EKP:n bondiostot ylittivät 1 000 000 000 000 euroa

Euroopan keskuspankki (EKP) on ylittänyt arvopaperiostoissaan tuhannen miljardin euron rajan, ilmenee EKP:n eilen illalla julkistamista tiedoista.

6.9.2016 1

Taloussanomat

EKP kokoontuu tällä viikolla Frankfurtissa päättämään koroistaan. Keskuspankin päättäjien arvioitavaksi tulee se, kuinka hyvin osto-ohjelma on toiminut ja kuinka hyvin arvopaperiostojen tiukoista kriteereistä onnistutaan jatkossa pitämään kiinni.
EKP aloitti bondiostonsa viime vuoden keväällä. Niillä pyritään elvyttämään taloutta ja taistelemaan uhkaavaa deflaatiokehitystä vastaan. Euroalueen inflaation kiihtyminen on kuitenkin jäänyt vaisuksi.

Lue myös nämä:

Ostoja on tehty kuukausittain noin 60 miljardin euron arvosta viime vuoden maaliskuusta kuluvan vuoden maaliskuuhun ja noin 80 miljardin euron arvosta huhtikuusta eteenpäin. Ostoja on tarkoitus tehdä ainakin ensi vuoden maaliskuuhun.
EKP laajensi viime keväänä ostot myös yritysten joukkovelkakirjoihin.
Osto-ohjelma on johtanut joukkovelkakirjojen korkojen jyrkkään laskuun. Esimerkiksi Saksassa kymmenvuotisen valtionlainan markkinakorko on laskenut miinukselle ensimmäistä kertaa historiassa.

Steve Keen: Seuraava talouskriisi ja yksityinen velka

Australialainen Steve Keen on eräs niitä harvoja ekonomisteja, jotka ennakoivat vuoden 2007 finanssikriisin. Maaliskuussa 2016 Keen kirjoitti talouslehti Forbesissa odottelevansa uuden kriisin puhkeamista.

9.5.2016

Vuosikymmenien ajan oli vaikea saada erästä kaikkein tärkeintä markkinatalouden tilasta kertovaa dataa, Steve Keen aloittaa, mutta nyt kansainvälinen järjestelypankki BIS (Bank of International Settlements) on korjannut tilanteen. BIS on alkanut julkaista neljännesvuosittain tietoa yli 40 maan yksityisen ja julkisen velan määristä. BIS:n julkaiseman datan perusteella Keen tunnistaa seitsemän maata, jotka todennäköisesti joutuvat velkakriisin pyörteisiin seuraavien 1–3 vuoden kuluessa: Kiina, Australia, Ruotsi, Hong Kong,  Korea, Kanada ja Norja.
Keenin mukaan yksityiset kulutusmenot (private sector expenditure) voi mitata laskemalla yhteen bruttokansantuotteen (BKT) ja muutoksen luototuksessa; kriisejä alkaa ilmetä kun yksityisen velan suhde BKT:hen on suuri tai kun yksityinen velka kasvaa nopeasti verrattuna bruttokansantuotteeseen. Kun luoton kasvu hidastuu – niin kuin sen lopulta täytyy, koska kasvavan velan maksamisen kulut syövät velan rahoittamiseen tarvittavat varat, uudet lainan ottajat kavahtavat esimerkiksi talon hankkimisen rahoituskustannuksia, ja lukuisat euforiset, Ponzi-huijaukseen perustuvat velkarahoitetut hankkeet kaatuvat epäonnistuvat – silloin myös luototuksen kasvu hidastuu ja saattaa muuttua negatiiviseksi, mikä on omiaan vähentämään kysyntää.
Tällainen tapahtumakulku aiheutti globaalin rahoituskriisin, sanoo Keen jatkaen, että useimmat taloustieteilijät – lukuunottamatta joitain harvoja poikkeuksia kuten Dirk Bezemer ja Michael Hudson – pitävät hänen väitettään hulluna, mutta tarkastelemalla Yhdysvaltain dataa pääsee jyvälle siitä, miten mekanismi toimii.
Yhdysvaltain kriisi alkoi kun luototuksen kasvu alkoi hidastua ja vastaavasti toipuminen alkoi luottojen kasvun jälleen nopeutuessa.

BIS:in aineisto mahdollistaa sellaisten maiden – joista useat onnistuivat välttämään alaspäin luisuminen globaalin rahoituskriisin aikana – tunnistamisen jossa nämä kaksi ennakkoehtoa – yksityisen velan suuri määrä suhteessa BKT:hen ja tuon suhdeluvun nopea kasvu muutaman vuoden aikana – täyttyvät. Filantroopiksi ja velka-reformistiksi ryhtynyt ex-pankkiiri Richard Vague on osoittanut syy–seurausyhteyden erinomaisessa empiirisessä tutkimuksessaan The Next Economic Disaster (’Seuraava taloudellinen katastrofi’), jossa Vague käy läpi viimeisten 150 vuoden aikana olleita talouden kriisejä, Keen kehaisee. Talouskriisejä koskeva keskustelu keskittyy tyypillisesti julkisen velan kasvun ja velkarahoitteisen julkisen kulutuksen kasvun rooliin talouskasvussa, vaikka tosiasiassa yksityisen velan nopealla kasvulla on julkisen velan kasvua suurempi merkitys talouskriisien syntyyn – samalla kun yksityisen velan kasvu pikemminkin hidastaa kuin nopeuttaa talouskasvua.
Tämä on loogista koska velanmaksuun ja korkoihin menevä raha on pois muusta kulutuksesta, ja kuitenkin muu kulutus on se, joka tuottaa laaja-alaisempaa, ei ainoastaan rahoitussektorin, talouden kasvua. Palkka-alen jälkeen suhteessa entistä suurempi osa velallisten ansioista menee luottojen ja korkojen maksuun, jolloin vastaavasti muu kulutus – se rahan kiertoa ylläpitävä ja talouskasvua tuottava – supistuu.
Vague päätteli aineiston perusteella, että kriisejä syntyy kun yksityisen velan määrä ylittää 1,5-kertaisesti bruttokansantuotteen, ja kun velan määrä kasvaa noin 20 % viiden vuoden aikajaksolla.
Yhdysvallat sopi näihin ennakkoehtoihin vuonna 2008,  kuten niin moni muukin maa, ja joista monet ovat – eritoten euroalueella – edelleen kriisissä tai kärsivät ”selittämättömän hitaasta toipumisesta” (esimerkiksi Yhdysvallat, Iso-Britannia jne).
Käyttäen BIS:in tilastoaineistoa Keen löytää 21 maata, jotka täyttävät Richard Vaguen ennakkoehdoista ensimmäisen. Keenin mukaan 16 maata on sellaisia, joilla yksityisen velan suhde bruttokansantuotteeseen ylittää 175 prosenttia. Analyysin yksinkertaistamiseksi Keen rajasi toisen kriteerin – yksityisen velan nopea kasvu – maihin, joissa velan kasvu ylitti 10 % bkt:sta vuonna 2015.
Näillä ehdoilla yhdistelmä antoi tulokseksi seuraavat maat



Kaikissa näissä maissa luoton kasvu on erittäin merkittävä tekijä kokonaiskysynnän ylläpitämisessä, joten kun luoton otto hidastuu, taloudet tulevat vaipumaan taantumaan.
1970-luvulta lähtien palkkojen reaalinen kehitys on kehittyneissä maissa ollut jokseenkin pysähtyneessä tilassa , joten palkansaajat ovat paikanneet tulojen ja elinkustannusten epäsuhtaa kulutusluotoilla, ja tähän on pyrittykin. Noudatettu politiikka on johtanut yksityisen velan määrän kasvuun, joka nyt Keenin ja Vaguen ajattelun mukaan luo edellytykset seuraavalle kriisille.

On vaikea sanoa täsmällistä aikaa, Keen toteaa, jolloin edellä mainitut maat vajoavat taantumaan, koska se riippuu siitä, milloin yksityissektorin halukkuus ottaa lainaa ja rahoitussektorin halukkuus luotottaa loppuvat. Tätä voi viivyttää poliittisin toimin – kuten Australiassa tehtiin 2008 voimakkaalla elvytyksellä ts. uudelleen synnytettiin kiinteistökupla tukemalla ensiasunnon hankkijoita – mutta sekin päivä tulee, jolloin nämä maat liittyvät haavoittuneiden talouksien pitkään listaan, Keen lopettaa.
Suomessakin kotitalouksien  ja yksityissektorin velkataakka on kasvamassa riskialttiiseen kokoluokkaan.

Kommentti
Steve Keen on aiemmin todennut olevan traagista, että globaalin talouden tautien syy on jonkin sellaisen puute, jonka tuottaminen ei pohjimmiltaan maksa mitään: raha.
Rahoituslaitokset synnyttävät rahan luomalla luottoa (kun joku ottaa velkaa). Kustannukset ovat noin kolme dollaria sataa luotua dollaria kohden.
Hallitukset luovat rahaa ylläpitämällä alijäämää ts. käyttämällä enemmän julkiseen kulutukseen kuin mitä ne saavat takaisin verotuotoilla – ja tämänkin prosessin kustannukset ovat olemattomat verrattuna siten syntyvään rahamäärään, Keen sanoo.
Tällä hetkellä pankit eivät luo lisää rahaa, koska ne loivat sitä liikaa lähimenneisyydessä. Kriisiä edeltänyt nousukausi nosti yksityissektorin velan määrät kaikkien aikojen ennätyslukemiin kautta OECD:n. Keskimääräinen velan määrä on nyt noin 150 % bkt:sta kun se ”kapitalismin kulta-aikoina” 1950-60 -luvuilla oli noin 60 % bkt:sta.

