Ministeri Anne Berner – ensimmäinen Suomen hallituksen jäsen veroparatiisiyhtiössä 

 Kolumnistimme muotoilee muotokuvan rautarouvasta, jonka uran loppumisesta saamme olla tyytyväisiä.

KOLUMNI Bisnesministeri Anne Bernerin ura on täynnä epäonnistuneita päätöksiä, joiden määrälle ei löydy kilpailijaa aikaisempien ministerien tekemisistä. Veronmaksajille tämä on tullut kalliiksi, koska rautarouva on noudattanut toimissaan ohjetta, jonka mukaan voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan koko kansan maksettavaksi oman edun nimissä. Liikenaista on kuvailtu tehokkaaksi, määrätietoiseksi ja älykkääksi. Ominaisuudet ovat tulleet esiin, kun hän on yksityistänyt yhteistä omaisuutta markkinavoimille.
Berner on toiminut häikäilemättömästi, jääräpäisesti puhuen muunneltua totuutta, haukkuen alaisiaan ja painostaen mediaa oman edun ja elinkeinoelämän etujen uskollisena sotaratsuna. Ministerin tankkimainen toiminta on jättänyt jälkeensä satojen miljoonien vahingot yhteiskunnalle ja tuhonnut siinä sivussa kymmenien ihmisten työuran sekä hän on menettänyt kollegoidensa luottamuksen. Tämä ei kuitenkaan ole haitannut rautarouvan poltetun maan taktiikka hänen nauttiessaan kummisetä Juha Sipilän vankkumatonta luottamusta.
Anne Bernerin syntilistalta löytyvät hämärät veroparatiisikytkennät, Finavia-sotkut, epäonnistunut autoverohanke, taksiuudistus, karmea rataverkkoyhtiöittäminen ja nyt viimeksi hallituspaikkasekoilut ruotsalaispankissa.
Liikemies Bernerin piti Suomen kansalaisuuden saatuaan ryhtyä kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Sipilä kuitenkin tarjosi ensikertalaiselle ja kokoomuksen vaalirahoittajalle ministerin paikkaa, näin makeasta tarjouksesta ei sveitsitär tietenkään kieltäytynyt ja vaihtoi ilman omantunnon tuskia puoluetta.
Tultuaan ministeriksi Berner jätti ympäripyöreän sidonnaisselvityksen omistuksistaan ja luottamustehtävistään. Pian paljastui uranaisen toimineen johtotehtävissä veroparatiisiyhtiössä. Liikenne- ja viestintäministeri istui vielä syyskuussa 2015 Luxemburgin kaupparekisterin mukaan veroparatiisiyhtiö Saltri II LuxCo -yhtiön hallituksessa. Ministeri Anne Berneristä tuli ensimmäinen Suomen hallituksen jäsen veroparatiisiyhtiössä.
Ministeri Berner onnistui säilyttämään paikkansa hallituksessa Finavia-sotkuista huolimatta. Lentokenttäyhtiö oli tehnyt raskaat 34 miljoonan euron tappiot johdannaiskaupoilla, joita pankit olivat onnistuneet kauppaamaan myrkkypillereinä Finavialle. Ministeri puuttui yhtiön hallituksen hankkeisiin nostaa vahingonkorvauskanne pankkeja vastaan asettuen luonnollisesti puolustamaan niitä, Sipilän toimiessa taustatukena. Veronmaksajien edulla ei ollut kummallekaan mitään merkitystä.
Lastensairaalan hyväsydäminen kummitäti yritti haudata myös autoveron ja onnistui sekaisilla puheillaan aiheuttamaan autokaupalle miljoonatappiot. Kansalaisten massiivinen vastustus johti onneksi siihen, ettei rautarouva saanut läpi Liikennekaareksi kutsuttua lempihanketta. Tarkoitus oli perustaa valtion liikenneverkkoyhtiö, jonne siirrettäisiin kaikki kulkuväylät ja tieverkosto. Näin teiden käyttö voitaisiin yksityistää ja antaa yksityisille yhtiöille mahdollisuuden rahastaa kansalaisia teiden käytöstä. Salassa valmisteltu tieverkon yksityistämishanke kaatui, mutta rataverkon yhteisen rataverkon osakeyhtiöittämisen Berner junaili läpi.
Pohjolan Rautatiet Oy:lle siirretyillä Nesteen osakkeilla ja niiden myynnistä saaduilla 107 miljoonalla eurolla rahoitetaan edelleen tytäryhtiöitä. Näihin hankeyhtiöihin houkutellaan mukaan kuntia, eläkeyhtiöitä ja pääomasijoittajia. Pikku hiljaa kansainväliset yhtiöt siirtyvät rahastamaan luonnollisen monopolin suojassa raideliikennettä. Sipilä ja Berner ovat onnistuneet luomaan yksityisen yhtiöryppään, joka ei tarvitse eduskunnan hyväksymistä.
Tilastokeskuksen luvut kertovat, että Bernerin taksiuudistus meni mönkään. Hinnat ovat nousseet, palvelu huonontunut ja toimintaan tullut kartellinomaisia piirteitä. Maaseudulla taksin saatavuus on huonontunut ja kilpailu ei toimi, kun taksien välitysyhtiöt sopivat yhdessä hinnoista. Kelakin on saanut omat luottokuskinsa, jotka ylläpitävät korkeita taksihintoja. Bernerin vakuutteluja taksihintojen laskusta ei usko enää kukaan.
Ministeri Berner ei näe mitään eturistiriitaa edes siinä, että istuisi samaan aikaan Suomen ja ruotsalaispankki SEB:n hallituksessa. Hän ei välittänyt tehdä uudesta pestistä sidonnaisuusilmoitusta, vaikka ministerin käsikirjassa sanotaan selvästi, että ministerin on tehtävä ilmoitus jos ”ministeri on siirtymässä toisiin tehtäviin”.
Muiden sivistysvaltioiden tapaan Sipilän hallituksen suunnitelmissa oli säätää ministereitä ja muita korkeita virkamiehiä koskeva laki, joka olisi määrännyt karenssiajan heidän siirtyessä elinkeinoelämän palvelukseen. Valmista lakiesitystä ei ole saatu ajoissa eduskuntaan, syystä jonka vain Berner ja Sipilä tietävät.
Olkaamme tyytyväisiä siitä, että rautarouvan ura ministerinä loppuu.

