Kalifornialaisella Esthelalla, 10, on salaisuus, jota ei tiedä yksikään luokkakaveri: hänen kotinsa on autossa

Los Angelesissa elää asunnottomana noin 60 000 ihmistä. Vuokrat ovat kovia, eikä asuntoloita ole tarpeeksi.

Paula Vilén

Yle:n Yhdysvaltain- kirjeenvaihtaja

Los AngelesBrownin perheen auto näyttää siltä kuin lapsiperhe olisi lomamatkalla. Takakontti tursuaa tavaraa, ja dvd-soittimessa pyörii Disneyn piirretty.

Mutta perhe ei ole menossa mihinkään.

Brownien parikymmentä vuotta vanha katumaasturi on pysäköity Los Angelesin keskustaan, vartioidulle parkkialueelle. Edessä on jälleen yksi yö kodittomana. Sellaiselle matkalle ei halua kukaan.

Nelihenkinen perhe sai huhtikuussa häädön vuokrahuoneistostaan syistä, joista perheenäiti Helen Brown on niukkasanainen.

– Meille tuli erimielisyyksiä naapureiden kanssa. Mieheni tupakointi aiheutti ongelmia, hän sanoo.

Helen Brownin mukaan häätö oli epäoikeudenmukainen, koska vuokrarästejä ei ollut.

Häädön jälkeen Brown on asunut miehensä Josephin sekä kahden kouluikäisen tyttärensä, 12-vuotiaan Angelican ja 10-vuotiaan Esthelan kanssa jo seitsemän kuukautta autossa.

Los Angelesin piirikunnassa elää asunnottomana noin 60 000 ihmistä. Asunnottomuus on vajaan vuosikymmenen aikana lisääntynyt roimasti: vuodesta 2011 kodittomien määrä on kasvanut yli 50 prosenttia (siirryt toiseen palveluun). Tilanne kuuluu Yhdysvaltain vaikempiin, ja sitä luonnehditaan kriisiksi.

Los Angelesin kodittomuus on erityisen raakaa siksi, että kolme neljästä asunnottomasta viettää yönsä kadulla tai autossa, koska yömajoja ja asuntoloita ei ole tarpeeksi (siirryt toiseen palveluun).

Kalifornian auringosta ja lämmöstä tunnetussa kaupungissa paleltui viime vuonna kuoliaaksi enemmän kodittomia (siirryt toiseen palveluun) kuin New Yorkissa. New Yorkissa kodittomia suojaa laki, joka takaa jokaiselle oikeuden yömajaan (siirryt toiseen palveluun). Jos asuntolassa ei ole tilaa, kaupunki vuokraa vaikka huoneen hotellista.

Kaliforniassa tutkitaan parhaillaan mahdollisuutta (siirryt toiseen palveluun) alkaa toteuttaa samankaltaista politiikkaa.

Kello on iltakymmenen, ja 12-vuotias Angelica nukkuu jo. Hänestä ei näy täyteen pakatun auton takaosan uumenista hiustupsuakaan. Tyttö on ahtautunut makaamaan takapenkin ja peräkontin väliin, tavarakuormien ja takapenkin selkänojan puristukseen.

Isäpuoli Joseph lepää punaisen viltin alla takapenkillä astetta väljemmissä oloissa. Tosin perheen kissanpennun, Mr. Brownin hiekkalaatikko jalkatilassa asettaa hänellekin omat akrobaattiset haasteensa.

– Mieheni ja tyttäreni vaihtelevat nukkumispaikkoja. Minä olen aina kuskin paikalla, ellen sitten ole aivan kuolemanväsynyt, Helen Brown kertoo.

Esthela pääsee nukkumaan äitinsä viereen kartanlukijan paikalle.

Pysäköintialueella on toistakymmentä autoa, joista monissa ikkunat on peitetty sisältäpäin. Myös Brownit ovat virittäneet sivuikkunan eteen pyyhkeen verhoksi.

Yksityisyyden toive on ilmeinen. Kukaan ei pysäköi suoraan kenenkään viereen.

Yöpysäköintipaikka on Brownin perheelle tärkeä turvasatama. Alue on vartioitu ja aidattu. Palvelun tarjoaa yksi Los Angelesin monista järjestöistä, jotka järjestävät kodittomille turvallisia yöparkkeja.

Tähän yöparkkiin pääsy edellyttää, että auto on rekisterissä ja joko kodittoman oma tai hänelle todistettavasti käyttöön annettu. Auton on myös oltava ajokunnossa, sillä pysäköintialueelta on lähdettävä aamuseitsemältä pois. Päivisin pysäköintialue on muidenkin käytössä.

Browneille se sopii, sillä Esthela menee kouluun seitsemäksi, Angelica puoli kahdeksaksi.

Esthela painaa päänsä äitinsä kainaloon. Kujeilevan ja iloisen 10-vuotiaan mieli näyttää nukkumaanmenon hetkellä menevän toviksi matalaksi.

– Olen surullinen, että meidän pitää asua autossa, Esthela sanoo hiljaa.

Äiti halaa tytärtään, ja Esthela lähtee kapuamaan auton etupenkille kissa kainalossaan.

Esthelan ja Angelican kaltaisia alle 18-vuotiaita on Los Angelesin kodittomista alle kymmenesosa (siirryt toiseen palveluun). Los Angelesissakin viranomaisten kiireellisyysasteikossa lapsiperheiden majoittaminen on kärkipäässä, mutta järjestelmä ei ole aukoton.

Brownin perhe on pienituloisuutensa vuoksi oikeutettu julkiseen asumistukeen. Perheellä on silti ollut vaikeuksia löytää sopivaa asuntoa ja saada elämänsä järjestykseen.

Asumistuen jälkeen vuokrasta jää itse maksettavaksi 30 prosenttia. Sekin on paljon, sillä Brownin perheessä kumpikaan aikuisista ei tällä hetkellä ole säännöllisessä päivätyössä. Joseph tekee satunnaisia keikkatöitä sähköasentajan opintojen ohella.

