Kiky-sopimuksen vaikutukset ja tarkoitus

Tuomo Liias

---

Nyt kun on jo saatavissa tarkistettuja tietoja vuoden 2017 tapahtumista Suomen taloudessa, on sopiva hetki arvioida empiirisen aineiston pohjalta, mitä todellisia vaikutuksia vuoden 2017 alussa voimaan astuneella kilpailukyky- eli kiky-sopimuksella on ollut maan talouteen.
Kiky-sopimuksen läpirunnominen oli Juha Sipilän hallituksen talouspolitiikan suuri riemuvoitto, jota käytetään selittämään maan talouden kääntymistä kasvuun. Toki vastaavanlaista sisäistä devalvaatiota vahvistavaa sopimusta on aiemminkin maassa yritetty. Esko Ahon ja Iiro Viinasen monetaristinen hallitus yritti samaa 1990-luvun alussa, mutta hanke kaatui silloin ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston vastustukseen. Nyt ay-liikkeen ja vasemmiston puhti tai halu ei riittänyt sopimuksen estämiseen.
Toinen puoli sisäistä devalvaatiota oli tietenkin hallituksen voimakas leikkaus- ja yksityistämislinja, jonka seurauksista vanhukset, vammaiset, opiskelijat ja ammattikoululaiset kärsivät aika dramaattisestikin. Tässä artikkelissa keskitytään kuitenkin kiky-sopimukseen, jonka uhrina oli maan työväenluokka. Sen reaaliansiot laskivat ja työolot heikentyivät pidentyneen työajan vuoksi.
Uskomattominta tapahtumien kulussa oli se, että ne tahot, jotka poliittisella tasolla runnoivat sopimuksen läpi – siis maan hallitus ja tasavallan presidentti – kiistävät kokonaan osallisuutensa sopimuksen tekoon. Eikö kukaan muista, kuinka Juha Sipilä Petteri Orpon myötäillessä uhkaili eduskunnan edessä nyrkki pystyssä hallituksen säätävän pakkolait, jos sopimusta ei synny?
Kaikki myös tietävät, että presidentti Sauli Niinistö piti työmarkkinajohtajille puhuttelun asiasta virka-asunnossaan. Siinä ei ollut kysymys vain mielipiteen vapauden piiriin kuuluvasta mielipiteen julkisesta ilmaisusta, vaan suorasta puhuttelusta ja painostuksesta, siis sisäpolitiikkaan puuttumisesta.
Tämä internet-aika on positiivinen siinä mielessä, että kuka tahansa kansalainen voi toimia ikään kuin pienenä tutkimuslaitoksena, kunhan vain tietää, mistä tietoja on löydettävissä ja osaa niitä hiukan käsitellä. Jatkossa esittämieni kuvioiden tiedot ovat peräisin kolmesta lähteestä: Tilastokeskus, Euroopan keskuspankki ja Suomen tullilaitos.

Bruttokansantuotteen kasvu

Kuvio 1: Bruttokansantuotteen vuosikasvu

Kuviossa on Tilastokeskuksen kokonaistuotannon kuukausikuvaajasta laskettu bruttokansantuotteen muutos verrattuna edellisen vuoden vastaavaan kuukauteen, siis vuosikasvu. Vaakasuora katkoviiva edustaa kasvun nollatasoa, ja lopussa olevat 2 pystysuoraa pisteviivaa rajoittavat väliinsä vuoden 2017.
Kuviosta näkyy selvästi, kuinka syvälle finanssikriisi upotti maan talouden vuonna 2009, mutta kuvio osoittaa selvästi myös sen, kuinka nopeasti talous toipui finanssikriisistä. Sen jälkeen astuikin voimaan eurokriisi ja taas mentiin negatiiviselle puolelle, kunnes vuoden 2015 tienoilla kasvu rupesi taas kääntymään positiiviselle puolelle johtuen euron voimakkaasta heikentymisestä, siis devalvoitumisesta, mikä piristi Suomen vientiä ja taloutta.
Mutta sitten vuoden 2017 alusta astuu voimaan kiky-sopimus ja kasvu rupeaa taas heikkenemään. Mikä tähän vaikutti? Ensinnä kiky-sopimus laski reaaliansioita, mikä heikensi kokonaiskysyntää Suomen sisällä. Kokonaiskysyntää heikensivät myös muut hallituksen julkisten menojen leikkaukset.
Toki kasvun heikkenemiseen vaikutti myös euron hienoinen vahvistuminen vuoden 2017 aikana, vaikka se olikin heikkoa verrattuna euron rajuun vahvistumiseen vuoden 2007 tienoilla (ks. kuvio 3 alempana), joka painoi maan talouden pohjamutiin noin 10 vuodeksi ja tuhosi melkein puolet puunjalostusteollisuudesta. Maan pelasti vasta euron voimakas devalvoituminen syksyn 2014 ja kevään 2015 aikana.
Yrittäjä Sipilällä, joka kuvittelee maan taloutta voitavan johtaa kuin yrityksen taloutta tai yksittäistä kotitaloutta, ei ole harmainta aavistustakaan kansantalouden lainalaisuuksista, valuuttakurssijärjestelmän todellisesta merkityksestä tai valtion menojen positiivisesta roolista kansantalouden toiminnassa. Noin epäpäteviin ja osaamattomiin käsiin suomalaiset ovat vaaleissa antaneet maan asioiden hoidon, joten siinä mielessä he saavat kyllä syyttää myös itseään.

Kikyn vaikutus kilpailukykyyn

Kuvio 2: vientihintaindeksin vuosimuutos

Kiky-sopimusta perusteltiin maan kilpailukyvyn parantamisella. Siis esitettiin, että kun tällä sopimuksella alennetaan tuotantokustannuksia, niin vientihintoja voidaan laskea ja siten parantaa maan kilpailukykyä maailmanmarkkinoilla. Kuviossa on vientihintaindeksin vuosimuutos, ja lopun 2 pystysuoraa pisteviivaa rajaavat vuoden 2017.
Päinvastoin kuin esitettiin, vientihinnat nousivat vuoden 2017 aikana, joten kikyllä ei ollutkaan kilpailukykyä parantavaa vaikutusta. Koska vientihinnat ovat nousseet ja reaaliansiot laskeneet, jonnekin on virrannut aika paljon rahaa. Mutta minne?
Jos ymmärtää hiukankaan kapitalistisen talouden logiikkaa, niin vastaus on tietysti itsestään selvä. Pörssiyhtiöt jakoivat vuonna 2016 osinkoja 11,91 miljardia euroa ja vuonna 2017 osinkoja jaettiin jo 12,66 miljardia euroa. Kasvua oli lähes 7 %. Tietääkseni maassa on lisäksi noin 150 000 listaamatonta, jossain määrin merkittävää toimintaa harjoittavaa osakeyhtiötä. Jos niiden keskimääräinen osinkojen jako olisi noussut vaikkapa vaatimattomalla 25 000 eurolla, niin niiden jakamat osingot olisivat kasvaneet lähes 4 miljardilla eurolla.
Vuonna 2018 pörssiyhtiöiden jakamat osingot nousivat 13,81 miljardiin euroon. Kasvua oli jo 9 %. Kikyssä kysymys oli siis pohjimmiltaan maan sisäisestä tulonjakotaistelusta työn ja pääoman välillä, eikä asialla ole oikeastaan mitään tekemistä kilpailukyvyn kanssa, koska se paranee teknisen kehityksen avulla, ei palkkoja polkemalla.
Palkkaneuvotteluissahan on aina ensisijaisesti kysymys vain tulonjaosta pääoman ja työn välillä. Kikyssä työväestö hävisi ja pääomanomistajat voittivat.

Jos ei kiky, niin mikä?