Seppo Konttinen
Valtiotieteiden maisteri Seppo Konttinen oli Yleisradion taloustoimittaja vuosina 1974–2010. Hän on tunnettu kriittisistä artikkeleistaan ja syvällisestä perehtymisestä taustatietoihin.
Seppo Kontt

nen on kirjoittanut teokset Salainen pankkituki, Kansallisomaisuuden ryöstö, Suomalainen ruokalasku, Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta, Lakien synty sekä Kallis ruokakassi. Hänen kolumnejaan voi lukea myös Valtiomahti-blogissa.

Kiky-sopimuksen vaikutukset ja tarkoitus

Tuomo Liias

---

Nyt kun on jo saatavissa tarkistettuja tietoja vuoden 2017 tapahtumista Suomen taloudessa, on sopiva hetki arvioida empiirisen aineiston pohjalta, mitä todellisia vaikutuksia vuoden 2017 alussa voimaan astuneella kilpailukyky- eli kiky-sopimuksella on ollut maan talouteen.
Kiky-sopimuksen läpirunnominen oli Juha Sipilän hallituksen talouspolitiikan suuri riemuvoitto, jota käytetään selittämään maan talouden kääntymistä kasvuun. Toki vastaavanlaista sisäistä devalvaatiota vahvistavaa sopimusta on aiemminkin maassa yritetty. Esko Ahon ja Iiro Viinasen monetaristinen hallitus yritti samaa 1990-luvun alussa, mutta hanke kaatui silloin ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston vastustukseen. Nyt ay-liikkeen ja vasemmiston puhti tai halu ei riittänyt sopimuksen estämiseen.
Toinen puoli sisäistä devalvaatiota oli tietenkin hallituksen voimakas leikkaus- ja yksityistämislinja, jonka seurauksista vanhukset, vammaiset, opiskelijat ja ammattikoululaiset kärsivät aika dramaattisestikin. Tässä artikkelissa keskitytään kuitenkin kiky-sopimukseen, jonka uhrina oli maan työväenluokka. Sen reaaliansiot laskivat ja työolot heikentyivät pidentyneen työajan vuoksi.
Uskomattominta tapahtumien kulussa oli se, että ne tahot, jotka poliittisella tasolla runnoivat sopimuksen läpi – siis maan hallitus ja tasavallan presidentti – kiistävät kokonaan osallisuutensa sopimuksen tekoon. Eikö kukaan muista, kuinka Juha Sipilä Petteri Orpon myötäillessä uhkaili eduskunnan edessä nyrkki pystyssä hallituksen säätävän pakkolait, jos sopimusta ei synny?
Kaikki myös tietävät, että presidentti Sauli Niinistö piti työmarkkinajohtajille puhuttelun asiasta virka-asunnossaan. Siinä ei ollut kysymys vain mielipiteen vapauden piiriin kuuluvasta mielipiteen julkisesta ilmaisusta, vaan suorasta puhuttelusta ja painostuksesta, siis sisäpolitiikkaan puuttumisesta.
Tämä internet-aika on positiivinen siinä mielessä, että kuka tahansa kansalainen voi toimia ikään kuin pienenä tutkimuslaitoksena, kunhan vain tietää, mistä tietoja on löydettävissä ja osaa niitä hiukan käsitellä. Jatkossa esittämieni kuvioiden tiedot ovat peräisin kolmesta lähteestä: Tilastokeskus, Euroopan keskuspankki ja Suomen tullilaitos.

Bruttokansantuotteen kasvu

Kuvio 1: Bruttokansantuotteen vuosikasvu

Kuviossa on Tilastokeskuksen kokonaistuotannon kuukausikuvaajasta laskettu bruttokansantuotteen muutos verrattuna edellisen vuoden vastaavaan kuukauteen, siis vuosikasvu. Vaakasuora katkoviiva edustaa kasvun nollatasoa, ja lopussa olevat 2 pystysuoraa pisteviivaa rajoittavat väliinsä vuoden 2017.
Kuviosta näkyy selvästi, kuinka syvälle finanssikriisi upotti maan talouden vuonna 2009, mutta kuvio osoittaa selvästi myös sen, kuinka nopeasti talous toipui finanssikriisistä. Sen jälkeen astuikin voimaan eurokriisi ja taas mentiin negatiiviselle puolelle, kunnes vuoden 2015 tienoilla kasvu rupesi taas kääntymään positiiviselle puolelle johtuen euron voimakkaasta heikentymisestä, siis devalvoitumisesta, mikä piristi Suomen vientiä ja taloutta.
Mutta sitten vuoden 2017 alusta astuu voimaan kiky-sopimus ja kasvu rupeaa taas heikkenemään. Mikä tähän vaikutti? Ensinnä kiky-sopimus laski reaaliansioita, mikä heikensi kokonaiskysyntää Suomen sisällä. Kokonaiskysyntää heikensivät myös muut hallituksen julkisten menojen leikkaukset.
Toki kasvun heikkenemiseen vaikutti myös euron hienoinen vahvistuminen vuoden 2017 aikana, vaikka se olikin heikkoa verrattuna euron rajuun vahvistumiseen vuoden 2007 tienoilla (ks. kuvio 3 alempana), joka painoi maan talouden pohjamutiin noin 10 vuodeksi ja tuhosi melkein puolet puunjalostusteollisuudesta. Maan pelasti vasta euron voimakas devalvoituminen syksyn 2014 ja kevään 2015 aikana.
Yrittäjä Sipilällä, joka kuvittelee maan taloutta voitavan johtaa kuin yrityksen taloutta tai yksittäistä kotitaloutta, ei ole harmainta aavistustakaan kansantalouden lainalaisuuksista, valuuttakurssijärjestelmän todellisesta merkityksestä tai valtion menojen positiivisesta roolista kansantalouden toiminnassa. Noin epäpäteviin ja osaamattomiin käsiin suomalaiset ovat vaaleissa antaneet maan asioiden hoidon, joten siinä mielessä he saavat kyllä syyttää myös itseään.

