Sveitsiin kansanäänestys: Pankit eivät saa luoda rahaa

Talouselämä 29.12.2015 

 

Yli 110 000 sveitsiläistä haluaa, että ainoastaan Sveitsin keskuspankki olisi vastuussa kierrossa olevan rahan määrästä, kirjoittaa The Independent.
Nyt Sveitsissä aiotaankin järjestää asiaa koskeva kansanäänestys.
Idea kansanäänestyksestä sai alkunsa aloitteesta, joka vaatii, että liikepankkien käytettävissä oleva varallisuus vastaisi niissä olevia talletuksia. Tavoitteena on se, että pankit voisivat lainata ainoastaan rahaa, jota niillä oikeasti on käytössään, eikä vain tehdä lisää olematonta rahaa.

Aloite keräsi yli 100 000 allekirjoitusta 18 kuukauden aikana ja etenee tämän myötä Sveitsin lakien johdosta kansanäänestykseksi. Kansanäänestykselle ei ole kuitenkaan vielä määritelty päivämäärää.
Vaikka keskuspankit vastaavat painetusta rahasta, niin liikepankit voivat tarjota rahaa luotolla. Nykyään yli 90 prosenttia Sveitsissä liikkeellä olevasta rahasta on elektronisessa muodossa.

فیلم مستند فدرال رزرو قدرت پوشالی 2013

فیلم مستند برده داری مدرن 2009

بیله دیگ بیله چغندر!

به به!؟

نظام اقتصــادی حاکم و

اوضاع سیاسی-اجتماعی وطبقاتی مسلّط ما به ازای آن

Tänään on h-hetki – Suomen Pankki katkaisee velkakierteen

Analyysi Suomen Pankki teki puolessa vuodessa sen, mihin hallitukset eivät ole kyenneet kuuteen vuoteen: katkaisi valtion velkakierteen. Toki valtio velkaantuu yhä, mutta ei ulkopuolisille vaan keskuspankille. SP on ostanut valtion velkakirjoja enemmän kuin valtion koko tämän vuoden alijäämän verran, ja siksi valtion velka ulkopuolisille rahoittajille taittuu laskuun. Taite koittaa suunnilleen tänään.

7.10.2015

Jan Hurri

Tänään juuri ennen virka-ajan päättymistä tai viimeistään huomenna lounastaukoon mennessä se tapahtuu: valtion velkaantuminen aidosti ulkopuolisille rahoittajille taittuu laskuun.
Koittaa vihdoin se huojennuksen hetki, jota maan hallitukset ovat jo kuutisen vuotta haikailleet ja huhkineet hiki hatussa ensin pääministeri Jyrki Kataisen (kok), sitten pääministeri Alexander Stubbin (kok) ja nyttemmin pääministeri Juha Sipilän (kesk) johdolla.

Velkaantuminen ei kuitenkaan taitu hallitusten huhkimisten ansiosta eikä virallisesti muutoinkaan. Mutta epävirallisesti näin käy: valtion velkaantuminen ulkopuolisille velkojille lakkaa vihdoin kasvamasta ja alkaa nopeasti supistua.
Tällainen yllättävä väite ei ole virallinen totuus, eikä se ole myöhästynyt aprillipila. Se on toisenlainen tapa tarkastella valtion rahoitusasemaa.
Käänteen tekevä – tai itse asiassa käänteen jo tehnyt – muuttuja on Suomen Pankki (SP), joka on kirjoittanut julkisen talouden moniongelmaisen rahoitusyhtälön keskeisiltä osin uusiksi.
Suomen Pankki ja euroalueen muut keskuspankit aloittivat viime maaliskuussa ennen kokemattoman laajat tukiostot eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla. Ne ovat nyt puolisen vuotta ja vähän päälle ostaneet eurovaltioiden velkakirjoja 40–50 miljardin euron kuukausivauhtia.
Historiallisen mittavat velkakirjaostot ovat markkinahälyn ja rahapoliittisia tavoitteita korostavien virallisten julistusten taustalla kaikessa hiljaisuudessa radikaalisti vaikuttaneet ylivelkaisten valtioiden rahoitusasemaan.
Selvimmin ostojen vaikutukset näkyvät koroissa, joita keskuspankkien tukiostot ovat vuoroin painaneet alas ja vuoroin estäneet kohoamasta. Eurovaltiot saavat uutta lainarahaa halvemmalla kuin saisivat ilman keskuspankkien tukiostoja, ja paikoin valtiot saavat uutta lainaa negatiivisella korolla.
Korkojen liikkeet näkyvät helposti, mutta niitäkin suurempi vaikutus pysyy paremmin piilossa. Se on Suomen ja muidenkin eurovaltioiden velkojen siirtyminen yksityisten ja valtioihin nähden ulkopuolisten velkojien hallusta keskuspankkien saataviksi.
Siirtymän käänteen tekevää vaikutusta korostaa Suomessa yksinkertainen havainto:
Suomen Pankki on valtion kokonaan omistama ja takaama keskuspankki. Tahtoo sanoa, että valtion velka sen omalle keskuspankille on kuin valtion velkaa itselleen.

Puolessa vuodessa koko vuoden rahoitustarve

Keskuspankkien tukiostot vaikuttavat eurovaltioiden rahoitusasemaan hieman eri tahdissa ja eri tavoin sen mukaan, kuinpa paljon kullakin valtiolla on velkaa taakkanaan ja alijäämää rahoitettavanaan.
Suomessa keskuspankin velkakirjaostojen ja valtion velkataakan suhde on periaatteessa varsin suoraviivainen: Suomen Pankki on maaliskuusta alkaen ostanut valtion velkakirjoja suuremmalla summalla kuin valtio aikoo koko tänä vuonna hakea markkinoilta uutta velkaa alijäämiensä tilkkeeksi.
SP:n verkkosivuillaan julkaisemien tasetietojen perusteella sillä oli syyskuun lopussa himpun yli viiden miljardin euron arvosta varoja otsikolla "Euromääräiset arvopaperit euroalueelta / Julkisen sektorin velkapapereiden osto-ohjelma".
Euroalueen keskuspankit ovat sopineet, että kyseisessä osto-ohjelmassa kukin keskuspankki ostaa vain oman kotivaltionsa velkakirjoja. Tämä tarkoittaa, että kyseinen runsaan viiden miljardin euron erä kuvaa SP:n hallussa syyskuun lopussa olleiden Suomen valtion velkakirjojen määrää.
Tasaisen kaavan mukaan SP on maaliskuusta alkaen ostanut valtion velkakirjoja keskimäärin runsaan 700 miljoonan euron kuukausitahtia, vajaan 180 miljoonan viikkotahtia ja hilkkua vaille 40 miljoonan euron päivätahtia jokaista pankkipäivää kohti.
Summat ovat toki suuria, vaikka niitä ei vertaisi mihinkään. Mutta ne ovat ratkaisevan suuria, kun niitä vertaa valtion rahoitustarpeisiin.
Valtion rahoitushuollosta vastaava Valtiokonttori kertoo omilla verkkosivuillaan, että valtion koko kuluvan budjettivuoden nettomääräinen lainanottotarve on runsaat 5,2 miljardia euroa.
Näitä SP:n tasetietoja ja Valtiokonttorin tietoja rinnakkain tarkastelemalla käy selväksi esimerkiksi seuraava seikka:
Tasaisen ostotahdin mukaan SP:n hallussa on lokakuun viidentenä tai viimeistään kuudentena pankkipäivänä koko valtion tämän vuoden nettomääräistä lainanottotarvetta vastaava määrä valtion velkakirjoja. Lokakuun viides pankkipäivä on tänään keskiviikkona (7.10.) ja kuukauden kuudes pankkipäivä on huomenna torstaina (8.10.).

