Marx, lama ja voiton suhdeluvun laskutendenssi

4.04.2017

Oskari Jokinen

Kirjottaja on historian pääaineopiskelija.

"1930-luvun lamassa ja 2000-luvun talouskriisissä vellottiin ja on vellottu vuosikaudet ilman, että markkinat ovat korjanneet itseään. Niin 1930-luvulla kuin 2000-luvun talouskriisissä on tarvittu valtion interventiota. 1930-luvun Yhdysvalloissa oli interventio New Deal ja myöhemmin sotakeynesiläisyys, 2000-luvulla taas talouskuri."
Alustus!

 Vuonna 2007 Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilta alkanutta finanssikriisiä on pidetty suurena tappiona uusklassisen taloustieteen arvovallalle. Tulevaisuudessa ehkä ikoniseksi muodostuva osoitus tästä on tarina Iso-Britannian kuningatar Elisabet II:n vierailusta London School of Economicsissa marraskuussa vuonna 2008, kun kriisi oli kuumimmillaan. Kuningatar tiedusteli arvovaltaisilta taloustieteilijöiltä, miten he eivät onnistuneet aavistamaan niin vakavaa kriisiä. Vastaus oli yksinkertaisesti, ettei valtavirtainen taloustiede kaikessa viisaudessaan pitänyt kriisiä edes mahdollisena. (Roberts 2016, 1.)
Tosiaan, miten 1970-luvulta lähtien vallalla ollut uusklassinen talousdoktriini ei onnistunut aavistamaan jotain, mikä jälkikäteen tuntuu täysin itsestäänselvältä? Täysin kirkkaalta taivaalta finanssikriisin salama ei voinut iskeä. Myös uusklassisen taloustieteen aiemmin haastanut keynesiläisyys nousi finanssispekulaation tuhojen takia Wall Streetin pörssiromahduksessa vuonna 1929. Vapaa markkinatalous osoitti jo tuolloin riskialttiutensa.
Kriisiä on pyritty analysoimaan jälkikäteen myös uusklassisessa taloustieteessä. Useimmiten tulokseksi on saatu, että kriisin todennäköisyys oli niin pieni, että se oli lähes sattumaa (Blyth 2013, 31). Uusklassisen talousopin moittiminen ”voodoo-taloustieteeksi” (Roberts 2016, 2) ei välttämättä ole kaukaa haettua, jos sen saavutukset vuoden 1929 lamasta nykypäivään ovat kaksi historiallisen suurta talouslamaa ja lukuisia pienempiä niiden välissä samalla, kun tämä oppi piti niitä mahdottomina.
Kaikille teoriaperinteille talouslamat eivät kuitenkaan tule yllätyksinä. Karl Marx kirjoitti aiheesta jo 1800-luvulla. Vahvasti empiriaan itsensä perustavalla marxilaisella teorialla on terävä sanottavansa toistuvista laskusuhdanteista (Roberts 2016, 3). Uusklassisten talousmallien ennustuskyvystä kielii taas jotain olennaista poliittisen taloustieteilijän Mark Blythin tekemä rinnastus pankkien riskinhallintamenetelmien ja venäläisen ruletin välillä. Pankkien menneisiin tapahtumiin perustuvat menetelmät ovat Blythin mukaan kuin venäläisen ruletin pelaaja, joka uskoo selviämismahdollisuuksiensa nousevan jokaisella liipaisimen painalluksella, mikäli iskuri on lyönyt tyhjää (Blyth 2013, 36).

Finanssikriisistä valtionvelan kriisiin

Miksi kansainvälisten rahoituslaitosten finanssispekulaatiosta alkanut kriisi muistetaan nykyään lähinnä valtioiden painina julkista velkaa vastaan? Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilta alkunsa saanut finanssikriisi muuttui pian valtionvelkakriisiksi, kun riskialttiit pankit pelastettiin valtion tuella Yhdysvalloissa ja Euroopassakin.
Kun valtionvelka on tuotu kriisin keskiöön, on myös luonnollista, että ulospääsyksi tarjotaan menoleikkauksia, joilla velkaa voidaan pienentää. Tällaista politiikkaa kutsutaan talouskuriksi. Tarkemmin talouskuri tarkoittaa finanssipolitiikkaa, jolla pyritään palauttamaan kansantalouden kilpailukyky sisäisen devalvaation avulla (Blyth 2013, 2). Tärkeä talouskurin osa on yksikkötyökustannusten laskeminen, jotta työllistäminen taloudessa tulee halvemmaksi. Talouskurilla on voimakkaan luokkapoliittinen luonne, sillä valtion menojen vähentäminen vahingoittaa usein sosiaalituista riippuvaisia (Blyth 2013, 7–10).
Monet merkittävät taloudet, kuten Kiina, Brasilia ja Yhdysvallat, lääkitsivät talouskriisiä aluksi keynesiläisin opein (Blyth 2013, 55). Silti G20-maiden kokouksessa kesällä 2010 päädyttiin valitsemaan talouskurilinja yhteiseksi kannaksi. Talouskuria ajoivat voimakkaasti niin Euroopan keskuspankki kuin Saksan valtiokin, joka oli etunenässä poistumassa elvytysrintamasta (Blyth 2013, 60–61). Myös Suomessa vuodesta 2011 eteenpäin toimineen Kataisen hallituksen ohjelmassa alkoi olla viitteitä talouskurista. Erityisen voimakkaasti leikkauspolitiikka on noussut poliittiseksi paradigmaksi Juha Sipilän hallituksen noustua valtaan vuonna 2015. Keskeisenä perusteena politiikan tarpeellisuudelle on käytetty juuri paisunutta julkista velkaa. Sipilän hallituksen solmima kilpailukykysopimus on hyvä esimerkki sen talouskuripoliittisista toimista.

