Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa

21.4.2012
Markku Laitinen

Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa. Like 2012.

Kapitalistinen yhteiskunta luo valtavaa vaurautta, mutta tavalla, joka vie sen vääjäämättä kansalaisten enemmistön ulottumattomiin. Joka tapauksessa tuo vauraus voidaan aina tuoda kaikkien ulottuville. Se voidaan irrottaa omistushaluisista individualistisista muodoista, jotka synnyttivät sen, sijoittaa yhteisöön kokonaisuuteena ja käyttää epämiellyttävän työn määrän minimoimiseen.Näin se voi vapauttaa ihmiset taloudellisen pakon kahleista elämään, jossa he ovat vapaita toteuttamaan luovaa potentiaaliaan. Tämä on Marxin visio kommunismista.
Terry Eagletonin mielestä marxismi on kapitalismin kritiikki - kaikista kuunaan harjoitetuista kritiikeistä laatuaan syvällisin, aukottomin ja kattavin. Niin kauan kuin kapitalismi on edelleen kuvassa mukana, marxisminkin on oltava, sanoo Eagleton.
Meidän aikanamme vaurauden epätasainen jakautuminen on syventynyt dramaattisesti, kuten Marx ennusti. Eagleton nostaa esiin erään vähemmän tunnetun seikan Marxin ajattelusta: sosialismin saavuttaminen edellyttää kapitalismia. Vain itsekkyyden,säälimättömän kilpailun ja loputtoman kasvuntarpeen ajama kapitalismi kykenee kehittämään tuotantovoimat sellaiseen pisteeseen, jossa - erilaisen poliittisen järjestyksen vallitessa - niiden luoman ylijäämä voidaan käyttää siihen, että kaikille annetaan riittävästi.
Jotta saisit sosialismin, sinulla täytyy olla ensin kapitalismi. Eagletonin mukaan Marxin tuotannossa on kohtia, joissa hän kannustaa kapitalismin kasvua. Samaan hengenvetoon Marx kuitenkin toteaa: kapitalistinen yhteiskunta on repinyt kaikki aidot ihmisten väliset siteet ja korvannut ne itsekkyydellä, itsekkäällä tarpeella.
Eagleton sanoo, että Marx uskoi kapitalistista yhteiskuntaa hallitsevan etiikan - ajatuksen, että minä autan sinua vain, jos siitä on minulle hyötyä - olevan halveksittava elämäntapa. Marxin hyväksymä valtio oli kansalaisten valtaa omiin asioihinsa, ei vähemmistön valtaa enemmistön yli. Nykyään todellinen valta on pankeilla, suuryrityksillä ja rahoituslaitoksilla.
Eagletonin mielestä Marx kiinnitti talouteen herpaantumatonta huomiota nimenomaan vähentääkseen sen valtaa ihmisyyteen. Ei tarvitse olla kommunisti, eikä edes työväenliikkeen edustaja, kun löytää vastauksia Eagletonin kysymykseen: Miksi Marx oli oikeassa? Tarvitsee vain seurata talousuutisia ja lukea tämä kirja.
Varmuuden vuoksi voi myös kurkata tilinsä saldoa. Nykyiseen markkinatalousvetoiseen järjestelmään on syntynyt marxismin mentävä aukko.

---

A-studio: Meklari sanoo suorat sanat BBC:n haastattelussa

(Näinhän raa,asti asian laita todellisuudessa on, mutta mm. Suomen porvaristo jaksaa jatkuvasti "piestä" työttömäksi ajautuneita  työväen nuoria ja uskaltaa loukata heidän ihmisyyttään silloin, kun he joutuvat hakemaan laillisia etuuksiaan  elämänsä perustarpeiden tyydyttämiseksi. Hävetkööt riistäjät kautta maailmaa, kun ovat niin paljon kärsimystä ihmisten enemmistölle ja luonnolle aikaansaaneet.)

فستیوال سالانۀ مارکسیسم

کارکِدی، فاستر و دلایل بحران

مایکل رابرتز، 3 ژوئیۀ 2011

مترجم: آرمان پویان

فستیوال سالانۀ مارکسیسم (2011) پایان همین هفته در لندن برگزار گردید. یکی از بخش های برنامه به تئوری مارکسیستی بحران اقتصادی اختصاص داشت.

جان بلامی فاستر، سردبیر نشریۀ آمریکایی "مانثلی ریویو"، گولیئلمو کارکِدی( Italialainen sosiologi Guglielmo Carchedi)، اقتصاددان مارکسیست ایتالیایی، و ژوزف چونارا(Choonara) از حزب کارگران سوسیالیست بریتانیا سخنرانان این بخش برنامه بودند.

البته با توجّه به محدودیّت زمانی، هیچ یک از این سخنرانان قادر نبودند تا آن گونه که باید حقّ مطلب را ادا کنند. با این حال اجازه دهید تا یک جمع بندی کلی از این بخش ارائه دهم. در این جا من در مورد صحبت های چونارا نظری نخواهم داد، البته نه به این جهت که در سخنرانی او نکات ارزشمندی وجود نداشته است، بلکه صرفاً به این دلیل که در مورد دو سخنران دیگر بحث های بیش تری دارم.

کسانی که کتاب اخیر جان بلامی فاستر را با عنوان "سقوط بزرگ مالی: دلایل و پیامدها" خوانده اند، می دانند که فاستر نمایندۀ آن سنت اقتصاد مارکسیستی است که به وسیلۀ پال سوئیزی، پال باران و هری مگداف بسط و توسعه داده شد. مطابق این سنت، علت بحران اقتصادی سرمایه داری را می توان در روند توسعۀ سرمایه داری از یک اقتصاد رقابتی و مبتنی بر بنگاه های کوچک در قرن 19، به سرمایه داری انحصاری و متکی بر بنگاه های بزرگ در قرن بیستم- که خود بعد ها به لحاظ ساختاری به سرمایه داری مالی انحصاری در قرن بیست و یکم توسعه پیدا کرد- یافت. این سرمایه داری انحصاری، به خاطر ضعف رقابت یا جلوگیری از رقابت است که به رکود می انجامد. دستمزد کارگران به دنبال قیمت گذاری انحصاری پایین نگاه داشته می شود و سود از بنگاه های کوچک به بنگاه های بزرگ منتقل می گردد. امّا از آن جا که کارگران چندان قادر به خرج کردن نیستند، مازاد سرمایۀ انحصاری رو به انباشت و افزایش می گذارد. این مازاد می باید در قالب هزینه های تسلیحاتی یا یک رونق اعتباری و یا "مالی گرایی"- که اخیراً شاهد توسعۀ آن بوده ایم- تعیّن پیدا کند (به مقالۀ من با عنوان "مالی گرایی: علت بحران؟"، 19 ژوئیۀ 2010 نگاه کنید). در نهایت حباب های اعتباری می ترکد و ماهیّت رکود زای سرمایه داری خود را آشکار می سازد. بحران، نه به علت پایین بودن بیش از حد سوددهی، بلکه از آن جهت رخ می دهد که مازاد سرمایۀ انحصاری بیش از آنست که بخواهد تعیّن و ما به ازای اقتصادی پیدا کند. بحران های سرمایه داری، نه به شکل ادواری (رونق و رکود)، بلکه ساختاری (رکود) هستند. ⁽¹⁾

تحلیل های مانثلی ریویو به دیدگاه کسانی نزدیک است که سعی دارند تا بحران سرمایه داری را بر مبنای "نئو-لیبرالیسم" یا تئوری "مصرف ناکافی" (Under-consumption ) توضیح دهند؛ ⁽²⁾ یعنی این که به خاطر محدود شدن دستمزد کارگران و رشد شدید نابرابری های درآمدی، "تقاضای مؤثر" کافی از سوی کارگران وجود ندارد و به همین جهت، سرمایه داران دیگر قادر نیستند کالاها و خدمات خود را تا مقداری که به حدّ کفایت سودآور باشد به توده های مردم بفروشند. بنابراین اضافه انباشت یا اضافه تولید به وجود می آید و همین امر، عامل بحران است. بحران به دلیل نابرابری و مصرف ناکافی ایجاد می شود و حباب اعتباری آن را به تعویق می اندازد. ترکیدن این حباب، خود منجر به سقوط سود می شود. سطح پایین سود، نتیجۀ بحران و فقدان فضایی برای بکارگیری مازاد سرمایۀ انحصاری است و نه بالعکس (نگاه کنید به مقالۀ "بحران نئولیبرالیسم و ژرار دومنیل"، 3 مارس 2011 و هم چنین "دیدگاه هایی پیرامون رکود بزرگ: دیوید هاروی و انور شیخ"، 3 سپتامبر 2010).