Se on kuitenkin vissi, että sen enempää Valtiokonttori, valtiovarainministeriö kuin varsinkaan Suomen Pankki eivät julkaise lehdistötiedotetta tämän lajin taitteesta valtion velkaantumisessa.

Virallisesti ostot ovat rahapolitiikkaa

Valtion tai keskuspankin edustajat eivät voi Suomessa tai missään muussakaan EU-maassa julkisesti vahvistaa, että keskuspankki ottaa osaa valtion alijäämän rahoittamiseen. Tämä on mahdotonta siitä yksinkertaisesta syystä, että EU-sopimukset ja lait varta vasten kieltävät keskuspankkeja osallistumasta julkisen talouden alijäämien rahoittamiseen.
Sen sijaan euroalueella on täysin alueen keskuspankin EKP:n päätettävissä, minkälaiset toimet sen omien määritelmien mukaan ovat hintavakauden vaalimiseksi välttämättömiä rahapolitiikan toimenpiteitä. Niinpä se on tulkinnut, että "julkisen sektorin velkapapereiden osto-ohjelma" on rahapolitiikan harjoittamista.
Velkakirjojen ostaminen jälkimarkkinoilta on EKP:n tulkinnan mukaan rahapolitiikkaa, kun taas niiden ostaminen suoraan valtioilta olisi kiellettyä alijäämien keskuspankkirahoitusta. Lopputulos on ostojen tavasta riippumatta sama: keskuspankkien hallussa valtioiden velkakirjat eivät ole valtioiden velkaa kansainvälisille sijoittajille tai muille ulkopuolisille rahoittajille vaan valtioiden velkaa niiden omille keskuspankeille.
Tukiostojen rahapoliittiset vaikutukset esimerkiksi euroalueen hintavakauteen ovat arvioita ja tavoitteita tai ne voivat olla pelkkää puhetta ja silkkaa silmänlumetta. Mutta velkakirjasaatavien siirtyminen ulkopuolisten velkojien hallusta keskuspankkien haltuun on talouden tosiseikka.
Suomen valtion niin kuin muidenkin eurovaltioiden käytännön rahoitusaseman muuttuminen on sekin talouden tosiseikka, vaikka alueen taloustilastot ja viralliset julkilausumat eivät tätä vahvista.

Ehkä Suomi ei rikokaan velkarajaa

Virallisesti Suomen niin sanottu Emu-velka eli koko julkisen talouden bruttovelka nousee tänä vuonna yli 60 prosenttiin maan vuotuisen kansantuotteen arvosta. Valtionkin velkasuhde nousee melkein 50 prosenttiin.
Julkisen talouden velkasuhde saisi EU:n sääntöjen mukaan olla korkeintaan 60 prosenttia, joten tänä vuonna Suomikin näyttää lipsuvan ylivelkaiseksi sopimusrikkuriksi.
Mutta eipäs lipsukaan, jos Suomen Pankin saatavat siivotaan pois valtion velkatilastosta niin kuin jo ennestään EU:n tilastotapojen mukaan siivotaan pois aivan samanlaiset Kelan tai vaikka Valtion eläkerahaston saatavat.
Julkisen talouden noin sadan miljardin euron velkamäärästä SP:n runsaan viiden miljardin velkakirjasaatavat ovat viitisen prosenttia. Ja siitä SP:n saatavien osuus kaikista Suomen julkisen talouden veloista kasvaa sitä suuremmaksi mitä pidempään EKP ja euromaiden keskuspankit jatkavat velkakirjojen osto-ohjelmaansa.
Näillä näkymin ostot jatkuvat ainakin ensi vuoden syyskuuhun asti ja joka tapauksessa niin kauan kuin EKP katsoo tarpeelliseksi ja sen arvioimat rahapoliittiset tarpeet edellyttävät. Tällä haavaa ostojen tavoitemäärä on tuhat miljardia euroa, mutta EKP on vihjaillut tarvittaessa kasvattavansa ostoja vielä suuremmiksi.
Siitä EKP sen paremmin kuin Suomen Pankki eivät ole kertoneet sanaakaan, milloin ja miten ne aikovat aikanaan purkaa tukiostoin kokoamaansa hervotonta velkakirjasalkkua. Yksi käypä mahdollisuus on, että eivät milloinkaan eivätkä mitenkään.
Mikään ei ole Suomen Pankille helpompaa kuin pitää ostetut velkakirjat hallussa niiden eräpäivään asti ja erääntymisen jälkeen ostaa samalla summalla uusia samanlaisia velkakirjoja tilalle.
Kun SP vielä tilittää kyseisistä velkakirjoista saamansa korkotulot voitonjakona takaisin korot maksaneelle valtiolle, on tämä osa valtion velasta yhtä tyhjän kanssa.
Tämä tarkoittaisi käytännössä kyseisten velkojen mitätöimistä.

Suomen talouden kuntokuuri tuskin jää tähän

Analyysi Hallituksen havittelema kilpailukyky- ja tuottavuusloikka näyttää kertaluontoiselta talouden korjausliikkeeltä, mutta tuskin jää sellaiseksi. Ennemmin se on malli uudesta vakiosta. Näinkö alkaa sisäisten devalvaatioiden kierre? Se olisi poliittinen painajainen.

30.9.2015

Jan Hurri

Hallitus esittää keskiviikkona eduskunnalle tiedoksiantonsa lomarahaleikkauksista ja muista toimista, joilla se haluaa pienentää suomalaisen työn hintaa. Lisää vastaavia toimia se toivoo vielä kuulevansa työmarkkinajärjestöiltä.
Tavoitteena on Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn kohennus suuren kilpailukyky- ja tuottavuusloikan avulla. Poliittisesti vaikea talouden kuntokuuri näyttää kertaluontoiselta repäisyltä ja talouden korjausliikkeeltä, mutta se tuskin jää sellaiseksi.

