USA:ssa Infrastruktuuri on myynnissä!!!

Tiet ja sillat kaupan: Yhdysvallat myy infrastruktuuriaan pääomasijoittajille

Ulkomaille raskaasti velkaantunut Yhdysvallat on saman tilanteen edessä kuin yritys, jolla on paljon omaisuutta, mutta ei käteisvaroja juokseviin kuluihin.

 Rautatiesilta kulkee Potomacjoen yli Washingtonissa. Kuva Markku Saksa.

Harvardin yliopiston taloushistorian professori Niall Ferguson sanoo, että Yhdysvalloilla ei ole muuta tapaa saada tilikirjojaan kuntoon kuin myydä siltoja, moottoriteitä, maata, lentokenttiä sekä satamia pääomasijoittajille.

Ferguson kutsuu Newsweekissä amerikkalaisen infrastruktuurin myyntiä ”vuosisadan kaupaksi”, koska se on ainoa uskottava ratkaisu rahoituskriisiin tilanteessa, jossa puuttuu poliittinen tahto hoitaa ongelma esimerkiksi verojen korotuksella.

Amerikkalaiset paikallispoliitikot ovatkin alkaneet kaupata muutamia maksullisia moottoriteitä ulkomaalaisille ja kotimaisille pääomasijoittajille 75-99 vuodeksi.

Huutavassa rahapulassa olevat kaupungit ovat saaneet rahat heti kertakorvauksena. Ostaja taas on saanut oikeuden moottoritien lähes sadan vuoden tuottoon sillä ehdolla, että hoitaa kunnostuksen ja ylläpidon.

Ferguson näkee nykyisessä asetelmassa Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan lopputilanteen. Päätähdet Clint Eastwood ja Eli Wallach ovat vihdoin löytäneet laajan hautausmaan, jonne kulta-aarre on haudattu, mutta he eivät tiedä mihin.

Eastwood katsoo revolveriaan, katsoo Wallachia ja sanoo kuolemattomat sanansa: ”Ystäväiseni, tässä maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, joilla on ladattu pistooli ja niitä, jotka kaivavat.”

Fergusonin mukaan maailmantaloudessa ladattua pistoolia pitelevät nyt upporikkaat öljymaat ja kehittyvät taloudet, joilla on kymmenen biljoonan dollarin sijoitusvarat.

Lapion varteen ovat joutuneet Yhdysvaltain kaltaiset maat, jotka ovat päästäneet julkisen velkansa liian suureksi.

Mureneva asfaltti, romahtavat sillat

Hitaasti ruostuva ja ränsistyvä amerikkalainen infrastruktuuri tarjoaa pääomasijoittajille hienot markkinat.

Amerikkalaisesta tieverkosta 40 prosenttia on huonossa kunnossa. Joskus asfaltti on murentunut pois ja tie muuttunut takaisin hiekkatieksi. Noin 152 000 siltaa on huonossa kunnossa.

Suuri yleisö on alkanut pelätä siltojen romahduksia tosissaan sen jälkeen, kun suuri silta romahti omia aikojaan Mississippijokeen vuonna 2007 Minnesotassa ja surmasi 13 ihmistä.

Lehdissä on kerrottu ihmisistä, jotka ajavat pitkiä kiertoreittejä välttääkseen siltoja.

Amerikkalaisten insinöörien seura ASCE on laskenut, että infrastruktuurin kunnostus maksaa 1,3 biljoonaa dollaria.

Niall Fergusonin mukaan sellaisia rahoja ei ole Yhdysvalloissa. Jos infrastruktuuri halutaan pelastaa, on pakko kääntyä ladattua pistoolia pitelevien kansainvälisten rahoittajien puoleen. Sitä Ferguson ei pidä maailmanloppuna vaan vain yhtenä rahoituksen kehitysvaiheena.

Ferguson arvostelee pelokkaita amerikkalaispoliitikkoja siitä, että he eivät tohdi julkaista rehellisiä taseita. Tyhjätaskupoliitikot ylläpitävät fantasioita, kuinka he investoivat miljardeja dollareita nopeisiin junaverkkoihin ja muihin infrastruktuurihankkeisiin.

Suuri amerikkalaisyleisö suhtautuu julkisen omaisuuden yksityistämiseen epäluuloisesti, mikä hämmästyttää Fergusonia, koska ”yksityistämispolitiikka on ollut valtava menestys joka puolella maailmaa Margaret Thatcherin Britanniasta tämän päivän Kiinaan”.

Fergusonin mukaan suuren yleisön vastustukseen on kolme syytä. Se pelkää turvallisuutensa ja hyvinvointinsa vaarantuvan, mutta pelko on New Yorkin kaksoistornien tuhoamisen jälkeistä vainoharhaa.

Toinen syy on ammattiliitoissa ja poliitikoissa, jotka eivät halua työntekijöiden joutuvan markkinakurin alle. Heille Setä Samuli on leppeämpi pomo kuin parempaa tuottavuutta vaativat kansainväliset pääomasijoittajat.

Kolmas syy on se, että ihmiset pitävät jostakin syystä omaisuuden myyntiä aasialaisille huonompana vaihtoehtona kuin sitä, että Aasiasta lainataan koko ajan rahaa infrastruktuurin ylläpitoon ja maksetaan kalliita korkoja.

Infrakauppoja tutkinut professori: Pääomasijoittajat tekevät veronmaksajista voittojensa takuumiehen

Myyntimies Joe Leszczynski, 40, tankkaa autoaan australialaisen pankin Macquarie Groupin omistaman Dulles Greenwayn vieressä. Hän ei mene leveälle maksutielle suurin surminkaan vaan valitsee samansuuntaisen kapeamman ja hitaamman julkisen tien.

”Aivan liian kallis, en ikinä käytä tullitietä. Ajatelkaa, että 19 kilometrin moottoritien pätkästä pitää maksaa suuntaansa 3,6 euroa ($5,25)”, hän sanoo.

Jos hän ajaisi työmatkansa edestakaisin Dulles Greenwayta pitkin, hän säästäisi ajassa joka päivä tunnin, mutta maksaisi 7,2 euroa päivässä, 36 euroa viikossa ja 144 euroa kuukaudessa. Ja bensat päälle.

Leszczynski sanoo, että Leesburgissa liikenneoloja on huononnettu tahallaan, jotta ihmiset menisivät australialaispankin omistamalle tullitielle. Rinnakkain Greenwayn kanssa kulkee julkinen valtatie 7, mutta se ruuhkainen ja kapea. Tielle on myös ilmestynyt liikennevaloja hidastamaan.

”Punainen palaa, vaikka kukaan ei käänny mihinkään eikä sivutieltä tule ketään. Oh, boy, ne yrittävät tosi kovasti, että menisit Greenwaylle”, hän sanoo.

Amerikkalaisen infrastruktuurin myyntiä tutkinut Penn Staten yliopiston lakitieteen professori Ellen Dannin vahvistaa puhelinhaastattelussa, että Leszczynskin väittämiä asioita todella tapahtuu.

Denverin kaupunki vuokrasi 100 kilometriä pitkän Northwest Parkway -tullitien 99 vuodeksi yksityisille sijoittajille vuonna 2007. Eräänä aamuna kaupunkilaiset lukivat lehdestä, että yksityinen tieyhtiö estää erään julkisen liikenneväylän parannustyöt, koska veisi asiakkaita heidän maksutieltään.

Denverin kaupunginjohtaja Frank McNulty nosti aluksi kovan metakan, kunnes hänelle valkeni, ettei hän ollut lukenut sopimusta kunnolla läpi.

Hän oli hyväksynyt kilpailemattomuusehdon. Sen perusteella kaupunki ei rakenna uusia teitä eikä korjaa vanhoja, jos julkisten liikenteen parantaminen saa autoilijoita siirtymään pois yksityiseltä moottoritieltä. Dannin myöntää, että tämä kuulostaa uskomattomalta.

”Sopimusten vaikeaselkoisuus on harkittua. Jopa oikeustieteen professorilla on vaikeuksia lukea niitä. Niissä on usein monta sataa sivua, joilla viitataan tämän tästä suureen määrään liitteenä oleviin asiakirjoihin. Sopimusten sivumäärää kasvattavat kuvaukset moninaisista korvaustapauksista, mutta niiden turvin pääomasijoittajat varmistavat, että he saavat odottamansa voitot.”

Dannin naurahtaa, että hän on ehkä ainut henkilö Yhdysvalloissa, joka on lukenut läpi kaikki sopimukset liitteineen.

Sijoittajien myyntipuheet kuulostavat houkuttelevilta rahapulassa olevien poliitikkojen korvissa: rahapiirit lupaavat järjestää heille varoja, jolla he voivat korjata ja uudistaa murentuvaa infrastruktuuria. Ne sitoutuvat myös siirtämään taloudellisen riskin veronmaksajilta yksityiselle yritykselle.

”Sijoittajien ideana on tehdä suuresta yleisöstä voittojensa takuumies. He hankkivat sopimuksilla itselleen sellaisen vallan, joka perinteisesti kuuluu julkiselle viranomaiselle”, kertoo Dannin.

”Sopimustekstit on piilotettu täyteen veronmaksajille tarkoitettuja kalliita ansoja. Pääomasijoittavat haluavat oikeuden saada korvauksia kaikista sellaisista julkisen viranomaisen tekemistä lainsäädännöllisistä, hallinnollisista ja oikeudellisista päätöksistä, jotka häiritsevät sen liiketoimia.”

Chicagon kaupunginjohtaja Richard M. Daley ajoi hirmuisella kiireellä vuonna 2008 päätöksen, jonka nojalla myytiin kaupungin parkkimittarien tuotot 75 vuodeksi eteenpäin Morgan Stanley pankin kokoamille sijoittajille. Poliitikot saivat kaksi päivää aikaa tutustua 279 sivuiseen sopimustekstiin, jota tuskin kukaan luki.

Kun sopimus oli allekirjoitettu, yllätyksiä alkoi tulla. Jos katuja joudutaan sulkemaan festivaalien ja kulkueiden tai korjaustöiden vuoksi, chicagolaisten veronmaksajien on korvattava saamatta jäänyt tulo Abu Dhabin valtiollisen öljyrahaston ja saksalaisen vakuutusyhtiö Alliazin yhteiselle parkkiyhtiölle. Tuhannet chicagolaiset tuskin olivat kuulleet kummastakaan, mutta silti he joutuvat maksamaan niille jokaisesta suljetusta parkkimittarista koko vuorokauden parkkimaksun eli 36 dollaria.