Kikyn vaikutus kilpailukykyyn

Kuvio 2: vientihintaindeksin vuosimuutos

Kiky-sopimusta perusteltiin maan kilpailukyvyn parantamisella. Siis esitettiin, että kun tällä sopimuksella alennetaan tuotantokustannuksia, niin vientihintoja voidaan laskea ja siten parantaa maan kilpailukykyä maailmanmarkkinoilla. Kuviossa on vientihintaindeksin vuosimuutos, ja lopun 2 pystysuoraa pisteviivaa rajaavat vuoden 2017.
Päinvastoin kuin esitettiin, vientihinnat nousivat vuoden 2017 aikana, joten kikyllä ei ollutkaan kilpailukykyä parantavaa vaikutusta. Koska vientihinnat ovat nousseet ja reaaliansiot laskeneet, jonnekin on virrannut aika paljon rahaa. Mutta minne?
Jos ymmärtää hiukankaan kapitalistisen talouden logiikkaa, niin vastaus on tietysti itsestään selvä. Pörssiyhtiöt jakoivat vuonna 2016 osinkoja 11,91 miljardia euroa ja vuonna 2017 osinkoja jaettiin jo 12,66 miljardia euroa. Kasvua oli lähes 7 %. Tietääkseni maassa on lisäksi noin 150 000 listaamatonta, jossain määrin merkittävää toimintaa harjoittavaa osakeyhtiötä. Jos niiden keskimääräinen osinkojen jako olisi noussut vaikkapa vaatimattomalla 25 000 eurolla, niin niiden jakamat osingot olisivat kasvaneet lähes 4 miljardilla eurolla.
Vuonna 2018 pörssiyhtiöiden jakamat osingot nousivat 13,81 miljardiin euroon. Kasvua oli jo 9 %. Kikyssä kysymys oli siis pohjimmiltaan maan sisäisestä tulonjakotaistelusta työn ja pääoman välillä, eikä asialla ole oikeastaan mitään tekemistä kilpailukyvyn kanssa, koska se paranee teknisen kehityksen avulla, ei palkkoja polkemalla.
Palkkaneuvotteluissahan on aina ensisijaisesti kysymys vain tulonjaosta pääoman ja työn välillä. Kikyssä työväestö hävisi ja pääomanomistajat voittivat.

Jos ei kiky, niin mikä?

Kuvio 3: euron kurssi dollareissa

Jos hallituksen talouspolitiikalla ja erityisesti kikyllä ei ole ollut mitään positiivista vaikutusta maan talouden kehitykseen, niin mitkä taustatekijät ovat olleet merkittäviä? Yllä olevassa kuviossa on euron dollarikurssi siitä lähtien, kun euro otettiin käyttöön aluksi tilivaluuttana vuonna 1999. Vaakasuora katkoviiva edustaa kurssitasoa, jolla 1 euro = 1 dollari. Vuosi 2017 on rajattu kahdella pystysuoralla pisteviivalla.
Tässä yhteydessä täytyisi nyt selvittää perin juurin yksi todella keskeinen asia arvioitaessa maan talouden lähimenneisyyden kehitystä. Puhuttaessa maan talouden noin 10 vuoden rämpimisestä pohjamudissa suomalaiset taloustieteilijät ääntelevät jotenkin epämääräisesti, että ”tässä nyt on ollut pitkään huonot suhdanteet”, ”maata ovat nyt kohdanneet huonot suhdanteet”, ”maailmalla on ollut huonot suhdanteet” tai muuta vastaavaa. Mikään noista äännähdyksistä ei pidä paikkaansa, eikä ”taloustieteilijöiltä” kuulu pienintäkään yritystä selittää tapahtunut kehitys.
Ainakaan julkisuudessa näkyneiltä ”taloustieteilijöiltä” ei ole muuta kuulunut. Minua todella hävettää tunnustaa olevani koulutukseltani taloustieteilijä. Jokaisen taloustieteilijän ”punakantiseen aapiskirjaan” pitäisi kirjoittaa vahvistettuna teksti, että kapitalistisessa taloudessa ei ole olemassakaan 10 vuoden pituisia suhdanteita, vaan suhdannekierto on jo pitkään lyhentynyt ja nykyään suhdannekierto kestää vain n. 3–4 vuotta. Siis tuohon Suomen 10 vuoden rämpimiseen pohjamudissa mahtuu maailmalla useampiakin suhdannekiertoja, mikä on näkynyt esim. USA:ssa kasvun vaihteluina. Syy Suomen tilanteeseen on siis ollut jossain muualla kuin suhdannevaihteluissa.
Jos tätä asiaa ei ymmärretä, pitäisi kaikki taloustieteilijät passittaa lukkarin kouluun, jossa lukkari ei päästäisi näitä ”jukuripäisiä sonneja” edes syömään eväitään ennen kuin asia on ymmärretty.
Suomen talouden kehityksen taustalla onkin ollut lähinnä kaksi tekijää. Ensinnäkin keskeisin vaikuttaja on tämän luvun alun kuviossa oleva euron kurssikehitys. Kuviosta näkyy, kuinka 2000-luvun alussa euro oli niin heikko, että 1 eurolla sai vain alle 1 dollarin. Tällöin euroon liittyminen ei heti aiheuttanut taloudelle ongelmia, koska vientihinnat pysyivät kurssin heikkouden vuoksi kilpailukykyisinä.
Tämän jälkeen euro rupesi vahvistumaan ja ratkaiseva ajankohta oli vuosi 2007, jonka tienoilla kurssi hyppäsi voimakkaasti ylöspäin, joten vientihinnat muiden maiden valuutoissa nousivat voimakkaasti ja hintakilpailukyky meni. Tämä ajoi viennin vaikeuksiin ja maassa hävitettiinkin seuraavien vuosien aikana joillain aloilla melkein puolet teollisuudesta. Näin tuhoisaa Suomelle oli euroalueeseen liittyminen. Tässä suhteessa Suomi oikeastaan kuuluu samaan leiriin kuin vaikkapa Italia, joka myös kärsi euroalueeseen liittymisestä. Esim. Fiat joutui lähtemään Torinosta ja pakeni osittain Yhdysvaltoihin.
Suuri vastuu euron kurssikehityksestä kuuluu tietysti Euroopan keskuspankille (EKP), joka inflaation vastaisessa taistelussaan piti korkotasoa jatkuvasti korkeampana kuin Yhdysvaltain keskuspankki FED, mikä vahvisti euroa. Suomen Pankki on tietysti myös osavastuussa. Olen nimittäin kuullut, että Suomi ei vain noudata EU:n päätöksiä, vaan on ollut niitä itse tekemässä, kuten Suomen pankki EKP:n neuvostossa. Tosin on muitakin tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet euron kurssiin, mutta niiden erittely ei tähän esitykseen mahdu.
Suomen pelasti sitten vuosien 2014 ja 2015 vaihteen tienoilla euron voimakas heikkeneminen eli devalvoituminen, mikä palautti maan hintakilpailukyvyn. Nythän jopa suunnitellaan uusiakin investointeja ja myös puunjalostusteollisuuteen, jonka väitettiin jo olevan mennyttä kalua. Toinen vahingollinen tekijä rämpimisen aikana on ollut monetaristinen talouspolitiikka. Oikeastaan kaikki kyseisen ajanjakson hallitukset ovat leikanneet ja supistaneet, mikä on heikentänyt kotimaista kokonaiskysyntää. Sillä politiikalla saadaan aikaan vain jatkuva leikkausten kierre, kun kotimarkkinateollisuuskin ja palvelut kärsivät, jolloin valtion tulojen pienentyessä syntyy vain tarvetta uusiin leikkauksiin.
Toivottavasti suomalaiset ymmärtävät, että jos he jatkossa aikovat elää siedettävissä oloissa tässä maassa, niin maassa tarvitaan todella perusteellinen poliittisen linjan muutos. Oikeastaan koko poliittinen, hallinnollinen ja taloudellinen eliitti pitäisi vaihtaa, sillä kaikki siihen kuuluvat ovat vastuussa maan ongelmista. Vastuussa eivät todellakaan ole maahanmuuttajat, erirotuiset tai mitkään erityisryhmät.