Voiton suhdeluvun laskutendenssi ja lama marxilaisessa talousteoriassa

Marxilainen näkemys laman synnystä kietoutuu kapitalismin peruspilarin, voiton tavoittelun, ympärille sekä Marxin Pääoman kolmannessa osassa esittämään teoriaan voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Voiton suhdeluvun lasku edelsi niin 1930-luvun lamaa kuin nykyistäkin finanssikriisiä (Roberts 2016, 26–27). Tämä ilmiö perustuu marxilaiseen käsitykseen arvoteoriasta, jossa yhteiskunnallinen arvonlisäys perustuu työhön ja sen riistämiseen. Tässä arvoteoriassa tuotantoon käytetystä pääomasta vain työ tuottaa lisäarvoa eli voittoa, koneet ja raaka-aineet vain siirtävät arvoa eteenpäin. Työtä voidaan riistää, koska työläinen kykenee työskentelemään myös sen jälkeen, kun on tuottanut oman palkkansa. Tämän työläisestä riistetyn lisäarvon kapitalisti ottaa itselleen. Voiton suhdeluku on lisäarvon suhde sen tuottamiseen käytettyyn kokonaispääomaan (Marx 1979, 187–197).
Marxin mukaan tällä voitolla on tendenssi laskea, sillä kapitalisti joutuu kannattavuutensa säilyttämiseksi kahdelle taistelukentälle: omia työläisiään ja muita kapitalisteja vastaan. Kamppailu työläisiä vastaan rajoittaa kapitalistin kykyä riistää lisäarvoa työstä, sillä työaikaa ei voi muitta mutkitta lisätä ja palkkaa alentaa. Toisaalta kamppailu toisia kapitalisteja vastaan ajaa heidät lisäämään työn tehokkuutta, jotta työstä saataisiin puristettua lisäarvoa kilpailijoita enemmän (Roberts 2016, 14–15). Tämä dynamiikka suosii työn tehostamista koneiden avulla ja työntekijöiden kustannuksella, joka nostaa tuotantovälineiden määrän suhdetta työhön kokonaispääomasta. Tätä suhdetta kutsutaan pääoman orgaaniseksi koostumukseksi. Kun tämä koostumus kasvaa eli koneiden määrä nousee, on voiton suhteellisella määrällä tendenssi laskea, sillä lisäarvo ei yleensä kasva samassa suhteessa (Roberts 2016, 17). Innovaatioiden levitessä työn tehostuminen jää tilapäiseksi, sillä kilpailuetu häviää muiden kapitalistien omaksuessa vastaavan tehokkuuden asteen.
Voitot synnyttävät kriisejä, kun kaikki tuottajat eivät kykene vastaamaan kilpailuun. Kilpailukyvyttömät tuottajat menevät konkurssiin, mikä saa aikaan tuotannon laskua ja työttömyyttä. Yllä kuvattu kapitalistin taistelu saa myös aikaan laskevan spiraalin, kun hintakilpailu laskee hintoja. Hintojen lasku luo taas palkkojen laskupaineen, jolla on tuhoisa vaikutus ostovoimaan. Myös työttömyys aiheuttaa työn hinnalle laskupainetta, vapautunut pysyvä pääoma laskee tuotantohyödykkeiden hintaa ja konkurssit vähentävät kilpailua. Näin syntyneet kriisit tuottavat korjausliikkeen, jossa suuremman voiton tuottamisen edellytykset kasvavat. Tällaisten kapitalismin korjausliikkeiden vuoksi voiton suhdeluvun laskua kutsutaankin tendenssiksi lain sijaan. Pitkällä tähtäimellä tarkasteltuna entisiin voiton suhteisiin ei kuitenkaan päästä, vaan keskimääräinen voiton suhde on Marxin teorian mukaisesti laskenut tasaisesti teollistumisesta lähtien (Roberts 2016, 21).
Suhteellisten voittojen laskulla on potentiaali edistää finansialisaatiota, eli pääoman voitontavoittelun siirtymistä reaalitaloudesta finanssimarkkinoille. Tämä tapahtuu siksi, että reaalitalouden voittoihin pettynyt pääoma lähtee hakemaan korjausta voitoilleen finanssimarkkinoilta, joilla spekulaation potentiaaliset voitto-odotukset voivat olla hyvinkin suuret. Hajaantuneet pääomat saattavat lisäksi ajautua finanssimarkkinoille, jos markkinoille pääsylle vaadittavan alkupääoman määrä nousee. Tällä vähimmäispääomalla taas on tendenssi nousta aiempana kuvatun tehokkuuskamppailun vuoksi (Marx 1980, 253–254).
Vaikka voiton suhdeluvun laskulla on Marxinkin mukaan vastatendenssejä, joiden pitäisi säännöllisesti palauttaa voitonteon (ja samalla koko markkinatoiminnan) edellytykset, eivät laskusuhdanteet ole aina korjautuneet itsestään. Niin 1930-luvun lamassa kuin nykyisessäkin kriisissä vellottiin ja on vellottu vuosikaudet ilman, että markkinat ovat korjanneet itseään. Niin 1930-luvulla kuin nykypäivänä on tarvittu valtion interventiota, joka 1930-luvulla koostui esimerkiksi Yhdysvalloissa New Dealista ja myöhemmin sotakeynesiläisyydestä, 2000-luvulla taas talouskurista.

Talouskuri voittojen säilyttäjänä – valtio pääoman sätkynukkena

Suomen hallitukset ovat siis viime vuosina sitoutuneet talouskuriin ja talouden kilpailukyvyn kohentamiseen. Tärkeä kysymys kuitenkin on, onko markkinaympäristö todella muuttunut pääoman kannalta niin vihamieliseksi viimeisinä vuosikymmeninä, että julkisesta taloudesta on Suomessa leikattava, yksikkötyökustannuksia ehdottomasti karsittava ja kilpailukyky palautettava? Seuraavaksi esitetään erinäisiä tilastoja voiton suhdeluvun kehityksestä, voitonjaosta, suomalaisista yritysvoitoista ja tuloerojen kehityksestä, jotka tuntuvat ennemmin maalaavan kuvaa runsaista voitoista nauttineesta yksityisestä sektorista, jonka syvät taskut vaativat entistä suurempaa täyttöä.
Taloustieteilijä Andrea Vaona esittää voiton suhdeluvun Suomessa nousseen valtavasti koko 1990-luvun ja tasoittuneen 2000-luvulla korkealle tasolle, 1980-lukuun nähden kaksinkertaistuneena. Syiksi Vaona esittää muun muassa voitonjaon painottumisen voimakkaasti pääoman suuntaan ja tuottavuuden kasvun moninkertaistumisen palkkatasoon nähden (Vaona 2011).
Yrittäjätulojen kehityksestä Suomessa voi vetää samantyylisiä johtopäätöksiä. Yrittäjätulot lähtivät voimakkaaseen kasvuun 1990-luvun laman jälkeen, ja saivat vielä piikin ennen vuoden 2008 romahdusta. Samasta Tilastokeskuksen artikkelista näemme, miten yritysten maksamat verot eivät kuitenkaan nousseet likimainkaan samassa suhteessa voittojen kanssa.
Tuloerojen kehitys vuodesta 1995 eteenpäin osoittaa, miten 1990-luvulta nykypäivään kasvaneesta kakusta ovat enenevässä määrin päässeet nauttimaan jo valmiiksi hyvätuloiset. Vaikka jo varakkaimman viiden kymmenyksen tulot ovat kasvaneet selvästi edeltäviin nähden, on etenkin varakkaimman kymmenyksen tulojen nousu täysin omaa luokkaansa. Vuoden 2016 keväällä myös maksettiin ennätysosingot, joka ei tietysti automaattisesti kanavoidu pelkästään suurituloisten hyväksi, hyötyihän Suomen valtiokin tästä suurella summalla. Yleisellä tasolla ennätysosingot kuitenkin viittaavat, että ainakin suurimmilla osinkojen antajilla menee taloudellisesti oikein hyvin, mutta tulosta ei koeta tarpeelliseksi kanavoida investointeihin ja näin esimerkiksi työllisyyteen. Tulonjaon kääntyminen pääoman hyväksi on tapahtunut myös ainakin Yhdysvalloissa uusliberaalin kehityksen myötä 1970-luvulta lähtien (Streeck 2015, 79–80).
Suomessa pääoman voitonteon edellytykset ovat siis nousseet jatkuvasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Puhe ongelmissa painivasta yritys- ja vientisektorista asettuu kyseenalaiseen valoon, kun huomataan, että tulonjako on kääntynyt enenevässä määrin pääoman puoleen ja palkansaajilta pois. Tämä muutos näyttäytyy erityisen viheliäisenä siksi, että 1970-luvulla kiihtymään lähteneellä kehityksellä on vahva epädemokraattinen lataus (Streeck 2016, 25–26). 1970-luvulla lähti purkautumaan sodanjälkeinen ”sosiaalisen kapitalismin” järjestelmä, jossa valtiot pitivät ainakin periaatteessa markkinoita tiukemmassa hihnassa. Pääoma kuitenkin pyristeli kontrollista irti ja onnistui lyömään yhteiskunnassa läpi markkinalogiikan, joka pyritään mahdollisimman hyvin eristämään demokraattiselta vaikuttamiselta, onhan ”markkinat hyvä, interventiot huono” keskeinen opinkappale uusklassisessa ajattelussa. Tästä toimii loistavana esimerkkinä euromaita velvoittava vakaus- ja kasvusopimus, jonka budjettirajoitteet oikein noudatettuina pakottavat laskusuhdanteiden aikana talouskuriin. Sopimuksen ehtoihin ei pysty mikään yksittäinen valtio varsinaisesti nykyisellään vaikuttamaan.
Myös demokratian piirissä olevaa toimintaa pyritään vahvasti asettamaan talouskurin raiteille toistamalla jatkuvasti, miten toiminnalle ei vain ole vaihtoehtoja. Tätä teki esimerkiksi pääministeri Juha Sipilä varsin selvästi televisiopuheessaan syksyllä 2015 väittäessään, että Suomella on valittavanaan vain menoleikkaukset tai ”Kreikan tie”.

