Great Moderation sittenkin

Great Moderation on käsite, jolla on kuvattu kehittyneiden maiden taloudellista taivalta 1980-luvun puolivälistä eteenpäin. Leimallista tälle aikakaudelle on ollut suurten makrotaloudellisten heilahtelujen puuttuminen. Käsite liitetään usein Yhdysvaltojen keskuspankin edelliseen puheenjohtajaan Ben Bernankeen, joka vuonna 2004 pitämässään puheessa esitti oikeanlaisen raha­politiikan olleen keskeinen tekijä vakauden aikakauden taustalla.

Ajatus keskuspankkien kaikkivoipaisuudesta taloudellisten heilahtelujen hillitsijänä sai kovan kolauksen vuonna 2009, kun finanssikriisin aallot pyyhkivät yli globaalin talouden. Kävi ilmeiseksi, että tyynen pinnan alla oli kuplinut jo pitkään: rahoitusmarkkinoiden velka- ja varallisuusrakenteet olivat kehittyneet pisteeseen, josta ei ollut enää markkinaehtoista ulospääsyä.

Lopulta mikään ei voinut estää reaalitalouden sukellusta, joka johtui rahoituskanavien tukkeutumisesta, luottolamasta ja sitä seuranneesta investointilamasta. Keskuspankit eivät kuitenkaan jääneet kriisin edessä toimettomiksi, vaan ne alkoivat etsiä uudenlaisia keinoja rahoitusmarkkinoiden ja reaalitalouden vakautta­miseksi.

Kun vuoden 2009 jälkeen finanssipoliittiseen elvytykseen alettiin jälleen suhtautua epäluuloisesti, rahapolitiikalle syntyi uusi näytön paikka. Negatiiviset korot, valtavat arvopapereiden osto-ohjelmat ja keskuspankkiirien roh­keat lupaukset ”hoitaa homma” nousivat keskus­pankkien uusiksi aseiksi talouden vakauttamisessa ja kasvun maanittelussa.

Vaikka lähtötilanne oli erittäin haastava, keskuspankkien kamppailua voidaan nyt pitää tuloksekkaana. Kehittyneissä talouksissa on saavutettu tila, jossa talous kasvaa kituliaasti, työttömyys vähenee hitaasti ja jossa rahoitusmarkkinoiden kehitys näyttää vakaalta.

Käytännössä tilanne on saavutettu siten, että keskuspankit ovat pumpanneet markkinoille niin paljon likviditeettiä, että edes vakavat poliittiset kriisit eivät ole saaneet merkittäviä heilahteluja aikaan rahoitusmarkkinoilla. Kun elvyttävää finanssipolitiikkaa ei ole harjoitettu, reaalitaloudessa ei ole syntynyt ylikuumentumista.

Jos niin uhkaisi käydä, keskuspankit voisivat kiristää rahapolitiikkaansa ja lisätä sitä kautta rahoitusmarkkinoiden epävarmuutta, mikä puolestaan hillitsisi yksityisiä reaalitaloudellisia investointeja. Uudet kriisit taas ratkaistaisiin likviditeettiä lisäämällä.

Finanssikriisi on opettanut keskuspankeille uusia temppuja, joilla ne pystyvät nyt aidosti vakauttamaan talouden ja torjumaan rahoituskriisit. Keskuspankkien tuoma Great Moderation on sittenkin täällä.

Jussi Ahokas

Blogi: näinköhän! 

(Ja näin vapaa markkinatalous toimii, vai toimiiko?!)

Markkinoiden Trump-hype on lyhytnäköistä – Romahduksesta uhkaa tulla tuhoisa, kun todellisuus valkenee

Trump sai osakemarkkinat nousemaan – vaikka todellisuudessa hänen politiikkansa on vähänkin pidemmällä aikavälillä talouden etujen vastaista.

Julkaistu: 1.2. 2:00

Markkinoiden reaktiot isoihin poliittisiin mullistuksiin ovat olleet viime aikoina yllättäviä. Britannian päätös jättää EU käänsi osakekursseja alaspäin – mutta vain hetken. Kohta suunta oli ylöspäin. Näin kävi, vaikka brexitin vaikutus Britannian taloudelle ja monille yrityksille on kielteinen.

Kun pääministeri Theresa May kertoi, että maa suuntaa täydelliseen eroon ja haluaa jättää myös sisämarkkinat, kurssit nousivat. Tarkkasilmäiset tosin väittivät, että kurssi nousi juuri silloin, kun May puheessaan mainitsi parlamentin vielä voivan vaikuttaa päätöksen sisältöön.

Kummia kuuluu myös Yhdysvalloista. Kun presidentti Donald Trump vahvisti, että muuri todellakin rakennetaan Meksikon ja Yhdysvaltojen välille, rakennusfirmojen ja rakentamisen tarvikkeita valmistavien kurssit nousivat. Sementtiä, terästä ja rautaa myyvien kurssit kohosivat, kun Trump oli aiemmin sattunut mainitsemaan muurin rakennusaineista teräsbetonin, harjateräksen ja teräksen.

Muutkin Trumpin puheet elvytyksestä ja kotimaisen tuotannon suosimisesta ovat kohottaneet osakkeiden hintoja. Ympäri maailmaa ihan luotettavatkin tutkimusyhtiöt ja keskuspankit ovat tulkinneet, että maailmantalouden kasvu saa nyt uutta vauhtia.

Reaktiot ovat periaatteessa ymmärrettäviä. Jos jossain avautuu jonkin alan toimijalle valtavat uudet markkinat, toimijaa kannattaa omistaa.

Osakemarkkinoiden reaktioissa on samalla jotakin hyvin kummallista – ­ehkä naiiviakin. Entä jos Trump olisi kertonut, että muuri tehdään nikkelistä ja sinkistä? Viime päivien reaktioista päätellen Talvivaarasta olisi tullut kurssiraketti. Osakemarkkinoiden reaktiot saavat epäilemään väitteitä, joiden mukaan markkinat ovat parhaita voimia, kun rahaa tulee ohjata sinne missä sille on paras pesäpaikka.

Samoin epäilyjä herättävät talouden tulkkien näkemykset, joiden mukaan Trump pystyy pelkillä elvytyspuheillaan muuttamaan maailmantalouden kasvuprosentteja. Maanantaina Japanin keskuspankki arvioi, että Japanin talouden kasvuvauhti kiihtyy Trumpin talouspolitiikan seurauksena.

Keskuspankin 1,4 prosentin kasvuarvio ylittää ikääntyvän ja ikääntymisvastuilla raskautetun talouden pitkän aikavälin trendin. Pääsyy tähän optimismiin on, että ­Trumpin talouspolitiikka nostaa dollaria suhteessa jeniin.

Trumpin puheista tehtyjä maailmantalouden kasvuarvioita ja osakekurssien ­reaktioita yhdistää se, että ne on tehty katsomalla aivan liian läheltä. Kun Trumpin talouspolitiikkaa katsoo kauempaa ja kauemmas, kuva muuttuu. Hänen johdollaan taloutta umpioidaan. Yhdysvaltojen talouskasvu on hyötynyt vapaakaupasta, jota Trump nyt purkaa. Elvytys muureja rakentamalla on kasvun kannalta järjetöntä elvytystä. Elvytys jouduttaisiin tekemään täystyöllisyyden maassa, mikä potkaisisi inflaation vauhtiin. Velkaantunut maa joutuisi velkaelvytyksen tielle.

