Raha kasaantui uskottua nopeammin: 1 % omaisuus ylitti merkkipaalun

Lissabonin kadulle maalatussa graffitissa lukee ”prosentti rikastuu, 99 prosenttia köyhtyy”.

Rikkaimman prosentin omaisuus ohitti muun maailman väestön varallisuuden arvon etuajassa.

18.1.2016

Taloussanomat-Bloomberg

Brittiläisen avustusjärjestö Oxfamin mukaan maailman rikkaimman prosentin varallisuuden arvo ohitti muun ihmiskunnan varallisuuden viime vuonna.
Maailman talousfoorumin kokouksen alla raporttinsa julkistanut järjestö oli aikaisemmin ennustanut käänteen tapahtuvan vuotta myöhemmin.

Lue myös nämä:

Credit Suisse -pankin tilastoihin perustuen Oxfam on lisäksi laskenut maailman 62 rikkaimman henkilön omistaneen viime vuonna yhtä paljon kuin köyhimmät 3,5 miljardia ihmistä yhteensä.
Vuonna 2010 ihmiskunnan köyhemmän puoliskon varallisuus vastasi 388 rikkaimman omaisuutta.
Oxfamin mukaan kasvava eriarvoisuus uhkaa talouskasvua ja yhteiskunnallista yhtenäisyyttä. Järjestö pitää populististen poliitikkojen suosiota Espanjan ja Yhdysvaltojen tapaisissa maissa merkkinä eriarvoisuuteen liittyvistä riskeistä, ja jännitteet ovat jo purkautuneet Latinalaisessa Amerikassa ja Lähi-idässä.

– On kestämätöntä, että köyhempi puolisko maailman asukkaista omistaa vähemmän kuin muutama tusina superrikkaita, jotka mahtuisivat yhteen linja-autoon. Maailman johtajien huoli kasvavasta eriarvoisuudesta ei ole konkretisoitunut toiminnaksi, Oxfam Internationalin pääjohtaja Winnie Byanyima sanoi uutistoimisto Bloombergin mukaan.
Järjestön mukaan hallitusten tulisi puuttua veroparatiisien toimintaan eriarvoisuuden hillitsemiseksi. Veroparatiiseissa on Oxfamin mukaan piilotettu noin 7 900 miljardin dollarin eli noin 7 000 miljardin euron omaisuus

موسسه بین المللی آکسفام در تازه ترین گزارش خود اعلام کرد تنها ثروت ٦٢ نفردرجهان با مجموع٦/١ تریلیون دلارمعادل مجموع ثروت ٥/ ٣میلیارد نفراست (حدود نصف جمعیت جهان).

با در نظر گرفتن ثروت زیر زمینی معادل ٦/٧ تریلیون دلار که دوراز چشم سیستم های مالیاتی دولت های گوناگون است، نابرابری اقتصادی جهانی مرزهای جدید و بی سابقه ای را در می نورد د.

Ensimmäinen teknologiakupla eli sukelluskonekupla

Matkamme alkaa vuodesta 1665. 1600-luvulla ensimmäiset pörssit perustettiin Pariisiin, Amsterdamiin ja Lontooseen. Tuolloin Lontoon "pörssi" kattoi Change Alleyn lähistöllä olevat kahvilat, joista satunnainen matkailija vielä nykyäänkin saa virkistystä Lontoon reissullaan.

1.1.2016

Petre Pomell

"There is nothing new in the world except the history you do not know.”
Harry S. Truman (1884-1972)
                                 
