Neljä tapaa maksattaa velkakriisi kansalla

Euroalueen ja muun maailman velkakriisistä koituu valtaisa lasku. Sen suuruus selviää vasta, kun kriisi on ohi. Jo nyt on tiedossa, että tavalla tai toisella tämänkin laskun lopulta kuittaa kansa. Laskun maksattamiseen on monta tapaa. Lue, mitkä ovat neljä tavallisinta – ja mitkä niistä ovat jo täyttä päätä käytössä.

Jan Hurri

30.1.2011 08:01  

Nyt jo viidettä vuottaan maailmantaloutta koetteleva velkakriisi on aiheuttanut erilaisia suoria ja epäsuoria tappioita, kustannuksia ja tulonmenetyksiä arviosta riippuen joko järkyttävän, tähtitieteellisen tai historiallisen määrän.
Ennen kuin kriisi lopulta hellittää, laskua kertyy vielä rutkasti lisää. Velkakriisin lopullisesta hinnasta ei ole eikä voi olla kenelläkään tietoa, sillä kriisi on yhä meneillään.
Jo nyt on silti tiedossa, että tästä kriisistä kertyy lopulta maksettavaa ja menetyksiä enemmän kuin yhdestäkään talouskriisistä ainakaan sitten 1930-luvun lamavuosien.
Toinen jo nyt tiedossa oleva seikka on, kenelle tämän(kin) kriisin kustannukset lopulta koituvat maksettaviksi ja muilla tavoin kärsittäviksi.
Lasku lankeaa viime kädessä kansalle, koska muita maksajia ei lopulta ole.
Talous- ja rahapolitiikan valinnoista riippuu, millä tavoin lasku kansalle lankeaa – ja miten maksamisen taakka jakautuu eri kansanosien välillä. Osa noista valinnoista on jo tehty, ja osittain laskun maksaminen on jo meneillään.
Näkyvät tuet
kiusallisia
Valtiot voivat tukea pulaan joutuneita pankkeja suorin tukitoimin esimerkiksi takaamalla pankkien varainhankintaa tai vielä suoremmin antamalla pankeille lisää pääomaa tai ostamalla pankkien epävarmoja saatavia ylihintaan.
Vähän epäsuoremmin valtiot voivat tukea pankkeja tukemalla niiden vararikon uhkaamia suuria laina-asiakkaita pääomaruiskein tai tukiluotoin.
Nämä tukikeinot päätyvät viime kädessä veronmaksajien kustannettaviksi ja ovat lisäksi yleensä kaiken kansan nähtävillä. Siksi nämä tukikeinot ovat poliittisesti kiusallisia.
Finanssikriisin alkuvaiheissa laajat pankkitukitoimet raivostuttivat kansalaisia kautta maailman. Ylivelkaisten eurovaltioiden hätäluotot raivostuttavat kansaa sekä maksaja- että saajamaissa.
Niinpä vähemmän ilmeiset häivetuet ovat poliittisesti houkuttelevampia, jos vain tilanne rahoitusmarkkinoilla antaa sellaisiin aikaa. Nytkin käytössä ovat huomaamattomat häivetuet.
Häivetukiaisia
korkojen avulla
Tärkein parhaillaan laajamittaisessa käytössä oleva pankkituen häivemuoto on periaatteessa avoimesti näkösällä. Samalla se on tukimuotona kuitenkin niin huomaamaton, että sitä voi olla jopa vaikea hahmottaa pankkitueksi.
Kyse on koroista ja korkoeroista.
Keskuspankit ovat pakottaneet lyhytaikaiset rahamarkkinakorot historiallisen mataliksi maailman suurimmissa talouksissa. Ilman keskuspankkien voimatoimia korot kautta maailman olisivat tuntuvasti korkeampia kuin ne nyt ovat.
Samalla keskuspankit ovat varmistaneet pankkien maksuvalmiutta tarjoamalla niille ilmaista tai melkein ilmaista keskuspankkirahoitusta jopa rajoituksetta, niin kuin euroalueen EKP on tehnyt.
Keinotekoisen matala korkotaso kuuluu taantuman koettelemissa talouksissa perinteisiin elvytyskeinoihin ja voi sinänsä olla tuiki tarpeellinen tapa talouden kunnon kohentamiseksi.
Tämä ei kuitenkaan muuta muuksi sitä seikkaa, että keinotekoisen matala korkotaso merkitsee mittavaa häivetukea – ja mittavaa tulon- ja varainsiirtoa. Eikä sitä, että kansa maksaa.
Vaivihkainen
varainsiirto
Keinotekoisen matala korkotaso auttaa pankkeja kahdella tavalla, ja kummankin tavan kustannukset päätyvät lopulta kansan piikkiin.
Karkeasti pelkistäen keinotekoisen matala korkotaso on samaan aikaan tulonsiirto säästäjiltä pankeille ja velallisille ja toinen tulonsiirto veronmaksajilta pankeille.
Nollaan prosenttiin tai hyvin lähelle nollaa pakkotoimin painettu talletuskorko tarkoittaa, että tallettajat saavat säästöilleen pienempää tuottoa kuin he ilman keskuspankkien toimia saisivat.
Tallettajat tukevat pankkeja koko sillä rahasummalla, jonka he kärsivät korkotulojen menetyksinä. Sama summa keventää koko painollaan pankkien korkomenoja.
Tallettajien tulonmenetykset eivät pienene lainkaan siitä, että osa heidän kärsimästään menetyksestä päätyy pankkien kautta lainakorkojen laskun muodossa laina-asiakkaiden eduksi.
Myös keinotekoisen matalat lainakorot ovat epäsuoraa pankkitukea. Matalat korot ylläpitävät sellaistenkin laina-asiakkaiden velanhoitokykyä, jotka eivät selviäisi korkeammista koroista.
Samoin matalien korkojen ansiosta pankit voivat myöntää uusia luottoja sellaisillekin asiakkaille, jotka olisi korkeampien korkojen oloissa ehkä torjuttava.

Kyse on siitä korkoerosta, joka jää keskuspankin omista keskuspankkiluotoistaan pankeilta perimän koron ja valtioiden omista velkakirjoistaan pankeille maksamien korkojen väliin.
Nyt tuo korkoero merkitsee pankeille epätavallisen suurta ja lisäksi likipitäen riskitöntä voittoa.
Euroalueen pankit saavat EKP:ltä rahaa lainaksi prosentin korolla ja voivat sijoittaa saman rahan eurovaltioiden velkakirjoihin ja saada useiden prosenttiyksiköiden voiton välistä.
Keskuspankit toimivat viime kädessä kotivaltioidensa eli kotimaidensa veronmaksajien vastuulla. Kunkin maan veronmaksajien vastuulla ovat myös valtioiden omista velkakirjoistaan lupaamat korot.
Niinpä veronmaksajat kaivavat tähän tukimuotoon kuvetta kaksin käsin.
Häivetukiaiset
kuin harhautusta
Rahapolitiikan keinoin toteutetut mittavat tulonsiirrot veronmaksajilta ja tallettajilta pankeille ovat monella tavoin ongelmallisia, sillä tällaiset häivetuet muistuttavat keskeisiltä osin suoranaista harhautusta.
Näin arvioi italialaisen Trenton yliopiston ja yhdysvaltalaisen UCLA-yliopiston ruotsalaissyntyinen talousprofessori Axel Leijonhufvud kriittisessä kommenttipuheenvuorossaan.
Nimekkäiden maailmanluokan taloustutkijoiden VoxEU-sivusto julkaisi Leijonhufvudin artikkelin viime viikolla. Hänen tekstinsä koskee ensisijaisesti Yhdysvaltoja ja sen keskuspankin Fedin toimia, mutta tilannekuvaus kertoo sellaisenaan myös euroalueesta.
Leijonhufvudin mielestä on hyvin kyseenalaista, että veronmaksajien varoja päätyy erittäin suurin määrin pankkien pääomittamiseen keskuspankkien päätöksin vailla parlamentaarista päätöksentekoa.
Tässä tuessa on hänen mukaansa kyseenalaista myös se, että veronmaksajien ei ole ilmeisesti edes tarkoitus oivaltaa kustantavansa erittäin mittavaa pankkitukea.
Lopulta kansa
maksaa aina
Samaa kansalta pankeille vaivihkaa siirrettävää korkotukea eri muunnelmineen kuvaa rahoitusprofessori Michael Pettis Pekingin yliopistosta viime viikolla kirjoittamassaan kolumnissa.
Pettis tuntee pankkijärjestelmän toiminnot perin juurin, sillä ennen taloustutkijan ja opettajan uraansa hän oli vuosia Wall Streetin huippupankkiiri. Häntä pidetään tarkkanäköisenä talouden ja rahoitusmarkkinoiden tarkkailijana ja kriittisenä kommentaattorina.
Varsinaisesti Pettis kirjoittaa Kiinan pankeista, ja siitä, miten Kiina on jo vuosia tukenut perin huteria pankkejaan erittäin mittavin piilotukiaisin. Hänenkin kuvauksensa kertoo varsin selkeästi, miten keskuspankit tukevat pankkeja tallettajien kustannuksella parhaillaan kautta maailman.
Hän muistuttaa, ettei kivutonta pankkikriisiä ole olemassa sen enempää kuin maksuttomia pankkitukiakaan. Näkymättömätkin tuet on maksettava – ja muiden maksajien puuttuessa lasku lankeaa aina kotitalouksille.

Marx, kriisi ja kamppailu: Marxilaisten kriisiteorioiden hahmottelua

by megafoni

Antti Ronkainen & Lauri Lahikainen

“Miten meidän tulisi yrittää ymmärtää kapitalismin viimeisintä kriisiä? Varmastikin meidän pitää perehtyä siihen ja analysoida sitä yksityiskohtaisesti, ei vain paikallisesti tai kansallisesti vaan koko maailman tasolla. Se ei kuitenkaan vielä riitä. Samaan aikaan meidän pitää ymmärtää, ettei kapitalismin kriiseissä ole mitään uutta. Monet ovat tunnistaneet, analysoineet ja käsitelleet teoreettisesti niiden syklisiä ja tuhoisia ilmestymisiä kauan ennen kuin me päädyimme tähän kysymykseen. Tämän käsittäminen tarkoittaa myös sen käsittämistä, että on välttämätöntä opiskella edeltäjiemme selvityksiä, jotta on mahdollista hyötyä niistä ja rakentaa lisää niiden perustalle. Jos tehtävänä on järjestelmän kumoaminen, se on pakko myös ymmärtää. Tietämättömyyden palkka on epäonnistuminen.” – Anwar Shaikh (1978, 240).

1. Johdanto

Kirjeessään Nikolai Frantevits Danielsonille vuonna 1879 Marx perustelee Pääoman toisen osan viivästymistä:

En olisi missään tapauksessa julkaissut toista osaa, ennen kuin nykyinen teollisuuspula Englannissa on saavuttanut huippukohtansa. Sen ilmentymät ovat tällä kertaa omalaatuisia, ne eroavat monessa suhteessa aikaisemmista. Ja tämä – muita muuntavia asianhaaroja lukuun ottamatta – saa helposti selityksensä siitä että koskaan aikaisemmin eivät Englannin pulaa ole edeltäneet niin kamalat ja jo miltei viisi vuotta kestäneet pulat Yhdysvalloissa, Etelä-Amerikassa, Saksassa, Itävallassa, jne. Täytyy siis tarkata nykyistä tapahtumainkulkua, kunnes asiat ovat kypsynet, ja sitten vasta ne voi ‘kuluttaa tuottavasti’, tarkoitan ‘teoreettisesti’. (Marx & Engels, 1976, s. 324. Marxin kursivointi).

Oli kyseessä tekosyy tai ei – Marx ei juuri dead-lineja arvostanut – tämä sitaatti kuvaa Marxin suhtautumista kapitalismin kriiseihin kahdella merkittävällä tavalla. Ensinnäkin kriisit kertovat kapitalismin luonteesta. Niitä on tarkkailtava loppuun asti, jotta voi kehitellä kapitalismikritiikkiä teoreettisesti. Toiseksi kyseinen kriisi paljastaa ensimmäistä kertaa kapitalismin läpiglobalisoituneen luonteen. Englannin pulaa olivat edeltäneet pulat muualla maailmassa, myös Etelä-Amerikassa, ei vain teollistuneessa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa kirjeessä Marx jatkaa:

Miten tämä pula sitten kehittyneekin – sen yksityiskohtainen havainnointi on kapitalistisen tuotannon tutkijalle ja ammattiteoreetikolle mitä tärkeintä -, niin se tulee kuitenkin ohittamaan edeltäjänsä ja panemaan alulle uuden ‘teollisen suhdannekierron’ kaikkine erilaisine hyvinvointivaiheineen jne. (emt., s. 325.)

Ammattiteoreetikkojen ja muidenkin kapitalismiin kriittisesti suhtautuvien tulisi seurata Marxin esimerkkiä – ei deadlinejen – vaan kriisin yksityiskohtaisen havainnoinnin suhteen. Kuten olemme oppineet viime vuosisatojen tieteenfilosofiasta tai hermeneutiikasta, emme havainnoi mitään koskaan tyhjiössä, vaan havainnointiamme ohjaavat teoreettiset ja arkijärkiset ennakko-oletuksemme.

Kriisien kapitalismikriittisen havainnoinnin kannalta on ongelmallista, että kriisiteoreettista viitekehystä ei enää juuri tunneta niiden keskuudessa, joiden pitäisi seurata kriisin kehittymistä kaikkein valppaimmin. John Hollowayn sanoin, marxismista on tullut kuollut kieli kuten latina, jota puhuvat enää vain keskenään kommunikoivat asiantuntijat.

Tässä artikkelissa paikkaamme tätä teoreettista vajetta käymällä läpi kriisiteorioiden historiaa erilaisine variaatioineen. Ensin esittelemme kapitalistisen reproduktioprosessin yksinkertaisimmillaan sekä talousjärjestelmän kriisiytymisen erilaiset tulkintamallit, jonka jälkeen käymme läpi alikulutusteorian ja -kriisin perusperiaatteet sekä tämän kritiikkinä voiton suhdeluvun laskutendenssin ja akkumulaatiokriisin. Tämän jälkeen pohdimme, mitä annettavaa marxilaisilla kriisiteorioilla on 2000-luvun vasemmiston poliittisille kamppailuille.

2. Kapitalistinen yhteiskunta & kriisikonseptiot

Anwar Shaikh (1978, 219-220) on eritellyt kolme porvarillisten ja marxilaisten teoreetikoiden piirissä yleisesti hyväksyttyä kapitalistisen kehityksen ja reproduktion teoriaa, jotka varioivat systeemin kriisiherkkyyden mukaan seuraavasti:

Uusklassinen ja keynesiläinen kriisitulkinta: kapitalismilla on luontainen taipumus ylikuumenemisen tasapainottamiseen, eikä kapitalismin kasvulle ole systeemissä itsessään periaatteessa minkäänlaisia rajoja.

Alikulutusteoriat: kapitalismi on itsessään kykenemätön jatkuvaan talouskasvuun ja itsensä laajentamiseen. Kapitalismin on kuitenkin kaiken aikaa kasvettava, mihin se tarvitsee jatkuvasti itsensä ulkopuolelta alueita ja tekijöitä.

Akkumulaatioteoria: kapitalismi kykenee itsessään jatkuvaan laajenemiseen, mutta akkumulaatioprosessin syveneminen kasvattaa ja kärjistää yhteiskunnallisia ristiriitoja. Pääoman kasautumisprosessin suurin este on kasautumisprosessi itsessään.

Porvarillinen taloustiede väittää uusklassisessa muodossaan, että markkinoilla on luontainen taipumus tasapainottaa itse itsensä hintojen avulla kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti, jolloin kapitalistiselle kasvulle ei periaatteessa ole minkäänlaisia systeemin sisäisiä esteitä. Toinen tulkintamalli on keynesiläinen malli, joka myöntää kapitalistisen järjestelmän epävakauden ja kieltää Sayn lain. Kapitalismissa itsessään ei ole automaattista mekanismia epävakaan reproduktion korjaamiseksi, joskin valtio ja sen harjoittama investointien sääntely voidaan valjastaa tuoksi mekanismiksi.
Kriisien sattuessa uusklassiset kommentaattorit selittävätkin kriisiä systeemin itsensä sijaan joko ihmisen luonteenpiirteillä (ahneus, huono johtajuus, poliittiset vallankumoukset jne.) tai luonnonkatastrofeilla. Keynesiläiset näkevät kapitalismin suhdanneherkän ja väkivaltaisen historian ainoastaan virheiden sarjana harjoitetussa talouspolitiikassa.
Kummatkaan tulkintamallit eivät keskity kapitalistiseen reproduktioon eikä sen sisäisiin ristiriitoihin. Porvarillisissa tulkinnoissa markkinoista ja valtiosta kysymys kapitalismin luonteenomaisesta kriisiytymisestä ohitetaan, sillä joko hintamekanismi ja itseään säätelevät markkinat tai markkinoita sääntelevä valtio voivat taata täystyöllisyyden ja kapitalismin loputtoman kasvun.
Useat Marxin visiot maailmanmarkkinoiden muodostumisesta ovat 150 vuotta myöhemmin käyneet toteen, ja Marx onkin nykyisen globaalin ja mahdollisimman sääntelemättömän markkinatalouden myötä kenties ajankohtaisempi kuin vielä omana aikanaan. Markkinatalous on työntynyt melkein maailman joka soppeen, tuotannontekijöiden ja tuotannonhaarojen globaalin uudelleenjärjestelyn myötä työvoima on maailman mittakaavassa alistettu voitontavoittelulle ja hyvinvointivaltio on imetty kuiviin, mutta samaan aikaan myös vapaa markkinatalous on kiehuvassa kriisipisteessä. Tästä huolimatta marxilaiset tulkinnat siitä, mitä kapitalistiselle systeemille tulisi tehdä, ovat kaikkea muuta kuin homogeenisia (ks. esim. Choonara 2009).

Marxilaisessa tulkinnassa kapitalistinen yhteiskunta sekä sen produktio ja reproduktio perustuvat ajatukselle, että ainoastaan tavarana myytävä työvoima kykenee tuottamaan lisäarvoa. Lisäarvon tuotanto voi hallita vasta sellaista yhteiskuntaa, jossa työstä tulee abstraktia keskenään vaihdettavissa olevaa työvoimaa. Lisäarvon tuotanto on kaikkia kapitalistisia yhteiskuntia ohjaava tekijä, sillä kapitalismin elinehto on pääoman jatkuva oman arvonsa lisääminen, sen realisointi voittoina ja tätä myötä jatkuvasti entistä suurempi pääoman kasaaminen.

Hyödykkeen arvo kapitalismissa muodostuu seuraavista tekijöistä: c+v+s, jossa c on pysyvä pääoma (koneet, raaka-aineet, työkalut, infrastruktuuri jne.) ja v on vaihteleva pääoma eli tuotannon piirissä olevien työläisten kokonaismäärä. S on lisäarvo, jonka työläiset työprosessin aikana ovat lisänneet tuotantoon sen jälkeen kun tuotannosta on vähennetty työläisten itsensä uusintamiseen vaadittava työaika.

Työvoiman riistoaste ilmaisee siis sitä jakoa työpäivässä, jonka työläinen käyttää toisaalta itsensä uusintamiseen ja toisaalta, minkä osan työpäiväistä hän työskentelee kapitalistille. Kapitalistinen reproduktio ja pääoman kierto voidaan yksinkertaisimmillaan ilmaista kaavalla:

R – T(Tv, V) … P … T’ – R’

Pääoma on oman itsensä arvonlisäysprosessi, jossa tietty määrä rahaa sijoitetaan tuotantovälineisiin (Tv) ja työvoimaan (V). Tuotantoprosessin (P) aikana pääoma on pysähtyneenä markkinavälitteisen kierron ulkopuolella. Tuolloin tuotantovälineet ja työvoima tuottavat uusia tavaroita, joihin tuotantoprosessin aikana on tuotettu lisäarvoa (T’), joka kyetään realisoimaan investointeja suuremmaksi määräksi rahaa (R’) vasta sen jälkeen, kun tuote on saatu menemään kaupaksi.

Arvonmuodostukseen ja pääoman kasaamiseen tarvitaan paitsi tuotantoa, myös markkinoita. Markkinoiden toimintalogiikka on yksinkertainen: jokainen pyrkii myymään niin kalliilla kuin mahdollista ja jokainen ostamaan niin halvalla kuin mahdollista. Jotta kaikki tavarat olisivat keskenään vaihdettavissa mahdollisimman mutkattomasti ja kapitalistinen tuotanto toimisi mahdollisimman sujuvasti, kapitalistinen yhteiskunta tarvitsee edellä mainittujen tekijöiden lisäksi rahaa osoittamaan niin kulutushyödykkeiden, tuotannontekijöiden kuin työläistenkin arvon hinnoissa.

Raha tekee kaikki tavarat vaihdettaviksi keskenään ja mahdollistaa siten oston ilman myyntiä ja myynnin ilman ostoa. Rahasta tulee kapitalistisessa yhteiskunnassa universaali vaihtoarvon symboli, mutta samalla myös merkki yhteiskunnallisesta varallisuudesta, jota voidaan käyttää tuottamaan lisää rikkautta.

Ongelmana pääoman kierrossa on rahan epävakaus. Raha on rikkauden symboli ainoastaan siksi, että se on vaihdettavissa kaikkiin muihin tavaroihin. Mikäli tavara ei mene kaupaksi, se menettää arvoaan ja hinta laskee. Arvonsa säilyttämiseksi tavarat tulee siis muuttaa rahaksi mahdollisimman nopeasti, joskin raha itsessään voi säilyttää arvonsa ilman että sitä tarvitsee muuttaa toiseksi tavaraksi.

Kuitenkin, mikäli raha menettää kykynsä olla vaihdettavissa muihin tavaroihin, se menettää myös kykynsä säilöä arvoa. Raha onkin ainoastaan osoitus arvosta tulevaisuudessa, ja tämän myötä rahan määrä voi kasvaa ainoastaan suorassa suhteessa arvon laajenemiseen. Raha on ainoastaan osoitus omistusoikeudesta johonkin osaan “kokonaisarvosta” ja mikäli kokonaisarvo siis kutistuu tai kasvaa hitaammin kuin rahan määrä, raha kykenee säilömään ja edustamaan vähemmän arvoa. (Sander 2009)

Arvon epävakaus selittää siis kapitalismin pyrkimyksen jatkuvaan laajenemiseen ja kaiken aikaa suurempaan pääoman kasaamiseen, sillä ainoastaan näin toimimalla kapitalistit voivat välttyä arvon kutistumiselta. Marx kuvaa Pääoman kolmannessa osassa arvon kutistumisesta ja sen kerrannaisvaikutuksiin liittyviä riskejä:

Tuhoisimpana ja luonteeltaan mitä akuuttisimpana pääomaan kohdistuvana vaikutuksena, sikäli kuin sillä on arvo-ominaisuus, olisi pääoman-arvoihin kohdistuva vaikutus. Se osa pääoma-arvosta, joka on pelkästään tulevien lisäarvo-osuuksia, voitto-osuuksia koskevien erilaisten velkasitoumusten muodossa, menettää arvoaan heti kun ne tulos, joiden perusteella se on laskettu, alenevat. Osa käteisestä kullasta ja hopeasta on kesantona, ei toimi pääomana. Osa markkinoilla olevista tavaroista voi toteuttaa kierto- ja uusintamisprosessinsa ainoastaan suunnattomin hintojensa alennuksin, siis siten, että tämän osan esittämä pääoma menettää arvoaan. Samoin laskee kiinteän pääoman elementtien arvo enemmän tai vähemmän. Tähän tulee lisäksi se, että tietyt, arvioidut hintasuhteet ovat edellytyksenä uusintamisprosessille, ja näin ollen yleinen hintojen aleneminen saattaa tämän prosessin pysähdyksiin ja häiriötilaan. Häiriö ja pysähdys lamaannuttavat pääoman kehityksen mukana samanaikaisesti kehittyneen rahan toiminnan maksuvälineenä, mikä perustuu näihin arvioituihin hintasuhteisiin, katkaisevat sadoissa kohdin tietyille määräpäiville merkittyjen maksuvelvoitteiden ketjun ja kärjistyvät entisestään tästä aiheutuvan yhtä aikaa pääoman kanssa kehittyneen luottojärjestelmän luhistumisen johdosta ja näin ollen johtavat rajuihin akuuttisiin kriiseihin, äkillisiin väkivaltaisiin arvonvähennyksiin sekä uusintamisprosessin todelliseen pysähdykseen ja häiriintymiseen ja siten uusintamisen todelliseen vähentämiseen. (Marx 1980, 256.)