Tuomo Liias on eläkkeellä oleva taloustieteilijä, joka on tehnyt työuransa pääosin Tilastokeskuksessa.

eskoseppanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Mitä poliitikot eivät osaa tai ymmärrä? — eskoseppanen

---

Mikkelin suuren pojan Erkki Liikasen (Mikkelin Pallo-Kissat) jälkeen ollaan Suomen Pankin pääjohtajaksi nimittämässä Brysselin vallan oma mies Olli Rehn (Mikkelin Palloilijat).  Molemmat ovat savolaisen mafian miehiä ja siis heidän puhuessaan vastuu siirtyy kuulijalle.
Nimitys on poliittinen ja vastaa jälleen kerran huonosti pääministeri Juha Sipilän valtansa alkuvaiheessa ilmaisemaa periaatetta, jonka mukaan hänen hallituksensa ei tee poliittisia virkanimityksiä. Kun demarit saivat vallassa ollessaan Suomen Pankin valtiaaksi Erkki Liikasen, nyt on saamisvuorossa kepu.
Entisen oman keskuspankkimme ja nykyisen Euroopan keskuspankin (EKP) haarakonttorin (siis Suomen Pankin) pääjohtaja vastaa Euroopan keskuspankissa Suomen rahapolitiikan kurista ja järjestyksestä. Käytännössä Suomen poliitikoilla ei ole mitään vaikutusmahdollisuutta Emussa virkamiehille monopolisoituun rahapolitiikkaan, joka on elintärkeä osa nykyistä finanssikapitalismia.
Finanssikapitalismi on tämän päivän reaalikapitalismia, jossa kansantalous jakaantuu kahteen osaan.
Yhtäällä on finanssitalous, johon kuuluvat pankit uudenlaisine finanssituotteineen, insitutionaaliset sijoittajat veroparatiiseineen, kasinotalous miljardilottoarvontoineen ja nyt viimeisimpänä riskilähteenä tyhjästä luodulla rahalla toteutettu bittielvytys.
Toisaalla on sitten reaalitalous, jossa tehdään työ, josta saadaan toimeentulo ja jossa työntekijöitä verotetaan – toisin kuin finanssitaloudessa – yhteiskunnan ylläpitämisen ja yhteiskuntarauhan turvaamisen rahoittamiseksi.
Finanssikapitalismi elää oma itsenäistä elämäänsä, tulee toimeen ja on riippumaton reaalitaloudesta. Politiikka, jonka demokraattisilta toimielimiltä on viety valta, on pelkkä talouspoliittinen kölipaino siinä kansantalouden laivassa, joka on ajautumassa törmäykseen markkinoiden jäävuoren kanssa.
Reaalikapitalismissa on poliitikoita viety valta johtaa kansantaloutta. He ovat systeemin renkejä, joiden mielenkiinto keskittyy jonkun pienessä maassa täysin tarpeettomalta tuntuvan ja todennäköisesti vielä eurovaalejakin alhaisemmaksi jäävän äänestysinnon leimaaman maakuntavaalin ajankohtaan. Kun puolellakaan poliitikoistamme ei riitä kykyä ja tarmoa nähdä sitä valtavaa muutosta yhteiskuntapolitiikassa, jota edustaa kansanterveysjärjestelmän privatisoiminen sijoitusyhtiöiden osinkomagneetiksi ja meidän kalliilla kouluttamiemme lääkäreiden harjoittaman sote-rahastuksen päivätyövoimaksi, politiikka on ylittänyt poliitikkojen käsityskyvyn.
Samalla tavalla mutta vielä totisemmin on sanottava poliitikkojemme kyvystä ottaa kantaa Suomen rahapolitiikkaan, jota ei ole olemassa. Emu-maat ovat ainoita valtioita maailmassa, joilla ei ole omaa rahapolitiikkaa. Runsaat 200 vuotias vanhus eli Suomen Pankki ei ole itsenäinen keskuspankki vaan Euroopan keskuspankin (EKP) haarakonttori.
On lähes yhdentekevää, kuka on Suomen Pankin pääjohtaja. Siinä virassa asianomainen henkilö on Euroopan keskuspankin (EKP) hallintoneuvoston jäsen ja saa sieltä tietoa siitä, mitä EKP aikoo toimia markkinoilla, Hän ei kuitenkaan saa kertoa kokousten kulusta edes työtovereilleen Suomen Pankin johtokunnassa saati kansanvaltaa edustavalle eduskunnan pankkivaltuustolle. Kansanedustajilla on sangen mitätöntä korvausta vastaan rahapoliittinen pussi päässä niin että he eivät kuule eivätkä näe rahapolitiikan koukeroista saati että osaisivat ja osaisivat kertoa niistä ryhmätovereilleen.
Suomessa ei ole monta poliitikkoa, joka ymmärtäisi, mistä puhutaan, kun puhutaan rahapolitiikasta. Niin on, ja niin on aina ollut. Suomen rahamarkkinoiden liberalisointikin toteutettiin kaikkine siitä seuranneine pankkikriiseineen ja työttömyyksineen pelkästään Suomen Pankin johtokunnan päätöksillä ja eduskunnan pankkivaltuutettujen tieten ilman, että siinä mukana olleet poliitikot tiesivät tai ymmärsivät, mitä oli tapahtumassa ja minkä hinnan Suomi oli joutuvat maksamaan Suomen Pankin rahapolitikasta ja varsinkin väärästä valuuttakurssista.
Vasemmistokaan ei ymmärrä sitä, millainen maailmantalous löytyy rahapolitiikan esiripun takaa (oikeistopoliitikoiltahan sellaista ymmärrystä ei voi edes odottaa). Emu-maiden yhteinen rahapolitiikka edustaa mitä suurimassa määrin reaalikapitalismia, jonka toiminnan tunteminen on vasemmiston toiminnan ja sen esittämän kritiikin uskottavuuden välttämätön ehto.  Kun vasemmistossa ei ymmärretä kapitalismin eriytymistä reaalitaloudesta ja sen metaformoosia finanssikapitalismiksi, sSen johdosta kapitalismin olennaisin olemus on suojassa arvostelulta ja poliittisilta arvioinneilta.
Seuraavassa esimerkkejä rahapolitikan hetteiköstä.
EKP on luonut uutta rahaa tyhjästä niin, että sen taseessa olevan rahan määrä on muutamassa vuodessa kolminkertaistunut 4,5 biljoonaan euroon (eli hieman suuremmaksi kuin on samaan aikaan lisääntynyt USA:n ja Japanin keskuspankkirahan määrä). Se on yhtä katteetonta ja kuvitteellista  – mutta julkista – bittirahaa kuin ovat tyhjästä luodut yksityiset bitcoinit sillä erotuksella että EKP:llä on rahansa muodollisena takaajana Emu-maiden valtiollinen arvovalta mutta bitcoinit ovat suuri huijaus ilman mitään rahan arvon puolustuslaitosta tai -kykyä.
EKP on tällä tyhjästä luodun rahan yltäkylläisyydellä tuhonnut tallettajien säästöjen korot. EKP on syyllinen siihen, että kansalaiset eivät saa säästöilleen tuottoa samaan aikaan kun pörssikurssit nousevat keskuspankkirahalla uusiin ennätyksiin ja yritysten omistajien voitot ja osingot sekä johdon bonukset nousevat tyhjästä luodulla rahalla niin ikään ennätyskorkeuksiin.
EKP ostaa markkinoilta valtioiden velkaa ilman että sillä on mitään takeita saada takaisin sitä kolmanneksen suuruista osaa valtion velastaan, jonka EKP on ostamassa pois markkinoilta kuljeksimasta. Sen seurauksena saattaa syntyä tilanne, että Emu-maat saavat nämä rahat itselleen, jos niitä tyhjästä luotuja rahoja ei kyetä perimään takaisin maksukyvyttömiltä valtioilta. Esimerkiksi Italia on – tällä rahalla – lisäämässä velkaantumistaan, vaikka sen velka on jo nyt kaksinkertainen sallittuun määrään (60 prosenttia BKT:sta) nähden.
EKP on luomassa Emu-maille yhteisvastuun pankkien kuolemantautia muistuttavan keinottelun tappioiden rahoittamiseksi sekä säästäjien talletusten korvaamiseksi niiden maiden rahoista, jotka eivät ole ylivelkaantuneet.
Suomalainen oikeisto on nyt aatteellisessa kriisissä ja sen arvopohja on musertunut markkinoiden paineessa. Sen vanhoilla puheilla Jumalasta, kodista ja isänmaasta ei ole katetta, sillä niitä uskottavampaa on oikeiston toiminta ahneuden, itsekkyyden ja omanvoitonpyynnin puolesta.
Vasemmiston ongelma on, että siltä puuttuvat kapitalismin tuntijat, sen suohon laulajat ja rahapolitiikan keskeisen taloudellisen merkityksen ymmärtäjät.  Sen on tuotettava oikeiston arvopohjalle uusi radikaali, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja vaihtoehtoinen arvopohja. Sen on oltava uskottava vaihtoehto, eikä sitä lisäuskottavuutta saa ilman hyökkäystä kapitalismin linnakkeisiin ja ilman rauhan ja rakkauden ilosanomaa. Nykyisellä arvopohjallaan oikeiston on vaikea mobilisoida vastarinta niiden arvojen puolustamiseksi, jotka ovat peräisin siltä ajalta, jolloin Jumala oli valkoisten puolella, koti oli ydinperhe ja isänmaata uhkasi vain ryssävalta.  