Asuntoministeriön myöntämän asumistuen ehtona on (siirryt toiseen palveluun), että tukea saava kotitalous ei saa käyttää tuloistaan enempää kuin 40 prosenttia asumiseen.

Kodittomia auttavan The Shower of Hope -järjestön johtaja Mel Tillekeratne tietää, että Los Angelesin vuokratasolla se on paljon vaadittu.

– Los Angelesissa 600 000 ihmistä käyttää vuokraan vähintään 90 prosenttia tuloistaan. Suurin pelkomme on, että nämä ihmiset joutuvat kadulle, jos heidän asumisensa tukemiseksi ei tehdä mitään, Tillekeratne sanoo.

Rekka-auton kuljettaja Keith Jonesille kävi juuri niin. Palkka ei riittänyt vuokraan, ja hän joutui kodittomaksi nelisen kuukautta sitten.

Vastamäki alkoi, kun lääkäri totesi Jonesilla liian korkean verenpaineen eikä antanut enää lupaa ajaa isoa rekkaa. Kokopäiväinen työ vaihtui pienempiin, osa-aikaisiin kuljetushommiin. Takaisin rekan rattiin ei Jonesilla ole asiaa ennen kuin verenpaine laskee, ja sairauden hoito on vielä kesken.

64-vuotias Jones asuu 1990-luvulla valmistetussa Honda-henkilöautossaan. Auto on Jonesin silmäterä, koska se on paitsi hänen kotinsa, myös hänen pääsylippunsa turvallisempaan yöpymispaikkaan ja töihin.

– Pidän tätä autoa kuin kukkaa kämmenellä. Jos jotain menee rikki, kiirehdin äkkiä pennosistani korjausrahat kasaan, jotta saan pidettyä tämän liikenteessä, Jones sanoo.

Ajokin mittariin on kertynyt jo yli 400 000 kilometriä, joten huoli auton kestämisestä lienee aiheellinen.

Jones ei ole paljastanut tilannettaan työtovereilleen. Hän pakkaa yön jälkeen vilttinsä ja muut vähäiset tavaransa takakonttiin. Ulospäin autosta ei voi päätellä, että se on myös Jonesin koti.

Los Angelesin onneton asuntotilanne kismittää Jonesia valtavasti.

– Kaikki on ihan poskellaan. Vuokrat nousevat, mutta palkat eivät. Vuokrataso on karannut hulluksi, ja nykyään tarvittaisiin kaksi, jopa kolme ihmistä maksamaan yhtä vuokraa, hän sanoo.

Jones laskee, että pikkuyksiön vuokraan hän tarvitsisi 1 100–1 200 dollaria kuussa. Se on osa-aikatyötä tekevälle perheettömälle Jonesille paljon rahaa. Hän toivoo saavansa vuokranmaksuun asumistukea.

Jones haluaa uskoa pääsevänsä ensi kesään mennessä kylmästä autosta oikeaan kotiin.

– Minulle riittäisi pienikin huone. Haluaisin katon pääni päälle, paikan jossa käydä suihkussa ja tehdä ruokaa silloin, kun itse haluan.

Päättäjät ovat havahtuneet liian myöhään asunnottomuusongelman vakavuuteen, sanoo The Shower of Hope -järjestön johtaja Mel Tillekeratne.

Kaliforniassa tarvittaisiin viranomaislaskelmien mukaan noin 180 000 uutta kotia vuodessa (siirryt toiseen palveluun), jotta asunnontarve saataisiin täytettyä.

Huutavasta asuntopulasta huolimatta rakentamisen tahti on Kaliforniassa hidastunut. Uusien rakennuslupien määrä on laskenut viime vuodesta 16 prosenttia 93 000:een. Useiden perheiden asuintaloihin haettujen rakennuslupien määrä väheni (siirryt toiseen palveluun)eniten.

Eikä rakentamisen määrä itsessään vielä takaa helpotusta kodittomuuteen, jos uudisrakennukset ovat kalliita loistohuoneistoja. Mel Tillekeratnen mukaan Los Angelesissa rakennuttajat ovat keskittyneet lähinnä niihin ja purkaneet luksushuoneistojen tieltä matalamman vuokran asuntoja.

Rakennuttamista jarruttaa Kaliforniassa myös työvoimapula. Los Angeles Times -lehden (siirryt toiseen palveluun) mukaan se on pahentunut paperittomien maahantulijoiden tiukentuneen valvonnan vuoksi. Lisäksi materiaalikustannukset ovat nousseet, ja taantuman pelko hillitsee rakennuttajien päätöksentekoa.

Samaan aikaan Kalifornian uudet, kerrostalojen rakentamiseen ohjaavat määräykset ovat törmänneet asukkaiden vastustukseen. Mel Tillekeratne on tilanteesta pahoillaan.

– Los Angelesissa asuu valtavasti superrikkaita, pari sataa tuhatta miljonääriä. Meidän on ymmärrettävä, että autossa ja teltoissa nukkuvat voisivat olla ihan jossain muualla, jos kaikki olisimme valmiita luopumaan jostain.

Tillekeratne toivoisi rakentamisen lisäksi nopeampia keinoja tilanteen helpottamiseen: työsuhdeasuntoja, vuokrakattoja ja jopa vuokrien jäädyttämistä.

Jotain sen suuntaista onkin jo tulossa. Kaliforniassa hyväksyttiin tänä syksynä laki, joka tammikuusta alkaen rajoittaa vuokrankorotukset osassa asunnoista (siirryt toiseen palveluun)enintään viiteen prosenttiin vuodessa.

Uudistus rajoittaa myös vuokranantajan häätöoikeutta silloin, kun vuokralainen on asunut asunnossa yli vuoden eikä hän ole rikkonut vuokrasopimusta tai jättänyt vuokria maksamatta.

– Viimein päättäjät näyttävät tajunneen, että tästä kriisistä ei päästä rakentamalla. He odottivat kuitenkin liian pitkään, Tillekeratne sanoo.