Historiallisesti marxilaiset kriisiteoriat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: toisaalla alikulutusteorioihin, joissa kriisiytymisen aiheuttaa tuotannontekijöiden ja kulutushyödykkeiden epätasapaino ja toisaalta akkumulaatioteorioihin, joissa kriisiytymisen aiheuttaa ns. voiton suhdeluvun laskutendenssi eli pääoman liikakasaantuminen. Yksinkertaistettuna alikulutus- ja akkumulaatioteorioiden perimmäinen ero on siinä, että ensimmäinen pitää liikatuotantoa, jälkimmäinen pääoman liikakasaantumista, kriisiytymisen aiheuttajana.

Valtaosa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun marxilaisista teoreetikoista ja sosialisteista kuului alikulutusteoreetikoihin, kuten esimerkiksi Eduard Bernstein, Karl Kautsky, Rosa Luxemburg, Rudolf Hilferding, Paul Sweezy ja Paul Baran. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu esimerkiksi Henryk Grossman, Paul Mattick, David Yaffe ja Andrew Kliman. Nykyisen finanssikriisin myötä alikulutusteoreetikot näyttäisivät olevan vähemmistönä ja voiton suhdeluvun laskutendenssi jokseenkin yleisesti hyväksytty syy marxilaisten kesken kriisin selittäjänä. Seuraavaksi erittelemme näitä teorioita ja niiden eroja yksityiskohtaisemmin.

3. Alikulutusteoriat

Porvarillisten tulkintojen mukaan kulutus on kaikkea tuotantoa määräävä tekijä. Alikulutusteoria kyseenalaistaa neoklassisen ja keynesiläisen kriisitulkinnan, sillä alikulutusteorian mukaan kapitalistinen tuotanto vastaa ainoastaan ihmisten “todelliseen kysyntään” eli kysyntään, jonka takana on todellista ostovoimaa. Alikulutusteorian mukaan kulutushyödykkeiden todellinen kysyntä määrää ihmisten halujen, tarpeiden, ostohalukkuuden ja rajahyödyn maksimoimisen sijaan kaikkea tuotantoa. (Shaikh 1978, 222.) Todellinen ostovoima merkitsee kykyä ostaa eli tehdessään ostopäätöksiä kuluttajan tulee omistaa rahaa, käydä töissä hankkiakseen rahaa tai olla luottokelpoinen ottaakseen velkaa. Yhteiskunnallinen kokonaistuotanto jaetaan kapitalistien ja työläisten kesken sen jälkeen, kun osa kokonaistuotteesta on laitettu korvaamaan tuotannossa kuluneet tuotannontekijät. Työläisten ja kapitalistien kesken jaettava nettotuote sisältää toisaalla myyntiin jääneet tavarat ja palvelut (tarjonta) sekä toisaalla nettotulot eli kapitalistien voitot ja työläisten palkat (kysyntä). Kapitalistien ja työläisten kesken jaettava nettotulo on alikulutusteoriassa avain todellisen kysynnän ymmärtämiseksi. (Shaikh 1978, 222-223.)
Rosa Luxemburg väitti, että teoria päättymättömästä kasvusta oli teoreettisesti mahdollinen, mutta empiirisesti mahdoton. Luxemburg käytti esimerkkiä, jossa koko vuoden tuotanto lastataan tehdashalliin. Kokonaistuotannosta kapitalisti sijoittaa osan uudelleen tuotannonvälineisiin ja työläiset saavat palkkansa. Jäljelle jää lisätuote, josta kapitalistit ottavat osan henkilökohtaista kulutusta varten. Kysymys kuuluu, mihin jäljelle jäävä osa käytetään?
Mikäli Marx oli oikeassa, kapitalistit investoivat tuon jäljelle jäävän osan kasvattaakseen tuotannon tehokkuutta ja voittoja. Siten, Luxemburgin mukaan, mitä enemmän tuottavuutta kasvatetaan, sitä suuremmaksi käyttämättömänä makaava lisätuote kasvaa ja ensi kerralla investointeihin joudutaan laittamaan aina entistä suurempi osa. (Shaikh 1978, 228-229.)
Alikulutusteorian alleviivaama ongelma on seuraava: työläiset kuluttavat palkkansa jokapäiväisiin tarpeisiinsa ja kuluttavat siten osan myynnissä olleesta nettotuotteesta. Kuitenkin, siihen asti kunnes he eivät omista koko nettotuloa, osa tarjonnasta jää aina myymättä. Jotta alikulutukselta siis vältyttäisiin, kapitalistin tulisi käyttää kaikki voittonsa kulutushyödykkeisiin. Tällöin ei kuitenkaan tapahtuisi koskaan talouden kasvua, sillä kapitalisteilla ei jäisi varoja investoitavaksi tuotannontekijöihin.
Mikäli kapitalisti taas säästäisi osan voitoista investointeihin, pyrkiessään tehostamaan tuottavuutta ja kasvattamaan tuotantoa hän itse asiassa supistaisi todellista kysyntää. Pyrkiessään laajentumaan kapitalistit tekisivät siis tarpeettomasti paitsi kehittämänsä suuremman tuotannon kapasiteetin, mutta myös jo luodun kapasiteetin, sillä nykyisellekään myyntiin jääneelle tarjonnalle ei löytynyt ostajia.
Luxemburgin mukaan alati kasvavalle nettotuotteelle on löydettävä ostaja kapitalististen markkinoiden ulkopuolelta. Vaihto kapitalististen ja ei-kapitalististen valtioiden välillä on kapitalismin elinehto ja historiallisesti imperialismi ilmentääkin kapitalististen valtioiden kamppailua näistä voitontavoittelulle elintärkeistä alueista.

Tuotantovoimien kehittyessä koneellistuminen kasvaa ja koneet korvaavat yhä suuremman määrän työläisten tekemästä työstä, minkä myötä kapitalistien investointikulut tuotannontekijöihin kasvavat nopeammin kuin työläisten palkkoihin.

Alikulutusteorian mukaan kapitalismin kehittyessä systeemin kyky luoda potentiaalista lisäarvoa kasvaa suhteellisesti nopeammin kuin systeemin kyky realisoida sitä kehittyy. Tämän myötä tuotannon tehokkuus kasvaa ja kulutushyödykkeitä tuotetaan kaiken aikaa enemmän samaan aikaan kun työläisten kyky ostaa ja kuluttaa kulutushyödykkeitä suhteellisesti pienenee, mitkä yhdessä aiheuttavat talouden stagnaation ja kapitalismin kriisiytymisen. Tähän vedoten esimerkiksi Paul Sweezy ja Paul Baran ovat muodostaneet teoriansa monopolikapitalismista. Baranin ja Sweezyn mukaan kapitalismi ei luonnostaan kykene nopeaan kasvuun, sillä kasvun hidasteena on investointimahdollisuuksien niukkuus yritysten jatkuvasti kasvaville voitoille. Kirjassaan Monopolipääoma he luettelevat stagnaation vastavoimia, joita voivat olla esimerkiksi 1900-luvun kaksi maailmansotaa, kylmä sota, markkinoinnin kasvu ja mainontaan liittyvän kulutuksen kasvu, sotilasmäärärahojen paisuminen, aseteollisuuden kasvu, tieteelliset ja teknologiset innovaatiot ja niin edelleen. Ilman toisen maailmansodan jälkeistä Euroopan ja Japanin jälleenrakennusta, kuluttajien suuren maksuvalmiuden nousua ja autoistumisen toista suurta aaltoa yritysten ylijäämälle ei olisi löytynyt sopivia investointikohteita, mikä olisi johtanut talouden stagnaatioon. (Sauramo 2009, 35.)
Sweezyn mukaan 1900-luvun loppua hallinneet talouden ilmiöt olivat kokonaiskasvunopeuden hidastuminen, monopolististen ja oligopolististen monikansallisten yritysten maailmanlaajuinen lisääntyminen sekä pääoman kasaantumisprosessin finansoituminen. Sweezy kehitti myöhemmin teoriaa monopolipääomasta eteenpäin Harry Magdoffin kanssa ottamalla huomioon finanssimarkkinat tuotannollisen toiminnan vaihtoehtona. Sijoitukset rahoitussektorille ovat heidän mukaansa merkittävin vastavoima talouden stagnaatiolle. Kirjassaan Stagnation and the Financial Explosion he ennustivat kapitalististen markkinoiden finansoitumista ja monopolipääoman muuttumista monopolifinanssipääomaksi. Sweezyn ja Magdoffin mukaan velka voi pönkittää talouden stagnaatiota pitkiäkin aikoja, mutta ilman velan kutistamista reaaliarvojen ja paperiarvojen välinen suhde kasvaa liian korkeaksi ja ylittää kapitalistisen valtioiden kyvyn toimia luottomarkkinoiden viimekätisenä takaajaana, josta on seurauksena koko finansoituneen rahoitusjärjestelmän romahdus. (Foster 2009, 75-77.)

Alikulutusteorioiden mukaan kapitalismi on siis itsessään kykenemätön luomaan riittävästi yhteiskunnallista varallisuutta, ostovoimaa ja todellista kysyntää pönkittääkseen loputonta talouskasvua. Talouskriisissä ei alikulutusteorian mukaan ole kysymys pula-ajasta siinä mielessä, että tavaroita olisi niukasti vaan siitä, että ihmisillä ei ole rahaa edes kaikkein välttämättömimpien hyödykkeiden ja palveluiden ostamiseen. Taantumien ja talouskasvun stagnaation pelossa kapitalismin on jatkuvasti levittäydyttävä väkivaltaisesti ja imperialistisesti itsensä ulkopuolisille markkinoille luomaan lisää kysyntää ja ostovoimaa tai sijoitettava finanssimarkkinoille jatkuvasti enemmän realisoidakseen ja investoidakseen tuottamansa lisäarvon.

3.1. Alikulutusteorian kritiikkiä

Alikulutusteorian mukaan työläisten alati pienemmät palkat ja kapitalistien alati suuremmat voitot sekä näiden välinen kasvava kuilu eli yhteiskunnallinen kurjistuminen aiheuttaisivat lopulta talouskriisin. Kuitenkin esimerkiksi 1900-luku, fordismin nousu, II maailmansodan jälkeinen talouskasvu ja pohjoismaisen hyvinvointimallin synty osoittavat, että myös työläisten elintaso on 1900-luvun aikana noussut, mikä on ristiriidassa alikulutusteorian jatkuvan kurjistumisväitteen kanssa. Alikulutusteorian annettuna otettu virhepäätelmä on, että kapitalistista tuotantoa ohjaa “todellinen kysyntä” eli viime kädessä kulutus:

Kapitalistinen tuotantoprosessi on olennaisesti lisäarvon tuottamista; tämä lisäarvo on edustettuna lisätuotteessa eli siinä tuotettujen tavaroiden vastaavassa osassa, missä maksamaton työ on esineellistynyt. Ei pidä milloinkaan unohtaa, että tämä lisäarvon tuottaminen – ja lisäarvon jonkin osan muuttuminen takaisin pääomaksi, eli kasautuminen, muodostaa olennaisen osan tästä lisäarvon tuotannosta – on kapitalistisen tuotannon välitön päämäärä ja määräävä vaikutin. Kapitalistista tuotantoa ei tämän vuoksi milloinkaan saa esittää sellaisena mitä se ei ole, nimittäin tuotantona, jolla välittömänä päämääränään on kulutus tai kulutushyödykkeiden valmistaminen kapitalisteille. (Marx 1980, 246-247.)

Alikulutusteoriassa investoinnit ovat kapitalistisen tuotannon jatkuvuuden kannalta avainasemassa. Alikulutusteoria operoi kuitenkin ensisijaisesti lyhyen tähtäimen investoinneilla ja kiinnittää vain vähän huomiota pitkän aikavälin muutoksiin tuotantosuhteissa. Alikulutusteoria on oikeilla jäljillä kiinnittäessään huomion tuotannon piirissä tapahtuvaan uudelleenjärjestelyyn ja kehitykseen eli siihen, että kapitalistien investoidessa jatkuvasti enemmän pysyvään kuin vaihtelevaan pääomaan koneet korvaavat kaiken aikaa enemmän työläisiä ja työvoimaa.

Investoitaessa kaiken aikaa enemmän koneisiin tullaan kyllä luoneeksi kaiken aikaa enemmän käyttöarvoja, mutta samaan aikaan suhteellisesti vähemmän lisäarvoa, mikä on kapitalistisen järjestelmän kannalta huomattavasti akuutimpi ongelma.

Varsinaista syytä kapitalismin kriisiytymiseen tuleekin etsiä investointien ja markkinoiden sijaan näiden välistä – kapitalistisesta tuotantoprosessista itsestään. Rajoja kapitalismin kehitykselle eivät aseta ostovoima, markkinat, kulutushyödykkeiden määrä, jatkuva kurjistuminen tai imperialismi vaan kapitalistisen systeemin alati laajeneva akkumulaatioprosessi itsessään.

Dialektiikka voitontavoittelun, voittojen suhteellisen laskun ja sen hillitsemisen välillä on monipuolisempi tapa ymmärtää kapitalismin kehitystä, kriisiytymistä sekä näiden seurauksia kuin alikulutusteoria, joka pääasiassa alleviivaa yhtä tai kahta keskeistä ongelmaa, eikä alun alkaenkaan kykene selittämään, mikä lopulta motivoi kapitalistia jatkuvasti satsaamaan suurempaan tuotantokapasiteettiin, kun entiselläkään kapasiteetilla tuotetut tavarat eivät ole menneet kaupaksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että alikulutusteoriat olisivat yksiselitteisesti väärässä. Alikulutusteoria yhdistettynä imperialismiteorioihin voi osaltaan selittää kausaalisestikin aikaisempia kriisejä ja tehdä niitä ymmärrettäväksi. Alikulutusteoriassa on huomattavasti enemmän analyyttistä arvoa kuin useimmissa nykykriisin “kriittisissä” kommentaareissa. Alikulutusteorian kapitalismianalyysi ei kuitenkaan kykene hahmottamaan maailmantaloutta kokonaisuutena, eikä se siten myöskään kykene selittämään kapitalismin kriisiytymistendenssiä yleensä, sillä kapitalismi voi kriisiytyä ja kriisiä voi seurata nousukausi siitäkin huolimatta ettei maapallolla enää ole kapitalismin ulkopuolisia markkinoita.

4. Akkumulaatiokriisit ja voiton suhdeluvun laskutendenssi

Marxin mukaan kapitalismin elinehto on pyrkimys koko kapitalistisen yhteiskuntamuodon jatkuvaan laajentamiseen ja syventämiseen, joskin taantumat ja kriisit ovat luontainen osa alati laajenevassa akkumulaatioprosessissa. Monopolisoituminen, globaali luokkaristiriitojen kärjistyminen ja imperialismi ovat ainoastaan näkyviä seurauksia kapitalismin sisäisistä ristiriitaisuuksista, eivätkä kriisien aiheuttajia, kuten alikulutusteoria väittää.

Lisäarvon tavoittelu on kapitalistisia yhteiskuntia eteenpäin vievä voima, jolloin kriisi johtuu voittojen suhteellisesta pienenemisestä. Tämä johtuu kapitalistien jatkuvasta pyrkimyksestä tuotantokustannusten pienentämiseen eli kapitalisti pyrkii saamaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman vähästä määrästä työvoimaa ulos mahdollisimman suuren määrän lisäarvoa. Kapitalismin ristiriita voidaan ilmaista seuraavasti: toisaalta mahdollisimman suuri määrä työtä on muutettava lisäarvoksi, kun toisaalla verrattuna sijoitettuun pääomaan on käytettävä mahdollisimman vähän työtä ylipäätään. Kapitalismin kehittyessä työvoiman riistoaste pyrkii jatkuvasti kasvamaan, kun toisaalla voittoaste pyrkii jatkuvasti pienenemään. Koska lisäarvo muodostuu elävästä työvoimasta, lisäarvon tuotantoa rajoittaa itsessään tuotantovoimien tuottoasteen kehittyminen, joka määrää työvoiman tarpeen eli työläisten määrän ja työpäivän pituuden.
Yksittäinen työläinen tulee kaiken aikaa tuottavammaksi, koska tuotantoprosessissa korvataan elävää työtä kaiken aikaa suuremmalla määrällä koneita. Tästä seuraa, että käyttöarvojen luomistahti kasvaa eksponentiaalisesti suhteessa vaihtoarvon määrään samaan aikaan kun lisätyö ja lisäarvo lisääntyvät hitaammin. Tästä johtuen lisäarvon kokonaismäärän kasvattaminen käy kaiken aikaa vaikeammaksi ja se on kaiken aikaa kalliimpien investointien takana. Tämä tarkoittaa kilpailun kiihtyessä voittoasteen suhteellista tendenssinomaista pienenemistä.
Mikäli kapitalisti ei tuotantoasteen kehittämisen suhteen pysy kapitalistien keskinäisessä kilpailussa mukana, hänen kaupittelemiensa tuotteiden hinnat jäävät aikaa myöten liian korkeiksi, eikä tuotettu lisäarvo pääse realisoitumaan markkinoilla. Näin pääoma ei pääse aloittamaan alusta omaa arvonlisäysprosessiaan. Kapitalistit ovat siis pakotettuja jatkuvasti kehittämään tuotantoastettaan:

Yksikään kapitalisti ei käytä vapaaehtoisesti uutta tuotantomenetelmää, olkoon se vaikka miten paljon tuottavampi tai kohottakoon se miten paljon tahansa lisäarvon suhdelukua, mikäli se pienentää voiton suhdelukua. Mutta jokainen tällainen uusi tuotantomenetelmä halventaa tavaroita. Näin ollen kapitalisti myy ne alkujaan yli niiden tuotantohinnan, ehkä yli niiden arvon. Hän pistää taskuunsa erotuksen, mikä on olemassa tavaran tuotantokustannusten ja muiden, korkeammin tuotantokustannuksin tuotettujen tavaroiden markkinahinnan välillä. Hän voi tehdä tämän, koska näiden tavaroiden tuottamiseen yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan keskimäärä on suurempi kuin uuden tuotantomenetelmän kohdalla vaadittu työaika. Hänen tuotantomenetelmänsä ovat yhteiskunnallisten tuotantomenetelmien keskiarvon yläpuolella. Mutta kilpailu yleistää ne ja tekee yleisen lain alaisiksi. Silloin tapahtuu voiton suhdeluvun lasku, ehkäpä ensiksi tämän kapitalistin tuotantoalalla, ja tasoittuu sitten muiden alojen kanssa; tämä lasku on siis kokonaan riippumaton kapitalistin tahdosta. (Marx 1980, 266-267.)

Pääomalla on kaksi keskenään ristiriitaista tendenssiä: toisaalta jatkuva pyrkimys alati suurempaan kasvuun, lisäarvon tuotantoon ja voittojen maksimointiin, toisaalta jatkuva tendenssi luoda oman kasvunsa esteitä suuremman lisäarvon realisoinnin suhteen. Voiton suhdeluvun laskutendenssiä ei voida ymmärtää ilman pääoman tuotantoprosessin ja pääoman kiertokulkuprosessin välistä ristiriitaa, kapitalistisen kokonaisprosessin sisäistä ristiriitaa. Vaikka pääoman tuotanto- ja kiertokulkuprosessi tarvitsevat toisiaan, ne ovat myös toisilleen vastakkaiset. Niin kauan kuin pääoma on jähmettyneenä valmistetun tuotteen muodossa markkinoilla, se ei kykene aktiivisesti kasvattamaan omaa arvoaan. Kierto on paitsi välttämätöntä pääoman lisääntymiselle, myös pääoman lisääntymisen este. Siten pääomalla on jatkuva pyrkimys minimoida se aika, jonka se on tavaramuodossaan kierrossa. Toinen pääoman toimintalogiikan ristiriitaisuus koskee lisäarvon realisoitumista markkinoilla. Jotta mahdollisimman suuri määrä tuotetusta lisäarvosta voisi realisoitua suuremmaksi määräksi pääomaa, kulutuskapasiteetin tulisi jatkuvasti nousta. Kuitenkin pyrkiessään kasvattamaan lisäarvoa kapitalistit minimoivat työntekijöidensä palkat. He siis alentavat työvoiman arvoa samaan aikaan kun luovat ja kasvattavat työläisten tarpeita kuluttajina. (Lebowitz 235-236.)

Voiton suhdeluvun laskun siemen kylvetään siis tuotannon piirissä, mutta varsinainen laskutendenssi realisoituu tai jää realisoitumatta vasta pääoman kierrossa markkinoilla. Voiton suhdeluvun laskussa ilmenee tuotannon ja kierron välinen ristiriita, jolloin myymättä jäävien tuotteiden määrä kasvaa samoin kuin pääoman kiertoaika. Vaikka kriisi ilmenee tuotteiden jäämisenä myymättä, kuten jo alikulutusteoria alleviivasi, akkumulaatiokriisi ei varsinaisesti tarkoita ylituotantokriisiä. Ylituotanto on ylituotantoa ainoastaan suhteessa markkinoiden kysyntään, jolloin tuotanto ylittää systeemin kyvyn myydä valmistetut tuotteet voitolla. Kapitalistisen tuotantotavan kriisiytyminen ilmentää kahta seikkaa, jotka eivät johdu kulutuksesta vaan tuotannon ja markkinoiden välisestä ristiriidasta:

1) Työn tuotantovoiman kehittyessä kasvaa voiton suhdeluvun laskutendenssi, joka tietyn pisteen ylitettyään joutuu niin jyrkkään ristiriitaan itse työn tuotantovoiman kehityksen kanssa, että tämä ristiriita on ratkaistava kriisin kauttta.

2) Tuotanto ei pysähdy siihen, missä tarpeiden tyydyttäminen sitä vaatii, vaan silloin, kun voiton tuottaminen suhteessa voittojen realisoimiseen sitä vaativat. Tuotannon laajentamisesta tai supistamisesta ei määrää yhteiskunnalliset tarpeet ja halut vaan maksamattoman työn anastaminen ja tämän maksamattoman työn suhde esineellistyneeseen työhön ylipäätään eli voitto ja voiton suhde käytettyyn pääomaan. (Marx 1980, 261.)

