Ylös rahan haudasta, arkeologit

Esko Seppänen 

Raha on valtaa ja valta on rahaa, mutta.. mitä on rahapolitiikka?

Euroopan keskuspankin (EKP) Suomen haarakonttorin, siis Suomen Pankin, mukaan ”eurojärjestelmän rahapolitiikan päätavoite on hintavakauden ylläpitäminen euroalueella ja siten euron ostovoiman suojeleminen”.

Hitto vieköön, mutta ei se noin mene. Kun EKP puolustaa päätoimisesti ”hintavakautta” ja haluaa ylläpitää euron ”ostovoiman suojelemista”, kyseessä on taistelu, jota ei käydä, joten siitä saa jokainen sanoa mitä mieleen tulee ja minkä EKP tuossa edellä lukee ansiokseen.

Entisaikaan, sotien jälkeen, Suomen Pankin päävihollinen runsaan puolensadan vuoden ajan oli tavaroiden ja palvelujen hinnan sekä kansalaisille maksettavan palkan yhdistelmä, jota kutsutaan inflaatioksi. Sitä vastaan käytiin loputonta taistelua hintavakauden nimissä. Nyttemmin on taisto tauonnut ja keskuspankit ilmoittavat toimivansa alle kahden prosentin inflaation puolesta.

Jos vanhan ajan inflaation toimeenpanoon kuuluneiden devalvaatioiden tarkoituksena oli metsäteollisuuden kilpailukyvyn varjolla toteutettu kansan ostovoiman huonontaminen, siinä onnistuttiin erinomaisen hyvin; avasihan devalvaatio ovet puutuotteiden lisäviennille ulkomaille ja yhdellä maan sisäisellä päätöksellä saatiin alennetuksi suhteellinen palkkataso (suhteessa muiden maiden palkkoihin).

Uudenlaista rahapolitiikkaa on ”sisäinen devalvaatio”, joka on kaikkien muiden politiikan lajien kuin rahan alasajoa. Se on talon maalaamista niin, että maalari ei maalaa pensselillä vaan pitää sen paikallaan ja liikuttaa taloa.

Kun elämme aikaa, jolloin sota on taas mahdollinen, se näkyy rahapolitiikassa, joka ensin ei-romahda mutta sitten romahtaa. Kun sitten taas avautuvat taivaanportit rahan tulla ja mennä, vauriot korjataan vanhaan tapaan inflaation ja devalvaation yhdistelmällä, jossa devalvaatio on edustanut inflaation toimeenpanoa.

Reaalitalous ja finanssitalous
Vaikeiden raha-asioiden yleistä ymmärrettävyyttä palvelee se, että pidetään irrallaan toisistaan kaksi käsitettä ja kaksi todellisuutta: reaalitalous ja finanssitalous. Todellisuudessa ne ovat riippuvaisia toinen toisistaan, mutta niiden erilaisuuden ymmärtäminen vie eteenpäin käsitys siitä, mitä tapahtuu todella.

Reaalitalous on kansan taloutta, ja kansa olemme me. Se on ihmisten työn ja toimeentulon talous erotukseksi finanssitaloudesta.

Finanssitalous on rahan talous, joka leimaa koko poliittistaloudellisen systeemin kehitystä finanssitaloudesta finanssikapitalismiksi, yhä kauemmaksi kansakapitalismista. Se ei ole meidän taloutemme, sillä se on heidän taloutensa. Kenen heidän? No niiden, jotka ovat siinä roolissa edustamassa kodittomia markkinavoimia, puhdasta jälkeä jättäviä rahanpesijöitä, bonuksia keräileviä bankstereita, veli veljeä auttavia konsultteja, työttömiä  ”hallitusammattilaisia” ja tietysti myös EU:n pohjoisilla lakeuksilla eläviä ylipalkattuja suomalaisia yritysjohtajia.

Kun pääomamarkkinoiden liberalisoinnissa koko rahapolitiikan luonne muuttui, avainasemaan nousi finanssitalous. Sen kyky tuottaa markkinoille uutta virtuaalirahaa on loputon prosessi niin kauan kuin omarahan tuotannossa säilyy keskuspankkien ja maailman suurimpien pankkien uskottavuus tuottaa rahaa tyhjästä ja säilyy vakuudettoman rahan arvo niin että sen käyttäjät eivät menetä uskoaan virtuaalisen rahan arvon säilymiseen.

Hyman Minskyn työn pohjalta Robert Barbera kiinnittää huomion siihen, miten rahan löysyys   johtaa ajan mittaan velan laadun huononemiseen ja riskitietoisuuden liudentumiseen. Suhdannekierron riskipitoisuus ja kuplan synnyn edellytykset kasvavat, kun ”terve” velka muuttuu vähitellen riskirahoitukseksi ja ”myrkyttyy”. Ylivelkaantuminen jatkuu niin kauan, kunnes tulee vastaan luoton loppu.

Raha on virtuaalista silloin, kun se on aidosti sitä itseään, mutta systeemissä sitä on niin paljon, että tuottamattomin tai muulla kaupaksi käymätön osa siitä on siirretty lepotilaan pankkien taseissa; eihän kaikki raha voi olla yhtä aikaa käytössä markkinoilla, jotka eivät vedä ja joiden tuottamat finanssituotteet ovat huomattavilta osin olleet sekundarahaa.

Kaikkialla vaanii vaara. Finanssitalouden toimijat ovat ottaneet niin isoja riskejä, että yhdenkin ison riskin pettäessä sen pankin maksukyvyttömyydestä tulee finanssitalouteen institutionaalinen sarjamurhaaja, jonka jäljiltä jää vain pankkivainajia.

EKP:n halvan rahan päivät
Suurin – ja mielestäni keskeisin – rahapolitiikan vaikutus kansantalouteen tulee siitä jaosta, jonka mukaan on kaksi todellisuutta: reaalitalous ja finanssitalous.

Euroopan keskuspankin rahapolitiikkaa on se, että se on antanut finanssitalouden käyttöön – ikään kuin vuokralle – suunnattoman suuren määrän rahaa. Biljoona on miljoona miljoonaa ja EKP:n kiertoon panema rahamäärä, jota sillä ei koskaan ole ollut omasta takaa, on runsaat 2,5 biljoonaa eli 2 500 000 000 000 euroa.  Pokerissa EKP olisi nyt tilanteessa ”kaikki pelissä”.

EU:n perussopimuksiin kuuluva ”sopimus Euroopan unionin toiminnasta”, artiklat 122-125, kieltää keskuspankkia rahoittamasta jäsenmaiden velkaa. EKP on etsinyt ja eurokraateille kelpaavan kiertotien löytänyt (he löytävät aina jonkin kiertotien lakien tulkinnasta) perussopimuksen rikkomiselle: se ei ostata haarakonttoreillaan velkapapereita suoraan Emu-mailta vaan ostattaa ne pankkien välityksellä.

EKP:n tyhjästä luomilla rahoilla on sitten tehty uusia ennätysnousuja pörssimarkkinoilla, kun rahalle ei ole ollut muuta käyttöä kuin sitoa se mykkään osake-, johdannais- ja muuhun finanssituotteiden varallisuuteen, ja on tuettu Emu-uuumaiden valtiontalouksia antamalla haarakonttoreiden ostaa noin neljäsosa (1/4) niiden kotimaiden valtionvelasta Euroopan keskuspankille.

Pankit omasta puolestaan ovat jatkaneet EKP:ltä saamansa rahan lainaamista ulos nollakoroilla tai nollaa lähellä olevilla koroilla, ja vaikka markkinat ovat jo saavuttaneet saturaatiotilan, ne olisivat tehneet uusia rahatuotteiden hintaennätyksiä vähäisemmälläkin liikkeeseen lasketulla keskuspankkirahalla.

Rahan liiallinen paino finanssitalouden vaa´assa on uuden pankkikriisin alku. Kuplan puhkamisen ajankohdasta ei kuitenkaan ole viisasta sanoa mitään varmaa. Se tulee, kun se on tullakseen. Kaikkein huonoimpia arvauksia tulevasta syntyy aina niiden kansantaloustieteilijöiden päässä, jotka eivät ota ennusteissa huomioon rahaa eivätkö pankkeja. Heille kupla tunnistautuu vasta kun se on jo puhjennut.

Erikoinen tilanne syntyy, jos EKP ei perikään pankeille ja Emu-maille lainaamiaan rahoja takaisin vaan säilyttää tyhjästä syntyneet rahansa taseessaan niin kauan, että se menettää laiskana maaten arvonsa. (Saihan Saksakin ensimmäisen maailmansodan velalle lähes 100 vuoden maksuajan.) Jos EKP ei perisikään rahojaan takaisin, siitä hyötyisivät kohtuuttomasti ne pankit, jotka ovat jo saaneet EKP:ltä tätä historiallisesti kestämättömin perustein jaossa ollutta lainaa.

Kyllä maailmaan rahaa mahtuu, mutta ennen pitkää tällä menolla käy niin, että finanssimarkkinaraha menettää uskottavuutensa säilyttää arvoa. Yhä kasvavassa määrin ollaan markkinoilla jo nyt hermostuneita siitä, mitä on tapahtumassa. Eletään suuren Epäjärjestyksen Ajan alkua.

On toteutumassa Galbraithin ensimmäinen laki: ”Se, mikä menee ylös, tulee myös alas.”

Tärkeä on myös hänen toinen huomionsa: ”Prosessi, jolla pankit luovat uutta rahaa, on niin yksinkertainen, että sitä ihmismieli hylkii.”

Nyt ylös haudasta kaikki taloustieteen ja -tiedon arkeologit. Teitä tarvitaan kertomaan, mitä menneestä on  jäänyt oppimatta.
  
Haastan finanssikapitalismin rämettyneisyyden
Haastan Euroopan keskuspankin (EKP) rahapolitiikan viisauden tuottaa mielettömän paljon uutta rahaa Emu-maiden pankkien  käyttöön ja finanssikapitalismin ylläpitoon. Tämän tien päässä meitä odottavat ankeat ajat.

Valta on sitä, että hallitseva eliitti kykenee esittämään kansalle oman etunsa yleisenä. Se on poliittista taistelua siitä, kenellä on henkinen hegemonia, keneltä kysytään, kenen tekeminen on tärkeää, ja vielä siitäkin, kuka maksaa tai maksattaa muilla viulut. Voittajia ovat suuret, ahneet ja röyhkeät. Luusereita ovat pienet, kiltit ja kuuliaiset.