Kommentti: Raharuuvien kiristäminen ei tepsi kauppasodassa Yhdysvaltoja vastaan 

Jan Hurri

28.03.2018

---

Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on rahamääräisesti maailman suurin, ja sattumoisin myös Yhdysvaltain liittovaltion ja muun julkisen talouden velka on maailman suurin. Nämä tuplavajeet on helppo tulkita heikkouden merkeiksi, mutta kauppasodassa ne ovat vahvuuksia.

Kansainvälisen tavarakaupan nokittelussa Yhdysvallat on niskan päällä, ja todennäköisesti se häviää kauppasodan melskeissä vähemmän kuin sen kanssa voimakkaasti ylijäämäistä kauppaa käyvät muut suuret taloudet, kuten Kiina, Saksa ja Japani.

Lievästi pelkistäen Yhdysvaltain vahvuus kauppasodassa perustuu siihen, että maan talous kuluttaa enemmän tavaraa kuin tuottaa, ja että juuri tuosta ”ylikulutuksesta” syntyvä kauppa- ja vaihtotaseen vaje on Kiinan, Saksan ja Japanin vientivetoisille talouksille tärkein kysynnän lähde oman maan ulkopuolella. Siksi Yhdysvaltain talous on myös näiden vientijättien tärkein vaihtotaseiden ylijäämien lähde.

Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle. Mutta riitapukareista se aiheuttaa vähiten ja helpoimpia ongelmia alijäämäiselle Yhdysvalloille ja eniten ja vaikeimpia ongelmia ylijäämäisille Kiinalle, Saksalle ja Japanille.

Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle.

Ylijäämäistä ulkomaankauppaa käyvät maat ja niiden vientiteollisuus tarvitsevat paljon kipeämmin Yhdysvaltain kysyntää kuin tämä tarvitsee ulkomailla valmistettua tavaraa. Kaupan tyrehtyminen synnyttäisi Kiinaan, Saksaan ja Japaniin ensin tappioita ja heti perään työttömyyttä mutta Yhdysvaltoihin ennen pitkää jopa uusia työpaikkoja.