Chicago myi parkkimittarioikeudet halvalla, koska kaupunginjohtaja Daley ei pannut ketään laskemaan, kuinka monta 25 sentin kolikkoa kilahtaa niihin seuraavan 75 vuoden aikana. Uutistoimisto Bloomberg teki laskun ja kertoi, että parkkimittareihin pannaan 11,5 miljardia. Kauppahinta oli siitä jokseenkin tarkkaan yksi kymmenesosa eli 1,16 miljardia.

Professori Ellen Dannin kertoo, että kun Morgan Stanley -pankki kokosi pääomasijoittajien ryhmän, joka yritti ostaa 12,8 miljardilla dollarilla Pennsylvania Turnpike -moottoritiet, sopimusluonnoksessa oli määräys onnettomuustilanteita varten. Jos ambulanssit, raivausautot ja poliisit olisivat ”kohtuuttoman” pitkään onnettomuuspaikalla, yhteiskunnan piti korvata tiemaksujen menetys. Siitä mainitaan yhdellä sopimuksen 686 sivusta. Kauppa kaatui viime hetkellä julkiseen arvosteluun.

Dannin teki amerikkalaisen infrastruktuurin myynnistä tutkimuksen, jolla on paljon puhuva nimi: Mureneva infrastruktuuri , mureneva demokratia.

Sadomasokapitalismi

Hedelmien vierassarjassa: Muinainen velho feat. Vasemmistopoikkeama kirjoittaa talouspoliittisista perversioista.



Kuuletteko tuon läiskeen? Mitä on tuo ketjujen kolina? Tuolta tulevaisuudesta nuo äänet kantautuvat. Siellä Volgan lauttureiksi alistetut eurooppalaiset vetävät perässään pankkiirien, keinottelijoiden ja muiden kapitalistien velkaorgioiden jälkilaskua. Ruoskat paukkuu ja kahleet kolisee!

Miten kahleisiin päädyttiin?

Euroopan johtajien toimenpiteissä toistuu sama looginen kaava: ensin asia kielletään ja sitten se toteutetaan. Toimenpiteisiin ryhdytään vasta, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Tätä toimintaa ei ilmeisesti voida selittää rationaalisesti vaan käyttöön on otettava freudilaiset käsitteet: kieltäminen ja toistopakko!
Kieltäminen ilmenee esimerkiksi niin, että pankkikriisin olemassaolo kielletään, kunnes pankeille on annettava satoja miljardeja. Keskuspankkirahoituksen käyttö kielletään, kunnes Italian ja Espanjan romahdus on estettävä hätäluotoilla. Liittovaltiokehitys kielletään, kunnes se on jo todellisuutta. Euroopan komission erottaa Euroopan hallituksesta enää vain se, ettei komissiota valita demokraattisesti. Toiminnalle on leimallista, että kiellettyjä asioita aletaan toteuttaa pakkotoiston lailla yhä uudestaan ja yhä kovemmilla panoksilla.
Viimeisimmän huippukokouksen myötä perustuslakiin ollaan kirjaamassa kohtia, joilla sementoidaan joukkotyöttömyys ja taantuva talouskehitys koko Eurooppaan. Pankkisektoria ei kansallisteta, eikä lohkota, eikä laiteta kuriin sääntelyn keinoin. Pankkiireja ja poliitikkoja ei laiteta oikeuden eteen vastaamaan aiheuttamistaan tappioista. Sen sijaan rahoitusvakausvälineestä tehdään vakuutusyhtiö ja keinottelutaloutta kannustetaan uusille kierroksille kuin käärmettä pyssyyn.

Suostunnan tuottaminen

Hintojen nousua vastustetaan perinteisessä talousopissa kaikin keinoin. Kuitenkin kiinteistöjen, osakkeiden ja muun arvopaperiroskan korkeita hintoja pidetään taivaasta satavana mannana, eikä näiden hinnannousua pidetä inflaationa. Sade, tuuli ja pakkanen pieksevät taloa 20 vuotta, sen kunto rapistuu, mutta hinta kaksinkertaistuu.
Hurraa, varallisuus on kaksinkertaistunut, nyt voinkin ottaa kaksi kertaa enemmän velkaa ja maksaa neljä kertaa enemmän vähennyksiä pankille! Samalla logiikalla Euroopan poliittinen johto ajattelee, että työntekijän tuottavuus ja arvo kaksinkertaistuvat, kunhan sitä vain pieksetään tarpeeksi. Kyseessä ei ole niinkään taloudenhoito vaan toimintaa selittää vakavat taipumukset perversioihin.

Markkinavoimien ruoskintalaitteeseen

Jos vallitsevaa taloustiedettä selittää parhaiten freudilaiset käsitteet niin nykyinen talouspolitiikka kopioi toimintamallinsa rutolta, kupalta ja muilta degeneroivilta taudeilta. Poliittiset päättäjät ovat sitoneet itsensä markkinavoimien ruoskintalaitteeseen. Kidutuksen aikana minuus katoaa, mitä poliittiset johtajat etsivät kansojensa ruoskimisesta. Herderin henki leijailee Euroopan yllä.
Olli Rehn sovittelee jo ruttonaamaria seuraavia velkaorgioita varten. Sen sijaan, että Euroopan johtajat pyristelisivät tästä laitteesta irti, he käyttävät kaiken energiansa uusien entistä väkivaltaisempien sidonta- ja penetraatiomekanismien kehittelyyn.
Tervetuloa sadomasokapitalismi!

Addendum 18.11. Sadomasokismi perustuu vapaaehtoisuuteen ja turvasanalla voi aina lopettaa liian rankaksi käyneen mäiskeen. Euroopan kansat eivät enää kaikelta pieksämiseltä kuitenkaan muista tätä turvasanaa, joka on kommunismi. Velkaorgioiden saadessa entistä verisempiä piirteitä, kidutushäkkyrään sidotuille Euroopan kansoille ei jää muuta vaihtoehtoja kuin sadistisesti anella ja vaatia, että piiskat, remmit ja polttoraudat suunnattaisiin naapurikansojen perspakaroihin.

Kennedyn viimeinen käsky: Valtiolle oikeus painaa rahaa

Hieman vajaa puoli vuotta ennen salamurhaansa vuonna 1963 John F. Kennedy oli allekirjoittanut uransa merkittävimmän lain, nimeltään Executive Order 11110.
Laki antoi valtiolle vallan painaa rahaa, joka oli sidottu hopeakantaan. Laki oli radikaalein ehdotus sitten vuoden 1913, kun valtio oli luovuttanut tämän oikeuden keskuspankille. Jos laki olisi otettu käyttöön, Yhdysvaltain liittovaltion ei olisi enää tarvinnut lainata korollista rahaa keskuspankilta. Yksityisten pankkiirien monopoli rahan painamiseen olisi siis päättynyt, ja ainakin välillisesti demokraattinen elin olisi ottanut rahanpainamisen tehtäväkseen.
Tämän varjolla voidaan esittää varovainen epäilys, ettei ehkä ole sattumaa, että JFK:n murhatutkimista johtanut Warrenin komission seitsemän jäsenen joukossa oli maailmanpankin tuleva johtaja, John J. McCloy. Ainakin pankkimaailmalla oli syytä huokaista helpotuksesta Kennedyn kuoltua.Rahajärjestelmä uudistettiin kyllä myöhemmin, ja yhtä radikaalisti kun Kennedylle hävinnyt vastaehdokas, Nixon, voitti vaalit. Sen sijaan että valtion riippuvaisuus keskuspankeista olisi hävitetty, hävitettiin pankkien riippuvaisuus kullasta Nixonin päätöksellä irroittaa dollari kultakannasta 1971.
Tämä oli käännekohta, jonka jälkeen monet taloudelliset ja yhteiskunnalliset mittarit kääntyivät vastakkaiseen suuntaan 1920-1970 ajan jatkuneeseen kehitykseen nähden: talouskasvu alkoi hiipumaan, tuloerojen kaventuminen muuttui kärjistymiseksi, hyvinvointimittarit pysähtyivät, hiipuivat tai alkoivat laskea, valtionvelka lähti räjähdysmäiseen kasvuun ja vankiluvut alkoivat räjähtää. Miten tuo taloudellinen, koko maailman kattava vallankaappaus saatiin organisoitua yhdessä vuosikymmenessä on aihe, jota käsittelen parhaassa kirjoituksessani 70-luvun piilotettu vallankaappaus. Kyseessä ei ole millään tavoin salaliittoteoria, sillä jokainen fakta ja johtopäätös kirjoituksessa on muutaman vuoden takaisesta Helsingin valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykoekirjasta.

70 luvun piilotettu maailmanvallankumous

71. Nixon ja dollarin irrottaminen kultakannasta
Kaikki alkaa vuodesta 1971. USA:n budjetti, lähinnä Vietnamin sodan takia, on ensimmäistä kertaa alijäämäinen koko silloisen vuosisadan aikana. Presidentti Nixon yllättäen päättää irrottaa dollarin kultakannasta, poistaen mahdollisuuden vaihtaa dollarin n. 35 milligrammaan kultaa. Tämä antaa Yhdysvaltain Keskuspankille (pahamaineiselle Federal Reservelle) mahdollisuuden painaa dollareita niin paljon kuin kokee tarpeelliseksi.
Tämän, ja sen myötä vahvistuneen ja mahdollistuneen talouspolitiikan myötä 1960-1970 luvun maailmanlaajuinen talouskasvu laski 3,5 prosentista 2:een vuosina 1970-1980. Josta se jatkoi hiipumista 1980-1990 1,2%:iin, ja 1990 – 2000 viimein 1%:iin. Tämä on se taso jossa se liikkuu myös nykypäivinä.
Aikaisemmin, puoli vuotta ennen salamurhaansa, Kennedy oli ehdottanut vaihtoehtoista muutosta, joka olisi antanut valtiolle oikeuden painaa rahaa. Tällöin liittovaltion ei olisi ollut tarpeen lainata rahaa korkoa vastaan yksityiseltä Federal Reserviltä, kuten tilanne oli ennen vuotta 1913. Artikkelini aiheesta löytyy nimellä “John F. Kennedyn viimeinen käsky: Valtiolle oikeus painaa rahaa.”
73. Saudi-Arabian varojen dollarisointi ja Chilen vallankaappaus
73 tapahtuu kaksi merkittävää vallankaappausta. Koko maailmantaloutta järkyttänyt OPEC maiden öljykriisi, jolloin öljyn reaalihinta (keltainen käyrä) nousi korkeimmalle tasolle miltei tasan sataan vuoteen.

