Kommentti: Raharuuvien kiristäminen ei tepsi kauppasodassa Yhdysvaltoja vastaan 

Jan Hurri

28.03.2018

---

Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on rahamääräisesti maailman suurin, ja sattumoisin myös Yhdysvaltain liittovaltion ja muun julkisen talouden velka on maailman suurin. Nämä tuplavajeet on helppo tulkita heikkouden merkeiksi, mutta kauppasodassa ne ovat vahvuuksia.

Kansainvälisen tavarakaupan nokittelussa Yhdysvallat on niskan päällä, ja todennäköisesti se häviää kauppasodan melskeissä vähemmän kuin sen kanssa voimakkaasti ylijäämäistä kauppaa käyvät muut suuret taloudet, kuten Kiina, Saksa ja Japani.

Lievästi pelkistäen Yhdysvaltain vahvuus kauppasodassa perustuu siihen, että maan talous kuluttaa enemmän tavaraa kuin tuottaa, ja että juuri tuosta ”ylikulutuksesta” syntyvä kauppa- ja vaihtotaseen vaje on Kiinan, Saksan ja Japanin vientivetoisille talouksille tärkein kysynnän lähde oman maan ulkopuolella. Siksi Yhdysvaltain talous on myös näiden vientijättien tärkein vaihtotaseiden ylijäämien lähde.

Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle. Mutta riitapukareista se aiheuttaa vähiten ja helpoimpia ongelmia alijäämäiselle Yhdysvalloille ja eniten ja vaikeimpia ongelmia ylijäämäisille Kiinalle, Saksalle ja Japanille.

Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle.

Ylijäämäistä ulkomaankauppaa käyvät maat ja niiden vientiteollisuus tarvitsevat paljon kipeämmin Yhdysvaltain kysyntää kuin tämä tarvitsee ulkomailla valmistettua tavaraa. Kaupan tyrehtyminen synnyttäisi Kiinaan, Saksaan ja Japaniin ensin tappioita ja heti perään työttömyyttä mutta Yhdysvaltoihin ennen pitkää jopa uusia työpaikkoja.

Ehkä hieman yllättäen näiden kauppamahtien nokitusjärjestys on Yhdysvaltain eduksi myös maiden kansainvälisen rahoitusaseman perusteella.

Erittäin suuri osa Yhdysvaltain liittovaltion velkarahoituksesta on peräisin ulkomaisilta rahoittajilta. Tämä käy ilmi maan keskuspankin Fedin ja maan talousministeriön julkaisemista tilastoista, joiden perusteella huomattavan suuri osa liittovaltion liikkeeseen laskemista velkakirjoista on ulkomaisten rahoittajien hallussa.

Velkatilastojen perusteella Kiinan keskuspankki ja maan muut valtiolliset sijoituslaitokset ovat yhdessä Yhdysvaltain liittovaltion suurin ulkomainen rahoittaja. Kiinalla on maailman suurin, yli kolmen tuhannen miljardin dollarin veroinen, valuuttavaranto, josta suurin osa on kiinni juuri Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoissa.

Vaistonvaraisen ja hyvin yleisen tulkinnan mukaan maiden välinen varsin toispuolinen rahoitussuhde nostaa Kiinan ainakin rahavirtojen ohjailijana niskan päälle ja jättää velkaisen Yhdysvallat altavastaajaksi.

Yhdysvaltain liittovaltio ei tarvitse Kiinan rahoitusta

Yleinen päättely kulkee suunnilleen sitä rataa, että Kiina voi helposti painostaa tai jopa vahingoittaa Yhdysvaltoja kiristämällä rahahanojaan. Tällaisen päättelyn mukaan Yhdysvaltain velkainen liittovaltio ajautuu rahoitusvaikeuksiin tai jopa -kriisiin, jos Kiina lakkaa ostamasta sen velkakirjoja tai ryhtyy jopa myymään ennestään hallussaan pitämiään velkakirjoja.

Kauhukuvissa Kiinan velkakirjaboikotti tempaisi Yhdysvaltain korot nousuun ja aiheuttaisi häiriöitä liittovaltion rahoitushuoltoon sekä sysäisi dollarin laskuun valuuttamarkkinoilla. Noin alkajaisiksi.

Tällainen vaistonvarainen tulkinta on kuitenkin pääosin pielessä, ja todellisuudessa myös rahavirrat kävisivät kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.

Yhdysvaltain liittovaltion velkaisuus ja yhä uusista julkisen talouden alijäämistä syntyvä alituinen rahoitustarve ovat toki tosiasioita, mutta kauppasodan voimasuhteisiin vaikuttavat enemmän muut asiat.

Yhdysvaltain julkisen talouden rahoitus perustuu kokonaisuudessaan dollareihin, joita maan oma keskuspankki Fed tuottaa yksinoikeudella. Ellei Kiina tai kukaan muukaan ulkopuolinen halua ostaa liittovaltion velkakirjoja, Fed voi milloin tahansa tuottaa kylliksi uusia dollareita ostaakseen ne vaikka kaikki parempaan talteen.

Todellisuudessa myös rahavirrat kävisivät kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.

Toki Yhdysvaltainkin julkinen talous voi ajautua monenlaisiin vaikeuksiin ja kommelluksiin, mutta se ei voi ajautua vararikkoon rahan loppumisen takia.

Kiinalla niin kuin myös Saksalla ja Japanilla sen sijaan on alituinen ja kaiken lisäksi pakottava tarve sijoittaa vaihtotaseidensa ylijäämistä kertyviä vientitulojaan oman maan rajojen ulkopuolelle. Ja sattumoisin noita rahavirtoja vetää magneetin tavoin aivan sama määränpää kuin tavaravirtoja: Yhdysvallat.

Ylimääräiset säästöt hakeutuvat Yhdysvaltoihin

Kiinasta, Saksasta ja Japanista maailmalle virtaavat rahavirrat hakeutuvat eri reittejä Yhdysvaltain finanssimarkkinoille monesta eri syystä. Osa syistä on talouspolitiikan ja osa taas yksityisten taloustoimijoiden valintoja.

Kiinan talousviranomaiset ostavat dollareita ja sijoittavat niitä Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoihin esimerkiksi siksi, että näin ne estävät maan omaa valuuttaa juania liiaksi vahvistumasta suhteessa dollariin. Tällä ne pitävät maiden välisiä hintasuhteita Kiinalle edullisina. Saksa saa vastaavaa etua käyttämällä esimerkiksi Kreikan kanssa yhteistä euroa.