Trumpin talouspolitiikka on pitkällä aikavälillä maailmantalouden ja osakemarkkinoiden kannalta tuhoisaa politiikkaa. Se ei ruoki kasvua vaan kauppasotia. Japania halpa jeni ei auttaisi, jos Japanin talouden kannalta äärimmäisen tärkeät osapuolet – ­Kiina ja Yhdysvallat – ajautuisivat törmäyskurssille.

Jonakin hetkenä markkinoiden hype katoaa ja talouden koko kuva paljastuu. Kurssireaktiot voivat silloin olla rajuja. Markkinoilla havaitsee jo heräämisen värähdyksiä

Helsingin Sanomien pääkirjoitus

مارکس دردست نوشته های پاریس بیگانگی کاررا درمناسبات تولیدی سرمایه داری درچند بعُد توضیح میدهد:
 

نخست بیگانگی ازمحصول کار:

دراین بیگانگی هرچه کارگرثروت بیشتری تولید میکند ومحصولاتش قدرت ومقداربیشتری پیدا میکند، فقیرترمیشود. هرچه کارگرکالای بیشتری می آفریند، خود به کالای ارزانتری تبدیل میشود ومحصول کارچون چیزی بیگانه ومستقل ازکارگرقدعلم میکند. کارگرهرچه بیشتر اشیاء تولید میکند، کمترصاحب آن میشود وبیشترزیرنفوذ محصول کارخود یعنی سرمایه قرار میگیرد. سرمایه یعنی کارمرده برکارگریعنی کارزنده فرمان میراند. رابطه کارگربا محصول کارش، رابطه با شی بیگانه است. هرچه کارگرازخودش بیشتر مایه میگذارد، جهان اشیاء بیگانه ای که می آفریند، قدرتمند ترمیگردد وزندگی درونی اش تهی ترمیشود واشیای کمتری از آن او میشود. کارگرزندگی اش را وقف تولید شی میکند، اما کارش وزندگی اش دیگرنه به اوکه به شی تعلق میگیرد. ازاینروهرچه فعالیتش گسترده ترمیشود، اشیای کمتری نصیبش می گردد. محصول کاراونه به خود اوکه به سرمایه دارمیرسد که دربازاربه فروش می رساند. بدین ترتیب کالایی که کارگر تولید می کند ازاو بیگانه می شود.

دوم بیگانگی ازفرآیند عمل تولید:

کارگرحین کارکردن نه تنها خود را به اثبات نمی رساند، بلکه خود را نفی میکند. بجای خرسندی، احساس رنج میکند. نه تنها انرژی جسمانی وذهنی اش آزادانه رشد نمیکند، بلکه جسم خود را فرسوده وذهن خود را زایل میکند. کارگرفقط زمانیکه خارج ازمحیط کاراست خویشتن خود را درمی یابد وزمانیکه درمحیط کاراست خارج ازخویشتن است. هنگامی آسایش دارد که کارنمیکند وهنگامی که کار میکند، احساس آسایش ندارد. چون کارش ازسراختیار نیست، بلکه به اوتحمیل شده است وازسر تأمین معیشت است که کارمیکند، کاری که کارگررا قربانی کرده وبه تباهی کشانده است. کاراوخود جوش نیست بلکه از دست دادن خویشتن است. پس کارکارگر، فعالیتی مشقت بار، قدرتی تضعیف کننده وآفرینشی عقیم کننده است که انرژی کارگررا به ضد خود تبدیل می کند. کارگردرخط تولید، کاریکنواخت وملال آورانجام میدهد و ارتباطش با فرایند کل تولید بیگانه میشود وماشین حکم میکند که چه کاری انجام دهد. کارگر درخدمت ماشین وخط تولید سرمایه دارقرارمیگیرد وکاربرایش عملی لذت بخش واز روی رضایت نیست.

 سوم بیگانگی ازسرشت خویش:

کارگران درجامعه ی سرمایه داری، با کاربیگانه ازوجود نوعی وسرشت جهان شمول انسانی خود که همانا آفرینش فعال، آزادانه وآگاهانه است ، دورمی شوند، زندگی تولیدی وعمل نوع انسان بجای آن که حیات آفرین باشد وکارگرخود را به عنوان موجودی نوعی به اثبات برساند، ویژگی معنوی خود را از دست داده و وی را به وجودی بیگانه ازخود تبدیل میکند وآدمی از ذات معنوی اش، ازکالبد ش وازطبیعت اش بیگانه می گردد. نتیجه این وضعیت، توده ای از مردم ناتوان است که ازخصایص جهان شمول خویش آگاه نیستند ونمی توانند آنرا بکارگیرند. توده ای ازخود بیگانه، بیگانه از وجود نوعی خویش.

چهارم بیگانگی آدمی از آدمی:

انسانها اساساً نیازوتمایل دارند که بطورمشترک کار کنند تا آنچه را که لازم دارند بطوردسته جمعی تولید کرده وبمصرف برسانند. اما کارگران درجامعه سرمایه داری تمایل به همکاری شان دچاراختلال می شود. آنها مجبورند درکنارهم اما جدای ازهم برای سرمایه دارتولید کنند. ماهیت تکنولوژی وبه کارگیری روش های بهره وری از سوی سرمایه دار، بین کارگران جدایی می اندازد. بعلاوه کارگران اغلب ناگریزند برای دریافت پول وپاداش بیشتربا یکدیگررقابت کنند، تا رضایت سرمایه داررا بیشترجلب کنند. نتیجه آن که بین کارگران اغلب خصومت ودشمنی درجریان است. این انزوا وخصومت بین کارگران بیگانگی آدمی ازآدمی درنظم سرمایه داری است.

Näkökulma: Merkel vai Trump – kumpi on isompi riski?

Euroeliitti huokaisi helpotuksesta, kun Angela Merkel ilmoitti halunsa jatkaa Saksan liittokanslerina. Eliitille hän on itse jatkuvuus, mutta monille muille jatkuvuus on vitsaus: lisää kriisejä ja protesteja. Trump voi pakottaa Saksan muutoksiin, joita Merkel kaihtaa, kirjoittaa Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurri.

Poliittisen vallan vakaus ja jatkuvuus ovat hyveitä ja tavoittelemisen arvoisia ihanteita, mutta itsestään selvästi vain niille, jotka ovat itse vallassa ja joiden valta-aseman säilymistä sekä muita pyrkimyksiä tuo jatkuvuus vahvistaa.

Niinpä euroeliitille oli suuri helpotus, kun euroalueen ja koko Euroopan unionin (EU) vaikutusvaltaisin päättäjä, Saksan liittokansleri Angela Merkel, ilmoitti alkuviikosta olevansa halukas jatkamaan liittokanslerina vielä ainakin yhden kauden.

Ilmoitus oli viimeaikaisia protestiliikkeitä ja -äänestyksiä säikkyneelle eliitille helpotus siksi, että Merkel edustaa vakiintuneen talous- ja europolitiikan vakautta ja jatkuvuutta.

Mutta euroalueella niin kuin muuallakin kulloinkin poliittista valtaa käyttävään kansanosaan, valtaeliittiin, kuuluu vain hyvin pieni vähemmistö koko kansasta. Tämän pienen valtaeliitin ulkopuolella on kaikkien muiden kansalaisten enemmistö, jolle jatkuvuus voi olla muutakin kuin itsestään selvästi tavoittelemisen arvoinen ihanne.