Öljykriisi 73

Öljykriisin seurauksena Yhdysvallat neuvotteli (käyttäen todennäköisesti sotilaallista painostusta) Saudi-Arabian tallettamaan öljyvaransa dollareina New Yorkilaisiin investointipankkeihin. Nämä rahat lainattiin myöhemmin aikoina puolestaan yli 70lle kehitysmaalle rakennesopeutuslainoina, joiden ehtoihin kuului yhteiskunnalliset uudistukset mm. markkinoiden vapauttaminen maailmankaupalle ja kotimaiselle keskittymiselle. Vain muutama lainanottajamaa hyötyi muutoksista, ja useimmat ovatkin pyrkineet maksamaan sen takaisin niin nopeasti kuin pystyvät. Vielä kuusikymmentäluvulla melko tuntematon valtiollinen velkakriisi levisi kattamaan massiivisen määrän valtioita varallisuuden alapäästä. Korkojen myötä takaisinmaksut ovatkin kerryttäneet noin 50 marshall-ohjelman (Yhdysvaltain rahoittama Euroopan jälleenrakennus) verran varallisuutta kehitysmaista teollisuusmaihin. Vaikka rakennesopeutuslainojen nimike jouduttiin vaihtaa huonon julkisen kuvan takia, molemmat käytännöt, saudidollarit ja yhteiskunnallista rakennemuutosta edellyttävät lainat, jatkuvat yhä.
Toinen merkittävä vallankaappaus oli Chilen, ja koko Etelä-Amerikan, ensimmäisen demokraattisesti valitun vasemmistolaisen päämiehen, Salvador Allenden, salamurha, jonka takana oli Chilen pelästynyt eliitti ja – toivottavasti ei kenenkään yllätykseksi – CIA. Valtaan astunut kenraali Pinochet ja hänen upseeristostaan koostunut hallitus olivat yhdysvaltain suosikkipoikia, ja Chile alkoikin ensimmäisenä toteuttaa ns. ”uusliberalistista” politiikkaa, joka perustui säätelemättömiin markkinoihin, etenkin finanssialalla.
74. Palkat pysähtyvät, tuottavuus jatkaa kasvuaan
Samana, tai seuraavana vuonna, riippuen hieman laskutavasta, palkkojen nousu alkoi hidastua erittäin nopeasti huolimatta jatkuvasta tuottavuuden kasvusta. Alla taulukko joka osoittaa kiistattomasti tämän muutoksen.

75-76. New Yorkin vallankaappaus ja korruption laillistaminen
Vuonna 1975 tapahtui uusi vallankaappaus, mutta tällä kertaa kohde oli Yhdysvaltain rajojen sisällä sillä tuolloin pankkiirit kieltäytyivät lainanlyhennyksestä, ja hämmentyneinä tästä täysin laillisesta, mutta hyvin poikkeuksellisesta toimenpiteestä New Yorkilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa yhdysvaltain pankkiirien sanella politiikkaansa. New Yorkista muodostui maailman tärkein finanssi (Lontoon ja Hong-Kongin rinnalle) ja kulttuurikaupunki (Pariisin rinnalle.)
Seuraavana vuonna 1976 vallankumouksen aalto levisi räjähdysmäisesti kahden itsenäisen tapahtuman myötä. Ensinäänkin, Yhdysvalloissa sallittiin rajattomat vaalilahjoitukset ja yrityksille sallittiin salaisten poliittisten komiteoiden perustaminen. Esimerkiksi Business Roundtable niminen yhdistys, jonka tavoite oli ”antaa yrityksille poliittista valtaa” laajeni niin valtavaksi, että sen jäsenyritykset tuottivat yhdessä puolet koko Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Business Roundtable yksinään käyttää n. 900 miljoonaa lobbaukseen vuosittain. Poliittisten komiteoiden määrä puolestaan kasvoi vuosina 1974 – 1982 noin 90:stä 1460:een, ja USA:n kauppakamarin jäsenyritysten määrä samassa ajassa 60 000:sta 250 000:een.
79-81. USA:n, Britannian ja Kiinan uudet valtionpäämiehet
Vuosikymmenen viimeisenä vuotena uuden vuosikymmenen ensimmäiseen vuoteen entinen supervalta Britannia, senaikainen supervalta Yhdysvallat ja tuleva supervalta Kiina kaikki kokivat uuden, poikkeuksellisen historiallisen valtionpäämiehen nousun valtaan. Ensimmäiseksi 1979 Britanniassa Konservatiivipuolue voitti vaalit ja Margaret Thatcherista tehtiin pääministeri, vuonna 1980 Deng Xiaoping, joka avasi Kiinan maailmanmarkkinoille ja aloitti Kiinan nousun maailman johtavaksi taloudeksi asettui valtaan syrjäyttämällä Maon lyhytaikaisen seuraajan Hua Guofengin, ja vuonna 1981 Yhdysvaltain presidentin valan vannoi Ronald Reagan.
Seuraava vuosikymmen, joka oli noiden kolmen hallitsijan ja heidän liittolaistensa jatkoi koko maailman laajuiselle taantumiselle. Talous hiipui ennestään, ja vuonna 1980 – 1990 kasvulukema oli enää 1,2%, mikä on kolmasosa 60-70 lukuun verrattuna. Tuona aikana yhdysvaltain velkaantuminen kiihtyi nykymittakaavaan, vaikkakin se oli alkanut jo 70-luvulla, kuten alla oleva kuva selvästi osoittaa.

Samaan aikaan kansainvälisen rahoitusalan liikevaihto kasvoi miltei kuusikymmentäkertaiseksi vuoden 83:n 2,3 miljardista vuosituhannen vaihteen 130 miljardiin. Kahdeksankymmentä luvun alussa myös Yhdysvaltain rikkaimpien osuus varallisuudesta lähti kasvuun, ja ylivoimaisesti suurimmin rikastuva luokka oli rikkain 0,1%, siinä missä vuosina 45-60 tulot nousivat sitä nopeammin, mitä pienempituloinen oli kyseessä.
Yhdysvaltain sisäinen kontrolli myös kasvoi, kaikkien onnistuneiden vallankumousten tavoin, ja haluankin päättää kirjoitelman alla olevaan kuvaan, joka kertaa enemmän kuin tuhat sanaa.

http://tsarbombastic.wordpress.com/2011/03/02/84/

DOLLARIN HISTORIA

Yhdysvaltain kongressi antoi luonteeltaan symbolisen päätöslauselman dollarista Yhdysvaltain rahayksikkönä 6. elokuuta 1786, mutta vasta Alexander Hamiltonin aloitteesta kongressi sääti virallisen asetuksen dollarista laillisena maksuvälineenä (Coinage Act) 2. huhtikuuta 1792.^[1]
Ensimmäiset dollarit olivat samanpainoisia ja samaa koostumusta kuin Espanjan kahdeksan realin kolikko, eli Espanjan dollari tai peso, ja ne kiersivät rinnan. Ne painoivat 550,209 graania ja sisälsivät 93,055 % hopeaa eli 25,560 grammaa. Vuoden 1792 lailla määrättiin Yhdysvaltain dollariin 371,25 graania hopeaa ja 24,75 graania kultaa (15:1). Vuonna 1834 kullan määrää vähennettiin 23,2 graaniin (1,5 grammaa) ja hiukan myöhemmin hopean ja kullan suhteeksi määrättiin 16:1 (23,22 graania kultaa).
Sisällissodan aikaan laskettiin liikkeelle ensimmäiset dollarimääräiset paperirahat, joita ei voinut vaihtaa kullaksi. Kulta- ja hopeakolikoita laskettiin edelleen liikkeelle ja 1878 metallikanta palautettiin. Vuonna 1900 bimetallismista (hopea ja kulta) luovuttiin ja dollari sidottiin kultakantaan. Dollariin tuli 23,22 graania kultaa, mikä vastasi yhtä troy-unssia 20 $ hintaan. Puolen dollarin hopeakolikoita laskettiin liikkeelle aina vuoteen 1969.
New deal -talousohjelmassa 1933 kultakolikot ja muukin kulta vedettiin liikkeeltä ja lunastettiin liittovaltion haltuun 20,67 dollarin hinnalla unssilta. Dollarin hintaa alennettiin 13,71 graaniksi, eli yksi troy-unssi 35 dollarin hintaan. Toisen maailmansodan jälkeisessä Bretton Woodsin järjestelmässä kaikki muut valuutat olivat sidoksissa kiinteällä vaihtosuhteella dollariin ja siten epäsuorasti kullan hintaan. Vuoteen 1963 asti dollarin setelissä oli keskuspankin lupaus vaihtaa dollarit kultaan pyynnöstä.
Kultakanta oli voimassa Yhdysvalloissa vuoteen 1971. Vuosien 1971 ja 1975 välillä käytettiin erinäisiä vaihtosuhteita, kunnes dollari päästettiin 1975 kellumaan vapaasti. Samalla myös Bretton Woods -järjestelmä romuttui.
Vuoden 2009 lopulla alkoi herätä keskustelua muun muassa YK:ssa ja Persianlahden öljynviejämaiden keskuudessa dollarin korvaamisesta johtavana kaupantekovaluuttana jollakin muulla. Syynä tähän oli Yhdysvaltain suuri velka ja työttömyys. Uusi valuutta rikkoisi riippuvaisuussuhteen Yhdysvaltain keskuspankkiin Federal Reserve Systemiin.