4.1. Vastasyyt

Voiton suhdeluvun laskutendenssi uhkaa kapitalismin kehitystä ja ilmenee moninaisesti esimerkiksi liikatuotantona, keinotteluna, kriiseinä, työttömien, prekariaatin ja sekatyöläisten kasvuna, pääoman kasautumisena harvojen käsiin sekä muina yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistymisinä. Pääoman sisäinen ristiriita ja tendenssi voiton suhdeluvun laskuun eivät kapitalismin kehityksen kannalta ole kuitenkaan välttämättä fataaleja tai absoluuttisia, sillä kapitalismilla on mahdollisesti loputon kyky ylittää omat rajansa esimerkiksi uudelleenjärjestelemällä tuotantoa, kehittämällä tuotannon tehokkuutta, keksimällä jatkuvasti uusia haluja ja tarpeita, luomalla uusia tuotannonaloja sekä äärimmäisissä tapauksissa tuhoamalla pääomaa. Marx (1980, 235-244) luetteli erilaisia vastasyitä, jotka hidastavat voiton suhdeluvun laskua ja joista johtuen ilmiötä kutsutaan lain sijaan voiton suhdeluvun laskutendenssiksi. Seuraavassa eritellään näitä vastasyitä suhteessa kapitalismin kykyyn aloittaa kriisin aikana akkumulaatioprosessi alusta.
Ensimmäinen ja perinteisin vastasyy on työn riistoasteen kohottaminen eli työpäivän pidentäminen ja työn voimaperäistäminen. Vaikka työpäivän pidentäminen nykyisestä kahdeksasta tunnista ei länsimaissa ole enää kovinkaan realistista, ylityöt ja erityisesti maksamattomat ylityöt ovat erittäin yleisiä. Myös esimerkiksi kauppojen aukioloaikojen jatkuva pidentäminen osoittaa, että rajoja pääoman liikkeelle pyritään kaiken aikaa minimoimaan.
Toinen tapa hidastaa voiton suhdeluvun laskua on polkea palkat alle työvoiman todellisen arvon. Viime vuosikymmeninä tuotantoa on erityisesti uudelleensijoitettu maailman kolkkiin, joissa työntekijöillä ei ole oikeuksia ja raaka-aineiden pakkolunastus onnistuu ilman välikäsiä ja transaktiokustannuksia. Työpäivän pidentämisen ja tuotantoasteen kehityksen ja uudelleenjärjestelyjen lisäksi pääoma pyrkii heikentämään työväenliikkeen sosiaalisia saavutuksia, kuten yksityistämään sosiaalipalveluita ja poistamaan erilaisia palkankompensaatiota. Tämän seurauksena 1970-luvulta lähtien kulutuskulttuuri on alkanut perustua entistä enemmän velanotolle, mikä estää havaitsemasta sitä seikkaa, että samaan aikaan palkkojen reaalinen ostovoima on alkanut laskea.
Kolmas tendenssiä hidastava tekijä on pysyvän pääoman elementtien halpeneminen tai jo olemassa olevan pääoman arvonalennus. Samalla kun teknologisoituminen lisää pysyvän pääoman määrää suhteessa vaihtelevaan, pienentyy kuitenkin myös pysyvän pääoman arvo, sillä työn kasvanut tuotantovoima pienentää myös pysyvän pääoman eri elementtien arvoa. Tämä estää sen, että pysyvän pääoman arvo kasvaisi samassa suhteessa kuin tuotantovälineiden aineellinen koko, jonka työläiset laittavat liikkeeseen.
Neljäs tekijä on niin sanotun suhteellisen liikaväestön eli työttömyyden kasvu. Työmarkkinoilla on kaiken aikaa enemmän irtisanottuja, pitkäaikaistyöttömiä, pienyrittäjiä, prekaaria ja maahanmuuttajia, joiden paljoudesta ja halpuudesta johtuen työvoiman riistoasteen ja työpalkkojen polkeminen onnistuu entistä helpommin. Nykytilanteessa ei ole realistista olettaa, että kriisin aikana irtisanotut työllistyisivät enää omalta alaltaan tuotantovoimien uudelleenjärjestelyn jälkeen, joten liikaväestö on kapitalismin selviämisen kannalta keskeisimpiä kulmakiviä. Liikaväestö mahdollistaa uusien tuotannonalojen synnyn, jossa vaihteleva pääoma muodostaa huomattavan osan kokonaispääomasta, työpalkka on keskitason alapuolella ja siten lisäarvon suhdeluku ja voitot ovat aluksi epätavallisen korkeita.
Viides tekijä on ulkomaankauppa, joka halventaa tuotannontekijöitä, työvoimaa ja kulutushyödykkeitä. Ulkomaankauppa mahdollistaa tuotannon mittakaavan laajenemisen sekä korottaa voiton suhdelukua, kun tuotannontekijöitä, kulutushyödykkeitä ja työvoimaa voidaan ostaa halvemmalla tai vastaavasti myydä kalliimmalla kuin paikallisilla markkinoilla. Koska ulkomaankauppa nopeuttaa kasaantumista, siitä ja markkinoiden laajentamisesta tulee aikaa myöten kapitalistisen tuotantotavan elinehto.
Kuudes tekijä on osakepääoman volyymin lisääntyminen kapitalismin kehityksen myötä. Osa pääomasta laitetaan tuottamaan ainoastaan korkoja ja osakesijoittaminen onkin kasvanut Marxin ajoista nykymitoissaan merkittäväksi haastajaksi tuotannolliselle toiminnalle. Esimerkiksi valtioiden keskinäisen kilpailun ja erityisesti Kiinan, Japanin ja Aasian tiikereiden teknologinen kehityksen myötä Yhdysvaltain monet keskeiset teollisuuden alat ovat käyneet tuottamattomiksi, jolloin sijoittaminen spekulatiivisille pääomamarkkinoille on mahdollistanut suuremmat voitot. Rahaa tuotetaan kaavalla R-R’ ilman että rahaa on investoitu tuottamaan lisäarvoa tuotantoprosessin kiertokulussa R-T…P…T’-R’. Tämä on helpottunut entisestään, kun kultakannasta on luovuttu ja 1970-luvulta lähtien valuuttamarkkinoita on hiljattain avattu sääntelyltä ympäri maailman.

Finanssimarkkinoiden rahavolyymin räjähdysmäinen kasvu, suhdanneherkkyys ja ennakoimattomuus ovat johtanet ainoastaan viimeisen vuoden sisällä biljoonien dollarien katoamiseen maailman osakemarkkinoilta, mutta suurista riskeistäkin huolimatta suuret voitot ja pörssikeinottelu houkuttelevat edelleen sijoittajia, yrityksiä, pankkeja ja valtioita:

Tuotantoprosessi on vain kiertämätön välijäsen, välttämätön paha, joka tekee rahankahminnan mahdolliseksi. Siksipä kaikki kapitalistista tuotantoa harjoittavat kansakunnat aika ajoin yrittävät kuumeisen vietin vallassa kahmia rahaa ilman tuotantoprosessin välitystä. (Marx 1974, 60.)

Edellä kuvatut ilmiöt kuvastavat niitä moninaisia tapoja, joihin kapitalismi voi yhdessä ja erikseen turvautua kriisin sattuessa. Kuten huomaamme, samat tekijät, jotka pyrkivät kasvattamaan lisäarvon suhdelukua, pyrkivät aikaa myöten myös pienentämään pääoman käyttämän työvoiman määrää. Samat syyt pyrkivät siis sekä hillitsemään että nopeuttamaan voiton suhdeluvun kasvua. Voiton suhdeluvun lasku onkin luonteeltaan ennemmin syklistä kuin jatkuvaa. Myös empiria tukee tätä; maailmantalous on ollut viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana taantumassa noin kymmenen vuoden välein vuosina 1974-1975, 1980-1982, 1991-1993 ja 2001-2002. Ristiriitaisuuksistaan huolimatta tärkeintä on muistaa, että voiton suhdeluvun laskutendenssi liittyy työn riistoasteen kohoamistendenssiin eli jatkuvaan pyrkimykseen kohottaa lisäarvon suhdelukua. Kaikki voiton suhdeluvun laskutendenssiä hidastavat tekijät heijastavat kapitalistisen tuotantotavan sisäisesti ristiriitaista luonnetta:

Tämä on kapitalistisen tuotannon laki, sen sanelevat alituiset mullistukset itse tuotantomenetelmissä, siihen alituisesti liittyvä toimivan pääoman arvonvähennys, yleinen kilpailutaistelu, välttämättömyys parantaa tuotantoa sekä laajentaa sitä pelkästään säilymisen vuoksi ja tuhoutumisen pelosta. Markkinoiden täytyy näin ollen alituisesti laajeta, niin että markkinayhteydet ja niitä määräävät ehdot saavat yhä enemmän tuottajista riippumattoman luonnonlain luonteen, tulevat yhä kontrolloimattomammiksi. Sisäinen ristiriita pyrkii löytämään ratkaisunsa tuotannon ulkoisen kentän laajennuksella. Mutta mitä enemmän tuotantovoima kehittyy, sitä enemmän se joutuu ristiriitaan sen ahtaan pohjan kanssa, jolla kulutussuhteet lepäävät. Tällä ristiriitojen täyttämällä pohjalla on aivan luonnollista, että pääoman liikamäärä liittyy väestön kasvavaan liikamäärään; sillä vaikka molempien, liiallisen pääoman ja liiallisen väestön, yhdistyminen aiheuttaisikin tuotetun lisäarvon määrän kasvun, niin juuri siksi kasvaisi ristiriita tämän lisäarvon tuottamisehtojen ja sen realisoimisehtojen välillä. (Marx 1980, 247-248.)

Suhdeluvun laskusta huolimatta pyrkimykset ja toisaalta mahdollisuudet entistä suurempaan kasaamiseen lisääntyvät, koska suhteellinen liikaväestö kasvaa, yhä uusia ja moninaisempia tuotannonaloja syntyy, osakeyhtiöiden ja luottojärjestelmien kehityksen myötä rahan saanti helpottuu, tarpeet ja halut, kuten myös rikastumisen halu kasvavat kaiken aikaa ja niin edelleen. (Marx 1980, 268.) Sama prosessi, joka kapitalismin kehittyessä synnyttää tavaroiden halpenemisen ja arvomäärien vähenemisen ja talouden kriisiytymisen, laittaa käyntiin myös ne prosessit, jotka pyrkivät hillitsemään tätä kehitystä. Voiton suhdeluvun laskutendenssi johtaa aikaa myöten uusiin innovaatioihin ja teknologiseen kehitykseen sekä tuotannon että kierron piirissä. Kriisit ovatkin kapitalismin kehityksen kannalta välttämättömyys – ei poikkeus.

4.2. Voittosuhteen laskutendenssi ja empiria

Konkreettinen ja empiirinen esimerkki, jolla voidaan tarkastella voittosuhteen laskutendenssin lakia tuotannon piirissä, on suomalaisten teleoperaattoreiden kilpailu puhelinliittymämarkkinoilla. Esimerkki toimii siinä mielessä, että kyseessä on suhteellisen suljettu talous, jossa on pieni määrä toimijoita, ja jossa ei liiku kovin paljon erilaisia tavaroita. Vaikka erilaisia palvelusopimuksia tai kytkykauppoja on valtavasti, on kyseessä silti viime kädessä yhden hyödykkeen talous, tarkemmin sanoen verkossa liikkuvan puheen tai datan. Talouselämä-lehti kirjoitti, miten Sonera on vaikeuksissa, sillä se ei halua lähteä hintakilpailuun Elisan ja DNA:n kanssa. Elisa on kyennyt laskemaan hintojaan, sillä se on rakentanut kilpailijoitaan nopeammin uutta verkkoa, joka toimii 900 megahertsin taajuudella, joka taas on mahdollistanut laajemman kapasiteetin halvemmalla (ks. Sonera – Toivoton tehtävä, http://www.talouselama.fi/uutiset/article331260.ece).
Toisin sanoen Elisa on investoinut pysyvään pääomaan, joka tehostaa sen toimintoja ja tämä taas mahdollistaa markkinaosuuksien kaappaamisen ja näin ollen suuremmat voitot lähitulevaisuudessa. Samalla se ajaa kuitenkin koko toimialan hintakilpailuun, joka tarkoittaa yleistä voittosuhteen laskua katteiden pienentyessä. Tämä taas tarkoittaa yhä kiihtyvämpää laskutendenssiä voittosuhteessa, sillä voidakseen kilpailla hinnalla, teleoperaattoreiden on vähennettävä henkilöstökuluja, mikä taas johtaa kiinteän pääoman kasvuun suhteessa vaihtelevaan pääomaan.

Voittosuhteen laskutendenssin tarkka tarkastelu on kuitenkin empiirisesti vaikeaa, kuten Cullenberg (1994) huomauttaa. Porvarillisten valtioiden tilastokeskukset sen enempää kuin yksityisetkään tahot eivät mittaa taloutta marxilaisin termein, kuten riistoaste, lisäarvon suhdeluku tai pääoman orgaaninen kompositio. Kuitenkin löytyy myös riittävästi empiiristä aineistoa, jotta voidaan sanoa tendenssin olevan ainakin tendenssinomaisesti olemassa, kuten tässä numerossa haastateltu Andrew Kliman on osoittanut. Voiton suhdeluvun laskutendenssi ei pyri ennustamaan kriisin puhkeamisen ajankohtaa vaan ainoastaan puitteistamaan kriisin aiheuttaneita tekijöitä ja kriisin merkitystä kapitalismille yleensä. Kriisit mahdollistavat uuden akkumulaatioprosessin aloittamisen puhtaalta pöydältä ja tästä johtuen se osoittaa kokonaisvaltaisesti ja moninaisesti niitä kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitaisuuksia, epäkohtia ja ilmiöitä, joihin yhteiskuntatieteilijöiden tulisi kiinnittää huomio empiirisen tutkimuksen tekemiseksi sekä nousu- että laskukaudella.

Pelkkä tendenssin havainnoiminen ei myöskään riitä. Yhtä tärkeää on pohtia, mitä haasteita voittosuhteen lasku meille asettaa, mitä mahdollisuuksia jatkotutkimukselle se tarjoaa ja miten se vaikuttaa luokan poliittiseen kompositioon (ks. esim. Kaitila & Peltokoski 2009; Kaitila 2009b  ) sekä sen poliittiseen strategiaan.

5. Kriisi ja luokkataistelu

On tärkeätä kiinnittää kriisianalyysi paitsi nykykriisin syiden tarkasteluun, mutta myös menneitten kriisien selityksiin, jottemme toistaisi jo kertaalleen tehtyjä virhepäätelmiä saati käyttäisi kallista aikaa pyörän keksimiseen uudelleen. Shaikh (1978, 240) on eritellyt kriisien teoretisointien ja käytännön johtopäätösten suhdetta seuraavasti: teoria kriisistä ilmentää aina jotain poliittista katsantokantoa, eikä teoriaa ja politiikkaa voida erottaa toisistaan – oli teoria ideologisesti värittynyttä tai väritöntä. Teoria kumpuaa aina jostain poliittisesta positiosta, josta maailmaa pyritään muuttamaan – tai estämään muutos. Teorioista itsestään ei voida kuitenkaan vetää yhtäläisyysviivaa niiden ajamaan politiikkaan. Pelkästään alikulutusteorian kannattajiin kuuluu poliittisesti niinkin erilaisia ajattelijoita kuin taantumuksellinen Thomas Malthus ja vallankumouksellinen Rosa Luxemburg ja heidän teoreettisiin kriitikoihinsa esimerkiksi Ricardo, Marx ja Lenin.
Teoreettinen kysymys kapitalismin kriisien syistä on poliittinen kysymys, sillä se johtaa lopulta kysymykseen siitä, mikä on kapitalismin kumoava kumouksellinen subjekti. Tuottaako kapitalismi omat haudankaivajansa, vai pitääkö vallankumoukselle etsiä subjekti jostain systeemin ulkopuolelta?

5.1. Positiivinen ja negatiivinen kriisistrategia

Nykyisten vasemmistolaisten kriitikoiden kriisitulkinnat kumpuavat pääasiassa kahdenlaisesta näkökulmasta; niiden taustalla on joko positiivinen tai negatiivinen kapitalismikäsitys.

Negatiivisen tulkinnan mukaan kapitalismi on itse itsensä tuhoava mekanismi, jota ei voida korjata saati hallita. Elvytys on turhaa, sillä rahan pumppaaminen markkinoille ihmisten luottamuksen ja uskon palauttamiseksi finanssijärjestelmään, julkisten investointien lisääminen, veroalennukset ja valtion velanotto ovat tekohengitystä, jossa on ainoastaan suuremman kuplan ja entistä vakavamman talouskriisin ainekset. Kapitalismi kriisiyttää niin säännellyt kuin sääntelemättömätkin markkinat, minkä historia vääjäämättömästi todistaa: keynesiläisyys ajautui kriisiin 1970-luvun puoliväliin mennessä ja puolestaan tuohon kriisiytymiseen vastauksena ollut maailmantalouden uusliberalisointi on nykyisen finanssikriisin myötä ylittämättömässä solmukohdassa. Ongelmana negatiivisissa kapitalismitulkinnoissa on se, että ne ennustavat joko teoriaan tai empiriaan vedoten kapitalismin vääjäämättömän tuhon, jolloin minkäänlaista poliittista organisoitumista ja strategista mobilisoitumista ei tarvita kapitalismin romahduttamiseksi eikä sosialismin ja kommunismin saavuttamiseksi.
Myös marxilaisten kriisiteoreetikoiden, sekä alikulutusta että liikakasautumista korostavien, heikkoutena on pidetty sitä, että ne näkevät kapitalismin lopun vääjäämättömänä. Kapitalismi tuhoutuu lopulta omaan mahdottomuuteensa. Tämä näkemys on ongelmallinen, sillä se voi johtaa politiikkaan (tai epäpolitiikkaan), joka perustuu aktiivisen toiminnan sijaan odottamiseen. Jos kapitalismi tuhoutuu vääjäämättömästi joka tapauksessa, mihin kamppailuja tarvitaan? Toisin sanoen: mikä on poliittisen toiminnan ja kapitalismin kriisiytymistendenssin suhde? Mistä kriisit johtuvat ja mitä niille pitää tai edes voi tehdä?
Positiivisen tulkinnan mukaan nykyisen finanssikriisin syyt ovat ahneus, hallitusten huono talouspolitiikka, markkinoiden sääntelemättömyys, pankkien moraalittomat johtajat, bonusjärjestelmät, finanssimarkkinoiden, pörssikeinottelun ja spekulaation räjähdysmäinen kasvu ja niin edelleen. Positiivisen, ns. sosiaalidemokraattisen kriisitulkinnan, lähtökohtana on ajatus, että oikeanlaisella elvytyksellä, tasapainolla valtion ja yksityisen pääoman välillä sekä kaikin puolin ihmiskasvoisemmalla talouspolitiikalla kapitalismia voidaan hallita ja kehittää kestävästi. Tilalle on vaadittu markkinoiden sääntelyä, valtiointerventioita, elvytystä ja vanhaa kunnon John Manyard Keynesiä.
Kuten olemme osoittaneet, kapitalistiselle kehitykselle “nousukausi”, “talouden ylikuumeneminen”, “kriisiytyminen” ja “taantumaan ajautuminen” eivät ole toisilleen vastakkaisia ja kapitalismin kehityksen kannalta epätoivottavia periodeja. Päinvastoin ilman poliittista vastarintaa kriisi luo rationaalisesti ja tehokkaasti perustan uudelle nousukaudella.
Täten emme voi luottaa ihmiskasvoiseen kapitalismiin, sillä kriisit ovat paitsi talouden taantuman jaksoja, myös poliittisten voimien kamppailun hetkiä, jolloin määritellään, millaisilla eväillä seuraavaa nousukautta lähdetään rakentamaan. Mikäli vasemmisto ei kriisien aikana kykene muuntamaan ja argumentoimaan ideologiaansa offensiivisiksi vaatimuksiksi ja toimiksi, kapitalismi kykenee luomaan nahkansa yhä uudelleen heikommilla työehtosopimuksilla, pienemmillä palkoilla, yhä epämääräisemmillä töillä, sosiaalisten etuisuuksien yksityistämisellä, työläisten sitomisella suurempiin velkataakkoihin ja niin edelleen:

Teollisuuspääoma tekee siis tuotannon kapitalistiseksi; sen olemassaolo edellyttää kapitalistien ja palkkatyöläisten välisen luokkavastakohdan olemassaoloa. Sitä mukaa kuin se valtaa yhteiskunnallisen tuotannon, tekniikassa ja työprosessin yhteiskunnallisessa järjestelyssä ja samalla yhteiskunnan taloushistoriallisessa tyypissä tapahtuu mullistava muutos. Teollisuuspääoma alistaa valtaan kaikki aikaisemmat, tuhoutuneiden tai tuhoutuvien yhteiskunnallisten tuotantotapojen synnyttämät pääomalajit ja muuttaa niiden toimintojen mekanismin mukaisekseen; tästä lähtien ne liikkuvat enää vain sen perustalla, siis elävät ja kuolevat, seisovat ja kaatuvat tämän perustan mukana. (Marx 1974, 56-57.)

5.2. Subjektiivinen ja objektiivinen kriisistrategia

Aiheuttaako kapitalismin kriisiytymisen viime kädessä työläisten vastarinta? Vai onko työväenluokan tehtävänä olla passiivisen sivustakatsojan roolissa odottaen kapitalismin kriisiytymistä, jolloin on aika ottaa valta omiin käsiin? Vai onko kriisi pääoman tapa vastata työläisten kamppailuun ja kasvavaan valtaan, kuten 1970-luvun kriisistä on sanottu? Positiivisen ja negatiivisen näkökulman lisäksi kolmas tapa jakaa vasemmistolaiset kriisitulkinnat on poliittinen luokkataistelun näkökulma. Tämä näkökulma etsii kriisin syitä luokkataistelun suhteesta kapitalismin sykleihin. “Avoin marxilainen” John Holloway julistaa “me olemme kriisi”. Tästä näkökulmasta työväenluokan subjektiivinen voima ajaa kapitalismin kriisiin luokkataistelulla, joka tapahtuu ensisijaisesti yhteistyöstä (työstä, kulutuksesta, uusintamisesta) kieltäytymällä. Varsinkin kieltäytymistä korostavia näkökantoja on viime vuosina ollut paljon esillä. On puhuttu työstä kieltäytymisestä ja eksoduksesta, myös Megafonin sivuilla.
Kieltäytyminen on Hollowayn argumentin negatiivinen puoli. Positiivinen puoli, negaation negaatio, on konkreettisen eli hyödyllisen käyttöarvoja tuottavan työn, vastakkaisena abstraktille työlle, näkeminen vastarinnan lähteenä:

Todellinen uhka pääomalle ei ole abstrakti työ, vaan hyödyllinen työ tai luova tekeminen, sillä luova tekeminen on radikaalisti vastakkainen pääomalle, omalle abstraktiolleen. Luova tekeminen sanoo: “ei, me emme tee mitä pääoma käskee, me teemme niin kuin haluamme tai koemme välttämättömäksi.” (Holloway 2006)

Tämä argumentti perustuu Marxin analyysille työn kaksinaisluonteesta, jonka mukaan työ jakautuu abstraktiin ja konkreettiseen työhön. Kyse ei ole siitä, että nämä työt olisivat konkreettisia ja nuo työt abstrakteja. Kapitalismin kontekstissa työ on aina sekä konkreettista, että abstraktia. Tämä tuo antagonismin työprosessin sisälle. Hollowayn mukaan konkreettinen työ, jota hän kutsuu luovaksi tekemiseksi, on työläisen kannalta evättynä läsnä abstraktin työn tekemisessä. Tässä on myös Hollowayn subjektivistisen kriisiteorian ydin. Luova tekeminen on evättynäkin aina jo läsnä työssä ja yhteiskunnallisessa elämässä. Hollowayn mukaan elävää ja kuollutta työtä, vastarintaa ja valtaa, tekemistä ja tekoa ei voi erottaa toisistaan kapitalismin kontekstissa eikä niitä voi lokeroida tietyille yhteiskunnallisen elämän alueille kuten politiikka tai työ. Nämä lokerot ovat pikemminkin fetissejä, jotka sisältävät ei-identtisen murtumansa – ja tämä ei-identtinen vastarinta takaa sen, että kapitalismi on olemuksellisesti kriisiytyvä järjestelmä. (Holloway 2002; ks. myös Adorno 1966/97)

Hollowayn ja monien muidenkin subjektivistien kriisiteoriassa on se ongelma, että lopulta heidän esittämänsä luokkataistelu voidaan nähdä samanlaisena automaattisena prosessina yhtä lailla kuin kapitalismin objektiiviset laitkin. Jos kriisejä aiheuttavaa kamppailua on mikä tahansa toiminta, joka on jollain tavalla negatiivista vallitsevaan järjestelmään nähden – ja tätä on evättynä kaikkialla, voi tämä johtaa yhtä lailla passiiviseen politiikkaan. Jos kapitalismin kriisiyttävää vastarintaa on lähes mikä tahansa, joka ei suoraan osallistu kapitalismin reproduktioon – ja foucault’laisittain missä on valtaa, siellä on myös vastarintaa – miksi turhaan yrittää rakentaa kapitalismin vastaista liikettä?