Pankkien myöntämät velat luovat rahan, lainojen takaisinmaksu tuhoaa rahaa. Rahan kiertokulun päättyessä palataan ikään kuin nollapisteeseen, josta ei edetä ennen kuin joku jossain ottaa lainaa, jotta syntyisi tuotantoa, työtä ja hyötyä.
Tai pörssipelaamista… riippuu siitä, mihin tarkoitukseen velallinen otetusta velasta luodun rahan käyttää.
Rahan määrän kasvu lisää talouden rahavirtoja, toisin sanoen kasvattaa kokonaiskysyntää, ja vastaavasti kokonaiskysyntä pienenee, jos rahan kysyntä (velan otto) vähenee. Sillä, että raha kiertää, ja millä alueilla taloudessa se kiertää, on vielä suurempi merkitys. Verokeitaisiin piilotettu raha ei hyödytä kokonaistaloutta minkään vertaa.
Joten mikäli maailmantalous aiotaan saattaa tasapainotilaan, on syytä puuttua rivakasti verokeitaisiin, kehitellä globaalisti tasa-arvoisempaa verotusta sekä varmistaa se, että luodut rahamäärät kiertävät tasaisesti talouden kaikilla alueilla kaikilla talousalueilla.
Riikka Söyring

Italian pankkikriisi uhkaa koko Eurooppaa – tästä siinä on suomeksi kyse

Analyysi Järjestämättömät luotot, pääomat, vakavaraisuusvaatimukset... Italian pankkien heikko kunto voi vaikuttaa kaikkien eurooppalaisten elämään, mutta mikä pankkeja vaivaa? Taloussanomat selittää orastavan kriisin syyt ja seuraukset.

17.7.2016

Teemu Muhonen

Italian pankit ovat heikossa kunnossa ja ne tarvitsevat lisää pääomaa selvitäkseen järjestämättömistä lainoistaan. Tämän on voinut lukea viime viikkojen aikana mistä tahansa maailman talousmediasta. Mutta mitä lause oikeastaan tarkoittaa?
Tämä artikkeli selittää kuvien kera, mikä Italian pankkeja vaivaa ja miten niiden ongelmat voivat "tarttua" muihin Euroopan pankkeihin.

Lue myös nämä:

Italian pankkikriisi näyttää kärjistyneen Britannian EU-kansanäänestyksen jälkeen, mutta pankkien vaikeudet eivät ole seurausta Brexitistä.
Koko Euroopan pankkijärjestelmää uhkaava pommi on kytenyt italialaisten pankkien holveissa jo vuosia. 

Maksukyvyttömyys iskee, kun velat ylittävät varat

Yksi Euroopan suurimmista huolista on tällä hetkellä se, että Italian pankit ajautuisivat maksukyvyttömiksi. Pankin maksukyvyttömyys tarkoittaa tilannetta, jossa pankilla on vähemmän varoja kuin velkoja.
Varojen ja velkojen erotusta kutsutaan pankin omaksi pääomaksi. Maksukyvyttömällä pankilla ei toisin sanoen enää ole lainkaan omaa pääomaa, koska velkoja on varoja enemmän.
Tällaisen tilanteen välttämiseksi Italian hallitus haluaa nyt syöttää yhteensä 40 miljardin edestä veronmaksajien varoja osaan maan pankeista, kuten Italian suurimpiin pankkeihin kuuluvaan Monte dei Paschiin.
Italian pankkisektorin suurimpana ongelmapesäkkeenä pidetyn Monte dei Paschin tuoreimman eli vuoden 2015 loppuun päivätyn tilinpäätöksen mukaan pankilla on omaa pääomaa kymmenen miljardia euroa. Sillä siis pitäisi olla runsaasti enemmän varoja kuin velkoja.
Tällä perusteella kaikki siis näyttäisi olevan hyvin, mutta vaikeudet johtuvat siitä, että pankin varat eivät välttämättä todellisuudessa ole niin suuret kuin se ilmoittaa.

Asiakkaat eivät pysty maksamaan lainojaan takaisin

Pankkien taseissa varoiksi merkitään pankin omat rahavarat sekä pankin omistamat arvopaperit kuten valtioiden velkakirjat ja osakkeet. Suurin osa varoista on kuitenkin lainoja, joita pankki on myöntänyt asiakkailleen eli esimerkiksi yrityksille ja kotitalouksille.
Myönnetyt lainat lasketaan pankin varoiksi, koska pankki voi odottaa saavansa asiakkailtaan takaisinmaksuja ja korkotuloja.
Viime vuoden lopussa Monte dei Paschin 170 miljardin varoista 120 miljardia oli pankin myöntämiä lainoja. Sen ja muiden italialaispankkien ongelmat johtuvat siitä, että kaikki pankin asiakkaat eivät pysty maksamaan lainojaan takaisin.
Jos esimerkiksi yritys ei pysty maksamaan takaisin euroakaan ottamastaan miljoonan lainasta, laina ei ole minkään arvoinen.
Italian pankeilla on poikkeuksellisen paljon tällaisia niin sanottuja järjestämättömiä lainoja (non-performing loans) muun muassa siksi, että maan talouskasvu on ollut hidasta ja yrityksillä on mennyt huonosti.
Vaikka pankit ovat alaskirjanneet eli merkinneet suuren osan järjestämättömistä lainoista tappioiksi, niitä on yhä pankkien taseissa varoiksi merkattuna talouslehti Financial Timesin mukaan 85 miljardia euroa. Summa vastaa lähes viidennestä kaikista pankkien myöntämistä lainoista.
Jos esimerkiksi Monte dei Paschi alaskirjaisi 120 miljardin lainakannastaan viidenneksen eli yli 20 miljardia, sen 10 miljardin pääoma hupenisi kuin tuhka tuuleen ja velkojen määrä nousisi varoja suuremmaksi. Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi?

Kun oma pääoma loppuu, on kajottava velkojien ja tallettajien saataviin

Velkoja pankkien taseissa ovat muun muassa pankin toisilta pankeilta, suursijoittajilta ja keskuspankilta ottamat lainat. Suurin velkaerä talletuspankeilla ovat silti nimenomaan pankin asiakkaiden talletukset.
Talletukset ovat pankeille velkoja siksi, että jos asiakas haluaa nostaa omansa pois tililtään, pankin on pystyttävä tarjoamaan hänelle käteistä rahaa.
Myös oma pääoma eli varojen ja velkojen erotus merkitään taseessa velkojen puolelle, koska ajatuksellisesti pankki on koko omaisuutensa velkaa omistajilleen. Siksi vakavaraisten pankkien taseet ovat kirjanpidossa aina tasapainossa eli velkoja on nimellisesti tasan yhtä paljon kuin varoja.
Sen ei kannata antaa hämätä, sillä merkityksellistä pankin elinvoimaisuuden kannalta on varojen suhde nimenomaan muihin kuin omistajille kuuluviin velkoihin.
Oma pääoma toimii ikään kuin puskurina pankin tekemille tappioille. Koska taseessa varat ja velat ovat aina yhtä suuret, vasemman puolen eli varojen pienentyessä myös oikean puolen velkojen on pienennyttävä.
Niin kauan kuin pankilla on omaa pääomaa, oma pääoma "imee tappiot" eli sen suuruus pienenee kirjanpidossa saman verran kuin varat vähenevät.
Siinä vaiheessa kun oma pääoma on kokonaan syöty, eli pankin varat ovat enää yhtä suuret kuin sen velat muille, varojen pienentyminen taseen vasemmalta puolelta tarkoittaisi sitä, että oikealta puolelta olisi leikattava velkojien saatavia tai asiakkaiden saatavia.
Maksukyvyttömän pankin varat eivät siis riitä kaikkien sen velkojen maksamiseen.

Pankkien ongelmat pahentavat valtion ongelmia, jotka taas pahentavat pankkien ongelmia

Suuren pankin kuten Monte dei Paschin kaatuminen aiheuttaisi paitsi paniikin myös automaattisen ketjureaktion, kun kaikki pankille rahaa lainanneet muut pankit menettäisivät saatavansa ja niidenkin varat pienenisivät.
Ketjureaktio voi syntyä myös ilman yhdenkään pankin varsinaista kaatumista.
Pankkien maksukyvyttömyyttä vältetään viimeiseen asti, ja niiden toimintaa säädellään vakavaraisuusvaatimuksilla. Pankeilla on aina oltava tietty määrä omaa pääomaa suhteessa niin sanottuihin riskipitoisiin saataviin eli esimerkiksi pankin myöntämiin lainoihin.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pankeilla on oltava riittävä määrä "turvallisia" omistuksia eli esimerkiksi rahavaroja ja valtioiden velkakirjoja, jotta ne saavat hankkia uusia riskipitoisia varoja eli myöntää uusia lainoja.
Koska Italian pankkien oman pääoman määrä vähenee, myös niiden mahdollisuudet myöntää lainoja italialaisille yrityksille heikkenevät. Se iskisi koko Italian valtion entisestään hauraaseen talouteen, mikä puolestaan heikentää sijoittajien uskoa Italian valtion velanmaksukykyyn.
Mitä epävarmempana sijoituksena Italian velkaa pidetään, sitä alemmaksi maan liikkeelle laskemien velkakirjojen arvo putoaa.
Periaate on sama kuin yrityksillä: luotettavien yritysten osakkeet ovat kalliimpia kuin epäluotettavien ja luotettavien valtioiden velkakirjat ovat kalliimpia kuin epäluotettavien.
Italian valtion velkakirjojen suurimpia omistajia ovat – yllätys, yllätys – italialaiset pankit. Pankkien varojen väheneminen voi siis johtaa valtion velkakirjojen arvon laskemiseen, minkä seurauksena pankin varat sekä oma pääoma vähenevät entisestään sekä pankkien lainanantokyky heikkenee heikkenemistään.
Tämä vuorostaan johtaisi jälleen koko Italian talouden ongelmien syvenemiseen ja valtion velanhoitokulujen kasvuun.
Euroalueen päättäjät ja viranomaiset ovat eurokriisin puhkeamisen jälkeen pyrkineet rikkomaan tätä pankkien ja valtioiden välistä "kohtalonyhteyttä", mutta se on yhä olemassa.
Italialaisten pankkien lisäksi Italian valtion velkakirjoja omistavat runsaasti etenkin ranskalaiset ja saksalaiset pankit, joten valtion velkapapereiden arvonlasku tarttuisi nopeasti koko Euroopan pankkisektoriin ja sitä kautta kaikkiin eurooppalaisiin talouksiin.