من در کتاب خود "رکود بزرگ" نشان داده ام که چرا چنین توضیحی نادرست است و به علاوه ارتباطی با دیدگاه مارکس ندارد. به طور خلاصه فاستر در سخنرانی کوتاه خود دو فاکت اصلی در دفاع از تز خود ارائه کرد: اوّل آن که بحران سرمایه داری، دارای رکود ساختاریست؛ چرا که از دهۀ 1960 به این سو، رشد اقتصادی کشورهای سرمایه داری اصلی در هر دهه نسبت به دهۀ پیشین آهسته تر بوده است. این درست است، امّا شما غالباً می توانید داده ها را به گونه ای بکار برید که با تحلیل شما سازگار شود. اگر شما به جای محاسبۀ رشد اقتصادی در هر دهه، آن را در قیاس با افزایش و کاهش سوددهی در ایالات متحده اندازه گیری کنید، آن گاه متوجّه می شوید که رشد اقتصادی از سال 1982 تا 97 (یعنی زمانی که سوددهی رو به افزایش بود) سریع تر از سال های 1965-82 (یعنی دورۀ کاهش نرخ سود) بوده است. به بیان دیگر، هنگام افزایش سوددهی، رشد اقتصادی سریع تر است و نه بالعکس.

فاکت دوّم فاستر این بود که دستمزدهای واقعی در ایالات متحده از دهۀ 1970، کاهش و نابرابری به شدّت افزایش پیدا کرده است؛ بنابراین کارگران از دستمزدهای لازم برای خرید کالاها و خدمات سرمایه داری انحصاری بی بهره ماندند. این درست است که دستمزدهای واقعی کاهش یافته؛ امّا این که هزینۀ سرمایۀ متغیّر برای سرمایه داران دچار کاهش شده، نادرست است. هزینه های کارکنان شامل نه فقط دستمزد، که هم چنین مزایا (مانند فوق العادۀ پرداختی برای روزهای تعطیل، حقوق مستمری، بیمۀ تأمین اجتماعی و غیره) می شود و دست کم بخشی از آن باید از سوی کارفرمایان پرداخت گردد. با در نظر گرفتن مجموع این ها، هزینه های واقعی کارکنان افزایش داشته است. در دورۀ 1982 تا 97، هزینه های کارکنان افزایش داشت، امّا سود به نسبت سریع تری رشد کرد، بنابراین نرخ استثمار (ارزش اضافی) در ایالات متحده (و جاهای دیگر) افزایش یافت. این افزایش بسیار نیرومند بود و وقتی با کاهش هزینه های تولید (کاهش ترکیب ارگانیک سرمایه) ترکیب گشت، سوددهی بالا رفت و متعاقباً تولید سرمایه داری با نرخ سریع تری رشد کرد (و وارد رکود نگشت). فقط زمانی رشد آهسته گردید که سوددهی به نقطۀ اوج رسید و سپس کاهش را آغاز نمود.

گولیئلمو کارکِدی یکی از کسانی است که سهم زیادی در توسعۀ اقتصاد مارکسیستی در طول 30 سال گذشته داشته است. او جزو نخستین کسانی بود که به اثبات نادرستی "قضیۀ اوکیشیو" پرداخت (قضیه ای که طبق آن قانون مارکس مبنی بر گرایش نزولی نرخ سود به لحاظ نظری نادرست یا متناقض است و بنابراین نمی توان آن را برای توضیح بحران بکار برد). به علاوه کارکدی مغلطه های توضیح بحران بر پایۀ تئوری "مصرف ناکافی" را که هنوز بر بخش های زیادی از طیف اقتصاد مارکسیستی مسلط است، نشان داده است (به کتاب اخیر او رجوع کنید).

در این جلسه، کارکدی خلاصۀ مهم ترین مطالب مقاله و کتاب اخیر خود با نام "در پس بحران" را ارائه داد. او نشان می دهد که چنان چه شما به بخش مولد اقتصاد سرمایه داری (مثلا اقتصاد ایالات متحده) در طی 50 سال گذشته نگاه کنید، آن گاه با یک کاهش بلندمدّت در نرخ سود مواجه می شوید. این کاهش بلند مدّت، نتیجۀ قانون سوددهی مارکس است؛ یعنی افزایش ترکیب ارگانیک سرمایه یا به عبارت دیگر این که رشد ماشین آلات و کارخانجات و غیره از رشد اشتغال کارگران و بکارگیری نیروی کار پیشی گرفته و جایگزین آن شده است. همان طور که کارکدی توضیح می دهد، کار تنها منشأ ارزش است، به طوری که افزایش ترکیب ارگانیک سرمایه، می تواند به بهره وری سریع تر منجر شود؛ امّا از آن جا که کالاها با زمان کار کم تری تولید می شوند، رشد ارزش آهسته تر شده و سوددهی کاهش می یابد.

به علاوه کارکدی نشان می دهد که در طول کاهش بلندمدّت سوددهی، سیکل های کوتاه مدّتی وجود دارد که در آن ها سوددهی می تواند افزایش پیدا کند، به طور اخص از 1986 تاکنون. این افزایش نتیجۀ عوامل خنثی کننده ایست که خود بخشی از قانون گرایش میل نزولی نرخ سود مارکس را تشکیل می دهد. از سال 1986، سرمایه داران با حملات مختلف به وضعیّت طبقۀ کارگر و غیره، نرخ استثمار یا ارزش اضافی را به منظور خنثی کردن اثر افزایش ترکیب ارگانیک سرمایه افزایش دادند. امّا در نهایت، قانون سوددهی بر این عوامل خنثی کننده غلبه و بحران از پی آن بروز خواهد کرد.

این ادّعای محکمی است. امّا من تردیدهایی هم در مورد رویکرد کارکدی دارم که به نحوۀ محاسبۀ او از نرخ سود بازمی گردد. داده های کارکدی نشان می دهد که سوددهی در ایالات متحده از سال 1986 تا سال 2009 رو به افزایش بوده است. در این حالت، چگونه رکود بزرگ می تواند نتیجۀ سقوط سوددهی باشد؟ کارکدی تنها سوددهی بخش های مولد سرمایه داری، آن هم فقط بخش تولید کالاها، را اندازه گیری می کند. یعنی او بخش های خدمات و مالی را مستثنی می کند. اگر شما بخواهید عملکرد قانون سوددهی مارکس را در یک دورۀ بلندمدّت مشاهده کنید، چنین رویکردی قابل توجیه به نظر می رسد. امّا به گمان من این رویکرد، آن چه را که به شکل ادواری رخ می دهد، گنگ و مبهم می سازد و بنابراین کمکی به توضیح دوره های رونق و رکود نمی کند. مارکس بخش مالی یا بخش های غیرمولدّ سرمایه داری را از نرخ عمومی سود خود جدا نکرد. این بخش ها ارزش اضافی ایجاد نمی کنند، ولی آن را از بخش های مولد (و از طریق بهره، اجاره و غیره) خارج کرده و به خود اختصاص می دهند؛ بنابراین این بخش ها باید در نرخ کلی سود، لحاظ و در توضیح سیکلی بحران در نظر گرفته شوند.

اگر شما به سوددهی کلّ اقتصاد سرمایه داری نگاه کنید- کاری که هم من و هم دیگران نیز انجام داده اند- آن گاه می بینیم که سوددهی ایالات متحده در 1997، و نه 2009، به اوج رسید و هنوز به آن سطح بازنگشته است (به نوشتۀ اخیر من با عنوان "بازگشت به نگاهی بلندمدّت"، 15 ژوئن 2011 رجوع کنید). ضمناً، من گفته ام که پس از رکود 2001، سوددهی ایالات متحده مجدّداً در سال 2005-2006 به اوج رسد (منتها در سطحی پایین تر از سال 1997) و درست تا پیش از بحران اعتباری سال 2007 و رکود 2008-2009، شروع به کاهش کرد. این کاهش سوددهی (در چارچوب فاز نزولی کلی نرخ سود از سال 1997) نهایتاً جرقه های بحران اعتباری 2007 را روشن ساخت (یعنی سالی که اعتبارات دیگر قادر به حمایت از سود نبود). این امر، قانون مارکس را به دلیل اصلی بحران مبدّل می کند.

