A-studio: Velkakriisien lyhyt historia 

VERKKOMEDIA.org - Totuus EU:n velkakriisistä   

Ekonomisti John Perkins

Korosta

34 kommenttia Kirjoittanut rahajatalous : helmikuu 15, 2011

Rahatalousjärjestelmän paljastuttua velkajärjestelmäksi, jossa jokaista varallisuuserää vastaa samansuuruinen velkaerä, on hämmennystä alkanut monien ajatuksissa herättää velasta perittävä korko. Jos kotitalouden tai yrityksen on maksettava ottamastaan lainasta korkoa pankille, eikö ole väistämätöntä, että velkojen maksu pankin luomasta rahavarallisuudesta tulee mahdottomaksi ja maksaakseen velkansa korkoineen taloudellisten toimijoiden on otettava lisää velkaa? Asiaa on syytä tarkastella kaksinkertaisen kirjanpidon ja yksinkertaisen esimerkin avulla (taulukko 1).
Esimerkissämme on kolme taloudellista toimijaa, joista pankki toimii sekä velkasuhteiden rahallistajana että voittoa tavoittelevana yrityksenä. Taloudellinen toiminta käynnistyy hyödykkeitä tuottavan yrityksen tekemällä tuotantopäätöksellä. Tuotannon toteuttaakseen yritys kääntyy sekä pankin että kotitalouden puoleen Pankista yritys lainaa 2000 rahayksikköä, jolla se maksaa koti- taloudelle tämän myymästä työpanoksesta (A). Kotitalous tallettaa palkkatulonsa pankkiin, jolloin pankin tase on tasapainossa (A).

Kotitalous haluaa kasvattaa ostovoimaansa ja kääntyy pankin puoleen lainaten kulutukseensa 1000 rahayksikköä saatujen palkkatulojen päälle (B). Nyt kotitalouden varallisuus on kasvanut 3000 rahayksikköön ja sen velat 1000 rahayksikköön (B). Pankin tase kasvaa lainauksen myötä 3000 rahayksikköön (B).
Kotitalous siirtyy markkinoille hankkien tarvitsemansa määrän yrityksen tuottamaa hyödykettä. Kotitalouden kulutukseksi muodostuu 1500 rahayksikköä, joten se säästää varoistaan puolet (C). Yrityksen varat kasvavat saman verran eli 1500 rahayksiköllä (C). Yrityksellä on kuitenkin edelleen enemmän velkaa kuin varallisuutta.
Seuraa koronmaksun aika. Pankki perii korkoa lainoista 10 prosenttia eikä maksa talletuksille korkoa, joten kotitalouden maksettavaksi tulee 100 rahayksikköä ja yrityksen 200 rahayksikköä (D). Kotitalouden varat supistuvat 1400 rahayksikköön ja yrityksen 1300 rahayksikköön (D). Pankin taseessa korkotulot muodostavat 300 rahayksikön suuruisen pankin oman pääoman, mikä tarkoittaa käytännössä pankin velkaa itselleen. Pankki yrityksenä siis lisää varojaan 300 rahayksiköllä (D). Rahoittajaroolissa pankilla on vastattavaa eli velkaa kotitaloudelle ja yritykselle yhteensä 2700 rahayksikköä ja itselleen 300 rahayksikköä (D).
Kotitalous haluaa nyt suorittaa velkansa pois (E). Kuoletettuaan lainansa kotitalouden tilille jää edelleen 400 rahayksikköä säästöön (E). Pankin tase supistuu lainanmaksun myötä 2000 rahayksikköön (E). Taloudessa on pankin taseen vastaavana eränä edelleen yrityksen velka ja vastattavina kotitalouden talletus, yrityksen talletus sekä pankin oma pääoma (E).
Seuraavaksi lainaansa pyrkii lyhentämään yritys. Koska kotitaloudelle suoritetun hyödykkeen myynnin ja koron maksun jälkeen yrityksen varat ovat pienemmät kuin sen velat, se onnistuu lyhentämään lainastaan vain osan eli 1300 rahayksikköä (F). Pankin tase supistuu lyhennyksen verran ja talouteen jää kokonaisvelkaa 700 rahayksikköä (F). Yrityksen velkaa vastaa nyt pankin ja kotitalouden säästäminen (F).
Kotitalous kuitenkin omistaa pankin osakekannasta 100 prosenttia ja päättää yhtiökokouksen jälkeen nostaa pankin voitot itselleen. Pankki yrityksenä menettää 300 rahayksikön voittonsa, jotka siirtyvät kotitalouden tilille (G). Pankin oma pääoma katoaa ja taseen velkapuoli on nyt vastattavaa kotitaloudelle (G).
Kotitalous on kuluttanut aiemmin ostaneensa hyödykkeet ja palaa markkinoille. Yritys on varastoinut tuottaneensa hyödykkeet, jotka eivät aiemmin menneet kaupaksi. Nyt kotitalous ostaa hyödykkeet 700 rahayksiköllä ja yrityksen varat sekä velat tasapainottuvat (H).
Yritys päättää lopettaa toimintansa talouden epävarmuuden kasvaessa ja maksaa lainansa pankkiin (I). Pankin tase ja taloudellisten toimijoiden varat ja velat nollaantuvat (I). Tyhjästä luotu raha sai aikaan toistakymmentä transaktiota ja loi runsaasti taloudellista aktiviteettia kadotakseen kokonaan velkojen maksun yhteydessä.

Taulukko 1.

Esimerkkimme osoittaa, ettei koron perintä aiheuta välttämättä tarvetta velan määrän kasvattamiselle taloudessa. Kun yrityksen ja kotitalouden pankille maksamat suoritukset lasketaan yhteen, huomataan pankin perineen näiltä toimijoilta 3300 rahayksikköä, vaikka velkarahaa taloudessa olikin enimmillään vain 3000 rahayksikköä.
Yleinen virhe ajattelussa lieneekin se, että pankille maksettavien korkojen nähdään katoavan taloudellisen kierron piiristä. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole, sillä toimiessaan yrityksenä pankki vertautuu kotitalouteen tai hyödykkeiden tuotantoon osallistuvaan yritykseen, joiden säästämismahdollisuudet ja kulutuspäätökset määrittelevät rahatalousjärjestelmän toimintaa.
Siksi korossa, kuten yritysten voitoissa tai kotitalouksien säästämisessä onkin kyse ainoastaan tulonjaosta eli siitä miten luotu rahavarallisuus eri toimijoiden välillä tiettynä ajanhetkenä jakaantuu. Ongelmia voi syntyä silloin, kun tietyn toimijan saamat rahavirrat jäätyvät pitkäksi aikaa. Tällöin korkojen tai erääntyvien velkojen maksu voi tulla mahdottomaksi, jolloin esimerkiksi yrityksen on lainattava lisää rahaa vanhojen velvoitteidensa hoitoon.
Rahatalousjärjestelmän sulavan toiminnan kannalta velan määrän jatkuva kasvu onkin hyödyllistä, sillä silloin taloudellisten toimijoiden välttämättä tarvitsemat rahavirrat syntyvät todennäköisemmin ja kitkattomasti. Kun velkarahan määrän kasvu pysähtyy tai kääntyy negatiiviseksi, ajautuu rahatalous- järjestelmä syvään kriisiin. Näin juuri tapahtui vuoden 2009 aikana, kun finanssikriisi pysäytti luotonannon lähes kaikkialla maailmassa.