Elämmekö kainalosauvakapitalismissa?

Laskusuhdanteiden marxilaisen tulkinnan keskeinen sanoma piilee näkemyksessä, että tällaiset kriisit ovat keskeinen osa kapitalistisen järjestelmän toimintaa, eivät vain markkinahäiriö. Lamat ovat sen sijaan ”valuvirhe”, keskeinen osa sitä logiikkaa, jolla kapitalismi toimii, eivätkä näin ole pitkällä tähtäimellä estettävissä, ainoastaan lykättävissä (Potts 2011, 466). Mitä pidempään ylitse kiehuvan kattilan kantta painaa alas, sitä suuremmaksi paine kasvaa. Järjestelmän ”ihmiskasvoistaminen” poliittisena tavoitteena on sikäli ongelmallista, että kriisit eivät ole seurausta moraalikadosta tai markkinoiden häiriintyneestä hintasignaalista, vaan yksityisen voitontavoittelun logiikan lopputuloksista. Tämä logiikka johtaa toistuviin kriiseihin.
Voimakkaan kapitalismikriittiset näkemykset nykykeskustelussa johtavat helposti julkisesta keskustelusta syrjäyttämiseen. Nykyisen tuotantojärjestelmän kriisialttiudesta sekä työn ja pääoman tulonjaon muutoksesta olisi kuitenkin ajankohtaista käydä keskustelua, kun taloutta yhä ravistelee vuoden 2008 kriisi ja työmarkkinoillekin on odotettavissa muutoksia, jos ja kun esimerkiksi automatisaatio alkaa enenevässä määrin syödä työpaikkoja. Kapitalismin keskeisiä opinkappaleita on ajatus yksityisomaisuudesta suorastaan ihmisoikeutena, jota pahimmillaan verotuskin rikkoo (”verotus on varkautta”). Vallitsevan järjestelmän puitteissa kuitenkin myös kannattavaan työhön ja vakaaseen elinympäristöön tulisi suhtautua irrottamattomana ihmisoikeutena. Näiden molempien edellytyksenä ovat vakaat markkinat.

Lähteet:

Blyth, Mark, Austerity. Oxford University Press: Oxford, 2013.
Marx, Karl, Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen kirja: pääoman tuotantoprosessi. Kustannusliike Progress: Moskova, 1979.
Marx, Karl, Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas kirja: kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Progress: Moskova, 1980.
Potts, Nick, ’Marx and the Crisis’, Capital & Class, 35:3, 2011.
Roberts, Michael, The Long Depression. Haymarket Books: Chicago, 2016.
Streeck, Wolfgang, Ostettua aikaa: demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Vastapaino: Tampere, 2015.
Vaona, Andrea, ’Profit rate dynamics, income distribution, structural and technical change in Denmark, Finland and Italy’, Structural Change and Economic Dynamics 22:3, 2011.

Näkökulma:

Kohtalokas cocktail –  velkaa on hirvittävästi ja korot valmiina nousuun

Julkaistu: 8.3.2017

Edellisen finanssikriisin ensioireista on nyt kulunut jokseenkin kymmenen vuotta. Aikaa on jo kulunut pitempään kuin edellisten kriisien välillä, ja rauhallista jaksoa voi toki kestää vielä hyvänkin aikaa.

Mutta seuraavan finanssikriisin keskeiset ainekset ovat jo koossa.

Velkaa ja luottoriskejä velloo nyt maailman talous- ja rahoitusjärjestelmän eri osissa radikaalisti runsaammin kuin juuri ennen edellisen finanssikriisin alkamista. Samalla koko maailman korkoriski on paisunut suuremmaksi kuin kenties milloinkaan ennen.

Korot ovat ainakin toistaiseksi lakanneet laskemasta ja alkaneet pitkästä aikaa nousta.

Juuri tällaisista aineksista ovat syntyneet niin edellinen finanssikriisi kuin kaikki aiemmatkin velka- ja pankkikriisit.

Toki jokaisesta kriisistä löytyy paljon juuri siihen kriisiin liittyviä yksityiskohtaisia selityksiä, syitä ja syyllisiä, mutta kaikkia finanssikriisejä yhdistää sama kolmen keskeisen muuttujan kohtalokas yhdistelmä:

1) Velkaa on liikaa ja kasvava osa siitä on mahdollista maksaa vain yhä uudella ja yhä runsaammalla velalla. Tätä jatkuu niin kauan kuin korot laskevat ja halpaa ja helppoa velkarahaa on tarjolla yltäkylläisesti.

2) Ylivelkaisten velallisten lisäksi kasvava osa velkojista on itsekin yhä raskaammin ylivelkaisia. Tämäkin lisääntyy niin kauan kuin korot laskevat ja rahoitusolot kevenevät tai ainakin pysyvät höyhenen keveinä.