Ylijäämämaista virtaa yksityistäkin pääomaa maailmalle esimerkiksi kotimaisten investointikohteiden puutteen ja huomattavan suurten korkoerojen takia. Saksan ja Japanin korot ovat nollan tuntumassa mutta Yhdysvaltain korot ovat parin prosentin tuntumassa, joten pääomaa virtaa lisätuottojen perässä Yhdysvaltoihin.

Vaihtotaseen ylijäämä kertoo, että Kiina, Saksa ja Japani tuottavat enemmän tavaraa ja palveluita kuin niillä on omia tarpeita. Saman ilmiön toinen puoli on vientituloina maahan kertyvien säästöjen ylijäämä, niitäkin kertyy enemmän kuin omasta maasta löytyy tarpeita.

Nämä ”ylisäästöt” on pakko viedä maasta. Mikä noiden rahavirtojen ensisijainen kohde onkaan, päätyy niistä suurin osa lopulta maailman suurimman vaihtotaseen alijäämän tilkkeeksi. Yhdysvaltoihin.

Aivan samoin kuin tavaravirroissa, ylijäämien sijoittaminen on ylijäämämaille tärkeämpää kuin niiden vastaanottaminen on Yhdysvalloille.

Kiinan, Saksan ja Japanin on pakko viedä ”liiat” säästöt ulkomaille, mutta Yhdysvalloilla ei ole samanlaista välttämätöntä pakkoa vastaanottaa ulkomaista pääomaa kuin vaihtotaseensa alijäämän rahoittamiseksi. Jos vaihtotaseen alijäämä supistuu tai katoaa kauppasodan tai jonkin muun tapahtumasarjan vaikutuksista, supistuu tai katoaa samaa tahtia Yhdysvaltain tarve saada ulkomaista rahoitusta.

Sen sijaan Yhdysvallat ei tarvitse nyt eikä kauppasodan kenties kärjistyttyä yhtäkään killinkiä ulkomaista pääomaa liittovaltion alijäämän rahoittamiseksi. Siksi raharuuvien kiristäminen on tässä kauppasodassa tehoton ase Yhdysvaltoja vastaan.

Michael Moore - Capitalism: A Love Story (suomenkielinen tekstitys)

Capitalism: A Love Story on Michael Mooren dokumenttielokuva. Se tarkastelee vuosien 2007–2009 finanssikriisiä, Bushin hallinnon vaihtumista Obaman hallintoon sekä yhdysvaltalaista elvytyspolitiikkaa. Vapaan markkinatalouden ja kapitalismin riemua

Tampereen kommuuni - muistellaan historiaa

Tampereella keskustellaan pormestarimallista ja suorasta kansanvaalista. Kaupungin historiasta löytyy malliesimerkki suorasta kansanvallasta.
Yrjö Sirola oli vuonna 1905 Kansan Lehden toimittajana ja piti Tampereen työväentalolla luentosarjaa vallankumousten historiasta. Pariisin kommuunin historia kiinnosti erityisesti kuulijoita. Yhtäkkiä tulivatkin omat vallankumousajat.
Yrjö Sirola kertoo Moskovan entisessä puoluearkistossa säilytetyissä muistelmissaan: ”Eräänä päivänä lokakuussa 1905 marssimme kaupungintalolle, astuimme sen torille antavalle parvekkeelle, jonka reunat koristimme punalipuilla – aivan niin kuin olimme kuvista nähneet Pariisin kommuunia julistettaessa tehdyn.”
Pariisin kommuunin historia innosti tamperelaisia työläisiä. Oli hyvä idea mennä kaupungintalolle. Siten he ottivat kaupungin haltuunsa. Perustettiin punakaarti järjestystä ylläpitämään. Se oli sitten Pariisin kommuunin ensimmäinen työläisten aseellinen taistelujärjestö.
Mielialat kiihtyivät. Järjestettiin mielenosoituksia. Valittiin suurlakkokomitea, josta tuli kaupunginhallitus viikon päiviksi. Seuraavana aamuna päätettiin suurlakkoon ryhtymisestä torikokouksessa, jossa vain yksi ääni nousi vastaan. Alas-huuto oli niin voimakas, että mies pyörtyi. Perustuslaillisten rivimiehet päättivät yhtyä työväen vaatimuksiin.
Englannin konsuli pyysi Tampereella valtaa pitäneeltä suurlakkokomitealta kaupungista poistumislupaa. Yrjö Sirola ulkoasiankomissaarina sellaisen lapun hänelle kirjoittikin.

Tampereella julkaistiin Yrjö Mäkelinin kirjoittama ”Punainen manifesti”. Se oli vallankumouksellinen julistus, jossa vaadittiin väliaikaisen hallituksen valitsemista avoimella äänestyksellä ja perustavan kansalliskokouksen koolle kutsumista. Siinä esitettiin ajatus Suomen eroamisesta Venäjästä. Julistus hyväksyttiin Helsingissä, Viipurissa ja muissa Suomen kaupungeissa.
Joulukuussa 1905 bolshevikit – Lenin, Stalin ja kumppanit – tulivat Tampereelle pitämään salaista konferenssiaan tamperelaisten työläisten suojelemina.
Poliittinen innostus valtasi Tampereelle tulleet venäläiset sosialistit. Leninin puoliso Krupskaja on muistellut Tampereen tunnelmia vuonna 1905:
"Joulukuun puolivälissä pidettiin Tampereen konferenssi. On valitettavaa, etteivät konferenssin pöytäkirjat ole säilyneet. Millainen innostus vallitsikaan! Vallankumous oli silloin kuumimmillaan, jokainen toveri oli suuren innostuksen vallassa, kaikki olivat valmiit taisteluun. Väliajoilla opeteltiin ampumaan. Yhtenä iltana olimme suomalaisten joukkokokouksessa, joka pidettiin soihtujen valossa, ja kokouksen juhlavuus vastasi täydellisesti edustajien mielialaa. Tuskinpa konferenssin yksikään edustaja on voinut unohtaa sitä..."
Tampereella vietetty joulunseutu vuonna 1905 jätti jälkensä myös bolshevikkien kansallisuuspolitiikkaan. Lenin lupasi suomalaisille toimia Suomen kysymyksessä suomalaisten tahdon mukaisesti, kun hänen johtamansa puolue pääsee Venäjällä valtaan. Bolshevikkihallituksen ensimmäinen kansainvälinen asiakirja oli Suomen itsenäisyyden tunnustaminen.