Muille kuin omasta asemastaan huolestuneelle eliitille jatkuvuus voi olla myös vitsaus tai suoranainen kirous.

Merkel on nyt ollut suurimman euromaan johtaja ja ”Euroopan talousveturin kuljettaja” runsaat kymmenen vuotta. Siksi hänen jatkokautensa ilmentäisi vakiintuneen valtajärjestyksen jatkumista, mutta sen voi helposti tulkita myös toisin.

Merkelin suurimmatkaan saavutukset eivät muuta muuksi sitä, että hänen kaudellaan euroalue on kärsinyt pahimmat finanssi-, velka- ja talouskriisinsä sitten viime vuosisadan maailmansotien ja suurlaman.

Eivätkä saavutukset muuta sitäkään muuksi, että hänen kaudellaan euro- ja EU-maat ovat kääntyneet yhdentymisen tieltä äkkijyrkällä U-käännöksellä kohti kansallishenkisiä protestiliikkeitä ja eriytymistä.

Tällaiset seikat eivät estä eliittiä kaipaamasta jatkuvuutta. Mutta tyytymätön kansa on jo alkanut epäillä, miksi kukaan kaipaisi jatkuvuutta, jos se tietää lisää kriisejä ja kituuttamista.

Merkel ei tunnista Saksan ongelmia

Olisi toki kohtuutonta sälyttää kaikki euroalueen ja EU:n ongelmat ja viat yksin Angela Merkelin syyksi, eikä moinen kohtuuttomuus ole ainakaan tämän kirjoituksen tarkoitus.

Ei edes Merkel ole sentään niin vaikutusvaltainen, että hän olisi yksin saanut kaikki viime vuosien ongelmat aikaan, vaikka olisi yrittänyt. Varsinkaan, kun hän on yrittänyt parhaansa mukaan ratkoa eikä suinkaan aiheuttaa euroalueen ja EU:n ongelmia.

Yritykset ovat toistaiseksi osoittautuneet turhiksi tai ainakin tehottomiksi, sillä Merkel tai kukaan muukaan ei ole onnistunut ratkaisemaan euroalueen vaikeuksia.

Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että euroalueen talousongelmat ovat keskeisiltä osin perua Saksan oman talous- ja europolitiikan epäsuorista ja mahdollisesti tahattomista heijastusvaikutuksista. Ne ovat olleet Saksalle edullisia mutta käytännössä kaikille muille euromaille ja koko euroalueelle haitallisia.

Merkel tai Saksan muu talouspoliittinen johto ei tunnista muille aiheuttamiaan ongelmia, sillä Saksan oma talous sujuu kuin rasvattuna. Se on kasvanut lujaa finanssikriisin lyhyeksi jääneestä ensinotkahduksesta lähtien, sen työttömyys on vuosikausiin matalin ja sen vaihtotaseen ylijäämä on kaikkien aikojen suurin ja suurempi kuin Kiinalla ja Japanilla yhteensä.

Mutta moni muu euromaa on Suomea myöten vuosien mittaiseksi pitkittyneen talousanemian tai suoranaisen talouskriisin kourissa. Koko euroalueen talous kasvaa kituliaasti ja on vasta saavuttanut finanssikriisiä edeltäneet mittansa. Työttömiä on yhä miljoonittain runsaammin kuin kymmenen vuotta sitten – muualla kuin Saksassa.

Euro ja surullisenkuulut valuviat

Saksan menestyksellä ja sitä heikompien euromaiden vaikeuksilla on joukko yhteisiä selittäviä seikkoja, jotka eivät liity mitenkään eri Euroopan kansoille ”ominaisiin” luonteenpiirteisiin, vaan ne liittyvät sitäkin enemmän euroalueen surullisenkuuluisiin valuvikoihin.

Euroalueen jyrkästi kaksijakoinen talouskehitys on keskeisiltä osin seurausta siitä, että euromailla on yhteinen valuutta, yhteinen rahapolitiikka ja yhteiset talouspolitiikan kurinpitosäännöt – mutta ei aidosti yhteistä taloutta tai talouspolitiikkaa.

Käytännössä kaikki euromaat tekevät parhaansa vetääkseen kotiinpäin, mutta Saksa on toistaiseksi onnistunut siinä ylivoimaisesti tehokkaimmin. Saksa on hyötynyt pitkälti muiden euromaiden kustannuksella.

Euroajan alussa Saksa oli ”Euroopan sairas mies”, jolla riitti vaikeuksia Saksojen yhdistymisen kustannuksista, heikosta vientimenestyksestä, mittavasta työttömyydestä ja vuosituhannen vaihteen teknokuplan krapulasta. Italiakin talous oli Saksan rinnalla kovassa vedossa.

Sitten tuli euro, joka yhdisti kaikkien euromaiden valuutat ja rahapolitiikat yhdeksi. Yksi valuutta ja yksi korko oli eurohaaveiden mukaan yhtä kuin vakaus ja kasvu, mutta tällaiset harhat haihtuivat pian euron alkujuhlien jälkeen.

Vakaalta kasvulta katosi pohja, kun Saksa teki muista piittaamatta historiallisen työmarkkinareformin ja painoi maan palkkakehityksen ja inflaatiovauhdin vuosien ajaksi selvästi muita euromaita heikommaksi. Siitä alkoi eurokriisiin johtanut kehitys.

Saksa rahoitti kriisimaiden ylivelkaantumisen

Saksan vuosituhannen alun suuri työmarkkinauudistus oli vuosien mittainen valtaisa tulonsiirto-ohjelma palkansaajakotitalouksilta maan vientiteollisuudelle ja muille yrityksille. Palkansaajien ansiokehitys ja kotimainen kulutuskysyntä jäivät heikoiksi, mutta yritysten voitot kasvoivat voimakkaasti.

Vienti sai kustannuskehityksen vaimeudesta vauhtia, ja pian vienti veti vahvemmin kuin vuosikausiin. Saksaan alkoi virrata vientituloja enemmän kuin yrityksillä oli rahan tarvetta kotimaassa, joten yritykset alkoivat kierrättää ylijäämiään pankkien välityksellä ulkomaille.

Näin alkoi saksalaisen pääoman virta Saksaa nopeammin kasvaneisiin euromaihin, kuten Irlantiin, Espanjaan ja Italiaan. Ja Kreikkaan. Käytännössä Saksa rahoitti oman teollisuutensa vientituotteiden velkavetoista kysyntää muissa euromaissa. Samalla se vauhditti näiden velkaantumista.

Saksan vienti-ihme tuskin olisi onnistunut ilman euroa, sillä muiden euromaiden alijäämät estivät euroa vahvistumasta niin paljon kuin Saksan oma valuutta olisi vahvistunut. Saksa sai ja saa yhä etua itselleen keinotekoisen edullisesta valuutasta.
Saksan vaihtotaseen ylijäämän vastapuoli oli samaa tahtia kasvaneet alijäämät Kreikan, Espanjan ja muiden tulevien kriisimaiden vaihtotaseissa.

Kuluneen tulkinnan mukaan kriisimaat olivat itse syypäitä velkaantumiseensa eikä Saksa tai kukaan muukaan pakottanut niitä ottamaan liikaa velkaa katteettomaan kerskakulutukseen, järjettömiin rakennushankkeisiin tai holtittomaan julkisen talouden paisuttamiseen.

