkkinoilla ei elpynyt niin kuin EKP ja Fed olisivat halunneet, sillä niiden liikkeelle sysäämät sadat miljardit eurot ja dollarit livahtivat parempien tuottojen toivossa finanssimarkkinoille ja kehittyvien maiden markkinoille.
Kiinan talouskasvu
ei olekaan ikiliikkuja
Suurimpien maiden talous- ja rahapolitiikan kriisitoimet vaikuttivat ensi alkuun koko maailman kulutuskysyntää voimistavasti ja liikkeessä olevaa rahamäärää lisäävästi. Valon nopeudella paikasta ja olomuodosta toiseen liikkuvaa rahaa pakkautui erityisesti kehittyvien talouksien apajille.
Pienet kasvumaat houkuttelivat suuren maailman sijoittajia, sillä ne näyttivät säästyneen kriisiltä ja niissä oli vasta kriisin koettelemia isoja länsimaita valoisammat kasvuodotukset.
Isoista maista Kiina oli poikkeus, sillä se oli kriisin alussa pannut toteen mittavammat elvytystoimet kuin koko muu maailma yhteensä.
Kiinan kasvumoottori näytti ikiliikkujalta, joka pitäisi oman taloutensa lisäksi ainakin kaikki raaka-aineita tuottavat maat kovassa kasvussa ja siinä sivussa antaisi vahvaa taustatukea kaikille muillekin isoimpia länsitalouksia köyhemmille maille.
Sittemmin on käynyt selväksi, että Kiina ei sittenkään ole talouden ikiliikkuja eikä ilmaista tai puoli-ilmaista rahaa sittenkään tulvi "kaikkialle" loputtomiin. Kaikki muuttui, kun rahavirrat ehtyivät – ja niiden suunta kääntyi vastakkaiseksi.
Viisi vaiettua syytä
levottomuuksiin
Edes maailman kattavimpia pankkitilastoja kokoava Kansainvälinen järjestelypankki BIS ei kerää tai ainakaan julkaise maailman rahavirtojen kokonaiskuvaa kerralla esittäviä tilastoja. Sellaisia ei löydy tiettävästi mistään valmiina.
Rahavirtojen keskeisistä lähteistä ja virtojen mittakaavasta ja suunnasta on kuitenkin mahdollista hahmotella suuntaa antava kokonaiskuva keskeisiä tilastoja eri lähteistä rinta rinnan tarkastelemalla.
Näitä lähteitä ovat BIS:n luottotilastojen lisäksi esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, Maailmanpankin, talousjärjestö OECD:n ja keskeisten keskuspankkien ja kansallisten tilastoviranomaisten julkaisemat tilastot.
Näitä rinnakkain tarkastelemalla löytyy ainakin seuraavat viisi syytä levottomuuksiin:
1) Euroalueen vaihtotase on viiden viime vuoden aikana vahvistunut yhteensä noin 400 miljardin euron verran. Tämän verran euroalue on toisin sanoen nettomääräisesti vähentänyt ostojaan muun maailman mailta, mikä kääntäen tarkoittaa muille maille tuon summan verran kutistuneita vientituloja.
2) Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on supistunut eli vaihtotase vahvistunut viiden viime vuoden aikana yhteensä noin 300 miljardia dollaria. Tämä on merkinnyt muille maille tuon vahvistumisen verran entistä pienempiä dollari-tuloja.
3) Kiinan vientiteollisuuden kasvua ylläpitäneet teolliset investoinnit ovat lakanneet kasvamasta ja teollisuuden omien arvioiden mukaan supistuivat viime vuonna ja supistuvat tänä vuonna lisää. Myös kasvua ylläpitänyt luotonanto on kasvunsa rajoilla tai niiden yli. Kun Kiinan kasvu hidastuu, heikkenevät myös kasvun heijastukset muuhun maailmaan.
