The Take (2004) Occupy, Resist, Produce!

دسیسه ی لامپ!

Hehkulamppuhuijaus!

Mitä raha on?

21 kommenttia Kirjoittanut rahajatalous : marraskuu 15, 2010

Nykymuotoinen kapitalistinen talousjärjestelmä on rahatalousjärjestelmä. Rahaa voidaan pitää tärkeimpänä taloudellisena instituutiona, sillä sen kautta määritellään nykyisin valtaosa taloudellisiksi ymmärretyistä suhteista. Ylipäätään kasvava määrä ihmisen toiminnasta ja ihmisten välisistä suhteista saa tänä päivänä rahamuodon. Rahatalouden laajentuessa yhä suurempi osa inhimillisestä todellisuudesta tulee riippuvaiseksi rahasta.
Länsimaisissa yhteiskunnissa rahatalous ulottuu lähestulkoon kaikkialle. Arkipäiväisessä toiminnassamme on enää hyvin vähän asioita, jotka eivät liity millään tavalla rahaan. Esimerkiksi ihmisten toimeentulo rakentuu kokonaisvaltaisesti rahan ympärille, kun sekä työpanos että hyvinvoinnin mahdollistava vaihdanta on rahallistettu. Palkat maksetaan rahalla, joka on edelleen vaihdettavissa tavaroihin ja palveluihin. Rahan käytännöllinen merkitys yksilölle onkin helppo ymmärtää omakohtaisen kokemuksen kautta.
Käytännön kokemus ei kuitenkaan auta meitä ymmärtämään rahan laajempaa yhteiskunnallista merkitystä eikä sitä, mistä raha tulee ja mitä raha pohjimmiltaan on. Siksi rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämiseksi onkin välttämätöntä laittaa arkikokemus sivuun ja kiinnittää huomio sellaisiin prosesseihin, jotka tekevät rahan olemuksen näkyväksi. Tällainenkaan tarkastelu ei välttämättä johda yksiselitteiseen lopputulokseen, minkä rahateorian historian tarkastelu osoittaa. Viimeisten vuosisatojen aikana rahan olemusta on pyritty hahmottamaan kahden toisilleen vastakkaisen ajatusmallin pohjalta.
Historiallinen ymmärrys rahasta
Klassisesta taloustieteestä nousevan selitysmallin mukaan rahan ensisijainen tehtävä on toimia vaihdon välineenä. Käytössä oleva raha on siten valikoitunut historian saatossa ihmisyhteisön käyttöön monista lukuisista vaihtoehdoista. Raha on kuitenkin kaikissa tapauksissa objektiivista arvoa sisältävä hyödyke. Aikaisemmin erilaiset käyttöhyödykkeet, kuten vilja tai suola toimivat rahana, mutta korvautuivat myöhemmin arvometalleilla. Hopean ja kullan kestävyys takasi niiden arvon ja teki niistä ylivertaisen vaihdon välineen muihin hyödykkeisiin verrattuna.
Tämän niin kutsutun metallistisen näkemyksen mukaan raha on aina viime kädessä arvometallia, johon liikkeessä olevat setelit ovat lopulta vaihdettavissa. Vain vaihdettavuus kultaan, hopeaan tai muuhun jalometalliin antaa paperirahalle (tai elektroniselle pankkirahalle) merkityksen ja mahdollisuuden toimia vaihdon välineenä. Historian saatossa metallistinen traditio on ollut hallitseva ajatusmalli, minkä vuoksi esimerkiksi viimeisen 200 vuoden aikana kansainvälinen rahoitusjärjestelmä on haluttu rakentaa toistuvasti kultakannan varaan. Tämä on tarkoittanut sitä, että käytössä olevalle valuutalle on määrätty tietty kiinteä vaihtokurssi suhteessa kultaan.
Metallistinen näkemys rahasta on kuitenkin kohdannut kritiikkiä yhtä pitkään, kun se on toiminut valtavirtaisena ajatusmallina. Esimerkiksi Englannissa käytiin jo 1800-luvun alussa ja uudelleen vuosisadan puolivälissä keskustelua siitä, pitäisikö rahoitusjärjestelmä sittenkin rakentaa vaihtoehtoiselle pohjalle ja olisiko rahan vaihdettavuudesta kultaan syytä luopua. Vastapuolen näkemyksen mukaan rahaa tulisi laskea liikkeelle taloudessa vallitsevan kysynnän perusteella eikä kultavarannon tulisi rajoittaa rahan määrää taloudessa. Rahaa ei enää nähty vaihdon välineeksi valikoituneena hyödykkeenä, vaan taloudellisesta tai laajemmin yhteiskunnallisesta toiminnasta nousevana sosiaalisena suhteena.
Vuonna 1913 brittiläinen diplomaatti ja taloustieteilijä Alfred Mitchell-Innes julkaisi tarkkanäköisen analyysin rahasta asettaen jälleen kerran klassisen näkemyksen hyödykerahasta kyseenalaiseksi. Mitchell-Innesin mukaan taloustietelijät olivat epäonnistuneet huomaamaan, että tosiasiassa raha edusti aina velkasuhdetta kahden osapuolen, ostajan ja myyjän, välillä. Historiallinen tarkastelu osoitti, ettei rahalla koskaan ollut sisäistä arvoa, joka olisi voitu mitata esimerkiksi kolikossa olevan kullan tai hopean määrällä. Siksi myös metallirahan arvo riippui välttämättä ulkopuolisista tekijöistä. Näin sekä paperiraha että metalliraha toimivat yhtäläisesti merkkinä velkasuhteesta, joita eri osapuolien välille taloudellisessa toiminnassa jatkuvasti syntyy.
Mitchell-Innesin hahmottelemaa rahateoriaa, jossa raha on velkasuhteen konkreettinen muoto, on pidetty perusteltuna lähtökohtana nykymuotoisen rahoitusjärjestelmän analyysille. Myöhemmin monet merkittävät taloustieteilijät, kuten John Maynard Keynes ja Joseph Schumpeter ovatkin uusintaneet työssään kyseisen näkemyksen rahasta (esim. Schumpeterin rahateoria). Vaikka valtavirtaisen taloustieteen piirissä raha nähdään edelleen hyödykerahana, ovat Keynesin ja Schumpeterin seuraajat kehittäneet rahateoriaa, joka pystyy valottamaan ortodoksista teoriaa paremmin modernin rahatalousjärjestelmän mekanismeja. Seuraavissa luvuissa esitetty kuvaus nykymuotoisesta rahajärjestelmästä ja modernista rahasta perustuu lähtökohtaisesti näihin teorioihin (esim. rahan kiertoteoria, post-keynesiläinen rahateoria, rahaemissioteoria).
Moderni raha
Niin kutsutun post-keynesiläisen taloustieteen piirissä rahateorialla on aina ollut keskeinen rooli. Tämä on seurausta post-keynesiläisten yleisesti hyväksymästä käsityksestä, jonka mukaan raha on modernissa kapitalistisessa talousjärjestelmässä tärkein taloudellinen instituutio, jota ilman talouden toimintaa on mahdotonta ymmärtää. Valtavirtainen taloustiede sen sijaan olettaa edelleen rahan olevan neutraali suhteessa tuotantoon ja vaihdantaan, jolloin se voidaan jättää taloudellisen analyysin ulkopuolelle. Raha vaikuttaa ortodoksisessa uusklassisessa taloustieteessä ainoastaan hintatasoon, mutta reaalisesti sillä ei ole vaikutusta talouden toimintaan.
Raha ja taloudellinen toiminta ovat erottamattomat siitä yksinkertaisesta syystä, että jokainen rahatalousjärjestelmässä suoritettava transaktio synnyttää väistämättä rahallistetun velkasuhteen. Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä velkasuhteen rahallistaa pankki. Siksi jokaisessa maksutapahtumassa on mukana aina kolme osapuolta, vaikka arkikokemuksessa pankin toiminta jääkin usein huomaamatta.  Kun ostaja ja myyjä muuttavat tietyn hyödykkeen omistussuhdetta, syntyy heidän välilleen myyntihetkellä myös velkasuhde. Ostajasta tulee velallinen ja myyjästä velkoja.