Tämä on kuitenkin liian yksioikoinen tulkinta.

On totta, ettei kukaan pakottanut yksittäisiä velallisia velkaantumaan liikaa, mutta kokonaisina kansantalouksina Kreikalla tai muilla reunamailla ei ollut vaihtoehtoja. Niiden velkaantuminen oli enemmän Saksan kuin niiden oma valinta.

Euroja tulvi Kreikkaan ja muihin reunamaihin Saksasta ja muista rahoittajamaista niin kovalla korkeapaineella, että korot laskivat jyrkästi koko nopean velkaantumisen ajan. Jos velkaantuminen olisi ollut kysyntälähtöistä ja varsinkin, jos rahoittajat olisivat olleet vastahakoisia, olisivat reunamaiden korot nousseet.

Kukaan ei pakottanut rahoittajiakaan tunkemaan eurojaan joka kolkkaan, mutta niin kuitenkin Saksan ja Ranskankin pankit halusivat tehdä. Riskit eivät pelottaneet, kun euro oli poistanut valuuttakurssiriskit eikä muissa eurovaltioissa pitänyt olla Saksaa kummempia riskejä.

Kriisille otolliset olot olivat toki ennemmin euron ja rahaliiton valuvikojen ja Merkelin edeltäjien kuin Merkelin syytä. Mutta hänellä ja hänen johtamallaan Saksan talous- ja europolitiikalla on ollut iso osa kriisin kärjistymisessä, pitkittymisessä ja seurauksissa.

Trump voi pakottaa Saksan muuttumaan

Saksan hallituksen voimakaksikko, liittokansleri Merkel ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble, ovat eurokriisin alusta asti tulkinneet saksalaisen talouskurin hengessä, että eurokriisi on yksipuolisesti ylivelkaisten kriisimaiden syytä.

Saman talouskurin hengessä he ovat tulkinneet, että ylivelkaisten euromaiden kriisi on vakava varoitus muidenkin euromaiden julkisen talouden velkaantumisen vaaroista.

Kolmas heidän keskeisistä talousopeistaan on, että kaikkien euromaiden olisi paras kaihtaa alijäämiä, kasvattaa ylijäämiä ja pyrkiä muutenkin toimimaan kuin Saksa.

Nämä opit ovat menneet täydestä EU-komissioon ja monen euromaan päättäjiin Suomea myöten, joten tällaisiin tulkintoihin perustuvat viime vuosien keskeiset talouslinjaukset – ja mahdollisesti kohtalokkaat eurotalouden vikatikit.

Esimerkiksi se, että kriisimaiden ”pelastustoimet” ovat olleet kriisimaiden talouksille ja niiden kansalaisille kuin talouden rangaistusleirejä. Ja se, että kaikki euromaat ovat pitkittäneet ja syventäneet koko alueen talousvaikeuksia kesken kriisin alulle pantujen talouden vyönkiristysten rasituksilla.

Tällaisiin tulkintoihin perustuu sekin, että Saksa pitää kiinni omista vaihtotaseen ylijäämistään ja julkisen talouden tasapainostaan eikä suostu tinkimään niistä muiden euromaiden alijäämäongelmia ja koko alueen talousanemiaa helpottaakseen, kun muiden pitäisi sen mukaan pyrkiä ja pystyä samanlaisiin ylijäämiin ominkin voimin.

Tällaiset tulkinnat ja niihin perustuva talous- ja europolitiikka voivat olla keskeisiä syitä myös siihen, että erilaiset oikean ja vasemman laidan ääriliikkeet ja muunlaiset protestipuolueet ovat kasvattaneet kannatustaan kautta euromaiden.

Merkelin edustama jatkuvuus tuskin enteilee olennaisia muutoksia eurotalouden ongelmiin. Ei ainakaan niin kauan kuin Saksan taloudella ”menee paremmin kuin milloinkaan”.

Ehkä Saksan talous- ja europolitiikan muutokseen tarvitaan muuan protestiliike Atlantin takaa. Se on Donald Trump, joka voitti Yhdysvaltain presidentinvaalit lupaamalla tehdä ”Yhdysvallat taas suureksi” esimerkiksi kauppapoliittisin kovin ottein.

Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on maailman suurin ja Saksankin ylijäämälle välttämätön edellytys. Jos Trump panee lupauksiaan toteen ja kuroo kauppapoliittisin pakkokeinoin maansa vaihtotaseen alijäämän umpeen, kuuluu Saksa suurimpiin häviäjiin.

Saksan viennin sakkaaminen sulattaisi vaihtotaseen ylijäämän, sysäisi teollisuuden konkurssiaaltoon ja räjäyttäisi työttömyyden kasvuun.

Siihen loppuisi yhden lajin jatkuvuus, yksisilmäisen talouskurin kultti. Siitä alkaisi uudenlainen talouskriisi – joka voi olla tarpeen koko eurotalouden tulevaisuudelle.

Jan Hurri

 

واین چنین است که سرمایه به "فرزندان خردمند خویش" جایزه میدهد! مشغله ی اکثریّت افراد جامعه ی بشری وچشم اندازاین روند ویرانگر ونابودکننده ی حاکم برجهان را دریک طرف بگذاریم واین به اصطلاح تئوری قرارداد "نابغه ی فنلاندی الاصل" نظام حاکم را هم درطرفی دیگرو....اندکی بیندیشیم!

تُفــو برتو ای چرخ گردون تُفــو!

Tätä on Nobelilla palkittu sopimusteoria

Sopimusteoria käsittelee esimerkiksi sitä, miten erilaisilla kannusteilla ja pakotteilla ihmistern eriäviä intressejä saadaan suunnattua yhteen järkevästi ja taloudellisesti. Sopimusteoriaa sovelletaan kaikkialla, missä tehdään sopimuksia – esimerkiksi autovakuutuksissa.