Ennemmin tämä hallituksen loikka on esimakua, mitä tuleman pitää. Tämä voi olla alkusoittoa sisäisten devalvaatioiden kierteelle.
Kilpailukyvyn heikkenemisessä ja lopulta sen menettämisessä ei ole talouden ilmiönä mitään uutta ja outoa. Se on päinvastoin Suomelle niin pitkältä ajalta niin tuttu ilmiö, että se on ennemmin meikäläisen talouden ominaisuus kuin tilapäinen häiriö.
Uutta sen sijaan on, että nyt kilpailukykyyn on pakko punnertaa korjausliike muilla keinoin kuin valuuttakurssin heikentämisellä.
Suomen kilpailukyky hupeni tämän tästä kilpailijamaita nopeamman inflaation vaikutuksiin ennen euroakin. Mutta markka-aikojen hallitukset ja keskuspankki kykenivät korjailemaan kilpailukykyä valuutan ulkoista arvoa aika ajoin heikentämällä.
Suomi devalvoi valuuttaansa niin usein, että syntyi devalvaatiokierteen käsite. Se viittaa ilmiöön, jossa valuutta heikkeni ja kotimaiset hinnat kohosivat vuoron perään. Devalvaatiot kohensivat kilpailukykyä vain tilapäisesti, sillä niitä seuranneet nopean inflaation kaudet taas rapauttivat sen.
Aiemmin talouspäättäjät taipuivat devalvointeihin vastentahtoisesti, ja vakuuttivat jokaisen devalvoinnin jäävän vuorollaan vihoviimeiseksi. Kunnes koitti seuraavan aika, ja toistoja kertyi kierteeksi asti.
Viime vuosien talousvaikeudet ja hallituksen ajankohtaisetkin haasteet vihjaavat, että Suomen taloudella on edelleen taipumusta kilpailukyvyn heikkenemiseen. Siitä on vähemmän kokemusta, miten sujuu sisäinen devalvaatio.

Saksa vahvistuu ja muut heikentyvät

Taipumus kilpailukyvyn heikkenemiseen ei ole vain Suomen talouden taipumus eikä se johdu pelkästään Suomesta. Sama taipumus on tuttu useimmille muillekin Euroopan maille, ja samoin se toinen "syypää" ilmiöön on Suomelle ja useimmille muillekin Euroopan maille yhteinen: Saksa.
Kansainvälinen kilpailukyky on suhteellinen käsite, johon vaikuttavat hintojen ja muiden kilpailukeinojen muutokset kummassa tahansa kilpailijamaassa. Suomen hintakilpailukyky vahvistuu tai heikkenee sen mukaan, miten meikäläiset kustannukset kehittyvät suhteessa kilpailijamaiden vastaaviin kustannuksiin.
Saksa on Euroopan suurin ja vahvin talous, ja sattumoisin Saksan kilpailukyky on vuosikymmenten ajan ollut vanhan manteren vahvin.
Ennen euroa Saksan suhteellinen vahvuus näkyi valuuttakursseissa. Melkein kaikkien muiden eurooppalaisten valuuttojen arvo laski niin usein ja niin paljon suhteessa Saksan markkaan, että devalvaatioiden kierre oli yleiseurooppalainen ilmiö eikä vain Suomen markan häpeällinen heikkouden merkki.
Vain Itävallan shillinki ja Hollannin guldeni säilyttivät arvonsa tai heikkenivät vähemmän kuin kymmenen prosenttia suhteessa Saksan markkaan euroa edeltäneiden kolmen vuosikymmenen aikana. Belgian frangi heikkeni noin 30 prosenttia ja Kreikan drakma yli 90 prosenttia, ja muut siltä väliltä.
Suomen markka heikkeni 1970-luvun alun ja 1990-luvun lopun välisenä aikana melkein 60 prosenttia suhteessa Saksan D-markkaan. Eikä tämä ollut vain Saksan ja muiden tulevien euromaiden välinen ilmiö, vaan samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvaltain dollari heikkeni yli 50 prosenttia ja Britannian punta lähemmäs 70 prosenttia suhteessa D-markkaan.
Muiden valuuttojen taipumus heikkenemiseen ja Saksan markan taipumus vahvistumiseen kertovat saman tarinan kahdesta eri puolesta: Saksalla on muita vähemmän ja muilla taas Saksaa enemmän taipumusta päästää inflaatio karkailemaan.

Saksan, Suomen ja muidenkin euromaiden siirtyminen yhteiseen euroon ei näytä muuttaneen noita kansallisia taipumuksia. Sen sijaan euro näyttää voimistaneen kilpailukyvyn suhteellisia muutoksia Saksan hyväksi ja muiden tappioksi.

Euro kärjistänyt eroja

Valuuttaolojen muuttumisesta huolimatta kansallinen kilpailukyky ja sen muutokset ovat edelleen yhtä suhteellisia ilmiöitä kuin ennenkin. Ennallaan on sekin, että yhden heikkeneminen tarkoittaa jonkun muun vahvistumista ja päinvastoin.
Kuten sitä, että Saksan kilpailukyvyn vahvuus on ollut omiaan vahvistamaan sitä entisestään, ja vastaavasti Saksaa heikompien maiden heikkous on heikentänyt niitä lisää. Tätä Saksalle myönteistä ja useimmille muille kielteistä talouden dynamiikkaa on voimistanut se, että yhteinen euro estää valuuttakurssimuutoksia tasaamasta kilpakenttää.
Saksan vaihtotaseen ylijäämä ei ole viime vuosina kasvanut maailman suurimmaksi pelkästään maan teollisuuden ylivoimaisen laadun ansiosta. Tuskin vientimenestys on sen enempää syntynyt pelkästään autoteollisuuden päästölukemia kaunistelemalla.
Sen sijaan Saksan vaihtotase on vahvistunut euron ansiosta vahvemmaksi kuin olisi käynyt ilman euroa. Saksan kilpailukyky ja vientimenestys olisivat ajan oloon vahvistaneet maan omaa valuuttaa niin vahvaksi, että vientimenestys olisi vähitellen alkanut heiketä ja tuonti kasvaa. Edes saksalainen laatu ei käy kaupaksi hinnalla millä hyvänsä.
Saksan suhteellinen heikkeneminen olisi kohentanut Saksan kanssa kauppaa käyvien muiden euromaiden ja muidenkin kauppakumppaneiden suhteellista kilpailuasemaa vahvemmaksi kuin euron takia on ollut mahdollista. Nyt näin ei ole käynyt, sillä useimpien muiden kansallisiin oloihin euro on ollut liian vahva ja ainakin vahvempi kuin se olisi ilman Saksaa ollut.

Lomarahat voi leikata vain kerran

Saksan vahvuudesta ja muiden suhteellisesta heikkoudesta on jo saattanut syntyä itseään vahvistava ilmiö, jonka taltuttaminen pelkästään Suomen ja muiden Saksaa heikompien maiden keinoin voi olla äärimmäisen raskasta tai toivotonta. Etenkin niin kauan kuin Saksa pitää tinkimättä kiinni vientivetoisesta talousmallistaan.
Ehkä saksalaisen autoteollisuuden päästöskandaalit hieman heikentävät maan suhteellista asemaa ja samalla hieman kohentavat muiden suhteellista asemaa. Mutta jos Saksan hallitus keksii ryhtyä avittamaan päästöjen tahrimaa vientiä, siirtää se muiden maalia taas entistä kauemmas.
Näin käy joka tapauksessa, jos kilpailijamaat vuorollaan yrittävät kiriä etumatkaa omilla devalvaatioillaan. Olivatpa keskenään kilpailevat devalvaatiot ulkoisia tai sisäisiä, syövät ne toistensa tehoa.
Suomella ja muilla sisäisen devalvaation varassa kilpailevilla mailla on tässä kisassa tosin yksi paha pulma: lomarahoja tai mitään muitakaan kulueriä ei voi leikata kuin kerran. Seuraavalla kierroksella on keksittävä muuta leikattavaa.
Kertakäyttökeinot ja Suomen talouden toistuva taipumus kilpailukyvyn heikkenemiseen ovat vaikea yhdistelmä. Palkkojen leikkaukset alkavat helpoimmasta päästä mutta käyvät kierros kierrokselta vaikeammiksi – ja törmäävät lopulta poliittiseen umpikujaan.