Pankki suorittaa velkasuhteen rahallistamisen tekemällä kahdenkertaisen kirjanpitomerkinnän tietojärjestelmäänsä kreditoimalla (kartuttamalla) myyjän tiliä ja debitoimalla (vähentämällä) ostajan tiliä. Käytännössä raha maksuvälineenä on olemassa vain maksuhetkellä, jolloin pankki suorittaa toisensa kumoavat kirjaukset transaktion osapuolten tileille. Rahallistettu velkasuhde jää kuitenkin elämään pankkitalletusten ja velkojen muodossa, sillä vaikka myyjän ja ostajan välinen taloudellinen suhde on transaktion jälkeen selvitetty, on kummankin osapuolen varallisuusasema muuttunut uuden velkasuhteen solmimisen myötä.
Arkikielessä rahalla tarkoitetaan pankkitalletusta tai hallussa olevaa käteistä rahaa, jotka molemmat edustavat kuitenkin aina velkasuhdetta ja siinä velkojan asemaa. Positiivinen saldo pankkitilillä tarkoittaa sitä, että tilin omistajalla on oikeus vaatia ympäröivältä yhteisöltä hyödykkeitä saldon osoittaman määrän verran. Vastaavasti negatiivinen saldo eli arkikielessä velka tarkoittaa tilinomistajalle velvollisuutta suorittaa yhteisölle velkasaldoa vastaava määrä hyödykkeitä. Kun kaikki velkasuhteet on selvitetty, ei taloudessa enää ole rahaa sen arkisessa merkityksessä.
Näin ollen sekä velanluonti, raha, rahatalletukset ja velka liittyvät erottamattomasti ihmisten taloudelliseen toimintaan. Jos rahataloudesta poistetaan bruttovelka ja rahatalletukset, myös taloudellinen toiminta lamaantuu. Nettomääräisesti arvioituna rahan ja velan määrä taloudessa on kuitenkin aina nolla. Jokaisella positiivisella pankkitalletuksella on jossain taloudessa vastineena negatiivinen velka. Velka ja rahatalletukset ovat saman asian kaksi eri puolta. Tämä on nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeinen seikka.
Rahan luonti nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä
Kuten edellinen tarkastelu osoitti, luovat pankit rahaa tyhjästä taloudellisten toimijoiden tarvetta vastaan. Tässä mielessä raha on taloudessa endogeeninen ilmiö, jonka määrä riippuu rahan kysynnästä, jota puolestaan määrittää taloudellisen toimeliaisuuden taso. Rahan määrä taloudessa ei siis ole riippuvainen keskuspankin kultavarannosta tai keskuspankin liikkeelle laskeman keskuspankkirahan määrästä, kuten ortodoksiseen talousteoriaan nojautuvat taloustieteilijät usein väittävät. Itse asiassa keskuspankkirahan määrä riippuu nykymuotoisessa rahajärjestelmässä juuri liikepankkien luomien velkojen ja pankkitalletusten määrästä.
Kuten arkikokemus osoittaa, liikepankit eivät hyväksy kaikkia lainahakemuksia, vaan ainoastaan luottokelpoisiksi arvioidut asiakkaat saavat lainansa. Kun luottokelpoisuusvaatimukset täyttyvät, pankit lainaavat kuitenkin talouteen rahaa juuri sen kysyntää vastaavan summan. Tällä tavalla rahan tarjontakäyrä muodostuu vaakasuoraksi. Pankkien näkökulmasta luottokelpoisuuden tasoon vaikuttaa muun muassa yleinen taloudellinen tilanne, jonka muuttuessa paremmaksi yhä useampi lainaaja pystyy suoriutumaan veloistaan. Näin ollen hyvät ajat ruokkivat yleensä lainojen myöntämistä ja velkaantumista, jolla on puolestaan edelleen positiivisia vaikutuksia talouden kehitykseen ja talouskasvuun. Toisaalta sama dynamiikka ruokkii myös kuplia, joiden seuraukset voivat osoittautua erittäin pahoiksi erityisesti silloin, kun luotua velkarahaa on käytetty ensisijaisesti reaalitalouden ulkopuolisiin investointeihin – keinotteluun rahoitusmarkkinoilla.
Keskuspankeilla ei ole suoraa mahdollisuutta vaikuttaa rahan määrään taloudessa, sillä rahan luonti on ensisijaisesti liikepankkien käsissä. Keskuspankki voi kuitenkin vaikuttaa rahan määrään välillisesti, koska se määrittelee taloudessa vallitsevan korkotason. Tämä etuoikeus syntyy siitä, että vaikka liikepankit voivat luoda rahaa rajattomasti, ne eivät voi suorittaa keskinäisiä vaateitaan itse luomallaan rahalla. Selvittääkseen tilinsä liikepankit tarvitsevat keskuspankkirahaa, joka toimii nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä viimekätisenä maksuvälineenä.  Koska pankit tarvitsevat välttämättä keskuspankkirahaa, keskuspankkien on mahdollista määrittää kullakin hetkellä markkinoille tarjoamansa keskuspankkirahan määrä ja ennen kaikkea rahan hinta, siis siitä maksettava korko, autonomisesti. Nykyisin tärkeimmäksi liikepankkien välisten markkinoiden ohjauskoroksi on muodostunut niin kutsuttu yli yön -korko, jonka avulla keskuspankki voi vaikuttaa markkinakorkoihin päiväkohtaisesti.
Jotta liikepankkien toiminta olisi kannattavaa, on niiden nostettava omista lainoistaan perittävää korkoa keskuspankkirahan koron muutoksia seuraten. Koron noustessa lainojen kysyntä sekä tarjonta vähenevät, kun luottokelpoisuuden täyttävien asiakkaiden määrä pienenee ja monien investointikohteiden tuotto-odotukset jäävät liian alhaisiksi. Tällä tavalla keskuspankki vaikuttaa korkopolitiikallaan välillisesti myös liikepankkien hallitsemiin velkamarkkinoihin ja sitä kautta tapahtuvaan rahan luontiin sekä taloudellisten toimijoiden valintoihin ja toimintamahdollisuuksiin.
Johtopäätökset
Finanssikriisin myötä rahasta on tullut erittäin kiinnostava yhteiskunnallinen kysymys. Sekä kansalaisyhteiskunnan tasolla että politiikassa rahasta, velasta, rahoituksesta ja rahapolitiikasta puhutaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Valitettavasti useimmiten keskustelua vaivaa puutteellinen ymmärrys rahasta ja rahan merkityksestä kapitalistisessa taloudessa. Tässä artikkelissa on tuotu esiin muutamia keskeisiä tosiseikkoja nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän toiminnasta ja rahan roolista tässä järjestelmässä. Vaikka monet pitkäikäiset ja valtavirtaisiksi muodostuneet ajatusmallit hämärtävät edelleenkin ihmisten käsitystä rahasta, rahatalousjärjestelmän määräävien mekanismien ymmärtäminen ei kuitenkaan ole mahdotonta. Tässä blogissa julkaistavat artikkelit ja havainnot pyrkivät tekemään rahan ja rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämisestä entistäkin helpompaa.
Jussi Ahokas