منبع:

http://thenextrecession.wordpress.com/2011/07/03/carchedi-foster-and-the-causes-of-crisis/

توضیحات مترجم:

(1) جان بلامی فاستر طی مصاحبه ای با مایک ویتنی (27 فوریۀ 2009) می گوید: "مارکس نخستین کسی بود که از گرایش اقتصادهای سرمایه داری به سوی تمرکز و سانترالیزاسیون سرمایه سخن به میان آورد؛ تأکیدی که اقتصاد مارکسی را متمایز کرده است. از نظر اقتصاد مارکسی و اقتصاد نهادگرای رادیکال، همین موضوع بود که به پیدایش مرحلۀ جدیدی از سرمایه داری، موسوم به مرحلۀ انحصاری (یا سرمایه داری انحصاری) در ربع آخر قرن نوزدهم شد (مرحله ای که تنها در قرن بیستم قوام گرفت)؛ این مرحله جایگزین سرمایه داری مبتنی بر رقابت آزاد در قرن نوزدهم گردید. اقتصاد قرن نوزده، اساساً تحت سلطۀ بنگاه های کوچک خانوادگی قرار داشت (به استثنای سرمایۀ شرکت راه آهن). در قرن بیستم امّا اقتصاد به سمت شرکت های بزرگ حرکت کرد. هرچند سرمایۀ انحصاری به مثابۀ مرحله ای از سرمایه داری باقی ماند، امّا قوانین حرکت سیستم دستخوش تغییر گردید. بزرگ ترین تغییر، به ممنوعیّت مؤثر تعیین رقابتی قیمت ها (Price Competition ) بازمی گردد. همان طور که پال سوئیزی ] ... [ طی دهۀ 1930 و در تئوری منحنی تقاضای شکسته (Kinked-demand Curve ) خود توضیح داد، بنگاه ها در بازار انحصاری مطلق (یا انحصار چند جانبه) تمایل دارند تا قیمت ها را تنها در یک جهت تغییر دهند: بالا." (تأکید از فاستر است)

و ادامه می دهد که:

"اگر سرمایه گذاری و مصرف برای حفظ تقاضا ناکافی باشد- که به طور معمول در سرمایه داری انحصاری چنین است- آن گاه دولت به کمک خواسته می شود. در ایالات متحده، این کمک اغلب به شکل افزایش هزینه های نظامی (که برای مقاصد امپراتوری سیستم حیاتی است) و این اواخر از طریق مالی گرایی، صورت گرفته است."

http://mrzine.monthlyreview.org/2009/foster270209.html

(2) فاستر در مصاحبۀ فوق می گوید: "کاهش سطح دستمزدها و رشد نابرابری ها در درآمد و ثروت، اجزای گرایش رکود هستند. هر دوی این موارد نشان داده اند که در طول زمان تمایل به وخامت بیش تر و در نتیجه تشدید گرایشات رکودی در کلّ اقتصاد داشته اند. دستمزدهای واقعی در ایالات متحده در سال 1971، یعنی زمان ریاست جمهوری ریچارد نیکسون، به بیش ترین سطح رسید؛ و تا سال 2008، به سطوح 1967 یعنی دورۀ ریاست جمهوری لیندون جانسون سقوط کرد. این موضوع علی رغم چندین دهۀ پیاپی رشد عظیم بهره وری و گسترش ثروت صورت گرفت. به همین جهت، این مسأله بیانگر همان «گرایش صعودی مازاد ]سرمایۀ انحصاری [ » به بیان باران و سوئیزی، یا افزایش نرخ ارزش اضافی به بیان خود مارکس، است ]...[ مالی گرایی به وخامت بیش تر نابرابری های درآمدی و ثروتی و هم چنین کاهش سطح دستمزدها انجامید. ما می توانیم به نئولیبرالیسم اساساً به عنوان ایدئولوژی سرمایۀ مالی انحصاری نگاه کنیم که در اصل واکنشی بود از سوی طبقۀ حاکمه به رکود، و سپس وسیعاً برای تشویق مالی گرایی سرمایه به کار گرفته شد ]...[. نئولیبرالیسم به درهم شکستن بی امان اتحادیه ها، کاهش سطح دستمزدها، قطع هزینه های دولت برای رفاه اجتماعی، مقرّرات زدایی، تشویق حرکت آزاد سرمایه، توسعۀ نظام مالی جدید و غیره پرداخت." (همان)

"KAUAN ELÄKÖÖN KAPITALISMI": HÄTÄHUUTOKO TÄMÄ ON!?

Wahlroos: Yrittäjä on kapitalismin pelastaja

Torstai 10.05.2012
 
”Minä en luo vaurautta, sinä onneksi luot”, sanoo professori Tom G. Palmer pankinjohtaja Björn Walhroosille väittelyssä kapitalismin moraalista.

Vakuutusyhtiö Varman hillitty auditorio on täyttynyt keski-iän paremmalla puolella olevista miespuolisista yritysjohtajista. Odotukset ovat kovat, sillä luvassa on debatti pankinjohtaja Björn Wahlroosin ja amerikkalaisen professorin Tom G. Palmerin välillä. Aiheena on kapitalismin moraali. Vastakkainasettelu jää heikoksi, sillä molemmat herrat ovat yhtä mieltä perusasioista: toimiakseen kapitalismi tarvitsee kahta asiaa: omaisuudensuojaa ja pääomien vapaata liikkuvuutta.
Yhdestä asiasta he ovat suorastaan liikuttavan yksimielisiä: kunnia on annettava vaurauden luojille eli yrittäjille. Kapitalismin moraali on yrittäjistä riippuvainen.
"Minä en luo vaurautta, sinä onneksi luot", sanoo yliopistomies Palmer ja taputtaa Walhroosia olkapäälle.

"Satojen vuosien ajan yrittäjiä on ylenkatsottu. Se on kulttuurisesti takapajuista ja väärin. Vaurauden luojia täytyy kunnioittaa", professori lisää. 

Palmer on kirjoittanut kirjan Kapitalismin moraali. Kirjan eräs opetus on, että moraalia uhkaa kapitalismin vajavainen versio, niinsanottu hyväveli-kapitalismi. Se kukkii parlamenteissa ja suuryrityksissä ympäri maailman.
Palmer käyttää esimerkkinä General Motorsia, yksityistä yritystä, joka pelastettiin kalliisti veronmaksajien rahoilla.
"Kysyin Occupy Wall Street -tapahtumassa olleilta ihmisiltä miksi he ovat vihaisia. Kävi ilmi, että he olivat vihaisia samoista asioista kuin minä: valtioiden takauksista ja groteskista epäoikeudenmukaisuudesta", Palmer sanoo.

Ay-liike lyö kapuloita rattaisiin

Björn Wahlroosin mielestä kapitalismi on luonut paljon enemmän vaurautta ja onnea kuin kärsimystä. Kapitalismin suurin saavutus on sitä suojaava järjestelmä. Walhroosin mukaan ammattiyhdistysliike on tehnyt parhaansa heikentääkseen kapitalistisen järjestelmän toimivuutta.
"Minimipalkka on ay-liikkeen luoma mekanismi, jolla pidetään ulkomaiset työntekijät pois suomalaisilta työmarkkinoilta. Työttömyys on ay-liikkeen – työvoiman kartellin – aiheuttamaa".
Professori Palmer mielestä velkakriisi on yksi suurimmista kapitalismin uhkista.
"Kattamattomia vastuita on 80 000 miljardin dollarin edestä. Koko maailmassa ei ole rahasummaa, jolla se maksetaan. Koko kapitalistinen järjestelmä on vaarassa. Tarvitsemme vahvan moraalisen kompassin, joka estää populistiset hyökkäykset markkinataloutta vastaan", hän sanoo.

Säpinä puuttuu kapitalismista

Provokaatiota luomaan paikalle on kutsuttu SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungner (senkin k.). Hänen mukaansa kapitalismin eräs ongelma on se, ettei sen ympärille ole syntynyt säpinää, kansanliikettä eikä inspiroituneiden ihmisten joukkoa.
"Enemmän naisia, vähemmän miehiä", ehdottaa Jungner parannuskeinoksi.
Jungnerin mielestä raha yksinään on kehittyneissä maissa yhä huonompi motivaattori eikä kapitalismi voi toimiakseen perustua pelkkään rahaan. Siitä ovat osoituksena esimerkiksi Occupy Wall Street-liike ja avointen käyttöjärjestelmien suosio.
"Nokia on tuhoutunut muutamassa vuodessa. Siellä ei ymmärretty mikä motivoi ihmisiä ja miten ihmisryhmät tekevät yhteistyötä keskenään. Se on yksi kalleimmista opetuksista, joka Suomessa on saatu", Jungner sanoo.

Merina Salminen


                                              

Rajuja ehdotuksia euron krisiin ratkaisuksi - "helikopterirahaa", käteisestä luopuminen?

Talouselämä, 10.5.2011

Citin ekonomisti Willem Buiterilla on rajuja lääkkeitä euron tautiin.

Pähkinänkuoressa ilmaistuna Buiterin älynväläys  on seuraava: keskuspankkien pitäisi laittaa seteli-koneet laulamaan! 

Buiter kirjoittaa uudessa markkinakatsauksessaan, ett keskuspankkien olisi hyvinkin helppoa luoda "helikopterirahaa", jota ne pudottaisivat talouteen sen virkistämiseksi.

Tämä tarkoittaisi käytännössä esimerkiksi, että Euroopan keskuspankki laskisi korkotasonsa nollaan nykyisestä yhdestä prosentista. Lisäksi keskuspankit käyttäisivät nykyistä mielikuvituksellisimpia "määrällisen helpottamisen" keinoja - eli työntäisivät lisää rahaa markkinoille eivätkä "sterilisoisi" sitä imemällä rahaa pois markkinoilta jostain muualta.

Tavoite Buiterin mukaan olisi, että keskuspankki käytännössä syöttäisi rahaa talouteen siten, että se ei juuttuisi pankkijärjestelmään, niin kuin nyt on käynyt.