Inflaatio piiloutui arvopapereihin

Kolumni Kun keskuspankki painaa rahaa, maan pitäisi kärsiä inflaatiosta. Mutta miksi niin ei ole nyt käynyt?

25.9.2015

Anna Mård, Lontoo

Entisajan kuninkaat rahoittivat sotiaan painamalla lisää rahaa – joko seteleinä tai sitten sekoittamalla kolikoihin aikaisempaa arvottomampia metalleja. Seurauksena oli inflaatio. Rahan arvo heikkeni, kun markkinoilla olleen tavaran määrä ei kasvanut yhtä nopeasti kuin rahan määrä.
Sama kansantalouden peruslogiikka pätee yhä. Britannian keskuspankki on painanut rahaa jo vuosikausia, mutta setelipainossa on yhtä hiljaista kuin ennenkin, sillä nykyaikainen rahanpainanta tapahtuu keskuspankin arvopaperiostoin (quantitative easing). Arvopaperin myyjä saa tililleen rahaa, jota keskuspankki luo napin painalluksella.
Britannian keskuspankki on viime vuosina luonut uutta rahaa yli 500 miljardin euron verran. Tämä on viidesosa Britannian bruttokansantuotteesta. Näin suurta määrää ei voi piilottaa patjan alle, mutta tavaroiden ja palveluiden hinnat ja palkat polkevat paikallaan. Niiden perusteella inflaatiota ei ole.
Uusi raha on siirtynyt paikkaan, jossa inflaatiota ei mitata. Arvopapereiden hinnat ovat nousseet, pörssiosakkeilla menee taas hyvin ja myös muut omaisuuserät kukoistavat. Niiden imu kohottaa asuntojen hintoja, joissa on nousupaineita jo pelkän asuntopulankin vuoksi.

Omistajien ja eläkeläisten onni

Arvopaperi-inflaatio on siitä kiva inflaatio, että mikään välttämätön ei oikeasti kallistu, ainakaan ensi silmäyksellä. Kukaan ei syö osakkeita, ei asu niissä eikä kenenkään tarvitse omistaa niitä elääkseen mukavasti. Arvopaperi-inflaatio ei näytä olevan keneltäkään pois.
Tietenkin arvopaperi-inflaatio hyödyttää niitä, joilla arvopapereita on, mutta keitä he ovat? Rikkaiden lisäksi joukossa on miljoonia tavallisia kansalaisia. Käytännössä Britanniassa hyötyjiin kuuluvat ne, jotka ovat jo ehtineet kartuttaa eläkesäästöjään.
Täällä yksityisen sektorin eläkerahat ovat paljon Suomea tarkemmin kohdistettuja kullekin työntekijälle ja niiden tuotosta riippuu, minkälaisen eläkkeen kukin saa. Täällä ihmisillä on myös oikeus vuosittaisiin verottomiin säästöihin, joita yleensä puretaan eläkeiässä.
Kun lama alkoi ja korot painuivat nollan tuntumaan, Britanniassa nousi iso poru köyhtyvistä eläkeläisistä, koska säästöjen tuottojen pelättiin hupenevan. Itku vaimeni nopeasti, kun arvopaperi-inflaatio suosiikin säästäjiä velallisten sijasta – jos rahat vain eivät makaa pankkitileillä.
Britannian kotitalouksien varallisuus on kasvanut 42 prosenttia sen jälkeen, kun rahanpainanta alkoi vuonna 2009. Britannian asuntojen ja arvopaperien omistajat ovat vaurastuneet. Yleistäen voi sanoa, että yli 45-vuotiaat ovat keränneet tästä taantumasta selvän hyödyn ja yli 60-vuotiaat ovat saaneet jopa pikkuriikkisen lottovoiton.

Tavallinen tavara- ja palkkainflaatio olisi hyödyttänyt eniten nuoria, joilla on opintovelkoja ja kaikkein suurimpia asuntolainoja ja joiden palkkakehitys on usein inflaatiota nopeampaa.

Valtionvelan ikiliikuttaja?

Britannian ja Suomen tilanteessa vertailukelpoista on vain se, että inflaatio on piiloutunut arvopapereihin ja että tilanne suosii arvopaperien omistajia – ainakin jos he myyvät paperinsa ja ostavat jotain konkreettista.
Britannian keskuspankki on ostanut arvopapereita jo vuosikausia, mutta Euroopan keskuspankki liittyi joukkoon vajaa vuosi sitten. Myös Britannian eläkejärjestelmä poikkeaa niin paljon suomalaisesta, ettei eläkeläisten ja eläkekassojen jäsenten tilannetta voi verrata.
Britannia on nousemassa taantumasta ja jos yllätyksiä ei tule, lähivuosina on luvassa kelvollista kasvua. Työllisyys on hyvä. Keskuspankki ostaa kuitenkin yhä uusia arvopapereita erääntyvien tilalle. Useimmat niistä ovat valtion velkakirjoja, joten valtion maksaessa velkojaan keskuspankki antaa sille aina saman verran uutta lainaa.
Tällaisesta nykyajan rahanpainannasta on kovin vähän kokemusta ja ekonomistit arvailevatkin nyt, että mitenköhän meidän käy. Joidenkin mielestä osakkeissa ja arvopapereissa muhii jo kupla.
Salaliittoteorioitsijoiden mukaan ostojen tarkoitus on pitää valtion velanhoitokustannukset alhaisina, kun suuren osan valtionvelasta omistaa maan oma keskuspankki. Tempun bonuksena myös Britannian aktiivisesti äänestävät eläkeläiset pysyvät tyytyväisinä.

              (Sairas järjestelmä, sairaat päättäjät!)

Rahakokeet jatkuvat, mutta talous ei tottele

Analyysi
Suomen talous taantuu ja muukin euroalue polkee paikoillaan, vaikka EKP syöttää talouteen tuoretta tuohta minkä kerkiää. Keskuspankki yrittää erityisesti saada kuluttajahintoja nousuun, mutta talous ei tottele. Inflaatio tästä vielä puuttuukin.

6.9.2015 05:01

Jan Hurri

Euroalueen talousmittarit tarjoavat parhaillaan kaksikin vaihtoehtoista tapaa tulkita, että alueella vallitsee hintavakaus. Yksi mittaustapa kertoo aidosta ja sananmukaisesta hintavakaudesta, toinen alueen keskuspankin EKP:n tavoittelemasta "hintavakaudesta".
Kumpikaan tapa ei näytä kelpaavan EKP:lle, joka haluaa saada alueen inflaation kiihtymään vaikka väkisin. Se ei piittaa aidosta tai edes itse määrittelemästään hintavakaudesta, vaan jatkaa sen sijaan riskipitoisia ja kokeellisia yrityksiään ohjailla taloutta raharuiskujen voimalla.
Aito ja sananmukainen hintavakaus ilmenee vaikeuksitta Euroopan unionin EU:n tilastolaitoksen Eurostatin laskemista tilastoista. Niiden mukaan kuluttajahinnat ovat pysyneet nyt poikkeuksellisen pitkään poikkeuksellisen vakaina.
Koko euroalueen niin kuin Suomenkin kuluttajahintojen ja elinkustannusten kehitystä mittaavat hintaindeksit ovat nyt suurin piirtein samoissa lukemissa kuin ne olivat vuoden 2013 syksyllä. Eikä yleinen hintataso ole tällä välinkään sanottavammin noussut tai laskenut, vaan se on pysynyt suurin piirtein aloillaan.
Tämä on harvinainen talouden ilmiö, sillä meneillään on ensimmäinen edes parin vuoden mittainen aidon hintavakauden rupeama EKP:n ja yhteisvaluutta euron historiassa.
Luulisi Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen ja muiden alueen rahapolitiikasta päättävien keskuspankkiirien olevan tyytyväisiä, kun EKP näyttää ensi kertaa saavuttaneen tärkeimmän tavoitteensa, euroalueen hintavakauden.
Mutta ei, keskuspankkiirit eivät ole alkuunkaan tyytyväisiä vaan perin tyytymättömiä.
Pääjohtaja Liikanen ja muut euroalueen keskuspankkiirit puhuvat hintavakaudesta niin usein ja niin paljon kuin kukaan jaksaa kuunnella, mutta he eivät halua hintojen vakautta. He haluavat inflaatiota – ja siksi he ovat nyt tyytymättömiä.

Hintojen vakaata nousua

EKP:n toimintaa ohjaavan perussopimuksen mukaan euroalueen rahapolitiikan tärkein tehtävä on vaalia ja varmistaa alueen hintavakaus. Tämän määräyksen tarkoitus on varmistaa, että yhteisvaluutta euro on luotettava valuutta ja ostovoimansa vakaasti säilyttävää rahaa.
Mutta sitä samainen perussopimus ei kerro, mitä tarkalleen ottaen hintavakaus tarkoittaa. Sen määrittelee EKP itse niin kuin parhaaksi katsoo.
EKP:n rahapolitiikan linjauksista ja toteutuksesta päättävä neuvosto on määritellyt, että sen sanavarastossa "hintavakaus" tarkoittaa alueen kuluttajahintojen kohoamista keskimäärin vajaan kahden prosentin vuosivauhtia.
EKP:n oman määritelmän mukaan hintavakaus ei toisin sanoen tarkoita hintojen vakautta, vaan niiden alituista kohoamista eli inflaatiota. Vakautta tavoitteessa on sen verran, että EKP haluaa kuluttajahintojen nousevan ja euron ostovoiman heikkenevän vakaasti vajaan kahden prosentin vuosivauhtia.
Tällainen alituinen inflaation havitteleminen perustuu parin viime vuosikymmenen aikana voimistuneeseen tulkintaan, jonka mukaan lievä mutta kaiken aikaa jatkuva tasainen inflaatio pitää talouden rattaat rasvattuina ja edistää talouskasvua.
Tämän tulkinnan mukaan euroalueen viimeaikainen aito hintavakaus ei kerro rahapolitiikan onnistumisesta, vaan se on merkki talouden anemiasta ja talouden eri osissa vellovista deflatorisista paineista.
Siksi sananmukainen hintavakaus ei ole Liikaselle ja alueen muille keskuspankkiireille tyytyväisyyden aihe vaan kiusallinen uhka uskottavuuden murenemisesta ja epäonnistumisesta.
Keskuspankkiirit ovat tyytymättömiä ja heikentävät samalla itsekin omaa uskottavuuttaan, vaikka ei olisi pakko.
Sattumoisin euroalueen hintatilastoista löytyy tukea sellaisellekin tulkinnalle, että myös EKP:n tapaan määrittelemä "hintavakaus" on kuin onkin toteutunut.

Edes "hintavakaus" ei riitä

EKP ei ole milloinkaan ilmoittanut, mitkä kaikki kahta pienemmät luvut sen mielestä täyttävät sen "alle kahden prosentin mutta lähelle sitä" asettaman inflaatiotavoitteen. Joka tapauksessa kaksi prosenttia on liikaa ja ilmeisesti puolitoista liian vähän, joten tavoite lienee sillä välillä.
Sen sijaan EKP on kertonut tavoittelevansa vajaan kahden prosentin vuosi-inflaatiota "keskipitkän ajan kuluessa" eikä siis suinkaan joka ikinen kuukausi eikä edes joka vuosi. Se ei ole täsmällisesti määritellyt "keskipitkää aikaa", mutta tarjoaa vihjeen pitämällä tarkoin silmällä finanssimarkkinoiden 5–10 vuoden inflaatio-odotuksia.
Euro on nyt ollut olemassa suunnilleen 15 vuotta, mitä voinee pitää ikuiseksi perustetun rahan taipaleella ennemmin keskipitkänä kuin pitkänä aikana.
Eurostatin mukaan alueen kuluttajahinnat ovat nyt noin 30 prosenttia korkeammat kuin euron ja EKP:n perustamisen aikoihin. Tasaisen vuosimuutoksen kaavalla 30-prosenttinen hintojen nousu 15 vuodessa tarkoittaa suurin piirtein 1,75 prosentin keskimääräistä vuosi-inflaatiota.
Olipa euroalueen tähänastinen inflaatiokehitys sitten EKP:n ansiota tai sen rahapoliittisista ponnisteluista riippumaton ilmiö, näyttävät alueen kuluttajahinnat nousseen "keskipitkän ajan kuluessa keskimäärin alle kahden prosentin mutta lähelle sitä" olevaa vuosivauhtia.
Eivät enempää eivätkä vähempää.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että euron ostovoiman 30-prosenttinen heikkeneminen ja yleisen hintatason yhtä suuri kohoaminen ovat kaukana aidosta hintavakaudesta, mutta ei sitäkään voi kiistää, että EKP:n oma "hintavakaus" näyttää toteutuneen.
Jostakin syystä EKP ei ole kuitenkaan halunnut tarttua tarjolla olevaan huojentavaan tulkintaan.
Sen sijaan EKP on mennyt täyttä höyryä mukaan maailman keskuspankkien väliseen varustelukilpaan ja kokeisiin, kenen värkeistä irtoaa suurimmat rahapoliittiset kevennyspaukut.

EKP haluaa lisää inflaatiota

Viimeksi viime torstaina EKP:n neuvosto alensi arvioitaan niin euroalueen talouskasvusta kuin inflaatiostakin. Neuvoston kokouksen jälkeen pitämässään tiedotustilaisuudessa myös pääjohtaja Mario Draghi kertoi, että EKP on tarvittaessa valmis lisäämään rahapolitiikan poikkeuksellisia kevennystoimia, elleivät alueen kuluttajahinnat muuten ota noustakseen.
Talous ei ole toipunut eivätkä kuluttajahinnat ole nousseet, vaikka EKP on käyttänyt kaikki rahapolitiikan tavanomaiset keinot loppuun ja niiden jälkeen yrittänyt yhtä kokeellisempia epätavanomaisia keinoja.
EKP:n ohjauskorot ovat olleet pian kaksi vuotta alle 0,5 prosenttia ja viime syyskuusta asti 0,05 prosenttia. Siitä lähtien lainarahaa on ollut tarjolla halvimmillaan negatiivisella korolla eli sananmukaisesti halvemmalla kuin ilmaiseksi.
Talous ei ole kuitenkaan totellut keskuspankin tahtoa, sillä euroalueen talouspolitiikka on osin EKP:n vaatimuksesta ollut ennemmin kiristymään kuin kevenemään päin, ja yhä jatkuva velkakriisi on hillinnyt ennestään velkaisen yksityisen talouden investointi- ja kulutushaluja.
Viime syksystä asti EKP on yrittänyt panna talouteen ja inflaatioon vauhtia velkakirjamarkkinoiden mittavien tukiostojen voimalla. Pankkien velkapapereista alkaneet tukiostot laajenivat keväällä valtionlainoihin, ja nyt EKP syöttää finanssimarkkinoiden kitaan tuoretta tuohta 60 miljardin euron kuukausitahtia.
Ensi alkuun tukiostot näyttivät tepsivän, mutta eivät näytä enää. Korot ovat nyt korkeammalla ja osakekurssit alempana kuin ostojen alkaessa, ja EKP on itsekin laskenut kasvu- ja inflaatio-odotuksiaan heikommiksi kuin ne olivat tukiostojen alkaessa.
Muille kuin keskuspankkiireille voi olla ennemmin helpotus kuin kauhistus, että suurtyöttömyyden ja talousanemian oloissa ei tarvitse sietää vielä inflaatiotakin.
Mutta keskuspankkiirit ovat toista maata, he eivät hellitä ennen kuin inflaatio kiihtyy. Siksi EKP:kin jatkaa rahakokeitaan, maksoi mitä maksoi.

Mielipiteitä (Blogi):

• Valtioiden velkataakka sulaa erityisesti niiden osalta (Kreikka, Italia, Espanja, Portugal...),  joilla on paljon velkaa.
• Sijoittajavastuu toteutuu ja maksumiehiksi joutuvat ne, joilla on paljon huonosti tuottavia talletuksia ja rahamarkkinasijoituksia, joiden arvoa inflaatio kalvaa.
• Työttömyys on Euroalueella korkea (10,1 %) ja kasvaa yhä. Palkkainflaation ryöstäytyminen ei näissä oloissa näytä todennäköiseltä. Sen sijaan riskinä on kiinteistöjen ja osakkeiden arvojen inflatoituminen (arvojen nousu) kun keskuspankkien ympäriinsä kylvämä löysä ja halpa raha etsii kohtuullista tuottoa. Tämä kehitys on kiusallista, mutta välttämätöntä. Inflaation aiheuttamat ongelmat realisoituvat vasta vuosien kuluttua ja nyt on tärkempääkin mietittävää. Euroalueen valtiontaloudet pitää saada parempaan tasapainoon ja inflaatio on onnistuessaan yksi työkalu tuon asian hoitamiseksi kuntoon.
• Rahan omistaminen perustuu pitkälle luottamukseen sen arvon melko hyvästä säilymisestä. On lukemattomia maita joissa ei luoteta omaan valuuttaan ja niissä maissa käytännössä käytetään muita valuuttoja kuten dollareita. Tällainen maa on esimerkiksi taloutensa melko hyvin hoitava Vietnam. Tällaiset maat jotka ovat ongelmissa koska ne eivät voi devalvoida tai tehdä mitään muitakaan rahanarvoon vaikuttavia liikkeitä, koska ne menevät suoraan hintoihin. Ne ovat kuin Kreikka, paitsi ne eivät saa mitään etua valuuttaliitosta. Zimbabwen dolarin arvo on 1:100 000 000 000 000.  
• Euroopan keskuspankki on lainannut kuralla oleville pankeille satoja miljardia vaikkapa yhden (1) prosentin korolla. Jos inflaation on 2 % niin jo inflaation aiheuttaman menetys rahanarvosta nousee miljareihin 7,5. Suomen osuus tuosta voisi olla satoja miljoonia. Ja Suomessa pankkimiehet ja muut rahan vallan kätyripölitiikot vievät työttömiltä, pieneläkeläisiltä jne. pienetkin elinmahdollisuudet.

Näin euro kaluaa Suomenkin taloutta

Analyysi 

Yhteiskuntasopimus kaatui, joten hallitus yrittänee sisäistä devalvaatiota talouspoliittisin pakkokeinoin. Sopimus tai ei, odotettavissa on ansiotulojen laskua ja työttömyyttä. Niistä löytyvät euromaan talousjoustot. Euro ei jousta, joten sinä joustat.

23.8.2015

Jan Hurri

Kommentteja 172 kpl

Yhteiskuntasopimuksen kaatuminen tunnusteluvaiheen ristiriitoihin jo toistamiseen vihjaa, että ainakin työmarkkinoilla järjestäytyneen kansanosan toimeentulon ja elintason alentaminen sopuisasti sopimalla on Suomen kaltaisessa sopimusyhteiskunnassa varsin vaikea rasti.
Siksi pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus tapaileekin seuraavaksi sisäisen devalvaation vaikutuksia muilla konsteilla, kuten omassa määräysvallassaan olevilla talouspoliittisilla pakkokeinoilla – "fiskaalisella devalvaatiolla".
Puhuttiinpa yhteiskuntasopimuksesta tai sisäisestä devalvaatiosta, on käytännössä kyse samasta asiasta: Hallitus haluaa kohentaa Suomen talouden ulkoista kilpailuasemaa ja -kykyä. Kun valuutta ei jousta, on jonkun muun osan tai osapuolen taloudessa joustettava.
Huoli viennistä ja maan taloudesta on aito, sillä Suomen talous on viime vuosina menettänyt ulkoista kilpailukykyään ja -asemaansa kilpailijamaille. Ulkomaankauppa on kääntynyt ylijäämäisestä alijäämäiseksi, ja osin siksi koko talous potee sitkeää anemiaa. Kasvu on jo pitkään ollut heikkoa tai olematonta, työttömyys on lisääntynyt ja julkinen talous velkaantunut.
Osin juuri ulkoisen kilpailukyvyn heikkenemisestä johtuu, että Suomen talous näyttää jääneen muiden euromaiden ja esimerkiksi Ruotsin vauhdista. Monessa kilpailijamaassa talous on jo tapaillut uutta kasvua mutta Suomi näyttää jämähtäneen sitkeään taantumaan.
Suomen kilpailukyvyn heikkeneminen on käynyt selväksi lukuisista talouspolitiikan ja -elämän vaikuttajien puheenvuoroista, ja toki työmarkkinajohtajatkin olivat talouden apeasta yleiskuvasta jokseenkin yksimielisiä.
Sen sijaan useimmat muutkin talousvaikuttajat kuin virallisen talouspolitiikan edustajat vaikenevat visusti Suomen talouden kenties suurimmasta rakenteellisesta rasitteesta. Se ei ole "Sari Sairaanhoitajan" liian suuri palkka, vaan se on euro.