Suomi lähti mukaan rahaliitto Emuun ja sitä kautta osallistumaan EU:n yhteiseen rahapolitiikkaan. Tarkoituksena oli syödä rusinoita pullasta. Toisin kävi. Emussa jäsenmaat joutuvat jakamaan pakkopullat kaikkien 19 mukana olevan maan kanssa. Kukaan ei ole ainakaan vielä sairastunut rusinoiden yliannostukseen mutta ei myöskään ole tukehtunut pullaan.

Emusta lähdettiin hakemaan rahapoliittista vakautta. Tarjolla on kuitenkin ollut vain epävakaa valuutta ja maailmanlaajuinen velkaongelma. Mitä kauemmin löysän rahan politiikka jatkuu, sitä vaikeammaksi tulee tyhjästä luotujen useiden biljoonien suuruisten lyhytaikaisten lainojen takaisinmaksu Euroopan keskuspankin (EKP) kassaan.

EKP:n pankeille antama talousapu on löysää virtuaalirahaa, joka on tuotettu tyhjästä. Siis todellakin se on tuotettu niin tyhjästä kuin tyhjä voi olla tyhjä.

Tapa, jolla raha on tuotettu, ei suuresti eroa bitcoinien ja muiden kryptovaluuttojen synnystä. Eurot ja bitcoinit ovat napalankoja syntyperänsä ja syntymätapansa suhteen. Ennen sitä rahaa ei ollut, mutta nyttemmin sitä on. Bitcoinit ovat kuitenkin euroja suurempi huijaus joidenkin tuntemattomien markkinoiden laitapuolen kulkijoiden hyväksi.

Siitä, miten helppoa on tehdä rahaa tyhjästä, John Kenneth Galbraithilla on selvä käsitys: ”Prosessi, jolla pankit luovat rahaa, on niin yksinkertainen, että sitä ihmismieli hylkii.” Galbraith oli kestoehdokas Nobelin talouspalkinnon saajaksi, mutta sitä ei hänelle koskaan myönnetty. Hänen kirjoituksiaan vanhat talousteologit pitivät liian kansanomaisina ja paljastavina.

Summat, joita Euroopan keskuspankki (EKP) on laskenut liikkeelle rahankiertoon, ovat käsittämättömän suuria.

Ne syntyvät sillä yksinkertaisella tavalla, että Euroopan keskuspankki lisää taseensa molemmille puolille eli yhtäältä varoihin ja toisaalta velkoihin saman summan rahaa, ja kas, uutta rahaa on luotu sen lisäyksen verran muutamassa sekunnissa. Se raha ei ollut koskaan aikaisemmin ollut olemassa, mutta nyt oli.

Kukaan tavallinen ihminen ei voi ymmärtää, kuinka paljon on biljoona euroa. Jos sanotaan, että se on miljoona miljoonaa euroa, siis ykkönen ja sen jäljessä 12 nollaa, biljoona kuulostaa isolta määrältä rahaa.

Kun suomalainen UPM-yhtiö, joka on pääosin ulkomaisessa omistuksessa, investoi ja rakentaa maailman suurimman sellutehtaan Uruguayhin, se maksaa yhtiölle 2,5 miljardia euroa. EKP:n finanssimarkkinoille liikkeelle laskemalla ja tyhjästä luodulla rahamäärällä voisi rakentaa tuhat sellaista maailman suurinta sellutehdasta. Niin paljon rahaa on EKP käyttänyt pankkien, muiden yritysten ja Emun jäsenvaltioiden ”elvyttämiseen”.

Kerran muuan nuori mies, Jeesus nimeltään, yritti omatoimisesti häätää hänen aikansa banksterit synagogan kupeesta koikkelehtimasta. Se ei onnistunut. Rahanvaihtajien ammattikuntaa ei jeesustelemalla tapeta.

Inflaatio, joka on ollut finanssitalouden päävihollinen, on kummallisella tavalla kadonnut rahapolitiikan työkalupakista, minkä selittänee se, että irtonaista keskuspankkirahaa on käytetty pörssikurssien ja muiden rahatuotteiden hintojen nostattamiseen. Sillä tavalla inflaatio on kiinnittynyt rahatuotteisiin eikä sitä voi erikseen irrottaa niistä pois. Kansantaloustieteilijöiden pitäisi ensi tilassa kehittää käsite ”pääomamarkkinoiden inflaatio”!

JAinoa rajoite rahan uustuotannolle on se, että EKP menettää uskottavuutensa sellaisten rahamäärien paimenena, joiden määrää taas lisätään ensi vuonna.

Hyman Minsky on paljolti oikeassa, kun hän sanoo, että rahan löysyys johtaa ajan mittaan velan laadun huononemiseen ja riskitietoisuuden liudentumiseen. Kuplan synnyn edellytykset kasvavat, kun ”terve” velka muuttuu vähitellen riskirahoitukseksi ja ”myrkyttyy”. Ylivelkaantuminen jatkuu niin kauan, kunnes tulee vastaan luoton loppu.

Siinä sivussa lama tuottaa joukon pankkivainajia, joiden tallettajien tilit EU haluaa korvata jäsenvaltioiden budjettivaroista yhteisvastuullisesti. Suomessa säästöjen korvaukset pankin kadotessa niiden alta ollaan monia muita meitä isompia maita valmiimpia säästöjen korvaamiseen, mutta EU ajaa väkisin meille epäedullista yhtenäistä ja keskinäistä korvauskäytäntöä kaikille Emu-maille.

Nyt eletään aikoja, jolloin Euroopan keskuspankki on menettämässä halparahan voimalla hankkimansa uskottavuuden estää kuplan puhkeaminen. Se toimii kuitenkin niin kuin se toimii myös siitä poliittisesta syystä, että se on liittovaltioliimaa, jota EU:n federalistit välttämättömästi tarvitsevat EU:n pitämiseksi koossa ja suurvaltojen nuhteessa. Liitovaltio on edennyt nopeimmin nimenomaan rahapolitiikassa jäsenmaiden luovutettua täysivaltaisuutensa Emun käyttöön ja vain rajoitetulla oikeudella ne saavat itse osallistua EKP:n päätöksentekoon.  

Reaalitalous ja finanssitalous

Reaalitalous on tuttu juttu: työn ja toimeentulon talous.

Finanssitalous puolestaan on rahan ja rahatuotteiden talous, joka elää omaa elämäänsä irrallaan reaalitaloudesta ja meistä tavallisista tallaajista. Se edustaa finanssikapitalismia, joka ei ole vain taloutta vaan kokonainen yhteiskuntamuodostelma. Siinä ihmiset eivät toimi Vesa Puttosen kauppakorkeakoulussa opettaman rationaalisen käyttäytymisen teorian mukaan ennustettavasti ja teorioiden mukaan, sillä ”kansalainen eli yksilö on paljolti tietämätön ja taipuvainen ahneuteen, itsekkyyteen ja laiskuuteen”. Sitä väkeä on paljon finanssitalouden toimijoiden  joukossa, sillä se vaatii ihmisiltä vain vähän vaivaa ja yhteistyöhalua kanssakäymisissä muiden yksilöiden kanssa. Reaalitalouden investointivaje kasvaa laiskan rahan helppojen tulojen jäädessä pelimerkeiksi finanssitalouden syövereihin.

Kun nykyisyys yleensä on menneisyyden jatkumo, finanssikapitalismi ei näytä olevan vanhan kapitalismin kehitysvaihe suoraan ylenevässä polvessa. Se on kätilöity maailmantalouteen virtuaalivoimien aikaansaamasta systeemin ulkopuolisesta raskaudesta. Se on riippumaton yhteiskuntien historiallisista, poliittisista ja taloudellisista erityispiirteistä.  Se ei toimi vakaasti ja ennustettavasti vaan sykäyksin ja hyppäyksin sekä alas että ylös. Se vääristää reaalitalouden ja finanssitalouden erilaiset hinnat. Reaalitaloudessa kapitalisti maksaa kaikesta mahdollisimman alhaiset hinnat, kun taas finanssitaloudessa hän pyrkii aina korkeimpiin tarjolla oleviin hintoihin.

Finanssitaloudessa, joka on finanssikapitalismin olomuoto maailmankaikkeudessa, on vähän ihmisiä mutta paljon rahaa. Se on kasvanut erilleen reaalitaloudesta, jossa on paljon ihmisiä mutta vähän rahaa.

Rahapolitiikan suuressa muuntumisleikissä on kaksi tärkeää elementtiä, jotka ovat kestäneet 150 vuotta ja jotka ovat Karl Marxin näkemyksellisiä johtopäätöksiä finanssitalouden kytkystä kapitalistiseen talouteen. Marx on porvarille haukkumasana, mutta kun hän on terävimmillään, hän hallitsee vanhoista pieruista nerokkaimmalla tavalla kapitalismin suuret linjat. Hänen työarvoteoriansa ei toimi, hänen vaatimuksensa vallankumouksesta ei saanut liikekannalle edes kommunistisen puolueen Brysselin osaston 18 jäsentä, hän erehtyi sanomaan, että luonnonvarat ovat luonnon vapaat myötäjäiset ihmiskunnalle, hänellä ei ollut apunaan digitaalisia tiedostoja ja niin päin pois, mutta näissä kahdessa asiassa hän on ollut 150 vuotta porvariston kansantaloustieteilijöitä edellä:

1)Arvonlisäysprosessi on muuttunut finanssitalouden kehityksen mukana
”käyttöarvojen tuotannosta vaihtoarvojen maksimoimiseksi” ja

2) Kapitalismiin kuuluu ”rikastumisen vimma ilman tuottamisen riesaa”.

Pitää ymmärtää, että käyttöarvot ovat reaalitalouden ja vaihtoarvot finanssitalouden arvomaailmaa ja että finanssitaloudessa rikastumisen vimmaa toteutetaan pelkillä rahan ja rahatuotteiden ostoilla ja myynneillä ilman suoria yhteyksiä reaalitalouteen.

Markkinat eivät tuota vakaata kehitystä ilman valtiovallan sääntelyä ja sen muodostamaa aallonmurtajaa ja turvasatamaa.   

Haastan edelleen finanssikapitalismin teologian

Tämä on toinen osa eilisestä kirjoituksestani ”Taloustiede on finanssikapitalismin teologia” ja osa VI käynnistämästäni jatkokertomuksesta. Tähän jäätiin:

1) Arvonlisäysprosessi on muuttunut finanssitalouden kehityksen mukana ”käyttöarvojen tuotannosta vaihtoarvojen maksimoimiseksi” ja
2) Kapitalismiin kuuluu ”rikastumisen vimma ilman tuottamisen riesaa”.

Käyttöarvot ovat reaalitalouden ja vaihtoarvot finanssitalouden arvomaailman merkkejä ja merkityksiä. Finanssitaloudessa rikastumisen vimmaa toteutetaan rahan ja rahatuotteiden ostoilla ja myynneillä ilman suoria yhteyksiä reaalitalouteen.