Entä tuottaako työväenluokan autonominen kamppailu ylipäätään kriisit suoraan kausaalisesti? Tätä väitettä on hankala todentaa historiallisesti. Näin vahva väite toistuu toki luokkataistelua painottavien teoreetikkojen teksteissä pikemminkin retorisena kuin analyyttisenä. Esimerkiksi 1930-luvun lama oli monella tapaa seurausta työväenluokan militanssista, mutta myös monesta muusta seikasta. Toisaalta monet kapitalismin historialliset kriisit ovat syntyneet ilman niitä edeltävää näkyvää
työläisten militanttia ja organisoitunutta toimintaa. Selkeimpänä esimerkkinä nykyinen kriisi. Tämä ei toki tarkoita, ettei luokkataistelua ole käyty, se on vain voinut saada erilaisia vähemmän näkyviä muotoja. Kuitenkin, jos hyväksytään väite, että nykyinen kriisi on kapitalismi pahin sitten 1930-luvun, eikö silloin olisi odotettavissa, että sitä olisi edeltänyt vastaavanlainen kamppailujen sykli kuin 1930-luvun lamaa? Vaikka kamppailun muodot olisivat muuttuneet hienovaraisemmiksi, näkymättömämmiksi ja siirtyneet tietoverkkoihin, tuntuu tämä ajatus silti vahvasti liioittelulta. Jos kuitenkin suhtaudutaan subjektivistiseen argumenttiin positiivisesti, voidaan sen rationaalinen ydin ehkä tavoittaa tarkastelemalla lainan ja luokkataistelun suhdetta.

Tätä suhdetta on pohtinut Midnight Notes -kollektiivi pamfletissaan Promissory Notes: From Crisis to Commons. Pamfletissa lainataloudessa nähdään kaksi puolta. Toisaalta laina on aina työhön pakottamisen mekanismi. Se on tapa riistää lisää lisäarvoa koron muodossa, koska viime kädessä korotkin maksetaan aina lisätyöllä. Toisaalta lainan historiallinen analyysi paljastaa, että 1970-luvun jälkeen työläisten, mustien ja naisten poliittisen kamppailun ansiosta pankit pakotettiin lieventämään lainaehtoja, jolloin proletariaatille avautui pääsy kiertävään rahapääomaan. (Midnight Notes, 2009.) Tämä mahdollisti sen, että kokonaiskulutustasoa voitiin ylläpitää jonkin aikaa korkeamman tuotantotason ja voiton suhdeluvun asteella, kuin reaalipalkat olisivat sallineet.

Ennen kaikkea laina kuitenkin problematisoi puhtaasti työstä kieltäytymiseen perustuvan poliittisen strategian. Lyhyellä tähtäimellä lainanotto todella edesauttaa työstä kieltäytymistä. Jos saan esimerkiksi nostettua Visa-kortin luottorajaa, voin tehdä vähemmän työtunteja. Samalla laina sitoo kuitenkin ottajansa tiukemmin kapitalistiseen talousjärjestelmään ja pakottaa töihin pidemmällä tähtäimellä. Viime aikojen lehtikirjoittelusta löytyy riittävästi esimerkkejä tilanteista, joissa on otettava vastaan mitä tahansa työtä asunto- ja opintolainan takia. Toisaalta taas asuntolainan olemassaolo sitouttaa työläisen nykyiseen työpaikkaansa. Työläinen todennäköisesti on entistä nöyrempi ja mielistelevämpi, jos tietää uuden työpaikan löytymisen olevan vaikeaa, kun asuntolainaa pitäisi lyhentää. Lainalla on siis yhteiskuntamuotona eräänlainen kaksinaisluonne.

Nykyisen kriisin puitteissa voidaan sanoa, että finanssitalous oli kriisin keskeinen laukaisija. Ei kuitenkaan pelkästään niin kuin on väitetty, että talouden finansoituminen olisi karannut käsistä, vaan niin, että ennen kriisiä luokkataistelun näyttämönä oli entistä enemmän lainanotto. Tämä ei tarkoita muiden luokkataistelun muotojen merkityksen katoamista, vaan sitä, että ne determinoituvat lainan kanssa vastavuoroisessa suhteessa sekä saavat uusia muotoja toteutuessaan lainan ja finanssitalouden kentillä.

Subjektivistisen katsantokannan lisäksi kapitalismin kriisejä on pidetty kapitalismin objektiivisista lainalaisuuksista johtuvina. Tällöin ei kysytä, miten ihmisten ja luokkien toiminta – poliittinen toiminta tai toiminta yleensä – aiheuttaa järjestelmän kriisiytymisen. Objektivistinen tulkinta ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sosiaalidemokraattista uskomusta siihen, että kapitalismi lopulta kumoutuu omaan mahdottomuuteensa ilman vallankumouksellista väliintuloa, jolloin poliittisen toiminnan kehykseksi muodostuu puhdas reformismi.

Esimerkiksi Rosa Luxemburg argumentoidessaan Bernsteinia vastaan klassikkoteoksessaan Yhteiskunnallinen uudistyö vai vallankumous (1900) ja Paul Mattick Marcuse-kritiikissään (1972) perustelevat vallankumouksellisuuden välttämättömyyttä kapitalismin tuhon välttämättömyydellä. Mattickin mukaan kriisit ovat vallankumouksellisia ja taantumuksellisia periodeja, joihin kapitalismi ajautuu lakiensa mukaisesti, mutta joita ei ole ennalta määrätty vaan niiden lopputuloksen määrää lopulta luokkataistelu. Luxemburg ja Mattick voidaan siis molemmat laskea objektivisteiksi, vaikka Luxemburgin kriisiteoria perustui alikulutusteoriaan ja jälkimmäisten voittosuhteen laskutendenssiin.

Kapitalismin objektiivinen tendenssi kriisiytyä onkin nähty vallankumouksen kannalta olennaiseksi. Se tarkoittaa, että kapitalismi on korjaamaton ja sosialismi välttämätön. Kapitalismin kriisiytymistä ja välttämätöntä tuhoa käytetään nimenomaan argumenteissa vallankumouksellisen asenteen puolesta reformismia vastaan. Esimerkiksi Grossmannin mukaan mikään talousjärjestelmä ei kriiseistään ja heikkouksistaan huolimatta romahda itsekseen vaan kriisit tarjoavat ainoastaan objektiivisen mahdollisuuden kumota ja ylittää vallitseva tilanne. Teorian ja käytännön yhteys on siinä, että analyysi paljastaa järjestelmän heikot kohdat, joihin proletariaatin politiikan tulee iskeä.

Objektivistista näkemystä kuvaa ajatus työväenluokan subjektiviteetista reaktiivisena: se seuraa kapitalismin kehitystä ja purkautuu objektiivisesti oikealla hetkellä. Vallankumouksellisen toiminnan tarkoitus on valmistaa työväenluokkaa tähän. Objektivistinen näkemys muistuttaa Machiavellilaista käsitystä poliittisesta toiminnasta, jossa “onni” (Fortuna) eli objektiiviset olosuhteet asettavat toiminnalle kehyksen. Tällöin politiikan on otettava tämä kehys huomioon ja pyrittävä käyttämään sitä hyväkseen (Machiavelli 1984). Tähän tarvitaan rohkeutta ja kyvykkyyttä (Virtù) – marxilaisena esimerkkinä tästä Leninin poliittinen tyyli (ks. Salo 2009). Reaktiivisen puolen vastapainona on kriiseihin valmistautuminen: aktiivinen organisointi ja agitaatio myös nousukauden aikana.

Kuten usein käsitteellisissä kahtiajaoissa, kuten tässä tapauksessa subjektivismi/objektivismi, täytyy kahtiajako kyetä ylittämään. Kapitalismianalyysin kontekstissa tässä auttaa vieraantumisen käsite. Kapitalismin liikelait todella hallitsevat ihmisiä epäinhimillisinä ja objektiivisina voimina. Kuitenkin ne ovat ihmisten toiminnan tulosta, ihmistä vastaan kääntyneinä. Tässä ei ole mahdollisuutta perehtyä vieraantumisen käsitteen ristiriitaiseen historiaan tarkemmin, mutta lyhyesti sanottuna käytämme sitä pääasiassa humanistisista lähtökohdista irroitettuna kapitalismispesifinä käsitteenä, joka artikuloituu luokkasuhteiden – työn ja pääoma ristiriidan – kautta. Kaitila (2009a) käsittelee vieraantumisen käsitettä juuri tästä näkökulmasta. Vieraantuminen problematisoi subjektiivisen ja objektiivisen vastakkainasettelun muun muassa niin, että siinä pääomaobjekti ottaa subjektin muodon ja alistaa yhteiskunnallisen toiminnan arvonlisäysimperatiivinsa alle. Kriisien kontekstissa tämä ilmenee juuri siinä, että porvarillinen taloustiede näkee ne luonnonvoimankaltaisina ennustamattomina ilmiöinä. Kapitalismi siis tekee ihmisten toiminnasta heille itselleen vierasta – siis objektiivista. Globaali kapitalismi korostaa tätä näyttäytyessään valtavana ja hallitsemattomana monoliittina, jonka toimia ei voi ennustaa. Muun muassa tätä tarkoitti myös Engels puhuessaan “markkinoiden anarkiasta”.

Kuitenkin kapitalismilla on tendenssin omaisia lakeja, kuten voittosuhteen laskutendenssi, jotka tekevät kriiseistä ja niiden syistä ymmärrettäviä. Koska kapitalismin toiminnassa on aina kysymys ihmisten toiminnasta eikä yliluonnollisista voimista tai luonnonlaeista olisi periaatteessa mahdollista myös vaikuttaa kriiseihin ennakoiden – ei vain valmistautua ja vastata niihin. Tähän tarvitaan kuitenkin luokkapolitiikkaa ja poliittista voimaa – toisin sanoen luokan uutta poliittista kompositiota. Lopullisesti jako subjektiiviseen ja objektiiviseen taloudessa voidaan siis ylittää vain käytännön politiikalla. Talouskriisien kontekstissa tulee selväksi, että vieraantumisen teoriassakin on kysymys ensisijaisesti vallasta ei alkuperäisen ihmisluonnon epäautenttisuudesta – paitsi jos ihmisluonto ymmärretään yhteiskunnallisen ihmisen kyvyksi tehdä intentionaalisia tekoja, kuten Marx ymmärsi verratessaan ihmisarkkitehtiä ja mehiläistä. Kamppailu vieraantumista vastaan on samalla kamppailua vallasta.

Olennaisinta kriisien marxilaisessa analyysissä on se, että kriisit liittyvät kapitalistiseen talousjärjestelmään elimellisesti, eikä niitä voi lopullisesti poistaa kumoamatta koko yhteiskuntamuotoa, vaikkakin niiden sisältöön, tiheyteen ja ankaruuteen on mahdollista väliaikaisesti vaikuttaa. Pahinta mitä voi tehdä, on nostaa kädet pystyyn ja todeta poliittisen toiminnan mahdottomaksi tai turhaksi, sillä nykyisen kriisin ankaruus ja laajuus sekä sen yhdistyminen öljy- ja ilmastokriisiin osoittaa, että kysymys sosialismista vai barbariasta on muuttunut kysymykseksi sosialismista vai lajin säilymisestä.

Kirjallisuus

Adorno, Theodor W. (1966/1997) Negative Dialektik. Suhrkamp, Frankfurt am Main.

Choonara, Joseph. (2009) Marxist Accounts of the Current Crisis. International Socialism – A quarterly journal of socialist theory: http://www.isj.org.uk/index.php4?id=557&issue=123 Cullenberg, Stephen E. (1994) The Falling Rate of Profit: Recasting the Marxian Debate, Pluto Press, Lontoo.
Foster, John Bellamy (2009) Epäonnistunut järjestelmä – kapitalistisen globalisaation maailmanlaajuinen kriisi. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, Helsinki.
Holloway, John (2002) Change The World Without Taking Power. The Meaning of Revolution Today. Pluto Press, Lontoo.
Holloway, John (2006) “We Are the Crisis of Abstract Labour“. http://www.ainfos.ca/06/apr/ainfos00238.html
Lebowitz, Michael A. (1976) Marx’s Falling Rate of Profit: A Dialectical View. Simon Fraser University.
Luxemburg, Rosa. (1900) Yhteiskunnallinen uudistyö vai vallankumous.

http://www.marxists.org/suomi/luxembur/1900/index.htm Kaitila, Joel (2009a) Vieraantumisesta.

http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=95:vieraantumisesta Kaitila, Joel (2009b) Käsikirjoituksia luokkataistelujen historiasta: fordismin kriisistä globaaliin talouskriisiin. Tässä numerossa.http://www.megafoni.org/index.php/component/content/article/59-0309/120-fordismin-kriisistae-globaaliin-talouskriisiin

Kaitila, Joel ja Peltokoski, Jukka (2009) Luokkakompositio ja opiskelijan neloisrooli. http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/80-luokkakompositio-ja-opiskelijan-neloisrooli-

Machiavelli, Niccolò (1984) Ruhtinas. WSOY, Helsinki.

Marx, Karl (1974) Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua 2 – Pääoman kiertokulkuprosessi. Progress, Moskova.

Marx, Karl (1980) Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua 3 – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova.

Marx, Karl & Engels, Friedrich (1976) Kirjeitä. Kustannusliike Edistys, Moskova. Mattick, Paul (1972) Critique of Marcuse and ‘One Dimensional Man In Class Society’. Merlin Press, Lontoo.
Midnight Notes Collective and Friends (2009) Promissory Notes: From Crises to Commons.

http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf Salo, Miika (2009) “Lenin kolmen pisteen kehällä… leniniläinen poliittinen tyyli”.

http://sosialismi.net/kirjasto/Salo_-_Lenin_kolmen_pisteen_kehalla.pdf Sauramo, Pekka (2009) Nykykriisi ja 1930-luvun lama Yhdysvalloissa – Mikä kapitalismissa on muuttunut? Kirjassa Nykykriisi ja Marx. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, Helsinki.
Sander (2009) Crisis of Value. Radical Perspectives: http://sites.google.com/site/radicalperspectivesonthecrisis/finance-crisis/on-the-origins-of-the-crisis-beyond-finance/sandervalue-creationandthecrisistoday
Shaikh, Anwair (1978) An Introduction to the History of Crisis Theories. U.S. Capitalism in Crisis, U.R.P.E., New York. http://homepage.newschool.edu/~AShaikh/crisis_theories.pdf

VOITON SUHDELUVUN TENDENSSIMÄISEN LASKUN LAIN TULKINNASTA

by megafoni

Joel Kaitila

Viimeistään globaali kriisi on jälleen nostanut Karl Marxin analyysit kapitalismin kriisitendensseistä takaisin vasemmistolaiseen keskusteluun. Nykyistä kriisiä on radikaalien taloustieteilijöiden toimesta tutkailtu erityisesti Marxin pääomien voittoasteiden “laskutendenssin” teorian avulla. Artikkeli esittelee tämän varsin monimutkaisen ja usein epätarkasti ymmärretyn teorian sekä esittää käsitteellisiä huomioita sen tulkinnasta. Artikkeli kiinnittää “Lain” ja “tendenssin” kaltaisten käsitteiden avaamisen lisäksi huomiota siihen, miten teoria “laskutendenssistä” heijastaa Marxin hyödyntämiä metodisia välineitä ja suhteutuu ekonomiakritiikin kokonaisuuteen.

1. Aluksi

Pääomien voiton suhdeluvun tendessimäisen lasku Laki on yksi Marxin ekonomiakritiikin teoreettisten kehittelyjen kulminaatiopisteistä. Yhdessä Michel Agliettan ja Toni Negrin kehittelemän palkkamuodon kategorian ja pääomaloogikoiden kehittelemän työn kaksinaisluonteen kategorian kanssa se muodostaa tärkeän osan ekonomiakritiikin “hornamaisen metodin” (William Blake) epäpyhää kolminaisuutta. Tälle kolminaisuudelle rakennettu metodi muodostaa teoreettisen optiikan, jonka välityksellä kapitalismin fetisoituneita yhteiskunnallisia muotoja voidaan syövyttää ilman naivia kuvitelmaa siitä, että parhainkaan teoreettinen kritiikki sinällään tuhoaisi muuta kuin ajatusmuotoja. Kapitalistisen riiston ja luokkavallan rakenteiden murtaminen on konkreettisten taistelujen tehtävä, mutta tilanneanalyysien oheen käytäntö tarvitsee teoreettisen kokonaisjäsennyksen kapitalismista.

Voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Laille on sen teoreettisesta keskeisyydestä huolimatta jäänyt marxismin historiassa liian usein narrin tai taikurin hatusta vetämän pupun rooli. Näin Laille on tapahtunut etenkin Toisen internationaalin käsissä, mutta sen asema on ollut samankaltainen myös Toisen internationaalin vaikutuspiirissä olleiden marxistien ajattelussa. Ja tällaisia tendenssejä riittää, vaikkeivät kaikki sitoutuisikaan Toisen internationaalin uskomuksiin kapitalismin välttämättömästä romahtamisesta.¹

Kommunistille teoreettiset ongelmat eivät koskaan ole vain teoreettisia ongelmia. Kliman totesikin tämän artikkelin asettelua kommentoineessa sähköpostissaan Raya Dunayeskayan ajatuksiin viitaten, että Toisen internationaalin dogmit perustuivat keskeisissä määrin sille, ettei heillä ollut ennen vuotta 1929 ollut vakavaa talouskriisiä analysoitavanaan. Puuttui reaalinen kohde. Tämä tekee ymmärrettävämmäksi sen, että ennen kyseistä kriisiä marxilainen kriisiteoria perustuikin pitkälti teorioille alikulutuksesta, arvon epäkelvosta jakautumisesta, markkinoiden anarkiasta, yksityispääomien kilpataistelusta ja yhteiskunnallisen kokonaispääoman kasautumisstrategian puutteesta.

Nykyään näitä selitystapoja on syytä epäillä. Mikään näistä teorioista ei ole sinällään täysin väärä, tarpeeton tai poliittisesti haitallinen. Kuitenkin vasta Laki asettaa muut marxilaisten kriisiteorioiden ajatusmuodot artikuloituun keskinäissuhteeseen ja mahdollistaa teorioiden konkreettisen käsittämisen “yhteenvetona kapitalismin monista suhteista ja määrityksistä”. Laki suhteuttaa, täsmentää ja terävöittää muita kapitalismin kriisien marxilaisia selitystapoja.

Vaikka asia voi tuntua merkityksettömältä, Kliman toteaa, että tämä johtui pitkälti kyvyttömyydestä lukea Pääomaa dialektisesti. Pääomaloogikot esittivät saman teesin 1970-luvun kriisin yhteydessä. Niinpä viitteet Lakiin ovat usein olleet ulkokohtaista koreilua eli Lain mainitsemista asiayhteyksissä, joihin se ei oikeastaan edes mahdu. Koska pääomalogiikkaa tavataan syyttää dialektiikalla koreilusta, historia näyttäisi taas osoittavan jälleen ironiatajuaan ja järki viekkauttaan.

Antti Ronkainen ja Lauri Lahikainen esittelevät ja arvioivat tämän numeron artikkelissaan marxilaisia kriisiteorioita ja muun muassa mainittuja kapitalismin kriisien selitystapoja. Kapitalistisen talouden empiirisen tutkimuksen eli niin sanotun “reaalianalyysin” mielessä he käsittelevät voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lakia sisällöllisemmin kuin mihin tämä artikkeli yltää. Tässä numerossa Andrew Klimanin haastattelu ja Jukka Peltokosken esipuhe siihen valottavat erinomaisesti, mitä Marxin muotoilemalle Laille voidaan perustaa konkreettisemman analyysin viitekehyksessä.

Itse tyydyn esittämään Lain teoreettista rakennetta ja lukutapaa koskevia käsitteellisiä pohdintoja. Lisäksi esitän tässä paperissa käsitykseni Marxin dialektisesta metodista, joka ohjaa Pääoman esitystä ja näin ollen Lain muotoilua. Alustan teoreettisempia pohdintojani perustelemalla Marxin teorian käyttökelpoisuutta nykykapitalismin reaalianalyysin yhtenä komponenttina. Viittaan Klimanin uunituoreeseen työpaperiin², joka reaalianalysoi nykyistä talouskriisiä Marxin pohjalta. Pidän Klimanin analyyseja osoituksena Lain voimasta.

Lain käsitteellistä rakennetta ja lukutapaa koskevien huomioiden tarkoituksena on tuottaa teoreettinen tulkintamalli Laista osana ekonomiakritiikin kokonaisuutta. Tämä artikkeli asettuu vuorovetoon historiallista jatkumoa fordismin kriisistä nykyiseen talouskriisiin tässä numerossa hahmottelevan artikkelini kanssa. Näiden Marxia koskevien huomioiden työstämisellä on ollut itseymmärrystä kasvattava pedagoginen funktio ainakin itselleni.

2. Kliman, nykyinen talouskriisi ja voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain voima

2.1. Kliman kontekstissaan

Andrew Kliman on marxilainen taloustieteilijä, joka on 1970-luvulta lähtien työskennellyt Pääoman kolmannen ja ensimmäisen kirjan välisen “ristiriidan” parissa. Tuttavallisemmin tätä ristiriitaa kutsutaan transformaatio-ongelmaksi. Kuten nimi vihjaa, transformaatio-ongelmassa on kyse laadullisista muutoksista Marxin käyttämissä kapitalismianalyysin kategorioissa. Kun lähestytään kapitalistisen yhteiskunnan ilmiöpintaa ja kokonaisuuden analyysia, on puhuttava arvon ja lisäarvon sijaan hinnoista ja voitoista. Tällöin Marxin teoreettiset abstraktiot eli tuotannon “syvärakenteen” ja markkinoiden tai kiertokulun “pinnan” toisistaan erotetut tasot on artikuloitava kokonaisyhteydeksi. Pääoman kolmannen kirjan ensimmäisissä luvuissa tätä artikulaatiota kuvastaa Marxin yritys mukauttaa tuotannon arvo- ja lisäarvokäsitteet hinta- ja voittosuureiksi antamalla markkinoiden ilmiöiden vaikuttaa niiden “puhtaisiin muotoihin”. Kyse on, jälleen kerran, Pääomassa hyödynnettyjen kategorioiden dialektisesta kehittelystä, joka rikastaa niiden määritteisyyttä kytkemällä ne entistä kompleksisempaan kokonaisyhteyteen.

En puutu tässä yhteydessä transformaatio-ongelmaan kuin nostamalla sen esiin avoimena metodologisena ongelmana, joka liittyy kiinteästi sekä Lain tulkintaan että Marxin ekonomiakritiikin kokonaisuuden hahmottamiseen. Esimerkiksi Eugene von Böhm-Bawerk ja Ladislaus Bortkiewicz ovat syyttäneet Marxin suorittamaa tranformaatiota alusta lähtien sisäisesti epäjohdonmukaiseksi. Nämä kritiikit ovat luoneet perustan marxilaisen taloustieteen kumoamiselle ja akatemiasta pois manaamiselle. Lisäksi on syntynyt perusta itseensä viittaavalle marxilaiselle transformaatio-ongelman märehtimiselle, joka koostuu toinen toistaan kompleksisempien matemaattisten todistusten ja vastatodistusten esittämisestä sekä tovereiden että porvarillisten teoreetikkojen laskelmia vastaan. Niinpä Pääoman kolmannessa kirjassa on tuskin lausettakaan, jota ei olisi siteerattu todisteena Marxin analyysin ylivertaisesta osuvuudesta tai sen sisäisestä ristiriitaisuudesta.