Ehkä hieman yllättäen näiden kauppamahtien nokitusjärjestys on Yhdysvaltain eduksi myös maiden kansainvälisen rahoitusaseman perusteella.

Erittäin suuri osa Yhdysvaltain liittovaltion velkarahoituksesta on peräisin ulkomaisilta rahoittajilta. Tämä käy ilmi maan keskuspankin Fedin ja maan talousministeriön julkaisemista tilastoista, joiden perusteella huomattavan suuri osa liittovaltion liikkeeseen laskemista velkakirjoista on ulkomaisten rahoittajien hallussa.

Velkatilastojen perusteella Kiinan keskuspankki ja maan muut valtiolliset sijoituslaitokset ovat yhdessä Yhdysvaltain liittovaltion suurin ulkomainen rahoittaja. Kiinalla on maailman suurin, yli kolmen tuhannen miljardin dollarin veroinen, valuuttavaranto, josta suurin osa on kiinni juuri Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoissa.

Vaistonvaraisen ja hyvin yleisen tulkinnan mukaan maiden välinen varsin toispuolinen rahoitussuhde nostaa Kiinan ainakin rahavirtojen ohjailijana niskan päälle ja jättää velkaisen Yhdysvallat altavastaajaksi.

Yhdysvaltain liittovaltio ei tarvitse Kiinan rahoitusta

Yleinen päättely kulkee suunnilleen sitä rataa, että Kiina voi helposti painostaa tai jopa vahingoittaa Yhdysvaltoja kiristämällä rahahanojaan. Tällaisen päättelyn mukaan Yhdysvaltain velkainen liittovaltio ajautuu rahoitusvaikeuksiin tai jopa -kriisiin, jos Kiina lakkaa ostamasta sen velkakirjoja tai ryhtyy jopa myymään ennestään hallussaan pitämiään velkakirjoja.

Kauhukuvissa Kiinan velkakirjaboikotti tempaisi Yhdysvaltain korot nousuun ja aiheuttaisi häiriöitä liittovaltion rahoitushuoltoon sekä sysäisi dollarin laskuun valuuttamarkkinoilla. Noin alkajaisiksi.

Tällainen vaistonvarainen tulkinta on kuitenkin pääosin pielessä, ja todellisuudessa myös rahavirrat kävisivät kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.

Yhdysvaltain liittovaltion velkaisuus ja yhä uusista julkisen talouden alijäämistä syntyvä alituinen rahoitustarve ovat toki tosiasioita, mutta kauppasodan voimasuhteisiin vaikuttavat enemmän muut asiat.

Yhdysvaltain julkisen talouden rahoitus perustuu kokonaisuudessaan dollareihin, joita maan oma keskuspankki Fed tuottaa yksinoikeudella. Ellei Kiina tai kukaan muukaan ulkopuolinen halua ostaa liittovaltion velkakirjoja, Fed voi milloin tahansa tuottaa kylliksi uusia dollareita ostaakseen ne vaikka kaikki parempaan talteen.

Todellisuudessa myös rahavirrat kävisivät kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.

Toki Yhdysvaltainkin julkinen talous voi ajautua monenlaisiin vaikeuksiin ja kommelluksiin, mutta se ei voi ajautua vararikkoon rahan loppumisen takia.

Kiinalla niin kuin myös Saksalla ja Japanilla sen sijaan on alituinen ja kaiken lisäksi pakottava tarve sijoittaa vaihtotaseidensa ylijäämistä kertyviä vientitulojaan oman maan rajojen ulkopuolelle. Ja sattumoisin noita rahavirtoja vetää magneetin tavoin aivan sama määränpää kuin tavaravirtoja: Yhdysvallat.

Ylimääräiset säästöt hakeutuvat Yhdysvaltoihin

Kiinasta, Saksasta ja Japanista maailmalle virtaavat rahavirrat hakeutuvat eri reittejä Yhdysvaltain finanssimarkkinoille monesta eri syystä. Osa syistä on talouspolitiikan ja osa taas yksityisten taloustoimijoiden valintoja.

Kiinan talousviranomaiset ostavat dollareita ja sijoittavat niitä Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoihin esimerkiksi siksi, että näin ne estävät maan omaa valuuttaa juania liiaksi vahvistumasta suhteessa dollariin. Tällä ne pitävät maiden välisiä hintasuhteita Kiinalle edullisina. Saksa saa vastaavaa etua käyttämällä esimerkiksi Kreikan kanssa yhteistä euroa.

Ylijäämämaista virtaa yksityistäkin pääomaa maailmalle esimerkiksi kotimaisten investointikohteiden puutteen ja huomattavan suurten korkoerojen takia. Saksan ja Japanin korot ovat nollan tuntumassa mutta Yhdysvaltain korot ovat parin prosentin tuntumassa, joten pääomaa virtaa lisätuottojen perässä Yhdysvaltoihin.

Vaihtotaseen ylijäämä kertoo, että Kiina, Saksa ja Japani tuottavat enemmän tavaraa ja palveluita kuin niillä on omia tarpeita. Saman ilmiön toinen puoli on vientituloina maahan kertyvien säästöjen ylijäämä, niitäkin kertyy enemmän kuin omasta maasta löytyy tarpeita.

Nämä ”ylisäästöt” on pakko viedä maasta. Mikä noiden rahavirtojen ensisijainen kohde onkaan, päätyy niistä suurin osa lopulta maailman suurimman vaihtotaseen alijäämän tilkkeeksi. Yhdysvaltoihin.

Aivan samoin kuin tavaravirroissa, ylijäämien sijoittaminen on ylijäämämaille tärkeämpää kuin niiden vastaanottaminen on Yhdysvalloille.

Kiinan, Saksan ja Japanin on pakko viedä ”liiat” säästöt ulkomaille, mutta Yhdysvalloilla ei ole samanlaista välttämätöntä pakkoa vastaanottaa ulkomaista pääomaa kuin vaihtotaseensa alijäämän rahoittamiseksi. Jos vaihtotaseen alijäämä supistuu tai katoaa kauppasodan tai jonkin muun tapahtumasarjan vaikutuksista, supistuu tai katoaa samaa tahtia Yhdysvaltain tarve saada ulkomaista rahoitusta.

Sen sijaan Yhdysvallat ei tarvitse nyt eikä kauppasodan kenties kärjistyttyä yhtäkään killinkiä ulkomaista pääomaa liittovaltion alijäämän rahoittamiseksi. Siksi raharuuvien kiristäminen on tässä kauppasodassa tehoton ase Yhdysvaltoja vastaan.