Bengt Holmströmin ja Oliver Hartin taloustieteen Nobel-palkinto myönnettiin työstä taloustieteellisen sopimusteorian parissa.
Sopimusteoria tutkii erilaisia sopimuksia, joilla yhteiskunnassa pyritään säätelemään epävarmuutta ja sovittamaan eri osapuolten eriäviä haluja ja tavoitteita yhteen.
Tutkijan näkökulmasta mielenkiintoisia sopimuksia ovat esimerkiksi johdon palkitsemissopimukset: miten varmistetaan, että yhtiön omistajien tahto toteutuu, jos ja kun yhtiön johtajien näkemykset voivat olla omistajien näkemyksistä poikkeavia? Sopimusteoreetikko pohtisi tässä tapauksessa myös sitä, kannattaisiko johtoa palkita alan yleisen suhdanteen mukana vai silloin, kun yritys menestyy suhteessa muihin samalla alalla toimiviin – toisin sanoen tutkija pohtisi, milloin kannustetaan tavoitteen kannalta oikeaa asiaa.
Toinen esimerkki ovat vakuutussopimukset: Millainen vakuutussopimus pitää tehdä, jotta auton haltija tuntee riittävää vastuuta ajoneuvostaan? Lisääkö esimerkiksi vakuutuksen omavastuu haltijan vastuuta ajoneuvosta niin, että myös vakuutuksenantajan riskit ja samalla vakuutuksenottajien maksamat hinnat pysyvät järkevinä?
Sopimusteoriassa tutkitaan siis vaikkapa sitä, millaisia yhteisesti hyödyttävät ratkaisut oikeasti ovat tai millä tavalla sopimusten pitää olla rakennettuja, jotta ne pakottavat tai kannustavat osapuolia oikeaan ja tarkoitettuun päämäärään. Kun sopimuksilla luodaan myös vakaata tai ennustettavaa tulevaisuutta, on tutkimuksen tehtävänä selvittää, millaisella sopimuksella haluttuun päämäärään päästään tehokkaasti ja hyvin.
Taloustieteen Nobelin jakava komitea mainitsee Holmströmin osalta erityisesti palkan kannustavuutta koskevan tutkimuksen. Kun työntekijä työskentelee kiinteällä palkalla, palkkion määrä ei suoraan riipu tehdystä työstä. Työnteon motivaatio sen sijaan riippuu esimerkiksi urakehitykseen ja tulevaan palkkatasoon liittyvistä odotuksista, ja työnantaja maksaa tulevaisuudessa nykyhetkessä tehdystä työstä parempaa palkkaa, jotta työntekijä ei vaihda työpaikkaa.
Päältä katsoen malli ei ole huono, mutta se voi johtaa tilanteeseen, jossa nuoret työntekijät tekevät liikaa töitä ja vanhemmat työntekijät puolestaan päästävät itsensä liian helpolla.
Kun mallia monimutkaistetaan, ollaan uudenlaisten kysymysten edessä. Miten palkitsemisella varmistetaan, etteivät työntekijät keskity työssään vain helposti mitattaviin palkkioperusteisiin työnsä muiden, vaikeammin mitattavien piirteiden kustannuksella? Entä miten ryhmätyöstä pitää palkita, jotta kaikki ryhmän jäsenet tekevät töitä hyväksyttävällä tasolla?
Lähteet: Nobelprize.org 

Ja muutamia otteita nobelistin kannanotoista:

- Professori toivoo, että suomalaisten asenne työhön lähenisi amerikkalaista ajattelutapaa. Holmström sanoo, että amerikkalaiselle työ on kuin vesi, välttämättömyys.

- Holmström Aamulehdelle 2013: ”Nyt on leikattava tukia, joiden vuoksi ihmiset eivät ota töitä”
jne.

 Huom! Bengt Holmström on toiminut Suomessa Nokian, Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja Aalto-yliopiston hallituksessa.

Nobel-voittaja Holmström: Työ tuo onnellisuutta

Nobel-voittaja kehottaa Suomea joustavoittamaan työmarkkinoita.

 
Ja heti "Mestarin" perässä uskolliset kannattajansa lähtevät liikkeelle:

Kelan pääjohtaja Suomen Kuvalehdessä: ”Miksi ylläpidämme järjestelmää, joka maksaa ihmiselle olemisesta?"

 Kelan uusi pääjohtaja Elli Aaltonen haluaa lakkauttaa vastikkeettoman sosiaaliturvan.

Kauppasota olisi Kiinalle ja Saksalle isompi riski kuin USAlle

Suurten talousmahtien kauppasota olisi kaikkien tappio, mutta vahingot eivät jakautuisi tasan. Kiinalla ja Saksalla on eniten menetettävää, Yhdysvalloilla vähiten. Siksi Donald Trumpin kauppapoliittinen uho on oikea riski.

Yksi Yhdysvaltain presidentinvaalit voittaneen Donald Trumpin uhoavan kampanjan uhoteemoista oli kauppapoliittinen uho. Kampanjalinjaukset olivat paikoin perin sekavia, mutta niitä yhdisti kuitenkin yksi varsin selkeä viesti:

Jos Trumpin kauppapoliittinen uho käy toteen, Yhdysvaltain kauppapolitiikka kiristyy. Tämä taas voi johtaa äärimmillään kauppasotaan suurten talousmahtien välillä. Kiina on Trumpin silmätikku, mutta aivan samoin perustein hän voi käydä Saksan kimppuun.

Ensi töikseen Trump haluaisi määritellä Kiinan virallisesti valuuttavääristelijäksi, joka hankkii valuuttakursseja vääristelemällä itselleen epäreilua kilpailuetua ja aiheuttaa Yhdysvalloille epäreilua vahinkoa.

Tämän määrittelyn jälkeen seuraisivat Kiinan-vastaiset toimet, joiden avulla Trump haluaisi eri tavoin esimerkiksi rajoittaa kiinalaistavaroiden tuontia Yhdysvaltoihin.

Tullien ja muiden tuonnin esteiden tarkoitus olisi, että Kiinasta alkaisi tavaran asemesta virrata Yhdysvaltoihin tuontia korvaavaa teollisuustuotantoa ja työtä.

Trumpin kauppauho ja sen tavoitteet toistavat suurin piirtein samaa kaavaa kuin kansainvälisen kaupan rajoitukset ennenkin. Niinpä myös vaikutukset olisivat samanlaisia kuin aiemmin: pääosin haitallisia.

Jos kaupan rajoitukset kärjistyvät suoranaiseksi kauppasodaksi, koituu siitä lopulta haittaa kaikille kahinointiin osallistuville niin kuin muillekin kansainvälistä kauppaa käyville maille ja talouksille.

Niin kävisi tälläkin kerralla, joskaan haitat eivät ainakaan ensi alkuun jakautuisi tasan.

Kauppasota alkaisi Yhdysvaltain ylivoimalla ja Kiinan kenties kohtalokkaan suurten menetysten uhalla. Kiinan tavoin erittäin haavoittuvassa alakynnessä olisi Saksa.

Vaikka kauppasota lopulta heikentäisi Yhdysvaltainkin taloutta, heikentäisi se Kiinan ja Saksan talouksia saman tien ja ratkaisevasti raskaammilla menetyksillä.

Muita pienempien tappioiden riski voi Trumpin vaakakupeissa näyttää suhteelliselta voitolta, mikä voi puolestaan madaltaa kauppahyökkäyksen kynnystä.

Tästä syystä olisi vakava vikatikki viitata Trumpin kauppauholle kintaalla ja väheksyä uhon aiheuttamaa riskiä esimerkiksi sillä yleisellä väärinkäsityksellä, että Yhdysvallat olisi jotenkin riippuvainen Kiinan rahoituksesta ja siksi taloudellisessa alakynnessä.

Trumpin kauppauho syytä ottaa todesta

Yhdysvaltain kauppapolitiikkaa ja sen kiristymisen uhkaa puntaroivissa pohdinnoissa nousee ennen pitkää esiin yksi hyvin yleinen tulkinta, joka vähättelee tuota uhkaa – mutta joka perustuu keskeisiltä osin väärinkäsitykseen.

Trumpin kauppauhoa vähättelevän tulkinnan mukaan Kiina on Yhdysvaltain velkaisen liittovaltion suurin ulkomainen rahoittaja ja siksi Yhdysvaltain talous olisi kauppasodassa Kiinan armoilla eikä toisinpäin.

Se onkin toki kiistaton tosiasia, että Kiinan keskuspankki ja maan valuuttavarantoa paimentavat valtiolliset sijoitusyhtiöt ovat yhdessä Yhdysvaltain velkaisen liittovaltion velkakirjojen suurin ulkomainen haltija.