پشت تمام بحران های جهان صندوق بین الملل پول پنهان است

یونگه ولت- ترجمه رضا نافعی

گفتگوی روزنامه «یونگه ولت» با «ارنست ولف» نویسنده کتاب «صندوق بین المللی پول یک قدرت جهانی – تاریخچه یک چپاول»

- صندوق بین المللی پول در سیاست جهانی نقش مهمی ایفا می کند – کافیست فقط نگاهی به اوکرائین ورشکسته بیافکنیم – شما اخیرا کتابی نوشتید در باره این سازمان- سرنخ آن دردست کیست؟

- فقط و فقط دردست آمریکا. صندوق بین المللی پول 70 سال پیش در کنفرانس " برتون وودز" آفریده شد – این کنفرانس بعدا کاری کرد که درتاریخ بشرنظیر ندارد، به این معنی که کنفرانس دلارآمریکا را تبدیل کرد به معیارسنجش برای تعیین ارزش پولهای جهان ساخت وبا اینکارتسلط اقتصاد آمریکا رابرجهان تثبیت کرد. وظیفه اصلی صندوق بین المللی پول درمرحله آغازین این بود که کاری کند که تمام پولهای جهان به دلار وابسته شوند.

- یعنی صندوق بین المللی پول یک اهرم سیاسی در دست آمریکاست؟

- مطلقا. امریکا در کمسیون های صندوق بین المللی 16 درصد رای مسدود کننده دارد- کلیه تصمیمات باید با اکثریت 85 درصدی بتصویب برسند. این 16 درصد (سهام راهبردی Sperrminorität) درواقع یک نوع حق وتو است. دومین سهام داربزرگ درصندوق بین المللی ژاپن وسومی آلمان است، ولی این دو کشور نقشی بازی نمی کنند.

- دولت آمریکا در تصمیماتی که می گیرد تا چه حد استقلال دارد؟

- دولت آمریکا خود بازوی سیاسی وال استریت است. دولت تصمیمات وخواست های بانک های بزرگ و هجفوند ها را به اجرا می گذارد.

- بازگردیم به موضوع اوکرائین: صندوق بین المللی پول چه شرائطی برای دادن کمک مالی قائل می شود؟

- صندوق بین المللی پول در ماه آوریل 17 میلیارد دلار در اختیار اوکرائین گذاشت. این پول باید به مصرف پرداخت بدهی های دولت برسد – یعنی پرداخت به بانک های بزرگ بین المللی – و پر کردن چاله چوله های بودجه کشور. هزینه های آن را باید مردم شاغل بکار   بپردازند. از جمله با افزودن 50 درصد بربهای گاز، بیرون کردن فله ای کارمندان دولت و تثبیت حداقل دستمزدها. دستمزد هائی که هم اکنون هم چندرغازی بیش نیست. طبق محاسبه من چیزی است درحدود ساعتی 45 سنت.

صندوق بین المللی پول چند بار به اوکرائین اعتبار داده است، ولی چند قسط ازهمین اعتبار را هم نپرداخته، چون اوکرائین شرائط دریافت اعتبار را تامین نکرده است وصندوق بین المللی با همین عمل خود   بی ثباتی را گسترش هم داده است. اوکرائین تا گلو غرق در مشکلات اقتصادی است. گرچه صندوق بین المللی پول ادعا می کند که قصد دارد به اوکرائین کمک کند تا از این وضع نجات یابد ولی در عمل با استفاده از درماندگی این کشور به سرمایه گذاران بین المللی کمک میکند تا به سود های بیشتری دست یابند. هزینه آن را هم باید کارگران و کارمندان و مردم تهی دست بپردازند.

- آیا نمونه های مثبتی از کار های صندوق بین المللی پول وجود دارد؟

- موردی بنظرم نمی رسد. وظائفی که صندوق بین المللی پول برای خود تعییین کرده عبارتند از : ایجاد ثبات، لیبرال کردن اقتصاد، کنار گذاشتن مقررات و خصوصی سازی. در طی 70 سال گذشته کسی نمونه ای از ایجاد ثبات ندیده است. حاصل لیبرال کردن و کنار نهادن مقررات این بوده که بویژه در آمریکای لاتین و آسیا، اقتصاد محلی ناگهان با رقابت کنسرن های بزرگ آمریکا و اتحادیه اروپا روبرو و ورشکست شدند. حاصل خصوصی سازی هم این بوده که بسیاری از کشورها مجبور شده اند ثروت های خود را به به سرمایه گذاران بزرگ واگذار کنند، تا آنها سودهای کلان ببرند.

- غرب از مدت ها پیش در تلاش است تا روسیه را به تنگنا براند. تبلیغات مربوطه هم مدت ها قبل از پیدایش بحران کریمه آغاز شده یود، یعنی از زمان مسابقات زمستانی المپیک در سوچی. هدف آن چیست؟

- واشنگتن از سالها پیش سیاست ایجاد بی ثباتی در جهان را در پیش گرفته است – بدنبال این سیاست تا کنون شاهد از بین رفتن چندین کشور بوده ایم، مانند افغانستان، لیبی، عراق و سوریه. امروز شاهد همین بازی در اوکرائین هستیم – که در آنجا حریفهای اصلی در نهایت روسیه و چین هستند، که علیه آنها کارزار تخریبی عظیمی براه انداخته اند. نیش و کنایه هائی هم که به کره شمالی زده می شود چیزی نیستند جز شاخ و شانه کشیدن برای چین. مشکل اصلی آمریکا اینست که اقتصادش روبه ورشکستگی است. آنها بخش عمده اقتصاد واقعی خود را درجریان جهانی شدن منتقل کرده اند و امروز فقط به کمک نظام مالی و نظامی میتوانند خود را سرپا نگهدارند. ولی همانطور که خودتان خوب می دانید، نظام مالی آنها درآستانه سقوط است.