Teoksessaan Reclaiming Marx’s Capital: The Myth of Inconsistency (2007) Kliman esittää, että juuri Marxin teorian epäjohdonmukaisuudesta esitetyt syytökset loivat koko transformaatio-ongelman. Klimanin mukaan ongelma on olemassa, mutta ratkaistavissa epäjohdonmukaisuusteesien kumoamisen keinoin. Valitettavasti ongelma muuttui matemaattiseksi spesialistidiskurssiksi ja alkoi elää omaa elämäänsä. Kliman on kuitenkin omien sanojensa mukaan kumonnut syytökset Marxin teorian sisäisestä epäjohdonmukaisuudesta.³ Tämä artikkeli ottaa Klimanin “antikritiikkien” osuvuuden annettuna, eikä problematisoi niitä.

Syy ratkaisulleni on yhtäältä teoreettinen: tässä artikkelissa on tarkoitus puhua Marxin esittämän Lain tulkinnasta. Toisaalta on hyvä muistaa, että teoreettisten mysteerien ratkaisu on käytännön kysymys. Klimanin nykykriisistä tekemät analyysit osoittavat, että vaikka Marxin teoria voi olla välittömän kokonaisuutensa ominaisuudessa täysi susi, sen sisältämien käsitteiden välityksellä voidaan tuottaa ilmaisuvoimaista reaalianalyysia. Tällöin tosin joudutaan pohtimaan myös sitä vaihtoehtoa, ettei Marxin teoria ehkä olekaan täysi susi.

Koska tämä artikkeli on luonteeltaan teoreettinen olematta suoranaisesti talousteoreettinen nostan esiin Klimanin Marxin lukemista koskevien oikaisujen ja Lain reaalianalyyttisen hyödyntämisen metodisia ulottuvuuksia.

Kliman esittää nykykriisiä koskevassa artikkelissaan⁴ joukon metodologisia teesejä liittyen voiton suhdeluvun laskutendenssin teorian käypyydestä reaalianalyysin välineenä. Ensinnäkään hän ei pyri konstruoimaan “marxilaista” kokonaisanalyysia, vaan hyödyntää ajattelussaan Marxin ajatusmuotoja. Yksi näistä on Lain ja sen heijastamien kapitalistisen yhteiskunnan pinnalla vaikuttavien ja pääoman voittoasteita muovaavien tendenssien suhde. Kliman myöntää Laille aktualiteetin statuksen ja hyödyntää sitä metodisena välineenä, joka ohjaa hänen talousteoreettisia päätelmiään.

Toisekseen, Klimanin mukaan Lain ilmaisemien tendessimäisten jatkuvuuksien kartoittamisen on “viime kädessä” oltava metodisella etusijalla satunnaisuuksiin tai murtumiin nähden kun tehdään reaalianalyysia kapitalismin taloudellisesta kehityksestä. Tällä ei tarkoiteta sitä, etteikö “kontingensseille” ja murtumille pitäisi olla avoin, mutta niiden etusijalle asettaminen on poliittisen analyysin alaa. Päinvastoin Kliman näyttäisi esittävän, että myös talousteorian ja historian yhteydessä jatkuvuudet ja murtumat on ymmärrettävä saman dialektisen jatkumon momentteina. On siis kysyttävä, miten kapitalismin tendenssimäiset jatkuvuudet saavat partikulaarisia empiirisiä ilmenemismuotoja, jotka välittömyytensä tasolla esittävät itsensä “kontingentteina” ilmiöinä, murtumina ja katkoksina. Historiallisen analyysin keinoin on kuitenkin mahdollista hahmotella kaikkien kapitalismin “valmiiden ilmiöiden” konstituutiota ja ymmärtää ne “eroina ykseydessä”, eli kokonaisyhteyden osina.

2.2. Klimanin havainnot

Talousteorian kontekstissa Kliman kritisoi monia kollegoitaan Marxin muotoileman voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain osoittamien jatkuvuuksien hämärtämisestä taloudellisen datan selektiivisen tarkastelun keinoin (33-39). Esimerkkinä tästä hän nostaa esiin pääomien voittoasteista esitettyjä näkemyksiä tarkasteltaessa niiden kehitystä 1970-luvulta tähän päivään. Periaatteessa tutkijoilla on käytössään liki samat aineistot ja matemaattiset välineet, mutta silti aihetta sivuavat marxilaiset analyysit saattavat tulostensa osalta heitellä huomattavasti suuntaan tai toiseen. Datan valikoiva lukeminen voi esimerkiksi tarjota perustelut väitteelle, jonka mukaisesti pääomien voittoasteet ovat palanneet 1960-luvun tasolle. Kliman kutsuu tätä jatkuvuuksien eli tendenssien hahmottamisesta pitäytyvää metodia cherry-pickingiksi. Hänen analyysinsa lukeminen tuottaa kiusauksen vihjata tendenssimäisestä (sic) yhteydestä cherry-pickingin ja voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain teoreettisen hylkäämisen välillä.

Kliman korostaa (33-39; 71; 100-102), että hänen analyysinsa talouskriisistä ja siihen johtaneesta historiallisesta dynamiikasta perustuu multikausaaliselle analyysille eli monien muuttujien yhteisvaikutuksien tarkastelulle. Kyse ei ole siitä, että hänen analyysinsa yksiselitteisesti ja lopullisesti todistaisivat Marxin pääoman voittojen suhdeluvun tendessimäisen laskun Laille perustuvat kriisianalyysit oikeiksi – eikä Kliman edes yritä tehdä tätä. Kyse on siitä, että Marxin teoria näyttää kuitenkin kykenevältä selittämään tiettyjä kapitalismissa vallitsevia reaalisia tendenssejä ja näin ollen tuottamaan vähintäänkin kapitalismin reaalianalyysia osaltaan ohjaavia hypoteeseja.

Multikausaalisuus tulee tässä ymmärtää esimerkiksi siten, että Kliman laajentaa edelleen Marxin analyyseja kohti empiriaa tarkastelemalla pääomien voittoasteen laskutendenssiä yhtenä pääoman kasautumiskriisin aiheuttajana. Edelleen Kliman tarkastelee Marxin teoriaa suhteessa valtavirran taloustieteessä hyödynnettyihin historiallisiin muuttujiin. Näitä ovat esimerkiksi voittoasteiden laskun analyysin hyödyntäminen tavalla, joka suhteuttaa Marxin teoriaa inflaatioon ja markkinavoittoihin (48-55), tulonjaon muotoihin ja palkkatasoihin (60-73) ja markkinavoittoihin tavoitteenaan vastata kysymykseen miksi voittoasteet ovat romahtaneet (73-87; 87-100). Tämän artikkelin esittämä Lain käsitteellisen rakenteen tarkastelu pyrkii oikeuttamaan teoreettisesti analyysitavan, joka käsittelee Lakia empiirisenä tendenssinä ja ikään kuin eräänä muuttujana yllä listattujen reaalitaloutta koskevien muuttujien joukossa.

Kliman käy läpi voittoasteiden määrittelyn erilaisia selitysmalleja, jotka eroavat toisistaan esimerkiksi sen suhteen, miten ne kykenevät tarkastelemaan kapitalismia historiallisesti. “Temporal Single System Interpretation” -nimisen Marx-tulkinnan peruslinjausten mukaisesti Kliman erottelee (39-55) toisistaan “nykyisten kustannusten” analyysin (current cost “rates of profit”) ja voittoasteen historiallisen eli välitetyn tai dynaamisen voittoasteen analyysin (historical-cost rates of profit). Historiallisesti välittämättömien kustannusanalyysien tuottamat tulokset pääomien voittoasteesta eivät Klimanin mukaan ole olleet aina johdonmukaisia: hän nostaa tutkimuksessaan esimerkin marxilaisista lähtökohdista tehdyistä analyyseista, jotka esittävät päinvastaiset näkemykset siitä, miten voittoasteet ovat kehittyneet Klimanin tarkastelemalla aikavälillä. Tämä vaikeuttaa kapitalismin historiallisten tendenssien tulkintaa. Lisäksi Kliman (44-48) esittää näkymyksensä siitä, miksi nykyisten kustannusten teoria on monin osin virheellinen. Kuitenkin hän hahmottelee analyysissaan ymmärrystä pääomien voittoasteiden dynamiikasta näiden eri tulkintamallien esittämien havaintojen suhteiden tarkastelun kautta.

Lyhyesti summaten Klimanin väitteet nykyisestä talouskriisistä ja pääoman voittoasteiden tendenssimäisestä laskusta sen syynä ovat seuraavat. Kliman tähdentää, että hänen analyysinsa perustuvat Yhdysvaltojen liikeyritysten (corporation) datan analyysille, mikä on hyvä pitää mielessä; hän siis sitoo analyysinsa Yhdysvaltoihin ja sulkeistaa pois ne taloudellisen toiminnan alat, jotka eivät lankea yritystoiminnan piirin. Alla sanottu perustuu Klimanin kriisistä tekemille johtopäätöksille (100-101). Hänen mukaansa ne osoittavat, että väite jonka mukaisesti talouskriisissä on kyse vain finanssijärjestelmän sisäisistä ongelmista (deregulaatio, ahneus ja vastuuttomuus, jotka tuottivat hintakuplia) on yksiselitteisesti huonosti perusteltu. Voittoasteiden analyysia ei voida erottaa finanssipääomien analyysista ja päinvastoin.

Ensinnäkin pääoman voittojen suhdeluvut alkoivat alentua noin kymmenen vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Eräs syy tälle on epäilemättä jälleenrakennusbuumin taittuminen. Toisena syynä voi nähdäkseni pitää 1950-1970-lukujen luokkataisteluiden syklin alkamista Yhdysvalloissa. Voittoasteen laskeva trendi on säilynyt tähän päivään asti. Klimanin mukaan on olemassa mittareita, joiden mukaan voittoasteen keskimääräinen lasku hidastui hieman 1980-luvun alun jälkeen ja että yksittäisillä aloilla voittoasteet jopa elpyivät ja kasvoivat hieman tarkastellulla aikavälillä. Muualla tendenssimäinen lasku jatkui, joten tämän yksittäisen elpymispiikin vaikutukset voittoasteiden historiallisen kehityksen kokonaisuuteen ovat vähäisiä.

Ainutkaan seikka ei Klimanin analyysin mukaan indikoi voittoasteiden kestävää elpymistä. Päinvastaiset analyysit perustuvat hänen mukaansa yhtäältä datan selektiiviselle tarkastelulle (cherry-picking) ja toisaalta nykyisten kustannusten teorian tendenssille epähistoriallistaa tarkastelua. Tällä Kliman viittaa yksinkertaisesti siihen, että nykyiset tuotantoprosessit eivät tietenkään vaikuta historiallisesti sijoitettujen pääomien arvoihin, vaan niiden aiheuttamien kulunkien kuolettaminen tai tuottava kuluttaminen on aina historiallinen prosessi ja sidoksissa niihin hintoihin, jotka pääomiin alun perin sijoitettiin. Ne toimivat arvonmuodostuksen alkeina, mutteivät varsinaisesti muuta arvoaan tuotantoprosessien välityksellä. Hänen mukaansa tämä seikka ei kuitenkaan ole itsestään selvä marxilaisen talousteorian sisällä (Kliman kutsuu päinvastaisia kantoja nimellä “simultaneous valuation”).

Edelleen Kliman esittää, ettei voittojen suhdeluvun laskun tendenssiä voida eliminoida yksinkertaisesti suhteuttamalla (adjust) voittosuhteita yleistä hintakehitystä tarkasteleviin inflaatiotasoihin (inflation in the general price level) tai yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa ja sen rahailmauksia koskeviin inflaatiotasoihin.

Koska pääomien voittoasteet eivät ole pompanneet ylös (rebounded), myöskään pääomien voittoasteiden ja pääoman kasautumisen asteen (rate of capital accumulation) välinen ero ei ole mainittavalla tavalla kasvanut. Kun muutoksia on tapahtunut, pääoman kasautumisen aste on seurannut voittoastetta melko uskollisesti – ja ensin mainittu on myös pudonnut tilanteissa, joissa jälkimmäinenkin putoaa.

Jakosuhteissa tapahtuneet muutokset eivät Klimanin mukaan vaikuta voittoasteessa tapahtuviin muutoksiin kovinkaan oleellisesti. Poikkeuksena tässä on 1960-luvulla tapahtunut notkahdus kapitalistien voittoina kotiutetuissa tuloissa. Kun tämä notkahdus sulkeistetaan, voidaan Klimanin mukaan nähdä, että voittojen suhdeluvun laskun tendenssi on perustunut pääomien arvokomposition kasvuun eikä niinkään lisäarvojen suhdeluvun (eli työn riistoasteen) laskuun.

Voittojen suhteellisen laskemisen kehityskulun pääasiallisena syynä on Klimanin mukaan tendenssi, jossa yleinen tai keskimääräinen voittojen suhdeluku alenee (incremental rate of profit). Tätä muuttujaa määrittää ensisijaisesti työllisyyden kasvun asteen ja saatujen voittojen uudelleeninvestoinnin suhteellisen osan välinen suhde. Muilla muuttujilla oli Klimanin mukaan vain vähän merkitystä.

Vuodesta 1982 lähtien tuotannosta uutetun lisäarvon suhteellinen määräosa investoituun pääomaan verrattuna näyttää laskeneen määrätyssä suhteessa Klimanin valtion talousdatan pohjalta hahmottelemaan voittoasteeseen. Tietoteknisellä vallankumouksella on tässä ollut ratkaiseva merkitys, koska se on aiheuttanut merkittävässä mielessä kiinteiden pääomien markkinahintojen alenemista (depreciation) ja painetta edelleen muokata tuotannosta pääomaintensiivisempää (sijoitukset uusiin tuotantoteknologioihin).

Klimanin analyysia ja hänen esittämiään johtopäätöksiä voi nähdäkseni pitää vähintäänkin oikeutuksena sille, että kapitalismin talouskehityksestä voidaan tehdä hypoteeseja ja analyyseja Marxin muotoileman pääoman voittojen suhdeluvun laskutendenssille perustuvan kriisiteorian pohjalta.

2.3. Ekonomiakritiikin funktio?

Koska Klimanin marxilaisen taloustieteen keskusteluyhteys ei ole Megafonissa kovinkaan tuttu, hänen esittämäänsä asetelmaa voidaan valaista tutummalla esimerkillä. Kapitalismin historian periodisointi fordismin ja postfordismin kaltaisiksi epookeiksi korostaa kapitalismin historian epäjatkuvuuksia. Kyse on eräänlaisesta cherry-pickingistä. Kapitalismin periodisoinnissa on kyllä usein kyse valaisevasta heuristiikasta. Periodisointi kuitenkin välttelee tietoisesti tai ei kysymystä siitä, mikä näissä epookeissa on samaa tai mikä niissä toistuu siitä huolimatta, että kapitalismin peruselementit saavat näissä eri historiallisissa konstellaatioissa erilaisia empiirisiä ilmenemismuotoja. Luonteva vastaus tähän on tietenkin palkkatyö/pääoma-suhteen ja luokkakomposition historiallisen kehittymisen totaliteetti. Ei ole tarpeen tai edes mielekästä yrittää vastata kritiikkiin, joka syyttää tätä metodia kapitalismin redusoinnista pelkkiin olemuskategorioihin. Klimanin metodi ei voi palauttaa kapitalismianalyysia pelkkiin olemuskategorioihin, koska juuri olemuskategoriat itse toteutuvat vain erilaisten luokkakomposition historiallisten muotojen välityksellä.⁵ Jatkuvuuksien tunnistaminen ja niiden teoreettinen artikulointi kohdeherkempien ja kontingentimpien empiiristen aikalaishuomioiden kanssa auttaa kuitenkin hahmottamaan kapitalismia historiallisesti – ei vain epäjatkuvuuksien jatkuvana sarjana, vaan jatkuvasti ristiriitaisena kehitysdynamiikkana.

Klimanin huomioiden pohjalta voidaan yrittää hahmotella Marxin ekonomiakritiikin teoreettista funktiota tänään. Tämä on paikallaan, koska ekonomiakritiikin peruskategorioiden välityksellä tehdään taas analyysia kapitalismista, niiden pohjalta pyritään muodostamaan uusia ongelmia ja myös antamaan vastauksia. Marxia luetaan ja Marxin kategorioita koetellaan myös teoreettisesti.

Voin puhua vain omasta puolestani, mutta nähdäkseni Marxin lukeminen tänään eroaa 1960-1980-lukujen länsieurooppalaisesta Marx-renessanssista yhdellä merkittävällä tavalla. Nyt ei pyritä vain ekonomiakritiikin kategorioiden teoreettiseen rekonstruointiin tai filosofiseen arviointiin, vaan pikemminkin niiden muuttamiseen. Tarkoituksena on artikuloida luokkataistelu Marxin ekonomiakritiikin kategorioihin sisältyväksi momentiksi – ja tehdä kytkös eksplisiittiseksi. Tälle on olemassa varsin hyvät edellytykset, vaikka koko ekonomiakritiikin päivittämisen asetelma sisältää tunnetusti ongelmia.⁶ Se, mitä pääomaloogikoilla ei ollut käsissään on yhtäältä italialaisen autonomimarxismin teoreettinen perintö ja toisaalta näppituntuma niihin luokkataisteluihin, joissa autonomit teoreettiset käsitteensä takoivat. Uusi Marx-rekonstruktio on lähtökohtaisesti sekä ekonomiakritiikin että autonomien luokkataistelumarxismin käsitteiden dekonstruktiota. Asetelma tähtää subjektiivisuuden epätyydyttävän tarkastelun kompastuskiven eliminointiin ekonomiakritiikistä ja ylikorostuneen subjektivismin eliminointiin autonomimarxismista, eli yhteinäisen ekonomiakriittisen luokkateorian hahmotteluun.⁷

Mikä siis on ekonomiakritiikin funktio? Paikantaa kapitalismin tendessimäisiä jatkuvuuksia ja muotoilla näitä tarkastelevia käsitteitä. Tällöin voidaan olla herkkiä rekisteröimään ja tiedostamaan muutoksia suhteessa jatkuvuuteen. Asetelma liittyy Marxin kysymykseen: miksi tämä sisältö (ihmisten väliset yhteiskunnalliset suhteet) omaksuu nämä muodot (pääoma ja sen historialliset muodot)? Ekonomiakritiikin tulee paikallistaa, tematisoida, käsitteellistää ja artikuloida keskenään kapitalismin perustavat tendenssit, jotka muodostavat jatkuvuuksia sen eri historiallisten vaiheiden välille. Edelleen on hahmotettava näitä yhteyksiä – eron ja toiston dialektiikkaa – vaikka itse tendenssit ilmenevät mitä erilaisimmissa empiirisissä muodoissa kapitalismin historiallisesti muuttuvien konstellaatioiden yhteydessä. Tässä jatkuvuudet viittaavat kapitalismin perustaviin ristiriitoihin, eli siihen yhteiskunnallisten suhteiden historiallisesti liikkeessä olevaan totaliteettiin, jonka “liikemuotona” empiirisesti analysoitavissa olevat kapitalismin kasautumisregiimit ja näiden yhteiskunnallisen regulaation muodot konstituoituvat. Yllä sanotun nojalla on selvää, että jatkuvuuksien ristiriitaisen kehitysmuodon paikantaminen on tehtävä samanaikaisesti luokkakomposition dynamiikkaa ja talouden kehitystendenssejä analysoimalla. Ja mitä useammin tullaan Marxin analyysien rajoille ja turvaudutaan muiden luomiin käsitteisiin ja menetelmiin, sitä todennäköisemmin lähestytään myös kapitalismin itsensä rajojen hahmottamista.

3. Huomiota ekonomiakritiikin metodista

Nyt kun teoriaan voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Laista on talouskriisin myötä taas alettu kiinnittää huomiota, on muutamien yleisten väärinkäsitysten välttämiseksi hyvä pohtia kyseisen tendenssimäisesti toteutuvan Lain käsitteellistä statusta. Pyrkimyksenäni on ensinnäkin hahmotella metodinen johtolanka lukea teoriaa voiton suhdeluvun laskutendenssistä ja Marxin Laista uusin silmin eli luokkakompositioteorian ja ekonomiakritiikin ristivalotuksessa. Lain käypä tulkinta edellyttää Marxin ja ekonomiakritiikin metodien tutkailua. Lisäksi haluan torjua jo ennalta kaksi yleistä virhetulkintaa metodihuomioiden avulla.

Kun tartutaan voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain mielivaltaisiin tulkintoihin, kyse ei ole vain teoreettisesta oikaisusta. Lain tulkinnoille on historiallisesti perustettu mitä milloinkin. Siitä käsin on johdettu muun muassa käsitykset, joiden mukaan kapitalismi tulee “objektiivisten sisäisten ristiriitaisuuksiensa takia” luhistumaan automaattisesti kunhan vain jaksamme odotella kyllin kauan. Vuonna 2009 on tuskin tarpeen ruokkia teoreettisen kirjoittelun kautta dogmeja kapitalismin välttämättömästä ja automaattisesta romahduksesta vailla poliittisen intervention tarvetta. Sen sijaan olisi tarpeellista tuottaa analyysia ja teoriaa, joka perustelee välttämättömyyden kumota ja romauttaa kapitalismi käytännöllisesti.

Tarvitsee tuskin huomauttaa, ettei kapitalismi ole tuhonnut itse itseään eikä tuhoa vastakaan. Kapitalismin kriisit ovat kapitalististen yhteiskuntasuhteiden kriisejä, vaikka ne aluksi “esittävät itsensä” taloudellisina kriiseinä.⁸ Kapitalismin kriisit ovat aina sisäisessä yhteydessä⁹. Marx ei myöskään vierastanut ristiriidan kategoriaa vaan oli päinvastoin pakotettu hahmottamaan kapitalismia sen ristiriitojen kautta siitä yksinkertaisesta syystä, että kapitalistinen yhteiskuntamuoto rakentuu luokkaristiriitojen ympärille. Kapitalismin olemuksellinen ydin on luokkaristiriita. Marx tähtäsi koko kapitalismianalyysissaan porvarillisen yhteiskuntamuodon ristiriitojen paljastamiseen ja näiden ristiriitojen historiallisten liikemuotojen teoreettiseen hahmottamiseen. On kuitnekin kyseenalaista, kiinnittikö hän esityksessään riittävällä tavalla huomioita näiden muotojen konkreettisista suhteista kapitalismissa vaikuttaviin palkkatyö/pääoma-suhteen pohjalta artikuloituviin subjektiivisiin tendensseihin eli luokkataisteluihin.

“Sisäiset ristiriidat” kajahtavat sekä Toiselta internationaalilta että eri “dekadenssiteoreetikoilta” ¹⁰ kuin pistoolin laukaus, mutta hakuammunta ei osu maaliinsa. Kyseisten ajattelijoiden tapa selittää kapitalismin kriisejä satunnaisten pistoolinlaukausten keinoin aina silloin kun todellisuus “näyttää vastaavan” heidän teoriaansa kohtaa samat pulmat kuin Gunnin¹¹ parjaama tietoteoreetikko-golfari, joka yrittää paitsi lyödä hole-in-onen myös selittää jälkeenpäin miksi juuri tämä lyönti meni välttämättä reikään.