Tietysti ilmeinen ongelma tässä ajatuksessa on, että se ruokkisi inflaatiota. Buiter ei kuitenkaan usko, että ratkaisu synnyttäisi kovin vakavaa ja pitkäaikaista inflaatiota - ja joka tapauksessa nykyistä korkeampi infaatio on tarpeen velkavuorien madaltamiseksi.

(Sattumaa tai ei, Saksan keskuspankki on tällä viikolla vihjannut suhtautuvansa aiempaa joustavammin inflaation nousuun.)

Korkotason laskeminen nykyiseltä alhaalta tasolta ei ole enää helppoa, mutta tähän Buiterilla on vielä epäsovinnaisempi ratkaisu: luopuminen nykyisen kaltaisesta valuutasta kokonaan ja siirtyminen e-rahaan, missä on helppo maksaa myös negatiivista korkoa.

Tätä ajatusta käsitteli taannoin ekonomisti Matthes Yglesias. Tässä pieni lainaus:
Nykytilanteen ongelmahan on, että "jos korko olisi negatiivinen, ihmiset nostaisivat käteisensä pankista ja pitäisivät sen tyynyjen alla.
Ongelma ratkeaisi siten, että käteistä ei voisi nostaa pankeista ja rahaa olisi mahdollista siirtää vain elektronisesti. Tällöin negatiiviseksi laskeva korkotaso käytännössä pakottaisi ihmiset tekemään rahoillaan jotain muuta kuin pitämään niitä pankkitileillään - eli käytännössä kuluttamaan, mikä elvyttäisi taloutta."

Buiter ehdottaa myös, että seteliomistuksia olisi mahdollista verottaa, mikä lisäisi rahan kiertoa.
Tietysti Buiterin ajatukset kuulostavat nyt rajuilta ja epäsovinnaisilta. Mutta hän saattaa olla oikeilla jäljillä: viime kädessä voi olla niin, että vain inflaation kiihdyttäminen on realistinen ratkaisu Euroopassa. Kestää vain aikaa, ennen kuin kaikki tämän hyväksyvät.

Aiheesta lisää

Loistava idea: luovutaan käteisestä, ja taantumista tulee loppu

Talouselämä

14.12.2011

Yhteiskunnassa, jossa käteistä ei olisi, taantuma olisi helpompi taltuttaa.
Tällaisen väitteen esittää ekonomisti Matthew Yglesias Slate-verkkopalvelussa julkistamassaan kirjoituksessa.
Provokatiivisen väitteen perustelut ovat melko yksinkertaisia.
Keskuspankit ovat pitkään pystyneet elvyttämään taloutta laskemalla korkoja siten alentamalla rahan hintaa, mikä puolestaan lisää rahan liikkuvuutta.
Tämä toimi niin kauan kuin korot olivat yleensä niin korkealla, että niitä laskemalla talouteen pystyi vaikuttamaan. Nyt Japanin korkotaso on ollut jo vuosikymmenen käytännössä nollassa, ja Yhdysvallat ja Eurooppa ovat ajautumassa samaan ansaan.
Usein toisteltu viisaus on, että korkotasoa ei voi nykytilanteessa enää laskea, koska korko ei voi olla negatiivinen. Mutta Yglesias kysyy, miksi korko ei voi olla negatiivinen. Vastaus on, että jos korko olisi negatiivinen, ihmiset nostaisivat käteisensä pankista ja pitäisivät sen tyynyjen alla.
Ongelma ratkeaisi siten, että käteistä ei voisi nostaa pankeista ja rahaa olisi mahdollista siirtää vain elektronisesti. Tällöin negatiiviseksi laskeva korkotaso käytännössä pakottaisi ihmiset tekemään rahoillaan jotain muuta kuin pitämään niitä pankkitileillään - eli käytännössä kuluttamaan, mikä elvyttäisi taloutta.
Idea on kutkuttava - tosi jotkut kuluttajat voisivat tosin käyttää rahansa esimerkiksi kullan ja jalokivien ostamiseen, mutta silläkin voisi olla taloutta elvyttävä vaikutus, Yglesias uskoo.

Yglesias myös huomauttaa, että ekonomisti Brad DeLong on esittänyt samanlaista ideaa, jolla käteisen käyttöä voisi hillitä: aina ajoittain valtio julkistaisi loton, jossa tietyllä sarjanumerolla varustetut setelit julistetaan arvottomiksi.
Käteisen merkitys monissa yhteiskunnissa on jo vähenemään päin, mutta missään se ei ole kadonnut kokonaan. Esimerkiksi Italiassa on suunnitelmissa kielto yli tuhannen euron käteistransaktioille.

 Tätä ajatusta käsitteli taannoin ekonomisti Matthes Yglesias. Tässä pieni lainaus:

Nykytilanteen ongelmahan on, että "jos korko olisi negatiivinen, ihmiset nostaisivat käteisensä pankista ja pitäisivät sen tyynyjen alla.
Ongelma ratkeaisi siten, että käteistä ei voisi nostaa pankeista ja rahaa olisi mahdollista siirtää vain elektronisesti. Tällöin negatiiviseksi laskeva korkotaso käytännössä pakottaisi ihmiset tekemään rahoillaan jotain muuta kuin pitämään niitä pankkitileillään - eli käytännössä kuluttamaan, mikä elvyttäisi taloutta."

Pankit: Lainanotto ei ole lähtenyt lapasesta

(Kansalaiset, ei ole mitään hätää! Ottakaa lisää lainaa! Melkein ilmainen lainaa! Uskomatonta!)

Suomalaisten lainat ovat pysyneet järkevissä mitoissa, arvioi Finanssialan Keskusliitto. Sävy on rauhoitteleva verrattuna Suomen Pankkiin, joka katsoo, että pankkien tulisi hillitä lainanantoa huolestuttavasti velkaantuneille kotitalouksille.

Eeva Eronen

9.5.2012

Finanssialan Keskusliitto (FK) perustaa näkemyksensä 2 400:n 15–74-vuotiaan suomalaisen haastatteluihin, jotka tehtiin helmikuussa.
Haastatteluiden valossa järki näyttää pysyneen suomalaisten kädessä, FK linjaa. Vaikka korot ovat alhaalla, lähes 80 prosenttia lainanottajista kertoo varautuneensa korkojen nousuun joko säästämällä etukäteen tai sopimalla lainalleen omiin tuloihinsa nähden järkevän kuukausierän.
Lähes kolmasosa lainanottajista on myös hankkinut lainalleen korkokaton.
FK:n rahoitusasiantuntija Ulla Halonen uskoo, että korkotason nousuun varaumisesta saa kiittää sekä pankkeja että lainanottajia – ja ehkä myös tiedotusvälineitä, aihetta kun on käsitelty aiempaa enemmän julkisuudessa.

Isot lainat mutta myös suuret tulot

Tutkimuksessa selvisi, että asuntolainojen keskikoot ovat kasvaneet 115 500 euroon kahden viime vuoden aikana. Lisäksi suurten yli 150 000 euron lainojen osuus on lisääntynyt kahden viime vuoden aikana. Tätä ei nähdä FK:ssa huolestuttavana.
– Haastattelut toivat esille, että niillä, joilla on isoja lainoja, on myös niin hyvät tulot, että he selviävät niitä, Halonen sanoo. Tutkimuksessa selvitettiin myös lainanottajien varallisuutta, ja tulokset tukivat maksukykyä.

– Ainahan on kuitenkin olemassa se riski, että jää esimerkiksi työttömäksi, Halonen muistutti yksittäisten lainanottajien riskeistä.
Tutkimuksen mukaan joka kolmannella suomalaisella on asuntolainaa, ja niiden tyypillisin takaisinmaksuaika on 20 tai 25 vuotta.
FK:n mukaan suomalaisten velanhoitomenojen osuus käytettävistä tuloista ei ole noussut isoista lainoista huolimatta. Lainanhoito vie yleensä runsaan viidesosan käytettävistä tuloista.
Finanssialan Keskusliitto on toimialajärjestö, joka edustaa muun muassa pankkeja, vakuutusyhtiöitä ja rahastoyhtiöitä.

Tämä pyramidipolitiikka vaatii meilläkin uhrinsa

Säästäjät kärsivät eurokriisin sivuvaikutuksista, kun inflaatio syö säästöjen ostovoimaa. He eivät silti ole kriisitoimien ainoita sijaiskärsijöitä. Vielä karvaammin kärsivät ne ensiasunnon ostajat, jotka maksavat asuntonsa yhä uhkarohkeammin velkamäärin. He ovat pyramidipolitiikan todellisia uhreja.