Mutta tähän havaintoon tukeutuva tulkinta Yhdysvaltain ja Kiinan välisen kaupan syiden ja seurausten suhteista ja maiden keskinäisen taloudellisen riippuvuuden suunnasta on silti väärinkäsitys.

Vaikka Kiinasta virtaisi kuinka paljon dollareita Yhdysvaltoihin ja vaikka ”Kiina” omistaisi kuinka paljon Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoja, ovat nämä maiden välisen kaupan seurauksia eivätkä kauppaa alkuun panevia voimia.

Kiinasta Yhdysvaltoihin käyvä dollareiden virta on Kiinan tavaraviennin välttämätön seuraus ja samalla Kiinan vientiylijäämän edellytys. Kiina tarvitsee tätä kauppasuhdetta kipeämmin kuin Yhdysvallat, ja siksi Kiina on tästä maakaksikosta haavoittuvampi.

Kiinalle pääoman vienti on pakko eikä valinta

Kiinan kansantalous on täysin riippuvainen ylijäämäisestä kaupasta muun maailman kanssa. Eniten ylijäämää sille kertyy kaupasta Yhdysvaltain kanssa, eikä sattumalta, sillä Yhdysvaltain kansantalous on ylivoimaisesti maailman suurin ja lisäksi sen kauppa muun maailman kanssa on raskaimmin alijäämäistä.

Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on käytännössä koko muun maailman vientimaille ylivoimaisesti suurin kysynnän lähde ja keskeinen syy sille, että esimerkiksi juuri Kiina ja Saksa kykenevät vuodesta toiseen ylläpitämään hirmuisia vaihtotaseidensa ylijäämiä.

Kiinan ja Yhdysvaltain välisen tavarakaupan maksuvaluutta on dollari. Kaupan ylijäämä tuo Kiinaan kaiken aikaa runsaammin dollareita kuin se tarvitsee oman tuontinsa maksamiseen. Erotuksesta kertyy valuuttavarantoa, jonka keskuspankki ja valtiolliset sijoitusyhtiöt kierrättävät kansainvälisille pääomamarkkinoille.

Suurin osa tuosta taalavirrasta kiertää Kiinan rahaviranomaisten ja kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden kautta takaisin sinne, mistä se on alun perin lähtenytkin, Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoihin.

Dollarikierrätys on väistämätön seuraus Kiinan vientiin tukeutuvan talousmallin tuottamasta vaihtotaseen ylijäämästä, joka käytännössä pakottaa Kiinan pääoman nettoviejäksi. Pääoman vienti onkin Kiinalle pakko eikä valinta, ja taalavirran katkeaminen tarkoittaisi myös tavaravirran katkeamista. Sitä ei Kiinan talous kestäisi.

Jos Kiinan vienti Yhdysvaltoihin törmäisi kaupan esteisiin ja supistuisi voimakkaasti, tietäisi tämä koko viennin ja vientiylijäämän jyrkkää laskua. Näin kävisi siksi, että Yhdysvaltain veroisia uusia ja varsinkaan yhtä mittavia vientimarkkinoita ei yksinkertaisesti ole missään muualla.

Kiinan tuonnin tyrehtyminen tarkoittaisi Yhdysvalloille halpojen kiinalaistavaroiden katoamista kauppojen hyllyiltä tai ainakin niiden kallistumista, mikä olisi epämukavaa ja ärsyttävää. Mutta se tarkoittaisi myös Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämän supistumista ja velkaantumisen hidastumista.

Se tarkoittaisi myös Kiinasta Yhdysvaltoihin kiertäneen dollarivirran tyrehtymistä, mutta Yhdysvalloille tämä olisi vain yksi seuraus kaupan tasapainottumisesta. Se ei olisi julkisen tai yksityisen rahoituksen pulmia aiheuttava ongelma.

Dollaridumppaus olisi Kiinan itsetuhoinen vikatikki

Jos Kiinan talousviranomaiset päättäisivät yhtäkkiä katkaista dollarivirran Yhdysvaltoihin ja vielä myydä aiemmin hankkimansa Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjat, haittaisi se enemmän Kiinan omaa vientiä kuin Yhdysvaltain rahoitusta.

Se olisi vientiriippuvaiselle Kiinalle yhtä kuin taloudellista itsensä silpomista, mutta Yhdysvalloille se olisi Trumpin vaalikampanjan aikaista kauppauhoa pikakelauksella toteen paneva outo välikohtaus.

Toki siitä koituisi Yhdysvalloillekin ainakin ohimeneviä harmeja ja häiriötä, mutta ei raskasta saati pysyvää haittaa niin kuin Kiinalle.

Suuri ja äkkipikainen ”dollaridumppaus” olisi Kiinan itsetuhoinen keino heikentää dollaria. Samalla se ottaisi suuren riskin sen oman valuutan juanin vahvistumisesta. Juanin pitäminen heikkona ja ulkomaankaupan pitäminen ylijäämäisenä edellyttää Kiinalta dollareiden ostamista eikä myymistä.

Kiinan oma riski olisi juanin vahvistumisen ja vientivetoisen kasvun tyssäämisen lisäksi esimerkiksi vientiteollisuuden konkurssiaalto ja miljoonien työläisten siirtyminen tehtaista ensin työttömiksi ja heti perään mielenosoituksiin.

Äkkimyynnit ehkä hämmentäisivät ja häiritsisivät Yhdysvaltainkin taloutta aikansa, mutta ennen pitkää dollarin halpenemisesta alkaisi koitua esimerkiksi Trumpin vaaliuhossaan lupaamia vaikutuksia: se alkaisi vahvistaa Yhdysvaltain vientiä ja houkutella teollisuutta ja työtä takaisin kotimaan kamaralle.

Ja jos taas dollari uhkaisi halventua liian jyrkästi ja liian paljon, on Yhdysvaltain omalla keskuspankilla Fedillä keinot keventää Kiinasta äkisti purskahtanutta myyntipainetta ostamalla vaikka kaikki Kiinan markkinoille sysäämät liittovaltion velkakirjat ja muut dollarimääräiset arvopaperit.

Tällaisesta välikohtauksesta koituisi toki markkinahäiriöitä, mutta ei se silti vaarantaisi liittovaltion rahoitusta.

Turha luulla, että Yhdysvalloilta loppuvat dollarit

Yhdysvaltain liittovaltio ei tarvitse Kiinaa tai sen puoleen muitakaan ulkopuolisia kyetäkseen rahoittamaan omia julkisen talouden alijäämiään tai ylläpitääkseen yksityisenkin talouden sujuvaa rahoitushuoltoa.

Kyse on aidosti itsenäisestä valtiosta, joka päättää raha- ja talouspolitiikan hoidostaan itse niin kuin parhaaksi katsoo. Se rahoittaa budjettinsa kokonaisuudessaan oman kansallisen valuuttansa, dollarin, määräisellä rahoituksella. Ja sillä on ikioma keskuspankki, joka kykenee milloin tahansa tuottamaan kuinka suuren määrän dollareita tahansa.

Yhdysvaltain julkinen velka on toki mittava ja siitä on Kiinan hallussa huomattavan suuri osa, se on totta. Mutta suuret luvut eivät muuta muuksi sitä, että Yhdysvaltain velat Kiinalle ja kaikille muillekin velkojille ovat dollarivelkoja, jotka se voi aina maksaa takuuvarmasti takaisin tuottamalla lisää dollareita niin paljon kuin tarpeen.