En varsinaisesti yksilöi niitä problemaattisia tulkintoja, joita yritän tässä välttää. Virhetulkinnoista ensimmäinen vastaa jotakuinkin Toisen internationaalin kapitalismin romahtamista povaavia teorioita tietoisesti tai tiedostamatta ohjaavaa käsitystapaa. Kyseinen tulkinta jättää spesifioimatta Lain konstituution suhteen kapitalistisen yhteiskuntamuodon perustoihin – pääomien ja luokkien kompositioon, kasautumisregiimiin ja regulaatiomuotoihin – ja asettaa Lain ikään kuin kapitalismin todellisten dynamiikkojen tuolla puolen eksistoivana “oliona sinänsä”. Vain näin mahdollistuu johdonmukaisesti “fetisistinen” eli kahdentunut ontologia “kapitalismin liikelakien” ja “luokkataistelun” välillä – käsitys jonka ituja elää sitkeästi liki kaikissa marxismeissa. Tärkeintä on rekisteröidä se, että ekonomiakritiikillä voi olla mitään virkaa vain jos se kykenee ylittämään tämän fetisistisen kahden ontologian mallin. Ylittämisen ei toki tarvitse tapahtua kerralla, samassa paikassa ja samassa tilassa. Ekonomiakritiikki, kuten kaikki ajattelu, joutuu välttämättä tekemään hypostatisointeja kohteestaan yksilöimällä instansseja ja näkökulmia “joksikin aikaa”. Kertaluontoista metodista elettä tärkeämpää on siis jatkuva “ylittämisen liike” eli jatkuva kohteellisten/konkreettisten analyysien yhteydessä tapahtuva oman diskurssin teoreettisten rajojen hakeminen.

Lain tulkintaa, joka ei täsmennä sen konstitutiivista yhteyttä koko pääoman uusintamisprosessiin, voitaisiin sanoa leikillisesti “kantilaiseksi”. Kantilainen tulkinta ei välttämättä jaa Toisen internationaalin kapitalismin luhistumista koskevia johtopäätöksiä, mutta hegeliläiselle ja marxilaiselle itse ajatusprosessin muoto on ratkaiseva tekijä minkä tahansa käsitteellisen ilmiön analyysissa ja etenkin historiallis-yhteiskunnallisten kehityskulkujen tarkasteluun tähtäävien käsitteiden analyyseissa. Tässä tekstissä keskitytään Marxin omaan ajatteluprosessiin.

Kantilaisen tulkinnan leikillisyys on vain puolittaista. Monet ensimmäisen aallon pääomaloogikot tulkitsivat Marxin tavara-arvo-rahateoria käsitteellistä rakennetta Kant-kritiikin valossa. Marx ei ole kantilainen. Ekonomiakritiikki ei ole teoriaa olioista sinänsä. Päinvastoin se esittää kysymyksen “olio sinänsä” -rakenteisen objektiivisen ajatusmuodon materiaalisesta konstituutiosta, jonka kapitalistinen yhteiskuntamuoto tuottaa.¹² Hans-Georg Backhaus jäsentelee tätä vanhaa pääomaloogista oivallusta järkälemäisessä Die Dialektik der Wertform -teoksessaan.¹³ Ekonomiakritiikin intentiona ei ole postuloida pääomaa yhteiskunnan “transsendentaalisena subjektina” eikä arvoa fenomenaalisen maailman tuolla puolella eksistoivana “oliona sinänsä”. Ekonomiakritiikin klassinen metodinen johtolanka oli tarkastella “hegeliläisittäin” kapitalistisen yhteiskuntamuodon aktuaalista metafysiikkaa (Krahl) eli sitä, miten kapitalismin aistimellisesti tavoittamaton ja ei-välittömästi-materiaalinen yhteiskunnallisuuden muoto, tuttavallisemmin arvo, esittää itsensä tavarassa, rahassa, pääomassa ja viimein kapitalismin akkumulaatiolaeissa. Ekonomiakritiikki olisi näin ollen esitys “Pääoman fenomenologiasta” eli pääomasubjektin yhteiskunnallisesta olemisesta. Marx itse olisi tuskin hyväksynyt asetelmaa.

“Systemaattista dialektiikkaa” on kehitelty viime aikoina varsin paljon Historical Materialism -lehdessä ja sen ympärillä. Pisimmälle systemaattisen dialektiikan johtolankaa on seurannut Christopher J. Arthur. Arthur kehittelee kirjoituksissaan väitettä, että ekonomiakritiikin esittämä kapitalismin “reaalinen metafysiikka” on viime kädessä Hegelin Logiikan tiede materialisoituneena. ¹⁴ Arthurille ekonomiakritiikin kategoriat vastaavat 1:1 Hegelin “objektiivisen logiikan” ajatusmuotoja. Niinpä Hegelin “objektiivinen idealismi” ei ole hänen heikkoutensa vaan pikemminkin eräänlaista järjen viekkautta. Arthurin mukaan jo Hegel esitti totuuden kapitalismin “olemuksellisesta ristiriidasta” ja sen liikunnasta, mutta jäi fetisismin uhriksi luullessaan havaintojaan ajattelevan pään järkeilyiksi kapitalismin reaalisen metafysiikan ja objektiivisten ajatusmuotojen sijaan.

Puolivitsaillen: Arthurin olisi kannattanut lukea Sakari Hännisen väitöskirja Aika, paikka, politiikka¹⁵, jossa Marxin Hegel- ja Kant-suhteita tarkastellaan hänen omaa tapaansa täsmällisemmin ja erottelevammin. Ainakin Logiikan tieteen ja Pääoman suhdetta problematisoidaan enemmän kuin monissa systemaattisen dialektiikan esityksissä, joissa ollaan täysin lumoutuneita käsitteen/pääoman marssista eteenpäin. Jopa siinä määrin, että Marxin tutkimustapa ja siihen liittyvä käsitteellistämisen työ unohdetaan, ja nähdään vain käsitteen itseliikunnan valmis ilmiö.

Hännisen päätelmien valossa Arthur päätyy sulkemaan ekonomiakritiikin Hegelin sisään. Luokkataisteluyhteys katkeaa ja Arthur tutkailee lopulta vain Pääoman fenomenologiaa. Hän käytännössä tekee tyhjäksi ekonomiakritiikin ja poliittisen analyysin suhteen – siirto, josta kaiketi 1980-luvulla vitsailtiin sanomalla, että ei ole kuviteltavissa pääomaloogista politiikkaa. Hänninen tunnistaa tämän tendenssin ongelmat, joita hän kutsuu ideamystiikaksi ja ylihegelisöinniksi.¹⁶ Teoreettisesti hän kieltää pelkkiin Hegelin objektiivisen logiikan ajatusmuotoihin perustuvien Marxin käsitteisiin tukeutumisen kapitalismianalyysin teoreettisina malleina ja epäilee Marxin tapaa huomioida luokkien subjektiivisuus sisäisessä yhteydessä ekonomiakritiikin kategorioihin.¹⁷ Hänniselle luokkien, ryhmien ja yksilöiden subjektiivisuudella “korjatut” ja kapitalismin tendenssejä kuvastavat ekonomiakritiikin kategoriat eivät mahdu sen enempää Hegelin kuin Marxinkaan “systeemiin”, vaan osoittavat niiden rajoille.¹⁸ Kapitalismin “olemisen logiikkaa” – sosiologiset analyysit kapitalismin “vieraantuneesta” yhteiskunnallisuudesta – voidaan juuri ja juuri tarkastella arvomuodon objektiivisen logiikan tarjoaman käsitteistön avulla. Kovin tarkkapiirtoista tai oivaltavaa tällainen analyysi ei ole. Tavaraesteettinen kulttuuriteoria ei suo kohteelleen paljoakaan enempää mahdollisuuksia ja/tai subjektiivisuutta kuin ekonomistinen luokkasosiologia suo omalleen. Kun pitäisi tarkastella kapitalismin “tulemisen logiikkaa” eli kapitalismin uusintamista ja sen uusintamisprosessien logiikkaa, tarvitaan sekä Hännisen että Negrin mukaan paitsi subjektiivisuutta välittömämmin tarkastelevia kategorioita eli myös Marxin teorian päivittämistä. Kapitalismin tulemisen ontologia ja kapitalismin uusintamisen logiikka on Hännistä ja Negriä seuraten se ekonomiakritiikin ala, joka tematisoi kapitalismin kehitystendenssejä ja sen kumoamisen mahdollisuuksia – siis luokkapolitiikan ohessa.¹⁹ Kapitalismin uusintamisen ristiriitaisuuksien analyysi ja tämän analyysin suhteuttaminen luokka-analyysiin on siten eropiste kapitalismin kumouksellisen analyysin ja Marxiin tukeutuvan kulttuurikritiikin välillä.²⁰ Tämän rajapinnan hahmottelun luulisi kiinnostavan uuden Marx-luennan kanssa puurtavia tovereita – se kiinnosti Krahlia ja Negriä 1960-luvulla sekä Tiede & Edistys-lehden ympärillä kirjoittaneita tahoja 1980-luvulla.

Hännistä seuraten on mahdollista jatkaa systemaattisen dialektiikan projektia materialistisesti eikä sulkea sitä Arthurin tavoin “ideamystiikan solmuun”, eli Hegelin tai Marxin käsitejärjestelmien sisään. Täsmällisessä käsiteanalyysissa ei ole mitään vikaa, mutta se voi johtaa harhaan kuuluisasta isosta kuvasta. Kapitalismissa ei toimita ja ajatella käsitteiden vaan yhteiskuntamuotojen ja näitä personifioivien luokkien ja edelleen yksilöiden sortamina, vaikka osa kapitalismin objektiivisista yhteiskuntamudoista ilmenee käsitteellisesti. Edelleen Hännisen, Gunnin ja Negrin tarjoamien aineksien pohjalta käy selväksi, että myös kapitalismin reaalimetafysiikan teoreettista purkamista voidaan laventaa vain ottamalla huomioon ekonomiakritiikin klassinen kompastuskivi: luokat ja subjektiivisuus.²¹ On tuskin yllättävää, että juuri luokkataistelua korostavat marxilaiset ovat hahmotelleet töissään tätä ekonomiakritiikin “kapitalismin reaalimetafysiikan” ja sen konstituutiota subjektiivisuuden nurinkääntymisen välityksellä kaikkein pisimmälle.²² Heidän kehittelynsä eroavat Hännisen metodipohdinnoista, sanastosta ja tulokulmista, mutta päätelmät ovat yhteneväisiä. Jos halutaan välttää Arthurin “ideamystiikka”, käy selväksi että kapitalismin reaalimetafysiikan esitys systemaattisen dialektiikan keinoin ei riitä. On tarkasteltava sitä, miten kapitalismin pinnan ilmiöt – luokkakomposition muutokset ja kasautumisregiimin tendenssit, eli subjektiivisuus – muovaavat kapitalismin ontologista syvärakennetta. Ja päinvastoin, hahmottaa sitä miten kapitalismin “objektiiviset” tendenssit asettavat luokkataistelulle rajoja. Tällöin on huomioitava myös muita subjektiivisuuksia kuin pääoma; ja hahmotettava näiden kahden subjektiivisuuden rakenteellisen muodon suhde.²³

Kapitalismin reaalisen metafysiikan tutkimus on hyvä metodinen johtonuora myös kapitalismin reaalianalyysille, mutta klassinen ekonomiakritiikki lankesi reaalimetafyysiikan kritiikissä hyödynnettyjen ajatusmuotojen ja metodin kehittelyn suhteen jossain määrin samaan sulkeumaan kuin Arthur. Ekonomiakritiikki eristettiin liiaksi historiasta eli luokkataisteluista eli luokkien ja siis ihmisten toiminnasta. Nyt tämän teoreettisen solmun avaamiselle on ehkä luotavissa välineitä. Kapitalismin reaalimetafysiikka ja luokkakomposition kehitys on nähtävä sisäisessä suhteessa toisiinsa. Luokkataistelu konstituoi kapitalismin reaalimetafysiikan ja tämän historialliset ilmenemismuodot. Kapitalismin reaalisen metafysiikan ja tämän asettamien mykkien taloudellisten pakkojen suhde luokka/yksilötasoiseen subjektiivisuuteen on vain toinen nimi Brumairekuun 18. -teoksen alussa esitetylle ajatukselle, jonka mukaisesti ihmiset tekevät itse historiansa, mutteivät valitsemistaan olosuhteista käsin. Tämä ristiriitainen suhde on ekonomiakritiikin analysoima kohde, ja tästä ristiriidasta kohdeherkkien ja monimutkaistenkin ekonomiakriittisten analyysien olisi kyettävä pitämään kiinni. Ja jos klassinen ekonomiakritiikki oli filosofiselta muodoltaan Hegelin Kant-kritiikin heijastusta, autonomimarxismilla “ympätty” ekonomiakritiikki kääntää Hegelin jaloilleen Grundrissen johdannossa esitetyn metaforan mukaisesti.

Toinen virhetulkinta on kantilaisen tulkinnan vaistomainen “postmoderni” refleksi. Se syyttää Marxin teoriaa Laista “kantilaisuudesta” ja metafyysisten postulaattien asettamisesta. Tämä kritiikki on yksipuolista. Se ei tarkastele Lain konstituutiota, eli sitä yhteiskunnallisten suhteiden ja subjektiivisten tendenssien totaliteettia, jota voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Laki ilmaisee. Tämän kritiikin hyväksyvät marxismit ja sosiologiset kapitalismianalyysit päätyvät kieltämään Lain kaiken aktuaalisuuden ja käsittelemään sitä pelkkänä dialektisena kuriositeettina, antikvaarisena hegelismin jäänteenä Marxin ajattelussa. On tuskin yllättävää, että työn kaksinaisluonteeseen ja arvomuotoon suhtaudutaan usein täysin samalla tavalla.²⁴

Ekonomiakritiikin esitys kapitalismin ristiriitaisesta totaliteetista avataan arvon reaaliabstraktion analyysilla. Koko Pääoma on kapitalismille ominaisen yhteiskunnallisuuden muodon sisältämien ristiriitojen liikemuotojen ja niiden tendenssien hahmottelua ja kehittelyä (Entwicklung). Tämä kehittely on muodoltaan ekspansiivista, eli Marxin esitys laajenee kohti kapitalistisen yhteiskunnan eri kohdealoja, eri konteksteja ja eri ilmiöitä. Marx kuitenkin rakentaa esityksensä siten, että totaliteetin jokaisen momentin sisäinen konstituutioyhteys työn kaksinaisluonteeseen sisältyvään kapitalistisen yhteiskuntamuodon yksinkertaisimpaan olemukselliseen ristiriitaan säilyy koko matkan pääoman teoreettisen esityksen abstraktista alkusolusta kapitalistisen yhteiskunnan konkreettiselle ilmiöpinnalle. Marx puhuu pääomateoriansa rakenteesta spiraalin ja kehäprosessin spatiaalisten metaforien avulla. Pääoman ensimmäinen ja toinen kirja avaavat ekonomiakritiikissä esitettyjen kategorioiden kehittelyn spiraalit laventuvaksi “suppiloksi”. Ekonomiakritiikin esityksen suppilo aukenee “abstraktista konkreettiseen”, “yleisestä erityiseen”. Aistimellisesta tutkimustavasta käsitteelliseen Darstellungiin, eli havaintojen käsitteellistämisen (Begreifen) prosessiin ja käsitteellistetyn kohteen sisäistä “logiikkaa” jäsentävään esitystapaan.²⁵ Ekonomiakritiikki liikkuu “tunnetusta” ja “historiallisesti valmiista ilmiöstä” eli kapitalistisen yhteiskunnan pinnasta (arkielämä, markkinat, instituutiot, voitot) kapitalistisen yhteiskuntamuodon “ontologisen syvärakenteen” hahmotteluun ja sen osien analyyttiseen erittelyyn (tuotanto, jako, markkinat, kulutus, kokonaisuus). Näiden väliaikaisten tuloksien pohjalta Marx voi aloittaa metodinsa toisen vaiheen, eli analyyttisesti osiinsa hajotetun kohteen kokonaisyhteyden eli konkretian rekonstruktion. Koko roskan tavoitteena on “tunnetun tiedostaminen”, eli kapitalistisen yhteiskunnan pintaa koskevien vaistomaisten ja välittömien vaikutelmien ottaminen todesta, niiden analyyttinen murtaminen ja niiden muuttaminen teoreettisen Darstellungin välityksellä. Tiedostamisen prosessin lopputuloksena on kohteen konkretian eli kapitalistisen yhteiskuntamuodon “monien suhteiden ja määritysten” kokonaisyhteyden hahmottaminen. Tämä vaati Marxilta noin 35 vuotta tutkimustyötä ja Pääoma jäi silti pahasti kesken. Pääoman ensimmäisen kirjan toisen painoksen jälkisanojen lohkaisu ekonomiakritiikistä “apriorisena” ajatusrakennelmana, joka heijastaa “materian liikkeitä” olisi hyvä ymmärtää “tunnetun tiedostamisen” kehäliikkeiden valossa. Jos herja otetaan kirjaimellisesti, ja sen konteksti tunnettuna muttei tiedostettuna, Marx astuisi itse virittämäänsä apriorismin kritiikin ansaan.

Lopuksi vielä selventävä huomautus “dialektiikasta”. Se ei viime aikoina ole ollut suuressa huudossa, vaan pikemminkin tutulla paikallaan koiranraadon asemassa.²⁶ Silti yllä sanotussa tukeuduttiin monesti dialektisiin ajatusmuotoihin ja korostettiin niiden osuvuutta yleisemminkin Marxin kapitalismiteorian “moottorina”. Dialektiikka tarkoittaa vain ristiriitojen kautta ajattelua, mikä on nähdäkseni välttämätöntä kapitalismia analysoitaessa. Näin on siitä yksinkertaisesta syystä, että ajattelun kohdekin koostuu kapitalismianalyysin yhteydessä aktuaalisesti olemassa olevista ristiriidoista – yhteiskuntasuhteiden totaliteetista, jonka perustana ovat palkkatyön ja pääoman vastakkainasettelut. Dialektiikan ei kuitenkaan ole tarkoitus “kuvata” kapitalismin ristiriitoja, vaan kyetä yhtäältä ajattelemaan niiden yhteiskunnallista eli käytännöllistä konstituutiota ja toisaalta kyetä vetämään teoreettisista analyyseista käytännöllisiä johtopäätöksiä. Adornon²⁷ sanoin dialektiikka on vain toinen nimi ilmiölle, etteivät käsitteet kykene koskaan täysin subsumoimaan koko hahmottamansa ilmiön konkreettista totaliteettia ajatuksellisen muotonsa alle.

Dialektisen ajattelun haaste ei ole vain yhteiskunnallisten ilmiöiden prosessuaalisen luonteen käsittäminen; jos pysähdyttäisiin tähän, yllettäisiin vain vulgaarimarxilaisen “heijastusteorian” tasolle. Ajattelu tyytyisi vain kääntämään yhteiskunnallisten ilmiöiden “todelliset” historiallisen kehkeytymisen prosessit ajatusmuodoiksi, jotka vain kuvaavat tai referoivat ilmiöiden prosessia. Tällöin ajattelu voisi olla ainakin periaatteessa subjektitonta (teoreettinen antihumanismi!) ja se voitaisiin redusoida 1:1 olosuhteisiinsa.

Adorno myöntää, että vaikka heijastusteorian ongelmat voidaan paikantaa teoreettisesti, etenkään yhteiskunnallisten ilmiöiden prosessiluonteen heijastusteoreettista ajattelua ei käytännössä voida noin vain välttää.²⁸ Itse asiassa se on kaiken historiallisen ajattelun välttämätön komponentti; kohteensa kannalta adekvaatiksi ajattelu tulee kuitenkin vasta sitten, kun se kykenee murtautumaan siitä ulos. Spinoza ja Hegel ymmärsivät, että jonkin kohteen totaliteetin ymmärtäminen sisältää välttämättä ymmärryksen niistä tavoista, joilla se voi tuhoutua; Marx teki tästä ajatuksesta koko kapitalismiteoriaansa määrittävän epistemologisen prinsiipin. Jos heijastusteorialla ymmärretään yksinkertaisesti historiallisten prosessien hahmottamista, kyseinen ajattelumuoto sisältää tendenssin välttää välittömästä kohteestaan ulos murtautumisen kannalta oleelliset kysymykset. Yhtäältä sen, miksi yhteiskunnallisten ilmiöiden historiallisen kehkeytymisen prosessi ilmenee juuri siinä muodossa kuin se ilmenee; ja toisaalta sen, miksi ilmiöiden jäsentämisen ajatukselliset välineet omaksuvat tiettyinä aikakausina juuri ne muodot kuin ne omaksuvat; yhdessä sen, miksi “niin on jos siltä näyttää” on vain puolitotuus.

Heijastusteoreettinen asetelma on ongelmallinen tilanteessa, jossa “totuus voi olla vain valheen momentti” (Debord) tai jossa on mahdollista “olla oikeassa mutta vääristä syistä” (Zizek), eli analysoitaessa kapitalismia. Heijastusteorian autismin ongelmille herkkä Adorno määrittää Marxiin tukeutuen porvarillisen terveen järjen kritiikin ajatusmuodot ajatteluksi, joka ajattelee myös itseään vastaan. Kriittisen ajattelun on voitava kyseenalaistaa jonkin reaalisen kohteen analyysin ohessa myös tämän ajattelun itsensä prosessi; käytännöllisesti kriittinen ajattelu hahmottaa itsensä osana kohdetta.²⁹

Kun käytän eri yhteyksissä juuresta “kehitys” johdettuja sanoja, en halua postuloida historianfilosofista skeemaa. Dialektiikka ei välttämättä sisällä teleologista kehitysautomatiikkaa. Ainakin olen yrittänyt välttää kyseiseen illuusioon tukeutumista. Tämän pitäisi olla selvää jo siksi, että korostan luokkien subjektiivisuuden merkitystä historian tekemisessä juuri siksi, että historian luominen ei tapahdu valitsemistamme historiallisista lähtökohdista käsin. Ehkä subjektiivisen intervention aiheuttama nurinkäännös annetuissa olosuhteissa luonnehtii myös dialektiikkaa. Dialektinen ajattelu ei ole kaavamaista, eikä se sisällä teleologista tendenssiä edistyä; dialektiikka ei ole ajatusprosessi, joka “kirkastaa” tai “kohottaa” kohteensa sen ajatuksellisen täydellistymisen polulla. Jos dialektiikka sisältää ajattelun metodina tendenssin, se on edistyksen negaatio. Ajattelu on laiskaa ja pyrkii jatkuvasti pysähtymään saavuttamiensa käsitysten itsetyytyväiseen tutkailuun tai näiden heittämiseen reaalisten kohteiden päälle. Dialektiikka on vain toinen nimi sille, että vaikka kaikki ajattelu sisältääkin taipumuksen fetisoida kohteensa, kohteiden ajatuksellisen fetisoinnin taipumus on negaation raskaan työn asettaman paineen takia tuomittu epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen. Yleensä todellisuus itse pakottaa ajattelun taas liikkeeseen – siis likaamaan metodejaan ja käsitteitään tavoilla ja ilmiöillä, jotka eivät niihin muka vielä kuulu. Dialektiikka on ajatusten kehittelyä eikä niiden määrittelyä. Siten se on etenkin kapitalismin analyysin suhteen aina toistaiseksi epäkäypää ja kohteensa kokonaisuuden esittämisen suhteen keskeneräistä ajattelua.

4. Mitä Laki ilmaisee?

Näiden metodisten eväiden myötä voidaan siirtyä Lain itsensä tarkasteluun. Saksankielisessä alkuteoksessa Pääoman kolmannen kirjan kolmas osasto on otsikoitu Gesetz des tendenziellen Falls der Profitrate, vapaasti kääntäen “Laki voiton suhdeluvun tendenssimäisestä laskusta”.³⁰ Se on suomennoksen “voiton suhdeluvun laskutendenssin Laki” -käännöstä parempi sanallinen ilmaus sille käsitteelliselle sisällölle, mitä Marx kehittelee.