Rooman tuhon kaltainen katastrofi voi toistua, kun väestönkasvu lakkaa (!!!???)

Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg haluaa yhteiskuntatieteen nyt miettivän tilannetta, jossa talous ei enää kasva.

Julkaistu: 9.7. 2017

Kaikkihan sen tietävät: tärkein syy Rooman tuhoon oli: ______.

Niin, mikä? Taudit? Lyijyputket? Verotus? Barbaarit? Homoseksuaalisuus? Huonot johtajat? Tyhmät maanviljelijät?

Kirjallisuudessa on esitetty yli 700 eri selittävää tekijää Rooman imperiumin romahdukselle, toinen toistaan mielikuvituksellisempia. Jotkut selitykset kertovat enemmän esittäjästään kuin itse Roomasta.

”Rooma on narratiivinen arsenaali. Sitä käytetään eri aikoina eri asioiden perustelemiseen. Sitä ovat käyttäneet fasistit ja marxistit. Yleensä analyysit ovat olleet melko epähistoriallisia”, sanoo Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg.

Aihepiirin klassikko on Edward Gibbonin kirja Rooman tuhosta 1700-luvun lopulta. Se asetti imperiumin lopullisen hajoamisen hetkeksi vuoden 476, kun germaanit syöksivät Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen vallasta. Gibbonin syyttävä sormi osoitti erityisesti moraalikatoa kohti.

Lambergin kiinnostuksen aiheen tutkimiseen herätti erityisesti Bryan Ward-Perkinsin kirja vuodelta 2005. Se esitti veropohjan rapautumisen merkityksen poliittisen epävakauden aiheuttajana.

Nykymaailma voi oppia Rooman tuhosta paljon, Lamberg sanoo. Hän on avustajiensa kanssa kirjoittanut Rooman tuhoon johtaneesta kehityskulusta artikkelin, joka esitellään elokuussa Atlantassa Academy of Management -konferenssissa. Siellä se on ehdolla parhaaksi kansainväliseksi tutkimuspaperiksi.

Imperiumin yli 200 vuotta kestänyt alamäki heijastaa ison talousjärjestelmän romahtamista, ja ajatuskulkuna se on relevantti mille tahansa yhteiskunnalle koska vain, Lamberg sanoo.

Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä.

Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.

Rooman viimeisten vuosisatojen aikana ihmisiä siirtyi kaupungeista maaseudulle. Kaupankäynti siirtyi isoista kaupungeista entistä omavaraisempiin kartanoihin ja luostareihin, joista tuli taloudellisen toiminnan keskipisteitä – mutta vain alueellisia sellaisia.

Rajat ja alueet ylittävää vaihdantaa oli vähemmän.

Kaupan mukana yhteydet ja sosiaalinen yhteisyys alueiden välillä heikkenivät. Yhteiset pelisäännöt ja varsinkin niiden toimeenpano rapautuivat. Reuna-alueet ja niiden johtajat muodostivat omat pelisääntönsä, ja vallananastajat näkivät mahdollisuutensa.

Rooman hajoaminen näyttikin hyvin erilaiselta valtakunnan ytimissä kuin sen reuna-alueilla. Britanniassa katsottiin Rooman menettäneen uskottavuutensa, Roomassa puolestaan nähtiin reuna-alueiden tippuvan pala palalta pois.

”Britanniassa eliitillä oli vaikeuksia uskoa Rooman asiaan. Kyse on myös opportunismista. On paljon tutkimusta nykyisen Ranskan alueelta siitä, että sikäläinen eliitti kääntyy myös valloittajien eliitiksi.”

Suoraa vertausta vaikkapa EU-kritiikkiin tai Neuvostoliiton hajoamiseen ei tässä yhteydessä kannata heittää, Lamberg huomauttaa.

”Euroopan unioni on 70-vuotiaana ajanjaksollisesti vasta vähän pidempi kuin keskimääräinen vallananastajakeisarin kausi Rooman imperiumissa. Se on aika lyhyt ajanjakso.”

Lambergin tutkimus on sukua turkkilais-yhdysvaltalaisen taloustieteilijä Daron Acemoğlun työlle, joka käsittelee instituutioiden merkitystä kansakuntien rakentajana. Sen mukaan säännöistä syntyy luottamusta, ja luottamuksesta talouskasvua.

”Acemoğlu ja hänen kollegansa lähtevät siitä, että talouskasvu edellyttää tietynlaisia pelisääntöjä ja sitä, että sääntöihin voi luottaa. Kasvu palautuu tietynlaisiin luottamussuhteisiin. Ethän sinä tee verkkokaupassa ostosta, jos et voi luottaa siihen, että saat tavaran.”

Lamberg ja hänen ryhmänsä katsoivat kehitystä peilikuvana.

”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rapautumaan.”

Mitä tästä sitten voi oppia?

On myönnettävä se, että romahdusta eivät aikalaiset havaitse. Nykyisen Zürichin tai Unkarin alueella Rooman viimeisinä vuosisatoina 50-vuotiaaksi varttunut ihminen ei havainnut kummoisia muutoksia elämänsä aikana. Kyse ei varsinaisesti ollut yksittäisen henkilön näkökulmasta tragediasta.

Kuitenkin hieman pidemmällä aikavälillä katsottuna kyseiset alueet autioituivat täysin.

”Meille oli hätkähdyttävintä ymmärtää se, että talouden alamäki oli järkyttävän dramaattinen. Palattiin pronssikauden tasolle 50–100 vuodessa.”

Taantumus näkyi esimerkiksi huonoina taloina. Rakennustaito ei periytynyt sukupolvelta toiselle. Jos teknologisesta osaamisesta ei pidetä huolta, se huononee – eikä vain pikkuhiljaa, vaan se romahtaa, Lamberg sanoo.

Rooman imperiumi oli teknologisesti melko jähmeä. Siellä ei tapahtunut suuria läpimurtoja, jotka olisivat parantaneet tehokkuutta.

Siksi se on hyvä tutkimuskohde, Lamberg sanoo. Suuren osan historiaa talouden kasvu on syntynyt juuri ihmisten määrän kasvusta. Tuottavuusloikkia ei voi syntyä jatkuvasti.

”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa.”