Kodittomuutta vuosia seurannut Tillekeratne arvioi, että ongelma pahenee lähivuosina entisestään.

Koko Kalifornian osavaltion alueella elää asunnottomana 130 000 ihmistä. Heistä yli kaksi kolmannesta on vailla yösuojaa.

– Moni tulee Los Angelesiin suurin toivein, että menestyisi näyttelijänä tai muusikkona. Mutta tosiasiassa vain äärimmäisen harva onnistuu, Tillekeratne sanoo.

Toisessa metropolissa San Franciscossa kodittomuutta ovat välillisesti ruokkineet Piilaakson teknologiayhtiöt. Korkeasti palkattujen it-osaajien myötä vuokrahinnat ovat nousseet monen palveluammatissa työskentelevän ulottumattomiin.

San Franciscossa meni viime vuoden vaaleissa läpi lakialoite, jolla yli 50 miljoonan liikevaihtoa tekeviltä yrityksiltä aletaan periä niin sanottua kodittomuusveroa (siirryt toiseen palveluun). Sen tavoitteena on kerätä vuosittain 300 miljoonaa kaupungin kodittomien auttamiseen ja asuttamiseen.

Lain puolustajien mukaan menestyneiden teknologiayhtiöiden moraalinen velvollisuus on auttaa ratkaisemaan ongelma, jonka pahenemista ne ovat itse edesauttaneet.

Mel Tillekeratne tapaa työssään myös ihmisiä, jotka niin sanottu alustatalous on pakottanut yrittäjyyteen ilman vakituisia tuloja ja työsuhde-etuja. Hän mainitsee esimerkkinä kyytipalvelu Uberin.

Kodittomia Uber-kuljettajia Tillekeratne näkee säännöllisesti järjestönsä yöparkeissa ja liikuteltavilla suihkupaikoilla.

Järjestön konttisuihkuissa peseytyy viikoittain useita satoja ihmistä. Neljän suihkupaikan kontteja kierrätetään eri puolilla Los Angelesia.

Brownin perheen yöparkkialueelta ei suihkua löydy. Autossa nukutun yön jälkeen unihiekat pyyhitään kosteuspyyhkeillä.

Äiti Helen pitää huolen, että tytöistä ei huomaa kodittomuutta. Heillä on puhtaat vaatteet ja muodikkaat silmälasit. Esthelan luokkakavereista yksikään ei tiedä, että perhe asuu autossa.

Helen Brown sanoo haluavansa katsoa eteenpäin sen sijaan, että jäisi katkeruuteen vellomaan. Hän ajattelee, että tyttäret kestävät kodittomuuden paremmin, kun saavat sitkeyden mallin äidiltään.

Tänä aamuna ilmassa on toiveikkuutta. Brown on sopinut seuraavaksi päiväksi asuntonäytön. Talossa olisi omaa pihaa lasten leikkiä ja kissan kirmata.

– Ensimmäistä kertaa vuosikausiin pääsisimme taloon kerrostalohuoneiston sijaan. Selitin vuokranantajalle rehellisesti tilanteemme, ja hän kuulosti siltä, että voisi antaa meille mahdollisuuden, Brown iloitsee.

Päiväksi Brown ajaa auton puiston parkkialueelle. Lampea ympäröivä puisto on valikoitunut perheen päiväpysäköintipaikaksi paristakin syystä.

Puistossa on hyvä tehdä pienellä kaasukeittimellä ruokaa, ja syödä saa puiston pöytien ääressä. Tärkeää on myös, että puistossa on ilmainen langaton nettiyhteys. Sillä äiti voi etsiä asuntoa ja tytöt katsella eteläkorealaisia poikabändejä.

Muutamaa päivää myöhemmin Helen Brown kertoo puhelimessa, miten asuntonäytössä oli mennyt. Asuntoa havitteli useita muitakin perheitä, eikä vuokranantaja valinnut vuokralaisikseen Browneja.

Tyttöjen kerrossänky jää vielä varastoon odottamaan pääsyä uuteen kotiin.

– Etsintä jatkuu, Helen Brown sanoo.

Tonni työnantajan käteen ja töihin!!

Kiinteistönvälittäjän työ näyttää siistiltä sisätyöltä näteissä kodeissa. Todellisuudessa moni välittäjä maksaa satojen eurojen kuukausimaksuja saadakseen käydä töissä ja velkaantuu, ellei kauppa käy. Ylen selvitys kertoo, että ala on aloittelevalle välittäjälle raadollinen. 

Eikö kaikkien kiinteistönvälitysfirmojen ainoa tehtävä ole myydä ihmisten koteja?

Väärä luulo.

Alalla toimii useita yrityksiä, joiden bisnekseen kuuluu se, että töihin haalitaan koko ajan uusia kokemattomia välittäjiä. Heidät velvoitetaan maksamaan kuukausimaksuja siitä hyvästä, että saavat olla töissä – eli he toimivat niin sanottuina kevytyrittäjinä.

Yritykset tekevät rahaa, vaikka välittäjä ei saisi myytyä mitään.

Yle haastatteli tätä juttua varten 15:tä alalla toimivaa tai alalta hiljattain poistunutta kiinteistönvälittäjää, joista useat vahvistavat sitovat kuukausimaksut. Haastatteluun etsittiin nimenomaan välittäjiä, jotka voisivat kertoa kokemuksia alalla aloittamisen näkökulmasta.

Kuukausimaksujen takia välittäjän pitäisi saada nopeasti kauppaa. Monet alan konkarit taas sanovat, että ensimmäinen vuosi on vaikea, jopa raadollinen. Jos kauppaa ei synny, kuukausimaksuista syntyy velkaa, joka kuitataan seuraavan kaupan palkkiosta. Tarvittaessa välittäjän pitää maksaa velat omasta pussistaan.

Kuukausimaksujen haarukka on Ylen haastattelemien välittäjien mukaan 300 – 1 100 euroa.