Kuvio 3: euron kurssi dollareissa

Jos hallituksen talouspolitiikalla ja erityisesti kikyllä ei ole ollut mitään positiivista vaikutusta maan talouden kehitykseen, niin mitkä taustatekijät ovat olleet merkittäviä? Yllä olevassa kuviossa on euron dollarikurssi siitä lähtien, kun euro otettiin käyttöön aluksi tilivaluuttana vuonna 1999. Vaakasuora katkoviiva edustaa kurssitasoa, jolla 1 euro = 1 dollari. Vuosi 2017 on rajattu kahdella pystysuoralla pisteviivalla.
Tässä yhteydessä täytyisi nyt selvittää perin juurin yksi todella keskeinen asia arvioitaessa maan talouden lähimenneisyyden kehitystä. Puhuttaessa maan talouden noin 10 vuoden rämpimisestä pohjamudissa suomalaiset taloustieteilijät ääntelevät jotenkin epämääräisesti, että ”tässä nyt on ollut pitkään huonot suhdanteet”, ”maata ovat nyt kohdanneet huonot suhdanteet”, ”maailmalla on ollut huonot suhdanteet” tai muuta vastaavaa. Mikään noista äännähdyksistä ei pidä paikkaansa, eikä ”taloustieteilijöiltä” kuulu pienintäkään yritystä selittää tapahtunut kehitys.
Ainakaan julkisuudessa näkyneiltä ”taloustieteilijöiltä” ei ole muuta kuulunut. Minua todella hävettää tunnustaa olevani koulutukseltani taloustieteilijä. Jokaisen taloustieteilijän ”punakantiseen aapiskirjaan” pitäisi kirjoittaa vahvistettuna teksti, että kapitalistisessa taloudessa ei ole olemassakaan 10 vuoden pituisia suhdanteita, vaan suhdannekierto on jo pitkään lyhentynyt ja nykyään suhdannekierto kestää vain n. 3–4 vuotta. Siis tuohon Suomen 10 vuoden rämpimiseen pohjamudissa mahtuu maailmalla useampiakin suhdannekiertoja, mikä on näkynyt esim. USA:ssa kasvun vaihteluina. Syy Suomen tilanteeseen on siis ollut jossain muualla kuin suhdannevaihteluissa.
Jos tätä asiaa ei ymmärretä, pitäisi kaikki taloustieteilijät passittaa lukkarin kouluun, jossa lukkari ei päästäisi näitä ”jukuripäisiä sonneja” edes syömään eväitään ennen kuin asia on ymmärretty.
Suomen talouden kehityksen taustalla onkin ollut lähinnä kaksi tekijää. Ensinnäkin keskeisin vaikuttaja on tämän luvun alun kuviossa oleva euron kurssikehitys. Kuviosta näkyy, kuinka 2000-luvun alussa euro oli niin heikko, että 1 eurolla sai vain alle 1 dollarin. Tällöin euroon liittyminen ei heti aiheuttanut taloudelle ongelmia, koska vientihinnat pysyivät kurssin heikkouden vuoksi kilpailukykyisinä.
Tämän jälkeen euro rupesi vahvistumaan ja ratkaiseva ajankohta oli vuosi 2007, jonka tienoilla kurssi hyppäsi voimakkaasti ylöspäin, joten vientihinnat muiden maiden valuutoissa nousivat voimakkaasti ja hintakilpailukyky meni. Tämä ajoi viennin vaikeuksiin ja maassa hävitettiinkin seuraavien vuosien aikana joillain aloilla melkein puolet teollisuudesta. Näin tuhoisaa Suomelle oli euroalueeseen liittyminen. Tässä suhteessa Suomi oikeastaan kuuluu samaan leiriin kuin vaikkapa Italia, joka myös kärsi euroalueeseen liittymisestä. Esim. Fiat joutui lähtemään Torinosta ja pakeni osittain Yhdysvaltoihin.
Suuri vastuu euron kurssikehityksestä kuuluu tietysti Euroopan keskuspankille (EKP), joka inflaation vastaisessa taistelussaan piti korkotasoa jatkuvasti korkeampana kuin Yhdysvaltain keskuspankki FED, mikä vahvisti euroa. Suomen Pankki on tietysti myös osavastuussa. Olen nimittäin kuullut, että Suomi ei vain noudata EU:n päätöksiä, vaan on ollut niitä itse tekemässä, kuten Suomen pankki EKP:n neuvostossa. Tosin on muitakin tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet euron kurssiin, mutta niiden erittely ei tähän esitykseen mahdu.
Suomen pelasti sitten vuosien 2014 ja 2015 vaihteen tienoilla euron voimakas heikkeneminen eli devalvoituminen, mikä palautti maan hintakilpailukyvyn. Nythän jopa suunnitellaan uusiakin investointeja ja myös puunjalostusteollisuuteen, jonka väitettiin jo olevan mennyttä kalua. Toinen vahingollinen tekijä rämpimisen aikana on ollut monetaristinen talouspolitiikka. Oikeastaan kaikki kyseisen ajanjakson hallitukset ovat leikanneet ja supistaneet, mikä on heikentänyt kotimaista kokonaiskysyntää. Sillä politiikalla saadaan aikaan vain jatkuva leikkausten kierre, kun kotimarkkinateollisuuskin ja palvelut kärsivät, jolloin valtion tulojen pienentyessä syntyy vain tarvetta uusiin leikkauksiin.
Toivottavasti suomalaiset ymmärtävät, että jos he jatkossa aikovat elää siedettävissä oloissa tässä maassa, niin maassa tarvitaan todella perusteellinen poliittisen linjan muutos. Oikeastaan koko poliittinen, hallinnollinen ja taloudellinen eliitti pitäisi vaihtaa, sillä kaikki siihen kuuluvat ovat vastuussa maan ongelmista. Vastuussa eivät todellakaan ole maahanmuuttajat, erirotuiset tai mitkään erityisryhmät.

Tuomo Liias on eläkkeellä oleva taloustieteilijä, joka on tehnyt työuransa pääosin Tilastokeskuksessa.

eskoseppanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Mitä poliitikot eivät osaa tai ymmärrä? — eskoseppanen