3) Velkaantuminen jatkuu, kunnes rahoitus- ja talousoloissa tapahtuu jokin ratkaiseva muutos, kuten korkojen nousu, joka järkyttää kiikkerän velkapyramidin pois tolaltaan. Kasvava määrä velkoja jää rästiin ja muuttuu luottotappioiksi, ja siitä alkaa uusi kriisi.

Suurin piirtein tätä klassista kaavaa ovat noudattaneet viime vuosikymmentenkin kriisit.

Sekin on toistunut nyt jo vuosikymmenten ajan melkoisen kaavamaisesti, että velkakuplat ovat ensin paisuneet liian suuriksi ja sittemmin poksahdelleet edes vähän pienemmiksi sen mukaan, ovatko maailman keskeiset keskuspankit painaneet rahapolitiikan kaasua vai jarrua.

Keskuspankit ovat pitäneet rahahanojaan apposen avoimina nyt jo kahdeksan vuotta yhtä soittoa. Seuraava suuri käänne lähestyy kuitenkin jo, sillä korkojen nousu näyttää jo alkaneen.

Velkamäärä kasvaa mutta hoitokyky heikkenee

Kymmenen vuotta sitten maailman valtioilla, rahoituslaitoksilla, yrityksillä ja kotitalouksilla oli yhteensä kontollaan erimuotoisia velkavastuita pyörein luvuin 140 meikäläistä biljoonaa eli 
140 000 miljardia Yhdysvaltain dollaria vastaava määrä.

Velkataakkaa oli saman verran kuin koko maailman kokonaistuotannolle kertyy arvoa kahden ja puolen vuoden puurtamisella. Näin ollen maailman velkaisuuden suhdeluku oli 250 prosenttia (velan määrä suhteessa yhden vuoden bruttokansantuotteen arvoon).

Vuosien 2007 ja 2008 vastoinkäymisissä kävi ilmi, että velkaa oli liikaa. Siitä syttyi 1930-luvun lamavuosien jälkeen rajuin finanssikriisi. Se oli silti vasta lämmittelyä.

Viime vuoden lopussa (2016) maailman velkamäärä oli mittaustavasta ja mittaajasta riippuen arviolta 220 000 miljardia tai jopa 300 000 miljardia dollaria. Tällaisilla luvuilla velkaisuuden suhdeluku oli ainakin 325 prosenttia mutta se saattoi yhtä hyvin jo lähennellä 400:aa prosenttia koko maailman yhden vuoden bkt:n arvosta.

Velkaluvut ja arviot velkataakan kasvusta perustuvat Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n, Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, talousjärjestö OECD:n kokoamiin tilastoihin sekä McKinsey Global Instituten ja Institute of International Finance IIF:n laatimiin tutkimusraportteihin.

Velkaa näyttää kertyneen yli puolitoista kertaa tai jopa yli kaksi kertaa runsaammin kuin viime kriisissä.

Tämä on todennäköisesti kehno enne varsinkin siksi, että velkataakka ei ole kasvanut vain absoluuttisesti vaan myös suhteellisesti. Suhdelukujen paisuminen kertoo, että velkamäärä on kasvanut enemmän kuin velkojen maksamiseen ja muuhun hoitamiseen käytettävissä olevat tulot. Näin velanhoitokyky heikkenee, kun hoidettava velkataakka kasvaa nopeammin kuin talous.

Tuskin tarvitsee olla erityisen synkkä tuomiopäivän profeetta aavistellakseen, että seuraava finanssikriisi saattaa olla taas edeltäjäänsä räyhäkämpi. Se selvinnee, kunhan velkaantuminen vielä jatkuu, ja kunhan korot aikansa kohoavat.

Julkinen velka kasvaa ja yksityinen kutistuu

Maailman suurimmat keskuspankit, kuten Yhdysvaltain Fed, euroalueen EKP, Japanin BoJ ja Kiinan PBoC ovat kahdeksan viime vuoden ajan vuoron perään keksineet uusia kokeellisiakin keinoja ja rahapoliittisia voimatoimia, joilla saada velkavetoinen kasvu viime kriisin jäljiltä taas kunnolla vauhtiin.

Ne ovat painaneet korkonsa läntisessä maailmassa nollaan prosenttiin ja sitäkin alemmas. Kiinakin on laskenut omat korkonsa poikkeuksellisen mataliksi.

Lisäksi ne ovat ruiskuttaneet uunituoretta rahaa tuhansien miljardien dollareiden, eurojen, jenien ja juanien arvosta suoraan finanssijärjestelmän raharattaisiin esimerkiksi velkakirjaostojen ja ilmaisen keskuspankkirahoituksen keinoin.

Velkarahaa onkin ollut yltäkylläisesti tarjolla ja se on lisäksi ollut ilmaista tai miinuskoroilla sananmukaisesti halvempaa kuin ilmaista.

Tätä tilaisuutta ovat käyttäneet hyväkseen erityisesti rikkaan maailman ja Kiinan valtiot ja muu julkinen talous. Ne ovat voineet huoleti ylläpitää ja kasvattaakin budjettiensa alijäämiä, kun tarjolla on ollut käytännössä rajattomasti uutta velkarahaa ilmaiseksi.

Samaan aikaan yksityisen talouden velkaantuminen näyttää pysähtyneen tai jopa keventyneen, kun varsinkin finanssitoimialan oma velkataakka on supistunut. Kotitaloudetkin ovat hieman vähentäneet velkaisuuttaan ja yritykset ovat malttaneet pitää velkarahoituksensa suunnilleen ennallaan.

Maailman viime vuosien railakas velkaantuminen onkin seurausta siitä, että julkinen talous on kautta maailman velkaantunut sitä raskaammin mitä enemmän yksityinen talous on keventänyt omaa velkataakkaansa.

Näin on käynyt, kun valtiot ovat eri tavoin ottaneet vastatakseen yksityisiä velkoja ja lisäksi vastanneet talouskriisiin sallimalla budjettiensa painua alijäämäisiksi.

Keskuspankit ja valtiot onnistuivat rauhoittamaan finanssikriisin talousvaikutukset pelkäksi ”suureksi taantumaksi”. Niiden onnistui estää taantuman repeäminen maailmanlamaksi.

Samalla ne estivät siihen mennessä suurinta velkakuplaa tyhjenemästä, ja saivat kriisitoimiensa sivutuotteena aikaan entistäkin suuremman kuplan.

Keskuspankkien kauhun tasapainoilua

Velkataakan käytännössä mahdottomat mittasuhteet lienevät keskeinen syy, miksi EKP ja muut maailman keskuspankit näkevät paljon vaivaa inflaation kiihdyttämiseksi. Jos ne saisivat inflaation hivutettua pitkäksi aikaa korkotasoa korkeammalle, saisivat kaikki maailman ylivelkaiset valtion ja muutkin velkaiset helpotusta velkojensa hoitamiseen.