Jussi Ahokas

Minskyläinen näkökulma rahoitusmarkkinaveroon

 Kirjoittanut rahajatalous : lokakuu 4, 2012

 

Vaikka Hyman P. Minsky on tullut suurelle yleisölle tutuksi finanssikriisien dynamiikkojen teoreetikkona, eivät finanssikriisit sinällään olleet Minskyn tieteellisen tutkimuksen keskiössä. Itse asiassa Minskyn kiinnostus finanssikriiseihin liittyi oleellisesti laajempaan tutkimuslinjaan, joka määritteli hänen tieteellistä uraansa 1960-luvulta asti. Minskyn pyrkimyksenä oli ymmärtää ja selittää rahatalousjärjestelmän tai kapitalismin institutionaalista muutosta ja tämän muutoksen vaikutuksia talouden perusprosesseihin, kuten tuotantoon sekä työmarkkinoiden ja rahoitusmarkkinoiden toimintaan.
Minsky jakoi kapitalistisen talousjärjestelmän historiallisen kehityksen eri vaiheisiin ja tutki määrittelemiensä kehitysvaiheiden määrääviä mekanismeja sekä niiden välisiä eroja. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun talousjärjestelmää Minsky kutsui kauppakapitalismiksi, jota seurasi 1930-luvun lamaan päättynyt finanssikapitalismin kausi. Toisen maailmansodan jälkeisen talous- ja yhteiskuntajärjestyksen Minsky nimesi teollisuuskapitalismin ajaksi, jossa yhdistyivät vahva yritysjohtajavalta sekä hyvinvointivaltiokehitys vahvan valtion toimeenpanemana.
1970-luvun alussa talousajattelussa ja -politiikassa tapahtuneen käänteen jälkeistä aikaa Minsky kutsui sijoittajakapitalismiksi, jossa yhdistyivät kilpailukykyvaltio, talouden finansoituminen, sijoittajayhteiskunnan nousu, uusliberalismi ja uuskonservatismi sekä varjopankkisektorin kehittyminen. Minsky selitti siirtymiä eri kapitalismin vaiheista toisiin institutionaalisilla muutoksilla, joilla hän viittasi laajasti lainsäädännössä, talouspolitiikassa sekä talouden käytännöissä tapahtuneisiin muutoksiin. Näiden muutosten myötä talouden kehitys sai uusia suuntia, kun aikaisemmin esimerkiksi lainsäädännöllä estetyt käytännöt oli mahdollista aktivoida ja niitä oli mahdollista kehittää suuntaan, joka aikaisemmin ei olisi ollut sääntelyn vuoksi mahdollista.
Minskyn mukaan kapitalismin siirtymät eivät tapahtuneet yhtäkkisesti, vaan olivat seurausta pidemmästä historiallisesta kehityksestä. Minskyn mieliesimerkki oli rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen 1960-luvun lopulta alkaen. Tämä kehitys johti muutamassa vuosikymmenessä täysin uudenlaisten rahoitusrakenteiden muodostumiseen ja muutti oleellisesti rahatalousjärjestelmän toimintaa. Kun toisen maailmansodan jälkeen alkanut kausi oli vakauden ja täystyöllisyyden aikaa, kulki sijoittajakapitalismi kriisistä toiseen eikä pystynyt enää takaamaan täystyöllisyyttä länsimaissa edes korkeasuhdanteiden huipulla.
Tutkimuksissaan Minsky osoitti tiettyjen poliittisten päätösten ja erityisesti rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn liittyvien muutosten avanneen väylän sijoittajakapitalismin synnylle. Hän kuvasi myös, kuinka yhtä järjestelmää tiettyyn suuntaan muuttanutta päätöstä seurasi yleensä toinen, millä tavalla institutionaalisesta muutoksesta tuli nopeasti itseään vahvistava kehä. Tällä tavalla alun perin Bretton Woods –järjestelmän varaan rakentuneen hyvinvointikapitalismin instituutiot murenivat pala palalta ja tekivät tilaa sijoittajakapitalismin tulolle.

Minskyn kapitalismin analyysia voidaan soveltaa suoraan viime viikolla Suomessa kuumentuneeseen keskusteluun rahoitusmarkkinaveron käyttöönotosta osassa Euroopan unionin maita. Rahoitusmarkkinaveron tarkoituksena on asettaa rahoitusmarkkinoiden transaktiot pienen veron alaisiksi, minkä nähdään vähentävän rahoitusmarkkinoilla tapahtuvaa spekulaatiota, mutta ennen kaikkea keräävän verotuloja jälleen uudessa taantumassa kärvisteleville valtioille.
Rahoitusmarkkinaveron takana on jo Euroopan parlamentin enemmistö ja myös jäsenmaiden kansalaisten keskuudessa veron kannatus on ollut suurta. Suomen mediassa rumpu on kuitenkin lyönyt viimepäivät rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa vastaan. Liikepankit ovat esittäneet uhkauksia siirtää liiketoimensa maasta, jos Suomi sitoutuu rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoon ensimmäisten Euroopan unionin maiden joukossa. Monien talouden asiantuntijoiden kommenteissa, rahoitusmarkkinavero on niin ikään kategorisesti tyrmätty. Hallituksen pääpuolueista SDP näyttää suhtautuvan veroon myötämielisesti, mutta sen sijaan Kokoomukselle veron valmisteluun osallistuminen näyttäytyy lähes mahdottomana. Suomen valtion kanta Ranskan ja Saksan valmistelupyyntöön onkin edelleen auki.
Rahoitusveron vastustajat ovat perustelleet kantaansa kansallisesta lyhyen aikavälin perspektiivistä. Yleinen argumentti on se, että vero murentaisi Suomen kilpailukykyä, vähentäisi rahoitustoiminnan bisnesmahdollisuuksia maassamme ja siten vaikuttaisi negatiivisesti työllisyyteen sekä talouden kasvuun. Lisäksi on epäilty veron aiheuttavan lukuisia muita negatiivisia taloudellisia vaikutuksia, minkä vuoksi sen tuottaman verokertymän epäillään jäävän tavoiteltua pienemmäksi. Myöskään veron rahoitusjärjestelmää vakauttavaan vaikutukseen ei ole uskottu.
Koska veron käyttöönoton vaikutuksia on mahdotonta tietää etukäteen, ei edellä esitettyjä epäilyjä veron negatiivisista vaikutuksista voida kiistää. Myöskään tarkkaa arviota veron positiivisista vaikutuksista lyhyellä aikavälillä on mahdotonta tehdä. Pragmaattisten kansallisten kustannus-hyöty-laskelmien sijaan veroa olisikin syytä arvioida siltä kannalta, mikä on sen vaikutus rahatalouden pitkän aikavälin institutionaaliseen kehitykseen ja kapitalismin muutokseen.
Rahoitusmarkkinaveron käyttöönotto Euroopassa olisi merkittävä suunnanmuutos rahoitusmarkkinoiden sääntelyssä ja merkki siitä, että poliittinen järjestelmä on jälleen valmis asettamaan rajoitteita sijoittajavallalle ja etsimään uudenlaisia ratkaisuja rahoitusmarkkinoiden sekä rahatalouden järjestämiseksi. Vaikka rahoitusmarkkinavero ei onnistuisi lunastamaan kaikkia sille asetettuja odotuksia ja vaikka sen lyhyen aikavälin vaikutukset esimerkiksi Suomen talouteen (ceteris paribus) olisivat negatiivisia, voi sen käyttöönotto avata ovia laajemmalle institutionaaliselle muutokselle ja uusille rahoitusjärjestelmää vakauttamaan pyrkiville toimille, joita ei toistaiseksi päättäjien pöydällä niiden radikaalisuuden vuoksi ole näkynyt.
Jos Suomessa ollaan aidosti huolissaan nykymuotoisen kapitalismin tuottamista ongelmista ja suunnanmuutos nähdään välttämättömänä, olisi päättäjiemme ehdottomasti alettava edistää aktiivisesti rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa Euroopassa. Kuten Minskyn tutkimus kapitalismin kehityksestä on opettanut, suunnanmuutos voi lopulta olla kiinni yksittäisestäkin päätöksestä, jos se ruokkii myöhemmin uusia samansuuntaisia reformeja.
Suomessa keskustelussa vastakkain on asetettu pragmaattinen ja ideologinen suhtautuminen rahoitusmarkkinaveroon. Minskyläinen näkökulma rahoitusmarkkinaveroon laajentaa pragmaattisen suhtautumisen kenttää tuoden mukaan tarkasteluun veron käyttöönoton mahdolliset vaikutukset kapitalismin kehitykseen pidemmällä tähtäimellä.