Kolme tapaa, joilla USA painaa Venäjää

Venäjän taloutta koettelee ainakin kolme vitsausta, jotka ovat keskeisiltä osin alkujaan Yhdysvalloista. Yksi on talouspakotteet, joiden on tarkoituskin kiusata Venäjää. Kaksi muuta ovat tahattomia.

21.12.2014

Jan Hurri

Yhdysvaltain ja Euroopan unionin (EU) määräämät talouspakotteet eivät välttämättä taivuta Venäjää vetäytymään Krimin niemimaalta tai jättämään edes Ukrainan itäosia rauhaan. Mutta pakotteiden välitavoite on jo täyttynyt: Venäjän talous on vaikeuksissa.
Osittain juuri pakotteiden takia Venäjän talous kärsii parhaillaan ankarimpia koettelemuksiaan sitten vuoden 1998 ruplakriisin. Pakotteet ovat talouskriisin näkyvä ja ilmeinen, mutta ei suinkaan ainoa syy.

Pakotteiden tavoin ainakin kaksi muuta Venäjää kiusaavaa vitsausta on peräisin Yhdysvalloista. Tämä kirjoitus ei ota minkäänlaista kantaa sen enempää Venäjän tai Yhdysvaltain puolesta tai vastaan, vaan pelkästään arvioi talouden tapahtumien kulkua.
Muut syyt ovat epäsuoria ja niistä Venäjälle koituva kiusa on mitä todennäköisimmin tahatonta sattumaa. Ne eivät koske vain Venäjää vaan tuntuvat eri tavoin kaikkialla maailmassa. Mutta Venäjälle niistä koituu silti vakavampaa vahinkoa kuin pakotteista. Venäjä olisi siksi todennäköisesti liemessä ilman pakotteitakin.
Venäjän suurin päänsärky on peräisin maan tärkeimmän vientihyödykkeen, raakaöljyn, erittäin voimakkaasta ja äkillisestä halpenemisesta. Öljyn hinnan romahtaminen puolessa vuodessa melkein puoleen on heikentänyt Venäjän taloutta ja ruplan ulkoista arvoa samaan aikaan Ukraina-pakotteiden kanssa.
Öljyn hintaromahdus ei kuitenkaan johdu pakotteista. Halpenemista – ja sitä myöten Venäjän vaikeuksia – selittää kaksi yllättävää muuta syytä.

Raharuiskeiden sivuvaikutuksia

Yksi öljyn hurjan hintaheilunnan todennäköisistä mutta epäsuorista alkulähteistä löytyy Yhdysvaltain keskuspankin Federal Reserven (Fed) viime vuosina harjoittamasta rahapolitiikasta. Se on tuskin tehnyt ainuttakaan toimenpidettä varta vasten Venäjän kiusaksi, mutta rahapoliittisilla kriisitoimilla on lukuisia tahattomia sivuvaikutuksia.
Fed on maailman vaikutusvaltaisin keskuspankki. Se paimentaa maailman ylivoimaisesti tärkeintä kansainvälisen tavarakaupan ja rahoituksen valuuttaa dollaria. Siksi Fedin toimet tuntuvat kaikkialla maailmassa. Kuusi viime vuotta nämä toimet ovat olleet poikkeuksellisia, joten myös niiden kansainväliset vaikutukset ovat poikkeuksellisia.
Muutkin maailman suuret keskuspankit, kuten euroalueen EKP, ovat samaan aikaan toteuttaneet omia kriisitoimiaan, mutta eniten maailmanlaajuista vaikusta on ollut Fedin toimilla.
Ensin Fed painoi ohjauskorkonsa kriisin alussa nopeasti nollan tuntumaan ja heti perään se alkoi tukea finanssijärjestelmää kasvattamalla rahan tarjontaa erittäin voimakkaasti.
Nollakoroista ja tuhansien miljardien dollareiden raharuiskeista on koitunut lukuisia eri seurauksia. Osa näistä on ulottunut finanssimarkkinoiden kautta raakaöljymarkkinoille asti. Ensin öljyn barrelihinta nousi erittäin voimakkaasti ja viime aikoina hinta on laskenut rajusti.
Ensin Venäjä hyötyi öljyn hurjasta kallistumisesta, nyt se kärsii hintaromahduksesta.

Seuraavaksi öljyhanat auki

Fed osaltaan vahvisti raakaöljyn kallistumista, kun se pian finanssikriisin puhjettua vuoden 2008 lopusta lähtien ryhtyi laskemaan korkojaan ja kasvattamaan rahan tarjontaa liikepankeille. Tuore raha ei kasvattanut luotonantoa tavallisille yrityksille ja kotitalouksille, mutta finanssimarkkinoiden keinottelua raharuiskeet kasvattivat sitäkin enemmän.
Fed syötti rahaa pankkijärjestelmään ostamalla Wall Streetin suurpankeilta ensin satojen ja lopulta tuhansien miljardien dollareiden arvosta Yhdysvaltain liittovaltion ja asuntorahoituslaitosten velkakirjoja. Nämä raharuiskeet innostivat pankkeja ja muita finanssimarkkinoiden toimijoita ostamaan yhä riskipitoisempia arvopapereita pörssiosakkeista hyödykejohdannaisiin.
Rahahyöky sai korot laskuun kautta linjan, kun taas pörssiosakkeiden ja useimpien muidenkin arvopaperilajien hinnat nousivat jyrkästi. Niin kävi myös useimmille hyödykelajeille teollisuusmetalleista energiaraaka-aineisiin. Öljyn barrelihinta nousi vuoden 2009 alun alle 50 dollarista parissa vuodessa 125 dollariin.
Toki öljyn kallistumista voi selittää muillakin muuttujilla kuin Fedin toimilla, mutta ilman pääosin Fedin aikaan saamaa finanssikysynnän hurjaa kasvua öljyn hinta olisi tuskin noussut niin jyrkästi ja niin ylös kuin se nousi.
Barrelihinnan nousu ei pelkästään hyödyttänyt Venäjän kaltaisia perinteisiä öljynpumppaajia, vaan se houkutteli myös uusia tuottajia kasvattamaan tuotantoa erittäin voimakkaasti. Tulokkaisiin kuuluivat Yhdysvaltain liuskeöljyn tuottajat. Osaltaan Fedin nollakorkopolitiikka helpotti aiemmin kannattamattomina pidettyjen tuotantoinvestointien rahoitusta.
Nyt markkinoilla tulvii suuri määrä uutta tuotantoa, ja öljyhuuma on haihtunut. Samaan aikaan maailman talousnäkymät ja sitä myöten myös öljyn kysyntänäkymät ovat heikentyneet. Sattumoisin Fed on lisäksi juuri lopettanut velkakirjaostonsa, ja nyt se jo varoittelee finanssipelureita korkojen nostolla, mikä on puolestaan heikentänyt öljyjohdannaisten kysyntää.
Raakaöljyn barrelihinta on romahtanut puolessa vuodessa noin 60 dollariin, ja Venäjä on kriisin kourissa.