Ensin olisi hahmotettava sitä ekonomiakritiikin erillisten analyysien kokonaisuutta, joka Laissa tiivistyy.

Pääoman ensimmäinen kirja tarkastelee otsikkonsa mukaisesti pääoman tuotantoprosessia.³¹ Sen varsinaisena tavoitteena on luoda teoreettinen optiikka analyysille lisäarvon tuottamisen menetelmistä ja artikuloida lisäarvon tuottamisen menetelmien analyysi suhteessa Marxin teoriaan rahasta ja pääomasta yhteiskunnallisten suhteiden välitysmuotoina (kapitalismin reaalimetafysiikka). Voiton suhdeluvun laskutendenssin teorian valossa Pääoman ensimmäisen kirjan merkittävin teoreettinen avaus on teoria suhteellisesta lisäarvosta ja pääoman orgaanisen komposition tendenssimäisestä kasvusta seurauksena suhteellisen lisäarvon tuotannosta. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että kapitalismin kehitys – yksityispääomien kilpailun välityksellä tapahtuva yhteiskunnallisen kokonaispääoman kehitys – syrjäyttää tendenssimäisesti tuotannossa elävää työtä ja korvaa tätä “pysyvällä pääomalla”. Tuotannon koneistaminen, tieteellistäminen, suunnitelmallisuus ja sen organisaatiomuotojen kehittäminen kasvattavat yhteiskunnallisten tuotantovoimien suuruutta, tehoa ja laajuutta eli kykyä tuottaa erilaisia käyttöarvoja – ja yhteiskunnallisia tarpeita. Marxin lisäarvoteorian kannalta tähän tendenssiin sisältyy kuitenkin myös ristiriita: pääoman orgaanisen komposition tendenssimäinen kasvu tarkoittaa tuotannossa käytetyn pysyvän pääoman komponentin suhteellista moninkertaistumista vaihtelevaan pääomaan eli työvoimaan nähden. Hieman oikoen voidaan esittää, että tämä tendenssi merkitsee yhteiskunnallisen kokonaispääoman tuottaman lisäarvon absoluuttisen massan tai määrän kasvamista. Lisäarvoteorian ytimenä on kuitenkin se, että lisäarvoa tuottavat vain pääoman vaihtelevaan osaan – työvoimaan – tehdyt investoinnit. Ja nekin vain sikäli kuin pääoma yhteiskunnan ylitsekäyvänä subjektina onnistuu subsumoimaan hankkimansa työvoiman tuotantoprosessissa eli todella laittamaan palkkaamansa työläiset toimimaan vaihtelevana pääomana. Työvoima tuottaa arvoa, kun se toimii pääoman arvon itselisäyksen substanssina.

Pääoman toinen kirja tarkastelee pääoman kiertoprosessia.³² Se tarkastelee paitsi pääomien välitöntä kiertoa myös kapitalistien yhteiskuntamuodon uusintamisen kaksinaisprosessia: Marx koettaa eritellä kasautumisen välityksellä tapahtuvasta uusintamisesta koituvia taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia. Pääomien kasautuminen voi tapahtua vain markkinoilla tapahtuvan kierron, siis yksityiskulutuksen, investointien ja kaupankäynnin välityksellä. Tuotannossa luodut arvot ja lisäarvo realisoidaan tai ne jäävät realisoitumatta pääomien kierron välityksellä. Kapitalistit tuottavat tavaroita voittojen takia. Yhteiskunnalliset tarpeet ja niiden tyydyttäminen ovat vain se aines, arvomuodon näkökulmasta katsoen vain se vieras substanssi, jossa pääomasubjektin arvonlisäysimperatiivi pyrkii toteuttamaan itseään – olosuhteissa, joita se ei kykene itse valitsemaan. Tavara-raha -suhteeseen ei sisälly varmuutta siitä, että myytäväksi tuotettu tavara löytää ostajan. Ongelmaa kärjistää tietenkin se, että kapitalistisen tuotantotavan on myös tyydytettävä materiaalisen uusintamisen tarpeensa markkinavälitteisesti; erilaiset valtiointerventiot, tulonsiirrot ja subventoinnit ovat vain markkinavälitteisyyden yhteiskunnalle asettamia ehtoja eli pääoman uusintamisen yhteiskunnallisen kokonaisprosessin eri historiallisten vaiheiden edellyttämiä järjestelyjä.

Kuten yllä vihjattiin, teoria voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Laista toimii Marxin koko ekonomiakritiikin kiteyttävänä metodisena prismana. Laki tuo yhteen ja välittää keskenään ekonomiakritiikissä kapitalismin ontologisen syvärakenteen analyysin kautta liikkeelle pannut ristiriitaisuudet “abstraktista konkreettiseen” kohoavan metodin eräänä kulminaatiopisteenä. Lain abstraktiotaso ei ole kapitalismin ontologisen syvärakenteen tasolla, vaan se ilmaisee kapitalismin syvärakenteen tendenssejä “empiirisesti” kapitalistisen yhteiskuntamuodon “pinnan” eli sen totaliteetin tasolla. Laki ja sen ilmaisemat ristiriidat on luettava työn kaksinaisluonteen ristiriidan ja kaikkien tästä itumuodosta välityksellisesti johtuvien kapitalistista tuotantoa jäsentävien ristiriitojen kehittyneempänä eli konkretisoituneena ilmauksena. Marx-hermeneutikot voivat kiistellä rauhassa siitä, onko työn kaksinaisluonne vai voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Laki “viime kädessä” se seikka jonka käsittämisestä riippuu kaikkien ekonomiakritiikin ajatusmuotojen käsittäminen; oleellista on ymmärtää nämä kategoriat saman dialektisen jatkumon momentteina, mutta eri abstraktiotason käsitteinä.

Voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Laki siis ilmaisee kapitalismin perusristiriitoja. Pääoman kolmannen kirjan kolmastoista luku “Laki sellaisenaan”³³ kokoaa enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti sanallistetussa muodossa yhteen ainakin seuraavat ekonomiakritiikin käsittelemät kapitalismin perustavat ristiriidat. Sitaattikavalkadin sijaan voidaan tehdä seuraava muistilista:

1) materiaalinen yhteiskunnallinen rikkaus arvo rikkauden yhteiskunnallisena muotona kapitalismissa;

2) arvo lisäarvo;

3) elävän työn panos arvonmuodostuksessa esineellistyneen työn panos arvonmuodostuksessa;

4) yhteiskunnallisten tuotantovoimien kehitys pääoman arvonlisäys ja voittojen tuottaminen;

5) yhteiskunnallisten uusintamistarpeiden tyydyttämisen pakko kapitalismin mykkä pakko pääoman voittojen tuottoon ja kasautumiseen;

6) välittömät arvon ja lisäarvon tuotantoprosessit pääoman kokonaiskiertokulku sekä arvon ja lisäarvon realisointi markkinoilla;

7) vaihtelevan pääoman status lisäarvon riiston perustana elävää työtä syrjäyttävän pääoman “orgaanisen komposition” kasvutendenssi yksityispääomien välttämättömänä kilpailutekijänä;

tuotantopääoma ja luotu (lisä)arvo ainoana kestävänä pitkän aikavälin perustana kapitalismin edellyttämälle pääomien kasautumiselle eli talouskasvulle lisäarvon riiston perustojen ja mahdollisuusehtojen (elävä työ) suhteellinen rapauttaminen kun työtä korvataan pysyvällä pääomalla;

9) tuotantopääomat ja voittojen tekeminen lisäarvon riiston välityksellä kapitalismin perustana luokkakomposition ja tuotantovoimien pitkän aikavälin kehityslinjoista johtuva yksityisten pääomien tendenssi paeta tuotannon riskejä finanssisfääriin ja täten spekuloida jopa omia tuotannon tasolla mahdollisia tappioitaan vastaan.

Laki sellaisenaan, tai “sinänsä”, heijastaa toisiaan vasten yllä listatun kaltaiset kapitalismin ristiriitaiset tendenssit. Se jäljittää näiden ristiriitojen kokonaisyhteyttä antaen niille hahmotettavissa olevan liikemuodon, joka ilmaisee listatut ristiriidat kiteytetyssä muodossa.

5. Lain ja tendenssin dialektiset kategoriat

Kun on tiedostettu se, että Laki sinänsä kokoaa yhteen ja ilmaisee kapitalismin ristiriitaisia tendenssejä voidaan siirtyä eteenpäin. Ensimmäinen huomioni koskee Marxin tapaa esittää Laki tendenssin ja vastatendenssien ykseytenä.³⁴

Ei riitä, että Lakia sinänsä käsittelevä jakso luetaan sana sanalta. Jo tällöin Marxin sanavalinnoista käy ilmi, että jaksossa vedetään yhteen ekonomiakritiikin kaikki suuret linjat eli kapitalismin perustavat ristiriitaiset tendenssit. Ei riitä, että Lain sanotaan konstituoituvan näiden tendenssien keskinäisten suhteiden ilmauksena. Tällöin oltaisiin edelleen “elämän teoriassa” tasolla, eikä olisi välttämätöntä esittää kysymystä Lain empiirisestä statuksesta kapitalistisen yhteiskunnan pinnan aktuaalisena ilmiönä. Tällöin liikuttaisiin vielä Lain kantilaisen muotoilun abstraktin negaation määrittämällä kentällä, eikä kyseinen tendenssilaki olisi vielä kaksisuuntainen kategoria. Esitän, että yhtäältä Laki ilmaisee, välittää ja kiteyttää yhteen kapitalismin ristiriitoja. Toisaalta Laki ei vain ilmaise näitä ristiriitoja, vaan “kääntää nurin” konstituutionsa ja heijastaa kiteytetyssä muodossa tendenssin ja vastatendenssien yhteisvaikutukset kapitalistisen yhteiskunnan empiiriselle pinnalle.

Marx turvautuu tässä esityksensä solmukohdassa ilmiön ennakko-oletusten asettamisen (positing of preconditions) dialektiseen ajatusfiguuriin. Kosmas Psychopedis³⁵ eristää tämän ajatusfiguurin perusteet Kantin, Hegelin ja Marxin dialektiikkakäsityksiä pohtivassa artikkelissaan. Tätä ajatusmuotoa hyödynnettiin jo edellä, mutta makrotasoisesti. Esitin, että Pääoman metodi kehittyy kaksisuuntaisesti ja kahtalaisen rakenteen muodossa. Yhtäältä Marx purkaa kohteensa eräänlaisiksi vakioinneiksi, esitystavan formaaliabstraktioiksi, joilla ei ole reaalisia referenttejä kapitalismin empiirisessä todellisuudessa; toisaalta Marx purkaa vakiointejaan samalla kun formaaliabstraktioiden kehittely kurottaa kohti konkretiaa törmäyttämällä vakiointeja yhä laajenevan kohdealan kattavaan empiiriseen aineistoon. Marxin ekonomiakritiikin dialektiikka ei ole muodollista kaavaan sijoittamista eli pelkkä systemaattinen esitystapa (vrt. Arthur). Sen sijaan Marx luo eräänlaisen “morfologian” raamina kategorioiden kehittelylle.³⁶ Sen puitteissa hän pyrkii rekisteröimään kategorioissa kehittelyn myötä tapahtuvat laadulliset muutokset samalla kun hän pitää kiinni niiden sisäisestä konstituutioyhteydestä; hän pyrkii suhteuttamaan kategorioissa kehittelyn myötä tapahtuvat muutokset esityksen eri abstraktiotasoihin, joiden puitteissa näennäisesti samalle kategorialle asettuu välttämättä eri statuksia. Tutkimuksen, ilmiöiden käsitteellistämisen ja näiden suhteiden teoreettisen tiedostamisen kehäliike on Marxille ja Hegelille kehäprosessi, eli totaliteetti jossa “sama sisältö esiintyy eri muodoissa ja palaa aina jonkin verran muuttuneena alkuun aloittaakseen uuden kierron”.³⁷

Psychopedis täydentää tätä näkökulmaa keskustelemalla ennakko-oletusten asettamisesta paljon välittömämmin ekonomiakritiikin peruskategorioiden konstituution yhteydessä, mikä onkin Lain analyysin kannalta hedelmällisempi tulokulma. Ongelmalliseksi asetelman tekee se, että empiirisessä todellisuudessa Marxin käsitteellistämä Laki, sen vastasyyt ja näiden konkreettinen vuorovaikutus ovat samojen aika- ja abstraktiotasojen ilmiöitä. Toisin sanoen ne ovat olemassa yhteiskunnan konkreettisella ilmiöpinnalla, mutta myös yhteydessä Marxin hahmottelemaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon ontologiseen syvärakenteeseen. Marxin teoreettisessa esityksessä tilanne ei kuitenkaan ole sama, vaan käsitteiden kehittelyn etenemisen mielessä Laki edeltää vastasyitään. Kategorioiden konstituution mielessä Laki taas ilmaisee ontologisesti perustavampia suhteita kuin mitä sen vastasyyt välittömyydessään ovat. Historiallisesti ulkomaankaupan kaltaiset vastasyyt ovat kuviteltavissa myös ei-kapitalistisissa yhteiskuntamuodoissa, mutta Marxin Laki ei ole. Se on kapitalismispesifi ilmiö. Asetelma on ongelmallinen ja altistaa väärinkäsityksille Marxin artikuloimien taloudellisten tendenssien syiden ja seurauksien käsittämisessä. Eräs toveri tokaisikin osuvasti, että ekonomiakritiikin kehittelyn lankojen käsissä pitäminen vaatisi Watchmen-sarjakuvasta³⁸ tutun Dr. Manhattanin tapaa käsittää aika monina aikoina ja näiden totaliteetin näkökulmasta. Ehkä jo sarjakuvan lueskelu auttaa tulemaan tietoiseksi ongelmasta.

Ennakko-oletusten asettamisessa on kyse “tulos on edellytys” -paradoksista. Kehittelyn lopputulema eli Laki teoreettisesti tiedostettuna kapitalistisen yhteiskunnan pinnan konkreettisena tendenssinä on sen teoreettisen kehittelyn aloittamisen edellytyksenä. Viittaan luonnehdintaan dialektiikasta kehäprosessina, jolla “avataan” tunnettu (sama) uusille määreille (ero) siten, että prosessi tuottaa lopputuloksenaan – ja tämä tulee selvästä suusta – eron ja toiston liikkeen. Lakia analysoidessaan Marx asettaa abstraktion laista sinänsä, tuhoaa abstraktion ikään kuin antamalla tämän tuhota itse itsensä, kun käsite tuodaan rajoilleen (esim. kansallisvaltio) ja se suhteutetaan vastasyihinsä. Marx johtaa prosessin lopuksi uuden kategorian, jossa “sama sisältö” eli Laki sinänsä joutuu itsestään eroamisen prosessiin. Tämän prosessin lopputuloksena on erittelykykyisempi, vastasyillä rikastunut ja näin ollen konkretisoitunut uusi Lain kategoria.

Marx hyödyntää Lain kategorian muotoilussa formaalin ja reaalisen abstraktion dialektisen kehittelyn metodia.³⁹ Ensin hän eristää Lain komponentit, tendenssin ja vastatendenssin. Sitten hän antaa Lain abstraktien elementtien vuorovaikuttaa keskenään, jolloin formaaliabstrakti jako tendenssiin ja vastatendensseihin “ylittäen kumotaan”, ja Laki tulee siksi mikä se todella on: ristiriitaiseksi totaliteetiksi, joka vetää yhteen “monia määrityksiä ja suhteita”. Laki sinänsä on yhtäältä käsitteelliseltä statukseltaan reaaliabstraktio eli konkreettinen ilmaus niistä tendensseistä, joita se ilmaisee. Toisaalta Laki sinänsä “esiintyy Marxin esitystavassa vain alkeiskäypänä formaaliabstraktiona, jonka jatkokehittely on sen konkreettisen käypyyden eli reaalisen abstraktion statuksen mahdollisuusehto. Tätä ilmentää jo se, että Laki sinänsä esitetään aluksi “kantilaisittain”. Heti sen esittelyn jälkeen Marx kuitenkin kääntää huomionsa Lain ilmaiseman tendenssin “vastasyihin”. Ne ovat voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun lain suhteen limittäisiä ja päällekkäisiä kapitalismin konstituoimia tendenssejä, ja niiden olemassaolo eli toteutuminen suhteessa abstraktiin Lakiin sinänsä ehkäisee konkreettisesti voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun abstraktin lain toteutumista – sinällään. Vastatendenssit asettavat Lain toteutumisen sinällään evättyyn tilaan.⁴⁰ Kuitenkin nämä vastatendenssit konstituoituvat vain niissä olosuhteissa, joiden vallitessa itse Laki sinänsä konstituoituu ilmaukseksi kapitalismissa vallitsevalle tendenssille vauhdittaa työn yhteiskunnallisten tuotantovoimien kehitystä korvaamalla elävää työtä (vaihtelevaa pääomaa) esineellistyneellä työllä (kiinteällä pääomalla) sellaisessa määräsuhteessa, joka kaventaa lisäarvon tuottamisen mahdollisuuksia.

6. Lain realisoituminen yhteiskunnallisina tendensseinä

Mikä sitten on Lain olemassaolomuotojen⁴¹ ja toteutumismuotojen suhde kapitalistisen yhteiskunnan pinnan arkitodellisuuteen? Kliman on jäsentänyt tätä reaalianalyyttisissa kirjoituksissaan meneillään olevasta talouskriisistä, tässä asetelmaa tarkastellaan käsitteellisesti.

Kuten yllä on esitetty, Marxin metodi pyrkii pinnallisesti tai välittömästi tunnetun tosiseikan käsitteelliseen tiedostamiseen, eli prosessuaaliseen tiedostamisen liikkeeseen joka paljastaa kapitalismin ilmiöiden konstituution ja niiden sisäiset määrityssuhteet; sekä yksittäisinä ilmiöinä että kapitalistien yhteiskuntamuodon totaliteetin tai kokonaisyhteyden momentteina.

Jos Marx introdusoi Lain sinänsä ikään kuin kantilaisen “transsendentaalisen deduktion” kautta johdettuna kapitalismin kehitykselle asetettuna mahdollisuusehtona, hän introdusoi sen empiiriset vastasyyt kuin Hegelin kuuluisan pistoolin laukauksena. Globaalin kapitalismin kaudella mielenkiintoinen kysymys on: eivätkö ulkomaankaupan kaltaiset vastasyyt itse, vaikkei Marx asiaa Lain kehittelyn yhteydessä reflektoikaan, jo kanna sisällään ituja voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain vaikutuksista joko omien kansantalouksiensa puitteissa tai sitten koko globaalin kasautumisjärjestyksen kautta välittyneenä? Ilman ennakko-oletusten asettamisen tematisointia olisikin pakko kysyä: taivaastako nämä vastasyyt putoavat? Tällaisten reaalianalyysia koskevien kysymysten ratkaiseminen ei ole tässä mahdollista eikä sitä edes tavoitella. Sen sijaan on tehtävä vielä yksi kierros Lain kehittelyyn ja pohdittava, mitä tendenssin kategoria tarkoittaa Lain ja kapitalistisen yhteiskunnan pinnan konkreettisten ilmiöiden yhteydessä.

Asian ydintä voi väläyttää yksinkertaisella tavalla. Marxille konkretia on, kuten olen tässäkin artikkelissa monesti toistanut, “yhteenveto monista suhteista ja määrityksistä”. Hänen kehittelynsä lähtevät liikkeelle kaoottisesta kokonaisuudesta niin kuin se ilmenee välittömyydessään aistimellisesti. Ekonomiakritiikki pyrkii jäsentämään tätä satunnaisuutena ilmenevää välittömyyttä etsimällä siitä säännönmukaisuuksia ja jatkuvuuksia.

Kun Laki sinänsä on esitelty, sen käsitteellinen status on “tunnettu kokonaisuus, jossa on monia muuttujia”. Marx introdusoi vastasyyt empirian vastaiskuna eli keinona ositella, liata ja hajottaa tätä Lain sinänsä muodostamaa tunnettua ja abstraktia kokonaisuutta. Tämän jälkeen jäsentymätön kokonaisuus on hajotettu analyyttisesti osatekijöihinsä, joita voidaan tarkastella abstraktisti eli toisistaan erotettuna, vaikka ne todellisuudessa kuuluvatkin samaan jatkumoon. Toistaiseksi on siis Laki ja vastasyyt. Asetelman piirteiden hahmottelun jälkeen olisi rekonstruoitava kohteen reaalisesti olemassa oleva kokonaisyhteys ajattelussa – eli myös käsitteellisesti. Olisi siis hahmoteltava välitykset niille elementeille, jotka kuuluvat todellisuudessa yhteen, mutta jotka on erotettu toisistaan analyyttisesti jotta on voitu täsmentää niiden määräytymissuhteet. Menetelmä tähtää siihen, että Lain elementit tulevat ensinnäkin perustelluiksi johtamalla niiden määreet ja keskinäissuhteet ekonomiakritiikin kokonaisuudesta sen sijaan että nämä vedettäisiin “valmiina ilmiöinä”⁴² hatusta vastasyiden ensimmäisen introdusoinnin tavoin. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että Marxin menettelytavalla tullaan pakostakin asettaneeksi kysymys siitä, mikä kunkin Lain kokonaisuuden elementin suhteellinen painoarvo on. Muutoin ajaudutaan päättämättömään “toisaalta – toisaalta…” -dialektiikkaan Lain ja vastasyiden välisen käsitteellisen hierarkian hahmottelussa.

Marxin esityksestä käy selväksi, että “viime kädessä” vastatendenssit voivat vain välittää Lain empiiristä toteutumista eri tavoin. Vastatendenssit eivät voi kumota itse Lain ilmaisemaa tendenssiä, vaikka ne voivat estää sen empiirisen toteutumisen. Entä historia Lain tuomarina? Kliman toteaa lakonisesti syksyn 2009 paperissaan, ettei katso nykyisen talouskriisin suoranaisesti osoittavan Marxin teoriaa voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Laista oikeaksi. Kuitenkin kapitalismin kriisiytymisen tendenssit näyttävät todentavan teoriaa käyttäytymällä sen hypoteesien mukaisesti. Klimanin positio tavoittaa olennaisen: se jättää tilaa historiallisille kontingensseille eli politiikalle.⁴³

Hans-Georg Backhaus⁴⁴ on tematisoinut artikkelissaan “Between Philosophy and Science: Marx’s Social Economy as Critical Theory” kapitalismille ominaisen vieraannuttavan subjekti/objekti -dialektiikan ilmenemistä yhteiskunnan pinnalla vaikuttavina Voimina ja Lakeina. Nämä Voimat ja Lait eivät ole mitään muuta kuin Marxin jäljittämiä kapitalistisen yhteiskuntamuodon ontologisen rakenteen perustavia kategorioita. Ne ovat subjektiivisia ja objektiivisia kategorioita. Marx jäljitti samaa ajatusta jo kolmannessa Feuerbach-teesissään, jossa hän pohti olosuhteiden luonnetta subjektin kaltaisina ilmiöinä. Backhaus esittää Marxiin ja Adornoon tukeutuen tavan tematisoida tätä asetelmaa kohteellisemmin. Yhtäältä Marxin dialektiset kategoriat ovat ihmisten välisten yhteiskunnallisten suhteiden esinemäisiä välitysmuotoja, jotka ilmenevät taloudellisten objektien liikemuotoina, lakeina ja kapitalismin kehitystä ohjaavina tendensseinä. Toisaalta kyseiset kategoriat ovat taloudellisten objektien välisten suhteiden ilmenemismuotoja, jotka ilmaisevat itseään ikään kuin olisivat subjekteja. Samalla käy selväksi, mitä Marx tarkoittaa “esineellistymisellä” fetisismisitä kirjoittaessaan: kapitalismin yhteiskuntasuhteet esineellistyvät Voimina, joihin reaalisten ihmissubjektien on välttämättä otettava suhde yhteiskunnassa toimiessaan. Tällainen aktuaaliseksi tullut kapitalismin syvärakenteen tendenssi on esimerkiksi se paine, jonka pääoman orgaanisen komposition kasvattaminen aiheuttaa työläisten irtisanomiseen. Käsitteellisemmin Backhaus esittää tarkastelemastaan subjekti/objekti-dialektiikasta seuraavan “topologisen” kaavion.