Jussi Ahokas

Lauri Holappa – Funktionaalinen rahoitus käytännössä

– 4.1.2012Posted in: Artikkelit

Teksti julkaistu alunperin Raha ja talous -blogissa.
John Maynard Keynesin pääteos Yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja rahasta julkaistiin vuonna 1936. Teoksessaan Keynes esitti niin kutsutun tuotannon rahateorian, jolla hän haastoi Sayn lakiin ja rahan kvantiteettiteoriaan nojanneen ortodoksisen teoriaperinteen. Ortodoksisessa taloustieteessä kapitalismi oli ymmärretty tasapainohakuisena ja vakaana talousjärjestelmänä, mutta tuotannon rahateoria osoitti epävakauden olevan kapitalistisen rahatalousjärjestelmän keskeinen ominaisuus.
Keynesin mukaan kapitalistisessa talousjärjestelmässä efektiivinen kysyntä tarkoittaa aina nimellisiä rahavirtoja, jotka taas riippuvat kokonaisrahavarannosta. Juuri tämä seikka synnyttää kriisejä ja suhdannevaihteluita, sillä kokonaisrahavaranto on riippuvaista yksityisten toimijoiden luotonlaajennuksesta. Epävarmoina aikoina yritykset ja kotitaloudet vähentävät luotonottoaan ja kulutustaan, mikä supistaa sekä rahavirtoja että rahavarantoa.
Vaikka Keynes korostikin kysynnänsäätelyn merkitystä suhdanteiden tasaamisessa ja täystyöllisyyden ylläpitämisessä, ei hänen teoksensa keskittynyt politiikkasuositusten antamiseen. Näin ollen keynesiläisen talouspoliittisen doktriinin kehitys jäi suurelta osin Keynesin työn jatkajien tehtäväksi.
Tähän kehitystyöhön keskittyi etenkin venäläis-amerikkalainen ekonomisti Abba Lerner, joka kehitti funktionaalisen rahoituksen ohjelman vain muutama vuosi Yleisen teorian ilmestymisen jälkeen. Lernerin yksinkertainen ajatus oli, että talouspolitiikan instrumentteja tulee arvioida vain niiden aiheuttamien suorien vaikutusten pohjalta. Lernerin mukaan verotusta on kiristettävä silloin, kun kokonaiskysynnän vähentäminen on tarpeellista. Valtion on taas kulutettava alijäämäisesti aina, kun kokonaiskysynnän stimulointi katsotaan hyödylliseksi. Lernerin mielestä valtion kulutusta ei tarvitse sopeuttaa vastaamaan verokertymää, koska tarvittaessa valtio voi rahoittaa kulutuksensa suorilla keskuspankkiluotoilla.
Funktionaalisen rahoituksen ohjelma nojaa siis Keynesin tuotannon rahateoriaan. Näin ollen sillä on vahva teoreettinen oikeutusperusta. Monia kuitenkin askarruttaa, miten funktionaalinen rahoitus toimisi käytännössä. Onko sitä edes kokeiltu missään?
Kanada ja Argentiina
On vaikea sanoa, kuinka paljon Keynesin tai Lernerin ajattelu on suoraan vaikuttanut talouspoliittiseen päätöksentekoon eri maissa. Sen sijaan on helpompaa osoittaa institutionaalisia järjestelyitä, jotka muistuttavat läheisesti funktionaalisen rahoituksen periaatteita. Voidaankin sanoa, että tällä hetkellä ainakin kahdessa valtiossa on käytössä järjestelyt, jotka mahdollistavat funktionaalisen rahoituksen periaatteiden mukaisen talouspolitiikan.
Globaalissa pohjoisessa kiinnostava esimerkkitapaus on Kanada. Valtion velkakirjojen ostot on yleensä kielletty jopa rahapoliittisesti suvereenien valtioiden keskuspankeilta, mutta Kanadassa tällaista kieltoa ei ole. Itse asiassa Kanadan keskuspankin velkakirjaostoja ei ole rajoitettu millään tavalla – eikä Kanadan keskuspankki ole myöskään omaehtoisesti pidättäytynyt ostamasta valtion velkakirjoja. Vuodesta 2008 alkaen Kanadan keskuspankki on ostanut 15 prosenttia kaikista liikkeellelasketuista valtion 5-, 10- ja 30-vuotisista velkakirjoista. Tätä ennen keskuspankin osto-osuus oli ollut kymmenen prosenttia.
Kenties vielä kiinnostavampi esimerkki tulee Argentiinasta, joka oli ajautunut vakavaan talouskriisiin jo 1990-luvun lopussa. Vielä vuosituhannen alussa Argentiinalla oli mittavia dollarimääräisiä velkoja ja maan valuutta oli sidottu Yhdysvaltain dollariin. Vuonna 2002 Argentiina kuitenkin päätti yksipuolisesti jättää suuren osan dollariveloistaan maksamatta ja siirtyä kelluvaan valuuttakurssiin. Tämän jälkeen Argentiinan valtiolta oli useiden vuosien ajan kokonaan suljettu pääsy kansainvälisille luottomarkkinoille. Vielä tälläkin hetkellä Argentiinan valtion kulutus nojaa pääasiassa suoraan keskuspankkirahoitukseen.
Molemmat esimerkkimaat ovat myös menestyneet taloudellisesti hyvin. Esimerkiksi Kanadan talous kasvoi vuonna 2010 yli kolmen prosentin vauhtia. Lisäksi Kanada maksaa tällä hetkellä 10-vuotisista velkakirjoistaa alle kahden prosentin korkoa, vaikka maalla on julkista velkaa 84 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Argentiinan menestys on ollut viime vuosina suorastaan poikkeuksellista. Kuviosta 1 voidaan havaita Argentiinan talouden kääntyneen voimakkaaseen kasvuun heti vuoden 2002 talouspoliittisen käänteen jälkeen. Myös globaalin taantuman oloissa Argentiina on menestynyt poikkeuksellisen hyvin.
On myös kiinnostavaa verrata Argentiinan viime vuosien menestystä euroalueen kehitykseen. Euroalueellahan talouspolitiikkaa harjoitetaan institutionaalisessa ympäristössä, jota voidaan pitää vastakohtana Argentiinan omaksumalle täydelliselle rahapoliittiselle suvereniteetille. Esimerkiksi vuosina 2003–2007 bruttokansantuote kasvoi euroalueella henkeä kohden jokaisena vuonna alle kolmen prosentin vauhtia. Argentiinassa vastaavana aikana BKT/capita-kasvu ylsi jokaisena vuonna noin kahdeksaan prosenttiin.