Useimmat välittäjät eivät halua kertoa kiinteistönvälittäjien arjesta omalla nimellään, sillä he pelkäävät julkisuuden heikentävän mahdollisuuksia työllistyä jatkossa. Osalla heistä on myös salassapitosopimuksia kiinteistönvälitysketjujen kanssa.

Välittäjät kertovat tässä jutussa kokemuksistaan sekä nimellä että nimettöminä. Haastateltavat kertovat poikkeuksetta, että ala on paljon raadollisempi kuin yleisestä mielikuvasta voisi päätellä.

Timo Lötjönen maksoi viime talvena useita tuhansia euroja siitä, että sai tehdä viisi kuukautta töitä.

Helsingissä asuva Lötjönen, 41, on yli kymmenen vuotta alalla ollut kiinteistönvälittäjä. Hän piti työstään heti aloittaessaan 2000-luvun taitteessa, menestyi ja kohosi konttorinjohtajaksi. Seuraavassa työpaikassaan Osuuspankin kiinteistönvälitysketjussa OP-kodissa hän oli elokuussa 2007 Suomen paras myyjä saatuaan yhden kuukauden aikana kaupaksi 14 asuntoa Espoon Leppävaarassa.

Sitten hän vaihtoi muihin töihin, myi talopaketteja ja toimi henkilökohtaisena avustajana, kunnes päätti vuosi sitten syksyllä palata tutulle kiinteistönvälitysalalle.

Työnantaja tarjosi kevytyrittäjämallia. Lötjönen solahti yrityksen brändin alle nollan euron pohjapalkalla. Toimistomaksua häneltä ei aluksi peritty, mutta kaikki työvälineet piti hankkia itse “kahvia ja kuulakärkikyniä lukuunottamatta”, kuten Lötjönen sanoo. Firma ei maksanut edes käyntikortteja.

Kokeneena välittäjänä hän sai sovittua toimeksiantoja, mutta yhtään kauppaa ei ehtinyt syntyä ennen kuin Lötjönen sanoi seis. Hän halusi työltä vakaata toimeentuloa ja totesi, että on parempi hakea jotain muuta.

– Totesin, ettei tähän kannata velkaantua. Ala on muuttunut. Käsitykseni on, ettei juuri ketään enää haluta rehelliseen palkkasuhteeseen, Lötjönen sanoo.

Lötjönen sanoo, että olisi kyllä pärjännyt. Kokemus, kontaktiverkosto ja rakkaus lajiin olisivat auttaneet siinä, että kauppoja olisi alkanut syntyä, mutta se olisi vaatinut pitkiä työviikkoja ja omistautumista työlle. Erona uran alkuvaiheeseen Lötjöstä odottaa nyt kotona kaksivuotias poika.

Lötjönen tunsi alan, mutta pettyi silti uuteen toimintamalliin. Merkittävä osa uusista kiinteistönvälittäjistä on yli 40-vuotiaita alanvaihtajia, täysin kokemattomia alalla.

Eräs Ylen haastattelema välittäjä oli kärsinyt jo pitkään siitä, että työ kulttuurialalla oli hirvittävän epävarmaa. Niinpä hän päätti ryhtyä kiinteistönvälittäjäksi, olihan hän tehnyt markkinointia elämässään ennenkin. Kutsumme naista välittäjä A:ksi.

Hänet toivotettiin tervetulleeksi Remax-ketjuun. Välittäjä A:n pohjapalkka oli 0 euroa. Hänen piti maksaa Remaxille 300 euroa kuukaudessa siitä, että saa työskennellä toimistolla. Maksua kutsutaan alalla toimistomaksuksi.

300 euroa kuukaudessa – voisi ajatella, että se on vuokraa toimistotilasta. Ylen useasta lähteestä hankkimat tiedot kuitenkin osoittavat, että toimistomaksu voi olla jopa 1 000 euroa kuukaudessa tai sen ylikin, mikä on jopa kymmenen kertaa enemmän kuin yhden hengen toimistotilan halvin hinta pääkaupunkiseudulla.

Se on vain yksi säännöllisistä kuluista. Muita ovat muun muassa työvälineet, mainoskulut ja valokuvaajan palkkiot – välittäjä A sanoo, että toimiston johtaja saneli mitä valokuvaajaa hänen piti käyttää, vaikka toimenkuva myytiin hänelle hyvin itsenäisenä.

Kun välittäjä A aloitti työt Remaxilla, hänellä ei ollut yhtään asiakasta. Alan yleinen käytäntö on, että aloittavat välittäjät tekevät kylmäsoittoja eli ryhtyvät soittamaan läpi ihmisiä, jotka myyvät asuntojaan ilman välittäjää. Puhelinnumeroita löytää netin asuntoilmoituksista.

Näin välittäjä A:kin teki. Se on vähän epätoivoista. Jos asunnon omistaja on päättänyt myydä asuntonsa ilman välittäjää, on kova työ kääntää myyjän pää. Remaxilla jopa opastetaan aloittavia välittäjiä näihin soittoihin kädestä pitäen: puheluiden ajaksi tulisi laittaa päälle siistit työvaatteet, kävellä huoneessa ja elehtiä käsillä, jotta puheluihin tulee vakuuttavuutta.

Välittäjä A:n pomo Remaxilla ehdotti myös, että nainen soittaisi läpi kavereitaan – olihan hänellä paljon tuttuja.

– Aloin miettiä, pitäisikö mun tuhota ihmissuhteet tällä asialla, A kertaa.

Hän kertoo, ettei saanut muuta apua. Hänelle ei esimerkiksi kerrottu kokeneiden välittäjien neuvoa, että kaikkein paras tapa saada asiakkaita on jutella asuntonäytöissä vierailevien ihmisten kanssa. Asuntoa etsivällä kun on usein oma asunto vielä myymättä.

Välittäjä A vaihtoi pian Remax-toimistosta toiseen. Siellä häntä opastettiin hieman alkuun. Parin kuukauden kuluttua hän saikin ensimmäisen asunnon myytyä.