Maailman väestön on ennakoitu kasvavan yhdeksään miljardiin asti, minkä jälkeen se pikkuhiljaa vähenee.

”Noin 50 vuoden päästä olemme tilanteessa, jossa väestö on kääntynyt laskuun. Mistä tulee talouskasvu, jos kuluttajia on vähemmän? Jos ei ole talouskasvua, mitä sitten tapahtuu?”

Ensimmäinen nykypäivän suuren mittakaavan koealusta tilanteesta on Japani. Sen väkiluku on laskenut tämän vuosikymmenen. Nyt maassa on 127 miljoonaa asukasta, mutta 50 vuodessa väkiluku vajonnee alle 90 miljoonan.

Strategista johtamista opettaessaan Lamberg on huomannut, että käytännössä kaikki teoriat ja mallit lähtevät kasvun logiikasta.

”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

Yhteiskuntatieteen suuri haaste on kehittää teoria siitä, miten ymmärtää ja johtaa yhteiskuntia, jotka eivät kasva.

Historian valossa kasvun loppu johtaa nimittäin dramaattisiin seurauksiin.

”Historialliset esimerkit viittaavat siihen, että talouskasvun loppu on hyvin väkivaltainen. Siis aito romahdus, myös tiedoissa ja taidoissa.”

Se vaikuttaa yhteiskunnan joka sektoriin, ei vain talouteen.

”Kasvun loppu heijastuu kulttuuriin ja tiedon arkistoimiseen saakka. Se on pelottavin juttu Roomassa. Siellä menetettiin hallinta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. 

VÄESTÖN VÄHENEMINEN JOHTI PIKKUHILJAA ROOMAN HAJOAMISEEN

Kuka?

Juha-Antti Lamberg

  Taloushistorian ja strategian professori Jyväskylän yliopistossa.

 Syntynyt Jyväskylässä vuonna 1968.

 Valmistunut filosofian tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1999.

 Työskennellyt aiemmin tuotantotalouden professorina Teknillisessä korkeakoulussa (TKK).

 Lambergin sekä Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettavien Nooa Nykäsen ja Jarmo Taskisen tutkimuspaperi Economic Collapses and Deinstitutionalization: Evidence and Theory from the Fall of Rome on ehdolla parhaaksi kansainväliseksi paperiksi Academy of Management -konferenssissa Atlantassa elokuussa.

Marx, lama ja voiton suhdeluvun laskutendenssi

4.04.2017

Oskari Jokinen

Kirjottaja on historian pääaineopiskelija.

"1930-luvun lamassa ja 2000-luvun talouskriisissä vellottiin ja on vellottu vuosikaudet ilman, että markkinat ovat korjanneet itseään. Niin 1930-luvulla kuin 2000-luvun talouskriisissä on tarvittu valtion interventiota. 1930-luvun Yhdysvalloissa oli interventio New Deal ja myöhemmin sotakeynesiläisyys, 2000-luvulla taas talouskuri."
Alustus!

 Vuonna 2007 Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilta alkanutta finanssikriisiä on pidetty suurena tappiona uusklassisen taloustieteen arvovallalle. Tulevaisuudessa ehkä ikoniseksi muodostuva osoitus tästä on tarina Iso-Britannian kuningatar Elisabet II:n vierailusta London School of Economicsissa marraskuussa vuonna 2008, kun kriisi oli kuumimmillaan. Kuningatar tiedusteli arvovaltaisilta taloustieteilijöiltä, miten he eivät onnistuneet aavistamaan niin vakavaa kriisiä. Vastaus oli yksinkertaisesti, ettei valtavirtainen taloustiede kaikessa viisaudessaan pitänyt kriisiä edes mahdollisena. (Roberts 2016, 1.)
Tosiaan, miten 1970-luvulta lähtien vallalla ollut uusklassinen talousdoktriini ei onnistunut aavistamaan jotain, mikä jälkikäteen tuntuu täysin itsestäänselvältä? Täysin kirkkaalta taivaalta finanssikriisin salama ei voinut iskeä. Myös uusklassisen taloustieteen aiemmin haastanut keynesiläisyys nousi finanssispekulaation tuhojen takia Wall Streetin pörssiromahduksessa vuonna 1929. Vapaa markkinatalous osoitti jo tuolloin riskialttiutensa.
Kriisiä on pyritty analysoimaan jälkikäteen myös uusklassisessa taloustieteessä. Useimmiten tulokseksi on saatu, että kriisin todennäköisyys oli niin pieni, että se oli lähes sattumaa (Blyth 2013, 31). Uusklassisen talousopin moittiminen ”voodoo-taloustieteeksi” (Roberts 2016, 2) ei välttämättä ole kaukaa haettua, jos sen saavutukset vuoden 1929 lamasta nykypäivään ovat kaksi historiallisen suurta talouslamaa ja lukuisia pienempiä niiden välissä samalla, kun tämä oppi piti niitä mahdottomina.
Kaikille teoriaperinteille talouslamat eivät kuitenkaan tule yllätyksinä. Karl Marx kirjoitti aiheesta jo 1800-luvulla. Vahvasti empiriaan itsensä perustavalla marxilaisella teorialla on terävä sanottavansa toistuvista laskusuhdanteista (Roberts 2016, 3). Uusklassisten talousmallien ennustuskyvystä kielii taas jotain olennaista poliittisen taloustieteilijän Mark Blythin tekemä rinnastus pankkien riskinhallintamenetelmien ja venäläisen ruletin välillä. Pankkien menneisiin tapahtumiin perustuvat menetelmät ovat Blythin mukaan kuin venäläisen ruletin pelaaja, joka uskoo selviämismahdollisuuksiensa nousevan jokaisella liipaisimen painalluksella, mikäli iskuri on lyönyt tyhjää (Blyth 2013, 36).