---

Mikkelin suuren pojan Erkki Liikasen (Mikkelin Pallo-Kissat) jälkeen ollaan Suomen Pankin pääjohtajaksi nimittämässä Brysselin vallan oma mies Olli Rehn (Mikkelin Palloilijat).  Molemmat ovat savolaisen mafian miehiä ja siis heidän puhuessaan vastuu siirtyy kuulijalle.
Nimitys on poliittinen ja vastaa jälleen kerran huonosti pääministeri Juha Sipilän valtansa alkuvaiheessa ilmaisemaa periaatetta, jonka mukaan hänen hallituksensa ei tee poliittisia virkanimityksiä. Kun demarit saivat vallassa ollessaan Suomen Pankin valtiaaksi Erkki Liikasen, nyt on saamisvuorossa kepu.
Entisen oman keskuspankkimme ja nykyisen Euroopan keskuspankin (EKP) haarakonttorin (siis Suomen Pankin) pääjohtaja vastaa Euroopan keskuspankissa Suomen rahapolitiikan kurista ja järjestyksestä. Käytännössä Suomen poliitikoilla ei ole mitään vaikutusmahdollisuutta Emussa virkamiehille monopolisoituun rahapolitiikkaan, joka on elintärkeä osa nykyistä finanssikapitalismia.
Finanssikapitalismi on tämän päivän reaalikapitalismia, jossa kansantalous jakaantuu kahteen osaan.
Yhtäällä on finanssitalous, johon kuuluvat pankit uudenlaisine finanssituotteineen, insitutionaaliset sijoittajat veroparatiiseineen, kasinotalous miljardilottoarvontoineen ja nyt viimeisimpänä riskilähteenä tyhjästä luodulla rahalla toteutettu bittielvytys.
Toisaalla on sitten reaalitalous, jossa tehdään työ, josta saadaan toimeentulo ja jossa työntekijöitä verotetaan – toisin kuin finanssitaloudessa – yhteiskunnan ylläpitämisen ja yhteiskuntarauhan turvaamisen rahoittamiseksi.
Finanssikapitalismi elää oma itsenäistä elämäänsä, tulee toimeen ja on riippumaton reaalitaloudesta. Politiikka, jonka demokraattisilta toimielimiltä on viety valta, on pelkkä talouspoliittinen kölipaino siinä kansantalouden laivassa, joka on ajautumassa törmäykseen markkinoiden jäävuoren kanssa.
Reaalikapitalismissa on poliitikoita viety valta johtaa kansantaloutta. He ovat systeemin renkejä, joiden mielenkiinto keskittyy jonkun pienessä maassa täysin tarpeettomalta tuntuvan ja todennäköisesti vielä eurovaalejakin alhaisemmaksi jäävän äänestysinnon leimaaman maakuntavaalin ajankohtaan. Kun puolellakaan poliitikoistamme ei riitä kykyä ja tarmoa nähdä sitä valtavaa muutosta yhteiskuntapolitiikassa, jota edustaa kansanterveysjärjestelmän privatisoiminen sijoitusyhtiöiden osinkomagneetiksi ja meidän kalliilla kouluttamiemme lääkäreiden harjoittaman sote-rahastuksen päivätyövoimaksi, politiikka on ylittänyt poliitikkojen käsityskyvyn.
Samalla tavalla mutta vielä totisemmin on sanottava poliitikkojemme kyvystä ottaa kantaa Suomen rahapolitiikkaan, jota ei ole olemassa. Emu-maat ovat ainoita valtioita maailmassa, joilla ei ole omaa rahapolitiikkaa. Runsaat 200 vuotias vanhus eli Suomen Pankki ei ole itsenäinen keskuspankki vaan Euroopan keskuspankin (EKP) haarakonttori.
On lähes yhdentekevää, kuka on Suomen Pankin pääjohtaja. Siinä virassa asianomainen henkilö on Euroopan keskuspankin (EKP) hallintoneuvoston jäsen ja saa sieltä tietoa siitä, mitä EKP aikoo toimia markkinoilla, Hän ei kuitenkaan saa kertoa kokousten kulusta edes työtovereilleen Suomen Pankin johtokunnassa saati kansanvaltaa edustavalle eduskunnan pankkivaltuustolle. Kansanedustajilla on sangen mitätöntä korvausta vastaan rahapoliittinen pussi päässä niin että he eivät kuule eivätkä näe rahapolitiikan koukeroista saati että osaisivat ja osaisivat kertoa niistä ryhmätovereilleen.
Suomessa ei ole monta poliitikkoa, joka ymmärtäisi, mistä puhutaan, kun puhutaan rahapolitiikasta. Niin on, ja niin on aina ollut. Suomen rahamarkkinoiden liberalisointikin toteutettiin kaikkine siitä seuranneine pankkikriiseineen ja työttömyyksineen pelkästään Suomen Pankin johtokunnan päätöksillä ja eduskunnan pankkivaltuutettujen tieten ilman, että siinä mukana olleet poliitikot tiesivät tai ymmärsivät, mitä oli tapahtumassa ja minkä hinnan Suomi oli joutuvat maksamaan Suomen Pankin rahapolitikasta ja varsinkin väärästä valuuttakurssista.
Vasemmistokaan ei ymmärrä sitä, millainen maailmantalous löytyy rahapolitiikan esiripun takaa (oikeistopoliitikoiltahan sellaista ymmärrystä ei voi edes odottaa). Emu-maiden yhteinen rahapolitiikka edustaa mitä suurimassa määrin reaalikapitalismia, jonka toiminnan tunteminen on vasemmiston toiminnan ja sen esittämän kritiikin uskottavuuden välttämätön ehto.  Kun vasemmistossa ei ymmärretä kapitalismin eriytymistä reaalitaloudesta ja sen metaformoosia finanssikapitalismiksi, sSen johdosta kapitalismin olennaisin olemus on suojassa arvostelulta ja poliittisilta arvioinneilta.
Seuraavassa esimerkkejä rahapolitikan hetteiköstä.
EKP on luonut uutta rahaa tyhjästä niin, että sen taseessa olevan rahan määrä on muutamassa vuodessa kolminkertaistunut 4,5 biljoonaan euroon (eli hieman suuremmaksi kuin on samaan aikaan lisääntynyt USA:n ja Japanin keskuspankkirahan määrä). Se on yhtä katteetonta ja kuvitteellista  – mutta julkista – bittirahaa kuin ovat tyhjästä luodut yksityiset bitcoinit sillä erotuksella että EKP:llä on rahansa muodollisena takaajana Emu-maiden valtiollinen arvovalta mutta bitcoinit ovat suuri huijaus ilman mitään rahan arvon puolustuslaitosta tai -kykyä.
EKP on tällä tyhjästä luodun rahan yltäkylläisyydellä tuhonnut tallettajien säästöjen korot. EKP on syyllinen siihen, että kansalaiset eivät saa säästöilleen tuottoa samaan aikaan kun pörssikurssit nousevat keskuspankkirahalla uusiin ennätyksiin ja yritysten omistajien voitot ja osingot sekä johdon bonukset nousevat tyhjästä luodulla rahalla niin ikään ennätyskorkeuksiin.
EKP ostaa markkinoilta valtioiden velkaa ilman että sillä on mitään takeita saada takaisin sitä kolmanneksen suuruista osaa valtion velastaan, jonka EKP on ostamassa pois markkinoilta kuljeksimasta. Sen seurauksena saattaa syntyä tilanne, että Emu-maat saavat nämä rahat itselleen, jos niitä tyhjästä luotuja rahoja ei kyetä perimään takaisin maksukyvyttömiltä valtioilta. Esimerkiksi Italia on – tällä rahalla – lisäämässä velkaantumistaan, vaikka sen velka on jo nyt kaksinkertainen sallittuun määrään (60 prosenttia BKT:sta) nähden.
EKP on luomassa Emu-maille yhteisvastuun pankkien kuolemantautia muistuttavan keinottelun tappioiden rahoittamiseksi sekä säästäjien talletusten korvaamiseksi niiden maiden rahoista, jotka eivät ole ylivelkaantuneet.
Suomalainen oikeisto on nyt aatteellisessa kriisissä ja sen arvopohja on musertunut markkinoiden paineessa. Sen vanhoilla puheilla Jumalasta, kodista ja isänmaasta ei ole katetta, sillä niitä uskottavampaa on oikeiston toiminta ahneuden, itsekkyyden ja omanvoitonpyynnin puolesta.
Vasemmiston ongelma on, että siltä puuttuvat kapitalismin tuntijat, sen suohon laulajat ja rahapolitiikan keskeisen taloudellisen merkityksen ymmärtäjät.  Sen on tuotettava oikeiston arvopohjalle uusi radikaali, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja vaihtoehtoinen arvopohja. Sen on oltava uskottava vaihtoehto, eikä sitä lisäuskottavuutta saa ilman hyökkäystä kapitalismin linnakkeisiin ja ilman rauhan ja rakkauden ilosanomaa. Nykyisellä arvopohjallaan oikeiston on vaikea mobilisoida vastarinta niiden arvojen puolustamiseksi, jotka ovat peräisin siltä ajalta, jolloin Jumala oli valkoisten puolella, koti oli ydinperhe ja isänmaata uhkasi vain ryssävalta.  

Kommentti: Raharuuvien kiristäminen ei tepsi kauppasodassa Yhdysvaltoja vastaan 

Jan Hurri

28.03.2018

---

Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on rahamääräisesti maailman suurin, ja sattumoisin myös Yhdysvaltain liittovaltion ja muun julkisen talouden velka on maailman suurin. Nämä tuplavajeet on helppo tulkita heikkouden merkeiksi, mutta kauppasodassa ne ovat vahvuuksia.