Reaalitalouden varallisuus on muuttunut toisarvoiseksi asiaksi finanssitalouden bittirahavarallisuuteen nähden. Tämän ajan kapitalisti on se, joka omistaa paljon bittejä eikä enää se, joka työllistää muita ihmisiä niin halvalla kuin mahdollista, ottaa voittonsa edelleen työläisten selkänahasta ja maksaa reaalitaloudessa syntyneistä voitoista veroja toisin kuin finanssitaloudessa on ollut tapana tehdä.

Finanssitaloudessa uusi romahdus ja talouden kriisiytyminen tulee aina noin kymmenen vuoden välein. Siihen käytäntöön liittyen se tullee seuraavan kerran näinä aikoina, vuosikymmenten vaihteessa. Euroopan keskuspankki on menettämässä uskottavuutensa taloudellisesta vakauttamisesta lisäbittien tuotannolla ilman että kukaan tietää, millä tavalla ne lisälainaksi lyhyen kaavan mukaan annettavat rahat kerätään pois markkinoilta kohtuullisen ajan kuluessa.

Kaiken kattavat rahapelit ja pankkien keskenään muodostamat osto- ja myyntiliikkeet ovat riippumattomia yhteiskuntien historiallisista, poliittisista ja taloudellisista erityispiirteistä. Pörsseissä, joiden toimintaa viranomaiset valvovat, tai sitten ”tiskin yli” (over the counter) tehtävät pörssien toimintaa liberaalimmat kaupat eivät ole kenenkään valvonnassa. Nämä kaupat käydään pääasiassa kahden osapuolen kesken.

Taloustieteissä ei käsitteellistetä eikä analysoida pääomamarkkinoiden inflaatiota, jota ei näinä aikoina ole juuri lainkaan olemassa. Inflaatiolukema on joka tapauksessa eri reaalitaloudessa ja finanssitaloudessa, ja kiinnostavaa olisi tietää, kuinka eri se on.

Rahan tyhjästä luomisen kierre jatkuu, mutta se näyttää tulleen tiensä päähän.

On ilmeistä, ettei keskuspankin uskottavuus enää riitä selvittämään sotkua liittyen sen itse keittämään bittirahasoppaan, jonka ainesosiin kuuluu markkinoille ennätyksellisen halvalla tuotettu, tyhjästä tehty ja pankkien rahatuotteiksi räätälöimä ja paketoima raha.

EKP käynnisti vuonna 2012 sen raharallin, jossa rahaa alettiin tehdä tyhjästä. Siinä on kysymys vanhan setelirahoituksen mallista: ei kuitenkaan tehdä seteleitä vaan toimitaan tietokoneiden biteillä.

EKP on sen jälkeen kuuden vuoden ajan luonut rahaa tyhjästä.

Keskuspankin tase nousi vuoden 2006 noin 1 biljoonasta (eli miljoonasta miljoonasta) eurosta niin, että vuonna 2018 se oli 4,8 biljoonaa. Kun vuosi 2019 oli rauhoitettu tältä rahalta, keväällä 2020 rauhoitus päättyy ja EKP jatkaa velkakirjojen ostelua. Kukaan ei tiedä keinoa, jolla finanssitalouteen pesiytyneet rahat saadaan palautettua yhteiseen käyttöön.

Ulkopuolisesta arvioitsijasta alkaa tuntua siltä, että on vain yksi tapa päästä ongelmasta ulos: keskuspankki antaa velat anteeksi, kokonaan tai osittain. Se ratkaisu palvelee yksinomaan finanssitaloudessa toimivien sijoittajien etuja. Heillä on hallussaan omaisuus, joka on – hintojen noustessa löysän ja laiskan rahan etsiessä uusia sijoituskohteita – hankittu EKP:n rahalla siinä tapauksessa, että keskuspankin pankkiteollisuudelle antamia lainoja ei todellakaan tarvitsisi maksaa takaisin.

Muistosanat

”Auton pyörät liikkuvat, mutta et tiedä, mikä on vikana ja milloin jotain ikävää tapahtuu”, sanoi suomalainen talousnobelisti Bengt Holmström ja hän jatkoi: ”Kun ei tiedetä, mikä hevonen tulee voittamaan, ei panna rahoja minnekään. Tämä on yksi selitys investointien heikkoudelle. Tai sitten nykyinen investointilama ennustaa, että tulossa on todella suuren luokan kriisi.”

On suuri ero, sanotaanko ”kapitalismi saastuttaa maan, meret ja ilman” vaiko ”kypsä kapitalismi on täydellisyydessään historian loppu”.

Se, mikä ainakaan ei  kapitalismissa ole täydellistä, on ahneuden tuottama epärehellisyys. Viimisten kymmenen vuoden aikana pankit ovat joutuneet maksamaan lähes 400 000 000 000 euron sakot ja syytteestä luopumiskorvaukset julkiselle vallalle, joka ei edes valvo pankkien toimien laillisuutta. Suurin laittomuus on ollut maailman kaikkien korkojen manipulointi pankkien eduksi. Kannattaa lukea itse syytteessä olleen pankkimiehen Alexis Stenforsin kirja ”Riskitekijä” (Vastapaino, 2018). Se kertoo yksityiskohtaisesti sen, minkä pankit vaikenevat

Finanssitalous on jo kehittynyt omanlaiseksi kapitalismin muodoksi, jossa pankit ovat villejä ja vapaita aina siihen saakka, kun rahatalouden kupla puhkeaa ja finanssikapitalismin rakenteet särkyvät. Silloin huudetaan kovalla äänellä valtiovaltaa apuun.

Valtiovalta valvojineen on läsnä arvopaperipörsseissä, ja sen johdosta pankit toimivat niissä sangen kurinalaisesti. Pörssien merkitys taloudenpidolle ei ole enää niin tärkeä kuin se oli entisaikaan. Pörssien varoitusjärjestelmä vuoden 2008 pörssiromahduksen yhteydessä toisti vanhan tavan kohdata rahatalouden vaikeudet. Se tarkoittaa, että kukaan ei muka nähnyt, kukaan ei muka osannut tietää, ja kukaan niistä, jotka vähän näkivät, ei halunnut uskoa keinottelun ja petollisen kilpailun tuottamaan kapitalismin konkurssiin. Sen kuplan puhkeamisen uhkasta ei silloin puhuttu, ei pukahdettu, sillä ongelma oli myös silloin itse tuotettu. Lamasyyllisiä ei koskaan etsitty eikä niin muodoin koskaan myöskään rangaistu.

Kun taas on uusi romahdus putkessa, sen tulee johtaa tällä kerralla syyllisten etsintään. Heidän löytämisensä alkaa EKP:n miljardi euroa maksaneesta kotipesästä Frankfurtista, jossa on EKP:n pääkonttori ja sen 5+1 (viisi miestä, yksi nainen) johtokunta. He ovat tällä kerralla ja tulevan laman oloissa poikkeuksellisen paljon lamasyyllisiä. He ottivat riskin ja rakensivat seuraavaan vuosikymmenten vaihteeseen ongelman, jota he eivät kykene itse ratkaisemaan.

Sosialismia tai poliitikkoja on turha syyttää romahduksesta, joka on Euroopan keskuspankin omaa tekoa.

Draghillle lupa itkeä

Europan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghin lausui pankin historian kuuluisimmat kaksi lausetta heinäkuussa 2012:

Meidän toimivaltuuksiemme puitteissa EKP on valmis tekemään mitä tahansa tarvitaan euron säilyttämiseksi. Pyydän uskomaan, että se riittää.”

Maailman merkittävin talouslehti The Financial Times uutisoi EKP:n itsenäisen toiminnan näsäviisaasti ja nenäkkäästi rahan turvakäytöksi seuraavalla tavalla:

”EKP:n pääjohtaja julisti, että hänen pankkinsa maksaisi minkä tahansa hinnan, kantaisi minkä tahansa taakan, olisi valmis kohtamaan mitkä tahansa vaikeudet, tukisi jokaista ystävää, vastustaisi jokaista vihollista ja tekisi tämän kaiken euron säilymisen ja menestyksen varmistamiseksi.”

EKP petti tällä toimellaan, joka alussa toimi elvyttävänä voimana mutta joka jatkuessaan muuttui rasitteeksi ja riskitekijäksi.

Siitä se varsinaisen myrkyn lykkäsi…

 

Markkinatalous - vasemmiston väärinkäsitys?