Michael Moore - Capitalism: A Love Story (suomenkielinen tekstitys)

Capitalism: A Love Story on Michael Mooren dokumenttielokuva. Se tarkastelee vuosien 2007–2009 finanssikriisiä, Bushin hallinnon vaihtumista Obaman hallintoon sekä yhdysvaltalaista elvytyspolitiikkaa. Vapaan markkinatalouden ja kapitalismin riemua

Tampereen kommuuni - muistellaan historiaa

Tampereella keskustellaan pormestarimallista ja suorasta kansanvaalista. Kaupungin historiasta löytyy malliesimerkki suorasta kansanvallasta.
Yrjö Sirola oli vuonna 1905 Kansan Lehden toimittajana ja piti Tampereen työväentalolla luentosarjaa vallankumousten historiasta. Pariisin kommuunin historia kiinnosti erityisesti kuulijoita. Yhtäkkiä tulivatkin omat vallankumousajat.
Yrjö Sirola kertoo Moskovan entisessä puoluearkistossa säilytetyissä muistelmissaan: ”Eräänä päivänä lokakuussa 1905 marssimme kaupungintalolle, astuimme sen torille antavalle parvekkeelle, jonka reunat koristimme punalipuilla – aivan niin kuin olimme kuvista nähneet Pariisin kommuunia julistettaessa tehdyn.”
Pariisin kommuunin historia innosti tamperelaisia työläisiä. Oli hyvä idea mennä kaupungintalolle. Siten he ottivat kaupungin haltuunsa. Perustettiin punakaarti järjestystä ylläpitämään. Se oli sitten Pariisin kommuunin ensimmäinen työläisten aseellinen taistelujärjestö.
Mielialat kiihtyivät. Järjestettiin mielenosoituksia. Valittiin suurlakkokomitea, josta tuli kaupunginhallitus viikon päiviksi. Seuraavana aamuna päätettiin suurlakkoon ryhtymisestä torikokouksessa, jossa vain yksi ääni nousi vastaan. Alas-huuto oli niin voimakas, että mies pyörtyi. Perustuslaillisten rivimiehet päättivät yhtyä työväen vaatimuksiin.
Englannin konsuli pyysi Tampereella valtaa pitäneeltä suurlakkokomitealta kaupungista poistumislupaa. Yrjö Sirola ulkoasiankomissaarina sellaisen lapun hänelle kirjoittikin.

Tampereella julkaistiin Yrjö Mäkelinin kirjoittama ”Punainen manifesti”. Se oli vallankumouksellinen julistus, jossa vaadittiin väliaikaisen hallituksen valitsemista avoimella äänestyksellä ja perustavan kansalliskokouksen koolle kutsumista. Siinä esitettiin ajatus Suomen eroamisesta Venäjästä. Julistus hyväksyttiin Helsingissä, Viipurissa ja muissa Suomen kaupungeissa.
Joulukuussa 1905 bolshevikit – Lenin, Stalin ja kumppanit – tulivat Tampereelle pitämään salaista konferenssiaan tamperelaisten työläisten suojelemina.
Poliittinen innostus valtasi Tampereelle tulleet venäläiset sosialistit. Leninin puoliso Krupskaja on muistellut Tampereen tunnelmia vuonna 1905:
"Joulukuun puolivälissä pidettiin Tampereen konferenssi. On valitettavaa, etteivät konferenssin pöytäkirjat ole säilyneet. Millainen innostus vallitsikaan! Vallankumous oli silloin kuumimmillaan, jokainen toveri oli suuren innostuksen vallassa, kaikki olivat valmiit taisteluun. Väliajoilla opeteltiin ampumaan. Yhtenä iltana olimme suomalaisten joukkokokouksessa, joka pidettiin soihtujen valossa, ja kokouksen juhlavuus vastasi täydellisesti edustajien mielialaa. Tuskinpa konferenssin yksikään edustaja on voinut unohtaa sitä..."
Tampereella vietetty joulunseutu vuonna 1905 jätti jälkensä myös bolshevikkien kansallisuuspolitiikkaan. Lenin lupasi suomalaisille toimia Suomen kysymyksessä suomalaisten tahdon mukaisesti, kun hänen johtamansa puolue pääsee Venäjällä valtaan. Bolshevikkihallituksen ensimmäinen kansainvälinen asiakirja oli Suomen itsenäisyyden tunnustaminen.

Rooman tuhon kaltainen katastrofi voi toistua, kun väestönkasvu lakkaa (!!!???)

Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg haluaa yhteiskuntatieteen nyt miettivän tilannetta, jossa talous ei enää kasva.

Julkaistu: 9.7. 2017

Kaikkihan sen tietävät: tärkein syy Rooman tuhoon oli: ______.

Niin, mikä? Taudit? Lyijyputket? Verotus? Barbaarit? Homoseksuaalisuus? Huonot johtajat? Tyhmät maanviljelijät?

Kirjallisuudessa on esitetty yli 700 eri selittävää tekijää Rooman imperiumin romahdukselle, toinen toistaan mielikuvituksellisempia. Jotkut selitykset kertovat enemmän esittäjästään kuin itse Roomasta.

”Rooma on narratiivinen arsenaali. Sitä käytetään eri aikoina eri asioiden perustelemiseen. Sitä ovat käyttäneet fasistit ja marxistit. Yleensä analyysit ovat olleet melko epähistoriallisia”, sanoo Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg.

Aihepiirin klassikko on Edward Gibbonin kirja Rooman tuhosta 1700-luvun lopulta. Se asetti imperiumin lopullisen hajoamisen hetkeksi vuoden 476, kun germaanit syöksivät Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen vallasta. Gibbonin syyttävä sormi osoitti erityisesti moraalikatoa kohti.

Lambergin kiinnostuksen aiheen tutkimiseen herätti erityisesti Bryan Ward-Perkinsin kirja vuodelta 2005. Se esitti veropohjan rapautumisen merkityksen poliittisen epävakauden aiheuttajana.

Nykymaailma voi oppia Rooman tuhosta paljon, Lamberg sanoo. Hän on avustajiensa kanssa kirjoittanut Rooman tuhoon johtaneesta kehityskulusta artikkelin, joka esitellään elokuussa Atlantassa Academy of Management -konferenssissa. Siellä se on ehdolla parhaaksi kansainväliseksi tutkimuspaperiksi.