Kansainvälisen tavarakaupan nokittelussa Yhdysvallat on niskan päällä, ja todennäköisesti se häviää kauppasodan melskeissä vähemmän kuin sen kanssa voimakkaasti ylijäämäistä kauppaa käyvät muut suuret taloudet, kuten Kiina, Saksa ja Japani.

Lievästi pelkistäen Yhdysvaltain vahvuus kauppasodassa perustuu siihen, että maan talous kuluttaa enemmän tavaraa kuin tuottaa, ja että juuri tuosta ”ylikulutuksesta” syntyvä kauppa- ja vaihtotaseen vaje on Kiinan, Saksan ja Japanin vientivetoisille talouksille tärkein kysynnän lähde oman maan ulkopuolella. Siksi Yhdysvaltain talous on myös näiden vientijättien tärkein vaihtotaseiden ylijäämien lähde.

Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle. Mutta riitapukareista se aiheuttaa vähiten ja helpoimpia ongelmia alijäämäiselle Yhdysvalloille ja eniten ja vaikeimpia ongelmia ylijäämäisille Kiinalle, Saksalle ja Japanille.

Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle.

Ylijäämäistä ulkomaankauppaa käyvät maat ja niiden vientiteollisuus tarvitsevat paljon kipeämmin Yhdysvaltain kysyntää kuin tämä tarvitsee ulkomailla valmistettua tavaraa. Kaupan tyrehtyminen synnyttäisi Kiinaan, Saksaan ja Japaniin ensin tappioita ja heti perään työttömyyttä mutta Yhdysvaltoihin ennen pitkää jopa uusia työpaikkoja.

Ehkä hieman yllättäen näiden kauppamahtien nokitusjärjestys on Yhdysvaltain eduksi myös maiden kansainvälisen rahoitusaseman perusteella.

Erittäin suuri osa Yhdysvaltain liittovaltion velkarahoituksesta on peräisin ulkomaisilta rahoittajilta. Tämä käy ilmi maan keskuspankin Fedin ja maan talousministeriön julkaisemista tilastoista, joiden perusteella huomattavan suuri osa liittovaltion liikkeeseen laskemista velkakirjoista on ulkomaisten rahoittajien hallussa.

Velkatilastojen perusteella Kiinan keskuspankki ja maan muut valtiolliset sijoituslaitokset ovat yhdessä Yhdysvaltain liittovaltion suurin ulkomainen rahoittaja. Kiinalla on maailman suurin, yli kolmen tuhannen miljardin dollarin veroinen, valuuttavaranto, josta suurin osa on kiinni juuri Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoissa.

Vaistonvaraisen ja hyvin yleisen tulkinnan mukaan maiden välinen varsin toispuolinen rahoitussuhde nostaa Kiinan ainakin rahavirtojen ohjailijana niskan päälle ja jättää velkaisen Yhdysvallat altavastaajaksi.

Yhdysvaltain liittovaltio ei tarvitse Kiinan rahoitusta

Yleinen päättely kulkee suunnilleen sitä rataa, että Kiina voi helposti painostaa tai jopa vahingoittaa Yhdysvaltoja kiristämällä rahahanojaan. Tällaisen päättelyn mukaan Yhdysvaltain velkainen liittovaltio ajautuu rahoitusvaikeuksiin tai jopa -kriisiin, jos Kiina lakkaa ostamasta sen velkakirjoja tai ryhtyy jopa myymään ennestään hallussaan pitämiään velkakirjoja.

Kauhukuvissa Kiinan velkakirjaboikotti tempaisi Yhdysvaltain korot nousuun ja aiheuttaisi häiriöitä liittovaltion rahoitushuoltoon sekä sysäisi dollarin laskuun valuuttamarkkinoilla. Noin alkajaisiksi.

Tällainen vaistonvarainen tulkinta on kuitenkin pääosin pielessä, ja todellisuudessa myös rahavirrat kävisivät kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.

Yhdysvaltain liittovaltion velkaisuus ja yhä uusista julkisen talouden alijäämistä syntyvä alituinen rahoitustarve ovat toki tosiasioita, mutta kauppasodan voimasuhteisiin vaikuttavat enemmän muut asiat.

Yhdysvaltain julkisen talouden rahoitus perustuu kokonaisuudessaan dollareihin, joita maan oma keskuspankki Fed tuottaa yksinoikeudella. Ellei Kiina tai kukaan muukaan ulkopuolinen halua ostaa liittovaltion velkakirjoja, Fed voi milloin tahansa tuottaa kylliksi uusia dollareita ostaakseen ne vaikka kaikki parempaan talteen.

Todellisuudessa myös rahavirrat kävisivät kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.

Toki Yhdysvaltainkin julkinen talous voi ajautua monenlaisiin vaikeuksiin ja kommelluksiin, mutta se ei voi ajautua vararikkoon rahan loppumisen takia.

Kiinalla niin kuin myös Saksalla ja Japanilla sen sijaan on alituinen ja kaiken lisäksi pakottava tarve sijoittaa vaihtotaseidensa ylijäämistä kertyviä vientitulojaan oman maan rajojen ulkopuolelle. Ja sattumoisin noita rahavirtoja vetää magneetin tavoin aivan sama määränpää kuin tavaravirtoja: Yhdysvallat.

Ylimääräiset säästöt hakeutuvat Yhdysvaltoihin

Kiinasta, Saksasta ja Japanista maailmalle virtaavat rahavirrat hakeutuvat eri reittejä Yhdysvaltain finanssimarkkinoille monesta eri syystä. Osa syistä on talouspolitiikan ja osa taas yksityisten taloustoimijoiden valintoja.

Kiinan talousviranomaiset ostavat dollareita ja sijoittavat niitä Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoihin esimerkiksi siksi, että näin ne estävät maan omaa valuuttaa juania liiaksi vahvistumasta suhteessa dollariin. Tällä ne pitävät maiden välisiä hintasuhteita Kiinalle edullisina. Saksa saa vastaavaa etua käyttämällä esimerkiksi Kreikan kanssa yhteistä euroa.

Ylijäämämaista virtaa yksityistäkin pääomaa maailmalle esimerkiksi kotimaisten investointikohteiden puutteen ja huomattavan suurten korkoerojen takia. Saksan ja Japanin korot ovat nollan tuntumassa mutta Yhdysvaltain korot ovat parin prosentin tuntumassa, joten pääomaa virtaa lisätuottojen perässä Yhdysvaltoihin.

Vaihtotaseen ylijäämä kertoo, että Kiina, Saksa ja Japani tuottavat enemmän tavaraa ja palveluita kuin niillä on omia tarpeita. Saman ilmiön toinen puoli on vientituloina maahan kertyvien säästöjen ylijäämä, niitäkin kertyy enemmän kuin omasta maasta löytyy tarpeita.

Nämä ”ylisäästöt” on pakko viedä maasta. Mikä noiden rahavirtojen ensisijainen kohde onkaan, päätyy niistä suurin osa lopulta maailman suurimman vaihtotaseen alijäämän tilkkeeksi. Yhdysvaltoihin.

Aivan samoin kuin tavaravirroissa, ylijäämien sijoittaminen on ylijäämämaille tärkeämpää kuin niiden vastaanottaminen on Yhdysvalloille.

Kiinan, Saksan ja Japanin on pakko viedä ”liiat” säästöt ulkomaille, mutta Yhdysvalloilla ei ole samanlaista välttämätöntä pakkoa vastaanottaa ulkomaista pääomaa kuin vaihtotaseensa alijäämän rahoittamiseksi. Jos vaihtotaseen alijäämä supistuu tai katoaa kauppasodan tai jonkin muun tapahtumasarjan vaikutuksista, supistuu tai katoaa samaa tahtia Yhdysvaltain tarve saada ulkomaista rahoitusta.

Sen sijaan Yhdysvallat ei tarvitse nyt eikä kauppasodan kenties kärjistyttyä yhtäkään killinkiä ulkomaista pääomaa liittovaltion alijäämän rahoittamiseksi. Siksi raharuuvien kiristäminen on tässä kauppasodassa tehoton ase Yhdysvaltoja vastaan.