Sama velkataakan massiivisuus, rahoitusjärjestelmän haavoittuvuus ja finanssiriskien käsittämätön mittakaava pakottavat keskuspankkeja käymään tuttua kauhun tasapainoiluaan tavallistakin varovaisemmin.

Keskuspankkiireilla on edessään aivan samat vanhat peruspulmat kuin niin monta kertaa aiemmin:

Pitääkö korot ja rahapolitiikan muut säätöruuvit löysällä, vaikka samalla kasvaa riski, että ne ovat liian kauan liian löysällä – ja paisuttavat massiivista velkakuplaa aina vain suuremmaksi ja vaarallisemmaksi?

Vai olisiko sittenkin jo aika nostaa korkoja ja kiristää raharuuveja, vaikka samalla kasvaa riski, että kupla onkin jo liian suuri ja poksahtaa pienimmästäkin kiristyksestä uudeksi kriisiksi?

Yhdysvaltain Fed on jo aloittanut omien rahahanojensa kiristykset, mutta etenkin euroalueen EKP ja Japanin BoJ jatkavat vielä hanat apposen auki kevennysohjelmiaan.

Fed on maailmanlaajuisesti tärkein ja vaikutusvaltaisin keskuspankki, joten sen toimilla on suurin vaikutus finanssimarkkinoiden herkkään mielialaan. Siksi ei ole suuren suuri yllätys, että korot ovat viime kuukausina lakanneet laskemasta ja ennemmin tapailleet uutta suuntaa, joka on ylös.

EKP:n rahapolitiikasta päättävä neuvosto pitää seuraavan kokouksensa tämän viikon torstaina. Se tuskin tohtii vielä nostaa korkoja tai muutoin kiristää rahapolitiikkaa.

Sen sijaan Fed todennäköisesti nostaa omia korkojaan, kun sen kuvernöörit ovat seuraavan kerran koolla ensi viikolla. Se on pieni askel kohti seuraavaa finanssikriisiä.

Jan Hurri

"دنیا دراختیاریک گروه نامریی است"

 دسامبر 20, 2016

هانس یورگن یاکوبس درباره مناسبات قدرت در سرمایه داری جهانی شده
برگردان: آرش برومند

منتشر شده در نگرش

ما معمولن فکر می کنیم که دنیا در اختیار سیاستمداران است که توسط مردم انتخاب می شوند. شاید هم فکر کنیم که متعلق به بانک ها و سرمایه است. من اما معتقدم که جهان متعلق به یک گروه تقریبن نامریی یعنی سرمایه گذاران است که میلیاردها و تریلیون ها وارد بازار می کنند و آن را به طور اساسی دگرگون می سازند؛ گروهی که اطلاعاتی بسیار کم از آن داریم و آن را به هیچوجه نمی بینیم.

توضیح مترجم

آنچه می خوانید مصاحبه کانال دوم تلویزیون آلمان با آقای هانس یورگن یاکوبس در مورد کتاب جدیدش است تحت عنوان «دنیا متعلق به کیست؟». این کتاب 680 صفحه ای، با کمک 20 خبرنگار خارجی «هندلس بلات» و 30 سردبیر موضوعات مختلف این نشریه تهیه شده است. آقای یاکوبس تا ابتدای سال 2016 یکی از دو مدیران اصلی نشریه «هندلس بلات» (نشریه معتبر تجاری آلمان) بوده است. سخنان آقای یاکوبس برای کسانی که نظام سرمایه داری را می شناسند، تازگی ندارد. راه حل ایشان نیز برای مبارزه با سرمایه مالی جهانی شده که به صورت افسار گسیخته دنیا را به کام بحران و آشوب می کشاند نیز، جستجوی راهی است در چارچوب نظام سرمایه داری.

اهمیت این مصاحبه اما در نکته های زیر است:

1. این سخنان از زبان کسی جاری می شود که نه چپگرا است، نه مروج اندیشه های سوسیالیستی و نه مدعی دگرگون ساختن نظام سرمایه داری است.

2. این سخنان نشان ازیک گرایش دارد. چنین به نظر می رسد که درمیان محفل های مربوط به سرمایه داران، گروه هایی درحال شکل گیری اند که از پیامدهای جهانسوز لیبرالیسم نو، که منافع شان را به خطرمی اندازد، هراس دارند. به نظرمی رسد که درآینده باید منتظر شدت گیری انتقادها نسبت به سیاست های نولیبرالی از درون خود محافل سرمایه داری بود.

می توان امیدواربود که چنین پژوهش های روشنگرانه وراهجویانه هر چه بیشتر افزایش یابد و به جنبشی دمکراسی گسترانه، برای محدود کردنِ قدرتی که خارج از کنترلِ عمومیِ قرار دارد، یاری رساند.

***

آقای یاکوبس! جهان متعلق به چه کسانی است؟

درهرحال متعلق به آنهایی نیست که فکرمی کنیم، مال آنها است. ما معمولٲ فکرمی کنیم که دنیا دراختیارسیاستمداران است که توسط مردم انتخاب می شوند. شاید هم فکر کنیم که متعلق به بانک ها و سرمایه است. من اما معتقدم که جهان متعلق به یک گروه تقریبن نامریی یعنی سرمایه گذاران است که میلیاردها و تریلیون ها وارد بازار می کنند و آن را به طور اساسی دگرگون می سازند؛ گروهی که اطلاعاتی بسیار کم از آن داریم و آن را به هیچوجه نمی بینیم.

یعنی چه؟ آیا صحبت از ساختارهایی است که در برابر کنشگرانی که در آلمان و یا کشورهای دیگر در کارند، آشکار نیستند؟

اینها آشکار نیستند، چون این گروه بندی از قِبَلِ عموم و توسط آنها حیات پیدا نمی کند. آنها احتیاط و رازداری را دوست دارند، چون پول بسیار زیادی که متعلق به دیگران است را به حرکت درمی آورند. اینها محل گردآوری سرمایه اند؛ شرکت های مالی بزرگی که پول شان را ازموسسه ها، از افراد ثروتمند، از صندوق های بازنشستگی وصندوق های دولتی دریافت می کنند و این پول را در همه جای دنیا سرمایه گذاری می کنند تا بازده بدست آورند. آنها از قِبَلِ این امر زندگی می کنند که اطلاعاتی در مورد معیارها و رفتارشان ندهند. آنها درکمیته های نظارتی (Aufsichtsrat) موسسه های اقتصادی به هیچوجه حضور ندارند. به همین دلیل اطلاع کمی در مورد آنان داریم.

این به معنای آن است که آنان زندگی خودویژه ای دارند که قابل کنترل نیست ودر آنِ واحد تاثیرونفوذ بسیار زیادی دارد.