Yhdysvaltain dollari ja maailmantalous

Yhdysvaltain dollari on ollut maailman merkittävin valuutta koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Muita tämän ajanjakson merkittäviä valuuttoja ovat olleet Japanin jeni (JPY), Saksan markka (DEM) ja Ison-Britannian punta (GBP). Euron tulo markkinoille vuonna 2002 on tasapainottanut tilannetta, ja nykyään voidaan sanoa maailmantaloudessa olevan kaksi suurta valuuttaa.
Kun Yhdysvaltain dollarin ulkoinen kurssi alkoi alentua euroon nähden Irakin sodan myötä, kullan maailmanmarkkinahinta kiinnittyi euroon. Kullan USD/troy oz -hinnan nousun vuonna 2005 voitiin nähdä johtuvan USD/EUR kurssimuutoksesta ja kullan maailmanmarkkinahinnan kehitys euroissa oli kohtalaisen vakaata. Onkin poliittisesti erittäin merkittävä kysymys, joskaan ei välttämättä aina kovin näkyvästi esiintyvä, miten maailman eri maat suhtautuvat dollariin ja euroon. Yhdysvallat haluaisi, että maat pitäisivät dollarin reservivaluuttanaan. Esimerkiksi Irakin sodan taustalla on joskus pyritty näkemään Irakin siirtyminen pois dollarista (ns. petrodollari) euroon öljynhinnoittelussa. Jotkut pitävät tällaisia kysymyksiä merkittävinä myös Yhdysvaltojen suhteissa Iraniin.
Dollari on maailmantalouden johtava valuutta ja reservivaluutta. Tästä on suuri etu Yhdysvalloille, koska sen valuutalle riittää aina kysyntää, ja tämän ansiosta sen ei tarvitse huolehtia budjetti- ja maksutasevajeistaan yhtä paljon kuin muiden maiden. Samoin velkaantumisessa on johtovaluutan maalle se etu, että ulkomaanvelka on pitkälti sen omassa rahassa, joten velan kasvamiseen tai moninkertaistumiseen liittyvää devalvaatioriskiä ei ole. Muissa maissa rahan arvon aleneminen johtaa ulkomaanvelkataakan suurenemiseen.
Dollarin tulevaisuudesta maailmantaloudessa on keskusteltu paljon. Optimistisimman skenaarion mukaan Yhdysvallat korjaa nykyään suuret maksutase- ja budjettivajeensa sekä hoitaa liiat ulkomaanvelkansa ajan kanssa ilman suurempia ongelmia. Pessimistisimmän skenaarion mukaan tilanne päättyy maailmanlaajuiseen talouskriisiin dollarin haltijoiden menettäessä luottamuksensa dollariin, mistä seuraa maailmanlaajuinen joukkopako pois dollarista.
Lähes kaikki raaka-ainepörssit tekevät noteeraukset USD:ssa. Noteerattavia raaka-aineita ovat esimerkiksi kaikki metallit, öljy ja tärkeimmät ruoka-aineet.
Monien maiden taloudet ovat dollarisoituneet, eli dollari on noussut niissä merkittävään asemaan ja toimii paikallisen valuutan rinnalla, jopa sen kokonaan syrjäyttäneenä. Dollarisoitumisen hyödyistä ja haitoista on keskusteltu paljon. Monissa maissa dollarisoituminen on myös sisäpoliittisesti tärkeä kysymys. Kuuba piti dollarisoitumista uhkana ja on pyrkinyt viime vuosina pääsemään irti dollarista.
Lokakuussa 2009 brittiläinen The Independent julkaisi Robert Fiskin artikkelin, jonka mukaan Saudi Arabia, Kiina, Ranska ja Venäjä ovat neuvotelleet siirtymisestä pois dollarin käytöstä maailman öljykaupassa. Tarkoitus olisi siirtyä monien valuuttojen, kuten eurojen, jenien ja vielä suunnitteluvaiheessa olevein valuuttojen käyttöön öljykaupassa.
* New Deal oli joukko Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltin vuosina 1933–1937 toimeenpanemia lainsäädännöllisiä uudistuksia, joiden tarkoitus oli pelastaa Yhdysvallat ja sen talous 1930-luvun suuren laman kourista.
New Deal sisälsi suuria julkisia investointihankkeita, ammattiyhdistystoimintaa suosivaa lainsäädäntöä, sosiaaliturvaa ja verotuksen kiristämistä.
New Dealin perusajatuksena oli tukea talouden elpymistä valtiovallan aktiivisin toimin, silläkin uhalla että elvytys merkitsisi valtion velkaantumista. Työttömyyden torjumiseksi järjestettiin hätä­apu­töitä ja aloitettiin suuria julkisia rakennushankkeita kuten teiden, siltojen ja voimalaitosten rakennustöitä. Myös työntekijöiden sosiaaliturvaa kehitettiin luomalla perusta työttömyys- ja eläke­vakuutukselle.
* Bretton Woods -järjestelmä oli kansainvälinen talouden hallintajärjestelmää, jonka tarkoituksena oli kansainvälisten talousinstituutioidensa avulla pitää maailmantaloutta, erityisesti valuuttakursseja, vakaana. Bretton Woods oli olemassa 1944–1971.

Historia

Ennen toisen maailmansodan loppua liittoutuneet alkoivat kehitellä kansainvälistä kiinteiden kurssien valuuttajärjestelmää tarkoituksenaan välttää ensimmäisen maailmansodan jälkeinen taloudellinen kaaos, joka välillisesti johti 1930-luvun suureen lamaan. Malli syntyi kompromissina neuvotteluissa, joita johti Yhdysvaltojen puolelta Harry Dexter White ja Ison-Britannian puolelta John Maynard Keynes.
Toisen maailmansodan aikana heinäkuussa 1944 kokoonnuttiin konferenssiin New Hampshiren osavaltion Bretton Woodsin kaupunkiin, jonka mukaan järjestelmä sai nimensä. Aikaisemmin oli kokoonnuttu Ison-Britannian, Yhdysvaltojen ja Kanadan kesken. Nyt mukana oli 44 maata. Keynes oli ennakoinut Ison-Britannian päätyvän maksutaseongelmiin sodan jälkeen.
Vain osa Keynesin ajatuksista otettiin käyttöön, esimerkiksi yleistä unitas-nimistä valuuttaa ei tullut. Hänen toivomuksistaan toteutui Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). Sen tarkoituksena oli valuuttaongelmien käsitteleminen. Yhdysvaltain dollari sai valta-aseman. Vaihtokurssit määrättiin suhteessa dollariin, joka taas sidottiin kultaan. Dollarin arvoksi määriteltiin 35 $ unssilta kultaa. Bretton Woodsissa päätettiin myös perustaa Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehityspankki (nykyään osa Maailmanpankkia). Nämä olivat konferenssin tärkeimmät tulokset.
Järjestelmä toimi pitkään länsimaiden taloutta vakauttavasti. Vuonna 1971 Richard Nixonin hallitus purki dollarin ja kullan välisen suhteen. Vaihtokurssijärjestelmä loppui tähän. Bretton Woods -järjestelmän valuuttapolitiikka romuttui lopullisesti vuonna 1976, jolloin kelluvat valuuttakurssit yleistyivät ja valuuttapolitiikasta tuli kansallisen politiikan kiistakapula.
Siitä lähtien valuuttojen siirtojen ja kaupan esteitä on purettu. Euroopan siirryttyä 2000-luvun alussa pääosin euron käyttöön uudesta rahayksiköstä tuli dollarin rinnalle toinen päävaluutta.
1970-luvulta alkaen Maailmanpankki ja IMF ovat joutuneet etenkin eteläisen pallonpuoliskon maiden arvostelemaksi. Bretton Woods -järjestelmän eräitä päätavoitteita oli estää kilpailevat devalvaatiot (työttömyyden vienti maasta toiseen) ja sallia vain tilapäistä rahoitusapua perustavanlaatuisen epätasapainon tapauksessa.
* Vaihtokurssi on rahan arvon mittari, jolla mitataan yhden valuutan arvoa toisessa valuutassa. Esimerkiksi 1 € = 165 jeniä tarkoittaa että yhden euron saa vaihdettua 165 jeniin. Vaihtokurssit määritellään päivittäin maailman markkinoilla liikkuvan rahan mukaan. Jos esimerkiksi markkinoilla vaihdetaan euroa paljon Yhdysvaltain dollariin, niin euron suhde dollariin heikkenee, jos taas dollaria vaihdetaan runsaasti euroon, niin euron suhde dollariin vahvistuu.
*Federal Reserve System (Fed) on Yhdysvaltain keskuspankki, joka aloitti toimintansa 1913.
Federal Reserve System on puolivaltiollinen järjestelmä, johon kuuluu 12 yrityksen tavoin järjestettyä alueellista keskuspankkia sekä kaksi merkittävää päätöksentekoelintä, jotka ovat Yhdysvaltain presidentin nimittämä ja senaatin hyväksymä johtokunta Washingtonissa sekä avomarkkinakomitea. Rahapolitiikan välineenä käytetään diskonttokorkoa ja pankeille asetettua reservivaatimusta, joista vastaa johtokunta. Näitä tärkeämpi väline on avomarkkinaoperaatiot, joista vastaa avomarkkinakomitea. Federal Reserve System laskee liikkeelle kaikki Yhdysvalloissa käytettävät setelit

* Mielipide:

Voiko dollari romahtaa?