Oman keskuspankin avulla Yhdysvaltain liittovaltio kykenee aina rahoittamaan vanhojen velkojensa lisäksi uudetkin alijäämänsä, vaikka Kiina tai muut ulkopuoliset rahoittajat jostakin syystä lakkaisivat tykkänään ostamasta liittovaltion velkakirjoja.

Kiinan mittavat dollarisaatavat tarkoittavatkin, että tämän kauppa- ja taloussuhteen panttivanki on ennemmin Kiina eikä Yhdysvallat. Samasta syystä kauppasuhteen kiristyminen tai kärjistyminen kauppasodaksi aiheuttaisi Kiinalle ratkaisevasti suurempia vahinkoja kuin Yhdysvalloille.

Saksan kaupalliset ulkosuhteet ovat riskeineen samaa maata kuin Kiinan mutta sillä erotuksella, että Saksan vaihtotaseen ylijäämä on vielä suurempi. Saksa on toisin sanoen mahdollisen kauppasodan riskeille vielä alttiimpi ja haavoittuvampi kuin Kiina.

Jos Trumpin kauppauho karkaa kauppasodaksi, on Yhdysvalloilla ainakin ensi alkuun ylivoima ja jotakin voitettavaa, mutta Kiinalla ja Saksalla on pelkästään hävittävää ja siksi ne jäävät alusta asti alakynteen.

Viimeistään silloin käy selväksi, että eivät Kiina tai Saksa pysty painostamaan tai kiristämään Yhdysvaltoja, vaikka niiden hallussa olisi kuinka paljon dollareita tai dollarimääräisiä velkakirjoja.

Kiinalta ja Saksalta ehtyy vientituotteiden kysyntä taatusti ennen kuin Yhdysvalloilta loppuvat dollarit.

Jan Hurri

Kommentti

Sehän tässä onkin ongelma, että FED voi painaa dollareita mielensä mukaan.
Kultakanta meni silloin kun Ranska pyysi velkojaan jenkeiltä kultana. Eihän sitä tietenkään heillä ollut, joten se siitä. Jenkit maksoi velan taaloina, joita painokoneet painoi tonnikaupalla, en puhu nyt arvosta.

Tässä tulee huomata nyt yksi asia, se, että USA:n nykyinen vauraus perustuu juuri siihen, että se ostaa velaksi maailmalta tavaraa ja rahoittaa sen painokone tuotteella. Me muut saamme vastineena niistä paperia, jonka arvo on yksin herran käsissä, no tällä kertaa kahden.

Kiinan velka on hoidettavissa hetkessä pois. 20 000 miljardia euroa velkaa ei ole suuri, josta Kiinan osuus noin 25%. FED on tehnyt saman ennenkin historian saatossa. Nyt pitää vain muistaa se, säilyykö muiden luottamus tällaiseen tapaan hoitaa velkoja pois.
Onko dollarin mahti sittenkin liian suuri kun katsotaan USA:n asukaslukua. Tosin siitäkin on suurin osa ns.roskaväkeä, tässä on mukana nekin, joilla on rahaa kuin roskaa.

این هم یکی از"نتایج سحر"پیروزی "دموکراسی" بر"سوسیالیسم"!

 بخوانیم وبیندیشیم!

جرقه‌های آتش جنگ آب در آسیای میانه

06 آبان 1395

در آسیای میانه آتش یک بحران بر سر آب و انرژی در حال پا گرفتن است.

نظام اشتراک انرژی که از زمان اتحاد جماهیر شوروی ایجاد شده و بر اساس آن منابع انرژی در میان پنج کشور این منطقه قسمت می‌شد از بین رفته است و اکنون بخشی از مردم این منطقه با کمبود آب مواجه‌اند و بخشی دیگر هر روز قطعی طولانی‌مدت برق را تجربه می‌کنند.

مواردی از ناآرامی ناشی از بحران آب و انرژی تاکنون در منطقه رخ داده است اما برخی معتقدند این تازه شروع بحران بزرگی است که در راه است.

مرگ در زمستان بی‌برق

در یک شب یخبندان زمستانی در ژانویه ۲۰۰۹ قطع برق به طور فاجعه‌باری بخش‌هایی از دوشنبه پایتخت تاجیکستان را در تاریکی فروبرد.

دریکی از زایشگاه‌های شهر، ژنراتور ذخیره از کار افتاد و دستگاه‌های تنفسی کار نکردند. پزشکان برای زنده نگه داشتن دو دختر نوزاد کار سختی درپیش داشتند.

سیم‌الدین داست‌اف پدر پریسا یکی ازاین نوزادان، دیوانه‌ وار به دوستانش تلفن می‌کرد تا منبع جایگزینی پیدا کند.

در تمام دو ساعتی که دوستانش برای یافتن یک ژنراتور تلاش می‌کردند سیم‌الدین داست‌اف درتاریکی زمهریری بیمارستان نشسته بود وجدال ریه‌های دخترکوچکش را با هوا، برای نفس کشیدن تماشا می‌کرد.

او می‌گوید: "من می‌دیدم که او جانی برای ادامه دادن ندارد."

ساعت دو بامداد بعد از گذشت چهارساعتی که به اندازه یک عمر گذشت، پریسای کوچک جان داد.

آن سال زمستان دمای هوا در تاجیکستان به پایین‌ترین میزان در همه تاریخ قابل یادآوری این کشور رسید.

پریسا تنها نوزادی نبود که آن زمستان به خاطر کاهش دما و کمبود برق جان خود را از دست داد.

جدال کشورهای بالادست و پایین دست 

بحران زمستان ۲۰۰۹ تاجیکستان نشانه کوچکی بود از این واقعیت که خدمات شبکه‌ مشترک آب و انرژی میان پنج جمهوری سابق شوروی مختل شده است و دیگر کار نمی‌کند.

این سیستم بر اساس یک قاعده ساده بنیان گذاشته شده است.

سه کشور قزاقستان، ازبکستان و ترکمنستان منابع انرژی غنی‌ای دارند در حالی که تاجیکستان و قرقیزستان تجهیزاتی دارند که در ارتفاعات این کشورها قرار گرفته‌اند.

آنها باید با همدیگر به گونه‌ای همکاری کنند که کشورهای پایین دست رودخانه در تابستان برای محصولات کشاورزی‌شان آب داشته باشند و کشورهای بالادست در زمستان برق‌شان قطع نشود.

بدون آب دو رودخانه بزرگ سیردریا و آمودریا، محصولات کشاورزی در پایین دست رودخانه از بین خواهند رفت و بدون برق، مردم در کشورهای بالادست زمستان از سرما یخ می‌زنند.

رسول جمالی یک کارشناس قزاق علوم سیاسی می‌گوید: همیشه این امکان وجود داشت که این کشورها نتوانند برسر این موضوع توافق کنند اما (پیش از فروپاشی شوروی) این مسکو بود که اختلاف‌ها را حل می‌کرد.

وقتی در سال ۱۹۹۱ اتحاد جماهیر شوروی از هم پاشید، هرکدام از این کشورها با بحران‌هایشان به حال خودشان رها شدند.