Euro karsii vaihtoehtoja

Jos Suomi olisi taloudellisesti kaikin puolin itsenäinen maa, tarjolla olisi periaatteessa neljä mahdollista tapaa kohentaa talouden ulkoista tasapainoa ja sitä myöten tapailla paluuta vientivetoisen kasvun ja kohenevan työllisyyden tielle:
1) Nopein ja kaikkine lieveilmiöineenkin sisäpoliittisesti helpoin keino olisi oman valuutan heikentämien eli devalvoiminen suhteessa kilpailijamaiden valuuttoihin.
2) Kivuliaampi mutta yhtä varma tapa ulkoisen tasapainon palautukseen on painaa maan talous deflatoriseen lamaan, joka leikkaa kustannuksia ja kutistaa tuontia vielä enemmän kuin vienti supistuu.
3) Hidas ja epävarma keino on odottaa ja toivoa, että tärkeimpien vientimaiden talouskasvu voimistuu ja nostaa niiden kustannustasoa meikäläistä nopeammin. Näin Suomi saisi vähitellen vetoapua vientiin ja suhteellisen kilpailuasemansa kohennukseen.
4) Nopea mutta arvaamaton ja ulkopoliittisesti ongelmallinen keino on vahvistaa oman maan vienti- ja kotimarkkinayritysten asemaa turvautumalla tuonnin rajoituksiin.
Moiset keinot ovat toki vain teoreettisia, sillä euromaana Suomelta puuttuvat keinot vaikuttaa valuutan ulkoiseen arvoon. Euroopan unionin EU:n jäsenmaana Suomi taas on sitoutunut pidättäytymään ainakin EU-maiden välisen kaupan rajoituksista.
Käytännössä Suomen talouspolitiikan päättäjillä onkin vain kaksi mahdollista tapaa tavoitella maan ulkoisen kilpailuaseman kohenemista:
1) Oma-aloitteiset kustannusleikkaukset ja vyönkiristykset – ja niistä mahdollisesti seuraava deflatorinen lama.
2) Ajan tappaminen ja peukaloiden piteleminen, että talouskasvu voimistuisi vientimaissa.

Pääministeri Sipilä tuskin pitää toimetonta odottelua edes mahdollisena vaihtoehtona, joten hänen hallituksensa keinovalikoima rajoittuu yhteen. Ensin hallitus yritti sitä yhteiskuntasopimuksen nimellä, seuraavaksi jollakin muulla peitenimellä.

Taantumasta lamaan

Yhteiskuntasopimus oli hallituksen yritys saada työmarkkinaosapuolet mahdollisimman laajasti sopimaan keinoista tuotantokustannusten alentamiseksi ja työn tuottavuuden kohentamiseksi. Yritys tyssäsi pitkälti siihen, että liian suuri osa ehdolla olleista uudistuksista ja joustoista oli liian helppo tulkita keinoiksi heikentää palkansaajien ansioita tai asemaa.
Altavastaajiksi itsensä kokeneille sopimustapailijoille ei riittänyt, että tuotantokustannusten alentaminen oli vain välitavoite, jonka avulla piti ensin vahvistaa vientiä, sitten koko taloutta ja lopulta työllisyyttä ja julkisen talouden tasapainoa.
Sopimusta ei syntynyt, vaikka tiettävästi missään tapailun vaiheessa ehdolla ei ollut suoranaisia nimellispalkkojen alennuksia. Sen sijaan niin sanottujen yksikkötyökustannusten alentamiseksi oli esillä muunlaisia keinoja, kuten työajan lisäämistä ja vaikkapa arkipyhien siirtoa pidettäviksi viikonloppuina.
Jos hallitus yrittää toteuttaa vastaavia kustannusvaikutuksia finanssipoliittisin keinoin, voi se esimerkiksi kiristää ansiotulojen verotusta ja vastaavasti keventää vientiteollisuuden ja muiden yritysten verotusta ja välillisiä työvoimakustannuksia.
Tällaisen fiskaalisen devalvaation ensivaikutus julkiseen talouteen olisi neutraali, mutta tuloja siirtyisi palkansaajilta yrityksille. Näin vientiyritykset saisivat mahdollisuuden myydä tuotteitaan maailmalle entistä halvemmalla ja kotimarkkinayrityksetkin voisivat torjua tuontia laskemalla hintojaan.
Moisen siirron vaikutus yritysten ja palkansaajien väliseen tulonjakoon olisi samaa lajia kuin mitä koituisi palkkojen alennuksista tai vastaavista epäsuorista sisäisen devalvaation siirroista. Palkansaajien käytettävissä olevat tulot supistuisivat.
Kustannusten laskusta voisi toki koitua kansantaloudelle etua, mutta yksittäisille kotitalouksille tulojen kutistuminen tarkoittaisi kulutushalun ja -kyvyn heikkenemistä. Suomi olisi vaarassa painua taantumasta deflatoriseen lamaan ennen kuin tavoitelluista eduista näkyisi merkkiäkään.

Tavoitteet karkaavat

Tapailipa hallitus Suomen kilpailukyvyn kohentamista sisäisellä tai fiskaalisella devalvaatiolla, sillä on vastassaan likimain mahdottoman vahvoja vastavoimia. Lisäksi tavoitteet karkaavat kaiken aikaa kauemmas.
Kansantalouden ulkoinen kilpailuasema on suhteellinen ja alati vaihteleva eikä absoluuttinen tai ennallaan pysyvä muuttuja.
Niinpä Suomenkin suhteellinen kilpailuasema määräytyy Suomen omien palkkojen ja hintojen lisäksi esimerkiksi Saksan ja vaikkapa Kiinan palkoista ja hinnoista.
Viimeksi viime viikolla Suomen – ja toki monen muunkin maan – suhteellinen kilpailuasema maailman markkinoilla heikkeni useiden prosenttiyksiköiden verran, kun Kiina odottamatta heikensi oman valuuttansa juanin arvoa suhteessa muihin valuuttoihin.
Samoin Suomen suhteellinen kilpailuasema on heikentynyt, kun Japanin ja useiden muiden Kaukoidän maiden keskuspankit ovat vuoron perään heikentäneet omien valuuttojensa arvoa suhteessa muihin valuuttoihin, kuten euroon. Kun Japanin jeni tai vaikka Etelä-Korean won heikkenee suhteessa euroon, heikkenee samalla Suomenkin suhteellinen kilpailuasema.
Suomi on maailmanlaajuisessa kilpailussa kärsinyt epäsuorasti siitäkin, että Saksan talous on jo vuosien ajan kerryttänyt hillitöntä vaihtotaseen ylijäämää. Saksan ulkoinen vahvuus on osaltaan estänyt euroa heikkenemästä valuuttamarkkinoilla niin paljon kuin se olisi pelkkien euroalueen kriisimaiden tai sen puoleen Suomenkin kunnon perusteella heikentynyt.
Näin euron suorat ja epäsuorat vaikutukset kalvavat Suomen taloutta

Eurooppa ei tarvitse IMF:ää enää mihinkään

Analyysi:

Kreikka ei halua IMF:n rahoja, eikä IMF halua antaa rahaa Kreikalle. Euromaiden johtajat ovat kuitenkin päättäneet, että tuli se kuinka kalliiksi tahansa, valuuttarahasto on saatava mukaan leikkiin. Syy tähän järjettömyyteen on puhtaasti poliittinen.