Finanssikriisistä valtionvelan kriisiin

Miksi kansainvälisten rahoituslaitosten finanssispekulaatiosta alkanut kriisi muistetaan nykyään lähinnä valtioiden painina julkista velkaa vastaan? Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilta alkunsa saanut finanssikriisi muuttui pian valtionvelkakriisiksi, kun riskialttiit pankit pelastettiin valtion tuella Yhdysvalloissa ja Euroopassakin.
Kun valtionvelka on tuotu kriisin keskiöön, on myös luonnollista, että ulospääsyksi tarjotaan menoleikkauksia, joilla velkaa voidaan pienentää. Tällaista politiikkaa kutsutaan talouskuriksi. Tarkemmin talouskuri tarkoittaa finanssipolitiikkaa, jolla pyritään palauttamaan kansantalouden kilpailukyky sisäisen devalvaation avulla (Blyth 2013, 2). Tärkeä talouskurin osa on yksikkötyökustannusten laskeminen, jotta työllistäminen taloudessa tulee halvemmaksi. Talouskurilla on voimakkaan luokkapoliittinen luonne, sillä valtion menojen vähentäminen vahingoittaa usein sosiaalituista riippuvaisia (Blyth 2013, 7–10).
Monet merkittävät taloudet, kuten Kiina, Brasilia ja Yhdysvallat, lääkitsivät talouskriisiä aluksi keynesiläisin opein (Blyth 2013, 55). Silti G20-maiden kokouksessa kesällä 2010 päädyttiin valitsemaan talouskurilinja yhteiseksi kannaksi. Talouskuria ajoivat voimakkaasti niin Euroopan keskuspankki kuin Saksan valtiokin, joka oli etunenässä poistumassa elvytysrintamasta (Blyth 2013, 60–61). Myös Suomessa vuodesta 2011 eteenpäin toimineen Kataisen hallituksen ohjelmassa alkoi olla viitteitä talouskurista. Erityisen voimakkaasti leikkauspolitiikka on noussut poliittiseksi paradigmaksi Juha Sipilän hallituksen noustua valtaan vuonna 2015. Keskeisenä perusteena politiikan tarpeellisuudelle on käytetty juuri paisunutta julkista velkaa. Sipilän hallituksen solmima kilpailukykysopimus on hyvä esimerkki sen talouskuripoliittisista toimista.

Voiton suhdeluvun laskutendenssi ja lama marxilaisessa talousteoriassa

Marxilainen näkemys laman synnystä kietoutuu kapitalismin peruspilarin, voiton tavoittelun, ympärille sekä Marxin Pääoman kolmannessa osassa esittämään teoriaan voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Voiton suhdeluvun lasku edelsi niin 1930-luvun lamaa kuin nykyistäkin finanssikriisiä (Roberts 2016, 26–27). Tämä ilmiö perustuu marxilaiseen käsitykseen arvoteoriasta, jossa yhteiskunnallinen arvonlisäys perustuu työhön ja sen riistämiseen. Tässä arvoteoriassa tuotantoon käytetystä pääomasta vain työ tuottaa lisäarvoa eli voittoa, koneet ja raaka-aineet vain siirtävät arvoa eteenpäin. Työtä voidaan riistää, koska työläinen kykenee työskentelemään myös sen jälkeen, kun on tuottanut oman palkkansa. Tämän työläisestä riistetyn lisäarvon kapitalisti ottaa itselleen. Voiton suhdeluku on lisäarvon suhde sen tuottamiseen käytettyyn kokonaispääomaan (Marx 1979, 187–197).
Marxin mukaan tällä voitolla on tendenssi laskea, sillä kapitalisti joutuu kannattavuutensa säilyttämiseksi kahdelle taistelukentälle: omia työläisiään ja muita kapitalisteja vastaan. Kamppailu työläisiä vastaan rajoittaa kapitalistin kykyä riistää lisäarvoa työstä, sillä työaikaa ei voi muitta mutkitta lisätä ja palkkaa alentaa. Toisaalta kamppailu toisia kapitalisteja vastaan ajaa heidät lisäämään työn tehokkuutta, jotta työstä saataisiin puristettua lisäarvoa kilpailijoita enemmän (Roberts 2016, 14–15). Tämä dynamiikka suosii työn tehostamista koneiden avulla ja työntekijöiden kustannuksella, joka nostaa tuotantovälineiden määrän suhdetta työhön kokonaispääomasta. Tätä suhdetta kutsutaan pääoman orgaaniseksi koostumukseksi. Kun tämä koostumus kasvaa eli koneiden määrä nousee, on voiton suhteellisella määrällä tendenssi laskea, sillä lisäarvo ei yleensä kasva samassa suhteessa (Roberts 2016, 17). Innovaatioiden levitessä työn tehostuminen jää tilapäiseksi, sillä kilpailuetu häviää muiden kapitalistien omaksuessa vastaavan tehokkuuden asteen.
Voitot synnyttävät kriisejä, kun kaikki tuottajat eivät kykene vastaamaan kilpailuun. Kilpailukyvyttömät tuottajat menevät konkurssiin, mikä saa aikaan tuotannon laskua ja työttömyyttä. Yllä kuvattu kapitalistin taistelu saa myös aikaan laskevan spiraalin, kun hintakilpailu laskee hintoja. Hintojen lasku luo taas palkkojen laskupaineen, jolla on tuhoisa vaikutus ostovoimaan. Myös työttömyys aiheuttaa työn hinnalle laskupainetta, vapautunut pysyvä pääoma laskee tuotantohyödykkeiden hintaa ja konkurssit vähentävät kilpailua. Näin syntyneet kriisit tuottavat korjausliikkeen, jossa suuremman voiton tuottamisen edellytykset kasvavat. Tällaisten kapitalismin korjausliikkeiden vuoksi voiton suhdeluvun laskua kutsutaankin tendenssiksi lain sijaan. Pitkällä tähtäimellä tarkasteltuna entisiin voiton suhteisiin ei kuitenkaan päästä, vaan keskimääräinen voiton suhde on Marxin teorian mukaisesti laskenut tasaisesti teollistumisesta lähtien (Roberts 2016, 21).
Suhteellisten voittojen laskulla on potentiaali edistää finansialisaatiota, eli pääoman voitontavoittelun siirtymistä reaalitaloudesta finanssimarkkinoille. Tämä tapahtuu siksi, että reaalitalouden voittoihin pettynyt pääoma lähtee hakemaan korjausta voitoilleen finanssimarkkinoilta, joilla spekulaation potentiaaliset voitto-odotukset voivat olla hyvinkin suuret. Hajaantuneet pääomat saattavat lisäksi ajautua finanssimarkkinoille, jos markkinoille pääsylle vaadittavan alkupääoman määrä nousee. Tällä vähimmäispääomalla taas on tendenssi nousta aiempana kuvatun tehokkuuskamppailun vuoksi (Marx 1980, 253–254).
Vaikka voiton suhdeluvun laskulla on Marxinkin mukaan vastatendenssejä, joiden pitäisi säännöllisesti palauttaa voitonteon (ja samalla koko markkinatoiminnan) edellytykset, eivät laskusuhdanteet ole aina korjautuneet itsestään. Niin 1930-luvun lamassa kuin nykyisessäkin kriisissä vellottiin ja on vellottu vuosikaudet ilman, että markkinat ovat korjanneet itseään. Niin 1930-luvulla kuin nykypäivänä on tarvittu valtion interventiota, joka 1930-luvulla koostui esimerkiksi Yhdysvalloissa New Dealista ja myöhemmin sotakeynesiläisyydestä, 2000-luvulla taas talouskurista.