Kaavio 1⁴⁵

Kaavio 1

Nyt voidaan lopulta hahmottaa, mihin Marx pyrki esitystavallaan ja mitä tendenssi tässä yhteydessä tarkoittaa. Lain kokonaisuus on yhtäältä passiivinen teoreettinen kategoria, jonka funktiona on toimia ilmauksena kapitalismin perustassa vaikuttavista tendensseistä kuten pääoman orgaanisen komposition kasvusta keinona yhteiskunnallisten tuotantovoimien kehittämiselle ja suurempien voittojen absoluuttisten määrien tuotannolle. Lain avulla voidaan jäsentää yllä listattujen ekonomiakritiikin perusmuuttujien keskinäissuhteita konkreettisessa historiallisessa tilanteessa. Toisalta Laki on kapitalismin aktuaalinen tendenssi, joka kääntää nurin passiivisen konstituutionsa ja statuksensa teoreettisena prismana, eli ajatusmuotona joka ilmaisee kapitalismin ristiriitoja. Tällöin Laki heijastaa kiteytetyssä muodossa voiton suhdeluvun laskun tendenssin ja tämän vastatendenssien yhteisvaikutukset kapitalistisen yhteiskunnan empiiriselle pinnalle, jonka puitteissa Laki toimii Backhausin skeeman ilmaisemalla tavalla ikään kuin subjektina – voimana, joka taloustoimijoiden on huomioitava.

Esimerkiksi Klimanin teoreemat nykyisestä talouskriisistä suhtautuvat vakavasti Marxin ajatukseen siitä, että vaikkei voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Laki olekaan välittömästi empiirinen ilmiö, se vaikuttaa kasautumisen ja tuotantosuhteiden tasolla realisoituvina voimina ja tendensseinä. ⁴⁶

Pohtimalla Lain empiiristä toteutumista ei tietenkään yritetä sanoa, että Laki vaikuttaa kapitalismin pinnalla alistaen voimalleen kaikki muut tällä pinnalla esiintyvät ilmiöt. Tällöin vajottaisiin “kantilaiseen luentaan”, eli teoriaan “oliosta sinänsä”. Kehittyneempi ilmaus tälle olisi klassisen pääomalogiikan kehittelemä teoria pääomasta kapitalistisen yhteiskunnan transsendentaalisena subjektina. Silti Laki on suhteessa eli uurtaa leimaavia määrityksiä kaikkiin kapitalistisen yhteiskunnan pinnan ilmiöihin. Laki voiton suhdeluvun tendenssimäisestä laskusta vaikuttaa sekä jokaisen kapitalistisen yhteiskunnan pinnan ilmiön partikulaariseen muotoon että näiden ilmiöiden kokonaisyhteyden muotoon. Edelleen Lain empiirisestä käypyydestä historiallisen analyysin välineenä päättää viime kädessä yksin kapitalismin empiirinen kehitys ja tutkijan teoreettinen mielikuvitus, kuten David McNally⁴⁷ tähdentää puolustaessaan Lain statusta eräänlaisena metodisena heuristiikkana. Voidaan kuitenkin lisätä, että reaalianalyysin tekeminen on välttämättä suhteessa käsitteellisiin menetelmiin ja näiden harjaannuttamiseen. Vain vankan teoreettisen itseymmärryksen ohjaama ekonomiakriittinen perustuva reaalianalyysi voi ylipäänsä tunnistaa tiettyjä kapitalismin ristiriitoja kuvastavia aktuaalisia tendenssejä merkittäviksi ilmiöiksi eli oleellisiksi teoreettisen analyysin ja käsitteellisen reflektion kohteiksi.⁴⁸ Kohteeksi tunnistaminen ja reflektiivinen tutkimusote on ehtona reaalianalyysissa esiintyvien ilmiöiden merkitysten, suhteiden ja vaikutusten teoreettiselle käsittämiselle. Ennen kaikkea kapitalismin reaalianalyysi on ehtona konkreettisille tilanneanalyyseille ja poliittisten johtopäätösten vetämiselle teoreettisten käsitysten pohjalta.

7. Johtopäätöksiä

Yllä esitettiin alustavia teoreettisia huomioita ja lukutavallisia ohjeita voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain kategoriasta. Eksplikoin Marxin teoreeman perusteet ja yritin asettaa sen paikalleen suhteessa muuhun ekonomiakritiikiin. Lisäksi esitin huomioita tavasta lukea Marxin metodia. Tämä oli ehtona sille, että voitiin pureutua Lain dialektiseen esitystapaan ja ekonomiakritiikkiä puitteistaviin filosofisiin kysymyksiin. Näiden huomioiden välityksellä kyseenalaistettiin sekä Lain “kantilainen” lukutapa että sen abstrakti vastakohta, joka syyttää Marxia metafyysisen Lain postuloinnista. Kirjoitukseni esitys Laista oli samalla Lain “kantilaisen” lukutavan kritiikkiä. Lakia metafyysisyydestä kritisoiva argumentti torjuttiin esittämällä – vain teoreettisesti – käsitteellinen jäsennys siitä, miten luokkataistelun ja kapitalismin reaalisen kehityksen dynamiikat konstituoivat Marxin käsitteellisesti jäsentämät kapitalismin liikelait. Näiden kahden elementin välinen suhde on muodoltaan sisäisten suhteiden totaliteetti, jonka “sisältönä” ovat yleisesti ottaen “ihmisten väliset yhteiskunnalliset suhteet” ja näiden kapitalismin puitteissa saamat historialliset muodot. Näiden suhteiden dynamiikka on vain toinen nimi kapitalistiselle yhteiskuntamuodolle.

Muun muassa näistä syistä Marxin esittämä Laki ei voi olla statukseltaan transsendentaalinen “olio sinänsä”. Etenkään se ei voi olla fenomenaalisen maailman tuolla puolen eksistoiva “olio sinänsä”. Tällöin se olisi metafyysinen käsite, joka kuitenkin asettaa tämänpuoleiselle kapitalismin historialliselle kehitykselle rajoja ja impulsseja. Laki voidaan käsitteellistää Marxin ajatusmuotoihin vedoten yhteiskunnallisesti aktuaalisena tendenssinä riippumatta siitä, mitä mieltä Marx itse oli.

Ensimmäinen johtopäätös koskee Lain kategoriaa. Marx muotoilee Lain kategorian edellä kuvatulla tavalla dialektisena ajatusmuotona. Hän toimii näin voidakseen artikuloida Lain ilmaisemat tendenssit pääomaan immanentisti sisältyvien ristiriitojen liikemuotona. Näin Marxin käsitteet sallivat ajatuksen siitä, että yhteiskunnan pinnan tasolla vaikuttavat vastatendenssit voivat välittää - siis: lykätä ajallisesti, siirtää paikallisesti, estää tuotannon uudelleenjärjestelyjen muodossa, asettaa uuteen kontekstiin ja uuden subjektin kannettavaksi – pääoman orgaanisen komposition kasvun ja lisäarvon tuottamisen mahdollisuusehtojen väliselle ristiriidalle perustuvaa voiton suhdeluvun tendenssimäistä laskua. Kapitalistisen yhteiskunnan pinnan ilmiöt ovat kuitenkin hyvin täsmällisessä mielessä alisteisia kapitalismin ontologisen syvärakenteen tendensseille, eivätkä ne viime kädessä kykene kumoamaan voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lakia.

Toinen johtopäätös on edellisen johdannainen. Se koskee Lain tendenssimäisen toteutumisen ongelmakenttää. Väitteeni on, että Laki tulee ymmärtää Marxin tapana antaa täsmällinen liikemuoto eräälle kapitalismissa vaikuttavalle rakenteelliselle tendenssille. Yhtäältä Laki ilmaisee yhteiskunta- ja tuotantosuhteiden ristiriitoja passiivisesti. Toisaalta Laki heijastuu perustaansa tendenssinä, joka itse muokkaa historiallisesti kapitalismissa vallitsevia yhteiskunnallisia suhteita. Kysymys ei kuitenkaan ole “naivista” kolmannen Feuerbach-teesin “toisaalta-toisaalta” -dialektiikasta, ja Lain raskassoutuinen esitys on välttämätön juuri tämän välttämiseksi. Laki muokkaa yhteiskuntasuhteita sekä hyvin täsmällisellä ja rajoitetulla tavalla että yleisesti; Marxin teorian panoksena on paljastaa ja artikuloida näiden tendenssien konkreettinen eli täsmällinen suhde kapitalismin kulloisenkin historiallisen vaiheen ja tarkastellun talousalueen sisällä.

Esitin perustelut sille, miksi kommunistin ei pitäisi häpeillä Laista puhuessaan. Tällöin nimittäin de facto menetetään mahdollisuus puhua eräästä kapitalistista taloutta määrittävästä ilmiöstä. Vaikkeivät tällaiset välitykselliset kategoriat mahdu yhteiskuntateorian nykytrendien pirtaan, metafysiikkasyytökset ovat joka tapauksessa perusteettomia. On eri asia analysoida Lakia yhtenä kapitalistisen talouden kehitystä määrittävänä tekijänä kuin perustaa sille teleologinen käsitys kapitalismin välttämättömästä romahtamisesta. Jos konkreettinen luokka- ja kasautumisdynamiikan kehitys aktualisoi historiallisen tendenssin, jossa Laki kävelee vastasyidensä yli ja aiheuttaa osaltaan kapitalismin kriisiytymistä, tässäkään ei ole mitään metafyysistä. Yllä esitettiin, että Laki ja vastasyyt ovat välittömyydessään eritasoisia ilmiöitä ja että tästä johtuen vastasyyt eivät voi kumota vaan vain välittää Lakia. Hyvä näin. Tietenkään Laki yksin ei voi kumota kapitalismia, koska kapitalismin kumoaminen ei merkitse vain pääomien kasautumiselle perustuvan talousjärjestelmän lakkauttamista. Kapitalismin kumoaminen tarkoittaa riistolle ja pakkovallalle perustuvien ja pääoman kasautumiselle perustat luovien vieraantuneiden yhteiskuntasuhteiden kumoamista.

Olen esittänyt, että Lain käsittely on ylipäänsä mielekästä vain jos se pyritään tavoittamaan kapitalistisen yhteiskunnan pinnan tasolla aktuaalisena ja ei-välittömästi empiirisenä ilmiönä. Tämän sijaan se on tendenssi, joka aktualisoituu konkreettisten ilmiöiden muodon määreinä. Laki on nähtävä vastasyiden kanssa samalla abstraktiotasolla esiintyvänä ilmiönä, jonka vaikutukset tulevat empiirisesti havaittaviksi tai jäävät havaitsematta suhteessa muun muassa näiden vastasyiden kehitykseen. Lakia olisi pyrittävä käsitteellistämään ei vain passiivisena ilmauksena kapitalismin perustan ristiriidoista vaan myös kapitalistisen yhteiskunnan pinnan tasolla vaikuttavana subjektin kaltaisena ja reaalisia vaikutuksia asettavana tendenssinä. Tällöin Laki voidaan ymmärtää pääoman voittoasteen analyyttisessa tarkastelussa esimerkiksi ulkomaankaupan (yksi vastasyistä) kanssa samantasoisena ilmiönä, jossa ei sinällään ole mitään mystistä. Edelleen Lain ja empiirisen todellisuuden suhdetta ei ainakaan teoreettisessa kehittelyssä voida oikoisesti sivuuttaa, mikäli halutaan liikkua Marxin teoreettisen optiikan rajoilla tai edes suhteessa sen käsitteistöön. Ken ei osaa puhua Laista ja tendenssistä empiirisesti todennettavissa olevana ilmiönä, vaietkoon myös Laista ja tendensseistä abstraktisessa mielessä, ja päinvastoin.

Kun voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Laki tiedostetaan teoreettisesti avoimena ongelmakenttänä ja kapitalismin reaaliseen luokkakomposition dynamiikkaan suhteutettuna ja vaikutuksiltaan konkreettisena yhteiskunnallisena ilmiönä, Lain käsittelyyn liittyvät käsitteelliset ja teoreettiset ongelmat voidaan sulkeistaa pois kyseiseen teoriaan heuristisesti tukeutuvissa kapitalismin historiallisissa reaalianalyyseissa. Tarvitaan teoreettista työnjakoa. Aivovoimistelun lisäksi tämä artikkeli on osaltaan pyrkinyt tuottamaan välineitä, kysymyksenasetteluja, kohteen rajauksia ja perusteita tällaisen työn ja työnjaon edistämiseksi.

Kolmas johtopäätös on se, että yllä sanotun pohjalta ei vielä voida sanoa paljoakaan itse Marxin voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain teorian käypyydestä kapitalismin reaalianalyysin välineenä. Lain käsitteellinen eksplikointi kuitenkin helpottaa sekä Marxin teorian välityksellä ajattelemista että itse teorian käypyyden ja hyödynnettävyyden arvioimista.

Marxismin latinaksi muuttumisesta huolissaan olevalle John Hollowaylle sekä Lahikainen & Ronkaiselle voidaan vastata, että ainakin ekonomiakritiikin latina on sentään edelleen ymmärrettävä ja johdonmukainen teoreettinen kieli. Ekonomiakritiikin nykyistä ilmaisuvoimaa voidaan reflektoida ja sen käsitteitä jäsennellä uudelleen nykykapitalismin luokka-analyysin erityistarpeita varten. Ehdotin yllä, että ekonomiakritiikki tulisi artikuloida luokkataistelumarxismin kanssa ja sen käsitteet pitäisi rekonstruoida tästä törmäyttämisestä liikkeelle lähtien. Toisaalta jos jokin ei ole rikki, sitä ei myöskään tarvitse ehjiltä osiltaan korjata tai korvata. Ekonomiakritiikin kautta voidaan edelleen asettaa uusia ongelmia, ja näinhän Ronkainen & Lahikainen artikkelissaan tekevät.

Mikä tärkeintä, talouskriisin myötä ekonomiakritiikin latina on taas ollut käännettävissä kohti yleiskieltä reaalianalyysien välityksellä. Artikkelin alkupuolen keskustelu Klimanin kanssa havainnollisti marxismin elinvoimaisuutta kapitalismin reaalianalyysin välineenä, joka tuottaa selväpäisiä ja johdonmukaisia analyyseja meneillään olevasta talouskriisistä. Lisäksi monet “porvarilliset” näkemykset kriisistä ovat toimineet kuten Marx Brumairekuun 18. -teoksessaan esitti, eli lainanneet kriisiä selittääkseen ajatusmuotoja “kuolleesta” ekonomiakritiikistä.

Tästä on tietenkin vielä pitkä matka yleistyvään kommunistiseen common senseen eli porvarillisen terveen järjen kritiikkiin, mutta materialistin on aina aloitettava jostain ja… [käsikirjoitus katkeaa tässä].

Viitteet:

1 Brightonilainen Aufheben-kollektiivi tarkasteli Toisen internationaalin käsityksiä ja niiden vaikutuksia 1990-luvulla nimikkeen dekadenssiteoria alla. Kolmiosainen artikkelisarja jakaantui lehden numeroihin 2-4 ja on luettavissa täällä: http://libcom.org/aufheben. Giacomo Marramao (1976) tutki samaa problematiikkaa 1970-luvulla: http://libcom.org/library/theory-of-crisis-and-the-problem-of-constitution. Myös Chris Wrightin (2006) metodologinen Marramao-kritiikki on mainitsemisen arvoinen tässä yhteydessä: http://riff-raff.se/wiki/en/chris_wright/crisis_constitution_and_capital.

2 Ks. Kliman, Andrew (2009): “The Persistent Fall in Profitability Underlying the Current Crisis: New Temporalist Evidence”, http://akliman.squarespace.com/storage/Persistent%20Fall%20whole%20primo%2010.17.09.pdf

3 Kliman, Andrew (2007): Reclaiming Marx’s Capital: The Myth of Inconsistency. Lexington Books. Ks. myös Jukka Peltokosken esipuhe Klimanin haastatteluun tässä numerossa.

4 Ks. viite 1. Jatkossa viittaan Klimanin työpaperiin vain sijoittamalla tekstiin sulkeisiin asetetun sivunumeron.

5 Gunn, Richard (1992) “Against Historical Materialism”, http://aaaaarg.org/files/textz/4064-against_historical_materialism_marxism.pdf; Negri, Antonio (1991): Marx Beyond Marx: Lessons on the Grundrisse. Autonomedia; ja Hänninen, Sakari (1981): Aika, paikka, politiikka. Tutkijaliitto.

6 Ekonomiakritiikin jatkokehittelyn tarvetta ja tähän liittyviä metodisia ongelmia on käsitellyt perinpohjaisesti teoksessa Schanz, Hans-Jörgen (1979): Antikritiikki – pääomalogiikan kritiikin tarkastelua. Tampereen yliopisto.

7 Schanzia kriittisempi mutta myös teoreettisesti rikkaampi hahmotelma ekonomiakritiikin subjektikäsitteistä ja tähän liittyvistä ongelmista löytyy Hänniseltä, ks. emt. Autonomien takertumisesta liiaksi subjektivismiin ks. Aufheben (2003) From Operaismo to Autonomist Marxism, http://libcom.org/library/operaismo-autonomist-marxism-aufheben-11. Autonomien ja ekonomiakritiikin analyysien kriittistä artikulointia on pohtinut esim. Michael Heinrich (2005), http://libcom.org/library/invaders-marx-on-uses-marxian-theory-difficulties-a-contemporary-reading-michael-heinric.

8 Marx, Karl (1976): Pääoma 3, s 486.

9 Asiaa jäsentävät Negri, Gunn ja Aufheben. Ks. viitteet 1.ja 5.

10 Ks. viite 1.

11 Gunn, emt. Alaviite 25.

12 Marx, Karl (1974a): Pääoma 1. Progress.

13 Backhaus, Hans-Georg (1997): Dialektik der Wertform. Ca-ira. Monet artikkelin ajatukset ovat velkaa Backhausille.

14 Arthurin kirjoituksia summaa vuonna 2004 julkaistu artikkelikokoelma The New Dialectic and Marx’s Capital. Brill. Systemaattisen dialektiikan kehittelyn ja Marx/Hegel-suhteen kehittelyn kannalta oleellisia ovat etenkin luvut 1-9, http://aaaaarg.org/files/textz/6748-the_new_dialectic_and.pdf

15 Hänninen, emt.

16 Hänninen emt. luku 4 ja ss. 151-153.

17 Hänninen, emt. Luvut 2, 4, 5-6.

18 Hänninen, emt. Luku 7; Negri emt., luvut 3, 4 ja 7

19 Hänninen emt., 5-6; Negri emt., 3-5 ja 8-9.

20 Hänninen, emt. luku 3 ja luku 5.

21 Gunn, emt., ss.25-34; Negri, emt. ss. 44-46; Backhaus, Hans-Georg (1992): “Between Philosophy and Science” teoksessa Bonefeld et al. Open Marxism vol 1. Pluto Press.

22 Jo mainittujen teosten lisäksi ks. amerikkalaisen autonomimarxilaisuuden peruskivet eli Midnight Notes -kollektiivin tuotanto (http://www.midnightnotes.org/mnpublic.html) ja Cleaver, Harry (1979/2000): Reading Capital Politically, http://www.eco.utexas.edu/~hmcleave/357krcp.html.

23 Ekonomiakritiikin subjektin kategoriasta ks. Schanz emt., luku 7; ekonomiakritiikin ja autonomimarxilaisten subjektin kategoriasta ks. Gunn, emt. 26-30; ks. myös Kaitila, Joel (2009): “Vieraantumisesta”, http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=95:vieraantumisesta&catid=31:general&Itemid=46

24 Backhaus, Hans-Georg (1969/1980): “On the Dialectics of the Value-Form”. Thesis Eleven.

25 Darstellungista ks. Hänninen emt., luku 5; Psychopedis, Kosmas (1992): “Dialectical Theory: Problems of Reconstruction”; ja Negri emt., luvut 1, 3, 4.

26 Koiranraadollekin voi toki keksiä käyttöarvoa, ks. Moore, Alan ja Dave Gibbons (1986): Watchmen, luku 6 ss., 17-26.

27 Adorno, Theodor (2004): Negative Dialectics, s. 5.

28 Adorno, emt. s. 141.

29 Gunn, emt. s. 2; Gunnin erimielisyydestä Adornon kanssa ks. emt. ss. 16-25.

30 Marx (1976) ss. 214-268.

31 ks. viite 12.

32 Marx, Karl (1974b): Pääoma 2. Progress.

33 Marx (1976), 214-234.

34 Marx emt., luvut 13-15; ks. Myös Lebowitz, Michael A. (1976): “Marx’s Falling Rate of Profit: A Dialectical View”. Simon Fraser University.

35 Psychopedis, emt.; ks. myös Zizek, Slavoj (2008): For They Know Not What They Do, ss. 214-222; ja Hegel G.W.F (1969): The Science of Logic, §1809-1817, http://www.marxists.org/reference/archive/hegel/works/hl/hlabsolu.htm

36 Viittaan Hännisen luentoon “Marx ja talous”, jonka voi kuunnella täältä: http://www.valt.helsinki.fi/sosio/opiskelu/kurssit/tyt/luento8.htm

37 Kakkuri, Marja-Liisa (1981): “Marxin pääoman käsitteen teoreettiset mallit”. Tiede&Edistys, 2/1981.

38 Moore ja Gibson, emt.

39 Hänninen 1981, luku 6; Negri, emt. Luku 3, Gunn emt, ss. 14-35.

40 Gunn kehitttelee eväämisen dialektiikkaa termin existence in the mode of being denied alla, ks. Gunn emt. s., 23; ss. 26-32.

41 Gunn käyttää käsitettä mode of existence, emt. ss. 14-35.

42 Backhaus emt., ss. 79-81.

43 ks. viite 1, ss. 71-73.

44 Backhaus, emt.

45 Backhaus, emt. 59.

46 Ronkainen ja Lahikainen (2009) hahmottelevat esimerkin artikkelinsa luvussa 4.3.

47 McNally, David (2009) “From Financial Crisis to World-Slump: Accumulation, Financialisation, and the Global Slowdown”. Historical Materialism 17.

48 Backhaus, emt.; Gunn, emt. Ilmiö ei ole merkityksetön, sillä porvarillinen talousteoria ei ainakaan tavallisimmissa muodoissaan hyväksy Marxin voiton suhdeluvun laskutendenssin ongelmanasettelua. Siinä ei keskitytä samalla tavalla pitkän aikavälin tendensseihin, jotka koskevat nimenomaan voittojen suhteellista osuutta sijoitetuista pääomista. Marxin mukaan teknologinen kehitys sisältää tendenssin nostaa voittojen määriä, mutta painaa alas voittojen osuutta suhteessa sijoitettuun pääomaan. Yhteiskunnallisen tuotantovoiman kasvusta ja tuotantoon sijoitetun pääoman määrän kasvusta voi kyllä tendenssimäisesti seurata voittojen absoluuttisen määrän kasvua, mutta Marxin argumentti onkin korostaa voittojen muuhun sijoitettuun pääomaan vertautuvien suhteellisten osuuksien tendenssimäistä laskua, joka voi määritelmällisesti tapahtua voittojen määrän kasvaessakin. Vastaavalla tavalla porvarillinen yhteiskuntateoria voi metafyysisesti ja/tai metodologisesti kieltää kaikki luokkasuhteet ja muut yksilöä “monimutkaisemmat” lähtökohdat yhteiskuntia koskevalle analyysille.