Markus Lehtipuu

Kuten muutama lukijani tietääkin, tilaan sähköpostiini Yhdysvaltain "kansallisen inflaatioyhdistyksen" uutiskirjetta.
Sen väite on, että USA joutuu lähiaikoina hyperinflaatioon ja tämä vetää maailmantalouden kaaokseen.
Yhdysvallat on maailman ylivoimainen talousjätti. Sen taustalla on ennen muuta maailmanvaluutta, dollari. Maailman öljykauppa ja monet muutkin raaka-aineet hinnoitellaan dollareissa, mikä tarkoittaa mahtavaa tukea yhden valtion kansalliselle valuutalle.
Hyperinflaatio-väite kulkee hyvin loogisesti, mutta päteekö logiikka Yhdysvaltain dollariin, joka on maailmanvaluutta/referenssivaluutta/ reservivaluutta? (Nykyisen dollaripohjaisen reservijärjestelmän seurauksena kehitysmaat ovat rahoittaneet erityisesti Yhdysvaltoja valuuttareserviensä kautta.)
Pienen valtion oma valuutta voi kokea hyperinflaation, jos maan keskuspankki painaa liikaa seteleitä. Kun rahaa on "liikaa", se ajaa hinnat taivaisiin. 
Hyperinflaatioita tunnetaan vain suhteellisen suljetuista talouksista: tällä hetkellä Zimbabwe on jo tehnyt alan maailmanennätyksen. Sitä ennen Jugoslavia "kunnostautui" alalla 1992-1994. 
Yleensä Neuvostoliitosta irtautuneet uudet valtio ajautuivat jonkintyyppiseen hyperinflaatioon 1990-luvulla. Pahimmin näistä nollia seteleihinsä lisäsivät Valko-Venäjä ja Ukraina. Venäjän seteleistä poistettiin kolme nollaa 1997, myös Uzbekistan, Turkmenistan ja Georgia ovat joutuneet aloittamaan alusta nollien poiston jälkeen.
Yhteistä näille maille on se, että niillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä maailmantaloudelle. Venäjä ehkä poikkeuksena. Kun setelikoneet alkavat pyöriä, hinnat nousevat ja loppu on historiaa.
USA:n sisäinen keskustelu näkee asiat ehkä liian sisäsyntyisesti. 
USA:n dollari on jo nyt ainoa käytössä oleva valuutta näissä maissa
Panama
Ecuador
Itä-Timor
Lisäksi ainakin Liberia, Laos, Kambodzha ja Vietnam käyttävät dollaria rinnakkaisvaluuttana. Dollarilla voi maksaa minkä tahansa maksun. Myös monessa latinalaisen Amerikan maassa voi dollarilla maksaa tarpeen tullen maksuja.
Dollari on myös eräänlainen reservivaluutta monen maan kansalaisten keskuudessa. Etenkin venäläisillä on pitkäaikainen rakkaussuhde dollariin.
(Kun olin duunissa Helsingin rautatieaseman valuutanvaihdossa 1980-luvulla, oli erittäin eksoottista ottaa vastaan neuvostoturisteilta kosteannihkeitä nippuja yhden dollarin seteleitä: nippu tuoksui homeelle ja mahorkalle, ja setelit oli painettu 1920-30-luvuilla. Vasta jälkeenpäin aloin katua sitä, etten lunastanut itselleni noita arvokkaita keräilykohteita. Kun venäläisestä suvusta joku onnekas pääsi pois kansojen vankilasta, hänelle haalittiin suvun dollarisäästöt jostakin patjan alta, ja eikun Suomeen törsäämään.)
Setelien ohella on olemassa keinotekoinen raha, jota on eniten luotu ns. johdannaismarkkinoilla (derivatiivit). Derivatiivien ongelma on siinä, että niiden yhteisarvo, "velvoitteet", ovat moninkertaiset kaikkeen reaaliseen rahaan verrattuna. Tämä näkyy helposti silloin, kun pelkästään pankkitalletuksia halutaan nostaa pankeista yhtä aikaa. Jo pankki-talletusten kokonaismäärä on huomattavasti enemmän kuin liikkeellä olevan käteisrahan määrä.
Jos erilaisten arvopaperien sisältämä rahamäärä haluttaisiin nostaa kerralla pois kaikista maailman pankkiiriliikkeistä, ne romahtaisivat. Vain ensimmäiset eli nopeimmat saisivat omansa pois. Silloin koko järjestelmä romahtaisi.
Ongelma onkin siinä, että suurin osa maailman derivatiiveistä on dollarimääreisiä. Kiinalla lienee hallussa enemmän dollarimääräisiä arvopapereita kuin millään muulla maalla. Voidaan sanoa, että Kiina onkin avainasemassa USA:n dollarin suhteen.
En kuitenkaan usko dollarin romahtamiseen hyperinflaation kautta.
Erotan omassa mielessäni ainakin kolme eri tapaa määrittää dollarin arvo
1) Ostoarvo
Jos yhdellä dollarilla saa New Yorkissa pienen aterian (no, todella pienen mutta kuitenkin), silloin dollarilla on ostoarvoa. 
Jos rahalla saa jotakin, silloin inflaatiota ei ole. Eli siis: vaikka jotkin hinnat nousevat eri syistä (harvinainen tuote, trendituote, onnistunut imagonrakennus), jostakin täytyy löytyä toinen tuote, jonka saa pienellä rahalla. Jos rahalla voi ostaa mitä tahansa tuotetta, tikkunekusta lentokoneisiin, silloin rahalla on ostoarvoa. Kukaan ei voi ostaa kuorma-autollisella Burman kyat-seteleitä mitään, mutta dollareita riittää jo yksi salkullinen, vähempikin.
Jos New Yorkissa joutuu maksamaan vähintään 100 dollaria hotellihuoneesta, Vietnamista saa paremman huoneen maksamalla 10 dollarin setelin. New York on suosittu matkakohde, ja siksi niin kallis, mutta itse dollarilla, seteleinä, on ostoarvoa myös Vietnamissa, jossa se kelpaa maksuvälineenä.
2) Vaihtoarvo
Tämä on samantyyppinen asia kuin ostoarvo. Suomessa ei juurikaan voi maksaa dollareilla, mutta dollarin voi vaihtaa lähimmässä pankissa tai forexissa. 
Koska dollari kelpaa ympäri maailman, ja sitä myös havitellaan ympäri maailman, sillä säilyy vaihtoarvoa. Sen voi vaihtaa kaikissa maailman maissa paikalliseen rahaan, jolla on paikallisesti ostoarvoa.
Tässä näkyy dollarin globaalin roolin etu. Vaikka USA:n talous olisi kuralla, dollarille voi kehittyä vaihtomarkkinoita muualla maailmassa. Tietysti vaihtoarvo katoasi, jos USA:ssa tapahtuisi hyperinflaatio, mutta samaan aikaan hyperinflaation täytyisi tapahtua Panamassa, Ecuadorissa ja Itä-Timorissa. Vaikka nämä maat ovat merkityksettömiä, USA:n dollarin arvoa pitävät pinnalla myös massiiviset setelipinot Venäjällä, Kiinassa ja kaikissa maailman maissa.
Yritän sanoa, että dollarin leviäminen kaikkialle maailmaan ylläpitää sen arvoa, vaikka setelipainot kuinka tuottaisivat lisää. 
Vaikka dollari onkin irtautettu kultakannasta, se hieman muistuttaa kultaa: vaikka kultaa kaivetaan koko ajan lisää, se säilyttää arvonsa, ja arvo jopa nousee vaikka kullan kokonaismäärä lisääntyy.
Dollarin painaminen ei näytäkään lisäävän inflaatiota, koska lisää painetut setelit leviävät ympäri maailmaa sekä päivittäiseen käyttöön että varastoitavaksi. Hämmentävää, mutta näin näyttää olevan.
3) Romanttinen arvo
Tälle voisi keksiä toisenkin otsikon. "Filosofinen arvo". Taustalla on vaihtoehtomedian suosikkianalyytikon Gerard Calienten väite, jonka mukaan dollari ei ole "sille painetun paperin arvoinen".
Otsikko on tahallisen vähättelevä, koska dollarin väitetään olevan arvoton. On romanttinen käsitys, jonka mukaan dollarin tulisi olla kultakannassa, ja että jokaista seteliä vastaan pitäisi olla sen takaava kultakimpale.
Tämä on kuitenkin, ainakin teoriassa, mahdollinen arvon määritelmä. Nimittäin kun rahaa luodaan "liikaa" sekä setelipainoissa että johdannaismarkkinoilla, silloinhan kaikella nimellisellä rahalla ei ole takanaan todellista arvoa, esimerkiksi kultaa.
Jos "joku" tajuaa tämän joskus, silloin dollarin "uskottavuus" romahtaa, eikä sen jälkeen se ole "sille painetun paperin arvoinen".
Näinhän voi tapahtua ja sitä ennustaa Yhdysvaltain inflaatioyhdistys.
* * *
En tiedä olenko optimisti, pragmaatikko vai realisti, mutta uskon dollarin arvon säilyvän kahdesta ensin mainitusta syystä. 
Jos dollari romahtaa, se johtuu kolmannesta syystä.
* * *
Miten sitten euro? Euro on askelta enemmän turvassa kuin (Suomen) markka, koska euro on levinnyt myös laajalle. Yhden valtion holtittomuus ei kaada euroa. Vai kaataako? Kreikka osoitti, että se voisi olla mahdollista.
Euro olisi kuitenkin voinut tehdä pienen tempun päästäkseen kilpailemaan dollarin kanssa maailmanvaluutan asemasta.
Olisi pitänyt painaa yhden euron seteli.
Nyt kaikissa maailman maissa voidaan maksaa "juomarahaa" yhden dollarin setelinä. Kaikki mahdolliset summat voidaan maksaa seteleinä, koska 1 dollarin seteli on riittävän pieni arvoltaan. 
Kolikoita ei liikuteta valuutanvaihdossa (pienin poikkeuksin), ja siksi dollarin kaikki tasasummat voidaan kasata tiskiin seteleillä.
Kun monissa maissa seteleissä lukee, että setelillä voidaan maksaa "any amount", se tekee setelin maksukyvyn rajattomaksi.
Kolikoiden maksuoikeus on rajoitettu. Kartanoa ei voi maksaa kolikoilla mutta sen voi (teoriassa) maksaa yhden dollarin seteleillä. 
Kun eurolta puuttuu 1 euron seteli, siltä puuttuu myös tällainen maksujen universaalisuus. Euro on hyvä arvon säilyttäjä mutta huonompi maksuvälineenä - siis euromaiden ulkopuolella.
Dollarilla voi kätevästi maksaa yhden dollarin juomarahan, ja sen setelin vaihtaa jokainen vaihtopiste missä tahansa.
Eurolla ei ole tätä mahdollisuutta. Euro ei kehity maailmanvaluutaksi. Tämä myös tukee dollarin merkitystä, ja romahdus on epätodennäköinen.
* kommentit:

·          Dollarin menestys perustuu sen vaihtokelpoisuuteen. USA:n dollareista (en osaa sanoa mikä osa) pyörii USA:n ulkopuolella. Arvioita on.

Eurosta ei tule koskaan mitään maailmanvaluuttaa, sillä maailmalla bisnestä tehdään dollareilla. Euroopan valuuttaa hoitavat valtioiden keskuspankit - USA:ssa asia on yksityistetty ja siksi tehokkaampi.