4) Euroopan suurten pankkimaiden, kuten Saksan, Ranskan, Britannian, Italian ja Espanjan suurpankit olivat ennen kriisiä maailman suurimpia kehittyvien talouksien ja kansainvälisen tavarakaupan rahoittajia. Kriisin kuluessa ne ovat supistaneet tällaisia riskejään tuntuvasti omien kannattavuus- ja vakavaraisuusvaikeuksiensa takia sekä varautuessaan sääntelyn kiristymiseen ja EKP:n tasetarkastuksiin.
5) Isoista keskuspankeista euroalueen EKP on runsaan vuoden kuluessa vähentänyt rahoituksen tarjontaa pankeille yhteensä noin tuhat miljardia euroa, ja Yhdysvaltain Fed on viime vuoden lopussa ryhtynyt kiristämään rahan tarjontaansa. Kummankin tase on edelleen hirmuinen mutta rahamäärien muutokset vaikuttavat rahoitusoloihin enemmän kuin määrät.
Rahoitus loppuu
ensin heikoimmilta
Kun maailman rahoitusolot ovat yltäkylläisen keveät ja rahaa riittää "kaikkien" tarpeisiin, ja kansalaisille riittää töitä tai ainakin ruokaa lautaselle, harvassa maassa kukaan ryhtyy tosissaan mellakoimaan.
Mutta kun kansainväliset rahoitusolot kiristyvät kylliksi ja rahahanat alkavat sulkeutua, alkavat rahoittajat puntaroida riskejä ja valikoida sijoituskohteitaan entistä nirsommin. Ensin jäävät heikoimmat maat pulaan ja ilman tarvitsemaansa rahoitusta.
Rahavirta ehkä tyrehtyy samaan aikaan kaikkialla, mutta ensin ja kipeimmin se tuntuu niissä maissa, joilla on alijäämäinen vaihtotase – eli pakottava rahoitustarve. Niin kuin Ukrainalla.
Jos ulkomainen rahoitus lakkaa, on alijäämät katettava saman tien muilla keinoin. Esimerkiksi alijäämäisiä toimintoja, kuten julkisia palveluita, sulkemalla ja tuontia rajoittamalla. Jos alijäämäisen vaihtotaseen tasapainottaminen ei suju, alkaa valuuttapako ja -kriisi.
Kumpikin onneton olosuhde on omiaan ärsyttämään kenties ennestäänkin tyytymätöntä kansaa. Seuraavaksi alkavat mielenosoitukset – niin kuin kävi esimerkiksi Ukrainassa.

Elvytystä ja kiristystä mutta ei kunnolla kumpaakaan

Talouspolitiikka mutkittelee elvytyksen ja vyönkiristysten välissä mutta ei tee kumpaakaan oikein kunnolla. Tulonsiirtojen automaattielvytys kasvattaa alijäämää ja velkaa mutta ei taloutta. Menoleikkurit ja veronkorotukset ärsyttävät taloutta mutta eivät saa sitä tasapainoon. Näin Suomi yhdistää kahden talousopin haitat ilman kummankaan hyötyjä.

Jan Hurri

9.2.2014

Pitäisikö hallituksen päättäväisesti tasapainottaa Suomen julkinen talous ennen kuin luottoluokittajat alkavat nuhdella ja velkakirjamarkkinat simputtaa, vai pitäisikö taloutta sittenkin rohkeasti elvyttää työllisyyden ja kasvun synnyttämiseksi?

Analyysi

Nämä kaksi talouspolitiikan ääripäitä karkeasti pelkistävää kysymystä koettelevat pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) hallitusta, joka valmistelee paraikaa uusia julkisen talouden "sopeutustoimia".
Talouspolitiikan haasteista muistutti hiljan myös presidentti Sauli Niinistö. Hän esitti huolensa julkisen talouden paisumisesta ja velkaantumisesta.