22.8.2015

Teemu Muhonen

Vanha sisustusvinkki kuuluu, että jos haluat piilottaa jonkin esineen, aseta se tarpeeksi pitkäksi aikaa huoneen näkyvimmälle paikalle.
Vinkki voi kuulostaa typerältä, mutta Kansainvälinen valuuttarahaston IMF:n kohdalla se näyttää toimineen. IMF on ollut keskeisessä asemassa sekä Kreikan että Ukrainan viime vuosien suurissa käännekohdissa, eikä kukaan enää tunnu kyseenalaistavan, mitä ihmettä se täällä ylipäätään puuhaa.

Euromaiden johtajille valuuttarahaston mukanaolosta Kreikan kolmannessa lainaohjelmassa on tullut pakkomielle, jota ei edes vaivauduta perustelemaan.
Alkuun syyksi sanottiin se, että Kreikka tarvitsee IMF:n rahoja. Kreikka tosin itse oli eri mieltä, ja se ilmoitti neuvotteluissa, ettei se halua valuuttarahastolta enää mitään.
Se ei sopinut euromaille, jotka listasivat Euroopan vakausmekanismin (EVM) uuden lainapaketin myöntämisen ensimmäiseksi ehdoksi sen, että "minkä tahansa EVM:ltä lainaa hakevan maan on jätettävä lainahakemus myös IMF:lle".
Tämän jälkeen oli IMF:n vuoro ilmoittaa, että se aio antaa Kreikalle enää mitään, jos maan velkoja ei ensin leikata reippaasti. Ei tosin maan velkoja IMF:lle, vaan kaikille muille.
Näiden käänteiden kautta ollaan päädytty täysin järjenvastaiseen tilanteeseen, jossa euromaat vakavasti harkitsevat omien saataviensa leikkaamista kymmenillä miljardeilla euroilla, jotta IMF puolestaan voisi kasvattaa Kreikan velkataakkaa kymmenellä miljardilla eurolla.
On käynyt selväksi, että rahaa Eurooppa ei IMF:ltä tarvitse. Mitä ihmettä siltä siis niin kipeästi vielä kaivataan?

EU ja IMF, kuin paita ja peppu

Esimerkiksi suomalaisten ministerien viljelemä perustelu on ollut se, että IMF tuo lainaohjelmaan mukaan "uskottavuutta ja kokemusta".
Lainaohjelman uskottavuutta tuskin pelastaa enää mikään, mutta jälkimmäisessä perustelussa voi olla perää – onhan IMF ollut mukana tekemässä käytännössä identtistä lainaohjelmaa kahdesti aiemmin ja epäonnistunut molemmilla kerroilla jopa omasta mielestään.
Todellisia syitä valuuttarahaston hihassa roikkumiseen on kuitenkin etsittävä muualta kuin Kreikasta. Vähälle huomiolle ovat jääneet IMF:n edesottamukset Ukrainassa ja etenkin sen rooli kriisin kärjistymisessä loppusyksystä 2013.
Vaikka Maidanin mielenosoitusten muistetaan leimahtaneen, kun presidentti Viktor Janukovytshin johtama Ukraina kieltäytyi allekirjoittamasta EU:n tarjoamaa assosiaatiosopimusta, kyse ei ollut vain siitä.
Ukrainan silloisen pääministerin Mykola Azarovin mukaan hallitus ei voinut allekirjoittaa assosiaatiosopimusta, koska sen olisi pitänyt sitä ennen hyväksyä IMF:n "liian ankara" tarjous uudesta lainaohjelmasta.
Tilanne oli hyvin samankaltainen kuin tänä kesänä Kreikassa: EU ei pystynyt tekemään mitään ilman valuuttarahastoa, koska köyhällä Euroopalla ei ollut rahaa lainata Ukrainalle.

IMF ja EU tulevat samassa paketissa, mutta syy siihen ei todellisuudessa ole taloudellinen vaan poliittinen.

Nousevilla talouksilla ei ole sanansijaa

IMF on instituutio, johon tiivistyy Yhdysvaltojen ja Euroopan johtama maailmanjärjestys. Vaikka sen jäseniä ovatkin lähes kaikki maailman maat, äänivalta painottuu hyvin vahvasti länteen.
Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän yhteenlaskettu äänimäärä ylittää vain niukasti Saksan, jonka osuus on 5,8 prosenttia. Ylivoimaisesti suurin vallankäyttäjä IMF:ssä on lähes 17 prosentin ääniosuudellaan USA.
Valuuttarahasto tunnetaan erityisesti rajuista yksityistämisohjelmistaan, joita se hätälainojen yhteydessä ajoi etenkin Etelä-Amerikan maihin ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Itä-Euroopan maihin.
IMF:n taistelu vapaan markkinatalouden puolesta jatkuu edelleen: tällä hetkellä se hoitaa sotaa käyvän Ukrainan puolesta velkoja, joiden maksamiseen maalla ei muuten olisi rahaa. Lainoituksen ehtona on luonnollisesti tiukka talouskuri ja yksityistämisohjelma.

Olisiko jo aika päästää irti?

Toisen maailmansodan jälkeen luotu talousjärjestelmä kaatui yli neljä vuosikymmentä sitten, mutta jotkut Bretton Woodsissa kyhätyt rakenteet, kuten IMF, elävät sitkeästi vielä tänäkin päivänä.
Niitä pitää pystyssä ajatus siitä, että muuttui maailma kuinka paljon tahansa, Yhdysvaltojen ja Euroopan on yhä päästävä Alexander Stubbin sanoin yhdessä päättämään "maailmantalouden normit".
Suomalaisen ay-liikkeen mukaan Yhdysvaltojen puolelle asettuminen idän ja lännen välisessä "geopoliittisessa kamppailussa" on tärkeää länsimaisten arvojen, kuten demokratian, suojelemiseksi. Juuri tämän liiton vaalimiseksi IMF:n on edelleen oltava mukana Euroopan tärkeimmissä päätöksissä.
On kuitenkin vaikea nähdä, mitä tekemistä IMF:n sohlauksella Kreikassa ja Ukrainassa on demokratian kanssa. Jos Euroopan maat todella haluaisivat vaalia demokratiaa, ne antaisivat vastentahtoisen valuuttarahaston mennä menojaan ja ratkaisisivat Kreikan kriisin keskenään.
Eurooppa ei tarvitse Yhdysvaltoja pitämään kädestä kiinni jokaisen suojatien kohdalla – ei enää.

IMF on instituutio, johon tiivistyy Yhdysvaltojen ja Euroopan johtama maailmanjärjestys.