Michael Moore - Capitalism: A Love Story (suomenkielinen tekstitys)

Capitalism: A Love Story on Michael Mooren dokumenttielokuva. Se tarkastelee vuosien 2007–2009 finanssikriisiä, Bushin hallinnon vaihtumista Obaman hallintoon sekä yhdysvaltalaista elvytyspolitiikkaa. Vapaan markkinatalouden ja kapitalismin riemua

Tampereen kommuuni - muistellaan historiaa

Tampereella keskustellaan pormestarimallista ja suorasta kansanvaalista. Kaupungin historiasta löytyy malliesimerkki suorasta kansanvallasta.
Yrjö Sirola oli vuonna 1905 Kansan Lehden toimittajana ja piti Tampereen työväentalolla luentosarjaa vallankumousten historiasta. Pariisin kommuunin historia kiinnosti erityisesti kuulijoita. Yhtäkkiä tulivatkin omat vallankumousajat.
Yrjö Sirola kertoo Moskovan entisessä puoluearkistossa säilytetyissä muistelmissaan: ”Eräänä päivänä lokakuussa 1905 marssimme kaupungintalolle, astuimme sen torille antavalle parvekkeelle, jonka reunat koristimme punalipuilla – aivan niin kuin olimme kuvista nähneet Pariisin kommuunia julistettaessa tehdyn.”
Pariisin kommuunin historia innosti tamperelaisia työläisiä. Oli hyvä idea mennä kaupungintalolle. Siten he ottivat kaupungin haltuunsa. Perustettiin punakaarti järjestystä ylläpitämään. Se oli sitten Pariisin kommuunin ensimmäinen työläisten aseellinen taistelujärjestö.
Mielialat kiihtyivät. Järjestettiin mielenosoituksia. Valittiin suurlakkokomitea, josta tuli kaupunginhallitus viikon päiviksi. Seuraavana aamuna päätettiin suurlakkoon ryhtymisestä torikokouksessa, jossa vain yksi ääni nousi vastaan. Alas-huuto oli niin voimakas, että mies pyörtyi. Perustuslaillisten rivimiehet päättivät yhtyä työväen vaatimuksiin.
Englannin konsuli pyysi Tampereella valtaa pitäneeltä suurlakkokomitealta kaupungista poistumislupaa. Yrjö Sirola ulkoasiankomissaarina sellaisen lapun hänelle kirjoittikin.

Tampereella julkaistiin Yrjö Mäkelinin kirjoittama ”Punainen manifesti”. Se oli vallankumouksellinen julistus, jossa vaadittiin väliaikaisen hallituksen valitsemista avoimella äänestyksellä ja perustavan kansalliskokouksen koolle kutsumista. Siinä esitettiin ajatus Suomen eroamisesta Venäjästä. Julistus hyväksyttiin Helsingissä, Viipurissa ja muissa Suomen kaupungeissa.
Joulukuussa 1905 bolshevikit – Lenin, Stalin ja kumppanit – tulivat Tampereelle pitämään salaista konferenssiaan tamperelaisten työläisten suojelemina.
Poliittinen innostus valtasi Tampereelle tulleet venäläiset sosialistit. Leninin puoliso Krupskaja on muistellut Tampereen tunnelmia vuonna 1905:
"Joulukuun puolivälissä pidettiin Tampereen konferenssi. On valitettavaa, etteivät konferenssin pöytäkirjat ole säilyneet. Millainen innostus vallitsikaan! Vallankumous oli silloin kuumimmillaan, jokainen toveri oli suuren innostuksen vallassa, kaikki olivat valmiit taisteluun. Väliajoilla opeteltiin ampumaan. Yhtenä iltana olimme suomalaisten joukkokokouksessa, joka pidettiin soihtujen valossa, ja kokouksen juhlavuus vastasi täydellisesti edustajien mielialaa. Tuskinpa konferenssin yksikään edustaja on voinut unohtaa sitä..."
Tampereella vietetty joulunseutu vuonna 1905 jätti jälkensä myös bolshevikkien kansallisuuspolitiikkaan. Lenin lupasi suomalaisille toimia Suomen kysymyksessä suomalaisten tahdon mukaisesti, kun hänen johtamansa puolue pääsee Venäjällä valtaan. Bolshevikkihallituksen ensimmäinen kansainvälinen asiakirja oli Suomen itsenäisyyden tunnustaminen.

Rooman tuhon kaltainen katastrofi voi toistua, kun väestönkasvu lakkaa (!!!???)

Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg haluaa yhteiskuntatieteen nyt miettivän tilannetta, jossa talous ei enää kasva.

Julkaistu: 9.7. 2017

Kaikkihan sen tietävät: tärkein syy Rooman tuhoon oli: ______.

Niin, mikä? Taudit? Lyijyputket? Verotus? Barbaarit? Homoseksuaalisuus? Huonot johtajat? Tyhmät maanviljelijät?

Kirjallisuudessa on esitetty yli 700 eri selittävää tekijää Rooman imperiumin romahdukselle, toinen toistaan mielikuvituksellisempia. Jotkut selitykset kertovat enemmän esittäjästään kuin itse Roomasta.

”Rooma on narratiivinen arsenaali. Sitä käytetään eri aikoina eri asioiden perustelemiseen. Sitä ovat käyttäneet fasistit ja marxistit. Yleensä analyysit ovat olleet melko epähistoriallisia”, sanoo Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg.

Aihepiirin klassikko on Edward Gibbonin kirja Rooman tuhosta 1700-luvun lopulta. Se asetti imperiumin lopullisen hajoamisen hetkeksi vuoden 476, kun germaanit syöksivät Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen vallasta. Gibbonin syyttävä sormi osoitti erityisesti moraalikatoa kohti.

Lambergin kiinnostuksen aiheen tutkimiseen herätti erityisesti Bryan Ward-Perkinsin kirja vuodelta 2005. Se esitti veropohjan rapautumisen merkityksen poliittisen epävakauden aiheuttajana.

Nykymaailma voi oppia Rooman tuhosta paljon, Lamberg sanoo. Hän on avustajiensa kanssa kirjoittanut Rooman tuhoon johtaneesta kehityskulusta artikkelin, joka esitellään elokuussa Atlantassa Academy of Management -konferenssissa. Siellä se on ehdolla parhaaksi kansainväliseksi tutkimuspaperiksi.

Imperiumin yli 200 vuotta kestänyt alamäki heijastaa ison talousjärjestelmän romahtamista, ja ajatuskulkuna se on relevantti mille tahansa yhteiskunnalle koska vain, Lamberg sanoo.

Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä.

Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.

Rooman viimeisten vuosisatojen aikana ihmisiä siirtyi kaupungeista maaseudulle. Kaupankäynti siirtyi isoista kaupungeista entistä omavaraisempiin kartanoihin ja luostareihin, joista tuli taloudellisen toiminnan keskipisteitä – mutta vain alueellisia sellaisia.

Rajat ja alueet ylittävää vaihdantaa oli vähemmän.

Kaupan mukana yhteydet ja sosiaalinen yhteisyys alueiden välillä heikkenivät. Yhteiset pelisäännöt ja varsinkin niiden toimeenpano rapautuivat. Reuna-alueet ja niiden johtajat muodostivat omat pelisääntönsä, ja vallananastajat näkivät mahdollisuutensa.

Rooman hajoaminen näyttikin hyvin erilaiselta valtakunnan ytimissä kuin sen reuna-alueilla. Britanniassa katsottiin Rooman menettäneen uskottavuutensa, Roomassa puolestaan nähtiin reuna-alueiden tippuvan pala palalta pois.

”Britanniassa eliitillä oli vaikeuksia uskoa Rooman asiaan. Kyse on myös opportunismista. On paljon tutkimusta nykyisen Ranskan alueelta siitä, että sikäläinen eliitti kääntyy myös valloittajien eliitiksi.”