Kysymykset talouspolitiikan virityksestä samoin kuin julkisen talouden koosta ovat tärkeitä. Mutta ne ovat myös vaikeita, sillä niihin ei ole yhtä oikeata saati poliittisesti kiistatonta vastausta.
Ehkä juuri kysymysten vaikeudesta johtuu, että Suomen julkista taloutta ohjaava talouspolitiikka näyttää lipsuvan elvyttämisen ja vyönkiristämisen välissä olematta kunnolla oikeastaan kumpaakaan.
Samoin julkinen talous näyttää paisuvan kuin itsestään.
Kumpi oli oikeassa,
Keynes vai Hayek?
Talouspolitiikan koulukuntia hyvin karkeasti pelkistäen "keynesiläinen" talouspolitiikka edellyttäisi työllisyyden, kokonaiskysynnän ja koko talouden rohkeata tukemista talouspolitiikan elvytystoimin niin pitkään kuin vienti ja yksityinen kysyntä eivät jaksa nostaa taloutta kasvuun ja taantuma jatkuu.
Tämän tulkinnan mukaan kokonaiskysyntä ja työllisyys ovat tärkeämpiä kuin julkisen talouden tasapaino saati luottoluokittajien suositukset. Julkisen talouden alijäämän tai velkamäärän kasvua ei tarvitse säikkyä, sillä elvytyksellä alkuun saatu talouskasvu kyllä aikanaan korjaa talouden tasapainohäiriöt.
Vastakkaisen "hayekilaisen" tulkinnan mukaan taas elvyttäminen on vain silkkaa tuhlaamista ja talouden luontaisen kiertokulun haitallista vääristelyä. Se aiheuttaa enemmän uusia ongelmia kuin ratkaisee vanhoja.
Tämän tulkinnan mukaan julkisen talouden alijäämille ja velkaantumiselle on viivyttelemättä pantava piste ja leikattava menot tulojen mukaisiksi. Talous on tasapainotettava hetkellistä työllisyyden ja kokonaiskysynnän notkahdusta säikkymättä, sillä muuten ongelmat ja aikanaan lankeava lasku paisuvat.
Keynesiläinen koulukunta antaisi julkisen talouden kasvaa taantuman oloissa. Näin se toimisi vastapainona yksityisen talouden kutistumiselle. Tällä olisi tarkoitus estää kokonaiskysynnän tarpeeton kutistuminen ja talouden lamaantuminen.
Hayekiläinen koulukunta taas pitäisi julkisen talouden kaikissa oloissa mahdollisimman pienenä. Näin tehokkaammalla yksityisellä taloudella olisi elintilaa, eikä julkinen hallinto turhaan sekaantuisi kansalaisten ja yritysten valintoihin.
Kahden viime vuosisadan suuren taloustutkijan, John Maynard Keynesin ja Friedrich Hayekin, mukaan nimetyt koulukunnat näyttävät toistensa vastakohdilta, vaikka herrat itse olivat monista talouskysymyksistä yllättävän yksimielisiä.
Kumpikaan tuskin olisi suositellut talouspolitiikan ohjenuoraksi neuvotonta ajelehtimista. Sellaiselta Suomen elvytyksen ja vyönkiristysten välimuoto vaikuttaa.
Ensin kaasua ja
sitten jarrua
Hallitus kertoo toteuttaneensa tähän mennessä yhteensä viiden miljardin euron sopeutustoimet ja kaavailevansa seuraavaksi kolmen miljardin euron lisäsopeutuksia.
Näillä toimilla on tarkoitus kohentaa julkisen talouden menojen ja tulojen keskinäistä tasapainoa kasvattamalla tuloja veronkorotuksin ja supistamalla menoja menoleikkauksin.
Julkinen talous eikä kansantalous eivät ole vielä totellut hallituksen tahtoa, eikä tasapainoa menojen ja tulojen välillä ole löytynyt. Tavoite on karannut sitä mukaa kauemmas kuin taantuma on heikentänyt kansantaloutta.