Pankkien julkinen pelastaminen ei ole ikuinen ratkaisu

Italia ja muut euromaat ovat yhtä mieltä siitä, että italialaiset pankit tarvitsevat lisää omaa pääomaa, jotta ne voivat alaskirjata arvottomia lainojaan ajautumatta maksukyvyttömiksi.
Osapuolet ovat kuitenkin erimielisiä tavasta, jolla pääoman lisääminen tehdään.
Italian pääministeri Matteo Renzi vaatii, että maan hallitus saisi antaa pankeille varoja kymmenien miljardien edestä.
Tähän muut eurojohtajat eivät niin vain suostu, koska EU:n tänä vuonna voimaan tulleiden sääntöjen mukaan pankkien velkojien on kärsittävä tappioita, ennen kuin pankeille saa antaa julkista tukea.
Velkojien saatavien leikkaaminen vähentäisi pankkituen tarvetta, sillä velkojen pienentyminen kasvattaa automaattisesti pankin omaa pääomaa, joka siis lasketaan vähentämällä velat varoista. EU:n sääntöjen mukaan tallettajien saatavia ei lähdetä leikkaamaan.
(Lue lisää EU:n ja Italian kiistan taustoista täältä.)
Vaikka Italian pankit tavalla tai toisella saisivatkin lisää pääomaa, niiden tai muidenkaan Euroopan pankkien ongelmat eivät ratkea ennen kuin maanosan talouskasvu ja sitä myöten korkotaso kääntyvät nousuun.
Jos niin ei tapahdu pian, on Euroopassakin pohdittava, kuinka kauan onttoja pankkeja voi pitää pystyssä veronmaksajien piikkiin.

Viis tasapainosta, nyt tehdään "saksat"

Analyysi Kilpailukykysopimus tarkoittaa sisäistä devalvaatiota, jolla Suomi yrittää kiriä kiinni etenkin Saksan hurjaa etumatkaa talouden kasvukisassa. Samalla Suomikin lisää maailmatalouden jännitteitä ja tasapainovaikeuksia.

5.6.2016

Jan Hurri

Jos kilpailukykysopimus toteutuu niin kuin näyttää ja jos se vieläpä onnistuu tavoitteissaan, on se paljon muutakin kuin kotimaisen talouskakun jakamista uudella tavalla.
Toki sopimuksen tuloksena syntyy ensin suuri tulonsiirto suomalaisilta palkansaajakotitalouksilta työnantajayrityksille ja niiden omistajille. Mutta varsinainen maalitaulu on ulkomailla. Tarkemmin sanottuna tähtäimessä on koko ulkomaailma.

Työnantajan työvoimakustannusten ja vastaavasti palkansaajan työtulojen alentaminen vaikuttaa juuri niin kuin kuulostaa: alentaa työnantajayritysten työvoimakustannuksia ja kasvattaa näiden voittoja mutta samalla heikentää palkansaajien työtuloja.
Näin syntyvä tulonsiirto työvoimalta pääomalle on kilpailukykysopimuksen varmoja ensivaikutuksia.
Mutta pääministeri Juha Sipilän (kesk) kuvausten perusteella tämä kotimainen tulonsiirto ei ole kilpailukykysopimuksen varsinainen tarkoitus, vaan se on välttämätön välitavoite kilpailukykyloikan varsinaisen tavoitteen saavuttamiseksi.
Se taas on aivan sama kuin ennen euroaikaa oli joka ikisen Suomen markan ulkoisen devalvaation tavoite: kohentaa Suomen asemaa kansainvälisen kaupan hintakilpailussa ja vahvistaa Suomen taloutta vientiä kasvattamalla ja tuontia supistamalla.
Suomi haluaa toisin sanoen tehdä "saksat" – kasvattaa omaa talouttaan muiden kustannuksella.

Kilpailuetua hintasuhteista

Kilpailukykysopimus on yksi kiertoilmaisu sisäiselle devalvaatiolle ja se taas ainakin yrittää saada aikaan samanlaisia vaikutuksia kuin valuutan ulkoisen arvon tarkoituksellinen heikentäminen eli ulkoinen devalvaatio.
Sisäisen devalvaation vaikutukset yritysten vientihintoihin tai sen puoleen kotimaisten hintojen ja tuontihintojen välisiin suhteisiin ovat epävarmempia ja hitaampia kuin ulkoisen devalvaation välittömät vaikutukset, mutta tavoitteet ovat suurin piirtein samoja.
Suomi yrittää kilpailukykysopimuksen avulla vaikuttaa kansainvälisen kaupan hintasuhteisiin omaksi edukseen. Näiden hintavaikutusten avulla on tarkoitus tuoda kysyntää ja ehkä työpaikkojakin muista maista Suomeen.
Tämä voi vaikuttaa kysynnän ja talouskasvun jakoon Suomen ja muiden maiden välillä – hallituksen toivon mukaan Suomen eduksi. Mutta näin tuskin syntyy kokonaan uutta kysyntää ja kasvua, joten tällä tavoin Suomeen haviteltava hyöty on joltakin muulta pois.
Jos tämä Suomen kilpailukykyloikka onnistuu edes joiltakin osin niin kuin on tarkoitus, lisää Suomikin osaltaan kansainvälisen talouden jännitteitä ja tasapainohäiriöitä.
Niin kuin Saksa on tehnyt suunnilleen euroajan alusta asti – ja tekee edelleen. Saksa rohmuaa talouskasvua parhaillaan muilta maailman talouksilta enemmän ja tehokkaammin kuin kaksi muuta vientijättiä, Kiina ja Japani, yhteensä.
Suomen talous on toki mikroskooppisen pieni noiden vientijättien rinnalla, mutta samaa Suomikin silti yrittää: ottaa osansa muiden kasvusta.

Saksa liittyi euroon heikkona

Saksan nykyinen vientivetoinen kasvumalli syntyi pian euroajan alettua 2000-luvun alun suurilla työmarkkinoiden uudistuksilla – ja sopimuksilla, joita voinee meikäläisellä sanastolla luonnehtia kaikkien kilpailukykysopimusten isoisäksi.
Tuolloin Saksan talous kärsi vasta lässähtäneen teknohuuman ja hirmuisen osakekuplan puhkeamisen krapulaa, minkä lisäksi taloutta rasitti Länsi- ja Itä-Saksan yhdistymisestä vain kymmenen vuotta aiemmin alkanut erittäin kallis ponnistus.
Ekonomistit nimittivät Saksaa vielä euroajan alkuvuosina Euroopan talouden "sairaaksi mieheksi" eivätkä suinkaan talousmoottoriksi tai -veturiksi niin kuin nyt on usein tapana.
Surkuttelevalla nimityksellä oli perusteensa, sillä Saksan kasvuluvut olivat koko 1990-luvun ajan nykyisten euromaiden heikoimmasta päästä ja maan vaihtotase raskaasti alijäämäinen melkein euroajan alkuun asti.
Sen jälkeen alkoi suuri muutos, kun Saksa ja suuri joukko sen keskeisiä kilpailija- ja kauppakumppanimaita siirtyi kansallisista valuutoista yhteiseen euroon. Suomi muiden mukana.
Siihen loppuivat Saksaa vuosien ajan ärsyttäneet ja sen kilpailuasemaa rasittaneet "heikompien" maiden "epäreilut" kilpailukykyloikat, joita nämä olivat panneet toteen omien valuuttojensa alituisilla devalvoinneilla.
Käytännössä Saksan markka oli Länsi-Euroopan vahva ankkurivaluutta koko sen 30-vuotisen ajan, joka ehti kulua Yhdysvaltain dollarin ja samalla muidenkin länsivaluuttojen viimeisen kultakytköksen päättymisestä euron käyttöönottoon.
Sinä aikana kaikkien nykyisten euromaiden kansallisten valuuttojen arvo heikkeni toinen toistaan enemmän suhteessa Saksan markkaan. Samalla Saksan D-markka vahvistui suhteessa kaikkiin muihin eurooppalaisvaluuttoihin jopa kymmeniä prosentteja.
Euro ei poistanut inflaatiovauhtien eroja, mutta se esti euromaita korjaamasta asemiaan hintakilpailussa ainakaan valuutan ulkoisen devalvaation avulla.