Kuvio 1. BKT/capita-kasvu Argentiinassa ja euroalueella. (Lähde: Maailmanpankki)

Myös työllisyystilanne on parantunut Argentiinassa selvästi. Maan virallinen työttömyysaste laski vuoden 2001 yli 18 prosentista vuonna 2008 alle kahdeksaan prosenttiin. Vuonna 2010 työttömyysaste nousi hiukan yli kahdeksaan prosenttiin, mutta on vuonna 2011 laskenut noin seitsemään prosenttiin.
Kuvio 2. Työttömyysaste Argentiinassa. (Lähde: Maailmanpankki)

Argentiinan talouspolitiikka on ollut myös sosiaalipoliittisesti menestyksekästä. Vielä vuonna 2002 45 prosenttia Argentiinan väestöstä katsottiin elävän köyhyydessä. Vuonna 2009 köyhyysrajan alapuolella eli enää 11 prosenttia kansasta.
Suurimmat taloudelliset ongelmat liittyvät Argentiinassa noin 20 prosentin tasolla laukkaavaan inflaatioon. Inflaatio on pysytellyt Argentiinassa kuitenkin jo pitkään korkealla eikä sillä selvästikään ole ollut merkittäviä negatiivisia vaikutuksia reaalitalouteen. Toisaalta inflaatio ei myöskään näytä olevan funktionaalisen rahoituksen periaatteita noudattaviin järjestelyihin väistämättä liittyvä ongelma, sillä Kanadassa inflaatio on pysytellyt 1–3 prosentin tuntumassa.
Johtopäätökset
Funktionaalinen rahoitus ei ole pelkkä etäinen utopia, vaan myös osa joidenkin valtioiden talouspolitiikan perusjärjestelyitä. On toistaiseksi mahdotonta osoittaa varmuudella empiirisesti, että funktionaalinen rahoitus olisi reaalitalouden kannalta parempi järjestely kuin jokin toinen vaihtoehto. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suora keskuspankkirahoitus ei ole ainakaan haitallista valtioiden taloudellisen menestyksen kannalta.
On myös selvää, että ne ongelmat, joita esimerkiksi euroalueen valtiot nyt kohtaavat, eivät olisi Argentiinassa tai Kanadassa mahdollisia. Voidaankin sanoa, että funktionaalinen rahoitus ennen kaikkea laajentaa demokraattisen keskustelun ja päätöksenteon alaa vähentämällä globaalien luottomarkkinoiden ehdollistamisvaltaa.

Kolme syytä, miksi inflaatio lopulta karkaa

Heini Karjanmaa 

 

Jan Hurri

28.10.2012

Euroalueen keskuspankin EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kohtasi päättyneellä viikolla kaikkien euromaiden parlamenteista kenties kriittisimmän ja joka tapauksessa vaikutusvaltaisimman, kun hän vieraili Saksan liittopäivillä.
EKP:n pääjohtaja käy säännöllisesti EU:n parlamentin kuultavana mutta ani harvoin yksittäisen jäsenvaltion parlamentissa. Siksi Draghin vierailu Saksan Bundestagissa oli epätavallinen tapahtuma, johon oli kuitenkin hyvä syy.
Moni saksalainen kansanedustaja ja jopa Saksan oman keskuspankin johto on arvostellut EKP:n kriisitoimia. Saksalaisepäilijät pelkäävät, että EKP rahoittaa valtioita vaikka ei saisi, ja että rahan painaminen lopulta johtaa inflaation karkaamiseen.
Draghi kertoi Bundestagille, että pelkoon ei ole aihetta. Hän vakuutti, että EKP ei rahoita valtioita eikä päästä inflaatiota karkuun.
Suopeasti sanottuna Draghin puheenvuoro muistutti ennemmin mielikuvamarkkinointia kuin todenmukaista tai varsinkaan riippumatonta kuvausta EKP:n kriisitoimien luonteesta tai todennäköisistä seurauksista.
Suurin osa EKP:n liikkeeseen panemasta kriisirahasta on päätynyt suoraan tai epäsuorasti pankkien kautta kriisivaltioiden rahoituksen tueksi. Inflaation karkaaminen on tätä menoa ennemmin todennäköistä kuin pelkkä riski.
Inflaatio karkaa seuraavaksi samoista syistä kuin ennenkin. Syitä on ainakin kolme. 

Kolme kovaa ehtoa
inflaation torjuntaan

EKP tai mikä tahansa muu keskuspankki kykenee pitämään inflaation aisoissa vain kolmella ehdolla:
1) Keskuspankin on havaittava talouden eri osiin kertyvät inflaatiopaineet ja aavistettava inflaation karkuyritykset niin hyvissä ajoin, että se ehtii panna yleensä hidasvaikutteisia vastatoimiaan toimeksi ennen kuin on myöhäistä.
2) Vaikka hoksaisi inflaation vaaran ajoissa, keskuspankin on myös kyettävä ja uskallettava toteuttaa inflaation taltuttamiseksi tarvittavat toimenpiteet.
3) Ja vaikka keskuspankki hoksaisi ajoissa inflaation vaaran ja kykenisi tarvittaviin vastatoimiin, on sen myös "saatava lupa" vastatoimien toteuttamiseen.
Toki hintavakauden ylläpitämiseksi tarvitaan myös kosolti hyvää tuuria ja suotuisia yhteensattumia.
Mutta näihin ehtoihin – tai paremminkin niiden pettämiseen – voinee kiteyttää kolme keskeistä syytä, miksi inflaatio on eri maissa aiemmin livahtanut rahaviranomaisilta karkuun.
Tätä menoa yksi tai useampi näistä ehdoista pettää ennen kuin kokeellisen rahapolitiikan kriisitoimet ovat päättyneet.