Suoraa vertausta vaikkapa EU-kritiikkiin tai Neuvostoliiton hajoamiseen ei tässä yhteydessä kannata heittää, Lamberg huomauttaa.

”Euroopan unioni on 70-vuotiaana ajanjaksollisesti vasta vähän pidempi kuin keskimääräinen vallananastajakeisarin kausi Rooman imperiumissa. Se on aika lyhyt ajanjakso.”

Lambergin tutkimus on sukua turkkilais-yhdysvaltalaisen taloustieteilijä Daron Acemoğlun työlle, joka käsittelee instituutioiden merkitystä kansakuntien rakentajana. Sen mukaan säännöistä syntyy luottamusta, ja luottamuksesta talouskasvua.

”Acemoğlu ja hänen kollegansa lähtevät siitä, että talouskasvu edellyttää tietynlaisia pelisääntöjä ja sitä, että sääntöihin voi luottaa. Kasvu palautuu tietynlaisiin luottamussuhteisiin. Ethän sinä tee verkkokaupassa ostosta, jos et voi luottaa siihen, että saat tavaran.”

Lamberg ja hänen ryhmänsä katsoivat kehitystä peilikuvana.

”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rapautumaan.”

Mitä tästä sitten voi oppia?

On myönnettävä se, että romahdusta eivät aikalaiset havaitse. Nykyisen Zürichin tai Unkarin alueella Rooman viimeisinä vuosisatoina 50-vuotiaaksi varttunut ihminen ei havainnut kummoisia muutoksia elämänsä aikana. Kyse ei varsinaisesti ollut yksittäisen henkilön näkökulmasta tragediasta.

Kuitenkin hieman pidemmällä aikavälillä katsottuna kyseiset alueet autioituivat täysin.

”Meille oli hätkähdyttävintä ymmärtää se, että talouden alamäki oli järkyttävän dramaattinen. Palattiin pronssikauden tasolle 50–100 vuodessa.”

Taantumus näkyi esimerkiksi huonoina taloina. Rakennustaito ei periytynyt sukupolvelta toiselle. Jos teknologisesta osaamisesta ei pidetä huolta, se huononee – eikä vain pikkuhiljaa, vaan se romahtaa, Lamberg sanoo.

Rooman imperiumi oli teknologisesti melko jähmeä. Siellä ei tapahtunut suuria läpimurtoja, jotka olisivat parantaneet tehokkuutta.

Siksi se on hyvä tutkimuskohde, Lamberg sanoo. Suuren osan historiaa talouden kasvu on syntynyt juuri ihmisten määrän kasvusta. Tuottavuusloikkia ei voi syntyä jatkuvasti.

”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa.”

Maailman väestön on ennakoitu kasvavan yhdeksään miljardiin asti, minkä jälkeen se pikkuhiljaa vähenee.

”Noin 50 vuoden päästä olemme tilanteessa, jossa väestö on kääntynyt laskuun. Mistä tulee talouskasvu, jos kuluttajia on vähemmän? Jos ei ole talouskasvua, mitä sitten tapahtuu?”

Ensimmäinen nykypäivän suuren mittakaavan koealusta tilanteesta on Japani. Sen väkiluku on laskenut tämän vuosikymmenen. Nyt maassa on 127 miljoonaa asukasta, mutta 50 vuodessa väkiluku vajonnee alle 90 miljoonan.

Strategista johtamista opettaessaan Lamberg on huomannut, että käytännössä kaikki teoriat ja mallit lähtevät kasvun logiikasta.

”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

Yhteiskuntatieteen suuri haaste on kehittää teoria siitä, miten ymmärtää ja johtaa yhteiskuntia, jotka eivät kasva.

Historian valossa kasvun loppu johtaa nimittäin dramaattisiin seurauksiin.

”Historialliset esimerkit viittaavat siihen, että talouskasvun loppu on hyvin väkivaltainen. Siis aito romahdus, myös tiedoissa ja taidoissa.”

Se vaikuttaa yhteiskunnan joka sektoriin, ei vain talouteen.

”Kasvun loppu heijastuu kulttuuriin ja tiedon arkistoimiseen saakka. Se on pelottavin juttu Roomassa. Siellä menetettiin hallinta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. 

VÄESTÖN VÄHENEMINEN JOHTI PIKKUHILJAA ROOMAN HAJOAMISEEN

Kuka?

Juha-Antti Lamberg

  Taloushistorian ja strategian professori Jyväskylän yliopistossa.

 Syntynyt Jyväskylässä vuonna 1968.

 Valmistunut filosofian tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1999.

 Työskennellyt aiemmin tuotantotalouden professorina Teknillisessä korkeakoulussa (TKK).

 Lambergin sekä Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettavien Nooa Nykäsen ja Jarmo Taskisen tutkimuspaperi Economic Collapses and Deinstitutionalization: Evidence and Theory from the Fall of Rome on ehdolla parhaaksi kansainväliseksi paperiksi Academy of Management -konferenssissa Atlantassa elokuussa.

Marx, lama ja voiton suhdeluvun laskutendenssi

4.04.2017

Oskari Jokinen

Kirjottaja on historian pääaineopiskelija.

"1930-luvun lamassa ja 2000-luvun talouskriisissä vellottiin ja on vellottu vuosikaudet ilman, että markkinat ovat korjanneet itseään. Niin 1930-luvulla kuin 2000-luvun talouskriisissä on tarvittu valtion interventiota. 1930-luvun Yhdysvalloissa oli interventio New Deal ja myöhemmin sotakeynesiläisyys, 2000-luvulla taas talouskuri."
Alustus!

 Vuonna 2007 Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilta alkanutta finanssikriisiä on pidetty suurena tappiona uusklassisen taloustieteen arvovallalle. Tulevaisuudessa ehkä ikoniseksi muodostuva osoitus tästä on tarina Iso-Britannian kuningatar Elisabet II:n vierailusta London School of Economicsissa marraskuussa vuonna 2008, kun kriisi oli kuumimmillaan. Kuningatar tiedusteli arvovaltaisilta taloustieteilijöiltä, miten he eivät onnistuneet aavistamaan niin vakavaa kriisiä. Vastaus oli yksinkertaisesti, ettei valtavirtainen taloustiede kaikessa viisaudessaan pitänyt kriisiä edes mahdollisena. (Roberts 2016, 1.)
Tosiaan, miten 1970-luvulta lähtien vallalla ollut uusklassinen talousdoktriini ei onnistunut aavistamaan jotain, mikä jälkikäteen tuntuu täysin itsestäänselvältä? Täysin kirkkaalta taivaalta finanssikriisin salama ei voinut iskeä. Myös uusklassisen taloustieteen aiemmin haastanut keynesiläisyys nousi finanssispekulaation tuhojen takia Wall Streetin pörssiromahduksessa vuonna 1929. Vapaa markkinatalous osoitti jo tuolloin riskialttiutensa.
Kriisiä on pyritty analysoimaan jälkikäteen myös uusklassisessa taloustieteessä. Useimmiten tulokseksi on saatu, että kriisin todennäköisyys oli niin pieni, että se oli lähes sattumaa (Blyth 2013, 31). Uusklassisen talousopin moittiminen ”voodoo-taloustieteeksi” (Roberts 2016, 2) ei välttämättä ole kaukaa haettua, jos sen saavutukset vuoden 1929 lamasta nykypäivään ovat kaksi historiallisen suurta talouslamaa ja lukuisia pienempiä niiden välissä samalla, kun tämä oppi piti niitä mahdottomina.
Kaikille teoriaperinteille talouslamat eivät kuitenkaan tule yllätyksinä. Karl Marx kirjoitti aiheesta jo 1800-luvulla. Vahvasti empiriaan itsensä perustavalla marxilaisella teorialla on terävä sanottavansa toistuvista laskusuhdanteista (Roberts 2016, 3). Uusklassisten talousmallien ennustuskyvystä kielii taas jotain olennaista poliittisen taloustieteilijän Mark Blythin tekemä rinnastus pankkien riskinhallintamenetelmien ja venäläisen ruletin välillä. Pankkien menneisiin tapahtumiin perustuvat menetelmät ovat Blythin mukaan kuin venäläisen ruletin pelaaja, joka uskoo selviämismahdollisuuksiensa nousevan jokaisella liipaisimen painalluksella, mikäli iskuri on lyönyt tyhjää (Blyth 2013, 36).