Euro vahvistanut eniten Saksaa

Länsieurooppalaiset valuuttakurssit pyrkivät ennen euroaikaa jyrkästi eri suuntiin pitkälti siksi, että muiden Länsi-Euroopan maiden inflaatiovauhti oli useimmiten selvästi kovempi kuin Saksan. Siksi Saksan D-markka pyrki vahvistumaan suhteessa muihin ja muut heikkenemään suhteessa D-markkaan.
Ilman valuuttojen alituisia devalvointeja Italian, Ranskan ja Suomenkin teollisuus olisi kuihtunut ja Saksan teollisuus olisi kasvanut nykyisiin mahtimittoihinsa ajat sitten. Nyt se tapahtui vasta euron avulla.
Euro tarjosi kuitenkin vain eräänlaisen kotikenttäedun ja tuon kotikentän laajennuksen Saksan vientiteollisuudelle.
Kilpailuaseman vuosia kestäneen vahvistumisen saattoi alulle työmarkkina- ja talouspolitiikan määrätietoinen vääntäminen entistä määrätietoisempaan vientivetoiseen kasvumalliin.
Maan silloinen hallitus taivutteli keskeiset työmarkkinajärjestöt monivuotisiin sopimuksiin, joilla palkansaajat tinkivät palkankorotuksista ja työnantajat sitoutuivat ylläpitämään korkeaa työllisyyttä.

Ennestään muita Länsi-Euroopan maita selvästi maltillisempi inflaatio kuihtui entistäkin olemattomammaksi. Tästä koitui välitöntä hyötyä yrityksille, joiden kustannukset laskivat. Pian ne pystyivät myymään tuotteita ja palveluita entistä edullisemmin.
Kysyntä kotimaassa oli kuitenkin heikkoa, sillä samat sopimukset heikensivät kotitalouksien palkkakehitystä ja kotimaista kulutuskysyntää. Niinpä yritykset alkoivat "dumpata" ylimääräistä tuotantoaan ulkomaiden markkinoille.
Samasta syystä vientituloja alkoi kertyä Saksaan enemmän kuin kotimaassa oli investointi- tai kulutustarpeita, joten pian Saksa alkoi "dumpata" ulkomaille myös ylimääräisiä säästöjään.
Näin saksalaispankit alkoivat rahoittaa esimerkiksi Espanjan, Irlannin ja muiden kriisimaiden velkaantumista – ja esimerkiksi juuri saksalaisten autojen ja muiden vientituotteiden ulkomaista kysyntää.
Eteläisten euromaiden kysyntä tyssäsi eurokriisiin, mutta Saksan vientivetoinen kasvumalli ei tyssännyt siihen. Nyt se rohmuaa kasvua muualta.

Kaksi kertaa Kiinan ylijäämä

Saksa on eurokriisin kuluessa kyennyt kasvattamaan vientiään euroalueen ulkopuolisiin maihin, kuten Yhdysvaltoihin.
Se on taas hyötynyt eurosta, sillä yhteisen valuutan jakaminen toinen toistaan huterampien kriisimaiden kanssa on estänyt Saksankin euroa vahvistumasta likimainkaan niin vahvaksi kuin Saksan oma talous olisi antanut aihetta.
Ilmeisesti taloushistorian suurin vaihtotaseen ylijäämä on kiistaton osoitus siitä, että Saksan talouden ulkoinen asema on keinotekoisen vahva ja nyt jo suorastaan luonnottoman voimakas.
Saksan tavaroiden ja palveluiden kauppaa muun maailman kanssa kuvaava vaihtotase on viime ajat ollut suunnilleen 20 miljardia euroa ylijäämäinen joka ikinen kuukausi, ja vuotuinen ylijäämä vastaa jo kahdeksaa prosenttia maan vuotuisen kokonaistuotannon arvosta.
Saksan vaihtotaseen ylijäämä on yli kaksi kertaa niin suuri kuin Kiinan vaihtotaseen ylijäämä ja suurempi kuin Kiinan ja Japanin ylijäämät yhteensä.
Niin kauan kuin yksikään maapallon maa ei käy kauppaa marsilaisten tai muiden avaruuden kauppamiesten kanssa, ovat kaikkien maiden vaihtotaseet tasapainossa eli ali- ja ylijäämien summa on tilastovirheitä lukuun ottamatta nolla.
Tästä taloustilastojen tosiseikasta seuraa, että Saksan tai sen puoleen minkä tahansa muun maan ylijäämä edellyttää muilta mailta yhdessä tai erikseen yhtä suurta alijäämää.
Ja niin kauan kuin Saksa tai mikä tahansa muu maa kasvattaa vientiään muiden maiden markkinoille kovemmalla voimalla kuin noiden muiden maiden talous kasvaa, on se yhtä kuin kasvun rohmuamista muilta.
Niin Saksa on tehnyt vuosien ajan, ja nyt Suomi yrittää samaa.

Suomen ongelma löytyy Saksasta

Suomenkin kilpailukyvyn ongelmat kumpuavat enemmän Saksan kuin Suomen omista toimista. Koska kilpailukyky on aina suhteellista, muuttuvat eri maiden kilpailuasemat yhtä hyvin omista kuin muidenkin toimista.
Euroalueen keskuspankin EKP:n laatimat euromaiden kilpailukykyvertailut kuvaavat eri mittareiden avulla, miten kunkin euromaan kansallinen hintakilpailukyky on kehittynyt suhteessa muihin euromaihin ja joukkoon euroalueen ulkopuolisia tärkeitä kilpailijamaita.
Nämä EKP:n vertailut osoittavat, että Suomen hinta- ja kustannuskilpailukyky on euroajan alusta asti pysynyt pääpiirteissään ennallaan tai vähitellen vahvistunut.
Vuosittain vaihtelua on toki kumpaankin suuntaan, mutta pitkäaikainen kehitys kertoo ennemmin maltillisesta vahvistumisesta kuin rapautumisesta. Suomen omista mittareista ei löydy kiireellistä tarvetta suuriin ja poliittisesti vaikeisiin kilpailukykytalkoisiin.
Niihin löytyy syy samojen EKP:n tilastojen Saksaa koskevista luvuista. Saksa on pitänyt omaa hinta- ja kustannuskehitystään vuosien ajan Suomea ja muitakin euromaita vaisumpana, joten sen suhteellinen hinta- ja kustannuskilpailukyky on vahvistunut kaiken aikaa.
Ilman euron vaikutuksia moinen tuskin olisi onnistunut edes Saksalta, sillä sen oma valuutta olisi pyrkinyt vahvistumaan ja osaltaan estänyt maan kilpailuasemaa vahvistumasta niin vahvaksi kuin nyt on käynyt.
Tuota Saksan hurjaa etumatkaa Suomikin nyt yrittää kiriä umpeen. Ja samalla rohmuta itselleenkin osansa muiden kasvusta.

Euroopassa on myyty jopa 100 vuoden lainaa – Suomi suhtautuu erityispitkiin maksuaikoihin varauksella!!!!!!!!!

Suomen lainoista tällä haavaa pisin on vuonna 2042 erääntyvä, 30-vuotisena liikkeeseen laskettu laina, joka oli alunperin kooltaan 1,5 miljardia euroa.

12.5.2016 13:13

Kari Rintakoski

Yhä useampi euromaa tarjoaa markkinoille erityisen pitkiä valtionlainoja. Viime kuussa Belgia ja Ranska laskivat liikkeeseen 50-vuotista lainaa.
Joukkoon ovat liittymässä myös Espanja ja Italia. Irlanti on myynyt peräti sadan vuoden päästä erääntyvää lainaa.

– Tämä on yksi oire alhaisesta korkotasosta. Valtiot ovat kiinnittäneet siihen huomiota ja tarjoavat yhä pidempiä ja pidempiä lainoja markkinoille, työeläkeyhtiö Ilmarisen sijoitusjohtaja Mikko Mursula sanoo Taloussanomille

	Tulos 1000 €
	0

Valtionlainamarkkinoilla kysyntä on siirtynyt korkokäyrällä sitä pitemmälle, mitä kauemmas negatiivinen korkotaso on edennyt. Pitkiin matalakorkoisiin lainoihin liittyy kuitenkin suuri riski.
Kun esimerkiksi Ranskan 50-vuotisen lainan kuponkikorko on alle kaksi prosenttia, merkitsee se mahdollisuutta suuriin arvonalennuksiin korkojen noustessa.
Eräät suursijoittajat turvautuvat silti pisimpiinkin valtionlainoihin niiden alhaisesta korosta huolimatta.
Tällaisia voivat olla esimerkiksi hollantilaiset asset liability -maailmassa elävät eläkeyhtiöt, saksalaiset vakuutusyhtiöt, joiden ei joka hetki tarvitse kirjata sijoituksiaan markkinahintaan, tai japanilaiset instituutiosijoittajat, jotka sikäläisen sääntelyn vuoksi eivät voi sijoittaa negatiivisen koron kohteisiin.
– Tällaisista syistä kysyntä ja tarjonta kohtaavat, ja valtiot ovat selvästikin lähteneet käyttämään tilannetta hyväkseen, Mursula sanoo.

Suomi pitää lainakannat suurina

Suomen valtion varainhankinnan kannalta näin pitkät lainat eivät ainakaan lähitulevaisuudessa ole ajankohtaisia.
– Yritämme pitää lainat melko likvideinä ja se tarkoittaa sitä, että yritämme pitää lainojen kannat melko suurina, Valtiokonttorin likviditeetinhallinnasta vastaava rahoituspäällikkö Mika Tasa sanoo.
Vaikka valtio jatkuvasti velkaantuukin, ovat Suomen varainhankintatarpeet esimerkiksi Belgiaan verrattuna paljon pienemmät. Tämä merkitsee sitä, että Belgialla on varaa sijoittaa varainhankintansa pidemmälle aikajänteelle.