Mitä inflaatio on ja
mistä se on peräisin?

Inflaatio on tulkinnallinen ja osin kiistanalainen talouden ilmiö, jonka syyt ja seuraukset niin kuin haitat ja hyödytkin aiheuttavat taloustutkijoiden kesken alituista kiistelyä ja koulukuntaeroja.
Yhden mielestä inflaatio on yleisen hintatason nousua, toiselle inflaatio on liikkeessä olevan rahamäärän liikakasvua ja hintojen nousu vain inflaation näkyvä seuraus.
Yhden mukaan inflaation kiihtyminen johtuu palkkojen ja muiden kustannusten kohoamisesta, toisen mielestä hintoja hilaa ylöspäin tavaroiden ja palveluiden ylikysyntä.
Useimmat kiistelijät hyväksyvät tulkintakiistoistaan huolimatta yhdysvaltalaisen talousnobelistin Milton Friedmanin kiteytyksen, jonka mukaan inflaatio on aina ja kaikkialla rahataloudellinen ilmiö.
Paitsi saksalainen taloustieteilijä Peter Bernholz, joka rohkenee olla inflaation perusluonteesta ja koko ilmiön varsinaisesta alkulähteestä eri mieltä enemmistön kanssa.
Hänen toisenlainen tulkintansa antaa monta vihjettä, miksi inflaatio on tämänkin kriisin jälkeen todennäköinen lopputulos.

Ei rahataloudellinen
vaan fiskaalinen ilmiö

Emeritus-professori Bernholz tarkastelee inflaatiota eri aikojen ja erilaisten rahajärjestelmien ilmiönä kattavasti kirjassaan Monetary Regimes and Inflation (Rahajärjestelmät ja inflaatio) ja lukuisissa muissa tutkimuksissaan.
Hän päättelee ja perustelee lukuisin historiallisin esimerkein, että vaikka inflaatio ja sen vaikutukset ilmenevät rahataloudessa, ovat sen pohjimmaiset syyt aina ja kaikkialla fiskaalisia.
Bernholzin mukaan taloushistorian jokaista mainittavaa inflaatiokautta erottaa iso joukko erityispiirteitä mutta niitä yhdistää yksi yhteinen peruspiirre: joka ikinen huomattava inflaatiokausi on alkanut fiskaalisista vaikeuksista eli julkisen talouden rahapulasta.
Näin on Bernholzin mukaan ollut siitä lähtien, kun kalliiden valloitussotien köyhdyttämät Rooman keisarit alkoivat 300-luvun tienoilla ratkoa rahapulaansa alentamalla senaikaisen hopearahan hopeapitoisuutta asteittain ja lyömällä yhä suurempia määriä yhä heikkolaatuisempaa rahaa.
Nykymenetelmin raha laimentuu kuin itsestään. Nappia painamalla ja vähin äänin.

Inflaatiot olleet
aina yllättäviä

Professori Bernholzin kirja inflaatiosta kattaa tärkeimmät inflaatiot ajanlaskun alusta lähtien mutta se ei esitä ainuttakaan ennustetta meneillään olevasta kriisistä saati EKP:n kriisitoimista. Kirja ilmestyi vuonna 2006 eli pari vuotta ennen kriisiä.
Se käy kirjasta kuitenkin vaivatta selväksi, että inflaatiot eivät ole milloinkaan ennalta kuuluttaneet tuloaan, kestoaan, voimaansa saati seurauksiaan.
Edes hallitsijoiden varta vasten ja tarkoituksella toteuttamat inflaatiot eivät ole sujuneet niin kuin oli tarkoitus. Inflaatiot ovat joko alkaneet yllättäen tai ainakin niiden kehittyminen ja seuraukset ovat olleet ennalta arvaamattomia.
Keskeinen ongelma ja yllätyksiä aiheuttava seikka lienee se, että inflaation alkusykäyksestä voi kulua jopa vuosia ennen kuin sen vaikutukset yllättäen pulpahtavat pintaan. Silloin vastatoimet voivat jo olla myöhässä.
Toki tämän päivän EKP:llä on käytössään verrattomasti runsaammin laskentatehoa ja teoreettista taloustietämystä kuin vaikkapa neljännen vuosisadan roomalaiskeisareilla. Mutta eivät EKP:n ekonometriset mallit tai supertietokoneet ole tehneet siitä erehtymätöntä.
EKP ei ole vieläkään jyvällä, miksi inflaatio on viime vuosikymmenet laskenut. Tuskin se hoksaa seuraavaa nousuakaan ajoissa tai varsinkaan ennalta.

Inflaation hidastuminen
muka EKP:n ansiota


EKP:n edellinen pääjohtaja Jean-Claude Trichet ylpeili virkakautensa loppuun asti sillä, että aloituksestaan alkaen EKP on kyennyt pitämään euroalueen inflaation matalampana kuin Saksan inflaatio kolmen edeltäneen vuosikymmenen aikana.
Trichet kehui EKP:n inflaatioansioilla vielä virallisessa jäähyväispuheessaan, jonka hän piti jokseenkin vuosi sitten EKP:n pääkonttorissa Frankfurtissa.
Edellisen pääjohtajan tulkinta tuli vuosien kuluessa ja useiden puheenvuorojen keskeisenä sanomana kristallin kirkkaaksi: euroalueen inflaation pysyminen aisoissa on EKP:n ansiota.
Nykyinen pääjohtaja Mario Draghi ei ole oikaissut tulkintaa, joten hän lienee samaa mieltä. Pääjohtajat tuskin puhuvat omiaan, joten tulkinta EKP:n ansiosta lienee pankin virallinen kanta.
EKP:n ansioihin kuuluu epäilemättä jokin osa inflaation ja korkotason laskusta, mutta koko ansion lukeminen EKP:n nimiin kertoo ennemmin jättiläismäisestä väärinkäsityksestä kuin tilannetajusta.

Inflaation tappoi
Kiina eikä EKP

Rautaesiripun kaatuminen ja niin sanottu globalisaatio ovat yhdessä uskottavampi selitys inflaation hidastumiselle kuin EKP:n valppaus ja rahapolitiikan oikeaan osunut viritys.

Lähemmäs miljardin uuden tehdastyöntekijän ja kuluttajan liittyminen kansainvälisen talouden vuorovaikutukseen parin viime vuosikymmenen aikana on ollut omiaan laskemaan lukuisten eri teollisuustuotteiden hintoja autoista vatkaimiin kautta maailman.
Deflatoristen hintapaineiden lisäksi nopeasti kasvavat maat ovat tuoneet euroalueelle ja muihin länsimaihin myös valtaisat valuuttavarantonsa. Tämän mammuttimaisen pääomavirran alkulähteitä ovat Kiinan ja muiden kasvumaiden lisäksi lähes ylijäämäiset vientimaat Japani ja Saksa.
Halpatuotannon tavaravirta painoi inflaation laskuun euroalueella niin kuin muissakin länsimaissa. Valuuttavarantojen virta painoi korkoja laskuun.
EKP oli ennemmin sivustaseuraaja kuin inflaation taltuttaja tai korkojen kesyttäjä. Inflaatio ei hidastunut eivätkä korot laskeneet vain EKP:n hallintoalueella vaan kaikkialla maailmassa.
EKP:n hitaasta sytytyksestä vihjaa sekin, että finanssi- ja velkakriisi oli EKP:lle niin kuin muillekin keskuspankeille yllätys.