Jan Hurri

Taloussanomat 9.5.2012

Suomalaiset velkaantuvat edelleen uhkarohkeaa tahtia, vaikka juuri uhkarohkeasta ylivelkaantumisesta johtuva rahoituskriisi riepottelee Eurooppaa ja Suomen omatkin talousnäkymät ovat entistä valjummat.
 Tiistaina Suomen Pankki lausui julki vakavan varoituksensa velkaantumisen vaaroista. Varoitus löytyy SP:n uunituoreesta Euro ja talous -julkaisun erikoisnumerosta, joka pureutuu rahoitusjärjestelmän vakauskysymyksiin.

SP:n mielestä kotitalouksien velkaantumisvauhti on liian kova ja velkamäärät liian suuria. Velkaantuminen on jo sitä luokkaa, että asiaan pitäisi SP:n mukaan puuttua viranomaistoimin, ellei muu auta.
Varoitukset ovat epäilemättä aiheellisia – mutta ne ovat myös kansanomaisesti sanottuna kaksinaamaisia. Vähän kuin lestinheittäjä toruisi asiakkaitaan juopottelusta.
Vain vähän kärjistäen voinee väittää, että euroalueen keskuspankin EKP:n ja siinä sivussa SP:n harjoittama rahapolitiikka on tärkeimpiä selittäjiä kotitalouksien hullunrohkealle velkaantumiselle. Siis juuri sille velkaantumiselle, jota SP moittii.
EKP:n ja SP:n omista toimista ja niiden sivuvaikutuksista johtuu, että säästöjensä reaaliarvon laskusta kärsivät säästäjät eivät suinkaan ole tämän kriisin ainoita sijaiskärsijöitä.
Harjoitetun rahapolitiikan uhreihin kuuluvat myös ne nuoret perheet ja kansalaiset, joiden on miltei pakko ottaa jo vuosikymmenien mittaisia ja uhkarohkean suuria lainoja kyetäkseen hankkimaan itselleen asumuksen.

Boolimestarilta lisää juhlalientä

Suomen Pankki on itsekin euromaiden keskuspankkijärjestelmän osana ottanut osaa euromaiden yhteisen keskuspankin EKP:n kokeellisen ja yhä riskipitoisemman rahapolitiikan toteuttamiseen.
EKP:n kriisitoimien keskeisiin tavoitteisiin on kuulunut ja yhä kuuluu pitää uusien luottojen kysyntä ja tarjonta häiriöittä käynnissä – vaikka väkisin.
Liian suurista velkamääristä alkunsa saaneen kriisin oloissa eurotalouden velkamäärä on eri syistä pyrkinyt supistumaan tai ainakin velan kasvu on hidastunut hyvin vaimeaksi.
Tätä velkamäärän supistumista EKP on pyrkinyt ennemmin estämään kuin edistämään. Se on pitänyt talouden velkamoottoria käynnissä painamalla korot historiallisen mataliksi ja lisäämällä pankeille tarjoamansa rahan määrää hillittömästi.
EKP:n erityyppisten rahaoperaatioiden yhteismäärä on jo liki 1 500 miljardia euroa. Sen tase on kriisin mittaan yli kaksinkertaistunut noin 3 000 miljardiin euroon.
Pankkijärjestelmän kautta talouteen suunnatut raharuiskut ovat ylläpitäneet euroalueella liikkeessä olevan rahamäärän kasvua tai ainakin estäneet sitä liiaksi supistumasta.
Velkavetoisessa taloudessa tämä on yhtä kuin velkamäärän kasvattaminen. Ainakin Suomessa tämä on tepsinyt. Velkamäärä on pysynyt rivakassa kasvussa.
Velkajuhlat ovat niin kovassa vauhdissa, että juhlien boolimestariakin hirvittää. Ei kuitenkaan niin paljon, että hän olisi vienyt boolimaljaa piiloon. Hän on päin vastoin laskenut maljaan runsaasti lisää ja entistäkin vahvempaa juhlalientä.

Lainahanat apposen auki

Se käy Suomen Pankin vakausraportista niin kuin pankkienkin julkaisuista selväksi, että kotimaiset pankit eivät ole tarvinneet, halunneet saati nostaneet euroakaan keskuspankin varsinaista kriisirahoitusta.
Aivan suoraan EKP:n miljardiruiskut eivät ole toisin sanoen Suomeen asti kantautuneet tai varsinkaan meikäläisiin asuntohintoihin osuneet.
Aivan samoista miljardiruiskuista ovat kuitenkin alun perin lähtöisin nekin hullunhalvat ja uhkarohkean suuret asuntoluotot, joiden avulla asunnon ostajat ylläpitävät ja nostavat neliöhintoja meilläkin.

Euroalueella pääoma liikkuu maasta toiseen esteettömästi niin kuin EU:n perussopimus määrää. Pankkien välistä rahoitusta kriisi on hieman haitannut, mutta senkin esteen on EKP poistanut toimittamalla rahoitusta pankeille liikoja kyselemättä kriisimaiden kriisipankkeja myöten.
EKP:n rahaoperaatiot ovat merkittävästi lisänneet lainarahoituksen saatavuutta ja laskeneet lainarahan hintaa kautta euroalueen, ei suinkaan ainoastaan kriisimaissa. Ilman EKP:n kriisirahoitusta lainahanat olisivat kireämmällä kuin ne nyt ovat.

Erityisen voimakkaasti pankkien lainakorot ovat kriisin aikana laskeneet niissä maissa, joissa syystä tai toisesta valtaosa luotoista sidotaan lyhytaikaisimpiin euribor-markkinakorkoihin – niin kuin Suomessa.

Sattumoisin Suomessa on euroalueen matalimmat asuntolainakorot, yhtenä harvoista maista asuntolainakanta taas rivakassa kasvussa ja kaiken lisäksi asuntokauppaa käydään kaikkien aikojen korkeimmin neliöhinnoin.

Laatu ei noussut hintojen tavoin

Kotitalouksien velkamäärä oli maaliskuun lopussa likipitäen 110 miljardia euroa. Asuntolainaa oli vähän yli 80 miljardia euroa. Velkataakka on kriisivuosina jatkanut rivakkaa kasvuaan, ja velkaa on nyt runsaammin kuin milloinkaan aikaisemmin.
Asuntolainaa suomalaisilla on nyt lähemmäs 25 miljardia euroa enemmän kuin finanssikriisin alkaessa nelisen vuotta sitten. Euroalueen velkakriisin alkamisesta asuntolainakanta on kasvanut kymmenkunta miljardia euroa.
Velkaluvut korkotietoineen ja muutoksineen ilmenevät vaikka Suomen Pankin Rahoitusmarkkinat-tilastojulkaisusta.
Tilastokeskuksen mukaan asuntojen kauppahinnat ovat puolestaan nousseet finanssikriisin alun notkahduksen jälkeen pääkaupunki-seudulla yli 20 prosenttia ja muualla maassa kymmenkunta prosenttia.
Asuntojen laatu tuskin on tällä välin tuota vertaa kohentunut. Ennemmin kyse on silkasta neliöhintoja korkeuksiin kohottavasta hintainflaatiosta. Suurin osa kaupoista koskee vanhoja asuntoja.
Tätä neliöhintojen nousua on perin vaikea ellei mahdoton selittää millään muulla talouden muuttujalla kuin lainarahan yltäkylläisellä tarjonnalla ja hullunhalvalla hinnalla.
Ja lainarahan saatavuutta ja hintaa on puolestaan likipitäen mahdoton selittää millään muulla kuin EKP:n kokeellisella rahapolitiikalla ja sen sivuvaikutuksilla.

Mittava varainsiirto ensiostajilta myyjille

Se vaihtelee suuresti, miten EKP:n kriisiaikainen rahapolitiikka on vaikuttanut itse kunkin taloudelliseen asemaan. Kaikki asuntovelkaiset eivät suinkaan ole kriisitoimista kärsineet, moni on päin vastoin hyötynyt.
Vanhaa asuntovelkaa maksava on hyötynyt koron laskusta joko laina-ajan lyhenemisenä tai kuukausittaisten korkoerien kevenemisenä. Samoin asuntonsa jo ajat sitten ostanut on saanut ainakin laskennallista etua asuntonsa arvonnoususta.
Arvonnoususta on yksiselitteistä etua sellaisille myyjille, joilla on myytäväksi enemmän asuntoja kuin tarvitsevat omaan asumiseensa. Tällaisia ovat esimerkiksi rakennusliikkeet, asuntosijoittajat ja "ylimääräisten" asuntojen perijät.
Omankin asuntonsa arvonnoususta voi toki hyötyä sellainenkin, joka ei myy, mutta voi käyttää asuntoaan entistä vahvempana vakuutena jonkin hankinnan tai liiketoimen lainarahoituksessa.
Asuntomarkkinoilla on kuitenkin yksi selkeä väliinputoajien ryhmä, joka ei hyödy asuntojen tähänastisesta arvonnoususta tipan tippaa vaan pelkästään kärsii siitä. Näitä asuntomarkkinoiden todellisia uhrilampaita ovat ensiasunnon ostajat.
Rahapolitiikan suorien ja epäsuorien vaikutusten aikaan saama asuntohintojen nousu on eräänlainen mittava varainsiirto asuntojen ostajilta niiden myyjille. Ja räikeimmin tämän lajin varainsiirto rahastaa juuri ensimmäisen asuntonsa ostajia.