Tuomo Liias

---

Onko olemassa markkinatalous-niminen talousjärjestelmä? Vastaus tähän kysymykseen on aika keskeinen, jos haluamme ymmärtää paremmin tämän hetken poliittista kenttää länsimaissa ja erityisesti vasemmistopuolueiden – jotka aiemmin jopa kunnioittivat omaa historiaansa työväenpuolueina – irtautumista juuristaan ja siirtymistä poliittisesti oikealle.
Suomessahan on menty jopa niin pitkälle, että kokoomuksen ja sosialidemokraattien välillä on ajoittain toteutunut epäpyhä liitto, jota on lujitettu oikein jämerällä suomalaisella kädenpuristuksella. Valitettavasti vasemmistoliittokin on ainakin kerran tähän liittoutumaan lähtenyt.
Olen hiukan huolissani vaalien jälkeisestä uudesta hallituksesta, sillä nykyisten kannatuslukujen valossa tämän luonteeltaan oikeastaan fasistisen liiton uusiutuminen vaikuttaa mahdolliselta. Fasistinen se on luonteeltaan siksi, että se on kapitalistien ja työväenpuolueiden johdon liittoutuma, joka kieltää työn ja pääoman ristiriidan, siis niiden väliset objektiiviset eturistiriidat, joissa työväenpuolueiden tulisi puolustaa nimenomaan työväestöä.
Natsi-Saksassahan tällainen liittoutuma toteutettiin pakolla lakkauttamalla poliittiset puolueet ja ammattiliitot ja perustamalla natsien johtamat ”harmoniset” ammattiliitot, jotka kiistivät nämä keskeiset eturistiriidat. Myös Francon Espanjassa falangistien keskeisenä ideana oli tämä yhteiskunnan ristiriidaton harmonia, joka heidän teksteissään kuulostaa oikein positiiviselta ja mukavalta asialta, mutta merkitsi käytännössä oikeuksien viemistä kansalta ja työväestöltä.
Suomessa tämän kehityksen pani alulle presidentti Mauno Koivisto, joka kasasi liittoutuman ensimmäisen hallituksen, Holkerin hallituksen. Vastaavanlaista liittoutumaa ei tietääkseni ole muualla kuin Saksassa. Siellä kuitenkin viime vaalien yhteydessä Saksan demarien nuorisojärjestö alkoi epäillä liittoutuman mielekkyyttä, mutta ei onnistunut asiaa muuttamaan. Suomen demarinuorilta ei vastaavaa ole ainakaan julkisuuteen kuulunut.
Tämä oikeistolaistuminen on johtanut vasemmiston kannatuksen laskuun, koska ihmiset eivät enää koe vasemmistopuolueiden ymmärtävän heidän todellisia ongelmiaan ja nostavan niitä poliittiselle tasolle ratkaistaviksi. Esim. Ranskan keltaliivit, jotka yrittävät taistella toimeentulonsa ja elämänsä puolesta, eivät ole saaneet tukijoikseen ammattiliittoja tai poliittisia puolueita, joten heidän protestinsa jää aika turhaksi. Näin onkin syntynyt tilaa oikeistopopulisteille, jotka kyllä jollain tasolla ymmärtävät ihmisten vaikeuksia, mutta tarjoavat niiden ratkaisuiksi aivan vääriä keinoja.
1960-luvun lopulla, jolloin edellisen kerran Ranskassa ja muuallakin länsimaissa oli voimakkaita mielenosoituksia, ammattiliitot ja vasemmistopuolueet asettuivat mielenosoittajien tueksi ja nostivat heidän vaatimuksiaan poliittiselle tasolle. Tämä johti pitkään positiiviseen yhteiskuntakehitykseen, jonka saavutuksia on nyt jo vuosia purettu. Nykyinen vasemmisto on vieraantunut todella pahasti kansasta.
Vasemmiston yhteiskuntanäkemyksessä ja ideologisessa ajattelussa on täytynyt tapahtua todella perusteellinen muutos, jotta tällainen kehitys on ollut mahdollinen. Tämän ajattelun muutoksen ytimessä taitaa olla käsite ”markkinatalous”. Monissa yhteyksissä esimerkiksi monet Suomen demarien johtohenkilöt ovat todenneet markkinatalouden osoittautuneen paremmaksi järjestelmäksi, siis ilmeisesti paremmaksi kuin entisen Neuvostoliiton suunnitelmatalous. Kysymys ei kuitenkaan taida olla ollenkaan siitä.
Onko sellaista talousjärjestelmää kuin markkinatalous olemassakaan ja osuvatko nämä demareiden ja ilmeisesti muidenkin vasemmistopuolueiden uudet aatteelliset linjanvedot täysin harhaan?

Markkinat

Ensinnä täytyy selvittää, millä tavoin markkinat ovat syntyneet ja mitä ne pohjimmiltaan ovat. Varhaisin tietämäni asiaa valottava tieto on peräisin antropologeilta, jotka ovat tutkineet varhaisia ihmisyhteisöjä Afrikassa, siis ihmislajin alkukodissa. He ovat tehneet eteläisessä Afrikassa jotain n. 100 000 vuotta vanhoja löydöksiä, joiden perusteella meren rannalla asuvien ja sisämaassa asuvien heimojen välillä olisi tapahtunut vaihtoa.
Sisämaahan oli päätynyt vain merestä saatavia tarvikkeita ja meren rannalle joitain vain sisämaasta saatavia tarvikkeita. Siis näiden eri ympäristöissä asuvien heimojen välillä oli jonkinlaiset markkinat. Noin vanhoista ihmisyhteisöistä ei tietysti voi tarkemmin selvittää niiden taloudellista rakennetta, siis talousjärjestelmää, mutta tuskin kenenkään mieleen tulisi kutsua sitä jonkinlaisten markkinoiden olemassaolon vuoksi markkinataloudeksi.
Esimerkki kuitenkin kuvaa aika osuvasti markkinoiden perusluonnetta. Markkinoita luonnehtii aina se perusajatus, että niillä vaihdetaan tavaroita toisiin tavaroihin, tosin rahan ilmaantumisen jälkeen tämä vaihto tapahtuu rahan välityksellä. Perussyinä markkinoille, siis tavaran vaihdolle, ovat eri olosuhteissa asuvien ihmisyhteisöjen erilaiset resurssit tuottaa erilaisia tuotteita ja saman yhteisön sisällä syntyvä työnjako, jolloin eri tuottajat erikoistuvat eri tuotteisiin.
Siirryttäessä lähemmäs nykyaikaa voidaan ajatella vaikkapa n. 3000–4000 v. eaa. eläneitä sumerilaisia, jotka kehittivät ensimmäisinä esimerkiksi kirjoitustaidon. Heidän markkina-alueensa ulottui aina Intiasta Välimeren alueelle. Antiikin Kreikka taas kävi kauppaa koko Välimeren alueella ja Aleksanteri Suuri laajensi aluetta aina Intiaan saakka. Molemmat yhteiskunnat olivat taloudelliselta perusrakenteeltaan orjayhteiskuntia, vaikkakin hieman erilaisia, mutta molemmilla oli markkinansa.
Pienenä kiinnostavana yksityiskohtana voisi mainita Ruotsin varhaishistoriaan liittyvät pronssikautiset esineet, joita voi ihailla Tukholman museoissa. Pohjolassa ei kuitenkaan ole missään tinaa, pronssin toista ainesosaa, joten silloisten maailmanmarkkinoiden kautta joko tinaa tai valmista pronssia on Ruotsiin päätynyt runsaasti. Sitten vastaan tulevatkin keskiajan feodaaliset maaorjayhteiskunnat, joilla niilläkin oli omat vaihdantajärjestelmänsä.
Nythän elämme sitten kapitalismissa, jossa markkinat tunkevat jo yli sietorajan jokaisen ihmisen kotiin telkkarin ruudun, lehtien ja mainoslehtisten kautta, kännyköistä puhumattakaan.
Eri ihmisyhteisöjen erilaiset resurssit ja yhteisöjen sisäinen työnjako ovat siis luoneet markkinat oikeastaan kaikkiin tunnettuihin ihmisyhteisöihin.

Talousjärjestelmät

Kuten edellisestä luvusta kävi ilmi, markkinoita esiintyy hyvin erilaisissa yhteiskunnissa. Ne siis syntyvät erilaisista tuotantoresursseista ja työnjaosta, eivätkä siten ole vain johonkin tiettyyn talousjärjestelmään kuuluva ilmiö.
Talousjärjestelmien ydin onkin tuotannon organisointitapa, jonka seurauksena muodostuvat yhteiskuntaluokat, joilla on erilainen asema tuotantoprosesseissa. Antiikin Kreikassa ja Sumerissa orjat tekivät työt ja orjanomistajat saivat tästä kaiken hyödyn. Orjanomistajat myös omistivat orjansa ja kohtelivat heitä kuten muitakin omistamiaan esineitä.
Keskiajan feodaalisissa yhteiskunnissa vallitseva tuotantomuoto oli maaorjuus, jossa feodaaliaateli ei enää suoraan omistanut maaorjiaan, mutta maaorjat olivat sidottuja maahan eivätkä voineet vapaasti muuttaa.
Näissä molemmissa talousjärjestelmissä kuka tahansa voi välittömän aistihavainnon kautta nähdä, miten orja puursi omistajansa hyväksi tai kuinka maaorja työskenteli isäntänsä hyväksi. Suomenkin torpparijärjestelmässä kuka tahansa voi nähdä suoraan, kuinka vaikkapa Koskelan Jussi joutui tekemään yhä enemmän päivätöitä pappilan mailla pastorin rouvan tarpeiden kasvaessa ja entistä vähemmän torpan mailla, joiden pinta-alaakin supistettiin.
Nuokaan talousjärjestelmät eivät tietysti olleet aivan noin monotonisia, vaan niissäkin esiintyi jonkinlaista sosiaalista kerrostuneisuutta, esim. kaupungeissa oli käsityöläisyyttä tai markkinat loivat kauppiasluokan. Antiikin Kreikassa taas syntyi loistava henkinen kulttuuri, jolla oli suuri merkitys ihmiskunnan myöhemmälle kehitykselle. Kuitenkin myös Aristoteles totesi kaikkien ihmisten päätyvän oikealle paikalleen, orjan orjaksi ja vapaan kreikkalaisen vapaaksi kreikkalaiseksi.
Nykyinen kapitalismi on edelleen luokkayhteiskunta, jossa hallitseva luokka, kapitalistit, omistaa tuotantovälineet ja voi sillä perusteella työnantajina tarjota työtä työntekijöille, proletaareille. Kapitalistit eivät kuitenkaan omista työläisiään tai työläiset eivät ole sidottuja maahan kuten feodalismissa. Kapitalismi loikin ns. vapaan proletaarin, joka voi vapaasti myydä työvoimaansa eri työnantajille. EU:n työvoiman vapaa liikkuvuus -periaate ilmentää juuri tätä.

Elämme siis edelleen luokkayhteiskunnassa, vaikka kapitalismissa työntekijöiden hyödyntämistä ei voikaan välittömällä aistihavainnolla havaita, kuten vaikkapa Koskelan Jussin työntekoa torpan pellolla itselleen tai pappilan pellolla pappilalle. Kapitalismissa asia kätkeytyykin siihen, että osa työntekijän tekemästä työajasta ja sen tuotosta menee kokonaan työnantajan pussiin osingon muodossa. Tästä syystä esim. Juha Sipilä halusi pidentää työaikaa, jotta enemmän rahaa menisi työnantajan pussiin. Hän myös onnistui siinä.