Artikkeli jatkuu.........

Saako pörssistä kottii?

 toukokuu 4, 2010

Posted by Jiri Nieminen under Kansantaloustiede, Politiikka 

 

Rakas päiväkirja, Vasemmistofoorumi on julkaissut ensimmäisen uuteen Peruste -sarjaan kuuluvan teoksen. Kyseessä on artikkelikokoelma, joka käsittelee omistamista ja rahaa yhteiskunnallisena suhteena. Kirjoitusten ajankohtaisuus ja laadukkuus yllätti allekirjoittaneen. 

Teos on vapaasti ladattavissa täältä.

Teoksen ehkä ajankohtaisin artikkeli on Lauri Holapan kirjoitus Rahan omistajat. Siinä käydään läpi finanssikapitalismin kehittymistä 1800-luvun lopulta. Usein vasemmistopiireissä nykyistä talouskriisiä on ollut tapana selittää narratiivilla, joka alkaa vuodesta 1971 kun Yhdysvaltojen presidentti Richard Nixon irrotti “pahojen Chicagon poikien” neuvosta yksipuolisella päätöksellä dollarin kultakannasta rahoittaakseen Vietnamin sotaa. Seuraavilla vuosikymmenillä uusliberalismi tai monetaristinen talouspolitiikka levittäytyi kaikkialle maailmaan.

Tällainen tulkinta on kaunisteleva, sosiaalidemokraattinen, koska se antaa ymmärtää, että olisi mahdollista palata uusliberalismin tai monetaristisen talouspolitiikan kauden jälkeen takaisin keynnesiläiseen talouspolitiikkaan, jossa valtio kontrolloisi rahamarkkinoita ja elvyttäisi aina lamakauden aikana julkiseen talouteen investoimalla. Eräät taloustieteilijäthän ovat esittäneet, että olisimme jo palanneet keynnesiläisyyteen kun ensin Yhdysvalloissa liittovaltio joutui maksamaan pankkitukea estääkseen liikepankkeja kaatumasta ja viime päivinä olemme saaneet lukea Euroopan unionin tekevän saman epäsuorasti myöntämällä Kreikan valtiolle lainoja jotta eurooppalaiset suuret liikepankit eivät romahtaisi.

Holapan kirjoitus osoittaa, että keynnesiläysyyteen ei ole paluuta; se ei ole todellinen vaihtoehto. Kun Yhdysvallat siirtyi monetaristiseen talouspolitiikkaan – ja seuraavan kahden vuosikymmenen aikana muu maailma seurasi perässä – kyse ei ollut mistään oikeiston salajuonesta, vaan vilpittömästä pyrkimyksestä pelastaa kapitalistinen talousjärjestelmä ja vallitsevat tuotantosuhteet. Keynnesiläisyydessä kun rahamarkkinat toimivat niin jäykästi, että ne eivät tuottaneet huonoimpina vuosina pääomasijoittajille ja liikepankeille edes sen vertaa, että olisivat saaneet omansa pois.

Reaalitalouden kasvusta ja tuotannosta irrallinen finanssikapitalismi syntyi jo 1800-luvun lopulla kun pääomasijoittajat ja pankit halusivat nopeampia yksityisiä voittoja, minimoida riskit ja sosialisoida tappiot. Pörssi sellaisena kuin me sen tunnemme syntyi juuri sijoittajien riskin minimoimista varten. Siitä kuinka nopeasti osakkeet voidaan vaihtaa rahaksi käytetään hienompaa nimitystä: likviditeetti. Martti Servo & Napander laulaa siis likviditeetistä laulussa “Saako pörssistä kottii”.

Sen lisäksi, että nykyisillä rahoitusmarkkinoilla ei ole mitään tekemistä todellisen tuotannon kanssa, on syytä muusta, että toisin kuin yläasteen yhteiskuntatiedon kurssilla väitetään, rahoitusmarkkinoilla asiathan eivät menee niin, että ensin keskuspankit lainaavat rahaa liikepankeille, jotka taasen lainaavat sitä eteenpäin yrityksille ja yksityisille ihmisille tai edes niin, että yritykset ja yksityiset ihmiset laittavat säästöön rahaa, jota sitten liikepankit lainaisivat edelleen. Todellisuudessa pankit lainaavat ensin ja saavat sitten rahaa keskuspankeilta. Kreikan talouskriisi on erinomainen muistutus tästä asiasta, joka on realiteetti, mutta josta vaietaan.

Vielä vähän aikaa sitten oli tapana sanoa, että nykyinen talouslama on pahin sitten 1930-luvun laman. Viimeiset viikot ovat osoittaneet, että asioiden laita ei ole niin: nykyinen talouslama on ylivoimaisesti historiallisen kapitalismin syvin. Asiaa pahentaa se, että kukaan ei ole keksinyt sellaista uskottavaa vaihtoehtoa nykyisyydelle, että kapitalistinen järjestelmä voitaisiin pelastaa kyseenalaistamatta samalla tuotantosuhteet, vaikka poliitikot ja jopa pankkiirit tulisivat katumapäälle ja myöntäisivät uusliberalismin tai monetaristisen talouspolitiikan olleen virhe.

Toinen huomionarvoinen artikkeli teoksessa on Erik Olin Wrightin kirjoitus perustulosta. En ala tässä nyt enempää käymään läpi keskustelua perustulosta: kuinka se toteutuessaan mahdollistaisi niin lakkoaseen ay-liikkeelle, luovan tilan elämään kuin korvaisi monimutkaisen ja auttamattomasti vanhentuneen sosiaaliturvan, vaan pyydän kiinnittämään huomiota siihen, kuinka perustulo tekisi tarpeettomaksi tuotantovälineiden kollektivisoinnin eli sosialismin tarpeettomana välivaiheena siirtyessä kapitalistisesta yhteiskunnasta kommunismiin. Mielenkiintoinen ajatus, jota en itse ole tullut aikaisemmin huomanneeksi.