Talouskuri voittojen säilyttäjänä – valtio pääoman sätkynukkena

Suomen hallitukset ovat siis viime vuosina sitoutuneet talouskuriin ja talouden kilpailukyvyn kohentamiseen. Tärkeä kysymys kuitenkin on, onko markkinaympäristö todella muuttunut pääoman kannalta niin vihamieliseksi viimeisinä vuosikymmeninä, että julkisesta taloudesta on Suomessa leikattava, yksikkötyökustannuksia ehdottomasti karsittava ja kilpailukyky palautettava? Seuraavaksi esitetään erinäisiä tilastoja voiton suhdeluvun kehityksestä, voitonjaosta, suomalaisista yritysvoitoista ja tuloerojen kehityksestä, jotka tuntuvat ennemmin maalaavan kuvaa runsaista voitoista nauttineesta yksityisestä sektorista, jonka syvät taskut vaativat entistä suurempaa täyttöä.
Taloustieteilijä Andrea Vaona esittää voiton suhdeluvun Suomessa nousseen valtavasti koko 1990-luvun ja tasoittuneen 2000-luvulla korkealle tasolle, 1980-lukuun nähden kaksinkertaistuneena. Syiksi Vaona esittää muun muassa voitonjaon painottumisen voimakkaasti pääoman suuntaan ja tuottavuuden kasvun moninkertaistumisen palkkatasoon nähden (Vaona 2011).
Yrittäjätulojen kehityksestä Suomessa voi vetää samantyylisiä johtopäätöksiä. Yrittäjätulot lähtivät voimakkaaseen kasvuun 1990-luvun laman jälkeen, ja saivat vielä piikin ennen vuoden 2008 romahdusta. Samasta Tilastokeskuksen artikkelista näemme, miten yritysten maksamat verot eivät kuitenkaan nousseet likimainkaan samassa suhteessa voittojen kanssa.
Tuloerojen kehitys vuodesta 1995 eteenpäin osoittaa, miten 1990-luvulta nykypäivään kasvaneesta kakusta ovat enenevässä määrin päässeet nauttimaan jo valmiiksi hyvätuloiset. Vaikka jo varakkaimman viiden kymmenyksen tulot ovat kasvaneet selvästi edeltäviin nähden, on etenkin varakkaimman kymmenyksen tulojen nousu täysin omaa luokkaansa. Vuoden 2016 keväällä myös maksettiin ennätysosingot, joka ei tietysti automaattisesti kanavoidu pelkästään suurituloisten hyväksi, hyötyihän Suomen valtiokin tästä suurella summalla. Yleisellä tasolla ennätysosingot kuitenkin viittaavat, että ainakin suurimmilla osinkojen antajilla menee taloudellisesti oikein hyvin, mutta tulosta ei koeta tarpeelliseksi kanavoida investointeihin ja näin esimerkiksi työllisyyteen. Tulonjaon kääntyminen pääoman hyväksi on tapahtunut myös ainakin Yhdysvalloissa uusliberaalin kehityksen myötä 1970-luvulta lähtien (Streeck 2015, 79–80).
Suomessa pääoman voitonteon edellytykset ovat siis nousseet jatkuvasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Puhe ongelmissa painivasta yritys- ja vientisektorista asettuu kyseenalaiseen valoon, kun huomataan, että tulonjako on kääntynyt enenevässä määrin pääoman puoleen ja palkansaajilta pois. Tämä muutos näyttäytyy erityisen viheliäisenä siksi, että 1970-luvulla kiihtymään lähteneellä kehityksellä on vahva epädemokraattinen lataus (Streeck 2016, 25–26). 1970-luvulla lähti purkautumaan sodanjälkeinen ”sosiaalisen kapitalismin” järjestelmä, jossa valtiot pitivät ainakin periaatteessa markkinoita tiukemmassa hihnassa. Pääoma kuitenkin pyristeli kontrollista irti ja onnistui lyömään yhteiskunnassa läpi markkinalogiikan, joka pyritään mahdollisimman hyvin eristämään demokraattiselta vaikuttamiselta, onhan ”markkinat hyvä, interventiot huono” keskeinen opinkappale uusklassisessa ajattelussa. Tästä toimii loistavana esimerkkinä euromaita velvoittava vakaus- ja kasvusopimus, jonka budjettirajoitteet oikein noudatettuina pakottavat laskusuhdanteiden aikana talouskuriin. Sopimuksen ehtoihin ei pysty mikään yksittäinen valtio varsinaisesti nykyisellään vaikuttamaan.
Myös demokratian piirissä olevaa toimintaa pyritään vahvasti asettamaan talouskurin raiteille toistamalla jatkuvasti, miten toiminnalle ei vain ole vaihtoehtoja. Tätä teki esimerkiksi pääministeri Juha Sipilä varsin selvästi televisiopuheessaan syksyllä 2015 väittäessään, että Suomella on valittavanaan vain menoleikkaukset tai ”Kreikan tie”.

Elämmekö kainalosauvakapitalismissa?