Kysyntä ja taalavirta ehtyvät

Kolmas Venäjän talouden vitsaus on ainakin yhtä epäsuora, huomaamaton ja tahaton kuin Fedin rahapolitiikan heijastusvaikutukset. Sekään ei koske vain Venäjää eikä se ole varta vasten Venäjän kiusaksi suunnattu.
Se on Yhdysvaltain vaihtotaseen erittäin voimakas vahvistuminen mutkikkaine heijastusvaikutuksineen.
Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä oli suurimmillaan viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen vähän ennen kuin finanssikriisi leimahti liekkeihin. Moni talouden tarkkailija onkin katsonut, että juuri mittava vaihtotaseen vaje oli merkki velkavetoisen talouden yli varojen elämisestä, ja että finanssikriisi oli tästä väistämätön seuraus.
Mutta sama vaihtotaseen vaje oli ja on yhä muutakin: Yhdysvaltain vaihtotaseen vuosikymmeniä lähes katkoitta jatkunut alijäämä on koko muun maailmantalouden ylivoimaisesti suurin yksittäinen kysynnän lähde ja todellinen talousveturi. Ilman Yhdysvaltain valtaisaa vaihtotaseen vajausta olisivat Kiinan, Japanin ja Saksan vastaavat ylijäämät jääneet haaveiksi.
Yhdysvaltain vaihtotaseen vaje ei ole vain muun maailman tärkein vientikysynnän lähde. Se on myös tärkein ja ainoa Yhdysvaltain ulkopuolella vapaasti liikkeessä olevien dollareiden lähde. Ja niin kauan kuin maailman tavarakauppa ja rahoitusmarkkinat toimivat pitkälti juuri dollareiden varassa, on dollareilla tarvetta muuallakin kuin niiden kotimaassa.
Näistä syistä Yhdysvaltain vaihtotaseen vahvistuminen ei ole vain merkki ylivelkaisen talouden tervetulleesta tervehtymisestä. Se on myös enne kansainvälisen talouden kysynnän ehtymisestä ja kaikkialla maailmassa tarjolla olevan dollarirahoituksen kiristymisestä.
Yhdysvalloista maailmalle virtaava nettomääräinen rahavirta on tänä vuonna noin 200 miljardia dollaria niukempi kuin pari vuotta sitten ja noin 400 miljardia dollaria niukempi kuin vielä ennen finanssikriisiä.
Nyt taalavirran ehtymisestä kärsii esimerkiksi Venäjän talous – jonka ulkomaankauppa ja ulkoinen rahoitusasema perustuivat tähän kriisiin asti vapaasti ja edullisesti saatavilla olevaan dollarirahoitukseen.

Sama vitsaus Neuvostoliiton lopussa

Analyysiyhtiö GaveKal Research on vuosien ajan pitänyt Yhdysvaltain vaihtotaseen vaihtelua silmällä, mutta eri syystä kuin useimmat muut talouden tarkkailijat. Ei paheksuakseen maan velkavetoista yli varojensa elämistä, vaan arvioidakseen kansainvälisen kaupan ja rahoitusmarkkinoiden käytettävissä olevan dollarirahoituksen saatavuutta ja sen muutoksia.
Yksi yhtiön yksinkertainen nyrkkisääntö on, että Yhdysvaltain vaihtotaseen suuret muutokset aiheuttavat aina joillekin muille velkaisille kansantalouksille tai finanssijärjestelmän velkaisimmille osille vastakkaisia vaikutuksia. Talouden tapahtumat ovat vahvistaneet tämän nyrkkisäännön ainakin siitä lähtien, kun dollarin kultakytkös katkesi 1970-luvun alussa.
Jossakin päin maailmaa on rytissyt joka ikinen kerta sen jälkeen, kun Yhdysvaltain vaihtotase on ensin vahvistunut aikansa.
Näin kävi esimerkiksi 1980-luvun lopussa – vähän ennen kuin Neuvostoliiton talous murtui ja koko valtakunta hajosi. Ja näin kävi 1990-luvun puolivälin jälkeen – vähän ennen Aasian valuuttakriisiä ja Venäjän edellistä ruplakriisiä.
Tapahtumien syyt ja seuraukset ovat toki useimmiten epäsuoria ja joskus myös hitaita, mutta sääntö on silti selkeä: jos Yhdysvaltain kansainvälinen kysyntä kutistuu tai edes lakkaa kasvamasta, ja jos maailmalla liikkeessä oleva dollarivirta ehtyy, alkavat muualla maailmassa pian ehtyä ensin dollaritulot ja heti perään dollarirahoitus.
Sitten alkavat kuprut.
Juuri äkkijyrkkä dollarivirran katkeaminen oli keskeisiä syitä, miksi Yhdysvalloissa leimahtanut finanssikriisi levisi saman tien Atlantin vastarannalle Eurooppaan, ja yltäkylläisen rahoituksen äkkiloppu suisti osaltaan velkaisimpia euromaita omaan rahoituskriisiinsä.
Parin viime vuoden ajan Yhdysvaltain vaihtotase on jatkanut vahvistumistaan esimerkiksi maan oman öljytuotannon vaikutuksesta. Venäjältä katsoen kumpikin ilmiö on viheliäinen vitsaus, jota talouspakotteet ovat vain pahentaneet.

Jo toinen EKP:n "lotraus" jäi odotuksista

Euroopan keskuspankin viimeisin elvytysoperaatio näytti tussahtavan tänään suutariksi, kun eurooppalaiset pankit ottivat ennakoitua vähemmän niille tarjottua pitkäaikaista lainaa.

11.12.2014

Kyse on "lotrauksesta" eli rahan tarjoamista kiertokulkuun, jotta pankkien lainanantokyky paranisi ja tätä kautta yritysten investoinnit lisääntyisivät. TLTRO-lyhenne tulee sanoista "targeted longer-term refinancing operation". Eli lotrausraha on suunnattu nimenomaan antolainaukseen.
Nordean pääanalyytikolle Jan von Gerichille lainahuutokaupan jääminen markkinoiden odotuksista ei tullut yllätyksenä.