تاثیر، واژه خیلی ملایمی دراین مورد است. آنها صاحب قدرت اند. آنها صاحب قدرت واقعی درسیستم اقتصاد جهانی اند، به این دلیل ساده که مبالغ هنگفتی را به کارمی اندازند. برای مثال گروه بندی «مدیریت دارایی ها» (باصطلاح شرکت های Asset management) درمجموع، سالانه مبلغی حدود 80 تریلیون دلارسرمایه گذاری می کنند. این رقم، ثروتِ اداره شده است. هشتاد تریلیون دلار! این مبلغ بیش ازهمه کالاها وخدماتی است که سالانه درکل کره زمین تولید می شود. این آن تناسبی است که منظورنظرما است. آدمی مثل لری فینک (Larry Fink) از شرکت «بِلَک راک» (Blackrock)، بزرگترین شرکت مدیریت دارایی ها از نیویورک، حدود 5 تریلیون دلاردراختیاردارد که وارد بازارمیکند. برای مقایسه، هزینه بودجه آلمان فدرال سالیانه 300 میلیارد یورو است وتولید ناخالص داخلی آلمان درکل خود حدود 3 تریلیون یورواست. پولی که در اختیار آقای فینک است به مراتب بیشتر از ارزش آن چیزی است که در کل آلمان تولید می شود.

این به چه معنا است؟ چه تصوری می توان از آقای فینک داشت؟ او بر چه چیزهایی می تواند تاثیر بگذارد و با پولی که او به بازار می دهد، چه چیزهایی را می تواند هدایت کند؟

همه رییسان موسسه های بزرگ اقتصادی مرتب در نشست های اطلاع رسانی و کنفرانس هایی با این سرمایه گذاران حضور دارند. گفتگوهایی صورت می گیرند که هیچ فرد دیگری در آن حضور ندارد. «بِلَک راک» در هیچ کمیته نظارتی حضور ندارد، به استثنای شرکت «اَپِل». به هر حال این نکته ای رسمی نیست. اینها گفتگوهای غیر رسمی اند. اما در این گفتگوها رییسان کنسرن های بزرگ می بایست کسب امتیاز کنند. آنان می بایست تاثیر خوبی از خود بجای بگذارند. در غیر این صورت پولی در میان نخواهد بود. یا اینکه پول کمتری از این مدیران دارایی های بزرگ دریافت خواهند کرد. او [لری فینک .م] همچنین قدرت خود را بطور مثال به این صورت اعمال می کند که نامه هایی اضطراری برای رییسان کنسرن های بزرگ می فرستد و به نکته های مشخصی اشاره می کند و فهرستی از معیارهای معینی وجود دارد که او می خواهد آنها در موسسه ها اجرا شوند. از جمله این که یک رییس هیات مدیره پس از پایان دوره کاری اش نباید به  کمیته نظارت برود و رییس کمیته نظارت شود. در مورد نمونه بانک آلمان، لری فینک که بزرگترین سهامدار بانک آلمان است، مانع آن شد که جو آکرمان، پس از پایان دوره اش در سال 2012 مستقیمن اداره کمیته کنترل کننده را بدست گیرد. این نفوذ و قدرتی است که مشهود و ملموس نیست. در مورد آن به هیچوجه صحبت نمی شود. اما در حالت های استثنایی مانند مورد آکرمان قابل بررسی و دنبال کردن است.

این نکته اما به این معنی است که اغلب انسان ها به هیچوجه نمی دانند که سرنوشت کشورشان دردست کیست؟

بله! البتّه این نکته را افراد انگشت شماری می دانند. این را هم نمی دانیم که در چه کنسرن هایی این شرکت های مالی سهیم اند. تنها «بِلَک راک» در آلمان توسط 9 صندوق سرمایه گذاری در تقریبن 11% بازار سهام آلمان سهیم است. این سهام ها متعلق به این شرکت است. 11% با 9 صندوق سرمایه گذاری! خیلی ها از این مساله مطلع نیستند.

حال شما کتابی نوشته اید تا این مساله را افشاء کنید. مخاطبان این کتاب چه کسانی هستند؟ آیا برای همه جالب است بدانند که چه چیزی واقعیت اجتماعی شان را تعیین می کند؟ یا اینکه این کتاب برای افرادی که در این محافل در تحرک اند نیز جالب است.

در جریان جهانی شدن، سرمایه هر چه بیشتری در نزد شرکت های کمتری گرد آمده است. این یک بُعد جدیدی از قدرت است. این بنگاه ها به صورت ناشناس عمل می کنند. در پس آنها اما انسان هایی وجود دارند. این شرکت ها همچنین از برنامه های رایانه ای استفاده می کنند و آلگوریتم هایی برای سرمایه گذاری، اما تعیین کنندگان انسان ها هستند. ما فکر کردیم که این نکته را نشان دهیم. ما گفتیم که به این سرمایه بزرگ، که همواره از آنها بعنوان «بازارها» یاد می شود، چهره ای ببخشیم. و اینها افرادی هستند که مسئول اند برای سرمایه گذاری ها. فکر می کنیم که بخش های بزرگی از شهروندان به این موضوع علاقمندند؛ افرادی که به سیاست و اقتصاد علاقه دارند و می خواهند بدانند که چگونه نوسانات در بازار بورس صورت می گیرد و چگونه تصمیم به سرمایه گذاری گرفته می شود. این یک بُعد واقعی است. ما همواره رییسان هیات مدیره ها را می بینیم که در کنفرانس های مطبوعاتی ظاهر می شوند. اما این که آنان در واقع از طرف سرمایه گذاران هدایت می شوند و می بایست خوشایند آنان باشند، چنین بُعدی در برابر دیدمان قرار ندارد.

معمولٲ فکر می کنیم این سیاست است که سرنوشت کشورویا تحول اجتماعی را تعیین می کند. با توجه به آنچه گفته شد، آیا سیاستمداران کنشگرانی مانند عروسک های خیمه شب بازی نیستند؟

حرکت بخش سیاست به کُندی صورت می گیرد و متوجه بازارهای ملی است. البته کنفرانس های بین المللی و تلاش هایی برای هماهنگ سازی وجود دارند. اما در هر حال توجه معطوف به کشور مربوطه است و زمان واکنش نشان دادن خیلی طولانی است. مدت زیادی برای تصمیم گیری لازم است. بازار سرمایه و بازار مالی کاملن فرق دارد. در آنجا تصمیم ها با سرعت نانوثانیه توسط رایانه ها گرفته می شوند. در اینجا تحرک تمام و کمال وجود دارد. تحرک سرمایه حرف اول و آخر جهانی شدن است. بخش سیاست نه موسساتی دارد و نه روش هایی که بتواند حریف چنین تحرکی شود.