Laskusuhdanteiden marxilaisen tulkinnan keskeinen sanoma piilee näkemyksessä, että tällaiset kriisit ovat keskeinen osa kapitalistisen järjestelmän toimintaa, eivät vain markkinahäiriö. Lamat ovat sen sijaan ”valuvirhe”, keskeinen osa sitä logiikkaa, jolla kapitalismi toimii, eivätkä näin ole pitkällä tähtäimellä estettävissä, ainoastaan lykättävissä (Potts 2011, 466). Mitä pidempään ylitse kiehuvan kattilan kantta painaa alas, sitä suuremmaksi paine kasvaa. Järjestelmän ”ihmiskasvoistaminen” poliittisena tavoitteena on sikäli ongelmallista, että kriisit eivät ole seurausta moraalikadosta tai markkinoiden häiriintyneestä hintasignaalista, vaan yksityisen voitontavoittelun logiikan lopputuloksista. Tämä logiikka johtaa toistuviin kriiseihin.
Voimakkaan kapitalismikriittiset näkemykset nykykeskustelussa johtavat helposti julkisesta keskustelusta syrjäyttämiseen. Nykyisen tuotantojärjestelmän kriisialttiudesta sekä työn ja pääoman tulonjaon muutoksesta olisi kuitenkin ajankohtaista käydä keskustelua, kun taloutta yhä ravistelee vuoden 2008 kriisi ja työmarkkinoillekin on odotettavissa muutoksia, jos ja kun esimerkiksi automatisaatio alkaa enenevässä määrin syödä työpaikkoja. Kapitalismin keskeisiä opinkappaleita on ajatus yksityisomaisuudesta suorastaan ihmisoikeutena, jota pahimmillaan verotuskin rikkoo (”verotus on varkautta”). Vallitsevan järjestelmän puitteissa kuitenkin myös kannattavaan työhön ja vakaaseen elinympäristöön tulisi suhtautua irrottamattomana ihmisoikeutena. Näiden molempien edellytyksenä ovat vakaat markkinat.

Lähteet:

Blyth, Mark, Austerity. Oxford University Press: Oxford, 2013.
Marx, Karl, Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen kirja: pääoman tuotantoprosessi. Kustannusliike Progress: Moskova, 1979.
Marx, Karl, Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas kirja: kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Progress: Moskova, 1980.
Potts, Nick, ’Marx and the Crisis’, Capital & Class, 35:3, 2011.
Roberts, Michael, The Long Depression. Haymarket Books: Chicago, 2016.
Streeck, Wolfgang, Ostettua aikaa: demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Vastapaino: Tampere, 2015.
Vaona, Andrea, ’Profit rate dynamics, income distribution, structural and technical change in Denmark, Finland and Italy’, Structural Change and Economic Dynamics 22:3, 2011.

Näkökulma:

Kohtalokas cocktail –  velkaa on hirvittävästi ja korot valmiina nousuun

Julkaistu: 8.3.2017

Edellisen finanssikriisin ensioireista on nyt kulunut jokseenkin kymmenen vuotta. Aikaa on jo kulunut pitempään kuin edellisten kriisien välillä, ja rauhallista jaksoa voi toki kestää vielä hyvänkin aikaa.

Mutta seuraavan finanssikriisin keskeiset ainekset ovat jo koossa.

Velkaa ja luottoriskejä velloo nyt maailman talous- ja rahoitusjärjestelmän eri osissa radikaalisti runsaammin kuin juuri ennen edellisen finanssikriisin alkamista. Samalla koko maailman korkoriski on paisunut suuremmaksi kuin kenties milloinkaan ennen.

Korot ovat ainakin toistaiseksi lakanneet laskemasta ja alkaneet pitkästä aikaa nousta.

Juuri tällaisista aineksista ovat syntyneet niin edellinen finanssikriisi kuin kaikki aiemmatkin velka- ja pankkikriisit.

Toki jokaisesta kriisistä löytyy paljon juuri siihen kriisiin liittyviä yksityiskohtaisia selityksiä, syitä ja syyllisiä, mutta kaikkia finanssikriisejä yhdistää sama kolmen keskeisen muuttujan kohtalokas yhdistelmä:

1) Velkaa on liikaa ja kasvava osa siitä on mahdollista maksaa vain yhä uudella ja yhä runsaammalla velalla. Tätä jatkuu niin kauan kuin korot laskevat ja halpaa ja helppoa velkarahaa on tarjolla yltäkylläisesti.

2) Ylivelkaisten velallisten lisäksi kasvava osa velkojista on itsekin yhä raskaammin ylivelkaisia. Tämäkin lisääntyy niin kauan kuin korot laskevat ja rahoitusolot kevenevät tai ainakin pysyvät höyhenen keveinä.

3) Velkaantuminen jatkuu, kunnes rahoitus- ja talousoloissa tapahtuu jokin ratkaiseva muutos, kuten korkojen nousu, joka järkyttää kiikkerän velkapyramidin pois tolaltaan. Kasvava määrä velkoja jää rästiin ja muuttuu luottotappioiksi, ja siitä alkaa uusi kriisi.

Suurin piirtein tätä klassista kaavaa ovat noudattaneet viime vuosikymmentenkin kriisit.

Sekin on toistunut nyt jo vuosikymmenten ajan melkoisen kaavamaisesti, että velkakuplat ovat ensin paisuneet liian suuriksi ja sittemmin poksahdelleet edes vähän pienemmiksi sen mukaan, ovatko maailman keskeiset keskuspankit painaneet rahapolitiikan kaasua vai jarrua.

Keskuspankit ovat pitäneet rahahanojaan apposen avoimina nyt jo kahdeksan vuotta yhtä soittoa. Seuraava suuri käänne lähestyy kuitenkin jo, sillä korkojen nousu näyttää jo alkaneen.

Velkamäärä kasvaa mutta hoitokyky heikkenee

Kymmenen vuotta sitten maailman valtioilla, rahoituslaitoksilla, yrityksillä ja kotitalouksilla oli yhteensä kontollaan erimuotoisia velkavastuita pyörein luvuin 140 meikäläistä biljoonaa eli 
140 000 miljardia Yhdysvaltain dollaria vastaava määrä.

Velkataakkaa oli saman verran kuin koko maailman kokonaistuotannolle kertyy arvoa kahden ja puolen vuoden puurtamisella. Näin ollen maailman velkaisuuden suhdeluku oli 250 prosenttia (velan määrä suhteessa yhden vuoden bruttokansantuotteen arvoon).

Vuosien 2007 ja 2008 vastoinkäymisissä kävi ilmi, että velkaa oli liikaa. Siitä syttyi 1930-luvun lamavuosien jälkeen rajuin finanssikriisi. Se oli silti vasta lämmittelyä.

Viime vuoden lopussa (2016) maailman velkamäärä oli mittaustavasta ja mittaajasta riippuen arviolta 220 000 miljardia tai jopa 300 000 miljardia dollaria. Tällaisilla luvuilla velkaisuuden suhdeluku oli ainakin 325 prosenttia mutta se saattoi yhtä hyvin jo lähennellä 400:aa prosenttia koko maailman yhden vuoden bkt:n arvosta.