Imperiumin yli 200 vuotta kestänyt alamäki heijastaa ison talousjärjestelmän romahtamista, ja ajatuskulkuna se on relevantti mille tahansa yhteiskunnalle koska vain, Lamberg sanoo.

Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä.

Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.

Rooman viimeisten vuosisatojen aikana ihmisiä siirtyi kaupungeista maaseudulle. Kaupankäynti siirtyi isoista kaupungeista entistä omavaraisempiin kartanoihin ja luostareihin, joista tuli taloudellisen toiminnan keskipisteitä – mutta vain alueellisia sellaisia.

Rajat ja alueet ylittävää vaihdantaa oli vähemmän.

Kaupan mukana yhteydet ja sosiaalinen yhteisyys alueiden välillä heikkenivät. Yhteiset pelisäännöt ja varsinkin niiden toimeenpano rapautuivat. Reuna-alueet ja niiden johtajat muodostivat omat pelisääntönsä, ja vallananastajat näkivät mahdollisuutensa.

Rooman hajoaminen näyttikin hyvin erilaiselta valtakunnan ytimissä kuin sen reuna-alueilla. Britanniassa katsottiin Rooman menettäneen uskottavuutensa, Roomassa puolestaan nähtiin reuna-alueiden tippuvan pala palalta pois.

”Britanniassa eliitillä oli vaikeuksia uskoa Rooman asiaan. Kyse on myös opportunismista. On paljon tutkimusta nykyisen Ranskan alueelta siitä, että sikäläinen eliitti kääntyy myös valloittajien eliitiksi.”

Suoraa vertausta vaikkapa EU-kritiikkiin tai Neuvostoliiton hajoamiseen ei tässä yhteydessä kannata heittää, Lamberg huomauttaa.

”Euroopan unioni on 70-vuotiaana ajanjaksollisesti vasta vähän pidempi kuin keskimääräinen vallananastajakeisarin kausi Rooman imperiumissa. Se on aika lyhyt ajanjakso.”

Lambergin tutkimus on sukua turkkilais-yhdysvaltalaisen taloustieteilijä Daron Acemoğlun työlle, joka käsittelee instituutioiden merkitystä kansakuntien rakentajana. Sen mukaan säännöistä syntyy luottamusta, ja luottamuksesta talouskasvua.

”Acemoğlu ja hänen kollegansa lähtevät siitä, että talouskasvu edellyttää tietynlaisia pelisääntöjä ja sitä, että sääntöihin voi luottaa. Kasvu palautuu tietynlaisiin luottamussuhteisiin. Ethän sinä tee verkkokaupassa ostosta, jos et voi luottaa siihen, että saat tavaran.”

Lamberg ja hänen ryhmänsä katsoivat kehitystä peilikuvana.

”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rapautumaan.”

Mitä tästä sitten voi oppia?

On myönnettävä se, että romahdusta eivät aikalaiset havaitse. Nykyisen Zürichin tai Unkarin alueella Rooman viimeisinä vuosisatoina 50-vuotiaaksi varttunut ihminen ei havainnut kummoisia muutoksia elämänsä aikana. Kyse ei varsinaisesti ollut yksittäisen henkilön näkökulmasta tragediasta.

Kuitenkin hieman pidemmällä aikavälillä katsottuna kyseiset alueet autioituivat täysin.

”Meille oli hätkähdyttävintä ymmärtää se, että talouden alamäki oli järkyttävän dramaattinen. Palattiin pronssikauden tasolle 50–100 vuodessa.”

Taantumus näkyi esimerkiksi huonoina taloina. Rakennustaito ei periytynyt sukupolvelta toiselle. Jos teknologisesta osaamisesta ei pidetä huolta, se huononee – eikä vain pikkuhiljaa, vaan se romahtaa, Lamberg sanoo.

Rooman imperiumi oli teknologisesti melko jähmeä. Siellä ei tapahtunut suuria läpimurtoja, jotka olisivat parantaneet tehokkuutta.

Siksi se on hyvä tutkimuskohde, Lamberg sanoo. Suuren osan historiaa talouden kasvu on syntynyt juuri ihmisten määrän kasvusta. Tuottavuusloikkia ei voi syntyä jatkuvasti.

”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa.”

Maailman väestön on ennakoitu kasvavan yhdeksään miljardiin asti, minkä jälkeen se pikkuhiljaa vähenee.

”Noin 50 vuoden päästä olemme tilanteessa, jossa väestö on kääntynyt laskuun. Mistä tulee talouskasvu, jos kuluttajia on vähemmän? Jos ei ole talouskasvua, mitä sitten tapahtuu?”

Ensimmäinen nykypäivän suuren mittakaavan koealusta tilanteesta on Japani. Sen väkiluku on laskenut tämän vuosikymmenen. Nyt maassa on 127 miljoonaa asukasta, mutta 50 vuodessa väkiluku vajonnee alle 90 miljoonan.

Strategista johtamista opettaessaan Lamberg on huomannut, että käytännössä kaikki teoriat ja mallit lähtevät kasvun logiikasta.

”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

Yhteiskuntatieteen suuri haaste on kehittää teoria siitä, miten ymmärtää ja johtaa yhteiskuntia, jotka eivät kasva.

Historian valossa kasvun loppu johtaa nimittäin dramaattisiin seurauksiin.

”Historialliset esimerkit viittaavat siihen, että talouskasvun loppu on hyvin väkivaltainen. Siis aito romahdus, myös tiedoissa ja taidoissa.”

Se vaikuttaa yhteiskunnan joka sektoriin, ei vain talouteen.

”Kasvun loppu heijastuu kulttuuriin ja tiedon arkistoimiseen saakka. Se on pelottavin juttu Roomassa. Siellä menetettiin hallinta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. 

VÄESTÖN VÄHENEMINEN JOHTI PIKKUHILJAA ROOMAN HAJOAMISEEN

Kuka?

Juha-Antti Lamberg

  Taloushistorian ja strategian professori Jyväskylän yliopistossa.

 Syntynyt Jyväskylässä vuonna 1968.

 Valmistunut filosofian tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1999.

 Työskennellyt aiemmin tuotantotalouden professorina Teknillisessä korkeakoulussa (TKK).

 Lambergin sekä Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettavien Nooa Nykäsen ja Jarmo Taskisen tutkimuspaperi Economic Collapses and Deinstitutionalization: Evidence and Theory from the Fall of Rome on ehdolla parhaaksi kansainväliseksi paperiksi Academy of Management -konferenssissa Atlantassa elokuussa.