Lainakannan kasvu tärkein hintamuuttuja

Itsestään asuntojen arvo ei nouse eikä arvonnousu perustu minkäänlaiseen luonnonlakiin. Hinnat voivat nousta ja ne voivat laskea.
Hintakehitykseen vaikuttaa epälukuinen määrä talouden muuttujia, joista rakennuskustannukset ja kotitalouksien ansiokehitys ovat tärkeitä mutta eivät luultavasti kuitenkaan tärkeimpiä.
Parin viime vuosikymmenen taloustilastoja tarkastelemalla voi päätellä, että kaikista asuntomarkkinoihin edes joten kuten liittyvistä tai niitä sivuavista talousmuuttujista vanhojen asuntojen hintoihin vaikuttaa voimakkaimmin asuntolainakannan muutos.
Kun asuntolainojen kanta on kasvanut, ovat asuntojen hinnat kohonneet. Kun asuntolainojen kanta on supistunut tai edes kannan kasvu on hidastunut, on hintojenkin nousu hidastunut tai jopa muuttunut laskuksi.
Aiemmin asuntolainojen korko näytti yhtä tärkeältä hintavaikuttimelta kuin kannan muutos, mutta nykyisin suosituimmissa lainatyypeissä koron muutos vaikuttaa laina-aikaan eikä kuukausittaisiin lainanhoitokuluihin.
Käytännössä asuntomarkkinoiden hintojen nousu näyttää kuitenkin eniten riippuvan siitä, että yhä uusilla ostajilla riittää ostohaluja ja uskallusta yhä suurempiin asuntolainoihin.

Tämä on jo kuin pyramidihuijausta
Asuntomarkkinoiden yhä kasvavaan velkaantumiseen perustu- va hintadynamiikka muistuttaa omalla tavallaan pyramidi-huijauksen perusrakennetta. Hinnat nousevat niin kauan kuin mukaan tulee uusia "jäseniä" ja näiden yhä suurempia rahasummia.
Tältä osin EKP:n harjoittama rahapolitiikka näyttääkin eräänlaiselta pyramidipolitiikalta, jonka tarkoitus on omalla tavallaan ylläpitää ja kannatella mittavaa velkapyramidia.
Tältä ainakin näyttää velkakriisin hoitaminen yhä runsaampaa velkaantumista kannustamalla.
Pyramidipolitiikka näyttää toistaiseksi tepsineen ainakin Suomen asuntomarkkinoilla. Sitä eivät viranomaisten varoitukset ole estäneet tai edes kunnolla hillinneet.

Arvio: ”Kreikka lähtee eurosta” – Näin se kävisi

8.5.2012, uusi Suomi 

Teemu J. Kammonen 

Entä jos Kreikka todella jättää Euroopan rahaliitto EMU:n? Tämä kysymys muuttui sunnuntaina ajankohtaiseksi, kun talousleikkauksia vastustavat puolueet saivat enemmistön parlamentissa. Käytännössä Kreikka on sidottu rahaliittoon ja muihin euromaihin yhteisellä Target-maksujärjestelmällä sekä Euroopan keskuspankin kautta (EKP). Mitään varsinaista sopimusta siitä, miten ero EMU:sta hoidettaisiin, ei ole.
Nordean tutkimusjohtaja Roger Wessman loi Uuden Suomen pyynnöstä yhden skenaarion, miten Kreikka käytännössä lähtisi eurosta. Wessmanin oma arvio Kreikan nykyisestä poliittisesta tilanteesta on se, että maa joutuu ulos eurosta.
Kaikki alkaisi siitä, kun Kreikasta loppuisi raha. Muut euromaat sulkisivat vakausvälineiden rahahanat, jonka jälkeen Kreikan valtio ei voisi enää pumpata rahaa kreikkalaisiin pankkeihin.
Alkaisi talletuspako: ihmiset ja yritykset nostaisivat talletuksensa pois kreikkalaisista pankeista tai siirtäisivät ne ulkomaille. Pankeilta loppuisi eurot. Ne eivät pystyisi hoitamaan velkojaan ulkomaille.
- Tässä vaiheessa pankit kääntyisivät EKP:n puoleen. EKP sanoisi, ettei enää, Wessman spekuloi.
- Pankeista loppuisi käteinen, eikä niistä voisi enää tehdä siirtoja ulkomaille.
Euroopan keskuspankilla on saatavia Kreikasta yhteensä noin 140 miljardia euroa. Saatavat ovat Kreikan valtiolta ja pankeilta.
Koska velkaa ei maksettaisi, Kreikka eristettäisiin eurooppalaisesta maksujärjestelmästä. Tämä olisi kohta, jolloin Kreikan valtio astuisi kuvaan ja loisi uuden rahajärjestelmän. Käytettävän rahayksikön nimi voisi olla vaikka drakhma.
Samalla alkaisi jäljelle jäävissä 16 euromassa keskustelu, kuinka EKP:n luottotappiot jaettaisiin. Tappioita tulisi kahta tietä: tavallisista vakuuksia vastaan otetuista pankkien lainoista ja EKP:n myöntämistä hätälainoista kreikkalaispankeille.
- EKP:n näkökulma olisi se, että vakuudet yritettäisiin kerätä. Tässä kreikkalaiset viranomaiset eivät välttämättä olisi myötämielisiä, Wessman arvelee.

Luottotappioita

Vakuuksien karhuamisen jälkeen luottotappiot jaettaisiin kansallisten keskuspankkien kesken. Suomen osuus Euroopan keskuspankista on noin 1,8 prosenttia. Arvio EKP:n Kreikka-saatavista on 140 miljardia euroa, joten Suomen osuus olisi hieman alle 3 miljardia.
- Tätä rahaa ei tarvitsisi todennäköisesti maksaa [Suomesta EKP:lle], vaan se katettaisiin EKP:n voittovaroista, Wessman arvioi ja sanoo, etteivät Kreikka-tappiot kaataisi keskuspankkia.
Näin EKP nuolisi haavansa ja Kreikka eristettäisiin järjestelmästä käytännön tasolla. Suomelle ei Wessmanin skenaariossa tulisi todellisia taloudellisia menetyksiä keskuspankkijärjestelmän kautta.
Toinen asia olisi tietenkin Euroopan väliaikaisen vakausrahaston (ERVV) kautta annetut poliittiset kriisilainat. ERVV:n lisäksi Suomi on jo lainannut noin puolitoista miljardia euroa Kreikalle suoraan vuoden 2010 hätäpaketissa.

Kreikka pois eurosta

Kuinka todennäköistä Kreikan ero eurosta sitten on? Nordean Roger Wessman ei halua sanoa prosenttilukua todennäköisyydestä, mutta antaa sen sijaan sanalliseen kuvaukseen Kreikan poliittisesta tilanteesta.
- Kreikkalaiset äänestivät sen puolesta, että pysytään eurossa, muttei ryhdytä toimiin, jotta eurossa voitaisiin pysyä, Wessman aloittaa.
- Nyt näyttää siltä, että kreikkalaiset eivät saa muodostettua hallitusta, joka tekisi vaadittavat toimet. Eli Kreikka lähtee eurosta.

معاون سازمان بازرسی: شرایط اقتصادی فعلی جامعه ما، زیبنده انقلاب اسلامی نیست

دوشنبه ۱۸ اردیبهشت ۱۳۹۱ 

7.5.2012

---

سرویس : سياسي - حقوقي و قضايي

معاون برنامه‌ریزی و مدیریت منابع سازمان بازرسی کل کشور گفت: شرایط اقتصادی فعلی جامعه ما، زیبنده انقلاب اسلامی نیست.

به گزارش خبرنگار خبرگزاری دانشجویان ایران (ایسنا) – منطقه مرکزی، غلامحسین بلندیان در جلسه شورای اداری استان مرکزی که در استانداری مرکزی برگزار شد، با اشاره به اهمیت‌ها و ضرورت‌های توجه به شعار سال «تولید ملی، حمایت از کار و سرمایه داخلی» افزود: رهبر معظم انقلاب به عنوان هدایت‌کننده و راهبر این کشور، شرایط حساس کنونی را به بهترین وجه درک فرموده‌اند و چالش‌های جدی که از نظر داخلی و خارجی داریم، به شدت از سوی ایشان احساس شده است لذا، در سالیان اخیر تکیه رهبری به حرکت‌های اقتصادی بوده است و این رویکرد نشان می‌دهد که کشور ما در شرایطی است که باید از نظر اقتصادی تحرک ویژه‌ای داشته باشد.

بلندیان تصریح کرد: امروز در یک موقعیت ژئوپلیتیک خاصی قرار داریم و به جرات می‌توان گفت ایران اسلامی امروز در حساس‌ترین نقطه دنیا قرار دارد.