Myyntihinta: 300 000 €

Välittäjälle: 6 000 € > Alv:1 160 €> Remax:430 €> Remax:2 200 €> Verotym.:700 €> Palkkaa:1 500 €

 amaan aikaan kun kevytyrittäjämalli on levinnyt kiinteistönvälitysalalla, välityspalkkiot ovat laskeneet ja kilpailu kiristynyt todella kovaksi. Sitä voi pohtia, mikä on seurausta mistäkin. Joka tapauksessa välittäjät kertovat, että jos virallinen hinnasto sanoo, että asuntoja myydään viiden tonnin välityspalkkiolla, asiakkaan kanssa voidaan halvimmillaan sopia vain parista tonnista.

Toinen välittäjä kertoo, että useat ihmiset saattavat soittaa samoille asunnonvaihtajille samasta välitystoimistosta. Jokainen yrittää vuorollaan kääntää asiakkaan pään ja saada hänet ottamaan välittäjän juuri tästä toimistosta.

Kilpailu asiakkaista on välittäjien keskuudessa niin kovaa, että osa suostuu maksamaan siitä, että saa potentiaalisen asiakkaan puhelinnumeron. Hinta saattaa olla niinkin korkea kuin 35 euroa per numero.

Kiinteistönvälitysalalla toimii useita yrityksiä, jotka hankkivat asunnonvaihdosta kiinnostuneiden yhteystietoja soittamalla tai netin kautta. Yritykset välittävät numerot eteenpäin usealle välittäjälle kerrallaan. Asiakas hyötyy saadessaan nopeasti tarjoukset usealta välittäjältä, mutta alan maineelle runsas kylmäsoittelu ei välttämättä ole vain hyväksi.

– Alalla on toimistoja, jotka painostavat välittäjiä puhelinmyyntiin. Se on helppo tapa potkia aloittelevia välittäjiä eteenpäin, mutta minusta se ei ole paras tapa. Sitten olet mielikuvissa aina puhelinmyyjä, kiinteistönvälitysalan opiskeluun vaihtanut Marko Rastas kertoo.

Välittäjille toiminta on kallista: sen lisäksi, että joutuu maksamaan yhteystiedoista, aikaa menee potentiaalisen asiakkaan asunnon arviointiin, vaikka keskustelu ei koskaan johtaisi todelliseen toimeksiantoon tai oikeaan kauppaan.

Yhden arvion mukaan välittäjän pitäisi tavata kymmenen asunnon myyjää saadakseen yhden kohteen välitettäväksi.

 Merkittävimmistä Suomessa toimivista kiinteistönvälitysliikkeistä toimistomaksuja käyttää ainakin kolme: Remax, Huom! ja nopeasti kasvanut Bo LKV.

Niistä voimakkaimmin kevytyrittäjämallia Suomeen on ollut tuomassa Remax. Se on maailman suurin kiinteistönvälitysketju, joka toimii samanlaisella konseptilla 110 maassa. Yhtiön pääkonttori on Yhdysvaltojen Denverissä, ja Suomeen se rantautui vuonna 2006.

Remax perustelee toimistomaksua sillä, että maksamalla sitä välittäjän osuus myyntipalkkiosta on suurempi. Kevytyrittäjämallilla toimii Remaxissa noin 200 välittäjää.

– Meillä on malli, jossa yrittäjä saa eniten rahaa. Otat riskiä, mutta saat myös enemmän rahaa, sanoo Remaxin toimitusjohtaja Pasi Aalto.

– Jos ajatellaan, että on kymmenen välittäjää töissä ja heistä kaksi tekee hyvää tulosta ja kahdeksan ei, hyvät välittäjät joutuvat maksamaan toimiston kulut eivätkä saa maksimaalista korvausta työstään, Aalto selittää.

Hän lisää, että vaihtoehto toimistomaksulle olisi, että välittäjän osuus myyntipalkkiosta olisi pienempi. Näin voi olla perinteisissä yrityksissä, joissa työnantaja myös hoitaa välittäjien kulut.

– Silloinkin toimisto saisi hyvän maksun itselleen, Aalto jatkaa.

Ketjuun kuuluu Suomessa 42 franchising-konseptilla kuuluvaa toimistoa, joilla on välittäjien rekrytoinnissa itsenäistä neuvotteluvaraa. Remaxissa ajatellaan, että ketju tarjoaa kiinteistönvälittäjälle palvelupaketteja. Kaikki eivät ole kevytyrittäjiä, vaan työ- ja yhteistyösuhteita on erilaisia. Remax on siis myös alustapalvelu.

Remaxille kuvio on kannattava. Yritys voi pitää palkkalistoillaan isoa määrää välittäjiä ilman huolta siitä, riittääkö kaikille myytävää. Välittäjät hoitavat omat kulunsa ja kantavat riskin.

Helsingin kantakaupungissa Eirassa sijaitsevan Remax-ketjuun kuuluvan toimiston tilinpäätöksessä asia sanotaan melko suoraan: “Liikevaihtoa kasvatetaan rekrytoimalla kiinteistönvälittäjiä.” Tilinpäätöksessä ei esimerkiksi mainita, että liikevaihtoa kasvatettaisiin myymällä enemmän ja nopeammin ihmisten koteja.

Välittäjien tekemistä kaupoista sataa palkkioita myös ketjun laariin. Menestyksellä on iso merkitys. Mutta vaikka kauppa kävisi huonosti, ensimmäisenä tulilinjalla ei ole ketju, vaan taloudellisen riskin kantavat välittäjät.

Yle sai kahdesta eri lähteestä nähtäväkseen sopimuksen, jonka Remax on tehnyt välittäjien kanssa. Erikoista sopimuksessa on, että välittäjät ovat siinä samaan aikaan yrittäjiä ja työntekijöitä. Miten voi olla sekä duunari että itsensä herra yhtä aikaa?

Viranomaisten mielestä ei voikaan. Remax on saanut kaksi varoitusta, koska se on aluehallintoviraston mukaan rikkonut lakia. Varoitus oli jo toinen samasta asiasta.