آیا انشقاقی که درحال حاضرشاهد آنیم، یعنی فقیران فقیرتروثروتمندان ثروتمندترشوند، به طور فزاینده ای افزایش خواهد یافت؟

تراکم سرمایه در نزد شرکت های مالی بزرگ، در ابعادی که ما حتی تصورش را هم نمی توانیم بکنیم، منجر به تمرکز خواهد شد. تمرکز در بازار کالاها، تمرکز در شرکت ها (شرکت های بزرگ کمتری بر بازارها حاکم خواهند شد). و این منجر به تمرکز ثروت می شود؛ چنان که 1 درصد بالایی جمعیت جهان صاحب بیش از 50 درصد ثروت مالی جهان است. اینها پیامدهایی اجتناب ناپذیرند. این که چگونه با این مساله می شود برخورد کرد، امر حکومت های ملی است و من معتقدم که در برابر این نیروی سرمایه در حال حاضر نیرویی از جانب سیاست قرار ندارد.

منبع:

https://www.zdf.de/kultur/aspekte/hans-juergen-jakobs-im-interview-102.html

Great Moderation sittenkin

Great Moderation on käsite, jolla on kuvattu kehittyneiden maiden taloudellista taivalta 1980-luvun puolivälistä eteenpäin. Leimallista tälle aikakaudelle on ollut suurten makrotaloudellisten heilahtelujen puuttuminen. Käsite liitetään usein Yhdysvaltojen keskuspankin edelliseen puheenjohtajaan Ben Bernankeen, joka vuonna 2004 pitämässään puheessa esitti oikeanlaisen raha­politiikan olleen keskeinen tekijä vakauden aikakauden taustalla.

Ajatus keskuspankkien kaikkivoipaisuudesta taloudellisten heilahtelujen hillitsijänä sai kovan kolauksen vuonna 2009, kun finanssikriisin aallot pyyhkivät yli globaalin talouden. Kävi ilmeiseksi, että tyynen pinnan alla oli kuplinut jo pitkään: rahoitusmarkkinoiden velka- ja varallisuusrakenteet olivat kehittyneet pisteeseen, josta ei ollut enää markkinaehtoista ulospääsyä.

Lopulta mikään ei voinut estää reaalitalouden sukellusta, joka johtui rahoituskanavien tukkeutumisesta, luottolamasta ja sitä seuranneesta investointilamasta. Keskuspankit eivät kuitenkaan jääneet kriisin edessä toimettomiksi, vaan ne alkoivat etsiä uudenlaisia keinoja rahoitusmarkkinoiden ja reaalitalouden vakautta­miseksi.

Kun vuoden 2009 jälkeen finanssipoliittiseen elvytykseen alettiin jälleen suhtautua epäluuloisesti, rahapolitiikalle syntyi uusi näytön paikka. Negatiiviset korot, valtavat arvopapereiden osto-ohjelmat ja keskuspankkiirien roh­keat lupaukset ”hoitaa homma” nousivat keskus­pankkien uusiksi aseiksi talouden vakauttamisessa ja kasvun maanittelussa.

Vaikka lähtötilanne oli erittäin haastava, keskuspankkien kamppailua voidaan nyt pitää tuloksekkaana. Kehittyneissä talouksissa on saavutettu tila, jossa talous kasvaa kituliaasti, työttömyys vähenee hitaasti ja jossa rahoitusmarkkinoiden kehitys näyttää vakaalta.

Käytännössä tilanne on saavutettu siten, että keskuspankit ovat pumpanneet markkinoille niin paljon likviditeettiä, että edes vakavat poliittiset kriisit eivät ole saaneet merkittäviä heilahteluja aikaan rahoitusmarkkinoilla. Kun elvyttävää finanssipolitiikkaa ei ole harjoitettu, reaalitaloudessa ei ole syntynyt ylikuumentumista.

Jos niin uhkaisi käydä, keskuspankit voisivat kiristää rahapolitiikkaansa ja lisätä sitä kautta rahoitusmarkkinoiden epävarmuutta, mikä puolestaan hillitsisi yksityisiä reaalitaloudellisia investointeja. Uudet kriisit taas ratkaistaisiin likviditeettiä lisäämällä.

Finanssikriisi on opettanut keskuspankeille uusia temppuja, joilla ne pystyvät nyt aidosti vakauttamaan talouden ja torjumaan rahoituskriisit. Keskuspankkien tuoma Great Moderation on sittenkin täällä.

Jussi Ahokas

Blogi: näinköhän! 

(Ja näin vapaa markkinatalous toimii, vai toimiiko?!)

Markkinoiden Trump-hype on lyhytnäköistä – Romahduksesta uhkaa tulla tuhoisa, kun todellisuus valkenee

Trump sai osakemarkkinat nousemaan – vaikka todellisuudessa hänen politiikkansa on vähänkin pidemmällä aikavälillä talouden etujen vastaista.

Julkaistu: 1.2. 2:00

Markkinoiden reaktiot isoihin poliittisiin mullistuksiin ovat olleet viime aikoina yllättäviä. Britannian päätös jättää EU käänsi osakekursseja alaspäin – mutta vain hetken. Kohta suunta oli ylöspäin. Näin kävi, vaikka brexitin vaikutus Britannian taloudelle ja monille yrityksille on kielteinen.

Kun pääministeri Theresa May kertoi, että maa suuntaa täydelliseen eroon ja haluaa jättää myös sisämarkkinat, kurssit nousivat. Tarkkasilmäiset tosin väittivät, että kurssi nousi juuri silloin, kun May puheessaan mainitsi parlamentin vielä voivan vaikuttaa päätöksen sisältöön.

Kummia kuuluu myös Yhdysvalloista. Kun presidentti Donald Trump vahvisti, että muuri todellakin rakennetaan Meksikon ja Yhdysvaltojen välille, rakennusfirmojen ja rakentamisen tarvikkeita valmistavien kurssit nousivat. Sementtiä, terästä ja rautaa myyvien kurssit kohosivat, kun Trump oli aiemmin sattunut mainitsemaan muurin rakennusaineista teräsbetonin, harjateräksen ja teräksen.

Muutkin Trumpin puheet elvytyksestä ja kotimaisen tuotannon suosimisesta ovat kohottaneet osakkeiden hintoja. Ympäri maailmaa ihan luotettavatkin tutkimusyhtiöt ja keskuspankit ovat tulkinneet, että maailmantalouden kasvu saa nyt uutta vauhtia.

Reaktiot ovat periaatteessa ymmärrettäviä. Jos jossain avautuu jonkin alan toimijalle valtavat uudet markkinat, toimijaa kannattaa omistaa.

Osakemarkkinoiden reaktioissa on samalla jotakin hyvin kummallista – ­ehkä naiiviakin. Entä jos Trump olisi kertonut, että muuri tehdään nikkelistä ja sinkistä? Viime päivien reaktioista päätellen Talvivaarasta olisi tullut kurssiraketti. Osakemarkkinoiden reaktiot saavat epäilemään väitteitä, joiden mukaan markkinat ovat parhaita voimia, kun rahaa tulee ohjata sinne missä sille on paras pesäpaikka.