وی افزود: در سال 2025 بیش از 90 درصد انرژی کشور از حوزه حاکمیتی ما می‌گذرد و این چیزی است که باید طمع زیادی به آن وجود داشته باشد؛ از طرفی شرایط ما از نظر منابع طبیعی، انرژی و ... به گونه‌ای است که توانمندی اداره جوامع بسیار بزرگ را داریم؛ همه این‌ها معارضانی دارند که بزرگترین‌ آنها در شرایط فعلی غرب و آمریکا است.

بلندیان ادامه داد: این چالش تنها به لحاظ منافع اقتصادی نیست بلکه، یک تضاد ایدئولوژیک برای اداره جهان مانع می‌شود که آنها با ما دوستی داشته باشند چون ایران سردمدار بیداری اسلامی در منطقه است. لذا اگر در این برهه زمانی نتوانیم از این پیچ تاریخی و مسائل اقتصادی عبور کنیم، بدانید که در مصاف اسلام و لیبرالیسم کم خواهیم آورد. همچنین برای اینکه برنامه پنجم توسعه و چشم‌انداز 1404 را پیگیری کنیم، راهی جز رسیدن به قله‌های اقتصادی نیست و هدف‌گیری دشمن هم وارد کردن ضربات فلج کننده اقتصادی است و این موضوع را علنا اعلام کرده‌اند.

وی با بیان اینکه شرایط اقتصادی فعلی جامعه ما، زیبنده انقلاب اسلامی نیست، گفت: براساس آخرین بررسی‌ای بانک جهانی درخصوص شاخص کسب و کار در بین 181 کشور دنیا، به ایران رتبه 142 داده شده است که دراین موضوع 10 زیرشاخه ملاک ارزیابی قرارگرفته است؛ در کسب مجوز کار رتبه 165، استخدام نیروی کار رتبه 147، ثبت دارائی‌ها رتبه 147، کسب اعتبارات مالی رتبه 84، حمایت از سرمایه‌گذاری رتبه 164، پرداخت مالیات رتبه 104، تجارت مرزی رتبه 142، اجرای قراردادها رتبه 56 و تعطیلی کسب و کار یا ورشکستگی رتبه 107را در این رده‌بندی در اختیار داریم این نشان می‌دهد که از نظر سهولت و مناسب بودن زمینه برای فعالیت‌های اقتصادی در مکان‌های انتهایی قرار داریم لذا، باید شرایط کسب و کار را در کشور تسهیل کنیم. در این رده‌بندی سنگاپور در جایگاه نخست است و در بین 18 کشور خاورمیانه هم رتبه ایران شانزدهم است.

بلندیان با ارائه آماری در خصوص تولید ناخالص ملی، اظهار کرد: در حال حاضر با قیمت رسمی دلار 1260 تومانی، تولید ناخالص کشورمان 330 میلیارد دلار است اما، در آمریکا این رقم 14 هزار میلیارد دلار برای جمعیت چهار برابر جمعیت ایران است که در نهایت تولید ناخالص آنها 45 برابر تولید ناخالص ما است. همچنین ما با داشتن یک درصد جمعیت جهان، تنها 3 دهم تولید ناخالص جهان را داریم.

وی ادامه داد: در ایران حدود 21 میلیون نفر یعنی 30 درصد جمعیت کشور شاغل هستند اما، در کشور چین با داشتن یک میلیارد و 300 میلیون نفر، 60 درصد مردم یعنی 800 میلیون نفر شاغل هستند.

بلندیان گفت: عقیده داریم برای تحقق شعار سال، بستر اصلی قانون‌مندی است و در وهله اول ما مسوولین باید ملتزم به اجرای قانون باشیم تا مردم هم به این باور برسند که قانون به عنوان یک محور اساسی در کشور مطرح است.

معاون برنامه ریزی و مدیریت منابع سازمان بازرسی کل کشور در پایان تامین امنیت اقتصادی کشور، تشویق و حمایت از سرمایه‌گذاری و تولید، مقابله با اخلال‌گران اقتصادی و حمایت و تامین امنیت کار را چهار محور اساسی برنامه‌های سازمان بازرسی برای تحقق اهداف شعار امسال عنوان کرد.

به گزارش ایسنا، در این جلسه استاندار مرکزی هم در سخنانی بر ضرورت توجه حداکثری مسوولان به فرمایشات مقام معظم رهبری در خصوص تولید ملی و حمایت از کار و سرمایه داخلی تاکید کرد.

علی‌اکبر شعبانی ‌فرد افزود: باید تلاش کنیم غفلتی که در بخش فرهنگی داشتیم، این بار در بخش اقتصادی ایجاد نشود؛ مدیران باید با برگزاری جلسات کاربردی در این راستا قدم بردارند و نخبگان، تجار و فرهیختگان استان هم باید پا پیش بگذارند تا استان امام بزرگوار یک استان شاخص شود.

شعبانی‌فرد گفت: هدف اصلی سازمان بازرسی هم پیش‌گیری است نه تشکیل پرونده و باید گفت همه تخلفاتی که رخ می‌دهد، عمدی نیست و بسیاری از این تخلفات ناشی از عدم آگاهی و عدم آموزش است که در این زمینه باید سازمان بازرسی دوره‌های آموزشی را برگزار کند.

هم‌چنين در این جلسه لوح تقدیری از سوی پورمحمدی رییس سازمان بازرسی کشور به استاندار مرکزی در جهت تقدیر از تلاش‌‌های انجام شده در راستای پیشگیری و پیگیری تخلفات اهدا شد.

انتهاي پیام

Näin sinustakin tulee eurokriisin uhrilammas

Analyysi

Euroalueen velkakriisi on riehunut kolmatta vuotta, eikä ratkaisusta tai loppulaskusta ole vielä tietoa. Maksaja on jo tiedossa. Laskun maksavat ne, joilla on maksamiseen varaa ja joiden varoihin päättäjät pääsevät käsiksi. Lasku lankeaa tavalla, jota ei ole tarkoitus oivaltaa. Maksaminen on jo meneillään. Kuulutko sinäkin velkakriisin uhrilampaisiin?
 

Jan Hurri

6.5.2012

Euroalueen velkakriisin ratkaisusta tai kriisin lopullisista kustannuksista ei ole vielä minkäänlaista tietoa, kun kriisiä on kestänyt kolmatta vuotta ja talousviranomaisten ensimmäisistä onnettomista niskalenkeistäkin on kulunut kaksi vuotta.

Päättäjät ovat upottaneet, sitoneet tai luvanneet erityyppisiin kriisitoimiinsa tähän mennessä suurin piirtein 2 500 miljardia euroa, mutta kriisin kustannukset sen kuin kasvavat.

Hätärahan voimalla kriisi ei ole ratkennut, vaan alkuperäiset ongelmat ovat jopa pahentuneet.
Euromailla on nyt yhteensä taakkanaan verrattomasti suurempi määrä velkaa kuin niillä oli kriisin alkaessa ja varsinkin ennen pääosin uuteen velkaan perustuvia kriisitoimia.
Lasku kasvaa sitä suuremmaksi mitä runsaammin ja mitä pidemmän aikaa uusia kriisitoimia kertyy euromaiden yhteiseen piikkiin –  tai ennemmin yhteisiin piikkeihin.
Mutta kenen maksettavaksi lasku lopulta lankeaa? Sitä päättäjät eivät ole vielä saaneet päätettyä tai ainakaan julki lausuttua – vaikka pääpiirteissään laskun maksajat ovat toki jo tiedossa.
Ilmeisesti kriisin kustannukset ja liian suuret velkamäärät on tarkoitus maksattaa viattomilla sivullisilla, ja ilmeisesti se on tarkoitus toteuttaa pikku hiljaa huomaamatta.
Viekas velkajuoni ei kuitenkaan pysy salassa, vaan se paljastuu tuota pikaa. Koska Taloussanomat ei ole mukana juonessa, on tässä kirjoituksessa tarkoitus paljastaa:
♦ Kuka maksaa velkakriisin loppulaskun?
♦ Miten lasku lankeaa, miten se maksetaan?
♦ Milloin maksaminen alkaa?

Kriisin syypäätpääsevät vähällä

Tähänastisista kriisitoimista ei ole selvinnyt, miten ja milloin kriisi ratkeaa eikä kovin paljon muutakaan. Se on kuitenkin käynyt päivän selväksi, että päättäjät eivät aio maksattaa kriisiä sen keskeisillä aiheuttajilla.
Liian suuria velkoja vuosikausia ottaneet ylivelkaiset euromaat saavat puoli-ilmaista ja lisäksi EU:n keskeisten sopimusten tarkoitusta rikkovaa rahoitustukea. Ne eivät joudu itse maksamaan velkojaan niin kuin sopimusten ja markkinatalouden mukaan pitäisi.
Pälkähästä pääsevät myös liian suuria ja muutoinkin uhkarohkeita riskiluottoja myöntäneet ja niillä vuosikausia huimia voittoja tehneet kriisimaiden rahoittajapankit. Luottotappioiden asemesta niille sataa puoli-ilmaista keskuspankkirahoitusta.
Mutta kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin velkakriisin varsinaiset osapuolet ja syypäät.
Kehnommin käy isolle joukolle pahaa aavistamattomia sijaiskärsijöitä. Vaarassa on erityisesti säästäväinen osa keskiluokkaa. He ovat tämän kriisin uhrilampaita, ja he maksavat jo.