Suomen lainoista tällä haavaa pisin on vuonna 2042 erääntyvä, 30-vuotisena liikkeeseen laskettu laina, joka oli alunperin kooltaan 1,5 miljardia euroa. Huutokaupoin sen kanta on nostettu 4,5 miljardiin euroon, mikä on linjassa valtion muun lainakannan kanssa.
Tasa myöntää, että pitkällä aikaperspektiivillä nykyinen korkotaso on houkutteleva, sillä ennemmin tai myöhemmin korot nousevat. Näköpiirissä ei kuitenkaan ole, että Suomelta tulisi tarjolle erityispitkiä lainoja.
– Olemme halunneet pitää kiinni likviditeettistrategiastamme. Sijoittajat arvostavat sitä, että voivat käydä kauppaa jälkimarkkinoilla, Tasa sanoo.
Mitä enemmän lainaa on liikkeellä, sitä likvidimpi se on eli sitä helpompi sille on saada osto- ja myyntitarjouksia. Tämän vuoksi Valtiokonttorikaan ei halua kiinnittää kokonaislainakantaansa kovin kauas tulevaisuuteen.
Ilmariseltakaan ei löydy kiinnostusta erityispitkiin valtionlainoihin.
– Sijoittajana arvioimme sitä, mikä on riittävä tuotto korvatakseen kymmenien vuosien korkoriskiä. Onhan se ihan valtava tuollaisessa pitkässä bondissa, sijoitusjohtaja Mursula sanoo.
– Meitä ei lähtökohtaisesti tuon tason korkoriski kiinnosta.

Työn juhla – vai sittenkin muistojuhla?

Analyysi Vapun piti olla työn juhlaa, mutta työmarkkinoiden tunnelma on kuin muistojuhlassa. Liian monella ei ole mitä juhlia, kun työt ovat loppuneet. Toisinkin voisi olla.

1.5.2016

Jan Hurri

Jos vappumarssille eivät lähdekään työn juhlijat vaan työttömyyden surijat, ja jos marssille lähtevät kaikki Suomen työttömät, on kulkueessa 250 000, 350 000 tai peräti 400 000 suomalaista.
Marssiin osallistuisi koko maan 2,7 miljoonan hengen vahvuisesta työvoimasta 10–15 prosenttia. Sen verran työikäisestä, -kuntoisesta ja -haluisesta kansasta on työtä vailla.

Työttömyyslukujen suurista heitoista ei kannata hämääntyä, kyse on vain eri tilastojen erilaisista mittaustavoista.
Pienin luku (250 000) perustuu Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen ja suurin luku (400 000) on sama luku lisättynä piilotyöttömien määrällä, ja niiden väliin jäävä keskimmäinen luku (350 000) on työ- ja elinkeinoministeriön tilastoima työttömien työnhakijoiden määrä.
Toki töissä on verrattomasti suurempi määrä väkeä kuin työtä vailla, sillä Tilastokeskuksen mukaan maaliskuun lopussa 2,4 miljoonalla suomalaisella oli jonkinlainen työpaikka.
Silti työttömiä on millä tahansa tilastointitavalla liian paljon ja työttömyysaste liian korkea. Työttömyys on viheliäisin vitsaus työttömille itselleen ja heidän läheisilleen, mutta siitä kärsii myös julkinen talous ja koko kansantalous.
Työttömyyden haitoista ovat yhtä mieltä niin hallitus- ja oppositiopuolueet ja työmarkkinajärjestöt kuin taloustutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden ylivoimainen enemmistö.
Samoin siitä "kaikki" ovat jokseenkin yhtä mieltä, että työttömyys on parhaillaan Suomen yhteiskunnan ja talouden suurimpia ongelmia, jonka korjaamiseksi on pakko tehdä kaikki mahdollinen.
Mutta yksimielisyys on loppunut suunnilleen siihen, tilannearvioon. Sen jälkeen ovat alkaneet tulkinta-, oppi- ja aatekiistat, joiden johtopäätökset ovat paikoin täsmälleen toisiaan vastaan.

Pulaa on työstä eikä tekijöistä

Taloudessa ja työmarkkinoilla on meneillään vuosikausiin ankarin "luokkataistelu", jossa vastakkain ovat ikiaikaiseen tapaan työvoima ja pääoma. Yhden tulkinnan mukaan hallitus ajaa enemmän pääoman kuin työvoiman tai varsinkaan työttömien asiaa.
Tämän taistelun heikoin osapuoli ovat työttömät, ja siksi heidän asemansa on suuressa vaarassa heikentyä entisestään. Palkansaajajärjestöjä kiinnostaa enemmän vanhojen työpaikkojen säilyttäminen kuin uusien luominen ja työnantajille ja "talouseliitille" työttömyydestä voi olla ilmiönä jopa enemmän etua kuin haittaa.
Hallituksen julkilausuma tavoite on painaa työttömyys alas ja nostaa työllisyys ylös, mutta sen toimet ja keinot ovat ristiriitaisia ja vaarassa kääntyä tarkoitustaan vastaan.
Suunnilleen näin voinee tulkita Åbo Akademin taloustutkijan ja kriittisen talouskeskustelijan Christer Lindholmin talouspoliittisia kiistakirjoituksia, jotka pienkustantamo Vastapaino julkaisi parahiksi vapun edellä napakkana niteenä "Viis taloudesta – viisi myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin".
Yksi Lindholmin ruoskimista talousmyyteistä on kuin suoraan Juha Sipilän (kesk) hallituksen talouspoliittisesta käsikirjasta. Se toistaa vanhaa "markkinauskovaisten" tarjontapuolen talousoppien loitsua, jonka mukaan "tarjonta luo oman kysyntänsä".
Tämän opin mukaan esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Britannian pääministeri Margaret Thatcher yrittivät 1980-luvulla kohentaa maidensa työllisyyttä, talouskasvua ja julkisenkin talouden tolaa. Onnettomin seurauksin, niin kuin Lindholm muistuttaa.

Vanhat virheet toistuvat

Lindholmin mukaan Reagan ja Thatcher harjoittivat poikkeuksellisen suoraviivaista tarjontapuolen talouspolitiikkaa, jossa korostui lisäksi voimakas aatteellinen painotus yksityisen talouden puolesta julkista taloutta vastaan.
He muun muassa laskivat korkeimpia veroasteita voimakkaasti, kevensivät yritysten verotusta tuntuvasti ja etenkin Thatcher yksityisti runsaasti valtion omaisuutta. Näiden toimien oli tarkoitus kannustaa yksityisiä investointeja ja luoda työpaikkoja, talouskasvua ja lopulta vahvistaa julkistakin taloutta.
Samaan aikaan he heikensivät palkansaajien ja työttömien asemaa muun muassa työsuhde- ja työttömyysturvaa heikentämällä. Tarkoitus oli lisätä työmarkkinoiden joustavuutta ja työvoiman tarjontaa ja näin kannustaa yrityksiä investointeihin ja uuden työvoiman palkkaamiseen.
Talous tai työmarkkinat eivät kuitenkaan toimineet niin kuin markkinauskovaiset uskoivat – tai uskottelivat vastoin parempaa tietoaan niin kuin Lindholm epäilee.
Julkinen talous ei vahvistunut eikä työttömyys väistynyt, vaan kummassakin maassa oli vuosikymmentä myöhemmin enemmän julkista velkaa ja runsaammin työttömiä kuin tarjontapuolen suurten rakennemuutosten alkaessa. Sen sijaan ennestään rikkaimmat olivat rikastuneet vielä lisää.
Lindholmin mukaan Euroopan unionin (EU) ja Suomenkin viime vuosien talous- ja työmarkkinapoliittiset pyrkimykset näyttävät pääosin toistavan samoja virheitä.

Joku myös hyötyy työttömyydestä

Lindholmin mielestä on turha uskoa tai uskotella työllisyyden kohenevan työttömien ja pienituloisimpien asemaa heikentämällä tai työvoiman tarjontaa muuten piiskaamalla, kun työttömyyden syy on pula työstä eikä sen tekijöistä.
Jäljelle jää herkästi vain karu takapakki: työttömien ja pienituloisimpien asema heikkenee, mutta se ei vahvista työllisyyttä saati taloutta vaan heikentää kokonaiskysyntää ja sitä myöten yritystenkin kannattavuutta. Lopulta investointi- ja työllistämishalut heikkenevät eivätkä vahvistu.