Kuka vielä pari vuotta sitten olisi uskonut, että ajatus kapitalismista kommunismiin – monopolipelin kielellä yhteismaahan – siirtyminen olisi edes ajateltavissa oleva asia, puhumattakaan, että se olisi mahdollisuus? Eikä nyt edes ole kyse mistään Tiedonantajan huonosti kirjoitetuista ennustuksista kuinka kapitalismi kriisiytyy ja vallankumous tulee istumalla tumput suorina. Jopa porvarilliset taloustieteilijät myöntävät sen. Vasemmistofoorumin nyt julkaistussa kirjassa ei ainoastaan osoiteta kerrankin samalla kansantajuisesti mutta vakuuttavasti finanssikapitalismin umpikuja, vaan kyetään myös esittämään vaihtoehtoja kapitalismille. Se on jotain poikkeuksellista pari viime vuosikymmenen aikana vasemmistolaisessa ajattelussa

Virtuaaliraha, bittiraha ja inflaaatio 

Emeritusprofessori Uolevi Lehtinen patistaa Liiketaloustieteellisessä Aikakauskirjassa (1/2012) jatkamaan taantumakeskustelua monen erillisen kriisin summana syntyneestä kapitalismin poliittis-taloudellisesta systeemikriisistä. Sen teki mahdolliseksi rahoitusmarkkinoiden libertaristinen (siis negatiiviseen vapauskäsitykseen perustuva) julkisen sääntelyn alasajo, sen teknologinen perusta oli digitaalivallankumous, siihen liittyivät kapitalismin transformaatio maailmanlaajuiseksi finanssikapitalismiksi ja rahatalouden eriytyminen reaalitaloudesta, sen levitti maapallon kaikkiin osiin pääomamarkkinoiden globalisaatio ja sitä syvensi katteettoman virtuaalirahan massatuotanto. Tämä kehitys nopeutui radikaalisti Yhdysvalloissa presidentti Clintonin hallituskaudella. Kun pankkien sääntelyä liberalisoitiin, virtuaalirahan määrä kasvoi nopeasti uudenlaisten finanssituotteiden innovoimisen seurauksena. Tässä artikkelissa virtuaalirahan nähdään koostuvan ennen muuta arvopaperistetuista finanssituotteista sekä kahden markkinaosapuolen kesken tehdyillä OTC-kaupoilla luoduista synteettisistä, reaalitalouteen perustumattomista johdannaisista. Niiden avulla virtuaalirahaa voitiin synnyttää tyhjästä, ilman tavaroiden ja palvelusten tuotannon riesaa. Kun velkoja arvopaperistettiin, ne niputettiin läpinäkymättömiin paketteihin. Pankkiluotoista 90 % vaihtoi sillä tavalla velkojaa kasvattaen pankkien taseita virtuaalirahalla. Johdannaisten sofistikoiduimmista versioista tuli Warren Buffetin pelkäämiä ”massatuhoaseita” ja George Sorosin kammoksumia ”vetypommeja”, joita kukaan ei osaa tehdä vaarattomiksi. Johdannaisten (miinus valuuttajohdannaiset) kaupankäynnin liikevaihto ylitti kriisivuosina kymmenkertaisesti maailman reaalitalouden arvon. Finanssimarkkinoilla pankkien innovatiivisuus oli aluksi luova voima, joka kääntyi ennen pitkää niitä itseään vastaa. Uuden vuosituhannen alkuvuosina rahan uudenlainen tuotteistaminen lisäsi mitä ilmeisimmin talouskasvua, mutta vähitellen kasvupotentiaali heikkeni velkojen määrällisen liikakasvun ja niiden laadullisen heikkenemisen seurauksena. Systeemikriisin maissa kasvu syötiin ennakolta, ja sen reaalitaloudelliset seuraamukset tulevat näkyville vasta usean vuoden viipeellä. Yksityisen sektorin velkakriisi Finanssikriisi jatkuu, kun virtuaalisiin finanssituotteisiin kiinnittyneen ja markkinavoimien ”myrkyttämän” virtuaalirahan poisvetäminen markkinoilta ei ole hallinnassa. Sen johdosta, että pankkien väliset rahoitusmarkkinat eivät toimi, julkinen valta on joutunut vastuuseen pankkien keinotteluriskeistä ja käyttämään setelirahoitusta (= bittirahaa) markkinoiden käynnissä pitämiseen. Julkiset riskitakuut koskevat ennen muuta G20-ryhmän määrittämää 29 suurta SIFI-pankkia (SIFI = Systemically Important Financial Institution), joita ei niiden keskinäisen verkostumisen ja verkottumisen takia haluta ja voida päästää konkurssiin missään olosuhteissa. Velkakriisi käsitetään usein julkisen vallan ja nimenomaan valtiovallan ylivelkaantumiseksi, vaikka kyseessä on myös yksityisen sektorin ja sen finanssilaitosten velkaongelma. Yhdysvallat on maailman velkaisin valtio. Velkaa on kaiken kaikkiaan yli 60 biljoonaa dollaria, eikä sitä ole missään maassa koskaan ollut niin paljon. Sitä on melkein yhtä paljon kuin on koko maailman yhteenlaskettu vuotuinen kansantuote. Valtion osuus USA:n kokonaisvelasta (yli 100 % BKT:sta) ei kuitenkaan ole kuin vajaa kolmannes eli vain suurin piirtein maan vuosittaisen – maailman suurimman – kansantuotteen suuruinen. Maailman velkaisin valtiovalta on Japanissa, jossa valtionvelka on 235 prosenttia BKT:sta. Jos mitataan maiden kokonaisvelkaa (siis yksityiset velat mukaan lukien), velkojen täsmentäminen yhteismitallisiksi on vaikeaa. Seuraavat tiedot ovat siksi vain viitteellisiä, mutta ne riittävät vahvistamaan teesin siitä, että velka on myös yksityisen sektorin (ja sen sisällä rahoitussektorin) ongelma. Kokonaisvelkaantumisen luvut on laskenut Global Finance, ja ne ovat vuodelta 2011. Valtiovallan velkaluvut ovat The Economistista samalta vuodelta. Tärkeiden maiden velkaantuneisuus (suluissa valtion velka, molemmat BKT:sta) oli tilastoinnin aikaan seuraavanlainen: Irlanti 663 % (94 %), Japani 512 % (228 %), Englanti 507 % (77 %), Espanja 363 (63 %). Portugal 356 % (83 %), Yhdysvallat noin 350 % (102 %); Ranska 346 % (84 %), Italia 314 % (123 %), Saksa 278 % (79 %) ja Keikka 267 % (144 %). Valtioiden velkaantuminen on monessa näistä maista kasvanut yksityisten pankkien tai niiden velkojen sosialisoimisen johdosta. Valtionvelkakin voi siis olla yksityistä alkuperää. Paljonko on paljon? Kaikenlainen laittomuus, kierto, välttely ja kikkailu toimii sen joukon etua vastaan, jonka muodostavat maapallon 3 100 000 000 työtä tekevää ihmistä. Ihmiset ovat reaalitalous. Pankkien liikkeelle laskeman virtuaalirahan määrän mittasuhteista saa kuvan seuraavana esitettävistä luvuista. Siltä markkinarahalta puuttuu valtioiden liikkeelle laskeman rahan poliittinen vakaustakuu, ja sen valtavan