Britit polvillaan
Ensimmäisen teknologiakuplan taustoja on syytä valaista tarkemmin, sillä Isossa Britanniassa elettiin varsin erikoisia aikoja.
Rutto eli musta surma palasi Englantiin varhain keväällä 1665. Lontoossa reagoitiin nopeasti ja aikalainen Daniel Defoe (1660-1713) kertoi kirjassaan "Journal of the Plague Years", kuinka kesän 1665 aikana tapettiin 40000 koiraa ja 200000 kissaa, koska niiden uskottiin olevan taudin takana. No, rottien luontaiset viholliset vähenivät ja helmikuussa 1666 oli rutto tappanut jo yli 100000 henkeä.
Toinen merkittävä Lontoota koetellut tapahtuma oli Great Fire vuonna 1666. Pudding Lanella sijaitsevasta leipomosta alkanut tulipalo tuhosi 80 prosenttia Lontoosta! 13000 taloa, 89 kirkkoa ja 52 kiltojen taloa (yritystä) tuhoutui.
Myös Englannin sisällissota (1642–1651) sekä taistelut kapinallisjoukkioita vastaan 1685, kertovat jälkipolville maan tilasta. Vastatuuli oli koetellut valtakuntaa jo vuosikymmenien ajan. Henkeä nostattavalle tapahtumalle oli enemmän kuin suuri kansallinen tilaus.
Ritari ja valkoinen ratsu
Kuten saduissa, kun toivo paremmasta huomisesta oli jo lähes haudattu, saapui ritari. Vuonna 1687, 26 lapsisen perheen iltatähti merikapteeni William Phipps purjehti muina miehinä Bahamalta Englantiin mukanaan uponneesta merirosvolaivasta nostetut 32 tonnia hopeaa. Kuningas Charles II:n oli jo 1683 antanut Phippsille kullan etsintään Englannin alusmaista H.M.S.Mary Rosen -aluksen. Hopealastin arvo oli 300000 £ eli nykyrahassa yli 47 miljoonaa. Lontoon seurapiirit sekosivat. Jokainen halusi rahoittaa jatkoetsintöjä, koska kultaa ja hopeaa näytti saavan noin vain merenpohjasta.
Sukelluskonepatentit houkuttelivat...
Klassiset ainekset olivat koossa. Markkinoilla oli likviditeettiä, olihan lähes koko Lontoo rakennettu Great Firen jälkeen uudelleen. Oli uusia teknologisia keksintöjä ja Hollannin tulppaanikuplaa ei enää muistettu. Tällä kertaa kaikki olisi toisin...
Patentteja haettiin uuden teknologian "sukelluskoneille". Keksintöjä varten perustettiin yhtiöitä, ja rahaa kerättiin suurelta yleisöltä. Patentit olivat enimmäkseen mielikuvituksen tuotetta, eikä niitä käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa.
Monet yhtiöt eivät edes aloittaneet operointia eikä tulosta näin tietenkään syntynyt. "Sukelluskone"-yhtiöiden kurssit kohosivat rajusti 1688, kulminoituakseen 1689 alkaneeseen mahalaskuun. Ikävä kyllä, valistuksen ajan aamunkoitossa eläneet eivät säilyttäneet omaa lähihistoriaansa kovinkaan tarkasti. Kurssihintoja ei ole meidän päiviimme asti säilynyt.
…mutta riskit toteutuivat
Tarinamme alussa mainittu Daniel Defoe oli erään sukellusyhtiön toimitusjohtaja. Defoe ei hyötynyt alan sisäpiiritiedoista, vaan ajautui riskialttiilla alalla henkilökohtaiseen konkurssiin ja hänet pidätettiin vuonna 1692 maksamattomien velkojen vuoksi.
Tavatonta ihmeellisyyttä ei riskisijoituksen rahoittamiseen liittynyt 1600-luvullakaan. Aikalaiset eivät vain osanneet pohtia riskin suhdetta tuottoon. Kun kyseessä oli äärimmäisen riskialtis toiminta (hylkyjen koluaminen merirosvo-alueilta 4000 kilometrin päässä kotoa), ei siihen omasta pääomasta montaa promillea pääomasta kannata sijoittaa.
Onnistuessaan palkkio olisi ollut huima. Mutta kompensoidakseen valtavan epäonnistumisen mahdollisuuden täytyi tuotto-odotuksen olla todella korkea. Oliko kyse sijoittamisesta vai lotosta? Buumiin liittynyttä raakaa huijausta ei tietenkään osattu odottaa. Karu kokonaisuus tuli pala palalta esiin ja osaketodistukset muuttuivat vauhdilla wc-paperin arvoisiksi.
Sukelluskone-buumi antaa mainion perspektiivin uuden teknologian perässä juokseville sijoittajille. Uuteen teknologiseen keksintöön perustuvien IPO:jen (initial public offering) kanssa kannattaa olla erityisen tarkkana.
Toinen opetus lienee yhteiskunnallinen. Tietyt yhteiskuntataloudelliset tapahtumaketjut näyttävät laukaisevan melko säännönmukaisesti joukkohysterian kaltainen ekstaasin sijoittajissa. Sukelluskone-buumissa hylyistä nostetut rikkaudet olisivat vieneet ajatukset pois ikävistä ja harmaista arkipäivän tapahtumista.
Defoen kohtalo
Ei niin huonoja, ettei jotain hyvääkin. Vapauduttuaan vankilasta Defoe teki ensimmäisen romaaninsa vasta lähes 60-vuotiaana. Maailman ensimmäisen bestseller, Robinson Crusoe näki päivänvalon vuonna 1719. Olisiko mainiota seikkailukirjaa edes ilmestynyt ilman Defoen kokemuksia sukelluskone-buumista?

Sveitsiin kansanäänestys: Pankit eivät saa luoda rahaa

Talouselämä 29.12.2015 

 

Yli 110 000 sveitsiläistä haluaa, että ainoastaan Sveitsin keskuspankki olisi vastuussa kierrossa olevan rahan määrästä, kirjoittaa The Independent.
Nyt Sveitsissä aiotaankin järjestää asiaa koskeva kansanäänestys.
Idea kansanäänestyksestä sai alkunsa aloitteesta, joka vaatii, että liikepankkien käytettävissä oleva varallisuus vastaisi niissä olevia talletuksia. Tavoitteena on se, että pankit voisivat lainata ainoastaan rahaa, jota niillä oikeasti on käytössään, eikä vain tehdä lisää olematonta rahaa.

Aloite keräsi yli 100 000 allekirjoitusta 18 kuukauden aikana ja etenee tämän myötä Sveitsin lakien johdosta kansanäänestykseksi. Kansanäänestykselle ei ole kuitenkaan vielä määritelty päivämäärää.
Vaikka keskuspankit vastaavat painetusta rahasta, niin liikepankit voivat tarjota rahaa luotolla. Nykyään yli 90 prosenttia Sveitsissä liikkeellä olevasta rahasta on elektronisessa muodossa.

فیلم مستند فدرال رزرو قدرت پوشالی 2013

فیلم مستند برده داری مدرن 2009

بیله دیگ بیله چغندر!

به به!؟

نظام اقتصــادی حاکم و

اوضاع سیاسی-اجتماعی وطبقاتی مسلّط ما به ازای آن

Tänään on h-hetki – Suomen Pankki katkaisee velkakierteen

Analyysi Suomen Pankki teki puolessa vuodessa sen, mihin hallitukset eivät ole kyenneet kuuteen vuoteen: katkaisi valtion velkakierteen. Toki valtio velkaantuu yhä, mutta ei ulkopuolisille vaan keskuspankille. SP on ostanut valtion velkakirjoja enemmän kuin valtion koko tämän vuoden alijäämän verran, ja siksi valtion velka ulkopuolisille rahoittajille taittuu laskuun. Taite koittaa suunnilleen tänään.

7.10.2015

Jan Hurri

Tänään juuri ennen virka-ajan päättymistä tai viimeistään huomenna lounastaukoon mennessä se tapahtuu: valtion velkaantuminen aidosti ulkopuolisille rahoittajille taittuu laskuun.
Koittaa vihdoin se huojennuksen hetki, jota maan hallitukset ovat jo kuutisen vuotta haikailleet ja huhkineet hiki hatussa ensin pääministeri Jyrki Kataisen (kok), sitten pääministeri Alexander Stubbin (kok) ja nyttemmin pääministeri Juha Sipilän (kesk) johdolla.

Velkaantuminen ei kuitenkaan taitu hallitusten huhkimisten ansiosta eikä virallisesti muutoinkaan. Mutta epävirallisesti näin käy: valtion velkaantuminen ulkopuolisille velkojille lakkaa vihdoin kasvamasta ja alkaa nopeasti supistua.
Tällainen yllättävä väite ei ole virallinen totuus, eikä se ole myöhästynyt aprillipila. Se on toisenlainen tapa tarkastella valtion rahoitusasemaa.
Käänteen tekevä – tai itse asiassa käänteen jo tehnyt – muuttuja on Suomen Pankki (SP), joka on kirjoittanut julkisen talouden moniongelmaisen rahoitusyhtälön keskeisiltä osin uusiksi.
Suomen Pankki ja euroalueen muut keskuspankit aloittivat viime maaliskuussa ennen kokemattoman laajat tukiostot eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla. Ne ovat nyt puolisen vuotta ja vähän päälle ostaneet eurovaltioiden velkakirjoja 40–50 miljardin euron kuukausivauhtia.
Historiallisen mittavat velkakirjaostot ovat markkinahälyn ja rahapoliittisia tavoitteita korostavien virallisten julistusten taustalla kaikessa hiljaisuudessa radikaalisti vaikuttaneet ylivelkaisten valtioiden rahoitusasemaan.
Selvimmin ostojen vaikutukset näkyvät koroissa, joita keskuspankkien tukiostot ovat vuoroin painaneet alas ja vuoroin estäneet kohoamasta. Eurovaltiot saavat uutta lainarahaa halvemmalla kuin saisivat ilman keskuspankkien tukiostoja, ja paikoin valtiot saavat uutta lainaa negatiivisella korolla.
Korkojen liikkeet näkyvät helposti, mutta niitäkin suurempi vaikutus pysyy paremmin piilossa. Se on Suomen ja muidenkin eurovaltioiden velkojen siirtyminen yksityisten ja valtioihin nähden ulkopuolisten velkojien hallusta keskuspankkien saataviksi.
Siirtymän käänteen tekevää vaikutusta korostaa Suomessa yksinkertainen havainto:
Suomen Pankki on valtion kokonaan omistama ja takaama keskuspankki. Tahtoo sanoa, että valtion velka sen omalle keskuspankille on kuin valtion velkaa itselleen.

Puolessa vuodessa koko vuoden rahoitustarve

Keskuspankkien tukiostot vaikuttavat eurovaltioiden rahoitusasemaan hieman eri tahdissa ja eri tavoin sen mukaan, kuinpa paljon kullakin valtiolla on velkaa taakkanaan ja alijäämää rahoitettavanaan.
Suomessa keskuspankin velkakirjaostojen ja valtion velkataakan suhde on periaatteessa varsin suoraviivainen: Suomen Pankki on maaliskuusta alkaen ostanut valtion velkakirjoja suuremmalla summalla kuin valtio aikoo koko tänä vuonna hakea markkinoilta uutta velkaa alijäämiensä tilkkeeksi.
SP:n verkkosivuillaan julkaisemien tasetietojen perusteella sillä oli syyskuun lopussa himpun yli viiden miljardin euron arvosta varoja otsikolla "Euromääräiset arvopaperit euroalueelta / Julkisen sektorin velkapapereiden osto-ohjelma".
Euroalueen keskuspankit ovat sopineet, että kyseisessä osto-ohjelmassa kukin keskuspankki ostaa vain oman kotivaltionsa velkakirjoja. Tämä tarkoittaa, että kyseinen runsaan viiden miljardin euron erä kuvaa SP:n hallussa syyskuun lopussa olleiden Suomen valtion velkakirjojen määrää.
Tasaisen kaavan mukaan SP on maaliskuusta alkaen ostanut valtion velkakirjoja keskimäärin runsaan 700 miljoonan euron kuukausitahtia, vajaan 180 miljoonan viikkotahtia ja hilkkua vaille 40 miljoonan euron päivätahtia jokaista pankkipäivää kohti.
Summat ovat toki suuria, vaikka niitä ei vertaisi mihinkään. Mutta ne ovat ratkaisevan suuria, kun niitä vertaa valtion rahoitustarpeisiin.
Valtion rahoitushuollosta vastaava Valtiokonttori kertoo omilla verkkosivuillaan, että valtion koko kuluvan budjettivuoden nettomääräinen lainanottotarve on runsaat 5,2 miljardia euroa.
Näitä SP:n tasetietoja ja Valtiokonttorin tietoja rinnakkain tarkastelemalla käy selväksi esimerkiksi seuraava seikka:
Tasaisen ostotahdin mukaan SP:n hallussa on lokakuun viidentenä tai viimeistään kuudentena pankkipäivänä koko valtion tämän vuoden nettomääräistä lainanottotarvetta vastaava määrä valtion velkakirjoja. Lokakuun viides pankkipäivä on tänään keskiviikkona (7.10.) ja kuukauden kuudes pankkipäivä on huomenna torstaina (8.10.).

Se on kuitenkin vissi, että sen enempää Valtiokonttori, valtiovarainministeriö kuin varsinkaan Suomen Pankki eivät julkaise lehdistötiedotetta tämän lajin taitteesta valtion velkaantumisessa.

Virallisesti ostot ovat rahapolitiikkaa

Valtion tai keskuspankin edustajat eivät voi Suomessa tai missään muussakaan EU-maassa julkisesti vahvistaa, että keskuspankki ottaa osaa valtion alijäämän rahoittamiseen. Tämä on mahdotonta siitä yksinkertaisesta syystä, että EU-sopimukset ja lait varta vasten kieltävät keskuspankkeja osallistumasta julkisen talouden alijäämien rahoittamiseen.
Sen sijaan euroalueella on täysin alueen keskuspankin EKP:n päätettävissä, minkälaiset toimet sen omien määritelmien mukaan ovat hintavakauden vaalimiseksi välttämättömiä rahapolitiikan toimenpiteitä. Niinpä se on tulkinnut, että "julkisen sektorin velkapapereiden osto-ohjelma" on rahapolitiikan harjoittamista.
Velkakirjojen ostaminen jälkimarkkinoilta on EKP:n tulkinnan mukaan rahapolitiikkaa, kun taas niiden ostaminen suoraan valtioilta olisi kiellettyä alijäämien keskuspankkirahoitusta. Lopputulos on ostojen tavasta riippumatta sama: keskuspankkien hallussa valtioiden velkakirjat eivät ole valtioiden velkaa kansainvälisille sijoittajille tai muille ulkopuolisille rahoittajille vaan valtioiden velkaa niiden omille keskuspankeille.
Tukiostojen rahapoliittiset vaikutukset esimerkiksi euroalueen hintavakauteen ovat arvioita ja tavoitteita tai ne voivat olla pelkkää puhetta ja silkkaa silmänlumetta. Mutta velkakirjasaatavien siirtyminen ulkopuolisten velkojien hallusta keskuspankkien haltuun on talouden tosiseikka.
Suomen valtion niin kuin muidenkin eurovaltioiden käytännön rahoitusaseman muuttuminen on sekin talouden tosiseikka, vaikka alueen taloustilastot ja viralliset julkilausumat eivät tätä vahvista.

Ehkä Suomi ei rikokaan velkarajaa

Virallisesti Suomen niin sanottu Emu-velka eli koko julkisen talouden bruttovelka nousee tänä vuonna yli 60 prosenttiin maan vuotuisen kansantuotteen arvosta. Valtionkin velkasuhde nousee melkein 50 prosenttiin.
Julkisen talouden velkasuhde saisi EU:n sääntöjen mukaan olla korkeintaan 60 prosenttia, joten tänä vuonna Suomikin näyttää lipsuvan ylivelkaiseksi sopimusrikkuriksi.
Mutta eipäs lipsukaan, jos Suomen Pankin saatavat siivotaan pois valtion velkatilastosta niin kuin jo ennestään EU:n tilastotapojen mukaan siivotaan pois aivan samanlaiset Kelan tai vaikka Valtion eläkerahaston saatavat.
Julkisen talouden noin sadan miljardin euron velkamäärästä SP:n runsaan viiden miljardin velkakirjasaatavat ovat viitisen prosenttia. Ja siitä SP:n saatavien osuus kaikista Suomen julkisen talouden veloista kasvaa sitä suuremmaksi mitä pidempään EKP ja euromaiden keskuspankit jatkavat velkakirjojen osto-ohjelmaansa.
Näillä näkymin ostot jatkuvat ainakin ensi vuoden syyskuuhun asti ja joka tapauksessa niin kauan kuin EKP katsoo tarpeelliseksi ja sen arvioimat rahapoliittiset tarpeet edellyttävät. Tällä haavaa ostojen tavoitemäärä on tuhat miljardia euroa, mutta EKP on vihjaillut tarvittaessa kasvattavansa ostoja vielä suuremmiksi.
Siitä EKP sen paremmin kuin Suomen Pankki eivät ole kertoneet sanaakaan, milloin ja miten ne aikovat aikanaan purkaa tukiostoin kokoamaansa hervotonta velkakirjasalkkua. Yksi käypä mahdollisuus on, että eivät milloinkaan eivätkä mitenkään.
Mikään ei ole Suomen Pankille helpompaa kuin pitää ostetut velkakirjat hallussa niiden eräpäivään asti ja erääntymisen jälkeen ostaa samalla summalla uusia samanlaisia velkakirjoja tilalle.
Kun SP vielä tilittää kyseisistä velkakirjoista saamansa korkotulot voitonjakona takaisin korot maksaneelle valtiolle, on tämä osa valtion velasta yhtä tyhjän kanssa.
Tämä tarkoittaisi käytännössä kyseisten velkojen mitätöimistä.

Suomen talouden kuntokuuri tuskin jää tähän

Analyysi Hallituksen havittelema kilpailukyky- ja tuottavuusloikka näyttää kertaluontoiselta talouden korjausliikkeeltä, mutta tuskin jää sellaiseksi. Ennemmin se on malli uudesta vakiosta. Näinkö alkaa sisäisten devalvaatioiden kierre? Se olisi poliittinen painajainen.

30.9.2015

Jan Hurri

Hallitus esittää keskiviikkona eduskunnalle tiedoksiantonsa lomarahaleikkauksista ja muista toimista, joilla se haluaa pienentää suomalaisen työn hintaa. Lisää vastaavia toimia se toivoo vielä kuulevansa työmarkkinajärjestöiltä.
Tavoitteena on Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn kohennus suuren kilpailukyky- ja tuottavuusloikan avulla. Poliittisesti vaikea talouden kuntokuuri näyttää kertaluontoiselta repäisyltä ja talouden korjausliikkeeltä, mutta se tuskin jää sellaiseksi.

Ennemmin tämä hallituksen loikka on esimakua, mitä tuleman pitää. Tämä voi olla alkusoittoa sisäisten devalvaatioiden kierteelle.
Kilpailukyvyn heikkenemisessä ja lopulta sen menettämisessä ei ole talouden ilmiönä mitään uutta ja outoa. Se on päinvastoin Suomelle niin pitkältä ajalta niin tuttu ilmiö, että se on ennemmin meikäläisen talouden ominaisuus kuin tilapäinen häiriö.
Uutta sen sijaan on, että nyt kilpailukykyyn on pakko punnertaa korjausliike muilla keinoin kuin valuuttakurssin heikentämisellä.
Suomen kilpailukyky hupeni tämän tästä kilpailijamaita nopeamman inflaation vaikutuksiin ennen euroakin. Mutta markka-aikojen hallitukset ja keskuspankki kykenivät korjailemaan kilpailukykyä valuutan ulkoista arvoa aika ajoin heikentämällä.
Suomi devalvoi valuuttaansa niin usein, että syntyi devalvaatiokierteen käsite. Se viittaa ilmiöön, jossa valuutta heikkeni ja kotimaiset hinnat kohosivat vuoron perään. Devalvaatiot kohensivat kilpailukykyä vain tilapäisesti, sillä niitä seuranneet nopean inflaation kaudet taas rapauttivat sen.
Aiemmin talouspäättäjät taipuivat devalvointeihin vastentahtoisesti, ja vakuuttivat jokaisen devalvoinnin jäävän vuorollaan vihoviimeiseksi. Kunnes koitti seuraavan aika, ja toistoja kertyi kierteeksi asti.
Viime vuosien talousvaikeudet ja hallituksen ajankohtaisetkin haasteet vihjaavat, että Suomen taloudella on edelleen taipumusta kilpailukyvyn heikkenemiseen. Siitä on vähemmän kokemusta, miten sujuu sisäinen devalvaatio.

Saksa vahvistuu ja muut heikentyvät

Taipumus kilpailukyvyn heikkenemiseen ei ole vain Suomen talouden taipumus eikä se johdu pelkästään Suomesta. Sama taipumus on tuttu useimmille muillekin Euroopan maille, ja samoin se toinen "syypää" ilmiöön on Suomelle ja useimmille muillekin Euroopan maille yhteinen: Saksa.
Kansainvälinen kilpailukyky on suhteellinen käsite, johon vaikuttavat hintojen ja muiden kilpailukeinojen muutokset kummassa tahansa kilpailijamaassa. Suomen hintakilpailukyky vahvistuu tai heikkenee sen mukaan, miten meikäläiset kustannukset kehittyvät suhteessa kilpailijamaiden vastaaviin kustannuksiin.
Saksa on Euroopan suurin ja vahvin talous, ja sattumoisin Saksan kilpailukyky on vuosikymmenten ajan ollut vanhan manteren vahvin.
Ennen euroa Saksan suhteellinen vahvuus näkyi valuuttakursseissa. Melkein kaikkien muiden eurooppalaisten valuuttojen arvo laski niin usein ja niin paljon suhteessa Saksan markkaan, että devalvaatioiden kierre oli yleiseurooppalainen ilmiö eikä vain Suomen markan häpeällinen heikkouden merkki.
Vain Itävallan shillinki ja Hollannin guldeni säilyttivät arvonsa tai heikkenivät vähemmän kuin kymmenen prosenttia suhteessa Saksan markkaan euroa edeltäneiden kolmen vuosikymmenen aikana. Belgian frangi heikkeni noin 30 prosenttia ja Kreikan drakma yli 90 prosenttia, ja muut siltä väliltä.
Suomen markka heikkeni 1970-luvun alun ja 1990-luvun lopun välisenä aikana melkein 60 prosenttia suhteessa Saksan D-markkaan. Eikä tämä ollut vain Saksan ja muiden tulevien euromaiden välinen ilmiö, vaan samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvaltain dollari heikkeni yli 50 prosenttia ja Britannian punta lähemmäs 70 prosenttia suhteessa D-markkaan.
Muiden valuuttojen taipumus heikkenemiseen ja Saksan markan taipumus vahvistumiseen kertovat saman tarinan kahdesta eri puolesta: Saksalla on muita vähemmän ja muilla taas Saksaa enemmän taipumusta päästää inflaatio karkailemaan.

Saksan, Suomen ja muidenkin euromaiden siirtyminen yhteiseen euroon ei näytä muuttaneen noita kansallisia taipumuksia. Sen sijaan euro näyttää voimistaneen kilpailukyvyn suhteellisia muutoksia Saksan hyväksi ja muiden tappioksi.

Euro kärjistänyt eroja

Valuuttaolojen muuttumisesta huolimatta kansallinen kilpailukyky ja sen muutokset ovat edelleen yhtä suhteellisia ilmiöitä kuin ennenkin. Ennallaan on sekin, että yhden heikkeneminen tarkoittaa jonkun muun vahvistumista ja päinvastoin.
Kuten sitä, että Saksan kilpailukyvyn vahvuus on ollut omiaan vahvistamaan sitä entisestään, ja vastaavasti Saksaa heikompien maiden heikkous on heikentänyt niitä lisää. Tätä Saksalle myönteistä ja useimmille muille kielteistä talouden dynamiikkaa on voimistanut se, että yhteinen euro estää valuuttakurssimuutoksia tasaamasta kilpakenttää.
Saksan vaihtotaseen ylijäämä ei ole viime vuosina kasvanut maailman suurimmaksi pelkästään maan teollisuuden ylivoimaisen laadun ansiosta. Tuskin vientimenestys on sen enempää syntynyt pelkästään autoteollisuuden päästölukemia kaunistelemalla.
Sen sijaan Saksan vaihtotase on vahvistunut euron ansiosta vahvemmaksi kuin olisi käynyt ilman euroa. Saksan kilpailukyky ja vientimenestys olisivat ajan oloon vahvistaneet maan omaa valuuttaa niin vahvaksi, että vientimenestys olisi vähitellen alkanut heiketä ja tuonti kasvaa. Edes saksalainen laatu ei käy kaupaksi hinnalla millä hyvänsä.
Saksan suhteellinen heikkeneminen olisi kohentanut Saksan kanssa kauppaa käyvien muiden euromaiden ja muidenkin kauppakumppaneiden suhteellista kilpailuasemaa vahvemmaksi kuin euron takia on ollut mahdollista. Nyt näin ei ole käynyt, sillä useimpien muiden kansallisiin oloihin euro on ollut liian vahva ja ainakin vahvempi kuin se olisi ilman Saksaa ollut.

Lomarahat voi leikata vain kerran

Saksan vahvuudesta ja muiden suhteellisesta heikkoudesta on jo saattanut syntyä itseään vahvistava ilmiö, jonka taltuttaminen pelkästään Suomen ja muiden Saksaa heikompien maiden keinoin voi olla äärimmäisen raskasta tai toivotonta. Etenkin niin kauan kuin Saksa pitää tinkimättä kiinni vientivetoisesta talousmallistaan.
Ehkä saksalaisen autoteollisuuden päästöskandaalit hieman heikentävät maan suhteellista asemaa ja samalla hieman kohentavat muiden suhteellista asemaa. Mutta jos Saksan hallitus keksii ryhtyä avittamaan päästöjen tahrimaa vientiä, siirtää se muiden maalia taas entistä kauemmas.
Näin käy joka tapauksessa, jos kilpailijamaat vuorollaan yrittävät kiriä etumatkaa omilla devalvaatioillaan. Olivatpa keskenään kilpailevat devalvaatiot ulkoisia tai sisäisiä, syövät ne toistensa tehoa.
Suomella ja muilla sisäisen devalvaation varassa kilpailevilla mailla on tässä kisassa tosin yksi paha pulma: lomarahoja tai mitään muitakaan kulueriä ei voi leikata kuin kerran. Seuraavalla kierroksella on keksittävä muuta leikattavaa.
Kertakäyttökeinot ja Suomen talouden toistuva taipumus kilpailukyvyn heikkenemiseen ovat vaikea yhdistelmä. Palkkojen leikkaukset alkavat helpoimmasta päästä mutta käyvät kierros kierrokselta vaikeammiksi – ja törmäävät lopulta poliittiseen umpikujaan.

Inflaatio piiloutui arvopapereihin

Kolumni Kun keskuspankki painaa rahaa, maan pitäisi kärsiä inflaatiosta. Mutta miksi niin ei ole nyt käynyt?