Tällaista tarjontapuolen ilmeistä takapakkia on Lindholmin mielestä vaikea ymmärtää kuin yhdellä perusteella: että todellinen tarkoitus onkin ylläpitää tai jopa pahentaa työttömyyttä ja näin pitää työntekijöitä heikompina ja palkkavaatimuksia vaimeampina kuin ne olisivat paremman työllisyyden oloissa.
Tarkoituksellisen työttömyyden "salaliitto" ei ole Lindholmin päähänpisto, vaan siitä kirjoitti jo ammoinen talousteoreetikko Karl Marx 1800-luvun puolivälissä. Marx päätteli kapitalismin tarvitsevan riittävän suuren "työvoimareservin" pitääkseen palkkakustannukset alhaalla.
Lindholmin mielestä tätä tulkintaa ei voi leimata pelkästään marxilaisten tai muiden sosialistien kapitalismin vastaiseksi salaliittoteoriaksi, sillä aivan saman "luonnollisen työttömyyden" tarpeen totesi 1960-luvulla kapitalistisen markkinafundamentalismin esikuvaksi noussut taloustieteilijä Milton Friedman.
Hän asetteli sanansa hieman toiseen tapaan kuin Marx, mutta hänenkin tulkintansa mukaan työttömyys on tärkeä paineentasaaja talouskasvun ja inflaation välisessä tasapainoilussa. Työttömyyttä on tarpeen pitää yllä sen verran, etteivät palkat karkaa ja inflaatio kiihdy liikaa.
Lindholmin mukaan Marxin ja Friedmanin kuvailemaa työttömyyden tarpeellisuutta ei ole pakko ottaa todesta. Hänen mielestään tarjontapuolen talousloitsut ovat myytti, jonka avulla työttömyys ei vähene vaan voi jopa lisääntyä.
Työttömiä ja pienituloisimpia piiskaava politiikka ei oikeasti ole "ainoa vaihtoehto", vaikka talouspolitiikan päättäjät näin väittäisivät.

Valtiolla keinot täystyöllisyyteen

Vaihtoehdottomuuden myyttiä on ennen ÅA:n Lindholmia ruoskinut iso joukko eri aikakausien talouspoliittisia toisinajattelijoita ja taloustutkimuksen ja -keskustelun uudistajia.
Yksi heistä oli puolalaissyntyinen taloustieteilijä Michal Kalecki, jonka monipuolisen tuotannon kulmakiviin kuuluu 1940-luvun sotavuosien kirjoitus "Täystyöllisyyden poliittisista piirteistä" (Political aspects of full employment).
Paperissaan Kalecki kuvaa seikkaperäisesti, miten itsenäinen valtio voi halutessaan aina turvata täystyöllisyyden, mutta miksi valtiot eivät kuitenkaan yleensä näin tee.
Kaleckin mallissa valtio järjestää erilaisia yleishyödyllisiä työllisyystöitä ja maksaa niistä palkkaa niin monelle työttömälle kuin tarpeen, jotta yksityisiltä työnantajilta syystä tai toisesta työllistämättä jääneet työttömät saavat töitä.
Täystyöllisyys olisi hänen mukaansa omiaan ylläpitämään kotitalouksien ostovoimaa, talouden kokonaiskysyntää ja yksityisyritystenkin kannattavuutta, joten se olisi eduksi "kapitalistisellekin järjestelmälle".
Samalla täystyöllisyys varmistaisi Kaleckin mukaan julkisen talouden verotuloja, joten se keventäisi julkisen talouden rasitteita eikä kasvattaisi niitä. Silti valtiot eivät tee täystyöllisyyden vaatimia toimia, ja syyksi hän epäilee samaa "työvoimareservin" tarvetta kuin Marx kuvaili aiemmin.
Suurin piirtein samanlaista täystyöllisyyden mallia ja valtion "viimekätisen työllistäjän" (employer of last resort) roolia kuvasi myöhemmin yhdysvaltalainen taloustutkija Hyman Minsky.
Hän kehitteli ja tarkasteli täystyöllisyyspolitiikan mahdollisuuksia lukuisissa papereissaan 1960-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin ja vähän vaille kuolemaansa asti. Täystyöllisyyskirjoitukset löytyvät yhdessä niteessä "Loppu köyhyydelle: työtä, ei avustuksia" (Ending powerty: Jobs, not welfare).
Niiden keskeinen johtopäätös oli, että julkisen talouden on järkevää ja hyödyllistä tasata talouden suhdannevaihteluista johtuvaa työllisyyden vaihtelua tarjoamalla työtä ja maksaa siitä vähimmäispalkkaa jokaiselle sellaiselle työhaluiselle ja -kuntoiselle kansalaiselle, joka ei syystä tai toisesta saa työtä yksityisiltä yrityksiltä.
Työpaikkojen tarjoaminen ja tehdystä työstä maksettu palkka olisivat Minskyn mukaan hyvää ja vastuullista talouspolitiikkaa, ja lisäksi ne olisivat paras keino torjua köyhyyttä ja eriarvoisuutta.
Ehkä Kalecki ja Minsky olisivat kernaasti lähteneet samalle vappumarssille ÅA:n Lindholmin kanssa puolustamaan Suomenkin työttömien ja pienituloisimpien asemaa.

انگیزه واقعی افشای پولشوئي در پاناما

7 آوریل , 2016 

گفتگو با ارنست ولف.

یونگه ولت- ترجمه رضا نافعی

از رسوائی برسر حساب های بانکی درپاناما دردرجه اول بهشت های مالیاتی آمریکا سود می برند.»

این نظر «ارنست ولف» نویسنده کتاب «رسوائی های مالی بین المللی» است که درروزنامه یونگه ولت منتشرشده وترجمه خلاصه آن را می خوانید:

پرسش- برای تقریبا تمام رسانه ها جریان حساب های بانکی برون مرزی درپاناما خبرهیجان انگیزهفته است. از نظرشما در پس این پرده چه نهفته است؟

پاسخ- کاملا آشکاراست. هدف آمریکا ازاین مانورآنست که نشان دهد بهترین پناهگاه مالیاتی درجهان آمریکاست. وقتی اطلاعات موجود درباره اوراق پاناما را مورد دقت قراردهیم می بینیم که درآن، دردرجه اول مخالفان آمریکا هستند که سیاه می شوند- خود آمریکا اصلا مطرح نمی شود. از بانک های این کشورمطلقا نامی برده نمی شود، همچنین ازکنسرن های آن. تا آنجا که من می دانم ازافراد آمریکائی نیز نام برده نمی شود. آنچه دراین جریان جالب است همانست که منتشر نشده است. چون با انتشاربخشی ازاین اوراق مالیات گریزان تمام کشورها زیرفشارقرارمی گیرند که پول سیاه خود را به جای امن دیگری منتقل کنند- هیچ کدام از آنها نمی توانند بدانند که آیا نام آنها هم درفهرست هست یا نیست. این افراد محض احتیاط پناهگاه امن تری خواهند جست: ایالات متحده آمریکا.

پرسش- آمریکا همطرازبا لیختن اشتاین، لوکزامبورگ و پاناما است؟

پاسخ- درست است، آمریکا درسالهای گذشته – تا حد زیادی دورازتوجه عمومی – خود را بعنوان بهشت تازه مالیاتی تثبیت کرد. ازآغازهزاره سوم دولت و محافل مالی درواشنگتن جنگی را علیه، مثلا سوئیس آغازکردند و بانک های سوئیس را مجبور ساختند ازسختی رازداری بانکی خود بکاهند. افزون براین، درسازمان همکاری های اقتصادی وتوسعه 100 کشوردر برابرآمریکا متهعد شدند وضعیت مالی شهروندان آمریکا را درخاک خود اعلام کنند. کشورهائی که این قرارداد را امضاء نکردند عبارت بودند ازآمریکا، بحرین، نااورا و وانوآتو، دوکشورکوچک درجنوب اقیانوس آرام.

ولی به موازات آن، آمریکا ایالات نوادا، دلاویر، داکوتای جنوبی و وایومینگ را بعنوان مناطقی برای افتتاح حساب های مصون از بازبینی قانونی اعلام کرد. دراین ایالات رازداری بانکی قانونا بدون محدودیت است و کسانی که به آنجا پول می سپارند مجازبه تقریبا هرکاری هستند.

پرسش- آنطور که می گویند گویا اوراق پاناما نخست به روزنامه آلمانی»زود دویچه سایتونگ» رسانده شده است واین روزنامه با توجه به کثرت داده ها «کنسرسیوم بین المللی روزنامه نگاری حقیقت جو» را به یاری می طلبد. تا کنون هیچ روزنامه نگاری اطلاعی از وجود این گروه در واشنگتن نداشته…..

پاسخ- این انجمن در سال 1997 تاسیس شد و وابسته به «مرکز درستکاری عمومی» »Center for Public Integrity« (CPI) است. این انجمن از حمایت بنیاد خانواده راکفلر، بنیاد فورد، بنیاد کارنگی، بنیاد کِلوگ و بنیاد جامعه باز جورج سوروش میلیاردرمعلوم الحال برخوردار است. بعبارت دیگر: در نهایت سرنخ انتشار اوراق پاناما در دست جهان مالی آمریکاست. در واقع کل این ماجرا به سود وال استریت و صنایع مالی آمریکاست.

بعید هم نیست که سازمان های اطلاعاتی آمریکا در تدارک مقدمات این کار سهیم بوده باشند. نخستین تاثیر این واقعه آنست که بهشت های مالیاتی در سراسر جهان زیر و رو خواهند شد و پولهای فراوانی بسوی این چهار ایالت آمریکا سرازیر خواهند گشت. در نتیجه آمریکا از این طریق به ذخائر پولی عظیمی دست خواهد یافت و دلار روبه ضعف خود را تقویت می کند و خود را برای مقابله با بحران های مالی آتی آماده خواهد ساخت.

پرسش- آیا انگیزه خواباندن پول در بانک های «برونمرزی» همیشه فرار از پرداختن مالیات است؟ انگیزه های دیگری در کار نیستند؟

پاسخ- این نوع حساب ها فقط برای پنهان کردن دارائی ها و در آمد ها هستند. موسسه ای نیست که برای صرفه جوئی یا حتی گریز از پرداخت مالیات در صدد ایجاد شعبات وابسته بخود برنیاید. این را نیز همه می دانند که کنسرن های بزرگ در سراسر جهان مالیات اندکی می پردازند، آنها که زیر فشار اصلی پرداخت مالیات قراردارند کارگران و کارمندان هستند.

پرسش- برغم تمام انتقادهائی که بر انگیزه های احتمالی در پس این کارزار رسانه ای پنهان است، آیا افشا شدن این حساب ها بسود مالیات پردازان نیست، تا دست کم بخشی از لجنزار خشکانده شود؟

پاسخ- البته افشا شدن بخشی از سرقت ها مفید است. اما آنچه که در نهایت صورت می گیرد این است که تبهکاری تلاش می کند برای منحرف ساختن اذهان از خود، انگشت بر آلودگی تبهکار دیگری بگذارد. آنچه مسلم است این است که گناهکاران واقعی که موجب پیدایش هرج و مرج مالی شده اند، یعنی موسسات بزرگ و صنایع مالی وال استریت مصون خواهند ماند!

Perheenisä yllättyi – pankki maksaa hänelle asuntolainasta 33 euroa joka kuukausi

Syynä on asuntolainan negatiivinen korko. Tanskan keskuspankin ohjauskorko on ollut negatiivinen jo lähes neljä vuotta.

15.4.2016

Taloussanomat

Tanskalainen Hans Peter Christensen on siitä onnellisessa asemassa, että hän ei maksa pankille asuntolainastaan, vaan pankki maksaa siitä hänelle, kertoo Wall Street Journal -lehti. Tanskassa on muitakin, jotka ovat päässeet samalla tavoin nauttimaan selvästi miinukselle painuneista koroista.
Rahoituskonsulttina työskentelevä Christensen osti perheelleen omakotitalon Aalborgista vuonna 2005. Taloa varten otetun asuntolainan korko tippui alle nollan ensimmäisen kerran viime kesänä.

Christensen yllättyi hiljattain, kun uusimman lainanlyhennyksen maksukirje tipahti postiluukusta. Kirjeessä kerrottiin, että pankki maksaa hänelle 249 kruunua eli noin 33 euroa. Sen verran Christensenin lainan korko oli miinuksella.
– Vanhempani sanoivat minulle, että minun pitäisi kehystää se, jotta tulevat sukupolvet uskoisivat tämän tapahtuneen, Christensen sanoi kirjeestä Wall Street Journalille.
Tanska on esimerkki siitä, millaisia seurauksia historiallisen löysällä rahapolitiikalla voi olla.
Markkinakorkoja säätelevä Tanskan keskuspankin ohjauskorko on 0,65 prosenttia miinuksella. Korko on ollut negatiivinen jo lähes neljä vuotta. Se on Wall Street Journalin mukaan pidempään kuin missään muussa maassa.

Ei ole tietoa, kuinka monen tanskalaisen asuntolainan korko on miinuksella, koska pankit eivät kerro lukuja. Realkredit, joka on yksi Tanskan suurimmista asuntoluotottajista, sanoo myöntäneensä viime vuonna 758 asiakkaalleen lainan, jonka korko on miinuksella.
Tilanteen kääntöpuoli on se, että Tanskassa moni pankki ei enää maksa korkoa talletuksille.
Suomessa ei ole käynyt ilmi, että pankki maksaisi asuntolainasta asiakkaalleen. Helsingin Uutiset kertoi maaliskuussa, kuinka Kauniaisissa asuva pariskunta joutuu lainanlyhennyksen lisäksi maksamaan korkoja ja kuluja vain yhden euron kuukaudessa.
Suomessa asuntolainojen ehdoissa lukee poikkeuksetta, että asiakas maksaa pankille lainasta eikä toisinpäin. Vanhemmissa asuntolainoissa negatiiviseksi painunut viitekorko syö lainamarginaalia aina nollaan asti. Uusimmissa asuntolainasopimuksissa korko on vähintään marginaali.

Ja näyttää siltä, että kriisiytynyt järjestelmä "toimii" vielä näin "hienosti" jonkin aika, kunnes......eli:

- Yksityiset yritykset myyvät laina ja ihme kun saavat myös korkoa!
- Jo ennen liikkeelle lasketuilla "löysillä rahoilla" yksityiset finanssiyhtiöt- ja patruunat ostavat näitä lainoja.
- EKP ostaa takaisin lainamarkkinoilta näitä takaisin korkoineen ja laittaa taseeseensa!
- Markkinoille tulee lisää rahaa ja ruletti pyörii pyörimistään. Kaikki on vielä ihan kuin ei olisi tapahtunut mitään!!! kunnes......

Ja ja: näinkin helposti olisi voitu rikastua sen sijaan, että tekisi kokopäiväisiä duunia nälkäpalkalla!? Heh! Kunpa olisin tiennyt jo! Nyt olen vähän myöhässä!

EKP väänsi rahahanat isommalle – yrityslainojen kysyntä kasvoi

Maaliskuussa pankkisektorin ulkopuolisten yritysten liikkeelle laskemia joukkolainoja myytiin 49,4 miljardilla eurolla.

1.4.2016

Taloussanomat–Bloomberg

Euroopan yrityslainamarkkinat ovat saaneet tukea Euroopan keskuspankin (EKP) osto-ohjelman laajennuksesta.
Maaliskuussa pankkisektorin ulkopuolisten yritysten liikkeelle laskemia, euromääräisiä joukkolainoja myytiin 49,4 miljardilla eurolla, uutistoimisto Bloombergin keräämistä tiedoista selviää.

Viime kuun luvut eivät jää paljon jälkeen vuodentakaisesta, jolloin yrityslainoja myytiin ennätyksellisellä 49,8 miljardilla eurolla.
Lainojen liikkeellelasku jätti maaliskuussa selvästi taakseen tammikuun ja helmikuun luvut, jolloin yritykset keräsivät vierasta pääomaa 34,8 miljardia euroa.
Suosion kasvun taustalla on EKP:n maaliskuun korkokokouksen päätös, että se laajentaa arvopapereiden osto-ohjelmaa eurooppalaisiin, hyvän luottoluokituksen yrityslainoihin.
Päätös on vilkastuttanut myös jälkimarkkinoita, joilla on myyty noin 21 miljardilla eurolla yrityslainoja, joiden markkinakorko on alle nollan.

Ovatko rahakopterit valmiina – vai jo ilmassa?

Analyysi Keskuspankkien epätavalliset elvytyskeinot ovat alkaneet näyttää myös epätoivoisilta. Suuret odotukset ovat pettäneet yksi toisensa jälkeen. Seuraava kokeilu alkaa, kun rahakopterit nousevat ilmaan ja alkaa ilmaisen rahan isojako. Ellei se ole jo alkanut.

23.3.2016

Jan Hurri

Keskuspankkien tavanomaiset ja iso joukko epätavanomaisiakin elvytyskeinoja näyttää menettäneen tehonsa yksi toisensa jälkeen. Perinteisten koronlaskujen jälkeen keskuspankit ovat kokeilleet nollakorkoja, entistä suorasukaisempia "verbaali-interventioita", yhä mittavampia arvopaperiostoja ja viimeksi jopa miinuskorkoja.
Näiden piti kaikkien vuorollaan ja varsinkin yhdessä puhaltaa talouskasvuun uutta vauhtia, mutta silti etenkin euroalue potee yhä vuoden 2008 finanssikriisistä alkanutta talousanemiaa. Talous ei ole toipunut niin kuin keskuspankkiirit ovat luvanneet.

Siksi talouskeskusteluun on viime aikoina noussut kaksi uutta teemaa.
Ensimmäinen kysyy, ovatko keskuspankit käyttäneet kaikki rahapoliittiset elvytyskeinonsa loppuun. Ja toinen vastaa, että eivät ole, ja tarjoaa entisten keinojen jatkoksi vielä yhtä entistäkin rajumpaa rahaelvytyksen keinoa.
Tuo entistä rajumpi rahaelvytyksen keino on ilmaisen "helikopterirahan" jakaminen keskuspankilta joko suoraan kansalaisten tileille tai epäsuoraan valtiontalouden kautta vaikka keskuspankin rahoittamina investointeina tai veronkevennyksinä.
Nuo keskusteluun nousseet keskuspankkien helikopterit ja niistä pudotettavat setelitukot ovat toki vertauskuvia ja voivat siksi kuulostaa epäuskottavan lennokkailta ja epätodennäköisiltä.
Mutta samalla mielikuvat keskuspankeista valtioiden alijäämiä rahoittamassa ja kansalaistenkin vero- ja velkataakkaa keventämässä voivat tuntua yllättävän tutuilta. Aivan kuin tällaista olisi joskus jossakin kokeiltu.
Esimerkiksi euroalueen keskuspankilla EKP:llä ei ainakaan virallisesti ole vielä rahakoptereita käytössään saati valmiustilassa. Epävirallisesti ne saattavat olla jo ilmassa.