Verotulojen ja julkisten menojen väliin jäävä alijäämä sekä sen tilkkeeksi tarvittava velkarahoitus ovat kasvaneet nyt viitisen vuotta yhtä soittoa finanssikriisin puhkeamisesta lähtien.
Näin on käynyt siitä riippumatta, onko talouspolitiikan tavoite ollut talouden elvyttäminen tai tasapainottaminen.
Talouskriisin alussa Suomen ja useimpien muidenkin länsimaiden hallitukset päättivät torjua taantumaa aktiivisin elvytystoimin, mutta vuoden 2010 Kreikka-kriisi säikäytti etenkin Euroopan unionin (EU) talouspäättäjät vyönkiristyksin väistämään "Kreikan tietä".
Kreikka-kriisin puhjettua Suomen ja useimpien muiden EU-maiden talouspolitiikka muuttui. Maat ryhtyivät "elvyttäviin vyönkiristyksiin", jotka eivät kuitenkaan vielä näytä tepsineen kummallakaan tavalla.
Talous ei ole elpynyt eikä tasapainossa vaan taantumassa.
Juuri näin joustojen
on tarkoitus toimia
Alijäämän ja velkarahoituksen kasvaminen ei välttämättä ole osoitus sen enempää talouspolitiikan virheistä kuin saavutuksista. Sen sijaan alijäämät ovat perua taantumasta ja julkisen talouden automaattisista joustoista.
Alijäämä ja sen tilkkeeksi tarvittavan velkarahoituksen määrä kasvavat sitä mukaa kuin taantuma heikentää talouden kokonaiskysyntää ja työllisyyttä ja näiden yhteisvaikutuksesta supistaa julkisen talouden verotuloja.
Samaan aikaan työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien lisääntyminen kasvattavat työttömyys- ja sosiaalimenoja.
Nämä talouden automaattiset joustot pehmittävät taantuman vaikutuksia kotitalouksien tuloihin, mutta samalla ne väistämättä heikentävät julkisen talouden tasapainoa.
Tämä on ollut eräänlaista tahatonta elvytystä, joka on samalla uuden alijäämän verran keikauttanut tuloja ja menoja entistä kauemmas tasapainosta. Mutta tämä ei ole uusi ja yllättävä asia, sillä juuri näin julkisen talouden sisäänrakennetut joustot on Suomessa ja useimmissa muissa länsimaissa rakennettu toimimaan.
Tällaiset julkisen talouden sisään rakennetut automaatit eivät perustu luonnonlakeihin vaan ne ovat vuosikymmenten kuluessa muovautuneita poliittisia sopimuksia ja keskeinen osa meilläkin vallitsevaa yhteiskuntamallia.
Automaattisten tulonsiirtojen muodostama turvaverkko on Suomessa ja muissa Pohjoismaissa kattavampi kuin monessa muussa länsimaassa, ja tämä on keskeinen osa "pohjoismaisen hyvinvointivaltion" käsitettä.
Ajankohtainen kysymys kuuluu, onko moisiin automaattisiin joustoihin ja alijäämiin varaa vai pitäisikö niistä pyrkiä kiireesti eroon.
Yhdysvallat, Japani
ja Kiina tosielvyttäjiä
Suomen julkisen talouden tilasta ja sen ohjailuun tarkoitetun talouspolitiikan laadusta on vaikea muodostaa kerralla selkeää käsitystä. Se ei kunnolla edusta keynesiläistä elvytyspolitiikkaa mutta ei hayekilaista vyönkiristyspolitiikkaakaan.
Julkisen talouden tilastot kertovat alati kasvavasta alijäämästä ja velkaantumisesta, vaikka talouspolitiikan tavoitteita kuvaavat puheenvuorot ja julkilausumat kertovat halusta saattaa menot ja tulot tasapainoon.
Samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvaltain ja vielä selvemmin Japanin taloustilastot kertovat talous- ja rahapolitiikan likimain hillittömistä elvytystoimista. Kummankin julkinen talous on kriisivuosina jatkanut surutta velkaantumista ja kummankin keskuspankki on antanut tälle historiallisen mittavan tukensa.
Kolmas kriisivuosien suuri tosielvyttäjä on Kiina. Sekin on surutta sallinut julkisen, puolijulkisen ja yksityisen velan kasvaa pitääkseen talouskasvua vauhdissa.
Näiden todellisten elvyttäjien rinnalla eurooppalaiset julkisen talouden automaattiset tulonsiirrot ja niiden aikaan saama elvytysvaikutus vaikuttavat varsin vaisuilta.
Eroa on korostanut euroalueen keskuspankin EKP:n harjoittama rahapolitiikka, joka on ollut maailman suurten keskuspankkien kireintä. Eikä EKP ole vain pitänyt rahapolitiikkaansa muita isoja keskuspankkeja kireämpänä ja vaan se on lisäksi painostanut eurovaltioita talouden pikaiseen tasapainottamiseen.
Erot talous- ja rahapolitiikan virityksissä eivät sellaisenaan kerro, minkä alueen talous- ja rahapolitiikan päättäjät ovat olleet oikeassa ja minkä väärässä. Erot ovat kuitenkin niin selkeitä ja suuria, että kaikkien oikeassa oleminen olisi yllätys.
Sekään ei ehkä kerro lopullisia voittajia tai häviäjiä, että euroalueen talous näyttää kärsineen ja yhtä kärsivän talouskriisistä suurista talousalueista raskaimmin. Niin kuin ei sekään, että muista euromaista kuin kriisimaista eniten näyttää kärsineen Suomi.
Augustinolaista
talouspolitiikkaa
Suomen ja muiden euromaiden "elvyttävien vyönkiristysten" tapailua muiden yhä jatkuvista elvytystoimista piittaamatta selittänee osaltaan yhteisvaluutta euro ja sen talous- ja rahapolitiikan liikkumavaraa rajoittava luonne.
Toisin kuin Yhdysvalloilla, Japanilla, Kiinalla tai sen puoleen useimmilla muillakin itsenäisillä valtioilla, euromailla ei ole ikiomaa valuuttaa eikä itsenäistä rahapolitiikkaa eivätkä ne saa vapaasti päättää talouspolitiikankaan virityksestä.
Eurovaltiot joutuvat kattamaan alijäämänsä ja muut rahoitustarpeensa valuutassa, jota laskee liikkeeseen ja hallinnoi kaikkien euromaiden yhteinen keskuspankki eikä niiden oma kansallinen keskuspankki niin kuin tavallisissa maissa on asian laita.
Ehkä hayekilainen tulkinta puoltaa euron kaltaista järjestelyä ja käsien sitomista. Se kun on omiaan rajoittamaan valtioiden hillitöntä velkaantumista. Sen sijaan keynesiläinen tulkinta on ehkä ennemmin euron kaltaista kahletta vastaan. Se kun estää talouden tarpeisiin vastaavan talous- ja rahapolitiikan.
Kumpi koulukunta onkaan oikeassa, merkitsee rahaliiton jäsenyys Suomenkin hallitukselle elvytys- ja vyönkiristystarpeiden välissä tasapainoilemista sidotuin käsin.
Todellista tehoelvytystä eivät salli sen enempää EU:n taloussäännöt kuin EKP. Julkisen talouden todellisen tasapainottamisen saati rykäisyn ylijäämäiseksi taas estää sisäpolitiikka.
Niinpä Suomi ei harjoita keynesiläistä eikä hayekilaista vaan omanlaistaan augustinolaista talouspolitiikkaa, joka haluaa tasapainottaa julkisen talouden – mutta ei aivan vielä.
Samassa hengessä kuin ammoisen neljännen vuosisadan kirkonmies Pyhä Augustinus aneli herraansa: "Anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä".