5Y5Y-inflaatio-mittari!!!!

Juuri se käppyrä, jonka EKP ei halua romahtavan, on romahtamassa

Muistatko vielä "viiden vuoden päästä alkavan viiden vuoden euro-inflaatio-swapin"?
Tämä vähän tunnettu mittari nousi taannoin julkisuuteen, kun Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi nosti esille puheessaan.
Draghi sanoi, että EKP käyttää tätä mittaria seuratakseen keskipitkän aikavälin inflaatio-odotuksia.
Viiden vuoden päästä alkavan viiden vuoden inflaatio-swap yksinkertaisesti kertoo, kuinka suuri on keskimääräinen inflaatio viiden vuoden päästä alkavalla viiden vuoden ajanjaksolla, eli esimerkiksi tästä hetkestä lukien vuosina 2019-2024.
EKP:lle on tärkeää, että tämä mittari pysyy kahden prosentin tuntumassa, jotta se voisi uskottavasti sanoa, että keskipitkän aikavälin inflaatio-odotukset ovat tiukasti ankkuroituja. Juuri tämän inflaatio-odotuksen pitäminen ennallaan on EKP:n tärkein nimetty tehtävä.
(Huom!Inflaatio-swapit ovat sijoitusinstrumentteja, joiden avulla sijoittajat suojautuvat inflaatiota vastaan. Viiden vuoden päästä alkavan viiden vuoden inflaatio-swap yksinkertaisesti kertoo, kuinka suuri on keskimääräinen inflaatio viiden vuoden päästä alkavalla viiden vuoden ajanjaksolla, eli esimerkiksi tästä hetkestä lukien vuosina 2019-2024.)

Aiheesta lisää

• Tätä harvojen tuntemaa inflaatiomittaria EKP-pomot nyt kyttäävät  24.9.2014

Tätä taustaa vasten on kiintoisaa nähdä, mitä 5Y5Y-inflaatio-mittarille on tapahtumassa...
Keskipitkän aikavälin inflaatio-odotukset ovat laskenet 1,82 prosenttiin ja suunta on EKP:n kannalta huolestuttava. Japani, perässä tullaan?

4000 vuotta erehdyksiä ei riitä – EKP yrittää vielä

Viisas oppii erehdyksistä mutta hölmö luulee tulosten muuttuvan samaa yritystä ja erehdystä toistamalla. Viisas ottaisi jo 4 000 vuoden erehdyksistä onkeensa ja uskoisi, että hintojen säännöstely on onnetonta talouspolitiikkaa. EKP ei tätä usko, vaan yrittää entistäkin päättäväisemmin.

5.10.2014

Jan Hurri

Talouden ohjailu suoranaisen hintasäännöstelyn tai edes epäsuorien hintaohjailujen avulla ei ole onnistunut ainakaan 4 000 vuoteen niin kuin vuorollaan yrittäneet hallitsijat olisivat halunneet.

Analyysi

Neljän vuosituhannen varoittavat esimerkit eivät silti riitä sitkeimmille. Euroalueen keskuspankki EKP ja muut nykyaikaiset keskuspankit yrittävät entistäkin sinnikkäämmin.
EKP, Yhdysvaltain Fed, Japanin BoJ ja iso liuta pienempiä keskuspankkeja yrittävät kukin tahollaan ohjailla taloutta keinoilla, joita kutsutaan rahapolitiikaksi – mutta jotka muistuttavat pohjimmiltaan raskaan sarjan hintasäännöstelyä.
EKP:n Mario Draghi, Suomen Pankin Erkki Liikanen tai muutkaan nykyajan keskuspankkiirit eivät sentään määrää yksittäisten tuotteiden tai palveluiden hintoja niin kuin aiemmat hintasäännöstelijät ovat muinaisen Babylonian Hammurabista lähtien yrittäneet.
Sen sijaan keskuspankkiirit yrittävät ohjailla taloutta omanlaisellaan kaksijakoisella hintasäännöstelyllä. Ne määräävät rahan hinnan eli kaikista hinnoista tärkeimmän, ja lisäksi ne yrittävät hallinnoida "yleistä hintatasoa" eli kaikkia hintoja yhdessä.
Toki keskuspankkiirien ja rahapolitiikan tarkoitus virallisesti on muu kuin hintasäännöstely. Mutta käytännössä ne pyrkivät yleviin tavoitteisiinsa juuri hintasäännöstelyn keinoin.
Jos tämä yritys onnistuu, on se ensimmäinen kerta 4 000 vuoteen.
40 vuosisataa hintojen
säännöstelyä ja virheitä
Hintasäännöstelyn onneton ajanlasku alkaa ainakin muinaisen Babylonian hirmuhallitsijan Hammurabin yrityksistä ja erehdyksistä.
Hammurabi määräsi kuuluisissa laeissaan, mitä yleisimmät kauppatavarat ja palvelut saivat korkeintaan maksaa – ja sai aikaan enemmän tavarapulaa, inflaatiota ja keinottelua kuin hyvinvointia tai talouden vakautta.
Babylonian onnettomista hintalaeista alkaa myös hintasäännöstelyn kattava kronikka, jonka yhdysvaltalaisprofessorit Robert Schuettinger ja Eamonn Butler kokosivat jo 1970-luvun lopussa.
Heidän teoksensa "Forty Centuries of Wage and Price Controls" (40 vuosisataa palkka- ja hintasäännöstelyä) alaotsikko on 1970-luvun koviin inflaatiolukuihin osuvasti "How NOT to Fight Inflation" (Miten EI taistella inflaatiota vastaan).
Teoksen esimerkeistä käy varsin kattavasti selväksi, että yksittäisten hintojen sen paremmin kuin yleisenkään hintatason säännöstely ei ole onnistunut Hammurabin aikojen jälkeenkään.
Talous tai alamaiset eivät ole totelleet sen enempää antiikin, keskiajan kuin nykyajankaan hintasäännöstelijöitä. Hammurabin jälkeen sitä ovat yrittäneet nykyaikaisemmatkin hirmuhallitsijat Saksan natseista Neuvostoliiton sosialisteihin, mutta edes komentotalouksissa yritykset eivät ole onnistuneet.
Sotien ja talouskriisien aikaan hintojen ja palkkojen säännöstelyä ovat yrittäneet muidenkin kuin komentotalouksien päättäjät. Schuettingerin ja Butlerin mukaan erilaiset hintasäännöstelyn keinot olivat varsin yleisiä useissa länsimaissa vielä kirjan ilmestymisen aikaan 1970-luvun lopussa.
Säännöstely-yritysten kanssa yhtä yleisiä ovat olleet näistä yrityksistä koituneet haitat ja lopulta myös yritysten epäonnistuminen. Toistaiseksi yhtä yleisiä ovat tosin olleet myös yhä uudet yritykset.
Nyt samaa yritystä toistavat vuorostaan keskuspankit.
Rahan hinta on
hinnoista tärkein
Euroalueen EKP tai muutkaan länsimaiset keskuspankit eivät suoraan puutu muihin yksittäisiin hintoihin kuin rahan hintaan. Sen ne määräävät pilkun tarkasti, mutta muuten ne tyytyvät "yleisen hintatason" hallintaan.
Tai niin ne ainakin haluaisivat.
Rahan hinnan määrääminen on periaatteessa yhtä yksinkertaista kuin minkä tahansa muun hyödykkeen tai palvelun hinnan määrääminen, kunhan määrääjällä vain valtuudet riittävät.
Sattumoisin EKP:llä on valta määrätä euroalueella, mitä raha maksaa. Tämän se määrää ohjauskorkojensa ja muiden rahapolitiikan keinojensa avulla.
EKP päättää, millä hinnalla se lainaa rahaa pankeille, ja se on koko euroalueen hintajärjestelmän perusta.
Velkarahoituksen varassa toimivassa taloudessa kaikki muut hinnat perustuvat tavalla tai toisella rahan hintaan, joten rahan hintaa säännöstellessään EKP ja muut keskuspankit samalla säännöstelevät koko talouden hintamekanismia.
Viime aikoina säännöstely ei ole sujunut, ei ainakaan ongelmitta. EKP tarjoaa pankeille rajoituksetta rahoitusta puoli-ilmaiseksi, mutta raha ei käy nollakorollakaan kaupaksi niin kuin EKP haluaisi.
Talous takkuaa, vaikka raha ei maksa mitään. Tai toisinpäin: talous takkuaa, kun rahallakaan ei ole kunnon hintaa.
EKP valmistelee
uusia ohjaustoimia
Rahan hinnan säännöstely on hienommin sanottuna rahapolitiikkaa, ja sen virallinen tarkoitus on ainakin euroalueella "yleisen hintatason" säännöstely ja hallinnointi.
Viime aikoina euroalueen "yleinen hintataso" ei ole totellut EKP:n tahtoa, ja siksi EKP on ryhtynyt valmistelemaan taas uusia rahapolitiikan poikkeustoimia. EKP aikoo tarjota euroalueen pankeille parin vuoden kuluessa arviolta jopa tuhat miljardia euroa uutta puoli-ilmaista rahoitusta.
Tarkoitus on, että uusi rahoitus päätyisi pankkien kautta yritysten ja kotitalouksien uusiksi luotoiksi ja edelleen vauhdittamaan uutta kulutuskysyntää ja investointeja. Näin se yrittää monen mutkan kautta vahvistaa talouskasvua ja vielä useamman mutkan kautta "yleistä hintatasoa".
EKP:n toimilla on monta yleishyvää tarkoitusta mutta ei yhtään muuta varmaa seurausta kuin se, että pankit saavat käyttöönsä satoja miljardeja euroja uutta puoli-ilmaista rahoitusta.
Toistaiseksi EKP:n ja muiden keskuspankkien vastaavat poikkeuksellisen mittavat rahoitusoperaatiot ovat ennemmin vahvistaneet finanssitaloutta ja finanssivarallisuuden arvonnousua kuin päätyneet reaalitalouden tai "yleisen hintatason" tueksi.
Samalla ovat kasvaneet rahapolitiikan haitallisten sivuvaikutusten ja ohjausvirheiden riskit. Niin kuin on aiemmissakin hintasäännöstelyn kokeiluissa käynyt.
Euroalue lähellä
aitoa hintavakautta
EKP:n olemassaolon virallinen tarkoitus on vaalia euroalueen "hintavakautta". Tämä tarkoittaa Suomen Pankin kansantajuisen kuvauksen mukaan talousoloja, joissa "hinnat eivät keskimäärin nouse eivätkä laske merkittävästi vaan pysyvät ajan mittaan vakaina".
EKP tulkitsee "hintavakauden" toisin kuin Suomen Pankki kuvaa. Sananmukaisen hintavakauden asemesta EKP on määritellyt tehtäväkseen tavoitella "yleisen hintatason" vakaata mutta alituista kohoamista.
EKP haluaa euroalueen kuluttajahintojen nousevan keskimäärin vajaan kahden prosentin vuosivauhtia. Tavoite merkitsee kuluttajahintojen kaksinkertaistumista ja rahan ostovoiman puoliintumista suunnilleen 40 vuoden välein.
Euroalueen kuluttajahinnat ovat nyt keskimäärin kolmanneksen korkeammat kuin euroajan alussa. Alueella on toisin sanoen vallinnut EKP:n tavoittelema "hintavakaus", vaikka hinnat ovat kaikkea muuta kuin "pysyneet ajan mittaan vakaina".
Viime aikoina EKP:n tavoittelema "hintavakaus" on ollut vaarassa, sillä euroalueen kuluttajahinnat ovat kohonneet enää vajaan puolen prosentin vuosivauhtia eivätkä EKP:n havittelemaa vajaan kahden prosentin vauhtia.
EKP tulkitsee tällaisen sananmukaisen hintavakauden uhkaksi, jonka torjumiseksi se valmistelee taas uusia poikkeuksellisia rahapolitiikan toimia. Siitä huolimatta, että aito hintavakaus lähempänä kuin kertaakaan sitten EKP:n perustamisen.
Nähtävästi Draghin ja Liikasen ajan euroalueella käy aivan samoin kuin kävi Hammurabin aikaisessa Babyloniassa: talous ja alamaiset eivät tottele hintasäännöstelyä. Eivät, vaikka samaa yritystä ja erehdystä toistaisi kuinka sitkeästi.

وقتی که، طبقه ی فرا دست شمشیر را از رومی بندد!

یک شرکت تولیدی معروف وباسابقه ی فنلاندی(نانسو) ازکارگران خودمیخواهد که، یا با کسر8-14 درصد ازدستمزدهای خودموافقت بکنند ویا اینکه، ازکاربیکارشان خواهد کرد! درصورت پذیرش این "پیشنهاد" توسّط کارگران، آنها تضمینی دریافت خواهند کرد که، اگرچنانچه وضعیّت "اجبارآوری" پیش نیآید، درطول 12 ماه آینده کارشان راازدست نخواهند داد!

منطقی روشنترازاین سراغ دارید؟ منطق مبارزه ی(جنگ) طبقاتی! 

Tunnetun suomalaisfirman karu tarjous työntekijöille: Palkasta pois 8-14%

 2.10.2014
Vaatetusyhtiö Nanso on tarjonnut työntekijöilleen tuntuvaa palkanalennusta, kertoo Hämeen Sanomat.
Lehden mukaan yhtiö on tarjonnut tällä viikolla osalle työntekijöistään 8-14 prosentin suuruista palkanalennusta
Vastineeksi yhtiö lupaa, että työntekijöitä ei seuraavan 12 kuukauden aikana irtisanottaisi tai lomautettaisi, paitsi "pakon edessä".
Nanson tulos on ollut tappiolla ainakin kolmen vuoden ajan, lehti kirjoittaa.

Kumpi on suomalaisen superkomissaarin valinta!?
14.09.2014
Euromaiden keskinäisiä kilpailukykyeroja on mahdollista tasoittaa vain kahdella konstilla:
Joko Saksaa heikommat maat on pakotettava jopa vuosien mittaiseen deflatoriseen lamaan, tai sitten Saksa on pakotettava vuosien ajaksi tuntuvasti nykyistä kovempaan inflaatioon.
Kysymys on inflaatioerosta ja siitä, ovatko heikoimmatkin maat nollaviivan ala- vai yläpuolella. Nyt ne ovat sen alapuolella.
Kumpi tahansa vaihtoehto on poliittisesti tulenarka ja muutoinkin äärimmäisen vaikea.

Mikä euroaluetta vaivaa?

Osmo Soininvaara

16.6.2012 

Euroalueen jatkuvat ongelmat kertovat euron sairaudesta. Sen syyt ovat moninaiset.
Oliivivyöhykkeiden asukkaiden syyttäminen laiskoiksi siestan viettäjiksi on väärin. Kreikkalaiset tekevät työtä – ne joilla sitä vielä on – vuodessa paljon enemmän kuin suomalaiset. Yrittäjyys on yleistä ja työpäivät ovat pitkiä.
Alikehittyneisyyden vuoksi työn tuottavuus on heikkoa. Paikoin elämänmeno on lähempänä kehitysmaita kuin vauraan Euroopan tehotalouksia.
Tehottomuudessa on kyse myös perinteisistä elämäntavoista. Ranskakin puolustaa työvaltaista maatalouttaan ranskalaisilla arvoilla. Matkailijan silmin elämä näyttääkin mukavalta.
Huonotuottoisissa elämänmuotoammateissa ei ole vikaa, jos tyytyy vastaavasti alempaan kulutustasoon. Ennen yhteisvaluuttaa se sujui hyvin. Köyhästä, mutta mukavan elämän etelästä ei muutettu sankoin joukoin rikkaaseen ja tehokkaaseen pohjoiseen, vaikka rajat olivat auki.
Yhteisvaluutan piti siirtää pohjoisen Euroopan ylijäämiä kehittämään eteläistä Eurooppaa. Rahaa siirtyi, mutta ei tuottavia investointeja, vaan kiinteistökupla.
Ylenpalttinen lainan tarjonta nosti asuntojen ja tonttien hinnat tolkuttomuuksiin. Näin tapahtui Suomessakin rahamarkkinoiden vapautuessa 1980-luvulla, ja huonosti siinäkin kävi. Nyt kiinteistökauppaa rahoittaneet pankit ovat vaikeuksissa, koska asiakkaat eivät selviä veloistaan.
Vielä suuremmissa vaikeuksissa ovat kodeistaan häädetyt velalliset, joiden on vaikea selvitä kuiville elinaikanaan. Surullinen tarina!
Kreikan ja Italian poliitikot ovat toimineet vastuuttomasti, mutta Espanjassa ja Irlannissa on vaikea syyttää hallitusta kuin korkeintaan siitä, etteivät ne osanneet vahtia pankkiensa luotonantoa.
Suurempia syyllisiä ovat ne keskieurooppalaiset pankit, jotka voiton huumassa rahoittivat avokätisesti paikallisten pankkien asuntolainoitusta. Riskien analysointi kuului niille.
Keskuspankit tarkkailevat inflaatiota ja säätävät liikkeellä olevan rahan sen mukaan. Mittaavatko ne lainkaan oikeaa asiaa? Riisin hinnan nousu on inflaatiota, mutta asuntojen hintojen kaksinkertaistuminen ei ole. Matalat korot kehittävät paraikaa asuntokuplaa myös Helsingin seudulla.
Kiinteistökuplan ohella etelään virrannut raha nosti myös palkkoja. Kreikassa palkat kaksinkertaistuivat kymmenessä vuodessa. Tällaiseen palkkatasoon Kreikalla ei ole edellytyksiä, ellei taloutta modernisoida kovalla kädellä. Tässä ei pettänyt niinkään moraali kuin talousteoria.
Globalisaatio on kohdellut Euroopan eri osia eri tavalla. Kiinalainen duunari tekee kaiken halvemmalla, Euroopan etu on ollut osaamisessa ja laadussa. Italian nuorisosta vain 15 prosenttia suorittaa korkeakoulututkinnon, Suomessa liki 40 prosenttia. Etelä-Eurooppa on aseeton halpatuontimaiden edessä. Niiden pitäisi ehdottomasti devalvoida valuuttansa, mutta euromaalla ei tätä mahdollisuutta ole.
Moni varoitti euroa perustettaessa, että Eurooppa ei ole järkevä valuutta-alue, koska maiden kehityserot ovat niin suuret. Erot Suomen sisällä ovat suuremmat kuin euromaiden välillä, mutta Suomen sisällä tehdäänkin suuria aluepoliittisia tulonsiirtoja. Siitä huolimatta suuri osa Suomesta tyhjenee pikkuhiljaa kasvukeskuksiin.
Jos euroalue toimisi samalla tavalla kuin Suomi sisäisesti, valtavia summia aluepoliittista tukea siirtyisi pohjoisesta etelään ja kymmeniä miljoonia asukkaita etelästä pohjoiseen.
Koska euron arvo kelluu, euromaiden yhteenlaskettu vaihtotase on suunnilleen tasapainossa. Itse asiassa sen pitäisi olla vähän alijäämäinen, sillä Euroopan paras vientiartikkeli ovat eurosetelit, joita ulkopuolisten maiden asukkaat ostavat satojen miljardien edestä säilöäkseen säästönsä patjan sisällä. Tätä ei lasketa vienniksi vaan euromaiden velanotoksi. Kun Saksan vaihtotase on ylijäämäinen, joidenkin muiden euromaiden vaihtotaseen on oltava alijäämäinen.
Voimme sanoa, että Saksan ylijäämä aiheuttaa Etelä-Euroopan alijäämät nostamalla euron kurssiin liian korkeaksi. Se ehti nousta yhdestä dollarista yli 1,50 dollarin.
Ulkomaanvaluutassa mitattuna kreikkalaisten palkkataso ei siis vain kaksinkertaistunut vaan peräti kolminkertaistui, mikä nyt ainakin oli liikaa. Nyt euro on onneksi vähän devalvoitunut ja kurssi on enää 1,25. Tämä helpottaa huomattavasti esimerkiksi Suomen vientiä.
Jos jokaisella maalla olisi oma euronsa, Saksan euro maksaisi varmaankin jotain 1,70, eikä Saksa oli mitenkään erityisen kilpailukykyinen. Kreikan euro olisi ehkä 0,70. Suomelle nykytaso on nyt ihan passeli.
Etelä-Euroopan räpiköinti on auttanut Saksan kilpailukykyä olennaisesti, koska se on estänyt euron liiallisen kallistumisen. Saksa on hyötynyt Etelä-Euroopan vaikeuksista huomattavasti, ja on Suomikin
Sääliksi käy Espanjaa. Maan hallitus ei ole tehnyt mitään väärin. Espanjalaiset ja saksalaiset pankit ovat. Nyt Espanja on joutunut nostamaan veroja ja leikkaamaan menoja velkojamaiden vaatimuksesta. Tämä ei ole auttanut mitään. Työttömyys on noussut 25 prosenttiin, ja se taas on romahduttanut verotulot. Kuripolitiikasta ei ole ollut valtiontaloudelle mitään hyötyä, mutta koko maa on kärsinyt.
Työttömyyttä lisäämällä ei Eurooppaa pelasteta. Taloustieteen nobelisti Paul Krugman sanoo Euroopan tekevän taloudellista itsemurhaa ja Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer sanoo Saksan olevan tuhoamassa Eurooppaa kolmatta kertaa. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF neuvoo jopa Suomea hillitsemään valtiontalouden säästöjä, jotta lama ei syvenisi.
Juuri nyt Euroopassa tarvittaisiin elvytystä, ei työttömyyden tahallista kasvattamista. Yhä useampi on päätynyt siihen, että Saksassa pitää nostaa palkkoja, jotta epätasapaino euroalueen sisällä helpottaisi.
Yhteisvaluutta vaatisi koordinoitua talouspolitiikkaa – ei vain köyhien kurittamista, vaan myös esimerkiksi Saksan ja Suomen politiikan sääntelyä. Olen kovin pessimistinen siitä, onko se poliittisesti mahdollista. Ellei ei ole, yhteisestä valuutasta muodostuu taakka, vaikka se tähän asti on tuottanut ainakin Suomelle paljon hyötyä.

Miksi Saksan kilpailukyky on muilta pois

18.6.2012

Osmo Soininvaara

Aloitetaan ensin vaihtotaseella, joka kertoo kansantalouksien velkaantumisesta (alijäämäinen vaihtotase) tai säästämisestä.
Oletetaan ensin, että jokaisella maalla on oma valuuttansa. Markkinatalousmaa ei voi pitkään pitää yllä keinotekoista valuuttakurssia. Suomi yritti parikymmentä vuotta sitten, ja huonosti siinä kävi. Jos maan vaihtotase on alijäämäinen, se joutuu ostamaan ulkomaanvaluuttaa enemmän kuin myy sitä ja maksaa tuon kaupan omalla valuutallaan. Siksi sen oma valuutta halpenee. Jos vaihtotase on ylijäämäinen, maan valuutan arvo vastaavasti nousee. Alijäämäisen maan valuttaa siis devalvoituu parantaen sen kilpailukykyä ja ylijäämäisen revalvoituu heikentäen sen kilpailukykyä. Näin valuuttakurssin vaihtelut pyrkivät tasapainottamaan vaihtotaseet.
Tästä on muutama poikkeus: jos maan valuuttaa käytetään laaja-alaisesti reservivaluuttana, se voi ”myydä seteleitä” (ja bittejä) ja näin rahoittaa alijäämänsä (USA). Jos maa ei ole markkinatalous, se voi manipuloida kurssia (Kiina) ja jos maassa on tarve säästää rahaa pahan päivän varalle, koska eläkejärjestelmä ei ole kunnossa tai eläkejärjestelmä on rahastoiva (Japani, Kiina, osin Suomi), se voi ylläpitää pitkäänkin ylijäämäistä vaihtotasetta ilman valuutan revalvoitumista.
Euroalueen vaihtotase on tämän takia keskimäärin jokseenkin tasapainossa. Jos yksi euromaa (Saksa) hankkii huomattavan vaihtotaseen ylijäämän, euron kurssi nousee ja koko alueen yhteenlaskettu vaihtotase tasapainottuu. Suhteessa Yhdysvaltain dollariin euron kurssi ehti nousta yli 50 prosenttia, ennen kuin eurokriisi on sitä onneksi vähän laskenut. Saksan ja Suomen ylijäämistä johtunut kurssin nousu leikkaa kilpailukykyä tasaisesti kaikilta euromailta, myös niiltä, joiden kilpailukyky ei ollut järin hyvä alun perinkään. Euron 50 prosentin revalvaatio on suurena syynä oliivivyöhykkeen vaikeuksiin, ja on se haitannut myös Suomen vientiä. Vastaavasti Saksan talous on hyötynyt huomattavasti siitä, että oliivimaiden alijäämien ansiosta euron kurssi nousi niin vähän. Ilman euroa ja oliivivyöhykkeen räpiköimistä euron sisällä Saksan parantunut kilpailukyky olisi valunut valuutan rajuun revalvoitumiseen.
Saksan tuottavuutta ja muun maailman inflaatiota alemmat palkankorotukset ovat suurena syynä oliivivyöhykkeen maiden VAIHTOTASEIDEN alijäämiin. Oliivivyöhykkeen alijäämät ovat vastaavasti tehneet mahdolliseksi Saksan ylimäämät.
Tässä oli siis kyse vaihtotaseen alijäämästä. Se on eri asia kuin julkisen talouden alijäämä, mutta yhteys näiden alijäämien välillä vallitsee.
Vaihtotaseen alijäämä tarkoittaa, että jonkun on kansantalouden sisällä velkaannuttava, kotitalouksien, yritysten tai valtion. Kaikissa maissa, jopa Kreikassa, yksityissektori velkaantui ensin. Itse asiassa yksityissektorin velkaantumien ja siihen liittynyt kuplatalous tuotti petollisen paljon verotuloja valtioille. Kun velka alkoi hirvittää ja kotitaloudet sekä yritykset alkoivat karsia menojaan, ne tulivat karsineeksi myös toistensa tuloja (kansantaloudessa toisen meno on toisen tulo) ja sitä kautta valtion tuloista saamia verotuloja samalla, kun työttömyys nousi ja synnytti menoja valtiolle. Vaihtotaseen alijäämä kääntyy lähes aina lopuksi julkisen talouden alijäämäksi. Tai jos velka ei alkanut hirvittää velallista, se alkoi hirvittää pankkeja, jotka joutuivat vaikeuksiin, kun velalliset eivät pystyneet maksamaan velkoja eivätkä edes korkoja. Kun pankit kaatuivat valtioiden niskoille, valtiot joutuivat suuriin vaikeuksiin (Irlanti, Espanja).

Finanssieliitti kiittää, pääjohtaja Liikanen

Euroalueen finanssitalous sai taas mojovan tujauksen tukea alueen keskuspankilta. EKP lupasi pankkien käyttöön jopa tuhat miljardia uutta euroa – ja avitti samalla arvopaperikurssit yhä ylemmäs. Finanssieliitti hyötyi heti, mutta kokeellisen tuen vaikutus tavallisen kansan reaalitalouteen on epävarma.

7.9.2014

Jan Hurri

Irlantilaissyntyinen taloustutkija ja armoitettu keinottelija Richard Cantillion oivalsi jo 1700-luvun alussa rahan arvon merkityksen kaikenmoisen taloudellisen toimeliaisuuden keskeisenä perusmuuttujana.

Hän tajusi myös taloudessa liikkeessä olevan rahan määrän ja rahan kiertonopeuden merkityksen kaikkiin hintoihin itse rahan hinnasta käytännössä kaikkien hyödykkeiden ja palveluiden hintoihin.

Cantillionin kenties nerokkain – ja hänen omalle keinottelulleen ylivoimaisesti tuottoisin – oivallus oli kuin rautalankamalliksi väännetty tulkinta euroalueen EKP:n ja muiden nykyajan keskuspankkien tukitoimista ja niiden vaikutuksista:
Tuon nerokkaan oivalluksen voinee karkeasti pelkistäen ryhmittää neljäksi nyrkkisäännöksi:
1) Rahan tarjonnan muutokset vaikuttavat vääjäämättä mutta epätasaisesti talouden eri osissa vallitseviin hintoihin.
2) Rahamäärän lisäys ja hintojen nousu kasvattavat ensimmäiseksi ja eniten niiden toimijoiden tuloja ja varallisuutta, jotka ovat lähimpänä uuden rahan lähdettä.
3) Viimeiseksi ja vähiten – jos lainkaan – hintojen noususta hyötyvät ne, jotka ovat kauimpana uuden rahan lähteestä.
4) Uuden rahan lähteestä kauimmas jääville hintojen muutoksista koituu varmemmin entistä suurempien menojen verran haittaa kuin tulojen tai varallisuuden kasvua.
Cantillion menestyi keinottelijana ja teki huikeita voittoja yhdistämällä rahatalouden perusteisiin liittyviä oivalluksiaan aikansa rahaoloissa huomaamiinsa muutoksiin.
Hän osti, kun uutta rahaa tulvi talouteen ja keinottelukohteiden hinnat nousivat, ja hän myi, kun rahatulva hupeni ja keinottelukohteiden kuplat alkoivat puhjeta.
Hän oli aikansa finanssieliittiä, joka osasi lyödä rahaolojen muutoksilla rahoiksi.
Nyt on meneillään 2000-luvun eikä 1700-luvun alku, mutta aivan samaan tapaan uuden rahan tulva hyödyttää ensin ja eniten niitä, jotka ovat rahalähteen lähellä.
Niinpä nyt toistuu sama kuin Cantillionin aikoina 300 vuotta sitten: finanssieliitti rikastuu, ja tavallinen kansa maksaa. Nyt finanssieliitti saa kiittää keskuspankkeja.
EKP:ltä tuoretta tukirahaa
jopa tuhat miljardia euroa
Sivullisen on vaikea arvioida, miten huolellisesti Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen ja muut EKP:n neuvoston jäsenet ovat tutustuneet Cantillionin ainoaan julkaistuun tekstiin (josta tässä linkki ranskasta käännettyyn laitokseen An Essay on Economic Theory).
Se on sivullisenkin helppo havaita EKP:n rahapolitiikan toimista, että niissä ja niiden seurauksissa on vahvasti cantillionilaisia vaikutteita.
EKP:n rahapolitiikan linjauksista päättää pankin neuvosto, jonka jäseniä ovat EKP:n johtokunta ja euromaiden kansallisten keskuspankkien pääjohtajat. Neuvoston jäsenenä Suomen Pankin Liikanen määrää osaltaan, millä tolalla euroalueen rahoitusolot ovat. 
Viimeksi torstaina EKP:n neuvosto päätti uusista mittavista rahatalouden tukitoimista, joilla se ilmoitti tukevansa euroalueen yleistä inflaatio- ja talouskehitystä – mutta joilla se kuitenkin tukee ensin ja eniten alueen finanssitaloutta.
EKP aikoo eri tukimuotoja yhdistelemällä kasvattaa tuoreen rahan tarjontaa euroalueen liikepankeille yhteensä arviolta jopa tuhannen miljardin euron verran. Se syöttää uutta rahaa pankeille puoli-ilmaisin luotoin ja mittavin arvopaperiostoin.
Uunituoreita miljardeja saavat ensin ja eniten käyttöönsä finanssijärjestelmän ytimessä talouden rahamyllyjä pyörittävät alueen suurpankit ja niiden tuntumassa vikkelimpiä rahavirtoja ohjailevat kansainväliset keinottelijat, kuten vipurahastot.
Suurpankit, vipurahastot ja muut kansainväliset keinottelijat sekä näiden suurimmat omistajat ja rahakeskusten superpankkiirit ovat tämän päivän finanssieliittiä, joka sai jo hyödyn EKP:n vasta lupaamista tukimiljardeista.
Pian EKP:n tuki-ilmoitusten jälkeen euroalueen osakemarkkinoiden kurssit nousivat ja velkakirjamarkkinoiden korot laskivat voimakkaasti. Samaan aikaan euron arvo suhteessa muihin päävaluuttoihin heikkeni niin kuin valuuttakeinottelijat toivoivat.
Finanssivarallisuuden arvon nousu oli välitön ja nyt jo toteen käynyt seuraus EKP:n neuvoston tuoreimmista tuki-ilmoituksista.
Sen sijaan vasta kenties vuosien kuluttua selviää, koituuko näistä kokeiluluontoisista tukitoimista euroalueen reaalitaloudelle ja kansalaisten enemmistölle hyötyä vai haittaa.
Rahapolitiikka
ollut tehotonta
EKP:n neuvostolla on rahapolitiikan tuoreissa tukitoimissaan sama tarkoitus kuin se on aiemmillakin tukitoimillaan tavoitellut. Se yrittää rohkaista euroalueen rahavirtoja liikkeelle lisäämällä ja helpottamalla pankeille tarjoamaansa rahoitusta.
Samaa ovat viime kriisivuosien kuluessa yrittäneet EKP:n lisäksi muutkin maailman suuret keskuspankit Yhdysvaltain Fedistä Japanin BoJ:iin ja Kiinan Kansanpankkiin niin kuin toki iso liuta pienempiä keskuspankkeja.
Ainoa kansainvälisesti merkittävä keskuspankki, joka on toistaiseksi onnistunut elvyttämään maansa luottovirrat vuolaaseen virtaukseen, on Kiinan Kansanpankki. Mutta sillä onkin käytössään suoraviivaisempia rahapolitiikan "taivuttelukeinoja" kuin muilla suurilla keskuspankeilla.
EKP ei voi muuta kuin tarjota liikepankeille entistä runsaammin ja entistä edullisempaa keskuspankkirahoitusta. Mutta sillä ei ole keinoja taivutella pankkeja muuttamaan lisärahoitusta uusiksi asiakasluotoiksi, eikä sillä ole keinoja taivutella pankkien asiakkaita hakemaan uusia luottoja.
Toki EKP saa liikkeelle juuri sen määrän uusia miljardeja kuin se haluaa. Mutta se ei pysty juurikaan vaikuttamaan, mitä pankit noilla tuoreilla miljardeilla tekevät.
Yksi perusteltu odotus on, että uusi raha hakeutuu samaan käyttöön kuin suurin osa maailman suurten keskuspankkien liikkeeseen panemista uusista miljardeista on viime vuosina hakeutunut: finanssimarkkinoiden keinotteluun.
Eikä tämä ole pelkkä oletus, vaan maailman finanssimarkkinoiden hintakehityksen vahvistama tosiseikka, johon muun muassa Kansainvälinen järjestelypankki BIS on kiinnittänyt huolestuneen huomionsa.
Kesällä julkaisemassaan viime vuoden vuosikertomuksessa BIS huomautti melkein samaan hengenvetoon, että:
1) Vallitsevissa talousoloissa keskuspankkien rahapolitiikka on likimain kyvytöntä elvyttämään reaalitaloutta.
2) Keskuspankkien poikkeukselliset elvytystoimet ovat edistäneet enemmän finanssi- kuin reaalitalouden kysyntää.
3) Finanssimarkkinoille on saattanut jo syntyä suoranaista riippuvuutta keskuspankkien yhä runsaampien tukitoimien raharuiskeille.
Ilmeisesti BIS:n ekonomistit ovat jyvällä Castillionin vuosisatojen takaisista oivalluksista.
EKP ei onnistunut
estämään luottolamaa
Erityisesti euroalueen talous- ja rahoitusolojen tahmeudessa näkyy merkkejä BIS:n viittaamasta rahapolitiikan tehottomuudesta. EKP on vuosien ajan yrittänyt saada alueen luottovirtoja elpymään, mutta tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi.
Pankkien luotonanto yksityiselle taloudelle on ollut erittäin vaisua ja suorastaan supistunut, vaikka EKP haluaisi luotonannon – eli suomeksi sanottuna alueen velkaantumisen – kaiken aikaa yltyvän.
Euroaluetta vaivaa niin sanottu luottolama, jossa luotonanto ja -kysyntä supistuvat. Tästä on seurannut velkavetoisen talouden jämähtäminen nollakasvun ja taantuman uuvuttamaan anemiaan, jossa kysyntä on heikkoa ja työttömyys runsasta.
Varta vasten EKP:nkin vaatimuksesta kesken velkakriisin kiristetty talouspolitiikka on pahentanut talouden anemiaa.
Seuraavaksi luottolama voi uuvuttaa talouskasvun lisäksi kuluttajahinnat laskuun, mikä olisi sekin vastoin EKP:n tavoitteita. Osa euromaista on jo laskevien hintojen deflaatiossa, ja nyt koko euroalue on jo hyvin lähellä nollainflaatiota.
Yksi EKP:n tuoreista tavoitteista lienee euron heikentäminen, ja se voi osaltaan jonkin verran avittaa alueen teollisuuden vientiä muille markkinoille ja hilata kuluttajahintoja taas nousuun.
Reaalitalouden muutokset ovat kuitenkin epävarmoja ja hitaita – ainakin, jos niitä verrataan finanssitalouden jo saamiin hyötyihin.
Sekin on epävarmaa, variseeko finanssitalouden jo saamista hyödyistä tavallisen kansan reaalitalouteen lopulta hyötyä vai haittaa.
Niin kuin muuan Richard Cantillion oivalsi jo 300 vuotta sitten.

Suomella on liikaa velkaa, valtiolla ei

Budjettiriihen jälkipuheet ovat korostaneet huolta valtion velkaantumisesta kuin hypnoottista loitsua. Puheiden mukaan valtiolla on jo liikaa velkaa ja siksi velan kasvu on pakko pysäyttää. Tämä perustuu kuitenkin harhaan.

31.8.2014

Jan Hurri

Analyysi

Valtionvelan absoluuttiseen euromäärään tuijottaminen on silti parhaimmillaankin hyödytöntä ja pahimmillaan se synnyttää juuri sellaisia harha-aistimuksia, jollaisten vallassa talouspolitiikkaa paraikaa Suomessa näytetään harjoitettavan.
Valtiontalous osa
kansantaloutta
Ongelmallista on velkatarkastelujen rajaaminen pelkän valtionvelan tunnuslukuihin, niin kuin julkinen talous olisi irrallaan Suomen kansantalouden kokonaisuudesta. Valtio ja muu julkinen talous ovat kuitenkin kiinteä osa sitä.
Suomen asema EU- ja euromaana muistuttaa, ettei velkamäärien ja velkaisuuden tarkastelua ole perusteltua rajata pelkästään Suomen kansantalouteen.
Silmien sulkeminen muiden EU- ja euromaiden velkakehitykseltä – ja Suomen asemalta ison velkaisen kokonaisuuden osana – voi synnyttää suorastaan kohtalokkaita virhearvioita.
Velkaharhoja on kuitenkin mahdollista hälventää tarkastelemalla valtion ja koko Suomen kansantalouden velkataakkaa yhtenä kokonaisuutena ja euroalueen osana.
Yksi epätavallinen johtopäätös on, että Suomen valtiolla ei ole liikaa velkaa mutta Suomella on. Ja yksi epäsovinnainen johtopäätös on, että euroalueen mitoissa Suomen valtiolla on ennemmin liian vähän kuin liian paljon velkaa.
Markkinoilla ei näy
merkkejä velkahuolista
Pääministeri Alexander Stubb korosti keskiviikkona budjettiriihen "isoa kuvaa" maalatessaan, että "valtion velkaantumisen tahti hidastuu".
Hänen toistamansa perushokeman mukaan valtion velkaantuminen on pakko pysäyttää, sillä velkaa on jo liikaa.
Stubb tuskaili valtion liian suurta velkamäärää sattumoisin samaan aikaan, kun valtion rahoitushuollosta vastaava Valtiokonttori hankki valtiolle uutta pitkäaikaista lainarahaa taas edullisemmin ehdoin kuin milloinkaan ennen.
Uuden kuusivuotisen velkakirjalainan liikkeeseenlasku sujui keskiviikkona vailla pienimpiäkään merkkejä rahoittajien kaikkoamisesta tai muistakaan vaikeuksista.
Valtiokonttori haki markkinoilta neljän miljardin euron lainaerää. Kansainväliset sijoittajat tarjosivat tuplaten suurempaa rahamäärää.
Valtion kymmenvuotisen velkakirjan markkinakorko oli budjettiriihen tuskaisten velkalausuntojen aikaan suurin piirtein yksi prosentti ja vain hiuksenhienosti korkeampi kuin Saksan vastaava korko.
Historiallisen matala korkotaso merkitsee esimerkiksi sitä, että valtion budjettitalouden korkomenot ovat nykyiselläkin velkamäärällä keveimmillään yli 20 vuoteen.
Kansainvälisten velkakirjamarkkinoiden suursijoittajat eivät toisin sanoen näe Suomen valtion velkamäärässä ja velkaantumisen tahdissa pienintäkään syytä huoleen.
Liian suuri velkamäärä
jarruttaa talouskasvua
Kansainvälisiä suursijoittajia neuvova analyysiyhtiö Strategic Analysis Corporation on vuosikymmenten ajan tutkinut velan vaikutuksia kansantalouksien suorituskykyyn.
Sen mukaan kansantalouden kokonaisvelkataakalla on enemmän merkitystä kuin esimerkiksi pelkän valtion velkaisuudella. Lopulta korkoihin ja lyhennyksiin on löydyttävä rahaa joka tapauksessa saman kansantalouden tuloista, olipa velka julkisen tai yksityisen talouden nimissä.
Analyysiyhtiön mukaan kansantalouden ihanteellinen velkasuhde on 150 prosenttia vuotuisen kokonaistuotannon arvosta. Yhtiö laskee luvun ynnäämällä yhteen julkisen talouden, kotitalouksien, yritysten ja rahoitusalan bruttovelat ja suhteuttamalla summan kansantalouden vuotuisen kokonaistuotannon arvoon.
Tuota pienempi velkamäärä ei avita talouskasvua niin paljon kuin ihanteellinen velkarahoituksen määrä tekee, mutta raskaampi velkataakka alkaa jo rasittaa talouden kasvuvoimia.
Yhtiön tutkimusten perusteella velkataakasta tulee talousjarru, kun velkaisuusaste kipuaa 200 prosenttiin, ja raskas jarru, kun suhdeluku karkaa yli 350 prosentin.
Suomessa valtio tai edes koko julkinen talous ei pääse yksin lähellekään huolestuttavia velkaisuuden raja-arvoja. Mutta Suomen koko kansantalous on kaukana niiden tuolla puolen.
Koko Suomi on jo
velkaloukussa
Suomen valtion ja muun julkisen talouden yhteenlaskettu suhteellinen velkaisuusaste on alle 60 prosenttia, mikä täyttää yhtenä harvoista euromaista Euroopan unionin (EU) velkarajat.
Analyysiyhtiön tapaan laskettu Suomen kansantalouden bruttovelka on yli 500 prosenttia vuotuisen kokonaistuotannon arvosta. Jos rahoitusalan velat jätetään pois laskuista, on Suomen kokonaisvelka-aste melkein 250 prosenttia.
Tilastokeskuksen ja Suomen Pankin tuoreimpien velkatilastojen mukaan Suomen julkisella taloudella (valtio, kunnat ja muut julkisyhteisöt) on velkaa noin 110 miljardia, kotitalouksilla 140 miljardia, yrityksillä 200 miljardia ja rahoitusalalla 600 miljardia euroa.
Velkaa on kaikkiaan vähän yli tuhat miljardia euroa eli kymmenen kertaa niin paljon kuin valtiolla yksistään. Ilman rahoitusalan velkoja Suomen piikissä on 450 miljardin euron velat.
Tuon velkamäärän hoitaminen alkaa syödä talouskasvun eväitä samalla hetkellä, kun korot kääntyvät nousuun. Valtion velka ei ole Suomen velkahuolista suurin, vaan pienin.
Mutta miten käy
velanmaksukyvyn?
Valtion velkataakan taittaminen laskuun on talouspolitiikan tavoitteena suorastaan masokistinen, jos siitä koituu kansantalouden kokonaisuudelle enemmän haittaa kuin hyötyä, niin kuin Suomessa näyttää koituvan.
Näin käy, jos kesken talouskriisin toteen pannut veronkorotukset ja menoleikkaukset heikentävät enemmän kansantaloutta ja sen velanmaksukykyä kuin pienentävät velkamäärää. Valtion suhteellinen velkaisuus paisuu eikä pienene.
Vastaavasti likimain taikauskoisesta velkahuolesta hellittäminen ja talouskasvun rohkaiseminen voi nopeammin johtaa myös velkaisuuden kevenemiseen. Näin käy, jos talous toipuu nopeammin kuin nimellinen velkamäärä kasvaa.
Tällaiset absoluuttisen velkamäärän ja suhteellisen velkaisuuden keskinäiset eroavuudet ja yhteydet kansantalouden kokonaisuuteen ovat esimerkiksi velkakirjamarkkinoiden toimijoille tuiki tuttu ilmiö.
Sen sijaan talouspolitiikan päättäjille ne tuntuvat olevan liian vaikea pala purtavaksi EU:n komissiota myöten.
Onko valtiolla sittenkin
liian vähän velkaa?
Talouspolitiikan keskittyminen valtion ja muun julkisen talouden velkaisuuteen on osin perua EU:n taloussäännöistä, jotka määrittelevät julkisen talouden velkamäärälle kattorajan mutta sulkevat silmänsä koko kansantalouden velkaisuudelta.
EU:n velkarajan mukaan jäsenvaltion julkisella taloudella saa olla velkaa korkeintaan 60 prosenttia vuotuisen kokonaistuotannon arvosta.
Vanhoista euromaista vain Suomi täyttää yhteisen velkaehdon, kun taas muut valtiot ovat ennemmin viitanneen velkarajoille kintaalla kuin pyrkineet noudattamaan niitä.
Eurovaltioiden velkaisuusasteet ovat keskimäärin sadan prosentin tuntumassa ja kaikki suuret jäsenvaltiot ovat Saksaa myöten tuntuvasti Suomea velkaisempia. Italian valtion velkaisuusaste on pian 130 prosenttia.
Radikaalisti muita eurovaltioita kevyempi julkisen talouden velkataakka voi toki olla suomalaispäättäjien ylpeyden aihe.
Selvästi muita keveämpi velkataakka on Suomelle myös sitä suurempi riski mitä pidemmälle toinen toistaan raskaammin ylivelkaisten euromaiden erilaiset yhteisvastuujärjestelyt soljuvat.
Tällaisessa ylivelkaisessa seurassa Suomen valtiolla on ennemmin liian vähän kuin liian paljon velkaa. Ellei tarkoitus ole ensin keventää omaa velkataakkaa alta pois ennen kuin koittaa aika maksaa muidenkin velkoja.