Kuvio menee näin – ja siihen liittyy kaksi yritystä ja yhdet veljekset.

Remaxin kaksi johtajaa, Pasi ja Petri Aalto, omistavat Remaxin brändin Suomessa nimellä REF Real Estate Franchises Oy. Samaan aikaan heillä on yritys nimeltään Laskutuspalvelu Kahiseva Oy.

Alun perin Remax ei maksanut lainkaan lakisääteisiä työnantajamaksuja työntekijöistään. Taustalla oli ajatus, että kaikki ovat itsenäisiä yrittäjiä ja vastaavat itse maksuista.

Vuonna 2016 korkein hallinto-oikeus (KHO) velvoitti Remaxin muuttamaan käytäntöjään. Oikeuden mielestä Remaxin välittäjät eivät ole todellisuudessa itsenäisiä kiinteistönvälitysyrittäjiä vaan työntekijöitä. Silloin työnantajalle tulee pakollisia maksuja.

Ylen näkemissä sopimuksissa alleviivataan, ettei välittäjä ole työsuhteessa Remaxiin, vaan on yrittäjä. Samaan aikaan välittäjästä tulee kuitenkin Laskutuspalvelu Kahiseva Oy:n palkansaaja.

Kahiseva pidättää palkkiosta verot, sosiaaliturvamaksut ja muut velvoitteet. Loppuosa maksetaan välittäjän tilille.

Remaxin välittäjä ei kuitenkaan saa palkkaansa ilmaiseksi, vaikka palkansaajan on Suomessa tapana saada rahansa ilman maksua palkan vastaanottamisesta. Laskutuspalvelu Kahiseva Oy ottaa palkanmaksusta kolme prosenttia “palvelumaksua”, eräänlaista kirjanpitäjän palkkiota.

Aluehallintoviraston mielestä lakia rikotaan ennen kaikkea siksi, että Remaxilla ei ole tarpeeksi omia työntekijöitä. Lain mukaan joka toisen kiinteistönvälitysfirman välittäjän pitäisi olla laillistettu kiinteistönvälittäjä, siis LKV-tutkinnon suorittanut. Jos ei ole omia työntekijöitä, lain ehto ei toteudu, avi tulkitsee.

Remax on valittanut päätöksestä hallinto-oikeuteen. Siellä käsittelyaika on pitkä: tuomion odotetaan tulevan vasta ensi kesänä. Sen jälkeen edessä on vielä mahdollinen käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

– Meidän toivomuksemme on, että Suomessa kannustettaisiin yrittäjyyteen, nykyaikaisuuteen ja joustavuuteen, Remaxin toimitusjohtaja Pasi Aalto kommentoi oikeusprosessia.

– Toivomme, että kevytyrittäjät voitaisiin laskea välitystoimiston vahvuuteen eikä katsottaisi, että pitäisi olla työsuhde.

Aalto korostaa, että Laskutuspalvelu Kahisevan käyttö ei ole pakollista. Remaxille voi tehdä töitä useilla eri malleilla, myös oikean oman yrityksen kautta. Niissä sopimuksissa, jotka Yle on nähnyt, on kirjallisesti sovittu, että rahat maksetaan Kahisevan kautta.

Aallon mukaan Remax myös kouluttaa aloittavia välittäjiä ketjun koulutuksessa ja suoraan toimistoissa. Remaxilla on muun muassa kahdeksan 40–50-sivuista koulutusvihkoa, joilla tulijat on määrä perehdyttää alan realiteetteihin ensimmäisten viikkojen aikana.

Kiinteistönvälittäjä, joka saa säännöllistä kuukausipalkkaa, on nykyään alalla suuri harvinaisuus.

Osuuspankin ketjuun kuuluva OP-Koti Helsinki maksaa vielä tänä vuonna välittäjilleen pohjapalkkaa noin 500–1 500 euroa kuukaudessa. Vuodenvaihteessa käytäntö muuttuu, jatkossa pohjapalkka on sielläkin nolla euroa eli välittäjät jäävät provisiopalkan varaan.

Yhtiön toimitusjohtaja Kirsi Tenhunen sanoo, että näin on pakko toimia, kun kustannukset ovat nousseet ja kilpailu on kireää. Toisaalta OP-Koti kuuluu niihin ketjuihin, joissa välittäjät ovat työntekijöitä eli ketju vastaa kaikista toimintaan liittyvistä kuluista. OP-Koti maksaa tulokkaille myös takuupalkkaa koeaikana.

Suomi jakautuu kiinteistönvälityksessä kahteen alueeseen: pääkaupunkiseutuun ja muuhun maahan. Pääkaupunkiseudulla kilpailu on selvästi raaempaa kuin muualla maassa, on Ylen haastattelemien toimijoiden yhteinen näkemys. Kauppa käy hyvin, mutta välittäjiä ja toimistoja on paljon.

Kaikille Suomen noin 4 500 välittäjästä ei jää riittävästi jaettavaa. Moni jättää leikin kesken.

OP-Kodissa välittäjistä noin 10–15 prosenttia jättää tehtävänsä vuosittain. Se on melko tavanomainen määrä ja vastaa melkein mitä tahansa työpaikkaa. Kiinteistömaailmassa väestä vaihtuu vuosittain yleensä viidesosa, mutta tänä vuonna neljännes, kertoo toimitusjohtaja Risto Kyhälä.

Aloittavien välittäjien kohdalla luvut ovat huomattavasti karumpia.

Remaxin Pasi Aalto arvioi, että yhtiön perehdytysohjelman kautta töihin tulevista joka kolmas lopettaa pian.

Pääkaupunkiseudulla toimivan tuoreen Kahdeksas päivän -ketjun toimitusjohtaja Janne Paasimies sanoo puolestaan suoraan, että yrityksen uusista välittäjistä vain puolet on töissä vuoden kuluttua aloittamisesta.