آندری کازانتس‌اف کارشناس سیاسی از مسکو می‌گوید درنظام اشتراک انرژی سابق"کشورهای پایین دست رودخانه، امنیت غذایی داشتند و کشورهای بالای رودخانه امنیت انرژی. در غیر این صورت یک طرف در زمستان یخ می‌زد و طرف دیگر غذایی برای خوردن نداشت."

تا چند سال بعد از فروپاشی شوروی هنوز هم این سیستم کار می‌کرد اما کشورهای ثروتمند پایین رودخانه دیدند فروختن برق و گاز به کشورهای خارجی به جای دادن آن به کشورهای همسایه برایشان سودآورتر است.

ازبکستان از سال ۲۰۰۹ فروش برق به افغانستان را شروع کرد و به طور کلی تجهیزاتش را از آسیای میانه بیرون کشید.

مرگ پریسای کوچک یکی از نتایج این تغییر سیاست بود.

یک نتیجه دیگر این سیاست آن بود که تاجیکستان و قرقیزستان شروع کردند به استفاده بیشتر از آب‌هایشان تا بتوانند در زمستان برق تولید کنند.

این موضوع هم باعث شد کشورهای قزاقستان و ازبکستان در پایین دست رودخانه در فصل کشت و زرع آب کمتری داشته باشند.

حالا مردم کشورهای منطقه هر روز بیشتر از پیش با بحران آب و انرژی مواجه می‌شوند.

مداخله ارتش در بحران آب

عاصمه دالان‌بای یکی از کسانی است که به خاطر کمبود آب زندگی‌اش به دردسر افتاده است.

او پیشتر در جنوب قزاقستان چهل سال از طریق کاشت چغندر قند زندگی خوبی داشت و روزگار می‌گذراند اما از هفت سال پیش و در "سال شوم ۲۰۰۹" منابع آب در طول مرزهای قرقیزستان خشک شدند.

او اکنون با مشقت و با موتور پمپ از زمین آب بیرون می‌کشد ولی دور و بر خانه‌اش تا چشم کار می‌کند زمین‌ها همه خشک و تشنه باقی مانده‌اند.

او هم مثل بچه‌هایش و بسیاری از مردم منطقه به مهاجرت فکر می‌کند. "اگر وضع همین طور ادامه داشته باشد چاره دیگری نیست. ما بدون آب اینجا دوام نمی‌آوریم."

بخش‌هایی از قرقیزستان متکی به آب‌هایی است که از آن سوی مرزهای بین‌المللی می‌آیند.

کاپار توکتوش‌اف یک معلم بازنشسته اهل قرقیزستان است. به نظر نمی‌رسد آدمی باشد که اهل دعوا و جنگ و نزاع باشد اما در سال ۲۰۱۴ پایش به یک درگیری باز شد.

اومی‌گوید: "تابستان وقتی تاجیک‌ها آب را به روی ما بستند با آنها درگیر شدیم. صبرمان را از دست دادیم، به طرف همدیگر سنگ پرتاب کردیم. ارتش مداخله کرد و از هم جدایمان کرد."

قرقیزستان منابع آبی زیادی دارد و در دوران اتحاد جماهیر شوروی این روستاها آب را از نزدیک‌ترین منبع‌شان دریافت می‌کردند که برحسب اتفاق در تاجیکستان قرار داشت. بعد از استقلال این کشورها در سال ۱۹۹۱ یک تفاوت جغرافیایی ساده اهمیتی زیادی پیدا کرد.

تاکتوش‌اف می‌گوید:"تاجیک‌ها مسیر رودخانه را برگرداندند و محصولات ما در حال نابودی‌اند."

واضح است که به طور بالقوه امکان دارد مردم این کشورها با یکدیگر درگیر شوند اما امکان بی‌ثباتی سیاسی هم در هر پنج کشور منطقه وجود دارد.

برخی ادعا می‌کنند ناآرامی‌هایی که منجر به سقوط قربان‌بیک باقی‌یف، رئیس جمهوری وقت قرقیزستان در سال ۲۰۱۰ شد از هراس مردم به خاطر قطع منابع انرژی و افزایش قیمت سوخت ناشی می‌شد.

وقتی ازبکستان در سال ۲۰۰۹ از نظام اشتراک انرژی میان پنج کشور خارج شد، قرقیزستان به ناچار خطوط انتقال برق گران قیمتی را جایگزین کرد و قیمت برق به طور ناگهانی افزایش زیادی یافت.

از ابتدای سال ۲۰۱۰ مردم ناچار به پرداخت قبض‌های برقی شدند که رقم آن چندین برابر شده بود.

در ازبکستان هم به خاطر بحران مدیریت فروش برق و گاز به کشورهای مشتری خارجی، کمبود وجود دارد.

در بعضی از شهرها و روستاها مردم تنها ساعات اندکی از روز، آب و برق دارند این در حالی است که شبکه گاز سرتاسری به رویای دور و درازی تبدیل شده است.

حالا حکمرانی بد، فساد و نقض حقوق بشر در کل منطقه همراه با افزایش صعودی قیمت‌ها و مهاجرت دسته‌جمعی مردمی که در جستجوی کار هستند همه دست به دست هم داده‌اند.

رشد تعداد جوانان ناراضی را هم به اینها اضافه کنید که به گروه‌های افراطی می‌پیوندند و این واقعیت هم به قوت خود باقی است که جنگ افغانستان بیشتر از همیشه به مرزهای تاجیکستان و ازبکستان نزدیک‌ شده است و تصور سناریوی کابوسی برای آینده منطقه چندان دشوار نیست.

آندری کازانتس‌اف تحلیلگر روس می‌گوید خوشبینانه‌ترین سناریو این است که همه چیز در همین حال باقی بماند.

یکی از بدبینانه‌ترین سناریوها هم وقوع فاجعه کامل و ظهور یک رشته کشورهای ورشکسته است.

EKP:n bondiostot ylittivät 1 000 000 000 000 euroa

Euroopan keskuspankki (EKP) on ylittänyt arvopaperiostoissaan tuhannen miljardin euron rajan, ilmenee EKP:n eilen illalla julkistamista tiedoista.

6.9.2016 1

Taloussanomat

EKP kokoontuu tällä viikolla Frankfurtissa päättämään koroistaan. Keskuspankin päättäjien arvioitavaksi tulee se, kuinka hyvin osto-ohjelma on toiminut ja kuinka hyvin arvopaperiostojen tiukoista kriteereistä onnistutaan jatkossa pitämään kiinni.
EKP aloitti bondiostonsa viime vuoden keväällä. Niillä pyritään elvyttämään taloutta ja taistelemaan uhkaavaa deflaatiokehitystä vastaan. Euroalueen inflaation kiihtyminen on kuitenkin jäänyt vaisuksi.

Lue myös nämä:

Ostoja on tehty kuukausittain noin 60 miljardin euron arvosta viime vuoden maaliskuusta kuluvan vuoden maaliskuuhun ja noin 80 miljardin euron arvosta huhtikuusta eteenpäin. Ostoja on tarkoitus tehdä ainakin ensi vuoden maaliskuuhun.
EKP laajensi viime keväänä ostot myös yritysten joukkovelkakirjoihin.
Osto-ohjelma on johtanut joukkovelkakirjojen korkojen jyrkkään laskuun. Esimerkiksi Saksassa kymmenvuotisen valtionlainan markkinakorko on laskenut miinukselle ensimmäistä kertaa historiassa.