Kolme syytä, miksi myös USA piittaa Ukrainasta

Julkisten linjausten mukaan Yhdysvallat ottaa osaa Ukrainan selkkaukseen samoista syistä kuin EU: tukeakseen maan demokraattista, oikeudenmukaista ja taloudellista kehitystä. Näiden linjausten taustalla lienee vielä tärkeämpiä tavoitteita. Niitä lienee ainakin kolme – eikä niitä sovi lausua ääneen. 

20.8.2014

Jan Hurri
Demokratia, oikeudenmukaisuus ja taloudellinen hyvinvointi ovat samalla tavalla helposti yleviksi markkinoitavia arvoja kuin vaikka oman maan kansalaisten suojeleminen.

Analyysi

Yhdysvaltain ja Euroopan unionin (EU) johtajat ovat perustelleet osallisuuttaan Ukrainan tapahtumiin ennen kriisiä ja sen aikana halulla tukea maan demokraattista, oikeudenmukaista ja taloudellista kehitystä.
Samaan tapaan Venäjän johto on virallisissa linjauksissaan korostanut haluaan puolustaa venäläisväestön asemaa ja turvallisuutta Krimillä ja muualla Ukrainassa.
Länsijohtajien ja Venäjän johtajien virallisissa linjauksissa voi toki olla perääkin, mutta tuskin ne ovat koko totuus.
Suurvaltojen toimet maailman selkkauksissa ovat "aina" perustuneet pääosin muihin tavoitteisiin kuin selkkauksen jalkoihin jäävien kansojen etuun.
Tällainen lienee asian laita myös Ukrainassa.
Suurvalta-asema
kaiken taustalla
Siinä kuin Venäjän toimet Ukrainan kriisissä perustunevat suurelta osin maan asemaan ja taustaan alueellisena suurvaltana ja pyrkimykseen tuon aseman vahvistamiseen, voinee Yhdysvaltain toimien olettaa perustuvan maan maailmanlaajuiseen suurvalta-asemaan.
Yhdysvaltain kansantalous ja sotavoimat ovat toisesta maailmansodasta lähtien olleet kiistatta maapallon suurimmat ja voimakkaimmat.
Neuvostoliitto yritti aikansa haastaa Yhdysvaltain mahtiasemaa, mutta kaatui yritykseensä. Seuraavaksi kenties Kiina yrittää haastaa Yhdysvaltoja niin talouden kuin sotavoimien maailmanvaltiaan paikalta.
Mutta tällä haavaa Yhdysvaltain valta-asemaa on jokseenkin vaikea kiistää, olipa asiaintilasta mitä mieltä tahansa.
Todennäköisesti Yhdysvaltain suurvalta-asema sopii maan johtajille oikein hyvin. Ja todennäköisesti he tekevät kaikkensa aseman säilyttämiseksi.
Siitä hyvästä jokin alueellinen kriisi jossakin toisarvoisessa Itä-Euroopan kolkassa lienee pieni hinta.
Kolme epävirallista
syytä sekaantumiseen
Yhdysvaltain suurvalta-aseman ja edun varmistaminen ja vahvistaminen lienevät tärkeimmät taustavaikuttimet, joiden takia liittovaltion johto on ylipäätään kiinnostunut muun maailman menosta, ja halukas sekaantumaan siihen.
Ukrainassakin Yhdysvaltain johto lienee ensisijaisesti kiinnostunut kriisin mahdollisista vaikutuksista maansa omiin etuihin ja tavoitteisiin.
Näitä epävirallisia tavoitteita ei ole tapana kuuluttaa julkisissa linjauksissa, mutta esimerkiksi maailmanpolitiikan ja kansainvälisten riskien arviointiin erikoistunut analyysiyhtiö Stratfor on kirjoittanut niistä runsaasti viimeaikaisissa raporteissaan.
Ukrainan kriisissä Yhdysvalloilla on todennäköisesti ainakin kolme epävirallista tavoitetta.
Kaksi niistä on geopoliittisia eli suomeksi sanottuna kansainvälistä valtapeliä. Kolmas todennäköinen syy on kauppapoliittista kotiin päin vetämistä.
Ehkä Washingtonkin
vain puolustautuu
Ukraina ei ole lähelläkään Yhdysvaltain maaperää eikä Ukrainan kriisi uhkaa mitenkään ainakaan suoraan Yhdysvaltain turvallisuutta.
Silti Ukrainan kriisiin sekaantuminen voi Washingtonista katsoen olla "välttämätön" osa suurvallan puolustuksellista strategiaa. Samaan tapaan kuin Venäjän toimet voivat Moskovasta katsoen olla "välttämättömiä" maan aseman ja etujen turvaamiseksi.
Yhdysvaltain johto katsonee velvollisuudekseen varmistaa maan maailmanlaajuinen suurvalta-asema kaikin tarvittavin keinoin.
Yksi noista keinoista – tai strategioista – on kaikkien mahdollisten tai kuviteltavissa olevien haastajien – rumemmin sanottuna vihollisten – pitäminen riittävän heikkoina vakavan uhan synnyttämiseen.
Tuohon tarkoitukseen Ukrainan kriisi tarjonnee Yhdysvalloille kaksikin syytä sekaantua jupakkaan – ja tarvittaessa jopa kärjistää sitä esimerkiksi talouspakotteiden ja uhkavaatimusten voimalla.
Tämä kriisi kuluttaa
eniten muiden voimia
Ukrainan kriisi sitoo ja syö Venäjän voimia sitä enemmän mitä pidemmäksi kriisi venyy ja mitä kärkevämmäksi se kärjistyy. Sama koskee EU:ta ja EU-maita, joskin ainakin ensi alkuun eri tavoin.
Vanhan vihollisen (Venäjä) ja kilpailijan (EU) voimien sitoutuminen ja kuluminen – tai sitominen ja kuluttaminen – vahvistaa Yhdysvaltain suhteellista asemaa kuin itsestään. Näin käy siitä riippumatta, onko tämä Yhdysvaltain tavoite vai sattumaa.
Venäjältä kuluu kaiken aikaa Ukrainan kriisissä suuri määrä sotilaallista, diplomaattista, poliittista ja taloudellista voimaa.

EU:lta ja useilta erillisiltä EU-mailta Ukrainaan sitoutuu ja kuluu toistaiseksi lähinnä diplomaattista, poliittista ja taloudellista voimaa. Myöhemmin alkaa kulua myös sotilaallista voimaa, kun kriisi osaltaan yllyttää EU-maita kasvattamaan sotilasmenojaan.
Nämä ovat Yhdysvaltain kaksi todennäköistä syytä piitata Ukrainasta.
Yhdysvallatkaan tuskin haluaa sotaa yhdenkään EU-maan, Naton ja Venäjän välille, mutta sotaa lievempi alueellinen kriisi "kilpailevalla" mantereella koituu ainakin epäsuorasti sen eduksi.
Kriisi vaikuttaa
talouskilpailuun
Kolmas todennäköinen syy Yhdysvaltain Ukrainan-mielenkiinnolle kumpuaa sekin maailmanvallan suhteellisen kilpailuaseman varmistamisesta ja vahvistamisesta.
Se on luonteeltaan kauppapoliittinen.
EU- ja varsinkin euromaiden talouskehitys on ollut kansainvälisen finanssi- ja talouskriisin jäljiltä aneemista. Euroalueella on suuri riski ajautua uuteen taantumaan. Samoin Venäjän talous polkee parhaillaan paikoillaan tai taantuu.
Yhdysvaltainkin kansantalous on toipunut finanssikriisin jälkeen epätavallisen hitaasti ja heikosti. Mutta se on silti toipunut verrattomasti vahvemmin ja ripeämmin kuin eurotalous.
Nyt Ukrainan kriisi ja siitä koituvat talousvaikutukset parantavat Yhdysvaltain suhteellista kilpailuasemaa kansainvälisessä talousmaaottelussa Atlantin vastarantojen välillä.
Yhdysvallat ja EU ovat määränneet Venäjän vastaisia talouspakotteita, jotka rasittavat koko vaikutuksellaan Venäjän ja EU-maiden taloutta mutta eivät suoraan juuri lainkaan Yhdysvaltain taloutta.
Samoin Venäjän vastapakotteet iskevät EU- ja euromaiden talouksiin, mutta eivät likimainkaan samalla rasitteella Yhdysvaltain talouteen.
Näin Yhdysvaltain talouden suhteellinen asema vahvistuu ja EU:n heikkenee.
Energiateollisuus
hyötyy kriisistä
Venäjän vastaiset talouspakotteet ja kriisin epäsuorat vaikutukset osuvat kahteen yhdysvaltalaisittain keskeisen tärkeään teollisuuden toimialaan, energiaan ja aseteollisuuteen.
Yhdysvallat ja EU pyrkivät estämään esimerkiksi niin sanotun liuskeöljyn ja -kaasun poraamiseen liittyvän tekniikan viemisen Venäjälle.
Kyse on tuotantotekniikasta, jolla Yhdysvallat pyrkii parhaillaan öljyomavaraisuuteen ja kaasun viejäksi.
Sattumoisin Venäjä on ennestään yksi maailman suurimmista öljyn ja maakaasun tuottajista, ja suurtuottajan sekaantuminen kansainväliseen kriisiin on omiaan nostamaan tai ainakin ylläpitämään öljyn ja kaasun maailmanmarkkinahintoja.
Hintojen nousu tai laskun estyminen koituu suoraan maailman öljy- ja kaasuyhtiöiden eduksi. Suuri osa maailman suurimmista energiayhtiöistä on yhdysvaltalaisia.
Sotateollisuus
hyötyy seurauksista
Samoin Yhdysvalloille tärkeä sotateollisuus hyötyy sitä enemmän, mitä innokkaammin esimerkiksi kriisin säikäyttämät EU-maat ryhtyvät paisuttamaan varustelumenojaan.
Tällaiset kauppapoliittiset ja kaupalliset tavoitteet voivat olla Washingtonin kolmas syy sekaantua Ukrainan kriisiin.
Olipa demokratian edistämisen halu kuinka vilpitön tahansa, se tuskin on koko totuus.