Sekä Remaxin Aalto että Kahdeksas päivä -ketjun Paasimies sanovat suoraan, että alalle tulijoilla pitäisi olla omia säästöjä, joilla he pystyvät kuittaamaan työnteosta tulevat mahdolliset tappiot.

– Toivomme työntekijöiltä taloudellisia puskureita, että pystyy ekan vuoden olemaan töissä. Suosittelen aina vähintään neljän kuukauden puskuria, Paasimies sanoo.

Toimistomaksuja Kahdeksas päivä ei välittäjiltä kerää.

– Se olisi kohtuuton riski työntekijälle, eikä se ole minusta oikein. Työsuhteessa täytyy olla turvallista olla.

Pientä Snooa LKV -toimistoa pyörittävä Juha Kallahti on nähnyt käytännössä, mitä raadollinen alku tarkoittaa.

– Alalle houkutellaan paljon uusia henkilöitä, joita koulutetaan myymään ja sen jälkeen saatetaan sellaisiin työsuhteisiin, joissa heillä on velvoite maksaa työnantajalleen kuukausimaksua. Tämä johtaa luonnollisesti kovaan paineeseen hankkia uusia myyntikohteita ja saada aikaan kauppoja, hän sanoo.

Kallahti ei ymmärrä kuukausimaksujärjestelmää lainkaan eikä käytä sitä omassa toimistossaan. Kallahti arvostelee kiinteistönvälitysalaa “pakkomyynnistä”.

– Asiakkaani ja näytöillä käyvät henkilöt kertovat usein sellaisista välittäjistä, jotka ylimyyvät, tyrkyttävät tarjous- tai toimeksiantolomaketta ja soittelevat aktiivisesti perään. En ole vielä tavannut ketään, joka pitäisi sellaisesta toiminnasta. En myöskään usko, että sillä tavalla myydään yhtään asuntoa.

Kallahti ehdottaa, että lainsäädäntö velvoittaisi siihen, että kiinteistönvälitystoimistoissa olisi nykyistä enemmän laillistettuja kiinteistönvälittäjiä.

Samansuuntaisesti ajattelee alan kattojärjestön eli Kiinteistönvälitysalan keskusliiton toimitusjohtaja Maria-Elena Ehrnrooth.

– Alalletuloa pitäisi vaikeuttaa sen verran, että tulisi minimikoulutusvaatimukset. Esimerkiksi perustason kaupallinen pohjatutkinto. Muissa Pohjoismaissa sellaiset jo on, hän sanoo.

Hän kääntäisi katseet esimerkiksi Tanskaan.

– Tanskassa nuoret välittäjät eivät tee yksin kauppoja, vaan heillä on apunaan kokeneemmat mentorit.

Ehrnrooth tunnistaa alalletulon hankaluudet.

– Alussa realiteetit voivat olla raakoja. Tämä on siitä paradoksaalinen ala, että alalletulokynnys on matala, mutta pärjääminen vaatii pinnaa. Kestää hetken, ennen kuin asiakaskanta syntyy ja kohteita alkaa tulla, hän sanoo.

Välittäjä A on kriittisempi. Hänestä tuntui, että työ oli käytännössä asiakashankintaa ilman palkkaa.

– Mitä enemmän toimistot värväävät välittäjiä, sitä enemmän se syö toimistossa työskentelevien välittäjien elantoa kiristyvän kilpailun kautta. Ei toimistoja kiinnosta lainkaan se, saavatko heidän välittäjänsä työstään palkkaa, jolla tulla edes joten kuten toimeen, sanoo välittäjä A.

Kiinteistöalan koulutussäätiö teki toissavuonna laajan kyselyn, johon vastasi 550 välitysalan työntekijää. Kysely toi esiin sen, että toimenkuva ja työn vapaus viehättävät, työn määrä ja ansiotaso eivät. Valtaosa välittäjistä kertoi tekevänsä selvästi muiden alojen työntekijöitä pidempää viikkoa – joka kolmas vastasi, että viikkotyöaika ylittää 50 tuntia viikossa.

Aloittelevista välittäjistä vain kolme prosenttia oli valmis suosittelemaan alaa muille.

Myyntineuvottelija Carina Henriksson suhtautuu alan kilpailuasetelmaan myös positiivisesti: luontaiset myyntitykit erottuvat joukosta.

– Vaatii tietyn tyyppisen henkilön, jotta alalla pärjää. Mutta jos myyntityö ei ole oma juttu, se voi tulla kalliiksi.

Helsingin Kannelmäessä Timo Lötjönen tarkistaa kännykästään sähköpostit.

Sinne on tullut tarjouksia toimitettavista paketeista – Lötjönen ajaa nyt väliaikaisesti keikkaa tavarataksiyritykselle – mutta nyt on suunnattava ruokakauppaan ja kotiin. Tavarataksikeikat ovat myös kevytyrittäjyyttä. Työvälineet ovat omat, mutta toimituksesta saatava korvaus ei välttämättä vastaa työhön kuluvaa aikaa ja rahaa.

Lötjönen sanoo, ettei ole lyönyt lopullisesti hanskoja tiskiin kiinteistönvälittäjänä, mutta pitää nyt taukoa ja pohtii seuraavaa siirtoa. Hän voisi palata alalle, jos saa “järkevän diilin” ja näkymän vakaaseen tuloon.

Aloittelevana välittäjänä, yli 400 asuntokauppaa sitten, hän repi rahat ja menestyksen omasta selkänahastaan. Lötjönen istui autossa 60 000 kilometriä vuodessa, tupakoi ja söi mitä sattui. Paino nousi 83 kilosta 128:aan. Keuhkolääkäri on ajoittanut Lötjösen uniapnean alkamisen mahdollisesti noihin vuosiin.

Vapaapäivän pystyi pitämään vain lauantaisin, ja työtunteja kertyi tavalliseen palkansaajaan nähden usein tuplasti. Pahimmillaan vapaata ei ollut lainkaan, ja työtuntien määrä nousi jopa sataan viikossa.