Mikä ihmeenrepressio?

Velkakriisien tuntijana maailman taloustutkimuksen eturiviin noussut yhdysvaltalaisprofessori Carmen Reinhart on tutkijakumppaninsa, professori Kenneth Rogoffin kanssa tuonut keskusteluun käsitteen "repressio".

He tarkoittavat sijoitus- ja rahoitustuottojen tukahduttamista viranomaiskeinoin esimerkiksi korkotason pakottamisella keinotekoisen matalaksi jopa vuosikymmenten ajaksi.

Reinhart on tällä viikolla julkaissut aiheesta uusimman tutkimuspaperinsa The Return on Financial Repression, jossa hän osoittaa "repression" olevan jo täydessä käynnissä.
Ainakin euroalueella tuottojen tukahduttaminen on täyttä päätä meneillään. Näin velkakriisin maksaminen on jo toisin sanoen vähin äänin alkanut.

Kansanomaisesti sanottuna "repressio" on yhtä kuin säästäjien kuppaaminen. Se on laillista ja se voi olla melkein huomaamatonta, mutta kuppaamisesta on kuitenkin kyse. Ellei menettely olisi laillista, voisi sitä kutsua jopa säästäjien ryöväämiseksi.
Säästäjien kuppaaminen on Suomessakin täyttä totta, vaikka tämä ei suoraan ilmene Reinhartin tutkimuspaperista. Seikka selkiää vailla vaikeuksia kotimaisia taloustilastoja tutkailemalla.

Keinotekoinen korkotaso

Suomalaisten säästäjien kuppaaminen käy vaivatta ilmi Tilastokeskuksen ja Suomen Pankin julkaisemia tilastoja vertailemalla. Tämä käy kätevästi vaikka SP:n perjantaina julkaiseman tuoreen Rahoitusmarkkinat-katsauksen avulla.
Karu kokonaiskuva avautuu tarkastelemalla rinnakkain inflaatiota ja talletuskorkoja kuvaavia aikasarjoja.
Inflaation ja talletuskorkojen erotus on yksinkertaisin ja kenties laajimmin vaikuttava "repression" muunnelma – ja suomeksi sanottuna säästäjien suorasukaista kuppaamista.
Talletuskorkoa korkeampi inflaatiovauhti tarkoittaa, että rahan ostovoima heikkenee nopeammin kuin talletuskorko kartuttaa säästöjen arvoa. Tämä on nurinkurista, sillä koron tärkein tarkoitus on juuri suojata säästöjen ostovoimaa ja mieluiten kartuttaa sitä.
Koron keskeinen tarkoitus on ollut tiedossa ja yleisesti hyväksyttyjä rahatalouden peruspiirteitä ainakin siitä lähtien, kun ruotsalaisekonomisti Knut Wicksell pani rahaa ja korkoa koskevat ajatuksensa paperille runsas vuosisata sitten.

Nyt koron ja inflaation suhde on nurinkurinen, sillä talousviranomaiset ovat näin päättäneet panna säästäjät maksamaan suuret määrät piilotukea velallisten tukemiseksi.

Suomessa tämän lajin kuppaaminen on kriisin mittaan vienyt säästäjiltä jo miljardeja euroja.

Kriisitoimiensivuvaikutuksia

Korko on rahan hinta. Jos korko on talouden kasvuvauhtia tai inflaatiovauhtia matalampi, on rahan hinta epänormaalin matala. Ja jos rahan hinta on painunut epänormaalin matalaksi viranomaistoimin, on kyse tuottojen tukahduttamisesta.
Rahan hintaa peukaloimalla talousviranomaiset – erityisesti rahaviranomaiset, kuten keskuspankkiirit – yrittävät osaltaan ratkoa talouden ongelmia, mutta tulevat samalla aiheuttaneeksi uusia. Aivan samoin konstein kuin osaltaan aiheuttivat velkakuplan syntymistä.

Näihin uusiin ongelmiin kuuluu velkaantumisen jatkuminen ja mittava varainsiirto säästäjiltä velallisille – ja velallisten kautta myös rahoituksen välittäjille, kuten erityisesti pankeille.

Keinotekoisen matalasta korkotasosta hyötyvät kaikki ne, jotka voivat näin hoidella velkojaan, kuten koronmaksujaan, edullisemmin kuin muuten olisi asian laita. Tätä etua vastaanottavat käytännössä kaikki velalliset, eivät vain kriisimaat.

Mutta tämä etu ei tipahda ilmaiseksi taivaasta, vaan joku sen kustantaa.

Maksajia ovat kaikki ne, jotka saavat keinotekoisen matalan koron takia säästöilleen heikompaa tuottoa kuin normaaleissa talousoloissa muuten saisivat. Uhreja ovat kaikki tallettajat mutta heidän lisäkseen muutkin säästäjät.

Sijaiskärsijöihin kuuluvat myös yhteisiä säästöjä hoitavat yhteisösijoittajat, kuten eläkevaroja hoitava eläkelaitokset. Keinotekoisen matalin koroin eläketurvan katteeksi säästetyt varat tuottavat kehnommin kuin normaaleissa korko-oloissa tuottaisivat.

Verotkin on maksettava

Inflaatiovauhdin ja talletuskoron negatiivinen erotus eli talletusten negatiivinen reaalikorko on yksinkertaisin ja lisäksi jokapäiväinen esimerkki "repressiosta".

Tämän lajin kuppaaminen koskee suurinta osaa suomalaisista säästäjistä, sillä pankkitilit ovat edelleen suomalaisen säästävän yleisön ylivoimaisesti tärkein säästökohde. Valtaosa kotitalouksien rahoitusvarallisuudesta on pankkitileillä.

Suomen Pankin mukaan kotitalouksilla oli maaliskuun lopussa erityyppisillä pankkitileillä yhteensä hieman yli 82 miljardin euron talletusvarat.
Säästöjä on niin nollakorkoisilla käyttelytileillä kuin parin prosentin korkoa tuottavilla määräaikaistileillä. Koko talletusvarallisuuden keskikorko oli kuitenkin maaliskuussa 1,02 prosenttia eli jokseenkin tarkalleen yksi prosentti.
Samaan aikaan Tilastokeskus mittasi kuluttajahintaindeksinsä vuosimuutoksella Suomen inflaatiovauhdiksi 2,9 prosenttia.
Säästäjä ei suinkaan pääse "vain" inflaatiovauhdin ja talletuskoron välisellä erotuksella. Sen lisäksi säästäjä kärsii talletuskorosta perittävän lähdeveron, joka on 28 prosenttia koron määrästä.
Näillä aineksilla ja mausteilla syntyy todella kitkerää soppaa säästäjien nieltäväksi.

Menetykset jo miljardeja euroja

Kotitalouksien koko talletuskannalle kertyy maaliskuun keskikoron mukaan vuodessa noin 840 miljoonan euron korkotulo. Siitä jää veron jälkeen säästäjien nettotuloksi 605 miljoonaa euroa.

Jos inflaatiovauhti pysyisi vuoden ajan samana kuin viime vuoden maaliskuusta tämän vuoden maaliskuuhun, söisi se talletusten reaaliarvosta neljä kertaa korkojen verran pois.

Vuoden inflaatiomenetys olisi 2,4 miljardia euroa, ja nettokoron jälkeen tappioksi jäisi noin 1,8 miljardia euroa. Tämä olisi säästäjien saamatta jäävä korkotulo eli heidän kärsimänsä piilotuki kriisitoimien vastentahtoiseksi rahoittamiseksi.

Samanlaisella laskuharjoituksella syntyy karuja lukemia, kun tarkasteluaikaa venytetään yhtä pitkäksi kuin kriisille on jo kertynyt kestoa.

Vuosineljänneksittäin pankkitileillä olleen talletuskannan, talletusvaroille saatujen korkojen sekä kärsittyjen verojen ja inflaation yhteisvaikutuksesta kertyi säästäjille kolmen viime vuoden ajalta reaalista menetystä 3,4 miljardia euroa.

Vastaava reaalitappio oli neljän viime vuoden ajalta 3,9 miljardia euroa ja viiden vuoden ajalta 5,4 miljardia euroa. Euroajan alusta laskien menetystä on kertynyt näin laskien 7,8 miljardia euroa.

Näin viekas velkajuoni paljastui:

Kriisilaskua maksavat säästäjät. He maksavat laskua inflaation ja keinotekoisen matalien korkojen erotuksena eli menetettyinä korko-tuloina. He maksavat laskua kaiken aikaa.