Vasemmiston väärinkäsitys

Työtätekevän ihmisen asemaan tämä oli parannus verrattuna edeltäviin talousjärjestelmiin. Suomessa populaarikulttuuri tunnisti ilmiön. Kyse on tietysti ”repusta ja reissumiehestä” tai tukinuittoon ilmestyvästä tukkijätkästä, joka vanhassa suomalaisessa elokuvassa jostain merkillisestä syystä osoittautui usein oikein insinööriksi tai maisteriksi. Tarvittaisiinkin edesmennyt Peter von Bagh ilmiön analysoimiseen. En tiedä, esiintyykö muissa kulttuureissa vastaavaa ilmiötä.
Olen edellä yrittänyt kuvata, että sellaista talousjärjestelmää kuin vapaa markkinatalous ei ole olemassakaan, vaan markkinat ovat ilmiö, joka on ollut olemassa kaikissa vähänkin kehittyneemmissä talousjärjestelmissä, joita kaikkia voitaisiin tällä virheellisellä perusteella kutsua ”markkinatalouksiksi”. Talousjärjestelmät voi siis erottaa toisistaan vain taloudellisen rakenteen eikä markkinoiden olemassaolon perusteella.
Puhe vapaasta markkinataloudesta on kuitenkin niin syvään juurtunut ihmisten ajatteluun, että aivan tyhjästä se ei ole voinut syntyä. Se onkin kehittynyt jo 1800-luvulta lähtien uusklassisena talousteoriana, joka tällä hetkellä on se oikeaoppinen koulukunta taloustieteessä.
Tieteen maailmassahan poikkeaminen vallassa olevan ns. oikeaoppisen koulukunnan opeista johtaa useinkin aika hankaliin koulukuntakiistoihin. Tämä selittää sitä, että uusklassinen teoria on pystynyt säilyttämään valta-asemansa ja vaikuttamaan niin voimakkaasti yleiseen talousajatteluun. Sen asemaa on vahvistanut lisäksi se, että taloustieteen kysymyksiin liittyy voimakkaita intressiristiriitoja, joissa uusklassinen koulukunta on asettunut valtaapitävän luokan puolelle.
Lyhyesti ja erittäin pelkistetysti voisi sanoa, että uusklassinen talousteoria syntyi vastavoimaksi klassiselle taloustieteelle (Adam Smith ja David Ricardo) ja sen perinteitä jatkaville Marxin talousteorioille, joilla on muuten aika vähän tekemistä entisen Neuvostoliiton reaalisosialismin kanssa.
Esimerkiksi omana opiskeluaikanani taloustieteen laitoksen kirjastosta ei löytynyt yhtään ainutta Adam Smithin tai David Ricardon teosta, Marxista tietysti puhumattakaan. Taloustiede alkoi siellä yksinkertaisesti Marshallista ja muista uusklassikoista. Edelleen pelkistetysti uusklassinen teoria näkee talouden erilaisina markkinoina, joilla keskenään tasa-arvoiset markkinoiden osapuolet kohtaavat ja joiden toimia sääntelee kysynnän ja tarjonnan laki.
Jo Adam Smithin työnarvoteoria on selvästi ristiriidassa tämän kanssa, ja nykyajan konkreettiset tiedot vaikkapa siirtotyöläisten häikäilemättömästä kohtelusta kautta kapitalistisen maailman kertovat nekin muuta. Myös yritykset romuttaa ammattiyhdistysten – työntekijöiden ainoan itsepuolustuskeinon – asemaa osoittavat jotain muuta kuin tasa-arvoista asemaa työmarkkinoilla.
Vasemmiston väärinkäsitykseksi kutsun sitä, että monissa kannanotoissa ja linjauksissa hyväksytään ajatus ”vapaan markkinatalouden” hyvyydestä. Vasemmistossa näytettäisiin silloin kuviteltavan, että elämme jossain neutraalissa vapaan markkinatalouden talousjärjestelmässä, jollaista ei kuitenkaan ole olemassakaan.

Vasemmiston palattava juurilleen

Toivoisinkin vasemmiston palaavan edes hitusen omille juurilleen ja ymmärtävän, että me elämme edelleen kapitalismissa, jonka keskeisin ristiriita on työn ja pääoman välinen ristiriita, eikä suinkaan miesten ja naisten ristiriita tai työssä olevien ja työttömien ristiriita tai jokin muu vastaava. Jälkimmäiset eivät oikeastaan ole ristiriitoja ollenkaan, vaan asioita, jotka pohjimmiltaan juontuvat työn ja pääoman ristiriidasta. Kapitalistit kyllä hieroskelevat tyytyväisinä käsiään, jos he saavat vaikkapa miehet ja naiset tuhlaamaan energiansa keskinäiseen tappeluun.
Vasemmiston paluu työväenpuolueiden juurille voisi hyvinkin palauttaa vasemmiston ainakin osittain menetetyn yhteyden kansaan, erityisesti työväenluokkaan, ja auttaa voittamaan oikeistopopulistien esiinmarssi. Jossain vaiheessa voitaisiin päätyä tilanteeseen, jossa kenenkään ei tarvitsisi kantaa vaikkapa Ranskan keltaliivien mielenosoituksessa kylttiä, jossa lukee ”L’etat me tue” eli ”valtio tappaa minut”.

Tuomo Liias on eläkkeellä oleva taloustieteilijä, joka on tehnyt työuransa pääosin Tilastokeskuksessa.

Ministeri Anne Berner – ensimmäinen Suomen hallituksen jäsen veroparatiisiyhtiössä 

 Kolumnistimme muotoilee muotokuvan rautarouvasta, jonka uran loppumisesta saamme olla tyytyväisiä.

KOLUMNI Bisnesministeri Anne Bernerin ura on täynnä epäonnistuneita päätöksiä, joiden määrälle ei löydy kilpailijaa aikaisempien ministerien tekemisistä. Veronmaksajille tämä on tullut kalliiksi, koska rautarouva on noudattanut toimissaan ohjetta, jonka mukaan voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan koko kansan maksettavaksi oman edun nimissä. Liikenaista on kuvailtu tehokkaaksi, määrätietoiseksi ja älykkääksi. Ominaisuudet ovat tulleet esiin, kun hän on yksityistänyt yhteistä omaisuutta markkinavoimille.
Berner on toiminut häikäilemättömästi, jääräpäisesti puhuen muunneltua totuutta, haukkuen alaisiaan ja painostaen mediaa oman edun ja elinkeinoelämän etujen uskollisena sotaratsuna. Ministerin tankkimainen toiminta on jättänyt jälkeensä satojen miljoonien vahingot yhteiskunnalle ja tuhonnut siinä sivussa kymmenien ihmisten työuran sekä hän on menettänyt kollegoidensa luottamuksen. Tämä ei kuitenkaan ole haitannut rautarouvan poltetun maan taktiikka hänen nauttiessaan kummisetä Juha Sipilän vankkumatonta luottamusta.
Anne Bernerin syntilistalta löytyvät hämärät veroparatiisikytkennät, Finavia-sotkut, epäonnistunut autoverohanke, taksiuudistus, karmea rataverkkoyhtiöittäminen ja nyt viimeksi hallituspaikkasekoilut ruotsalaispankissa.
Liikemies Bernerin piti Suomen kansalaisuuden saatuaan ryhtyä kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Sipilä kuitenkin tarjosi ensikertalaiselle ja kokoomuksen vaalirahoittajalle ministerin paikkaa, näin makeasta tarjouksesta ei sveitsitär tietenkään kieltäytynyt ja vaihtoi ilman omantunnon tuskia puoluetta.
Tultuaan ministeriksi Berner jätti ympäripyöreän sidonnaisselvityksen omistuksistaan ja luottamustehtävistään. Pian paljastui uranaisen toimineen johtotehtävissä veroparatiisiyhtiössä. Liikenne- ja viestintäministeri istui vielä syyskuussa 2015 Luxemburgin kaupparekisterin mukaan veroparatiisiyhtiö Saltri II LuxCo -yhtiön hallituksessa. Ministeri Anne Berneristä tuli ensimmäinen Suomen hallituksen jäsen veroparatiisiyhtiössä.
Ministeri Berner onnistui säilyttämään paikkansa hallituksessa Finavia-sotkuista huolimatta. Lentokenttäyhtiö oli tehnyt raskaat 34 miljoonan euron tappiot johdannaiskaupoilla, joita pankit olivat onnistuneet kauppaamaan myrkkypillereinä Finavialle. Ministeri puuttui yhtiön hallituksen hankkeisiin nostaa vahingonkorvauskanne pankkeja vastaan asettuen luonnollisesti puolustamaan niitä, Sipilän toimiessa taustatukena. Veronmaksajien edulla ei ollut kummallekaan mitään merkitystä.
Lastensairaalan hyväsydäminen kummitäti yritti haudata myös autoveron ja onnistui sekaisilla puheillaan aiheuttamaan autokaupalle miljoonatappiot. Kansalaisten massiivinen vastustus johti onneksi siihen, ettei rautarouva saanut läpi Liikennekaareksi kutsuttua lempihanketta. Tarkoitus oli perustaa valtion liikenneverkkoyhtiö, jonne siirrettäisiin kaikki kulkuväylät ja tieverkosto. Näin teiden käyttö voitaisiin yksityistää ja antaa yksityisille yhtiöille mahdollisuuden rahastaa kansalaisia teiden käytöstä. Salassa valmisteltu tieverkon yksityistämishanke kaatui, mutta rataverkon yhteisen rataverkon osakeyhtiöittämisen Berner junaili läpi.
Pohjolan Rautatiet Oy:lle siirretyillä Nesteen osakkeilla ja niiden myynnistä saaduilla 107 miljoonalla eurolla rahoitetaan edelleen tytäryhtiöitä. Näihin hankeyhtiöihin houkutellaan mukaan kuntia, eläkeyhtiöitä ja pääomasijoittajia. Pikku hiljaa kansainväliset yhtiöt siirtyvät rahastamaan luonnollisen monopolin suojassa raideliikennettä. Sipilä ja Berner ovat onnistuneet luomaan yksityisen yhtiöryppään, joka ei tarvitse eduskunnan hyväksymistä.
Tilastokeskuksen luvut kertovat, että Bernerin taksiuudistus meni mönkään. Hinnat ovat nousseet, palvelu huonontunut ja toimintaan tullut kartellinomaisia piirteitä. Maaseudulla taksin saatavuus on huonontunut ja kilpailu ei toimi, kun taksien välitysyhtiöt sopivat yhdessä hinnoista. Kelakin on saanut omat luottokuskinsa, jotka ylläpitävät korkeita taksihintoja. Bernerin vakuutteluja taksihintojen laskusta ei usko enää kukaan.
Ministeri Berner ei näe mitään eturistiriitaa edes siinä, että istuisi samaan aikaan Suomen ja ruotsalaispankki SEB:n hallituksessa. Hän ei välittänyt tehdä uudesta pestistä sidonnaisuusilmoitusta, vaikka ministerin käsikirjassa sanotaan selvästi, että ministerin on tehtävä ilmoitus jos ”ministeri on siirtymässä toisiin tehtäviin”.
Muiden sivistysvaltioiden tapaan Sipilän hallituksen suunnitelmissa oli säätää ministereitä ja muita korkeita virkamiehiä koskeva laki, joka olisi määrännyt karenssiajan heidän siirtyessä elinkeinoelämän palvelukseen. Valmista lakiesitystä ei ole saatu ajoissa eduskuntaan, syystä jonka vain Berner ja Sipilä tietävät.
Olkaamme tyytyväisiä siitä, että rautarouvan ura ministerinä loppuu.

Seppo Konttinen
Valtiotieteiden maisteri Seppo Konttinen oli Yleisradion taloustoimittaja vuosina 1974–2010. Hän on tunnettu kriittisistä artikkeleistaan ja syvällisestä perehtymisestä taustatietoihin.
Seppo Kontt

nen on kirjoittanut teokset Salainen pankkituki, Kansallisomaisuuden ryöstö, Suomalainen ruokalasku, Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta, Lakien synty sekä Kallis ruokakassi. Hänen kolumnejaan voi lukea myös Valtiomahti-blogissa.