25.9.2015

Anna Mård, Lontoo

Entisajan kuninkaat rahoittivat sotiaan painamalla lisää rahaa – joko seteleinä tai sitten sekoittamalla kolikoihin aikaisempaa arvottomampia metalleja. Seurauksena oli inflaatio. Rahan arvo heikkeni, kun markkinoilla olleen tavaran määrä ei kasvanut yhtä nopeasti kuin rahan määrä.
Sama kansantalouden peruslogiikka pätee yhä. Britannian keskuspankki on painanut rahaa jo vuosikausia, mutta setelipainossa on yhtä hiljaista kuin ennenkin, sillä nykyaikainen rahanpainanta tapahtuu keskuspankin arvopaperiostoin (quantitative easing). Arvopaperin myyjä saa tililleen rahaa, jota keskuspankki luo napin painalluksella.
Britannian keskuspankki on viime vuosina luonut uutta rahaa yli 500 miljardin euron verran. Tämä on viidesosa Britannian bruttokansantuotteesta. Näin suurta määrää ei voi piilottaa patjan alle, mutta tavaroiden ja palveluiden hinnat ja palkat polkevat paikallaan. Niiden perusteella inflaatiota ei ole.
Uusi raha on siirtynyt paikkaan, jossa inflaatiota ei mitata. Arvopapereiden hinnat ovat nousseet, pörssiosakkeilla menee taas hyvin ja myös muut omaisuuserät kukoistavat. Niiden imu kohottaa asuntojen hintoja, joissa on nousupaineita jo pelkän asuntopulankin vuoksi.

Omistajien ja eläkeläisten onni

Arvopaperi-inflaatio on siitä kiva inflaatio, että mikään välttämätön ei oikeasti kallistu, ainakaan ensi silmäyksellä. Kukaan ei syö osakkeita, ei asu niissä eikä kenenkään tarvitse omistaa niitä elääkseen mukavasti. Arvopaperi-inflaatio ei näytä olevan keneltäkään pois.
Tietenkin arvopaperi-inflaatio hyödyttää niitä, joilla arvopapereita on, mutta keitä he ovat? Rikkaiden lisäksi joukossa on miljoonia tavallisia kansalaisia. Käytännössä Britanniassa hyötyjiin kuuluvat ne, jotka ovat jo ehtineet kartuttaa eläkesäästöjään.
Täällä yksityisen sektorin eläkerahat ovat paljon Suomea tarkemmin kohdistettuja kullekin työntekijälle ja niiden tuotosta riippuu, minkälaisen eläkkeen kukin saa. Täällä ihmisillä on myös oikeus vuosittaisiin verottomiin säästöihin, joita yleensä puretaan eläkeiässä.
Kun lama alkoi ja korot painuivat nollan tuntumaan, Britanniassa nousi iso poru köyhtyvistä eläkeläisistä, koska säästöjen tuottojen pelättiin hupenevan. Itku vaimeni nopeasti, kun arvopaperi-inflaatio suosiikin säästäjiä velallisten sijasta – jos rahat vain eivät makaa pankkitileillä.
Britannian kotitalouksien varallisuus on kasvanut 42 prosenttia sen jälkeen, kun rahanpainanta alkoi vuonna 2009. Britannian asuntojen ja arvopaperien omistajat ovat vaurastuneet. Yleistäen voi sanoa, että yli 45-vuotiaat ovat keränneet tästä taantumasta selvän hyödyn ja yli 60-vuotiaat ovat saaneet jopa pikkuriikkisen lottovoiton.

Tavallinen tavara- ja palkkainflaatio olisi hyödyttänyt eniten nuoria, joilla on opintovelkoja ja kaikkein suurimpia asuntolainoja ja joiden palkkakehitys on usein inflaatiota nopeampaa.

Valtionvelan ikiliikuttaja?

Britannian ja Suomen tilanteessa vertailukelpoista on vain se, että inflaatio on piiloutunut arvopapereihin ja että tilanne suosii arvopaperien omistajia – ainakin jos he myyvät paperinsa ja ostavat jotain konkreettista.
Britannian keskuspankki on ostanut arvopapereita jo vuosikausia, mutta Euroopan keskuspankki liittyi joukkoon vajaa vuosi sitten. Myös Britannian eläkejärjestelmä poikkeaa niin paljon suomalaisesta, ettei eläkeläisten ja eläkekassojen jäsenten tilannetta voi verrata.
Britannia on nousemassa taantumasta ja jos yllätyksiä ei tule, lähivuosina on luvassa kelvollista kasvua. Työllisyys on hyvä. Keskuspankki ostaa kuitenkin yhä uusia arvopapereita erääntyvien tilalle. Useimmat niistä ovat valtion velkakirjoja, joten valtion maksaessa velkojaan keskuspankki antaa sille aina saman verran uutta lainaa.
Tällaisesta nykyajan rahanpainannasta on kovin vähän kokemusta ja ekonomistit arvailevatkin nyt, että mitenköhän meidän käy. Joidenkin mielestä osakkeissa ja arvopapereissa muhii jo kupla.
Salaliittoteorioitsijoiden mukaan ostojen tarkoitus on pitää valtion velanhoitokustannukset alhaisina, kun suuren osan valtionvelasta omistaa maan oma keskuspankki. Tempun bonuksena myös Britannian aktiivisesti äänestävät eläkeläiset pysyvät tyytyväisinä.