"USA:n dollari myydään ulkomaille noin 60 centin hintaan", sanoi Mr. Conspiracy Intl. Halpa ja toimiva kaupankäynnin väline on kysyttyä valuuttaa.

Bushin kauden loppupuolella ilmeisesti tehtiin Federalin kanssa dollareiden painamisrajoitus ja annettiin USA:n kansalaisille "stimulus" paketti.

USA pyrki tällä oman taloutensa kohottamiseen mutta sitten tulivatkin presidentinvaalit ja Obama tuli tekemään "Changea".

USA:n velkaantuminen onnistuu niin pitkään, kuin kukaan ei vaadi tuon 60 sentin dollaria täydestä 100 sentin dollarista.

·          Luultavasti dollari säilyttää arvonsa koska dollarin arvon huima romahtaminen olisi jättisuuri katastrofi lähes kaikille niille maille joilla on suuria dollarivarantoja. Kiina on yksi näistä maista.

Tosin eihän tämä länsimaiden velkavetoinen talous voi loputtomiin näin toimia, joten eiköhän globalisaatiokokeilu ala kohtapuoliin olla ohitse. Ei se toiminut..

·          Tuota kolmatta näkemystä vahvistaa tämä merkillinen asia, jonka luin jostakin.

Annan sen ajatuksen hautoutua mutta se on todellinen paukku, kun asia alkaa avautua:

Kiinassa teollisuustyöläinen valmistaa kaikki   meidän käyttötavaramme, ansaiten 30 dollaria viikossa.

Yhdysvalloissa (Suomessa, muualla länsimaissa), me istumme sohvalla työttöminä ja "ansaitsemme" toimettomuudesta 400 dollaria viikossa.

* * *

Näinhän ei voi jatkua. Tässä on romahduksen siemen. Nyt on saavutettu kulminaatiopiste: palkat on minimissään Kiinassa, saavutetut edut maksimissaan länsimaissa. Teollisuus maksimissaan Kiinassa, teollisuus minimissään länsimaissa.

Tästä ei voi seurata mitään hyvää, meille ainakaan. Tästä lähtien kaikki kustannukset voivat enää nousta, nopeasti. Kiinasta alkaen. Ja meidän etumme voivat vain laskea, nopeasti.

·   Saddam Hussain alkoi myydä öljyään euroilla eikä enää hyväksynyt dollareita eikä sijoittanut rahojaan USA:aan ja siksi Irakiin hyökättiin. USA:n dollari on ollut pääasiallisena valuuttana Irakissa jo vuodesta 2003.

Kun kaikki öljyntuottajamaat myyvät öljynsä USA:n dollareissa, silloin nämä öljydollarit tyypillisesti sijoitetaan USA:n pörssiosakkeisiin tai amerikkalaisiin tuotteisiin. Tai laitetaan dollaritileille kansainvälisiin pankkeihin. Kaikki se pitää USA:n taloutta käynnissä.

Jos Iran myy kaiken öljynsä euroissa, se merkitsee jo valtaisaa aukkoa USA:n dollaritalouteen. Siksi USA painostaa Irania dollarin käyttöön.

Amero odottaa vuoroaan Kanadan, USA:n ja Meksikon yhteisvaluuttana. Vain dollarin "tuhoutuminen" voi luoda kehykset Ameron saapumiselle. Kaikki joille jää pankkiin tai patjan alle USA:n dollareita, voivat todeta jääneensä tässä pelissä Musta Pekka kädessään miettimään tulevaisuuttaan. Kiina menettää eniten. Jos USA sallii valuuttansa romahtaa "á la Zimbawe", Kiina voisi tulkita sen varkaudeksi tai jopa sodan julistukseksi.

·  Eihän tuo euron setelin puuttuminen mitenkään estä euron nousua maailmanvaluutaksi. Onhan meillä viiden euron seteli ja jos inflaatiota tulee sen arvo tuota pikaa on sama kuin nykyisen euron kolikon. Ei se juomarahan arvo myöskään ole välttämättä oikea benchmarking maailman valuutan tarvitsemasta setelistä.

"Jos rahalla saa jotakin, silloin inflaatiota ei ole."

Eihän tuo pidä paikkaansa. Inflaatiota on jos rahalla saa aina vain vähemmän, vaikka sillä jotain saisikin. Kyllä dollarikin on kokenut inflaatiota vuosikymmenten saatossa. Vietnamin sodan aikana USA joutui painamaan lisää dollareita vaikka se silloin oli sidottu kultakantaan. No, kultakannsta jouduttiin luopumaan, mutta inflaatiota myös oli. Mikä sitten on hyperinflaatio ja milloin sellainen tulee, se on toinen juttu. Dollari tuskin kokee hyperinflaatiota niin kauan kuin suurten talousmahtien intresseissä on dollarin arvon säilyttäminen. Eivät ne halua menettää saataviensa arvoa USA:lta - ennen kaikkea ainakaan Kiina.

·          Valitettavasti totuus on se, että dollarilla voi maksaa kaikki tasasummat: 1, 2, 3, 4, 6, 7, 8, 9, 11 jne... mutta eurolla voi maksaa vain summat 5, 10, 15, 20 jne... Tämä on erittäin "pieni asia", mutta sen vaikutukset ovat ratkaisevat. Dollarilla voi maksaa mitä tahansa missä päin maailmaa tahansa, eurolla ei.

"Jos rahalla saa jotakin..." se tarkoittaa siis sitä, että jos monet hinnat nousevatkin, jos rahalla saa edes jotakin halvalla, silloin ei todellista inflaatiota ole.

Hyvä esimerkki on tämä euron tilanne. Euron jälkeen maksoin kupillisesta vettä ja teepussista 3 euroa Kreikassa, siis 18 markkaa!

Sama näkyy Suomen hinnoissa. Kahvikuppi on markkoina aika posketon hinta. Mutta esimerkiksi Elovenan kaurahiutalepakkaus pysyi halpana edelleenkin.

Hinnat karkaavat joillakin aloilla, mutta jos osaa etsiä oikein, silloin huomaa, että dollarilla (ja eurolla) on edelleen ostoarvoa.

New Yorkissa saa yhdellä dollarilla hampurilaisen tai pizzapalan tai lautasellisen thai-ruokaa tai ... Kyllä, sillä rahalla on ostoarvoa.

·          Erään saksalaisarvion mukaan USA:n liittovaltion velan korkomenot ylittävät maan valtavan puolustusbudjetin jo v.2012. Viimeistään tällöin USA jouttu luopumaan maailman poliisin roolistaan, eikä Kiina ota sitä enää vakavasti.
Kiinan elitason noustessa sen kotimaan kysyntä nielee lähes koko teollisuustuotannon, eikä vienti ole enää tärkeätä.
Ehkä US-dollarin ei anneta romahtaa. Euro on nyt lähinnä ranskalaisten pankkien keinotteluvoittojen lähde EKP:n ja Sarkozyn suojeluksessa.

   Totapa NOIN !

Dollari on PONZI eli PYRAMIDIHUIJAUS, ninkuin koko fiat - rahajärjestelmä.
Ihminen sattuu olemaan eläin joka elää ILLUUSIOISSA eli on EI - Tietoinen.
Me ollaan siis jo ihan oikeesti konkasssa, mutta kenenkään etujen mukaista ei ole REALISOIDA TÄTÄ TIETOA!

Jokupäivä kylläkin voi tapahtua jotain hiton epämukavaa ja sen nimi on todennäköisesti MUSTA JOUTSEN !
Toiselta nimeltään Kaaosteorian bifurkaatiopisteen ylittyminen. :-) Heheee

Laman lyhyt historia, syyskuu 2009

     Esko Seppänen

Kapitalismi on oman edun tavoitteluun, ahneuteen ja keinotteluun perustuva talous. Valtiovalta säätää lait, jotka ovat laillisuuden savuverhoa markkinoiden diktatuurin ylle, vastaamaan hallitsevan luokan tahtoa. Reaalisesti olemassa olevan kapitalismin valtimo ja laskimo on raha- ja finanssijärjestelmä. Se on talouden toinen todellisuus reaalitalouden eli työn ja toimeentulon talouden rinnalla, ja se on alkanut elää siitä riippumatonta omaa virtuaalista elämää-nsä. Järjestelmän sydämessä pankit tahdistavat rahankiertoa pankkien välisillä markkinoilla, jotka pitävät kapitalismin käynnissä.

Oppikirjojen mukaan uuden rahan laskevat liikkeelle keskuspankit. Se on harhakäsitys. Keskuspankit laskevat kyllä liikkeelle setelistön, mutta yli 90 prosenttia kierrossa olevasta rahasta on pankkien liikkeelle laskemaa, niiden velkaa toinen toisilleen. Pankkijärjestelmä

pystyy luomaan (virtuaali)rahaa tyhjästä tuottamalla markkinoille finanssihyödykkeitä, joihin hirmuiset rahamassat kiinnittyvät mutta jotka ovat reaalitalouden näkökulmasta usein pelkkiä haitakkeita tai turhakkeita.

Kun kapitalismi ajautui syksyllä 2008 maailmanlaajuiseen systeemikriisiin, se oli velkaeli luottokriisi, luoton loppu. Pankit eivät luottaneet toistensa kykyyn vastata veloistaan ja lunastaa liikkeelle laskemiaan finanssituotteita.

Poliitikot keskittivät reaalikapitalismin pelastusoperaation järjestelmän ytimeen:

pankkikonkurssien ehkäisyyn. Valtiovallan käyttäjät pelastivat väärintekijät taloudelliselta tuholta julkisilla budjettivaroilla, kansalaisten kukkaroista. Kun yksityisiä velkoja otettiin

yhteiseen maksuun, systeemiin syntyi moraalikato (moral hazard): yhdet velalliset eivät joutuneet vastuuseen veloistaan, toiset joutuivat.

Hötörahaa tyhjästä

Kansantaloudessa taloudellisen kasvun välttämätön ehto on uusi velka. Vuosikymmenen puolivälissä julkinen raha oli halpaa ja löysää. Kapitalistinen rahakone tuotti voittoja, joita privatisoitiin veropara-tiiseissa. Kasvu, jota rahoitettiin pankkien tuottamalla velalla, johti kokonaisten maiden ylivelkaantumiseen, ja eritoten USA:ssa elettiin velaksi muiden maiden kustannuksella. Siellä syntyi hullun rahan tauti. ”Hullu raha” oli halpaa ja löysää velkaa. Globalisoiduilla finanssimarkkinoilla amerikantauti levisi maapallon joka ikiseen kolkkaan.