– Jos lähtee arvailemaan, kuka on lainannut, niin periferiamaiden pankit ovat ottaneet aika pitkälti sen, mitä ovat pystyneet, kun taas ydinmaiden pankit ottivat aika vähän, kuten ensimmäiselläkin kierroksella, von Gerich sanoo Taloussanomille.
– EKP kommentoi tosin heti luvun jälkeen, että luku oli linjassa odotusten kanssa. Nämä ovat laskeneet viime aikoina.

Paine kasvaa, EKP

Ensimmäinen lotrauskierros oli syyskuussa ja sekin jäi markkinaodotuksista.
– Näiden rahoitusoperaatioiden vaikutus EKP.n taseen kasvuun jäi aika rajalliseksi. Tämä tukee näkemystä siitä, että lisätoimia on luvassa heti ensi vuoden alussa, von Gerich sanoo.

EKP:n pääjohtaja Mario Draghi on ilmaissut, että keskuspankilla on aikomuksena kasvattaa taseensa alkuvuoden 2012 lukemiin. Keskuspankki on jo aloittanut katettujen velkakirjojen ja omaisuusvakuudellisen arvopapereiden ostot, mutta nämä eivät näytä tehoavaan vaisuun eurotalouteen.
Markkinoilla odotellaan, että keskuspankki aloittaisi myös valtioiden velkakirjojen ostot suhdannetilanteen synkennyttyä ja deflaation näyttäessä raakaöljyn halpenemisen myötä entistä todennäköisemmältä.
– Inflaatiodotukset ovat uusissa pohjissa ja öljyn hinta laskee. Paineet EKP:ta kohtaan kasvavat koko ajan.
Von Gerich pitääkin keskuspankin uuden osto-ohjelman alkamisesta alkuvuodesta melko todennäköisenä.

 تظاهرات بزرگ کارگران معترض در بروکسل

• 6 نوامبر 2014 - 15 آبان 1393

حدود یکصد هزار کارگر در پایتخت بلژیک در اعتراض به سیاست‌های ریاضتی دولت تظاهرات کردند. پلیس بلژیک آنها را با گاز اشک‌آور و آب پرفشار پراکنده کرد.

این تظاهرات در مجموع مسالمت‌آمیز و آرام بود ولی در پایان آن معترضان چند دستگاه خودرو را آتش زدند.
کارگران معترض همچنین سنگ‌فرش‌های خیابان را کندند و به سوی پلیس پرت کردند.
گزارش‌هایی هم رسیده است درباره این که معترضان بمب دودزا هم به سوی پلیس پرت کرده‌اند.

در خشونت‌های پایان این تظاهرات، دست‌کم ۱۴ نفر زخمی شده‌اند

دولت جدید بلژیک که از راست میانه‌رو است، بنا دارد برای اجرای سیاست‌های تعیین‌شده اتحادیه اروپا سن بازنشستگی را افزایش دهد، دست‌مزدها را تثبیت کند و از خدمات عمومی بکاهد.
در اعتراض به این برنامه، اتحادیه‌های کارگری برای یک رشته اعتصاب و تظاهرات برنامه‌ریزی کرده‌اند.
تظاهرات روز پنج‌شنبه یکی از بزرگ‌ترین تظاهرات کارگری بلژیک پس از جنگ جهانی دوم بود.
برآورد شده است که دست‌کم یکصد هزار نفر در آن حضور داشته‌اند. کل شهر بروکسل یک میلیون و صد هزار نفر جمعیت دارد. کل جمعیت بلژیک هم حدود ۱۱ میلیون نفر است.
در خشونت‌هایی که در انتهای این تظاهرات رخ داد، دست‌کم ۱۴ نفر زخمی شده‌اند.
کارگران فولاد، کارگران بارانداز و آموزگاران از جمله تظاهرات‌کنندگان امروز بوده‌اند.
این اتحادیه‌ها مخالف سیاست‌های ریاضتی دولت برای کاهش کسر بودجه هستند.

 

       یکی ازبزرگترین تظاهرات کارگری بلژیک پس ازجنگ جهانی دوم

اثرات ادامه ی بحران سرمایه داری بر طبقه کارگر در سال    ۲۰۱۳

افق چپ انقلابی

Terveisiä Darwinilta, pääministeri Stubb

Pääministeri Alexander Stubb on verrannut euroa talouden darwinismiksi, jossa vahvat vievät ja heikot vikisevät. Stubb esitti vertauksensa, kun Suomi oli euromaiden "kolmen A:n kovasta ytimessä". Nyt ensimmäinen suuri luottoluokittaja on antanut Suomelle potkut tuosta ytimestä. Se oli tervehdys Darwinilta.

15.10.2014

Jan Hurri

Heikoimmat euromaat olivat vapaassa pudotuksessa ja euro vaakalaudalla, kun Suomen silloinen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb kuvasi euroa "darwinistiseksi järjestelmäksi", jossa vahvimmat maat määräävät ja heikot tottelevat – tai eroavat.

Analyysi

Stubb esitti Darwin-vertauksensa vuoden 2011 lopulla Belgian Bryggen Eurooppa-yliopistossa pitämässään puheessa. Vaikka Darwin-vertaus oli sivuhuomautus, se särähti kriisin herkistämissä korvissa ja nousi otsikoihin.