Samoin epäilyjä herättävät talouden tulkkien näkemykset, joiden mukaan Trump pystyy pelkillä elvytyspuheillaan muuttamaan maailmantalouden kasvuprosentteja. Maanantaina Japanin keskuspankki arvioi, että Japanin talouden kasvuvauhti kiihtyy Trumpin talouspolitiikan seurauksena.

Keskuspankin 1,4 prosentin kasvuarvio ylittää ikääntyvän ja ikääntymisvastuilla raskautetun talouden pitkän aikavälin trendin. Pääsyy tähän optimismiin on, että ­Trumpin talouspolitiikka nostaa dollaria suhteessa jeniin.

Trumpin puheista tehtyjä maailmantalouden kasvuarvioita ja osakekurssien ­reaktioita yhdistää se, että ne on tehty katsomalla aivan liian läheltä. Kun Trumpin talouspolitiikkaa katsoo kauempaa ja kauemmas, kuva muuttuu. Hänen johdollaan taloutta umpioidaan. Yhdysvaltojen talouskasvu on hyötynyt vapaakaupasta, jota Trump nyt purkaa. Elvytys muureja rakentamalla on kasvun kannalta järjetöntä elvytystä. Elvytys jouduttaisiin tekemään täystyöllisyyden maassa, mikä potkaisisi inflaation vauhtiin. Velkaantunut maa joutuisi velkaelvytyksen tielle.

Trumpin talouspolitiikka on pitkällä aikavälillä maailmantalouden ja osakemarkkinoiden kannalta tuhoisaa politiikkaa. Se ei ruoki kasvua vaan kauppasotia. Japania halpa jeni ei auttaisi, jos Japanin talouden kannalta äärimmäisen tärkeät osapuolet – ­Kiina ja Yhdysvallat – ajautuisivat törmäyskurssille.

Jonakin hetkenä markkinoiden hype katoaa ja talouden koko kuva paljastuu. Kurssireaktiot voivat silloin olla rajuja. Markkinoilla havaitsee jo heräämisen värähdyksiä

Helsingin Sanomien pääkirjoitus

مارکس دردست نوشته های پاریس بیگانگی کاررا درمناسبات تولیدی سرمایه داری درچند بعُد توضیح میدهد:
 

نخست بیگانگی ازمحصول کار:

دراین بیگانگی هرچه کارگرثروت بیشتری تولید میکند ومحصولاتش قدرت ومقداربیشتری پیدا میکند، فقیرترمیشود. هرچه کارگرکالای بیشتری می آفریند، خود به کالای ارزانتری تبدیل میشود ومحصول کارچون چیزی بیگانه ومستقل ازکارگرقدعلم میکند. کارگرهرچه بیشتر اشیاء تولید میکند، کمترصاحب آن میشود وبیشترزیرنفوذ محصول کارخود یعنی سرمایه قرار میگیرد. سرمایه یعنی کارمرده برکارگریعنی کارزنده فرمان میراند. رابطه کارگربا محصول کارش، رابطه با شی بیگانه است. هرچه کارگرازخودش بیشتر مایه میگذارد، جهان اشیاء بیگانه ای که می آفریند، قدرتمند ترمیگردد وزندگی درونی اش تهی ترمیشود واشیای کمتری از آن او میشود. کارگرزندگی اش را وقف تولید شی میکند، اما کارش وزندگی اش دیگرنه به اوکه به شی تعلق میگیرد. ازاینروهرچه فعالیتش گسترده ترمیشود، اشیای کمتری نصیبش می گردد. محصول کاراونه به خود اوکه به سرمایه دارمیرسد که دربازاربه فروش می رساند. بدین ترتیب کالایی که کارگر تولید می کند ازاو بیگانه می شود.

دوم بیگانگی ازفرآیند عمل تولید:

کارگرحین کارکردن نه تنها خود را به اثبات نمی رساند، بلکه خود را نفی میکند. بجای خرسندی، احساس رنج میکند. نه تنها انرژی جسمانی وذهنی اش آزادانه رشد نمیکند، بلکه جسم خود را فرسوده وذهن خود را زایل میکند. کارگرفقط زمانیکه خارج ازمحیط کاراست خویشتن خود را درمی یابد وزمانیکه درمحیط کاراست خارج ازخویشتن است. هنگامی آسایش دارد که کارنمیکند وهنگامی که کار میکند، احساس آسایش ندارد. چون کارش ازسراختیار نیست، بلکه به اوتحمیل شده است وازسر تأمین معیشت است که کارمیکند، کاری که کارگررا قربانی کرده وبه تباهی کشانده است. کاراوخود جوش نیست بلکه از دست دادن خویشتن است. پس کارکارگر، فعالیتی مشقت بار، قدرتی تضعیف کننده وآفرینشی عقیم کننده است که انرژی کارگررا به ضد خود تبدیل می کند. کارگردرخط تولید، کاریکنواخت وملال آورانجام میدهد و ارتباطش با فرایند کل تولید بیگانه میشود وماشین حکم میکند که چه کاری انجام دهد. کارگر درخدمت ماشین وخط تولید سرمایه دارقرارمیگیرد وکاربرایش عملی لذت بخش واز روی رضایت نیست.

 سوم بیگانگی ازسرشت خویش:

کارگران درجامعه ی سرمایه داری، با کاربیگانه ازوجود نوعی وسرشت جهان شمول انسانی خود که همانا آفرینش فعال، آزادانه وآگاهانه است ، دورمی شوند، زندگی تولیدی وعمل نوع انسان بجای آن که حیات آفرین باشد وکارگرخود را به عنوان موجودی نوعی به اثبات برساند، ویژگی معنوی خود را از دست داده و وی را به وجودی بیگانه ازخود تبدیل میکند وآدمی از ذات معنوی اش، ازکالبد ش وازطبیعت اش بیگانه می گردد. نتیجه این وضعیت، توده ای از مردم ناتوان است که ازخصایص جهان شمول خویش آگاه نیستند ونمی توانند آنرا بکارگیرند. توده ای ازخود بیگانه، بیگانه از وجود نوعی خویش.

چهارم بیگانگی آدمی از آدمی:

انسانها اساساً نیازوتمایل دارند که بطورمشترک کار کنند تا آنچه را که لازم دارند بطوردسته جمعی تولید کرده وبمصرف برسانند. اما کارگران درجامعه سرمایه داری تمایل به همکاری شان دچاراختلال می شود. آنها مجبورند درکنارهم اما جدای ازهم برای سرمایه دارتولید کنند. ماهیت تکنولوژی وبه کارگیری روش های بهره وری از سوی سرمایه دار، بین کارگران جدایی می اندازد. بعلاوه کارگران اغلب ناگریزند برای دریافت پول وپاداش بیشتربا یکدیگررقابت کنند، تا رضایت سرمایه داررا بیشترجلب کنند. نتیجه آن که بین کارگران اغلب خصومت ودشمنی درجریان است. این انزوا وخصومت بین کارگران بیگانگی آدمی ازآدمی درنظم سرمایه داری است.