Reaalitaloudessa globalisaatio on ollut työn ja toimeentulon alennusmyyntiä: työn siirtämistä korkeiden standardien maista sosia-alisen dumppauksen ja ympäristön saastuttamisen salliviin maihin.

Finanssitaloudessa, pääomamarkkinoilla, globalisaatio on ollut rahan vapautta julkisesta valvonnasta, varallisuuden (kiinteistöjen, yritysten, pörssiomaisuuden) hintojen samanlaistumista ja yhdenmu-kaistumista sekä maailmanlaajuista keinottelua virtuaalisilla finanssituotteilla. Velka yhdisti taloudet toisiinsa.

Finanssimarkkinoilla (mutta ei vain julkisissa pörsseissä vaan myös pankkien kahdenvälisissä salaisissa operaatioissa) pääomille pyritään tuottamaan korkein mahdollinen tuotto. Paras tuotto on saatu virtuaalisten finanssituotteiden hinnannoususta, jonka edellytys on

ollut pankkien siittämä virtuaalinen raha, niiden keskinäinen velka.

Tätä ”hötörahaa” luotiin jakamalla jo kertaalleen omistettu omaisuus moneen uuteen osaan ja ketjuttamalla ”uusi” omistettava monen uuden tuotteen päähän kauas alkuperäisestä reaaliomaisuudesta, esineellistetystä työstä ja työn kasaumista.

Markkinoilla yksityinen (hötö)raha sekoittui keskuspankkien liikkeelle laskemaan julkiseen rahaan tavalla, joka ei ollut valtioiden hallinnassa eikä näkynyt keskuspankkien tilastoissa. Rahan liikkee-llelasku oli privatisoitu velan tuotannoksi kaikkinaisiin keinottelu-tarpeisiin.

Pääomamarkkinoiden inflaatio

USA:ssa keskuspankkijärjestelmän (Federal Reserve, Fed) ainoa tavoite oli taloudellinen kasvu. Markkinafundamentalisti Alan Greenspanin johdolla Fed reagoi kasvun kaikkinaiseen

takkuiluun alentamalla rahan hintaa. Markkinakorot seurailivat Fedin viitekorkoja, ja raha oli sekä halpaa että löysää.

Kun ei ollut normaalia niukkuutta rahasta, sekä todellisten että virtuaalisten finanssituotteiden hinnat nousivat. Syntyi pääomamar-kkinoiden inflaatio. Sitä ei kansantaloustieteessä tunneta eikä ole käsitteellistetty. Teoriavajeen johdosta standarditaloustieteilijät eivät osanneet varoittaa virtuaalisen finanssitalouden kuplasta, joka näkyi varallisuusarvojen inflatoitumisena, ja sen jälkeen seuranneesta katteettomien varallisuusarvojen poispyyhkiytymisen tsunamista. Käytäntö ylitti talousteorioiden rajat ja kuohitsi kansantalous-tieteilijät todellisuuden selittäjinä. Tiede kuvasi hallitsevan luokan etua ja tahtoa. USA:ssa elettiin pyhässä uskossa ikuiseen taloudelliseen kasvuun ja tyhjästä luotujen finanssituotteiden loputtomaan arvonnousuun. Se oli velallisten elämää sokaistuneina virtuaalisten arvonnousujen tuottamasta rahailluusiosta. Uuden velan innovoiminen oli edullista pankinjohtajille eli bankstereille, noille meidän aikamme gangstereille. Mitä enemmän aineetonta hötörahaa he kykenivät tuottamaan, sitä suuremmat aineelliset palkkiot eli bonukset he saivat siitä itselleen. Yleisestä edusta piittaamaton yksityinen etu ja ahneus olivat maailmantalouden laman katalyytit.

Sekundaa priimana

USA:n ylivelkaantumisen symboliksi ovat muodostuneet asuntoluottomarkkinat. Kun asuntojen hinnat olivat jatkuvassa nousussa, banksterit keksivät ruveta kasvattamaan bonuksiaan rekrytoimalla systeemiin kokonaan uuden, (maksukyvyttömistä kansalaisista koostuneen) asuntovelallisten joukon. Sitä varten kehiteltiin subprime-lainat (subprime = priimaa huonommat), joilla velallinen sai pankiltaan luottoa 100 %  ja enemmänkin asunnon hinnasta. Pari ensimmäistä vuotta olivat lyhennysvapaita, mutta sitten alkoi tapahtua: korko nousi sen jälkeen 6-7 prosenttiyksikköä yli hyvien lainojen koron.

Asuntojen jatkuvan hinnannousun uskottiin turvaavan pankkien saatavat; olihan pankin aina mahdollista myydä vakuutena ollut asunto kalliimmalla kuin oli sitä vastaan annettu luotto.

Innovointi jatkui niin, että pankit keräsivät yhteen tuhansia tai kymmeniätuhansia velkoja ja niputtivat ne arvopapereiksi, joita myytiin sijoittajille (eläke- ja muille rahastoille) täkynään subprime-luottoihin kirjatut korkeat korot ja suuret tuotto-odotukset. Sillä tavalla pankit jälleenrahoittivat antamansa roskaluotot.

Näiden uusien finanssituotteiden myyjiä auttoivat luottoluo-kitusyhtiöt, jotka antoivat maksua vastaanroskapapereille hyvät laatuluokitukset. Luottoluokittajat kuuluvat lamasyyllisten etujoukkoon.

Virtuaalista hötörahaa luotiin myös arvopaperistamalla eli siis jälleenrahoittamalla yrityksille annettuja luottoja. Niistä käärittiin läpinäkymättömiä miljardipaketteja (CDO:t, CLO:t).

Samoihin paketteihin hyvien yritysvelkojen kanssa käärittiin sitten huonoja subprime-luottoja, ja syntynyttä sekundaa sisältäneet uudet tuotteet myytiin taas luottoluokittajien avittamana priimana.

Velalla vivuttaminen

Ahneet banksterit eivät olleet vain rahan lainaksi antajia vaan myös ottajia. Myös pankit käyttivät - bankstereiden bonusten kasvattamiseksi - velkavipua.

Velkavivutuksessa idea on se, että finanssituotteita ostetaan pienellä omarahoitus- ja suurella velkarahoitusosuudella. Kun elettiin yleisessä uskossa pääomatuotteiden hintojen päättymättömään nousuun (eli pääomamarkkinoiden inflaation jatkumiseen), velkavipu toimi.

Kun arvossa kasvanut ja velaksi ostettu finanssituote myytiin pois ja velka maksettiin myynnin uotolla, arvonnousu kirjautui kokonaisuu-dessaan bankstereiden hallinnoiman pienen omarahoitusosuuden hyväksi.

Näitä osto- ja myyntitarkoituksia varten pankit perustivat veroparatiiseihin virtuaalipankkeja (SIV), jotka rahoittivat toimintansa pankkien välisiltä vakuudettomilta halvan rahan markkinoilta. Arvonnousua synnytettiin myymällä itselle ja ostamalla itseltä.

Veroparatiisit ovat kaikkien suurten pankkien (ja erityisesti keinottelusta ja veronkierrosta eläneiden hedge-rahastojen) virtuaalisten haarakonttoreiden julkinen kotipesä.

Systeemin levittäytymistä maailmalle kuvaa venäläisen oligarkin Oleg Deripaskan tapaus.

Venäjällä länsipankit rahoittivat oligarkkien toiminnan. Halvalla tuontirahalla Deripaska osteli yrityksiä ja antoi aina uuden ostoksen rahoituksen vakuudeksi edellisen oston omaisuuden. Kun amerikantauti tuli Venäjälle, omaisuusarvot sulivat mutta velat jäivät, ja sillä tavalla Deripaskan ja muiden miljardöörien velkavipu meni epäkuntoon. Kun eilisen voittajista tuli tämän päivän häviäjiä, monien läntisen kapitalismin maiden miljardöörien tapaan

oligarkkien kohtalo on valtiovallan (lue: Putinin) käsissä ja lisää Venäjällä valtiokapitalismia ja harvainvaltaista ”demokratiaa”. Vain valtio voi pelastaa hätään joutuneet kapitalistit.

Johdannaislottoa miljardeilla

Hullun rahan tauti paheni, kun rahamarkkinoiden osto- ja myyntiliikkeet rupesivat käymään kauppaa johdannaisilla. Ne olivat irti päästetty pullon paha henki, jota ei saatu tungetuksi takaisin pulloon.

Monet johdannaiset ovat vedonlyöntiin verrattavia arpalippuja, joilla ei käydä kauppaa pörsseissä vaan myös salassa niiden ulkopuolella. Kun niitä ostetaan ja myydään kahdenvälisesti ohi pörssien, julkisuuden ulottumattomissa tehtävien kauppojen seurauksena

yksikään valvoja tai sääntelijä (joiden toiminnot oli USA:ssa pyhitetyssä kasinokapitalismissa ajettu alas) ei tiedä, miten paljon pankkien taseissa on lottokuponkeja. Ne ovat systeemin Mustia Pekkoja siinä missä arvopaperistetut subprime-velatkin.

Johdannainen on aineeton finanssituote. Se ei ole itsessään mitään, millä olisi arvoa, mutta sillä, mistä se on johdettu, saattaa olla. Sillä on epäsuora yhteys reaalitalouteen, jos se johdetaan työn tuloksista, työn kasaumista tai käyttöarvoista, mutta finanssiturhake on myös

miljardiluokan panos arvaukseksi pörssikurssien tai reaaliomaisuuden arvon muutoksen suunnasta ilman mitään aineellista sisältöä.

Kapitalismin viimeisimpinä hulluina vuosina olemassa oleva omistettava ketjutettiin johdannaisilla niin kauaksi reaalitaloudesta, että johdannaistaloudella ei enää ollut yhteyttä työn ja tuotannon talouteen. Johdannaiset olivat suurimmalta osin hötörahaa, ja omistusketjujen loppupäässä alkuperäinen omistettava oli liudentunut kuvitteellisen rahan mössöksi.