Darwin-viittaus oli mahdollista tulkita koppavaksi henkseleiden paukutteluksi, sillä puheen aikaan Suomen päättäjät esiintyivät mielellään Saksan ja EU:n talousjohtajien rinnalla kriisimaita kovistellen ja nuhdellen.
Stubbin Darwin-vertaukselle antoi omanlaistaan sävyä se, että Suomella oli tuolloin yhtenä harvoista eurovaltioista paras mahdollinen "kolmen A:n" luottoluokitus kaikilta maailman kolmelta suurimmalta luottoluokitusyhtiöltä. Ei ole enää.
Viime perjantaina ensimmäinen kolmesta suuresta luokittajasta, yhdysvaltalainen Standard & Poor's, pudotti Suomen valtion AAA-luokasta yhtä pykälää heikompaan AA+-luokkaan. Luokituksilla yhtiöt arvioivat valtioiden ja muiden velallisten kykyä vastata veloistaan.
Ero AAA:n ja AA+:n välillä ei ole suuren suuri eikä yhden luokituksen lasku ole tuoreeltaan vaikuttanut vähääkään Suomen valtion rahoitusasemaan.
Mutta pääministeri Stubb tuskin kovin mielellään toistaa Darwin-vertaustaan. Hänelle luokituksen lasku on yhtä kuin terveisiä Darwinilta.
Vahvat vahvistuvat
ja heikot häviävät
Brittiläinen luonnontieteilijä Charles Darwin kehitti 1800-luvulla niin sanotun evoluutioteorian, jonka mukaan eliölajit ovat kehittyneet ja kehittyvät luonnonvalinnan avulla.
Teorian mukaan luonnonvalinta suosii kunkin lajin elinoloihin hyödyllisimpiä ja parhaiten soveltuvia ominaisuuksia, olipa kyse voimasta, värityksestä tai vaikka nokkeluudesta.
Stubbin karkea tulkinta Darwinin teoriasta oli, että vahvimmat selviytyvät. Niinpä hänestä oli luontevaa, että euroalueella vahvimmat euromaat saisivat määrätä ja heikommat saisivat luvan totella – tai erota eurosta.
Tuolloin vuoden 2011 lopussa eurokriisi riehui miltei rajuimmillaan, ja eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla korkoerot repesivät viikko viikolta suuremmiksi. Saksan ja muiden "ydinmaiden" markkinakorot laskivat, kun taas Kreikan ja muiden kriisivaltioiden korot kipusivat kohti kattoa.
Kreikka, Irlanti ja Portugali olivat jo tukirahoituksen varassa, ja markkinapaniikki levisi kovaa vauhtia myös Espanjan ja Italian rahoitusmarkkinoilla. Pääomaa karkasi näistä Saksaan ja muihin "ydinmaihin" Suomea myöten.
Ilmeisesti Stubbin Darwin-tulkinnan mukaan kriisi oli vain merkki markkinavetoisesta luonnonvalinnasta, jossa vahvimmat selviävät ja muut karsiutuvat kyydistä.
Tulkinta oli vain tulkinta, eivätkä kaikki olleet Stubbin kanssa samaa mieltä luonnonvalinnan eduista. Esimerkiksi euroalueen keskuspankki EKP oli tyystin toista mieltä talousdarwinismista.
Stubbin Darwin-vertauksesta ei kulunut vuottakaan, kun EKP pani pisteen rahoitusmarkkinoiden europaniikille – ja markkinavetoiselle luonnonvalinnalle.
Korkoerot
edestakaisin
On makuasia, katsooko euron ennemmin vahvistaneen vai heikentäneen talouden darwinismia eli jonkinlaista markkinavetoista luonnonvalintaa. Ministeri Stubbin tulkinta oli ehkä perusteltavissa kriisin kiperimpinä hetkinä, mutta muulloin siitä on voinut helposti olla toistakin mieltä.
Ennen euron käyttöön ottamista euromailla oli omat kansalliset valuuttansa, ja kunkin maan korot määräytyivät pääosin rahoitusmarkkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan.
Markkinat luottivat eniten Saksan valtioon ja vähiten Välimeren rantavaltioihin, joten Italian, Espanjan, Portugalin ja Kreikan korot olivat rutkasti korkeammat kuin Saksan korot.
Korot ja korkoerot pitivät velkaisimpien ja alijäämäisimpien maiden taloudenpitoa edes jonkinlaisessa kuosissa – ja omalla tavallaan markkinoiden darwinismi ohjasi taloudenpitoa.
Euro muutti pelisäännöt täysin.
Ensi alkuun euro muistutti enemmän taikauskoista tulkintaa lajien jumalallisesta synnystä ja jonkinlaisesta korkeammasta ohjauksesta kuin darwinilaista tulkintaa luonnonvalinnasta.
EKP keskeytti
luonnonvalinnan
Rahaliitossa kaikki euromaat olivat virallisesti yhtä luotettavia keskenään – eli käytännössä yhtä vahvoja kuin Saksa. Lisäksi kaikki eurovaltiot olivat rahoittajille virallisesti riskittömiä.
Korkoerot kutistuivat olemattomiksi. Euromaiden taloudenpitoa pitivät "kurissa" erilaiset sopimukset ja lupaukset – eli käytännössä ei mikään. Lupaukset eivät pitäneet eivätkä taloussäännöt tepsineet.
Euroalueen velkakirjoista koottu korttitalo ei kestänyt finanssikriisiä, ja niin alkoi eurokriisi. Markkinoiden luonnonvalinta repäisi korkoerot entiselleen ja vieläkin suuremmiksi.
Ministeri Stubb tulkitsi kriisin jalostavan euromaiden lajia entistä vahvemmaksi. EKP näki kriisin kehittävän euromaiden lajia kohti sukupuuttoa.
Niinpä EKP lupasi vuonna 2012 tehdä "kaiken tarvittavan" pitääkseen euron koossa, ja sen jälkeen korkoerot ovat taas miltei kadonneet.
Se on vielä näkemättä, pitääkö EKP:n lupaus – vai palaako euroalue talouden darwinismiin. Jos palaa, voi se käydä toisin kuin ministeri Stubb pari vuotta sitten hahmotteli.
Kumpi on ohjaimissa,
Darwin vai Draghi?
Suomen valtion markkinakorot eivät olleet moksiskaan siitä, että S&P pudotti Suomen AAA-valioluokasta. Sen sijaan Suomen keskeisten viitelainojen korkoerot pysyivät parin prosenttiyksikön sadasosan tarkkuudella ennallaan suhteessa Saksan vastaaviin lainoihin.
Kukaan ei kuitenkaan tiedä, kumpi vaikutti ja yhä vaikuttaa euroalueen korkoihin ja korkoeroihin enemmän, "markkinoiden Darwin" vai EKP:n pääjohtaja Mario Draghi.
Todennäköisesti markkinoita ohjaa edelleen likimain rajaton luottamus EKP:n lupaukseen tehdä "kaikki tarvittava" euroalueen koossa pitämiseksi. Ja luultavasti sama luottamus ulottuu nyt myös EKP:n kykyyn ja haluun pitää euroalueen korot historiallisen matalina kaikin tarvittavin keinoin.
Tällä haavaa markkinoiden luottavaista tunnelmaa – ja vastaavasti historiallisen matalia korkoja – ylläpitää EKP:n tuorein lupaus ryhtyä tuota pikaa ostamaan suuret määrät euroalueella liikkeeseen laskettuja omaisuusvakuudellisia ja katettuja joukkolainoja.
Kun nämä tukiostot osoittautuvat riittämättömiksi eurotalouden elvyttämiseen, odottavat rahoitusmarkkinat EKP:n lopulta ryhtyvät laajamittaisiin tukiostoihin myös eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla.
Pelkkä markkinoiden luottavainen odotus EKP:n tukiostoista ylläpitää valtionlainojen markkinoilla suurempaa kysyntää kuin niillä muuten esiintyisi, joten myös valtionlainojen korot ovat matalampia kuin ilman tuota odotusta olisi.
On mahdollista, että Suomenkin valtion markkinakorot ovat enemmän EKP:n lupausten ja niiden epäsuorien vaikutusten varassa kuin Suomen nauttiman luottamuksen varassa.
Kukaan ei tiedä, kuinka matalia tai korkeita Suomenkin valtion korot olisivat, jos markkinat seuraisivat Darwinin eivätkä Draghin periaatteita.