Kiky-sopimuksen vaikutukset ja tarkoitus

Tuomo Liias

---

Nyt kun on jo saatavissa tarkistettuja tietoja vuoden 2017 tapahtumista Suomen taloudessa, on sopiva hetki arvioida empiirisen aineiston pohjalta, mitä todellisia vaikutuksia vuoden 2017 alussa voimaan astuneella kilpailukyky- eli kiky-sopimuksella on ollut maan talouteen.
Kiky-sopimuksen läpirunnominen oli Juha Sipilän hallituksen talouspolitiikan suuri riemuvoitto, jota käytetään selittämään maan talouden kääntymistä kasvuun. Toki vastaavanlaista sisäistä devalvaatiota vahvistavaa sopimusta on aiemminkin maassa yritetty. Esko Ahon ja Iiro Viinasen monetaristinen hallitus yritti samaa 1990-luvun alussa, mutta hanke kaatui silloin ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston vastustukseen. Nyt ay-liikkeen ja vasemmiston puhti tai halu ei riittänyt sopimuksen estämiseen.
Toinen puoli sisäistä devalvaatiota oli tietenkin hallituksen voimakas leikkaus- ja yksityistämislinja, jonka seurauksista vanhukset, vammaiset, opiskelijat ja ammattikoululaiset kärsivät aika dramaattisestikin. Tässä artikkelissa keskitytään kuitenkin kiky-sopimukseen, jonka uhrina oli maan työväenluokka. Sen reaaliansiot laskivat ja työolot heikentyivät pidentyneen työajan vuoksi.
Uskomattominta tapahtumien kulussa oli se, että ne tahot, jotka poliittisella tasolla runnoivat sopimuksen läpi – siis maan hallitus ja tasavallan presidentti – kiistävät kokonaan osallisuutensa sopimuksen tekoon. Eikö kukaan muista, kuinka Juha Sipilä Petteri Orpon myötäillessä uhkaili eduskunnan edessä nyrkki pystyssä hallituksen säätävän pakkolait, jos sopimusta ei synny?
Kaikki myös tietävät, että presidentti Sauli Niinistö piti työmarkkinajohtajille puhuttelun asiasta virka-asunnossaan. Siinä ei ollut kysymys vain mielipiteen vapauden piiriin kuuluvasta mielipiteen julkisesta ilmaisusta, vaan suorasta puhuttelusta ja painostuksesta, siis sisäpolitiikkaan puuttumisesta.
Tämä internet-aika on positiivinen siinä mielessä, että kuka tahansa kansalainen voi toimia ikään kuin pienenä tutkimuslaitoksena, kunhan vain tietää, mistä tietoja on löydettävissä ja osaa niitä hiukan käsitellä. Jatkossa esittämieni kuvioiden tiedot ovat peräisin kolmesta lähteestä: Tilastokeskus, Euroopan keskuspankki ja Suomen tullilaitos.

Bruttokansantuotteen kasvu

Kuvio 1: Bruttokansantuotteen vuosikasvu

Kuviossa on Tilastokeskuksen kokonaistuotannon kuukausikuvaajasta laskettu bruttokansantuotteen muutos verrattuna edellisen vuoden vastaavaan kuukauteen, siis vuosikasvu. Vaakasuora katkoviiva edustaa kasvun nollatasoa, ja lopussa olevat 2 pystysuoraa pisteviivaa rajoittavat väliinsä vuoden 2017.
Kuviosta näkyy selvästi, kuinka syvälle finanssikriisi upotti maan talouden vuonna 2009, mutta kuvio osoittaa selvästi myös sen, kuinka nopeasti talous toipui finanssikriisistä. Sen jälkeen astuikin voimaan eurokriisi ja taas mentiin negatiiviselle puolelle, kunnes vuoden 2015 tienoilla kasvu rupesi taas kääntymään positiiviselle puolelle johtuen euron voimakkaasta heikentymisestä, siis devalvoitumisesta, mikä piristi Suomen vientiä ja taloutta.
Mutta sitten vuoden 2017 alusta astuu voimaan kiky-sopimus ja kasvu rupeaa taas heikkenemään. Mikä tähän vaikutti? Ensinnä kiky-sopimus laski reaaliansioita, mikä heikensi kokonaiskysyntää Suomen sisällä. Kokonaiskysyntää heikensivät myös muut hallituksen julkisten menojen leikkaukset.
Toki kasvun heikkenemiseen vaikutti myös euron hienoinen vahvistuminen vuoden 2017 aikana, vaikka se olikin heikkoa verrattuna euron rajuun vahvistumiseen vuoden 2007 tienoilla (ks. kuvio 3 alempana), joka painoi maan talouden pohjamutiin noin 10 vuodeksi ja tuhosi melkein puolet puunjalostusteollisuudesta. Maan pelasti vasta euron voimakas devalvoituminen syksyn 2014 ja kevään 2015 aikana.
Yrittäjä Sipilällä, joka kuvittelee maan taloutta voitavan johtaa kuin yrityksen taloutta tai yksittäistä kotitaloutta, ei ole harmainta aavistustakaan kansantalouden lainalaisuuksista, valuuttakurssijärjestelmän todellisesta merkityksestä tai valtion menojen positiivisesta roolista kansantalouden toiminnassa. Noin epäpäteviin ja osaamattomiin käsiin suomalaiset ovat vaaleissa antaneet maan asioiden hoidon, joten siinä mielessä he saavat kyllä syyttää myös itseään.

Kikyn vaikutus kilpailukykyyn

Kuvio 2: vientihintaindeksin vuosimuutos

Kiky-sopimusta perusteltiin maan kilpailukyvyn parantamisella. Siis esitettiin, että kun tällä sopimuksella alennetaan tuotantokustannuksia, niin vientihintoja voidaan laskea ja siten parantaa maan kilpailukykyä maailmanmarkkinoilla. Kuviossa on vientihintaindeksin vuosimuutos, ja lopun 2 pystysuoraa pisteviivaa rajaavat vuoden 2017.
Päinvastoin kuin esitettiin, vientihinnat nousivat vuoden 2017 aikana, joten kikyllä ei ollutkaan kilpailukykyä parantavaa vaikutusta. Koska vientihinnat ovat nousseet ja reaaliansiot laskeneet, jonnekin on virrannut aika paljon rahaa. Mutta minne?
Jos ymmärtää hiukankaan kapitalistisen talouden logiikkaa, niin vastaus on tietysti itsestään selvä. Pörssiyhtiöt jakoivat vuonna 2016 osinkoja 11,91 miljardia euroa ja vuonna 2017 osinkoja jaettiin jo 12,66 miljardia euroa. Kasvua oli lähes 7 %. Tietääkseni maassa on lisäksi noin 150 000 listaamatonta, jossain määrin merkittävää toimintaa harjoittavaa osakeyhtiötä. Jos niiden keskimääräinen osinkojen jako olisi noussut vaikkapa vaatimattomalla 25 000 eurolla, niin niiden jakamat osingot olisivat kasvaneet lähes 4 miljardilla eurolla.
Vuonna 2018 pörssiyhtiöiden jakamat osingot nousivat 13,81 miljardiin euroon. Kasvua oli jo 9 %. Kikyssä kysymys oli siis pohjimmiltaan maan sisäisestä tulonjakotaistelusta työn ja pääoman välillä, eikä asialla ole oikeastaan mitään tekemistä kilpailukyvyn kanssa, koska se paranee teknisen kehityksen avulla, ei palkkoja polkemalla.
Palkkaneuvotteluissahan on aina ensisijaisesti kysymys vain tulonjaosta pääoman ja työn välillä. Kikyssä työväestö hävisi ja pääomanomistajat voittivat.

Jos ei kiky, niin mikä?