Siitä, kuinka paljon johdannaisia synnytettiin tyhjästä, on vain sumeaa tietoa. Määrä oli niin iso, ettei sitä ihmisjärki käsitä.

Mustat Pekat

Banksterit kasvattivat bonuksiaan - ja tuottivat pankkijärjestelmään uusia Mustia Pekkoja sitomalla samoihin paketteihin finanssihaitakkeita: arvopaperistettuja subprime-luottoja,

yritysluotoista niputettuja arvopapereita (CDO:t, CLO:t) ja mitä eksoottisimpia johdannaisia.

Näistä synteettisistä ”arvopapereista” ketjutettiin uusia monipolvisia johdannaisten johdannaisia.

Toki tiedettiin, että tässä kaikessa oli riskinsä. Riskejä vastaan pankit ja rahastot saattoivat ottaa luottovakuutuksia, joilla vakuutuksen

antaja sitoutui korvaamaan finanssituotteen mahdollisen arvonalenemisen. Sen sijasta, että riskit olisi niillä katettu, nämä vakuutukset syvensivät kriisiä. Ne nimittäin tehtiin johdannaisina (CDS), joilla ei ollut katetta vakuutusten myyjien taseissa, ja niin

riskin poistoon tarkoitetuista vakuutuksista itsestään tuli systeemiin uusia Mustia Pekkoja.

Pankkien keskinäisen luottamuspulan oloissa kapitalismin sydämeen tuli tulppa, kun rahankierron ylläpitämisen sijasta pankit joutuivat vetämään pois kierrosta luomaansa katteetonta hötörahaa. Oli loppunut luotto finanssituotteisiin kiinnittyneiden arvojen

säilymiseen. Hötörahan sisäänveto vähensi merkittävästi pankkien lainanantoa työn ja tuotannon talouden käynnissäpitoon.

Hallitukset tuottavat moraalikadon

Yhdysvaltalaisen Lehman Brothersin konkurssi syyskuussa 2008 osoitti, että pankkien keskinäisistä suhteista ja finanssihyödykkeistä oli kutoutunut sellainen verkko, että Lehmanin jälkeen toisen suuren pankin päästäminen konkurssiin olisi tuhonnut kapitalismin

finanssijärjestelmän perusteet. Kun pankit eivät edes yhden ison konkurssin jälkeen luottaneet toinen toisiinsa eivätkä lainanneet toisilleen rahaa lyhyellä (yön yli) maksuajalla, maailman

rahankierto pysähtyi. Ilman pankkien välisiä markkinoita ei kapitalismi toimi.

Niinpä poliitikkojen suurin huoli onkin ollut suurten pankkien pelastaminen konkursseilta. Vain niin pieniä pankkeja on päästetty konkurssiin, että on voitu turvata niiden tallettajien säästöt julkisilla varoilla.

Monet hallitukset lisäsivät kansalaisten verovaroin oman maansa konkurssisuojaa: pankkien vakavaraisuutta. Sitä mitataan omien pääomien suhteella velkoihin. Pankkeja on pääomitettu joko kansallistamalla niitä tai antamalla niille sellaista uutta osakepääomarahaa, joka niiden on mahdollista maksaa takaisin valtiolle (ja sillä tavalla privatisoida itse itsensä

uudelleen).

Kun maailman suurimpiin kuuluvat pankit pelastettiin, ne säilytettiin vanhojen omistajien vallassa. Moraalikato (moral hazard) oli sitä, että kapitalistisen omistuksen subjektit eli osakkeenomistajat eivät joutuneet sanottavasti kärsimään pankkiensa keinottelusta ja

rengeistä isänniksi ryhtyneiden bankstereiden ahneudesta.

Valtiovallan pelastusoperaatioiden ansiosta banksterit maksavat kriisinkin oloissa itselleen bonuksia lähes entiseen tapaan. Kapitalismissa ei toimi itse- tai omavalvonta vaan ainoastaan pakko, jota ei ole.

Rahan alennusmyyntiä nollakorolla

Kun hallitukset keskittyivät kapitalismin pelastustalkoissa pankkijärjestelmän rakenteiden säilyttämiseen, rahajärjestelmän sydämen sulamisen tehohoito jäi keskuspankkien tehtäväksi.

Ensin USA:ssa ja sen jälkeen monissa muissa maissa keskuspankki lähes nollasi pankeille lainaksi annettujen pikavippien hinnan, ja pankit saivat lainaksi rajattomasti halparahaa.

Fedillä ei kuitenkaan ollut riittävästi omaa rahaa pankkien subventoimiseen, ja se lainasi rahaa USA:n hallitukselta. Kun hallituksellakaan ei ollut tarpeeksi rahaa (eikä se halunnut periä enemmän veroja), valtiovarainministeriö määrättiin tuottamaan rahaa tyhjästä lisäämällä liikkeellä olevan julkisen rahan määrää ns. setelirahoituksella (quantitative easing).

Sillä tavalla kylvettiin maailmantalouteen tulevan inflaation siemenet.

Monissa reaalikapitalismin maissa toimittiin USA:n mallin mukaan. Kun Euroopan Keskuspankki (EKP) turvasi euromaiden pankeille lyhyen rahan tarpeen lähes nollakorolla, sen seurauksena suomalaiset pankit vapautuivat maksamasta korkoa tallettajilleen ja voivat olosuhteisiin nähden paksusti.

Taloudellisen kasvun käynnistymistä ei kuitenkaan ratkaista lyhyen maksuajan rahan nollakoroilla, vaan yritysten on saatava rahaa lainaksi pitkällä maksuajalla. Sitä rahaa eivät hallitukset ja keskuspankit ole kyenneet tuottamaan omilla toimillaan.

Finanssipolitiikka ja velkaelvytys

Hullun rahan tauti, joka syntyi katteettomasta rahasta, maksamattomasta velasta, keinottelusta ja ahneudesta, on sairastuttanut myös reaalitalouden.

Luottolama on sitä, että reaalitaloudelle ei ole tarjolla riittävästi luottoja mihinkään hintaan.

Kun rahapolitiikka (korot, setelirahoitus, valuuttakurssitkin) on keskuspankkien vastuulla, finanssipolitiikan työvälineinä ovat valtioiden budjetit. Velkaelvyttävät hallitukset

kilpailevat yritysten kanssa samoista rahoista, ja lainojen kysynnän kasvu nostaa rahan hintaa kaikille. Pankit voivat luottolamasta huolimatta paksusti.

Finanssimarkkinoilta saatavan uuden velan puutteessa reaalitalouden kasvuluvut ovat romahtaneet. Lamaa on viime kädessä työttömyyden kasvu, mihin liittyy kansalaisten sosiaalisen voinnin huonontaminen.

Yhteiskuntarauhan turvaamiseksi hallitukset ovat alkaneet hokea poliittista mantrasanaa: ELVYTYS. Kun hallituksilla ei ole tarvittavia verotuloja - ns. keynesiläisen -julkisen kysynnän lisäämiseen, tarjolla on vain yksi vaihtoehto: elvytys uudella velalla.

Valtioiden vastuulle otetaan bankstereiden rikkoman kansantalous-koneen käynnissäpito.

Kuinka paljon valtio voi vapaasti velkaantua?

Valtioiden ja kansalaisten velkaantumiseen vaikuttavat eri säännöt, sillä valtioiden ei todellisuudessa tarvitse maksaa velkojaan takaisin. Riittää, että ne säilyttävät velanhoitokykynsä. Sillä tavalla ne voivat maksaa vanhaa velkaa uudella.

Valtioiden (yli)velkaantumisella on kuitenkin vaikutus kansallisen rahan sisäiseen ja ulkoiseen arvoon. USA:n tapauksessa esiin nousee dollarin asema maailman avainvaluuttana; koostuuhan monien maiden valuuttavaranto suurimmalta osin dollareista. USA:n etu on se, että se on velkaantunut omassa valuutassaan. Jos sen suurimmat lainanantajat (Kiina, Japani, Taiwan, Saudi-Arabia) hylkäävät dollarin, se devalvoituu rajusti, ja Yhdysvaltoihin annettujen

lainojen reaaliarvo romahtaa. Se on uhka, jonka varjossa dollari säilyttää erityisasemansa?

Mitä tapahtuu todella?

Lama on kapitalismin systeemikriisi, jonka synnyttivät pankkien liikkeelle laskema kuvitteellinen raha, halpa ja löysä velka.

Kapitalismin rakenteet ovat säilyneet laman maailmanlaajuis-tumisesta eli globalisoitumisesta huolimatta.

Ei ole tehty poliittista uskonpuhdistusta kyseenalaistamalla fundamentalistien mantra rahan tukkumarkkinoiden itsesääntelyn autuudesta ja yksityisomistajien ahneudesta taloutta käynnissä pitävänä voimana.

Hullun rahan taudin hoito tuotti laajamittaisen moraalikadon: voitot oli privatisoitu, mutta tappioita kansallistetaan.

Amerikantauti murensi USA:n maailmanlaajuista taloudellista hegemoniaa ja siirsi maailmantalouden kehityksen painopisteen Aasiaan.

Johtavissa kapitalistisissa maissa on deflaatiota muistuttava tilanne, jota tarvitaan yleisen kriisitietoisuuden synnyttämiseen ja yhteisvastuun hyväksyttävyyden lisäämiseen.

USA:n ylivelkaantuminen maksatetaan myös syyttömillä suomalaisilla lomauttamalla ja irtisanomalla työntekijöitä ja huonontamalla sosiaalisia turvaverkkoja.

Systeemikriisin tuottamaan luottolamaan eivät auta finanssipolitiikan velkaelvytys ja rahapolitiikan nollakorot (sekä setelirahoitus), koska ongelmaksi jää pitkän maksuajan velan saatavuus ja hinta.

Kun yksityistä ylivelkaantumista hoidetaan julkisella lisävelalla, velat eivät vähene, ja velkaongelman lopulliseksi ratkaisuksi tulee deflaatiokauden jälkeen köyhien kyykyttäminen

inflaatiolla?

Kapitalismi on hullun rahan taudin jäljiltä heikkouden ja pysähtyneisyyden tilassa, josta se kuitenkin selviää vaihtoehtojen puutteessa tai niiden huonon uskottavuuden takiaulos

vähin vaurioin