Finanssikriisistä valtionvelan kriisiin

Miksi kansainvälisten rahoituslaitosten finanssispekulaatiosta alkanut kriisi muistetaan nykyään lähinnä valtioiden painina julkista velkaa vastaan? Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilta alkunsa saanut finanssikriisi muuttui pian valtionvelkakriisiksi, kun riskialttiit pankit pelastettiin valtion tuella Yhdysvalloissa ja Euroopassakin.
Kun valtionvelka on tuotu kriisin keskiöön, on myös luonnollista, että ulospääsyksi tarjotaan menoleikkauksia, joilla velkaa voidaan pienentää. Tällaista politiikkaa kutsutaan talouskuriksi. Tarkemmin talouskuri tarkoittaa finanssipolitiikkaa, jolla pyritään palauttamaan kansantalouden kilpailukyky sisäisen devalvaation avulla (Blyth 2013, 2). Tärkeä talouskurin osa on yksikkötyökustannusten laskeminen, jotta työllistäminen taloudessa tulee halvemmaksi. Talouskurilla on voimakkaan luokkapoliittinen luonne, sillä valtion menojen vähentäminen vahingoittaa usein sosiaalituista riippuvaisia (Blyth 2013, 7–10).
Monet merkittävät taloudet, kuten Kiina, Brasilia ja Yhdysvallat, lääkitsivät talouskriisiä aluksi keynesiläisin opein (Blyth 2013, 55). Silti G20-maiden kokouksessa kesällä 2010 päädyttiin valitsemaan talouskurilinja yhteiseksi kannaksi. Talouskuria ajoivat voimakkaasti niin Euroopan keskuspankki kuin Saksan valtiokin, joka oli etunenässä poistumassa elvytysrintamasta (Blyth 2013, 60–61). Myös Suomessa vuodesta 2011 eteenpäin toimineen Kataisen hallituksen ohjelmassa alkoi olla viitteitä talouskurista. Erityisen voimakkaasti leikkauspolitiikka on noussut poliittiseksi paradigmaksi Juha Sipilän hallituksen noustua valtaan vuonna 2015. Keskeisenä perusteena politiikan tarpeellisuudelle on käytetty juuri paisunutta julkista velkaa. Sipilän hallituksen solmima kilpailukykysopimus on hyvä esimerkki sen talouskuripoliittisista toimista.

Voiton suhdeluvun laskutendenssi ja lama marxilaisessa talousteoriassa

Marxilainen näkemys laman synnystä kietoutuu kapitalismin peruspilarin, voiton tavoittelun, ympärille sekä Marxin Pääoman kolmannessa osassa esittämään teoriaan voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Voiton suhdeluvun lasku edelsi niin 1930-luvun lamaa kuin nykyistäkin finanssikriisiä (Roberts 2016, 26–27). Tämä ilmiö perustuu marxilaiseen käsitykseen arvoteoriasta, jossa yhteiskunnallinen arvonlisäys perustuu työhön ja sen riistämiseen. Tässä arvoteoriassa tuotantoon käytetystä pääomasta vain työ tuottaa lisäarvoa eli voittoa, koneet ja raaka-aineet vain siirtävät arvoa eteenpäin. Työtä voidaan riistää, koska työläinen kykenee työskentelemään myös sen jälkeen, kun on tuottanut oman palkkansa. Tämän työläisestä riistetyn lisäarvon kapitalisti ottaa itselleen. Voiton suhdeluku on lisäarvon suhde sen tuottamiseen käytettyyn kokonaispääomaan (Marx 1979, 187–197).
Marxin mukaan tällä voitolla on tendenssi laskea, sillä kapitalisti joutuu kannattavuutensa säilyttämiseksi kahdelle taistelukentälle: omia työläisiään ja muita kapitalisteja vastaan. Kamppailu työläisiä vastaan rajoittaa kapitalistin kykyä riistää lisäarvoa työstä, sillä työaikaa ei voi muitta mutkitta lisätä ja palkkaa alentaa. Toisaalta kamppailu toisia kapitalisteja vastaan ajaa heidät lisäämään työn tehokkuutta, jotta työstä saataisiin puristettua lisäarvoa kilpailijoita enemmän (Roberts 2016, 14–15). Tämä dynamiikka suosii työn tehostamista koneiden avulla ja työntekijöiden kustannuksella, joka nostaa tuotantovälineiden määrän suhdetta työhön kokonaispääomasta. Tätä suhdetta kutsutaan pääoman orgaaniseksi koostumukseksi. Kun tämä koostumus kasvaa eli koneiden määrä nousee, on voiton suhteellisella määrällä tendenssi laskea, sillä lisäarvo ei yleensä kasva samassa suhteessa (Roberts 2016, 17). Innovaatioiden levitessä työn tehostuminen jää tilapäiseksi, sillä kilpailuetu häviää muiden kapitalistien omaksuessa vastaavan tehokkuuden asteen.
Voitot synnyttävät kriisejä, kun kaikki tuottajat eivät kykene vastaamaan kilpailuun. Kilpailukyvyttömät tuottajat menevät konkurssiin, mikä saa aikaan tuotannon laskua ja työttömyyttä. Yllä kuvattu kapitalistin taistelu saa myös aikaan laskevan spiraalin, kun hintakilpailu laskee hintoja. Hintojen lasku luo taas palkkojen laskupaineen, jolla on tuhoisa vaikutus ostovoimaan. Myös työttömyys aiheuttaa työn hinnalle laskupainetta, vapautunut pysyvä pääoma laskee tuotantohyödykkeiden hintaa ja konkurssit vähentävät kilpailua. Näin syntyneet kriisit tuottavat korjausliikkeen, jossa suuremman voiton tuottamisen edellytykset kasvavat. Tällaisten kapitalismin korjausliikkeiden vuoksi voiton suhdeluvun laskua kutsutaankin tendenssiksi lain sijaan. Pitkällä tähtäimellä tarkasteltuna entisiin voiton suhteisiin ei kuitenkaan päästä, vaan keskimääräinen voiton suhde on Marxin teorian mukaisesti laskenut tasaisesti teollistumisesta lähtien (Roberts 2016, 21).
Suhteellisten voittojen laskulla on potentiaali edistää finansialisaatiota, eli pääoman voitontavoittelun siirtymistä reaalitaloudesta finanssimarkkinoille. Tämä tapahtuu siksi, että reaalitalouden voittoihin pettynyt pääoma lähtee hakemaan korjausta voitoilleen finanssimarkkinoilta, joilla spekulaation potentiaaliset voitto-odotukset voivat olla hyvinkin suuret. Hajaantuneet pääomat saattavat lisäksi ajautua finanssimarkkinoille, jos markkinoille pääsylle vaadittavan alkupääoman määrä nousee. Tällä vähimmäispääomalla taas on tendenssi nousta aiempana kuvatun tehokkuuskamppailun vuoksi (Marx 1980, 253–254).
Vaikka voiton suhdeluvun laskulla on Marxinkin mukaan vastatendenssejä, joiden pitäisi säännöllisesti palauttaa voitonteon (ja samalla koko markkinatoiminnan) edellytykset, eivät laskusuhdanteet ole aina korjautuneet itsestään. Niin 1930-luvun lamassa kuin nykyisessäkin kriisissä vellottiin ja on vellottu vuosikaudet ilman, että markkinat ovat korjanneet itseään. Niin 1930-luvulla kuin nykypäivänä on tarvittu valtion interventiota, joka 1930-luvulla koostui esimerkiksi Yhdysvalloissa New Dealista ja myöhemmin sotakeynesiläisyydestä, 2000-luvulla taas talouskurista.