– Välittäjä on vähän kuin pastori. Pyhänä lyödään puku päälle ja lähdetään puhumaan ihmisille pehmoisia, Lötjönen vitsailee.

Lötjönen ei kritisoi sitä, että välittäjät ottavat paljon vastuuta omasta työstään ja omista ansioistaan. Se kuuluu asiaan. Lisäksi hän korostaa, että alalla toimii runsaasti ammattitaitoisia välittäjiä, ja että LKV-tutkintojen yleistyminen on hyvä asia.

Mutta saavatko aloittelevat kiinteistönvälittäjät realistisen kuvan siitä, millaiset alan ansaintamahdollisuudet ovat ja mitä ala vaatii?

– Eivät. Eivät missään nimessä.

Mikseivät?

– Heille myydään mielikuvia. Ja mielikuvat ovat totta kai vähän pilvilinnaa.

Juttuun on haastateltu tekstissä mainittujen henkilöiden lisäksi OP-kodin kiinteistönvälitysjohtajaa Max Mederiä, Suomen kiinteistönvälittäjät ry:n toimitusjohtajaa Jussi Mannerbergiä sekä Realia Groupista SKV:n ja Huoneistokeskuksen liiketoimintajohtajaa Anu-Elina Hintsaa.

Työelämä Suomessa muuttuu kohta: Työnantaja voi teettää aiempaa vapaammin vuorotyötä, jaksotyötä ja yötyötä!?

Uusi työaikalaki antaa työnantajien päättää työajoista vapaammin.

Pitkään kiistelty, edellisen hallituksen aikana valmisteltu työaikalaki (siirryt toiseen palveluun) tulee voimaan vuodenvaihteessa. Uudella lailla on haluttu tuoda lisää joustoa työaikoihin.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on jo nyt Euroopan joustavimmat ja epäsäännöllisimmät työajat. Uuden lain myötä yhä useamman arki hankaloituu, kun työnantaja voi teettää aiempaa vapaammin vuorotyötä, ylitöitä ja yötöitä ja epäsäännöllinen työaika laajenee uusille aloille.

Vuodenvaihteen jälkeen jaksotyö sallitaan esimerkiksi turvallisuus- ja pelastustehtävissä, varhaiskasvatuksessa, päihdetyössä ja niitä tukevissa toiminnoissa, kuten kuljetusalalla.

Jaksotyön avulla työtunteja voi teettää enemmän ilman ylityökorvausta silloin kun työtä on, ja vastaavasti vähemmän silloin, kun työtä on tehtävänä vähemmän.

Töitä voi olla joinakin viikkoina esimerkiksi 50 tuntia, kunhan keskimääräiset viikkotunnit eivät tietyllä jaksolla ylitä 40 tuntia.

Jaksotyö mutkistaa vapaa-ajan viettoa. Toisin kuin säännöllisessä työajassa ja vuorotyössä, työajat vaihtelevat ja ovat tiedossa vain lyhyeksi aikaa eteenpäin, esimerkiksi muutamaksi viikoksi, sanoo ammattiliittojen keskusjärjestön SAK:n juristi Anu-Tuija Lehto.

Seitsemässä tunnissa kotiin, lepäämään ja takaisin töihin

Työvuorojen välissä pitäisi levätä ja palautua, ehkä ehtiä muutakin. EU:n työaikadirektiivi määrää vuorojen välisen lepoajan vähintään 11 tunnin mittaiseksi.

Jaksotyössä lepoaika voi olla lyhyempi, jopa vain seitsemän tuntia. Siinä ajassa pitäisi siis ehtiä työpaikalta kotiin, levätä ja palata töihin.

Direktiiviä lyhyemmästä lepoajasta sovittaessa työntekijät ja työnantajat eivät ole ajatelleet terveyttä vaan tavoitteena on ollut työn sujuvuus ja pidemmät vapaat, sanoo tutkimusprofessori Mikko Härmä Työterveyslaitokselta.

Palautumisen ja työssä jaksamisen kannalta lyhyet vuorovälit eivät kuitenkaan ole hyvä ratkaisu, Härmä sanoo.

Tapaturma- ja sairausriskit voivat lisääntyä

Joillekin vaihteleva työ sopii, mutta tutkimusten mukaan vuorotyö ja yötyö sekoittavat vuorokausirytmiä ja aiheuttavat univajetta. Ne puolestaan pitkällä aikavälillä kasvattavat riskiä sairastua esimerkiksi rintasyöpään, Alzheimerin tautiin ja sydän- ja verisuonitauteihin.

Yötyö eli kello 23:n ja aamukuuden välillä tehty työ lisää myös muun muassa tapaturmien ja keskenmenon riskiä.

– Ihminen tarvitsee unta joka päivä, ei vain keskimäärin tiettyä määrää kolmessa kuukaudessa. Jo viikon kasaantuva univaje voi aiheuttaa selkeitä fysiologia muutoksia aivoissa, Mikko Härmä sanoo.

Siksi uudessa työaikalaissa peräkkäisten yövuorojen määrää on vähennetty seitsemästä viiteen.

Enemmän työtunteja, lisää ylitöitä

Uusi laki pidentää enimmäistyöaikaa vuodessa yli 50 tunnilla. Ylitöiden määrä lasketaan eri tavalla kuin nyt. Joillain aloilla tämä voi lisätä ylitöitä, Lehto sanoo.

Hänen mukaansa hätätyö, eli esimerkiksi sähkölinjojen korjaaminen myrskyn jälkeen, lasketaan uudessa laissa mukaan työaikaan. Näin kokonaistyöaika esimerkiksi metsureilla voi vähentyä, kun hätätyötä ei enää lasketa ylimääräiseksi työksi.

Toisin kuin nyt, varallaoloaikaa esimerkiksi pelastustöissä ei välttämättä enää lasketa lepoajaksi.

– Jos työntekijä on niin sidottu työhönsä, ettei voi keskittyä omiin asioihinsa, se on työaikaa, Anu-Tuija Lehto sanoo.