Seuraava talouskriisi sattuu entistä kipeämmin

EU:n ja Venäjän välillä kytevä kauppasota voi olla Suomellekin uskottua suurempi riski, sillä Suomen ja koko euroalueen talous on nyt rutkasti heikompi kestämään uusia iskuja kuin ennen finanssi- ja eurokriisiä. Siksi seuraava talouskriisi iskee rajummin ja tekee kipeämpää kuin edellinen. 

10.8.2014 

Jan Hurri

inShare1

Uusi talouskriisi ei suinkaan ole ennalta varma tapahtuma, mutta riski lienee olennaisesti suurempi kuin pääministeri Alexander Stubb ja valtiovarainministeri Antti Rinne ovat viime viikkojen lausunnoissaan esittäneet.

Lue myös nämä:

• Pakotteet painavat Suomen syvemmälle suohon

Ministerit tuntuvat ennemmin vähätelleen kuin korostaneen talouden riskejä. Ainakaan he eivät ole varoittaneet kansalaisia siitä, että seuraava talouskriisi iskee Suomeen ja muihin euromaihin vielä kipeämmin kuin edellinen.
Kelju varoitus on kuitenkin paikallaan ja perusteltavissa helposti: Suomen ja euroalueen talous on nyt rutkasti heikommassa kunnossa vastaanottamaan uusia iskuja kuin ennen finanssi- ja eurokriisiä.
Kriisi koetellut
eniten Eurooppaa
Siitä on pian kuusi vuotta, kun kansainvälinen finanssikriisi leimahti Yhdysvalloissa. Sieltä se levisi hetkessä Eurooppaan, jota se on toistaiseksi koetellut raskaimmin.
Euroalueella on riehunut oma eurokriisinsä jo viitisen vuotta. Eurokriisi on väistynyt otsikoista, mutta se ei ole ohi.
Kriisivuodet ovat tehneet rujoa jälkeä niin euroalueen julkiseen kuin yksityiseenkin talouteen, ja nyt kriisiin johtaneet ongelmat ovat pahempia kuin ennen kriisiä.
Siksi eurotalous kestää seuraavan kriisin iskuja vielä huonommin kuin edellisen kriisin iskuja.
Eurotalouden heikkous ja haavoittuvuus ilmenee helposti esimerkiksi euroalueen keskuspankin EKP:n julkaisemista taloustilastoista.
Kolme surkeaa
taloustilastoa
EKP:n tilastoista (esimerkiksi tästä ja tästä) ilmenee, että:
1) Euroalueen talous on viiden viime vuoden aikana hädin tuskin kasvanut, ja reaalisesti kokonaistuotannon arvo on nyt selvästi niukempi kuin ennen kriisiä.
2) Euroalueelta on kriisin kuluessa kadonnut miljoona työpaikkaa, ja työttömiä työnhakijoita on nyt kuusi miljoonaa enemmän kuin ennen kriisiä. Työtä vailla on melkein 20 miljoonaa työnhakijaa.
3) Eurotalouden velkataakka on nyt melkein 30 000 miljardia euroa ja lähemmäs 40 prosenttia raskaampi kuin finanssikriisin alkuhetkillä, ja tällä velkaantumisen vauhdilla eurotalous on pian yhtä velkainen kuin Islanti oli ennen omaa kriisiään.
Kuusi vuotta sitten euroalueen talous oli toisin sanoen verrattomasti vahvempi ja vähemmän velkainen kuin nyt – ja silti juuri ylivelkaantuminen kampitti euroalueen edelliseenkin kriisiin.
Ja juuri siksi seuraava kriisi iskee kipeämmin kuin edellinen.
Ei vain julkisen
talouden velka
Euroalueen valtioilla ja muilla keskushallinnon yksiköillä on velkaa enemmän kuin alueen vuotuisen kokonaistuotannon verran. Velkaisuuden suhdeluku on yli sata prosenttia bruttokansantuotteen vuotuisesta arvosta, vaikka euromaiden sopima enimmäismäärä on 60 prosenttia.
Alueen koko velkataakka on kuitenkin rujosti raskaampi kuin pelkän julkisen talouden velkamäärä kertoo.
Euromaiden kotitalouksilla, teollisuus- ja palveluyrityksillä, finanssialan yrityksillä ja julkisen talouden yksiköillä oli viime vuoden lopussa velkaa yhteensä 103 000 miljardia euroa.

Alueen kokonaisvelkamäärä on toisin sanoen kymmenen kertaa suurempi kuin pelkän julkisen talouden velkamäärä, ja kokonaisvelkamäärällä laskettu velkaisuuden bkt-suhdeluku on yli tuhat prosenttia.
Islannin velkaisuusaste kävi 1 700 prosentissa ennen kuin hillitön hurjastelu päättyi kyyneliin finanssikriisin alkupuolella. Euroalue ei ainakaan vielä ole kuin Islanti, mutta euroalueella kriisi on kiihdyttänyt velkaantumista eikä supistanut niin kuin Islannissa.
Ennen finanssi- ja eurokriisin alkamista euroalueen kokonaisvelkataakka oli 74 000 miljardia euroa. Velkaa oli "vain" kahdeksan kertaa vuotuisen kokonaistuotannon verran, ja velkaisuuden suhdeluku oli "vain" 800 prosenttia.
Islannin velkaantumishuippuun on toki vielä matkaa eikä sekään välttämättä upota euroaluetta sillä tavoin kuin pienen Islannin. Mutta entistä raskaampi velkataakka on silti liian suuri entistä heikomman talouden hoidettavaksi, kun seuraava kriisi leimahtaa. 
Sataako lopulta
taivaalta euroja?
Entistä raskaammasta velkamäärästä ja entistä heikommasta taloudesta syntyy seuraavaa kriisiä pahentava yhteisvaikutus. Julkisella taloudella tai muillakaan talouden toimijoilla ei ole ensi kriisin leimahtaessa senkään vertaa voimia kuin viimeksi.
Julkisen talouden päättäjät ovat viidettä vuotta julistaneet, että elvytysvaraa ei ole ja alijäämät ja velkaantuminen on pakko taltuttaa ensi tilassa. Julistukset eivät ole estäneet alijäämiä ja velkaa karttumasta, mutta europäättäjien voi silti olla hyvin vaikea nopeasti kääntyä vyönkiristäjistä elvyttäjiksi.
Niinpä seuraava kriisi päätynee entistäkin nopeammin ja suoraviivaisemmin alueen keskuspankin EKP:n syliin. Tosin senkin perinteiset keinot ovat vähissä, kun korot ovat jo valmiiksi nollan tuntumassa ja rahoituksen tarjonta rajoituksetonta.
Euroalueen seuraava talouskriisi ei olekaan vain ankarampi kuin edellinen, vaan se on mitä todennäköisimmin myös "rahapoliittisesti jännittävämpi". Ehkä jo ensi kriisin päätteeksi taivaalta sataa euroja.

 بورژوازی ومتفکّرانش!

 1 - هایمن مینسکی، اقتصاددان آمریکایی:

سه مرحله بدهی

مینسکی نظریه‌ای بنام "فرضیه بی‌ثباتی مالی" را پیشنهاد، و ادعا کرد که ارائه وام و تسهیلات اعتباری در سه فاز مجزا انجام می‌شود. او این مراحل را "تحت پوشش"، "پرمخاطره" و "پانزی"(1) نام گذاشت، که نام مرحله آخر از چارلز پانزی، کلاهبردار معروف، گرفته شده بود.

در مرحله اول، یعنی اندکی پس از پایان بحران اقتصادی، بانک‌ها و وام‌گیرندگان محتاط هستند. مبلغ وام‌ها کم است و وام‌گیرندگان توان بازپرداخت اصل و بهره بدهی را دارند. با افزایش اعتماد در بازارها، بانک‌ها اعطای وام‌هایی را از سر می‌گیرند که دریافت‌کنندگانشان تنها قادرند بهره آنها را بپردازند. معمولا برای ضمانت این وام‌ها کالا یا سرمایه‌ای گرو گذاشته می‌شود که با گذشت زمان ارزشش افزایش می‌یابد.

بعد از این، یعنی وقتی از بحران قبلی چیزی جز خاطره‌ای دوردست باقی نمانده، به مرحله آخر – یعنی مرحله پانزی – می‌رسیم. در این مرحله بانک‌ها به شرکت‌ها و خانواده‌هایی وام می‌دهند که نه توان بازپرداخت اصل وام را دارند، و نه امکان پرداخت بهره آن را. در این مرحله هم فرض می‌شود که ارزش دارایی‌هایی که وام بر اساس آنها داده شده، افزایش خواهد یافت. بهترین راه فهمیدن این مدل در نظر گرفتن یک وام مسکن عادی است.