Talouskuri voittojen säilyttäjänä – valtio pääoman sätkynukkena

Suomen hallitukset ovat siis viime vuosina sitoutuneet talouskuriin ja talouden kilpailukyvyn kohentamiseen. Tärkeä kysymys kuitenkin on, onko markkinaympäristö todella muuttunut pääoman kannalta niin vihamieliseksi viimeisinä vuosikymmeninä, että julkisesta taloudesta on Suomessa leikattava, yksikkötyökustannuksia ehdottomasti karsittava ja kilpailukyky palautettava? Seuraavaksi esitetään erinäisiä tilastoja voiton suhdeluvun kehityksestä, voitonjaosta, suomalaisista yritysvoitoista ja tuloerojen kehityksestä, jotka tuntuvat ennemmin maalaavan kuvaa runsaista voitoista nauttineesta yksityisestä sektorista, jonka syvät taskut vaativat entistä suurempaa täyttöä.
Taloustieteilijä Andrea Vaona esittää voiton suhdeluvun Suomessa nousseen valtavasti koko 1990-luvun ja tasoittuneen 2000-luvulla korkealle tasolle, 1980-lukuun nähden kaksinkertaistuneena. Syiksi Vaona esittää muun muassa voitonjaon painottumisen voimakkaasti pääoman suuntaan ja tuottavuuden kasvun moninkertaistumisen palkkatasoon nähden (Vaona 2011).
Yrittäjätulojen kehityksestä Suomessa voi vetää samantyylisiä johtopäätöksiä. Yrittäjätulot lähtivät voimakkaaseen kasvuun 1990-luvun laman jälkeen, ja saivat vielä piikin ennen vuoden 2008 romahdusta. Samasta Tilastokeskuksen artikkelista näemme, miten yritysten maksamat verot eivät kuitenkaan nousseet likimainkaan samassa suhteessa voittojen kanssa.
Tuloerojen kehitys vuodesta 1995 eteenpäin osoittaa, miten 1990-luvulta nykypäivään kasvaneesta kakusta ovat enenevässä määrin päässeet nauttimaan jo valmiiksi hyvätuloiset. Vaikka jo varakkaimman viiden kymmenyksen tulot ovat kasvaneet selvästi edeltäviin nähden, on etenkin varakkaimman kymmenyksen tulojen nousu täysin omaa luokkaansa. Vuoden 2016 keväällä myös maksettiin ennätysosingot, joka ei tietysti automaattisesti kanavoidu pelkästään suurituloisten hyväksi, hyötyihän Suomen valtiokin tästä suurella summalla. Yleisellä tasolla ennätysosingot kuitenkin viittaavat, että ainakin suurimmilla osinkojen antajilla menee taloudellisesti oikein hyvin, mutta tulosta ei koeta tarpeelliseksi kanavoida investointeihin ja näin esimerkiksi työllisyyteen. Tulonjaon kääntyminen pääoman hyväksi on tapahtunut myös ainakin Yhdysvalloissa uusliberaalin kehityksen myötä 1970-luvulta lähtien (Streeck 2015, 79–80).
Suomessa pääoman voitonteon edellytykset ovat siis nousseet jatkuvasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Puhe ongelmissa painivasta yritys- ja vientisektorista asettuu kyseenalaiseen valoon, kun huomataan, että tulonjako on kääntynyt enenevässä määrin pääoman puoleen ja palkansaajilta pois. Tämä muutos näyttäytyy erityisen viheliäisenä siksi, että 1970-luvulla kiihtymään lähteneellä kehityksellä on vahva epädemokraattinen lataus (Streeck 2016, 25–26). 1970-luvulla lähti purkautumaan sodanjälkeinen ”sosiaalisen kapitalismin” järjestelmä, jossa valtiot pitivät ainakin periaatteessa markkinoita tiukemmassa hihnassa. Pääoma kuitenkin pyristeli kontrollista irti ja onnistui lyömään yhteiskunnassa läpi markkinalogiikan, joka pyritään mahdollisimman hyvin eristämään demokraattiselta vaikuttamiselta, onhan ”markkinat hyvä, interventiot huono” keskeinen opinkappale uusklassisessa ajattelussa. Tästä toimii loistavana esimerkkinä euromaita velvoittava vakaus- ja kasvusopimus, jonka budjettirajoitteet oikein noudatettuina pakottavat laskusuhdanteiden aikana talouskuriin. Sopimuksen ehtoihin ei pysty mikään yksittäinen valtio varsinaisesti nykyisellään vaikuttamaan.
Myös demokratian piirissä olevaa toimintaa pyritään vahvasti asettamaan talouskurin raiteille toistamalla jatkuvasti, miten toiminnalle ei vain ole vaihtoehtoja. Tätä teki esimerkiksi pääministeri Juha Sipilä varsin selvästi televisiopuheessaan syksyllä 2015 väittäessään, että Suomella on valittavanaan vain menoleikkaukset tai ”Kreikan tie”.

Elämmekö kainalosauvakapitalismissa?

Laskusuhdanteiden marxilaisen tulkinnan keskeinen sanoma piilee näkemyksessä, että tällaiset kriisit ovat keskeinen osa kapitalistisen järjestelmän toimintaa, eivät vain markkinahäiriö. Lamat ovat sen sijaan ”valuvirhe”, keskeinen osa sitä logiikkaa, jolla kapitalismi toimii, eivätkä näin ole pitkällä tähtäimellä estettävissä, ainoastaan lykättävissä (Potts 2011, 466). Mitä pidempään ylitse kiehuvan kattilan kantta painaa alas, sitä suuremmaksi paine kasvaa. Järjestelmän ”ihmiskasvoistaminen” poliittisena tavoitteena on sikäli ongelmallista, että kriisit eivät ole seurausta moraalikadosta tai markkinoiden häiriintyneestä hintasignaalista, vaan yksityisen voitontavoittelun logiikan lopputuloksista. Tämä logiikka johtaa toistuviin kriiseihin.
Voimakkaan kapitalismikriittiset näkemykset nykykeskustelussa johtavat helposti julkisesta keskustelusta syrjäyttämiseen. Nykyisen tuotantojärjestelmän kriisialttiudesta sekä työn ja pääoman tulonjaon muutoksesta olisi kuitenkin ajankohtaista käydä keskustelua, kun taloutta yhä ravistelee vuoden 2008 kriisi ja työmarkkinoillekin on odotettavissa muutoksia, jos ja kun esimerkiksi automatisaatio alkaa enenevässä määrin syödä työpaikkoja. Kapitalismin keskeisiä opinkappaleita on ajatus yksityisomaisuudesta suorastaan ihmisoikeutena, jota pahimmillaan verotuskin rikkoo (”verotus on varkautta”). Vallitsevan järjestelmän puitteissa kuitenkin myös kannattavaan työhön ja vakaaseen elinympäristöön tulisi suhtautua irrottamattomana ihmisoikeutena. Näiden molempien edellytyksenä ovat vakaat markkinat.

Lähteet:

Blyth, Mark, Austerity. Oxford University Press: Oxford, 2013.
Marx, Karl, Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen kirja: pääoman tuotantoprosessi. Kustannusliike Progress: Moskova, 1979.
Marx, Karl, Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas kirja: kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Progress: Moskova, 1980.
Potts, Nick, ’Marx and the Crisis’, Capital & Class, 35:3, 2011.
Roberts, Michael, The Long Depression. Haymarket Books: Chicago, 2016.
Streeck, Wolfgang, Ostettua aikaa: demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Vastapaino: Tampere, 2015.
Vaona, Andrea, ’Profit rate dynamics, income distribution, structural and technical change in Denmark, Finland and Italy’, Structural Change and Economic Dynamics 22:3, 2011.