Velkaluvut ja arviot velkataakan kasvusta perustuvat Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n, Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, talousjärjestö OECD:n kokoamiin tilastoihin sekä McKinsey Global Instituten ja Institute of International Finance IIF:n laatimiin tutkimusraportteihin.

Velkaa näyttää kertyneen yli puolitoista kertaa tai jopa yli kaksi kertaa runsaammin kuin viime kriisissä.

Tämä on todennäköisesti kehno enne varsinkin siksi, että velkataakka ei ole kasvanut vain absoluuttisesti vaan myös suhteellisesti. Suhdelukujen paisuminen kertoo, että velkamäärä on kasvanut enemmän kuin velkojen maksamiseen ja muuhun hoitamiseen käytettävissä olevat tulot. Näin velanhoitokyky heikkenee, kun hoidettava velkataakka kasvaa nopeammin kuin talous.

Tuskin tarvitsee olla erityisen synkkä tuomiopäivän profeetta aavistellakseen, että seuraava finanssikriisi saattaa olla taas edeltäjäänsä räyhäkämpi. Se selvinnee, kunhan velkaantuminen vielä jatkuu, ja kunhan korot aikansa kohoavat.

Julkinen velka kasvaa ja yksityinen kutistuu

Maailman suurimmat keskuspankit, kuten Yhdysvaltain Fed, euroalueen EKP, Japanin BoJ ja Kiinan PBoC ovat kahdeksan viime vuoden ajan vuoron perään keksineet uusia kokeellisiakin keinoja ja rahapoliittisia voimatoimia, joilla saada velkavetoinen kasvu viime kriisin jäljiltä taas kunnolla vauhtiin.

Ne ovat painaneet korkonsa läntisessä maailmassa nollaan prosenttiin ja sitäkin alemmas. Kiinakin on laskenut omat korkonsa poikkeuksellisen mataliksi.

Lisäksi ne ovat ruiskuttaneet uunituoretta rahaa tuhansien miljardien dollareiden, eurojen, jenien ja juanien arvosta suoraan finanssijärjestelmän raharattaisiin esimerkiksi velkakirjaostojen ja ilmaisen keskuspankkirahoituksen keinoin.

Velkarahaa onkin ollut yltäkylläisesti tarjolla ja se on lisäksi ollut ilmaista tai miinuskoroilla sananmukaisesti halvempaa kuin ilmaista.

Tätä tilaisuutta ovat käyttäneet hyväkseen erityisesti rikkaan maailman ja Kiinan valtiot ja muu julkinen talous. Ne ovat voineet huoleti ylläpitää ja kasvattaakin budjettiensa alijäämiä, kun tarjolla on ollut käytännössä rajattomasti uutta velkarahaa ilmaiseksi.

Samaan aikaan yksityisen talouden velkaantuminen näyttää pysähtyneen tai jopa keventyneen, kun varsinkin finanssitoimialan oma velkataakka on supistunut. Kotitaloudetkin ovat hieman vähentäneet velkaisuuttaan ja yritykset ovat malttaneet pitää velkarahoituksensa suunnilleen ennallaan.

Maailman viime vuosien railakas velkaantuminen onkin seurausta siitä, että julkinen talous on kautta maailman velkaantunut sitä raskaammin mitä enemmän yksityinen talous on keventänyt omaa velkataakkaansa.

Näin on käynyt, kun valtiot ovat eri tavoin ottaneet vastatakseen yksityisiä velkoja ja lisäksi vastanneet talouskriisiin sallimalla budjettiensa painua alijäämäisiksi.

Keskuspankit ja valtiot onnistuivat rauhoittamaan finanssikriisin talousvaikutukset pelkäksi ”suureksi taantumaksi”. Niiden onnistui estää taantuman repeäminen maailmanlamaksi.

Samalla ne estivät siihen mennessä suurinta velkakuplaa tyhjenemästä, ja saivat kriisitoimiensa sivutuotteena aikaan entistäkin suuremman kuplan.

Keskuspankkien kauhun tasapainoilua

Velkataakan käytännössä mahdottomat mittasuhteet lienevät keskeinen syy, miksi EKP ja muut maailman keskuspankit näkevät paljon vaivaa inflaation kiihdyttämiseksi. Jos ne saisivat inflaation hivutettua pitkäksi aikaa korkotasoa korkeammalle, saisivat kaikki maailman ylivelkaiset valtion ja muutkin velkaiset helpotusta velkojensa hoitamiseen.

Sama velkataakan massiivisuus, rahoitusjärjestelmän haavoittuvuus ja finanssiriskien käsittämätön mittakaava pakottavat keskuspankkeja käymään tuttua kauhun tasapainoiluaan tavallistakin varovaisemmin.

Keskuspankkiireilla on edessään aivan samat vanhat peruspulmat kuin niin monta kertaa aiemmin:

Pitääkö korot ja rahapolitiikan muut säätöruuvit löysällä, vaikka samalla kasvaa riski, että ne ovat liian kauan liian löysällä – ja paisuttavat massiivista velkakuplaa aina vain suuremmaksi ja vaarallisemmaksi?

Vai olisiko sittenkin jo aika nostaa korkoja ja kiristää raharuuveja, vaikka samalla kasvaa riski, että kupla onkin jo liian suuri ja poksahtaa pienimmästäkin kiristyksestä uudeksi kriisiksi?

Yhdysvaltain Fed on jo aloittanut omien rahahanojensa kiristykset, mutta etenkin euroalueen EKP ja Japanin BoJ jatkavat vielä hanat apposen auki kevennysohjelmiaan.

Fed on maailmanlaajuisesti tärkein ja vaikutusvaltaisin keskuspankki, joten sen toimilla on suurin vaikutus finanssimarkkinoiden herkkään mielialaan. Siksi ei ole suuren suuri yllätys, että korot ovat viime kuukausina lakanneet laskemasta ja ennemmin tapailleet uutta suuntaa, joka on ylös.

EKP:n rahapolitiikasta päättävä neuvosto pitää seuraavan kokouksensa tämän viikon torstaina. Se tuskin tohtii vielä nostaa korkoja tai muutoin kiristää rahapolitiikkaa.

Sen sijaan Fed todennäköisesti nostaa omia korkojaan, kun sen kuvernöörit ovat seuraavan kerran koolla ensi viikolla. Se on pieni askel kohti seuraavaa finanssikriisiä.

Jan Hurri