مرحله "تحت پوشش" مثل وام‌هایی است که باید اصل و بهره آن پرداخت شوند. مرحله "پرمخاطره" بیشتر شبیه وام‌هایی است که گیرنده فقط بهره آن را می‌پردازد، و مرحله "پانزی" از این هم فراتر می‌رود. مثل این است که بعد از گرفتن وام مسکن، به‌مدت چند سال هیچ پرداختی انجام ندهید و امیدوار باشید که قیمت خانه آنقدر بالا رفته باشد که با فروش آن بتوانید اصل مبلغ وام و همه اقساط پرداخت نشده بهره آن را بپردازید. می‌بینید که این مدل به‌خوبی نحوه و شکل وام‌هایی را که به بحران مالی اخیر منجر شدند، نشان می‌دهد.

لحظه مینسکی

اصطلاح "لحظه مینسکی" ساخته اقتصاد دانان متأخرتر است و به لحظه‌ای اطلاق می‌شود که کل ساختار پوشالی فرو می‌ریزد. تأمین مالی پانزی بر افزایش قیمت سرمایه‌ها مبتنی است، و زمانی که قیمت سرمایه‌ها بالاخره رو به سراشیبی بگذارد، وام‌گیرندگان و بانک‌ها متوجه می‌شوند که در سیستم وام‌هایی وجود دارد که هیچگاه امکان بازپرداخت آنها وجود نخواهد داشت. مردم سرآسیمه به فروش دارایی‌ها رو می‌آورند و همین هجوم آنها باعث افت بیشتر قیمت‌ها می‌شود.

درست مثل لحظه‌ایست که یک شخصیت کارتونی دوان‌دوان از لبه پرتگاه رد می‌شود. او همچنان مدتی به دویدن ادامه می‌دهد، چرا که فکر می‌کند روی زمین سفت ایستاده است. اما در یک لحظه – یا همان لحظه مینسکی – ناگهان متوجه می‌شود که اوضاع از چه قرار است، و آن لحظه‌ای است که زیرپایش را نگاه می‌کند و می‌بیند که روی هوا ایستاده است. آنجاست که سقوط می‌کند و روی زمین می‌افتد. در جریان بحران و فروپاشی مالی سال ۲۰۰۸ هم همین اتفاق افتاد.

(1)- این ترفند شبیه ترفندهای هرمی است، و در آن منابع مالی جدید که از سرمایه‌گذاران تازه دریافت می‌شود، صرف پرداخت بهره‌های کلان به سرمایه‌گذاران قبلی می‌شود. این‌گونه ترفندها که نام خود را از چارلز پانزی، کلاهبردار معروف (۱۹۴۹-۱۸۸۲) گرفته اند، طوری طراحی شده‌اند که به محض اینکه سرمایه‌گذاری جدیدی انجام نشود، و یا شمار قابل توجهی از سرمایه‌گذاران بطور همزمان بخواهند پول‌هایشان را پس بگیرند، فرو می‌ریزند.

ایده اصلی مینسکی آنقدر ساده است که می‌توان آن را مثل شعاری روی یک تی‌شرت چاپ کرد: "ثبات عامل بی‌ثباتی است." به اعتقاد او، در دوره‌های ثبات اقتصاد، بانک‌ها، شرکت‌ها و دیگر کارگزاران اقتصادی آسان‌گیر می‌شوند. آنها فرض می‌کنند که روزهای خوش همواره ادامه خواهد داشت و در پی کسب سود بالاتر، بیشتر خطر می‌کنند. به این ترتیب بذر بحران بعدی در همان روزهای خوش کاشته می‌شود.

2- نیک هانوئر، یکی از ابرثروتمندان آمریکایی:

صدای پای 'انقلاب' می‌آید!

 سه شنبه 01 ژوئيه 2014 - 10 تیر 1393 

چهل درصد از ثروت جهان در اختیار یک درصد جمعیت است

نیک هانوئر، یکی از ابرثروتمندان آمریکایی که خود را جزء یک‌دهم درصد جامعه از نظر دارایی می‌داند در مطلبی که در نشریه "پولیتیکو" منتشر شده به دوستان "تریلیونرش" هشدار داده شکاف طبقاتی به حدی رسیده که اگر تغییراتی سریع اعمال نشود شاهد اتفاقاتی مثل انقلاب اکتبر روسیه یا انقلاب کبیر فرانسه خواهیم بود.
آقای هانوئر که ثروتش را با سرمایه‌گذازی و کارآفرینی در اینترنت اندوخته می‌نویسد: "اگر برای حل نابرابری خیره کننده‌ای که در این اقتصاد وجود دارد کاری نکنیم، چوبش را خواهیم خورد. هیچ جامعه‌ای تحمل چنین نابرابری فزاینده‌ای را ندارد. در واقع در تاریخ بشر هیچ مثالی وجود ندارد که ثروت اینگونه انباشته شده باشد و سرانجام چوبش را نخورده باشد."
او اضافه می‌کند: "در سال ۱۹۸۰، هشت درصد درآمد آمریکا در اختیار یک درصد جامعه بود و سهم نیمه پایین جامعه از درآمد هجده درصد بود. امروز آن یک درصد، بیست درصد درآمد را در اختیار دارد و آن پنجاه درصد دوازده درصد درآمد را."
او به ثروتمندانی مثل خود هشدار می‌دهد که از خواب بیدار شوند "چون این وضعیت دوام نخواهد داشت."

"اگر تغییرات اساسی در سیاست‌هایمان ندهیم، طبقه متوسط نابود خواهد شد و ما به فرانسه قرن هجدهم، پیش از انقلاب بر خواهیم گشت."
"شما در رویا زندگی می‌کنید" و تصور می‌کنید آمریکا در مقابل بهار عربی یا انقلاب اکتبر روسیه یا انقلاب کبیر فرانسه "مصونیت" دارد اما "انقلاب مثل ورشکستگی است، ابتدا به تدریج و بعد ناگهانی می‌آید."
پیشنهاد آقای هانوئر افزایش حداقل دستمزد در آمریکاست چون "طبقه متوسط روبه رشد، منشا شکوفایی آمریکاست نه محصول آن. طبقه متوسط ثروتمندانی مثل ما ایجاد می‌کند نه بر عکس."
آقای هانوئر معتقد است دمکراسی می‌تواند باعث انتخاب درست شود: "یا عده‌ای اندک در کوتاه مدت نفع ببرند یا عده‌ای کثیر در درازمدت. کار دمکراسی این است که [جامعه را] به سمت دومی ببرد."
این در واقع همان چیزی که اقتصاددان فرانسوی توماس پیکتی در کتابش "سرمایه در قرن بیست و یکم" مطرح کرده است، کتابی که در کمال تعجب در صدر پروفروش‌ترین کتاب‌ها قرار گرفته و این برای یک کتاب تخصصی اقتصادی پدیده‌ای نادر است.

توماس پیکتی آمریکا را از یک سو سرزمین امید برای مهاجران و سرزمین نابرابری بی‌رحم از سوی دیگر می‌داند

آقای پیکتی در کتابش می‌نویسد دلیل ایجاد این وضعیت این است که در قرن بیست و یکم مثل قرن نوزدهم سود سرمایه از نرخ رشد اقتصادی پیشی گرفته است و این به بنیان جامع دمکراتیک را که بر اساس شایسته سالاری است آسیب می‌زند.
برای متوقف کردن این "گرایش غلط به سمت اولیگارشی" آقای پیکتی می‌گوید باید مالیاتی تصاعدی بر سرمایه – آنهم ترجیحا در سطح جهانی – وضع شود تا جلوی انتقال ثروت به کشورهایی که مالیات‌ در آنها پایین است، گرفته شود.
پل کروگمن، اقتصاددان آمریکایی می‌گوید: "ما تنها از نظر نابرابری درآمدها به قرن نوزدهم بازنگشته‌ایم، بلکه در مسیر بازگشت به 'سرمایه‌داری موروثی' قرار داریم که در آن گلوگاه‌های اقتصاد را نه افراد توانا، بلکه خانوادها کنترل می‌کنند."

در ایران ده درصد بالای جامعه سی درصد از درآمد کشور را در اختیار دارند و به ده درصد فقیر فقط سه درصد از درآمد کشور می‌رسد.

در واقع حتی تا مدتی بعد از بحران اقتصادی سال ۲۰۰۸، مسئله نابرابری اقتصادی چندان مورد بحث و توجه نبود.
اما تلاطم‌های ناشی از رکود اقتصادی و نا‌آرامی‌های اجتماعی که در یکی دو سال بعد از آن در کشورهای مختلف بخصوص در دنیای غرب اتفاق افتاد نگاه‌ها را به ارقامی بی سابقه جلب کرد که نشان می داد این پدیده دیرین جامعه بشری، اکنون ابعادی بی سابقه یافته است، در حالیکه در پنجاه سال گذشته تصور عمومی بر این بوده که سرمایه داری باعث توزیع امکانات پایه رفاهی و اجتماعی و بهبود سطح زندگی مردم شده است.

با وجود رشد اقتصادی خیره‌کننده چین و هند، شکاف طبقاتی در این دو کشور بیشتر شده است.

دامنه این بحث فراتر از آمریکاست. در بریتانیا هم شکاف روزافزون طبقاتی به موضوعی جدی تبدیل شده است. دو سال پیش سهم یک درصد بالای جامعه بریتانیا با یک عقبگرد صد ساله به میزانی که در زمان جنگ جهانی اول بود رسید. نابرابری اقتصادی در جامعه بریتانیا از ۱۹۷۷ تاکنون ۴۲ درصد افزایش داشته است.

توزیع درآمد در برخی از کشورهای عضو سازمان توسعه و همکاری‌های اقتصادی