Saksa rohmuaa muilta kasvua yhä ahnaammin

Saksa ei ole senkään vertaa talousveturi kuin se on joskus ollut. Se on kasvurohmu, jonka vaihtotaseen hurja ylijäämä pakottaa muita maita yhä raskaampiin alijäämiin. Euro ja EKP tukevat tätä rohmupolitiikkaa. Maailmantaloudelle tämä tietää tasapainohäiriöitä.

12.10.2014

Jan Hurri

Monilta osin tulkinnallisessa taloudessa on ani harvoja yhtä varmoja "luonnonlakeja" kuin se, että taseet menevät aina tasan. Niiden on pakko. Niin kuin yhden ylijäämä on toisen alijäämä ja yhden saatava on toisen velka.

Analyysi

Tähän taseiden välttämättömään tasapainoon perustuu tulkinta, jonka mukaan Saksa on euroalueen talousrohmu eikä suinkaan veturi.
Tulkintaa puoltaa kaksi talouden tosiasiaa:
1) Saksan yksityinen talous tienaa paljon enemmän kuin kuluttaa tai investoi ja maan julkinen talous kuluttaa "vain" suurin piirtein sen minkä tienaa. Erotus on kansantalouden "ylimääräistä" säästöä eli vaihtotaseen ylijäämää – joka on pakko viedä maasta.
2) Eri maiden vaihtotaseiden toisiaan täydentävä luonne edellyttää välttämättä, että joidenkin muiden maiden vaihtotaseet ovat yhteensä yhtä paljon alijäämäisiä kuin Saksan vaihtotase on ylijäämäinen.
Viime vuosina Saksan vaihtotaseen ylijäämä on kasvanut kohisten, ja se on nyt maailman ylivoimaisesti suurin.
Saksa toisin sanoen kuluttaa paljon vähemmän rahaa kuin sillä olisi varaa. Se antaa mieluummin muiden ylläpitää kokonaiskysyntää senkin edestä.
Saksalla ylijäämää
enemmän kuin Kiinalla
Kansainvälisen Valuuttarahaston IMF:n tilastojen mukaan Saksalle kertyi viime vuonna vaihtotaseen ylijäämää vajaat 300 miljardia dollaria. Ylijäämä oli melkein sata miljardia dollaria suurempi kuin ennen finanssikriisiä, ja tänä vuonna se on jatkanut kasvuaan.
Senkin vaihtotasetilastot kertovat, että Saksa on syrjäyttänyt Kiinan maailman suurimman ylijäämän maana. Nyt Saksan vaihtotaseen ylijäämä on suurempi kuin kahden entisen jätin, Kiinan ja Japanin, kutistuneet ylijäämät yhteensä.
Saksan vaihtotaseen hurja kasvu on hilannut koko euroalueen vaihtotaseen ennätysmäisen ylijäämäiseksi suhteessa muuhun maailmaan. Yhteen laskien euromaat vievät maailman muille markkinoille enemmän tavaraa ja palveluita kuin tuovat.
Osaltaan euroalueen yhteenlaskettua vaihtotasetta suhteessa muuhun maailmaan ovat vahvistaneet myös euroalueen kriisimaat.
Kriisimaiden vaihtotaseet olivat kriisin alussa rutkasti alijäämäisiä, mutta kriisi romahdutti niiden tuonnin – ja kutisti ulkoisia alijäämiä. Viennin elpymisellä on ollut pienempi merkitys.
Pääosin Saksan varassa kasvanut euroalueen ulkoinen ylijäämä on keskeisiä syitä euron suhteelliseen vahvuuteen. Ja se taas on keskeisiä syitä eurotalouden anemiaan.
Euron heikkeneminen
auttaisi eniten Saksaa
Euro on ollut alusta asti Saksalle edullisempi kuin useimmille muille euromaille tai varsinkaan alueen heikoimmille kriisimaille. Siksi euron suhteellinen vahvuus on viime vuosina rasittanut enemmän muita euromaita kuin Saksaa.
Samasta syystä euroalueen keskuspankin EKP:n yritykset euron heikentämiseksi koituisivat onnistuessaan ensin ja eniten Saksan eduksi.
Nykyistä heikompi euro ei vaikuttaisi mitenkään euromaiden keskinäiseen kaupankäyntiin, mutta se kohentaisi niiden kilpailuasemaa suhteessa muuhun maailmaan.
Jos euro nykyisellään on Saksan oloihin aliarvostettu mutta muiden euromaiden oloihin enemmän tai vähemmän yliarvostettu, koituisi euron heikkenemisestä epäsymmetristä hyötyä.
Saksan ennestään aliarvostettu euro heikkenisi nykyistäkin selvemmin aliarvostetuksi – ja maan nykyiselläänkin ylivoimainen kilpailukyky vahvistuisi lisää.
Muille euromaille euron tuntuvakin heikkeneminen tarkoittaisi ehkä vain vähän nykyistä lievempää yliarvostusta ja heikon kilpailuaseman vahvistumista vain vähän vähemmän heikoksi.
Jos EKP onnistuu tavoitteessaan ja saa euron ulkoisen arvon heikkenemään, on sillä ainakin yksi todennäköinen seuraus: Saksan vaihtotaseen ylijäämä kasvaa nykyistäkin suuremmaksi.
Ja samalla jonkun muun tai joidenkin muiden maiden on annettava periksi – niiden on hyväksyttävä oman ulkoisen asemansa yhtä suuri heikkeneminen.
Tätä kutsutaan kansainvälisen talouden tasapainohäiriöksi. Tai valuuttasodaksi.
Saksa säästää ja
muut maksavat
Saksan vaihtotaseen hirmuinen ylijäämä on herättänyt ihailua mutta myös ärtynyttä arvostelua. Se on herättänyt perustellun kysymyksen, miksei Saksa kasvata omaa kotimaista kulutuskysyntäänsä ja investointejaan, kun sillä kerran olisi varaa.
Saksan yksityisen talouden railakas ylijäämä keskittyy suurimmaksi osaksi yrityksiin ja niistäkin enimmäkseen vientiteollisuuden yrityksiin. Niiden voitot ovat kasvaneet enemmän kuin palkansaajakotitalouksien ansiot. Kotitalouksista tästä on hyötynyt lähinnä se pienehkö vähemmistö, joka omistaa yrityksiä.
Yrityksiä ei voi pakottaa kuluttamaan vientitulojaan palkankorotuksiin tai kotimaisiin investointeihin. Eivätkä Saksan hallitukset ole ainakaan toistaiseksi halunneet puuttua vientitulojen käyttöön saati jakoon. Ne ovat jääneet Saksassa käyttämättä.
Julkinen talous olisi voinut käyttää yksityisen talouden "ylimääräiset" säästöt kotimaassa joko verottamalla tai lainaamalla ne käyttöönsä.
Saksan päättäjät eivät ole halunneet tehdä kumpaakaan. Heidän mielestään on ollut parempi viedä "ylimääräiset" säästöt muualle – ja antaa muiden maksaa.