Kuvio 3: euron kurssi dollareissa

Jos hallituksen talouspolitiikalla ja erityisesti kikyllä ei ole ollut mitään positiivista vaikutusta maan talouden kehitykseen, niin mitkä taustatekijät ovat olleet merkittäviä? Yllä olevassa kuviossa on euron dollarikurssi siitä lähtien, kun euro otettiin käyttöön aluksi tilivaluuttana vuonna 1999. Vaakasuora katkoviiva edustaa kurssitasoa, jolla 1 euro = 1 dollari. Vuosi 2017 on rajattu kahdella pystysuoralla pisteviivalla.
Tässä yhteydessä täytyisi nyt selvittää perin juurin yksi todella keskeinen asia arvioitaessa maan talouden lähimenneisyyden kehitystä. Puhuttaessa maan talouden noin 10 vuoden rämpimisestä pohjamudissa suomalaiset taloustieteilijät ääntelevät jotenkin epämääräisesti, että ”tässä nyt on ollut pitkään huonot suhdanteet”, ”maata ovat nyt kohdanneet huonot suhdanteet”, ”maailmalla on ollut huonot suhdanteet” tai muuta vastaavaa. Mikään noista äännähdyksistä ei pidä paikkaansa, eikä ”taloustieteilijöiltä” kuulu pienintäkään yritystä selittää tapahtunut kehitys.
Ainakaan julkisuudessa näkyneiltä ”taloustieteilijöiltä” ei ole muuta kuulunut. Minua todella hävettää tunnustaa olevani koulutukseltani taloustieteilijä. Jokaisen taloustieteilijän ”punakantiseen aapiskirjaan” pitäisi kirjoittaa vahvistettuna teksti, että kapitalistisessa taloudessa ei ole olemassakaan 10 vuoden pituisia suhdanteita, vaan suhdannekierto on jo pitkään lyhentynyt ja nykyään suhdannekierto kestää vain n. 3–4 vuotta. Siis tuohon Suomen 10 vuoden rämpimiseen pohjamudissa mahtuu maailmalla useampiakin suhdannekiertoja, mikä on näkynyt esim. USA:ssa kasvun vaihteluina. Syy Suomen tilanteeseen on siis ollut jossain muualla kuin suhdannevaihteluissa.
Jos tätä asiaa ei ymmärretä, pitäisi kaikki taloustieteilijät passittaa lukkarin kouluun, jossa lukkari ei päästäisi näitä ”jukuripäisiä sonneja” edes syömään eväitään ennen kuin asia on ymmärretty.
Suomen talouden kehityksen taustalla onkin ollut lähinnä kaksi tekijää. Ensinnäkin keskeisin vaikuttaja on tämän luvun alun kuviossa oleva euron kurssikehitys. Kuviosta näkyy, kuinka 2000-luvun alussa euro oli niin heikko, että 1 eurolla sai vain alle 1 dollarin. Tällöin euroon liittyminen ei heti aiheuttanut taloudelle ongelmia, koska vientihinnat pysyivät kurssin heikkouden vuoksi kilpailukykyisinä.
Tämän jälkeen euro rupesi vahvistumaan ja ratkaiseva ajankohta oli vuosi 2007, jonka tienoilla kurssi hyppäsi voimakkaasti ylöspäin, joten vientihinnat muiden maiden valuutoissa nousivat voimakkaasti ja hintakilpailukyky meni. Tämä ajoi viennin vaikeuksiin ja maassa hävitettiinkin seuraavien vuosien aikana joillain aloilla melkein puolet teollisuudesta. Näin tuhoisaa Suomelle oli euroalueeseen liittyminen. Tässä suhteessa Suomi oikeastaan kuuluu samaan leiriin kuin vaikkapa Italia, joka myös kärsi euroalueeseen liittymisestä. Esim. Fiat joutui lähtemään Torinosta ja pakeni osittain Yhdysvaltoihin.
Suuri vastuu euron kurssikehityksestä kuuluu tietysti Euroopan keskuspankille (EKP), joka inflaation vastaisessa taistelussaan piti korkotasoa jatkuvasti korkeampana kuin Yhdysvaltain keskuspankki FED, mikä vahvisti euroa. Suomen Pankki on tietysti myös osavastuussa. Olen nimittäin kuullut, että Suomi ei vain noudata EU:n päätöksiä, vaan on ollut niitä itse tekemässä, kuten Suomen pankki EKP:n neuvostossa. Tosin on muitakin tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet euron kurssiin, mutta niiden erittely ei tähän esitykseen mahdu.
Suomen pelasti sitten vuosien 2014 ja 2015 vaihteen tienoilla euron voimakas heikkeneminen eli devalvoituminen, mikä palautti maan hintakilpailukyvyn. Nythän jopa suunnitellaan uusiakin investointeja ja myös puunjalostusteollisuuteen, jonka väitettiin jo olevan mennyttä kalua. Toinen vahingollinen tekijä rämpimisen aikana on ollut monetaristinen talouspolitiikka. Oikeastaan kaikki kyseisen ajanjakson hallitukset ovat leikanneet ja supistaneet, mikä on heikentänyt kotimaista kokonaiskysyntää. Sillä politiikalla saadaan aikaan vain jatkuva leikkausten kierre, kun kotimarkkinateollisuuskin ja palvelut kärsivät, jolloin valtion tulojen pienentyessä syntyy vain tarvetta uusiin leikkauksiin.
Toivottavasti suomalaiset ymmärtävät, että jos he jatkossa aikovat elää siedettävissä oloissa tässä maassa, niin maassa tarvitaan todella perusteellinen poliittisen linjan muutos. Oikeastaan koko poliittinen, hallinnollinen ja taloudellinen eliitti pitäisi vaihtaa, sillä kaikki siihen kuuluvat ovat vastuussa maan ongelmista. Vastuussa eivät todellakaan ole maahanmuuttajat, erirotuiset tai mitkään erityisryhmät.

Tuomo Liias on eläkkeellä oleva taloustieteilijä, joka on tehnyt työuransa pääosin Tilastokeskuksessa.

eskoseppanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Mitä poliitikot eivät osaa tai ymmärrä? — eskoseppanen

---

Mikkelin suuren pojan Erkki Liikasen (Mikkelin Pallo-Kissat) jälkeen ollaan Suomen Pankin pääjohtajaksi nimittämässä Brysselin vallan oma mies Olli Rehn (Mikkelin Palloilijat).  Molemmat ovat savolaisen mafian miehiä ja siis heidän puhuessaan vastuu siirtyy kuulijalle.
Nimitys on poliittinen ja vastaa jälleen kerran huonosti pääministeri Juha Sipilän valtansa alkuvaiheessa ilmaisemaa periaatetta, jonka mukaan hänen hallituksensa ei tee poliittisia virkanimityksiä. Kun demarit saivat vallassa ollessaan Suomen Pankin valtiaaksi Erkki Liikasen, nyt on saamisvuorossa kepu.
Entisen oman keskuspankkimme ja nykyisen Euroopan keskuspankin (EKP) haarakonttorin (siis Suomen Pankin) pääjohtaja vastaa Euroopan keskuspankissa Suomen rahapolitiikan kurista ja järjestyksestä. Käytännössä Suomen poliitikoilla ei ole mitään vaikutusmahdollisuutta Emussa virkamiehille monopolisoituun rahapolitiikkaan, joka on elintärkeä osa nykyistä finanssikapitalismia.
Finanssikapitalismi on tämän päivän reaalikapitalismia, jossa kansantalous jakaantuu kahteen osaan.
Yhtäällä on finanssitalous, johon kuuluvat pankit uudenlaisine finanssituotteineen, insitutionaaliset sijoittajat veroparatiiseineen, kasinotalous miljardilottoarvontoineen ja nyt viimeisimpänä riskilähteenä tyhjästä luodulla rahalla toteutettu bittielvytys.
Toisaalla on sitten reaalitalous, jossa tehdään työ, josta saadaan toimeentulo ja jossa työntekijöitä verotetaan – toisin kuin finanssitaloudessa – yhteiskunnan ylläpitämisen ja yhteiskuntarauhan turvaamisen rahoittamiseksi.
Finanssikapitalismi elää oma itsenäistä elämäänsä, tulee toimeen ja on riippumaton reaalitaloudesta. Politiikka, jonka demokraattisilta toimielimiltä on viety valta, on pelkkä talouspoliittinen kölipaino siinä kansantalouden laivassa, joka on ajautumassa törmäykseen markkinoiden jäävuoren kanssa.
Reaalikapitalismissa on poliitikoita viety valta johtaa kansantaloutta. He ovat systeemin renkejä, joiden mielenkiinto keskittyy jonkun pienessä maassa täysin tarpeettomalta tuntuvan ja todennäköisesti vielä eurovaalejakin alhaisemmaksi jäävän äänestysinnon leimaaman maakuntavaalin ajankohtaan. Kun puolellakaan poliitikoistamme ei riitä kykyä ja tarmoa nähdä sitä valtavaa muutosta yhteiskuntapolitiikassa, jota edustaa kansanterveysjärjestelmän privatisoiminen sijoitusyhtiöiden osinkomagneetiksi ja meidän kalliilla kouluttamiemme lääkäreiden harjoittaman sote-rahastuksen päivätyövoimaksi, politiikka on ylittänyt poliitikkojen käsityskyvyn.
Samalla tavalla mutta vielä totisemmin on sanottava poliitikkojemme kyvystä ottaa kantaa Suomen rahapolitiikkaan, jota ei ole olemassa. Emu-maat ovat ainoita valtioita maailmassa, joilla ei ole omaa rahapolitiikkaa. Runsaat 200 vuotias vanhus eli Suomen Pankki ei ole itsenäinen keskuspankki vaan Euroopan keskuspankin (EKP) haarakonttori.
On lähes yhdentekevää, kuka on Suomen Pankin pääjohtaja. Siinä virassa asianomainen henkilö on Euroopan keskuspankin (EKP) hallintoneuvoston jäsen ja saa sieltä tietoa siitä, mitä EKP aikoo toimia markkinoilla, Hän ei kuitenkaan saa kertoa kokousten kulusta edes työtovereilleen Suomen Pankin johtokunnassa saati kansanvaltaa edustavalle eduskunnan pankkivaltuustolle. Kansanedustajilla on sangen mitätöntä korvausta vastaan rahapoliittinen pussi päässä niin että he eivät kuule eivätkä näe rahapolitiikan koukeroista saati että osaisivat ja osaisivat kertoa niistä ryhmätovereilleen.
Suomessa ei ole monta poliitikkoa, joka ymmärtäisi, mistä puhutaan, kun puhutaan rahapolitiikasta. Niin on, ja niin on aina ollut. Suomen rahamarkkinoiden liberalisointikin toteutettiin kaikkine siitä seuranneine pankkikriiseineen ja työttömyyksineen pelkästään Suomen Pankin johtokunnan päätöksillä ja eduskunnan pankkivaltuutettujen tieten ilman, että siinä mukana olleet poliitikot tiesivät tai ymmärsivät, mitä oli tapahtumassa ja minkä hinnan Suomi oli joutuvat maksamaan Suomen Pankin rahapolitikasta ja varsinkin väärästä valuuttakurssista.
Vasemmistokaan ei ymmärrä sitä, millainen maailmantalous löytyy rahapolitiikan esiripun takaa (oikeistopoliitikoiltahan sellaista ymmärrystä ei voi edes odottaa). Emu-maiden yhteinen rahapolitiikka edustaa mitä suurimassa määrin reaalikapitalismia, jonka toiminnan tunteminen on vasemmiston toiminnan ja sen esittämän kritiikin uskottavuuden välttämätön ehto.  Kun vasemmistossa ei ymmärretä kapitalismin eriytymistä reaalitaloudesta ja sen metaformoosia finanssikapitalismiksi, sSen johdosta kapitalismin olennaisin olemus on suojassa arvostelulta ja poliittisilta arvioinneilta.
Seuraavassa esimerkkejä rahapolitikan hetteiköstä.
EKP on luonut uutta rahaa tyhjästä niin, että sen taseessa olevan rahan määrä on muutamassa vuodessa kolminkertaistunut 4,5 biljoonaan euroon (eli hieman suuremmaksi kuin on samaan aikaan lisääntynyt USA:n ja Japanin keskuspankkirahan määrä). Se on yhtä katteetonta ja kuvitteellista  – mutta julkista – bittirahaa kuin ovat tyhjästä luodut yksityiset bitcoinit sillä erotuksella että EKP:llä on rahansa muodollisena takaajana Emu-maiden valtiollinen arvovalta mutta bitcoinit ovat suuri huijaus ilman mitään rahan arvon puolustuslaitosta tai -kykyä.
EKP on tällä tyhjästä luodun rahan yltäkylläisyydellä tuhonnut tallettajien säästöjen korot. EKP on syyllinen siihen, että kansalaiset eivät saa säästöilleen tuottoa samaan aikaan kun pörssikurssit nousevat keskuspankkirahalla uusiin ennätyksiin ja yritysten omistajien voitot ja osingot sekä johdon bonukset nousevat tyhjästä luodulla rahalla niin ikään ennätyskorkeuksiin.
EKP ostaa markkinoilta valtioiden velkaa ilman että sillä on mitään takeita saada takaisin sitä kolmanneksen suuruista osaa valtion velastaan, jonka EKP on ostamassa pois markkinoilta kuljeksimasta. Sen seurauksena saattaa syntyä tilanne, että Emu-maat saavat nämä rahat itselleen, jos niitä tyhjästä luotuja rahoja ei kyetä perimään takaisin maksukyvyttömiltä valtioilta. Esimerkiksi Italia on – tällä rahalla – lisäämässä velkaantumistaan, vaikka sen velka on jo nyt kaksinkertainen sallittuun määrään (60 prosenttia BKT:sta) nähden.
EKP on luomassa Emu-maille yhteisvastuun pankkien kuolemantautia muistuttavan keinottelun tappioiden rahoittamiseksi sekä säästäjien talletusten korvaamiseksi niiden maiden rahoista, jotka eivät ole ylivelkaantuneet.
Suomalainen oikeisto on nyt aatteellisessa kriisissä ja sen arvopohja on musertunut markkinoiden paineessa. Sen vanhoilla puheilla Jumalasta, kodista ja isänmaasta ei ole katetta, sillä niitä uskottavampaa on oikeiston toiminta ahneuden, itsekkyyden ja omanvoitonpyynnin puolesta.
Vasemmiston ongelma on, että siltä puuttuvat kapitalismin tuntijat, sen suohon laulajat ja rahapolitiikan keskeisen taloudellisen merkityksen ymmärtäjät.  Sen on tuotettava oikeiston arvopohjalle uusi radikaali, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja vaihtoehtoinen arvopohja. Sen on oltava uskottava vaihtoehto, eikä sitä lisäuskottavuutta saa ilman hyökkäystä kapitalismin linnakkeisiin ja ilman rauhan ja rakkauden ilosanomaa. Nykyisellä arvopohjallaan oikeiston on vaikea mobilisoida vastarinta niiden arvojen puolustamiseksi, jotka ovat peräisin siltä ajalta, jolloin Jumala oli valkoisten puolella, koti oli ydinperhe ja isänmaata uhkasi vain ryssävalta.  