Friedmanin ja Bernanken helikopterit

Ilmaisen rahan pudottaminen keskuspankin helikopterista suoraan kansalaisten käyttöön on vanha vertauskuva, jota tiettävästi ensimmäisen kerran käytti viime vuosisadan suuriin rahateoreetikkoihin kuuluva yhdysvaltalainen taloustieteilijä Milton Friedman.
Vuonna 1969 julkaistussa tutkimuspaperissaan "The Optimum Quantity of Money" (Ihanteellinen rahamäärä) Friedman kuvasi keskuspankin ja rahapolitiikan käytännössä rajattomia mahdollisuuksia vaikuttaa taloudessa liikkeessä olevan rahan määrään ja sitä myöten myös inflaatioon.
Helikopterivertaus on peräisin Friedmanin paperin seuraavasta vapaasti suomennetusta kappaleesta:
"Olettakaamme, että eräänä päivänä tämän tienoon yli lentää helikopteri ja kasvattaa tienoon rahamäärää pudottamalla tuhat taalaa seteleinä, jotka tienoon asukkaat luonnollisesti korjaavat tuota pikaa haltuunsa. Olettakaamme seuraavaksi, että väki on vakuuttunut tapahtuman ainutlaatuisesta luonteesta ja ettei moinen enää milloinkaan toistu."
Ilmeisesti Friedman halusi kuvata esimerkillään, miten rahamäärän yllättävä kasvattaminen todennäköisesti kannustaa yleisöä kasvattamaan kulutustaan eikä säästämistään, ja että näin keskuspankki kykenee halutessaan elvyttämään taloudellista toimeliaisuutta rahan tarjontaa lisäämällä.
Samaan Friedmanin helikopterivertaukseen viittasi myöhemmin Yhdysvaltain keskuspankin Fedin edellinen pääjohtaja Ben Bernanke, joka piti vuonna 2002 deflaation uhkaa torjuvan kuuluisan puheensa "Deflation: Making Sure "It" Doen't Happen Here" (Deflaatio: Miten varmistus, että "se" ei toteudu täällä").
Bernanke kuvaili keskuspankin keinoja torjua deflaation uhkaa. Hän sai kutsumanimen "Helikopteri-Ben" seuraavasta vapaasti suomennetusta kappaleesta:
"Esimerkiksi laaja-alainen veronalennus, jota keskuspankki tukisi korkojen nousua estävin valtionlainaostoin, olisi melkoisen varmasti tehokasta kulutuksen ja hintakehityksen elvytystä. ... Se olisi käytännössä yhtä kuin Milton Friedmanin kuuluisa "helikopterirahan" pudotus."

Uutta rahaa talouden kiertoon

Sen lisäksi, että keskuspankkien rahakopterit ja käteisen rahan pudottaminen kansan keskuuteen ovat vertauskuvia, ne ovat yleensä myös epämääräisiä vertauskuvia. Ja joka tapauksessa ne ovat epävirallisia vertauskuvia eivätkä suinkaan keskuspankkien virallisia rahapolitiikan keinoja.
Vertauksille ja niiden kuvaamille rahapolitiikan mahdollisuuksille on silti vaikea viitata kintaalla, sillä samalla olisi viitattava kintaalla sekä talousnobelisti Friedmanin, että ex-pääjohtaja Bernanken puheenvuoroille ja niiden opetuksille.
Analyysiyhtiö Oxford Economics ei viittaa helikopterikeskustelulle kintaalla, vaan se paneutuu laajahkossa katsauksessaan keskustelun taustoihin. Se tarkastelee helikopterirahoituksen mahdollisia muunnelmia sekä niiden hyviä ja huonoja vaikutuksia.
Raportin laatinut johtaja Gabriel Stein varoittaa, että "helikopteriraha" on epämääräinen käsite, jonka sisältö ja toteutustavat vaihtelevat eri ehdotuksissa ja tulkinnoissa suuresti. Hän kiteyttää vaihtoehtoisista tulkinnoista kaksi yhteistä piirrettä:
1) Helikopterirahoituksen välitön tavoite on tavalla tai toisella kasvattaa rahoitusalan ulkopuolisen yksityisen talouden, kotitalouksien ja yritysten, hallussa olevan rahan määrää.
2) Helikopterirahoituksen lopullinen päämäärä on elvyttää taloudellista toimeliaisuutta ja samalla kiihdyttää inflaatiotakin.

Steinin mukaan olennainen piirre miten tahansa toteen pannussa helikopterirahoituksessa on, että uutta rahaa päätyy kotitalouksien ja ei-rahoitusalan yritysten liikepankeissa pitämille talletustileille. Näin uusi raha kasvattaa suoraan taloudessa liikkeessä olevan rahan määrää, ja se taas on omiaan elvyttämään talouden toimeliaisuutta ja virkistämään inflaatiota.

Ilmaista rahaa kuin taivaan lahjana

Oxfordin Stein kuvaa neljä keskeistä tapaa, joilla keskuspankit voivat käytännössä pudottaa talouteen Friedmanin ja Bernanken vertauskuvallista helikopterirahaa. Näiden keinojen kuvaus on "vain" kuvausta eikä minkään toimen kannattamista tai vastustamista. Sama koskee tätä kirjoitusta.
Ensimmäinen on Bernanken puheessaan kuvaama keino, jossa keskuspankki ostaa suoraan tai velkakirjamarkkinoiden välityksellä valtion velkakirjoja ja valtio puolestaan välittää nämä rahat veronalennuksina edelleen kansalaisille. Rahaa päätyisi kaikelle kansalle, joten osa päätyisi talouden kiertoon mutta osa voisi jäädä käyttämättä säästöön.
Toisessa helikopterirahoituksen mahdollisessa muodossa keskuspankki rahoittaa valtiota suoraan tai velkakirjamarkkinoiden välityksellä epäsuoraan, ja valtio käyttää saamansa rahan finanssi- ja reaaliomaisuuden ostamiseen yksityisen talouden toimijoilta, kuten kotitalouksilta ja yrityksiltä.
Tälläkin keinolla uutta rahaa päätyisi kotitalouksille ja yksityisyrityksille ja niiden kautta finanssitalouden asemesta reaalitalouden kiertoon. Taas talouden toimeliaisuus saisi uutta sykettä ja inflaatiokin kenties kiihtyisi.
Samalla kenties ongelmallista varallisuutta päätyisi kotitalouksilta ja yrityksiltä valtion eikä keskuspankin haltuun, mikä kohentaisi yksityisen talouden taseita ja samalla estäisi keskuspankkia muuttumasta roskapankiksi.
Kolmannella Steinin kuvaamalla keinolla keskuspankki yksinkertaisesti tallettaisi vastikkeetta eli lahjoittaisi uutta rahaa kotitalouksien ja yritysten keskuspankkiin avattaville tileille. Yleisölle jaettavat rahalahjat olisi muotoiltavissa vaikka keskuspankin korottomiksi ikuislainoiksi, jolloin yleisö saisi haltuunsa peruuttamatonta uutta rahaa vapaasti käytettäväksi mihin tahansa tarkoitukseen.
Tämän lajin helikopteriraha olisi Steinin mukaan varmemmin pysyvää laatua kuin esimerkiksi keskuspankin rahoittamat veronalennukset, joita valtiot voivat milloin tahansa perua vastaavilla veronkorotuksilla. Haittaa koituisi ainakin keskuspankin taseen heikkenemisestä.

Euroalueen rahakopterit jo ilmassa?

Helikopterirahoituksen neljäs perusmuoto Oxford Economicsin Steinin mukaan on julkisen talouden alijäämien rahoittaminen keskuspankin myöntämän suoran tai epäsuoran rahoituksen avulla.
Steinin mukaan julkisen talouden alijäämien keskuspankkirahoitus voi olla hyödyllistä, jos uutta rahaa päätyy tuottavuutta ja talouskasvua kohentaviin investointeihin. Riski on rahan tuhlaaminen hukkainvestointeihin ja turhaan kulutukseen.
Esimerkiksi Britannian finanssivalvonnan entinen pääjohtaja Adair Turner on viime aikoina varsin näkyvästi suositellut tätä keinoa talouden elvyttämiseen ja inflaation piristämiseen.
Sattumoisin tämä keino muistuttaa taloudellisilta vaikutuksiltaan niiden historiallisen mittavien valtionlainaostojen vaikutuksia, joita euroalueen EKP, Suomen Pankki ja muut euroalueen keskuspankit paraikaa panevat toteen eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla.
Toki esimerkiksi Suomen Pankki ostaa Suomen valtion velkakirjoja pankkien välityksellä velkakirjojen jälkimarkkinoilta eikä suoraan Suomen valtiolta. Ja toki EKP ja Suomen Pankki väsymättä muistuttavat, että nämä valtionlainaostot edustavat rahapolitiikkaa eivätkä suinkaan keskuspankkirahoitusta. Määritelmä onkin tärkeä, sillä Euroopan unioni (EU) on kieltänyt julkisen talouden alijäämien keskuspankkirahoituksen.
Mutta epäsuorasta toteutustavasta ja virallisista määritelmistä huolimatta Suomen valtiolla niin kuin useimmilla muillakin eurovaltioilla on näiden tukiostojen vaikutuksesta luvassa vuoren varmaa ja käytännössä ilmaista rahoitusta ainakin yli kahden vuoden alijäämää vastaavalle rahoitustarpeelle.
Tämä epäsuora rahoitustuki on näillä näkymin lisäksi pysyvää EKP:n päätettyä kierrättää osto-ohjelman velkakirjoista erääntyvät pääomat takaisin vastaaviin valtioiden velkakirjoihin. Kun vielä korot palautuvat voitonjakona valtioille, on tämä rahoitustuki ilman ainuttakaan uutta päätöstä yhtä ikuista kuin euro ja EKP.
Tällaisella tulkinnalla Suomen Pankin ja euroalueen muiden keskuspankkien valtionlainaostot näyttävät enää nimeä vaille helikopterirahoitukselta. Euroalueen rahakopterit voivatkin olla jo ilmassa ja tositoimissa – vaikka niiden onkin pakko lentää näkymättömissä.