Kommentti: Raharuuvien kiristäminen ei tepsi kauppasodassa Yhdysvaltoja vastaan 

Jan Hurri

28.03.2018

---

Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on rahamääräisesti maailman suurin, ja sattumoisin myös Yhdysvaltain liittovaltion ja muun julkisen talouden velka on maailman suurin. Nämä tuplavajeet on helppo tulkita heikkouden merkeiksi, mutta kauppasodassa ne ovat vahvuuksia.

Kansainvälisen tavarakaupan nokittelussa Yhdysvallat on niskan päällä, ja todennäköisesti se häviää kauppasodan melskeissä vähemmän kuin sen kanssa voimakkaasti ylijäämäistä kauppaa käyvät muut suuret taloudet, kuten Kiina, Saksa ja Japani.

Lievästi pelkistäen Yhdysvaltain vahvuus kauppasodassa perustuu siihen, että maan talous kuluttaa enemmän tavaraa kuin tuottaa, ja että juuri tuosta ”ylikulutuksesta” syntyvä kauppa- ja vaihtotaseen vaje on Kiinan, Saksan ja Japanin vientivetoisille talouksille tärkein kysynnän lähde oman maan ulkopuolella. Siksi Yhdysvaltain talous on myös näiden vientijättien tärkein vaihtotaseiden ylijäämien lähde.

Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle. Mutta riitapukareista se aiheuttaa vähiten ja helpoimpia ongelmia alijäämäiselle Yhdysvalloille ja eniten ja vaikeimpia ongelmia ylijäämäisille Kiinalle, Saksalle ja Japanille.

Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle.

Ylijäämäistä ulkomaankauppaa käyvät maat ja niiden vientiteollisuus tarvitsevat paljon kipeämmin Yhdysvaltain kysyntää kuin tämä tarvitsee ulkomailla valmistettua tavaraa. Kaupan tyrehtyminen synnyttäisi Kiinaan, Saksaan ja Japaniin ensin tappioita ja heti perään työttömyyttä mutta Yhdysvaltoihin ennen pitkää jopa uusia työpaikkoja.

Ehkä hieman yllättäen näiden kauppamahtien nokitusjärjestys on Yhdysvaltain eduksi myös maiden kansainvälisen rahoitusaseman perusteella.

Erittäin suuri osa Yhdysvaltain liittovaltion velkarahoituksesta on peräisin ulkomaisilta rahoittajilta. Tämä käy ilmi maan keskuspankin Fedin ja maan talousministeriön julkaisemista tilastoista, joiden perusteella huomattavan suuri osa liittovaltion liikkeeseen laskemista velkakirjoista on ulkomaisten rahoittajien hallussa.

Velkatilastojen perusteella Kiinan keskuspankki ja maan muut valtiolliset sijoituslaitokset ovat yhdessä Yhdysvaltain liittovaltion suurin ulkomainen rahoittaja. Kiinalla on maailman suurin, yli kolmen tuhannen miljardin dollarin veroinen, valuuttavaranto, josta suurin osa on kiinni juuri Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoissa.

Vaistonvaraisen ja hyvin yleisen tulkinnan mukaan maiden välinen varsin toispuolinen rahoitussuhde nostaa Kiinan ainakin rahavirtojen ohjailijana niskan päälle ja jättää velkaisen Yhdysvallat altavastaajaksi.

Yhdysvaltain liittovaltio ei tarvitse Kiinan rahoitusta

Yleinen päättely kulkee suunnilleen sitä rataa, että Kiina voi helposti painostaa tai jopa vahingoittaa Yhdysvaltoja kiristämällä rahahanojaan. Tällaisen päättelyn mukaan Yhdysvaltain velkainen liittovaltio ajautuu rahoitusvaikeuksiin tai jopa -kriisiin, jos Kiina lakkaa ostamasta sen velkakirjoja tai ryhtyy jopa myymään ennestään hallussaan pitämiään velkakirjoja.

Kauhukuvissa Kiinan velkakirjaboikotti tempaisi Yhdysvaltain korot nousuun ja aiheuttaisi häiriöitä liittovaltion rahoitushuoltoon sekä sysäisi dollarin laskuun valuuttamarkkinoilla. Noin alkajaisiksi.

Tällainen vaistonvarainen tulkinta on kuitenkin pääosin pielessä, ja todellisuudessa myös rahavirrat kävisivät kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.

Yhdysvaltain liittovaltion velkaisuus ja yhä uusista julkisen talouden alijäämistä syntyvä alituinen rahoitustarve ovat toki tosiasioita, mutta kauppasodan voimasuhteisiin vaikuttavat enemmän muut asiat.

Yhdysvaltain julkisen talouden rahoitus perustuu kokonaisuudessaan dollareihin, joita maan oma keskuspankki Fed tuottaa yksinoikeudella. Ellei Kiina tai kukaan muukaan ulkopuolinen halua ostaa liittovaltion velkakirjoja, Fed voi milloin tahansa tuottaa kylliksi uusia dollareita ostaakseen ne vaikka kaikki parempaan talteen.

Todellisuudessa myös rahavirrat kävisivät kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.

Toki Yhdysvaltainkin julkinen talous voi ajautua monenlaisiin vaikeuksiin ja kommelluksiin, mutta se ei voi ajautua vararikkoon rahan loppumisen takia.

Kiinalla niin kuin myös Saksalla ja Japanilla sen sijaan on alituinen ja kaiken lisäksi pakottava tarve sijoittaa vaihtotaseidensa ylijäämistä kertyviä vientitulojaan oman maan rajojen ulkopuolelle. Ja sattumoisin noita rahavirtoja vetää magneetin tavoin aivan sama määränpää kuin tavaravirtoja: Yhdysvallat.

Ylimääräiset säästöt hakeutuvat Yhdysvaltoihin

Kiinasta, Saksasta ja Japanista maailmalle virtaavat rahavirrat hakeutuvat eri reittejä Yhdysvaltain finanssimarkkinoille monesta eri syystä. Osa syistä on talouspolitiikan ja osa taas yksityisten taloustoimijoiden valintoja.

Kiinan talousviranomaiset ostavat dollareita ja sijoittavat niitä Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoihin esimerkiksi siksi, että näin ne estävät maan omaa valuuttaa juania liiaksi vahvistumasta suhteessa dollariin. Tällä ne pitävät maiden välisiä hintasuhteita Kiinalle edullisina. Saksa saa vastaavaa etua käyttämällä esimerkiksi Kreikan kanssa yhteistä euroa.

Ylijäämämaista virtaa yksityistäkin pääomaa maailmalle esimerkiksi kotimaisten investointikohteiden puutteen ja huomattavan suurten korkoerojen takia. Saksan ja Japanin korot ovat nollan tuntumassa mutta Yhdysvaltain korot ovat parin prosentin tuntumassa, joten pääomaa virtaa lisätuottojen perässä Yhdysvaltoihin.

Vaihtotaseen ylijäämä kertoo, että Kiina, Saksa ja Japani tuottavat enemmän tavaraa ja palveluita kuin niillä on omia tarpeita. Saman ilmiön toinen puoli on vientituloina maahan kertyvien säästöjen ylijäämä, niitäkin kertyy enemmän kuin omasta maasta löytyy tarpeita.

Nämä ”ylisäästöt” on pakko viedä maasta. Mikä noiden rahavirtojen ensisijainen kohde onkaan, päätyy niistä suurin osa lopulta maailman suurimman vaihtotaseen alijäämän tilkkeeksi. Yhdysvaltoihin.

Aivan samoin kuin tavaravirroissa, ylijäämien sijoittaminen on ylijäämämaille tärkeämpää kuin niiden vastaanottaminen on Yhdysvalloille.

Kiinan, Saksan ja Japanin on pakko viedä ”liiat” säästöt ulkomaille, mutta Yhdysvalloilla ei ole samanlaista välttämätöntä pakkoa vastaanottaa ulkomaista pääomaa kuin vaihtotaseensa alijäämän rahoittamiseksi. Jos vaihtotaseen alijäämä supistuu tai katoaa kauppasodan tai jonkin muun tapahtumasarjan vaikutuksista, supistuu tai katoaa samaa tahtia Yhdysvaltain tarve saada ulkomaista rahoitusta.

Sen sijaan Yhdysvallat ei tarvitse nyt eikä kauppasodan kenties kärjistyttyä yhtäkään killinkiä ulkomaista pääomaa liittovaltion alijäämän rahoittamiseksi. Siksi raharuuvien kiristäminen on tässä kauppasodassa tehoton ase Yhdysvaltoja vastaan.

Michael Moore - Capitalism: A Love Story (suomenkielinen tekstitys)

Capitalism: A Love Story on Michael Mooren dokumenttielokuva. Se tarkastelee vuosien 2007–2009 finanssikriisiä, Bushin hallinnon vaihtumista Obaman hallintoon sekä yhdysvaltalaista elvytyspolitiikkaa. Vapaan markkinatalouden ja kapitalismin riemua