rahamäärän merkitystä reaalitaloudelle ei ole taloustieteissä liiemmälti analysoitu. Ihmiskunta tuotti vuonna 2011 tavaroita ja palveluksia 70 biljoonan dollarin arvosta. Se oli maailman bruttokansantuote, jonka tuottamisesta maksettiin palkkoja 55 biljoonaa dollaria. Finanssikapitalismin temppeleitä ovat pörssit, joiden yhteenlaskettu liikevaihto oli 63 biljoonaa dollaria. Pörsseissä omistajat jakavat varallisuutta keskenään; ja niiden merkitys yritysrahoitukselle on Suomessa mitä ilmeisimmin yliarvioitu. Pörsseissä tuotteet ovat standardisoituja ja toiminta läpinäkyvää. Pelaamisella on säännöt, joiden rikkomisesta rangaistaan. Kaiken julkisen valvonnan ja sääntelyn ulkopuolella pyörii jättiläismäinen OTC-kaupankäynnin karuselli. Vuoden 2010 lopussa OTC-johdannaisia oli liikkeellä 607 biljoonan ja vuoden 2011 puolivälissä jo 708 biljoonan dollarin arvosta. Niihin liittyvät riskit on kätketty pankkien ja varjopankkien taseisiin, ja siellä ovat ne Mustat Pekat, joiden pelossa pankkien väliset markkinat ovat syväjäätyneet. Johdannaiskauppa on keskittynyt maailman mitassa suurpankeille. Neljäntoista suurimman pankin markkinaosuus OTC-johdannaisten eri lajeista on 80-90 %. Eniten rahaa maailmanmarkkinoilla liikutellaan vuosittain valuuttakaupassa, jonka liikevaihto on käsittämätön: yli 1 000 biljoonaa dollaria. Valuuttakauppaakin käydään johdannaisilla ja myös se on keskittynyt suurpankkien käsiin. Kymmenen suurpankkia hallitsee yli 3/4 siitä kaupankäynnistä. Liiketaloustieteilijät eivät näe tällaista markkinavallan keskittymistä uhkaksi vapaalle markkinataloudelle? Valtionvallan  roolin uusarviointitarve Kun pankit olivat käyttäneet virtuaalirahaa velalla vivuttamiseen ja keinotteluun ja kun Lehman Brothersin konkurssin jälkeen omaisuusarvot laskivat ja virtuaalirahan synnyttämiselle tärkeä finanssituotteiden kaupankäynti tyrehtyi, pankkien taseissa oli äkisti valtavat määrät epäkuranttia ja riskien myrkyttämää finanssimassaa, josta ei ollut mahdollista päästä eroon. Rahan tukkumarkkinoista tuli lumemarkkinat, koska ilman pankkien kotimaiden valtiovallan apua systeemi kaatuisi. Vapaus on illusorinen fiktio. Finanssikapitalismi on kaikesta huolimatta kyennyt valtaamaan itselleen suvereenin, itsenäisen ja riippumattoman yhteiskunnallisen tilan luomalla toimijoidensa välille virtuaalisen yhteisöllisyyden. Sen seurauksena valtiovalta, puolueet ja poliitikot ovat menettäneet täyden suvereenisuutensa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Valtiotieteilijöiden tulisikin tutkia finanssivallan vaikutus yhteiskuntaan siitä näkökulmasta, miten tässä valtioille näin pääsi käymään. Virtuaalinen vastaan reaalinen Maailmaa ei voi käsittää ilman käsitteitä. Tässä artikkelissa käsitellään eräitä finanssikapitalismin aspekteja virtuaalisuuden näkökulmasta. Sana ”virtuaalinen” ymmärrettiin muinaisessa Kreikassa ja Roomassa hyveellisyydeksi, rohkeudeksi ja voimaksi, jotka olivat miehisiä ominaisuuksia (vir = mies). Sanan etymologia ei kuvaa sen nykykäyttöä, jota ehkä luonnehtii parhaiten Shieldsin ilmaisu ”vallan voima” (strength of power). Suomen kielellä käännös voi olla kuvitteellinen, kuvaannollinen, keinotekoinen, fiktiivinen tai käsitteellinen, mutta yksinään ei virtuaalinen ole mitään niistä vaan pikemminkin siinä on piirteitä niistä kaikista. Kun vanha kapitalismi on organisoitunut yhteiskunnallisiksi rakenteiksi, finanssikapitalismi on virtuaalista siinä merkityksessä, että se on organisoitumaton. Kun nykyisyys on yleensä menneisyyden jatkumo, finanssikapitalismi ei kuitenkaan näytä olevan vanhan kapitalismin kehitysvaihe suoraan ylenevässä polvessa vaan se on syntynyt pikemminkin systeemin ulkopuolella siellä syntyneen virtuaalisen todellisuuden muuttuessa reaalisiksi. Vanhan kapitalismin käsitteistö ei täsmää niihin finanssikapitalismin ominaisuuksiin, jotka ovat laadullisia ja siltä osin yhtä vaikeasti vangittavissa matemaattisiin kaavoihin kuin energian laadullinen muutos eli entropian kasvu. Uusia käsitteitä tarvitaan kuvaamaan uutta todellisuutta, ja virtuaalisen merkitys on se, että siihen sisältyvä potentiaali voi muuttua todeksi ja muuttaa maailmaa näköisekseen. Se prosessi ei ole kuvitteellinen fiktio tai pelkkä uuden mallin simulointi reaaliseen todellisuuteen. Se on uutta todellisuutta. Siitä, että reaalitalous ”on olemassa”, ei liene epäselvyyttä. Siinä tuotetaan tavaroita ja palveluja elävällä ihmistyöllä ja kuolleella mutta esineellistetyllä työllä eli koneilla ja muulla teknologialla. Työn tulosten arvon mitta on raha. Finanssikapitalismissa raha ei kuitenkaan ole sidoksissa reaalitalouden tuotantoon, sillä pankit voivat luoda sitä tyhjästä, itse itsensä kanssa tai keskenään. Marxin filosofinen mutta modernin talouden kanssa huonosti yhteensopiva arvon mitta on ihmistyö: tavaran valmistukseen käytettävä yhteiskunna-llisesti välttämättömän työaika. Työarvoteorian perusteet natisevat liitoksissaan, jos työn kategoria laajennetaan tavaroiden tuotannon ulkopuolelle palveluihin ja ihmistyöhön, jota jälkimarxilaiset Hardt ja Negri kuvaavat biotuotannon käsitteellä. Se on itsensä elämän uusintamista ja uustuotantoa, sitä, että aineettoman tuotannon subjekteja ja objekteja ovat ihmiset itse. Pään ja sydämen työ on samaan aikaan sekä reaaliaikaista sosiaalista olemista että uuden sosiaalisen tulemista. Biotuotannossa ei ole niukkuutta raaka-aineesta, joka ei käytössä kulu eikä vähene. Siinä on jatkojalostettavaksi tarjolla yhteisen sosiaalisen pääoman koko varanto: kieli, mieli, tieto, tunne, elämykset, mieli- ja muistikuvat, tavat sekä sosiaaliset suhteet, käytännöt ja käyttäytymiskoodit.  ”Biopoliittinen” tuotanto ei mahdu bruttokansan-tuotteen käsitteen sisään. Rob Shieldsin mukaan uudenlaisen työn kulttuuriset ja sosiaaliset aspektit on laiminlyöty kehittyneen kapitalismin kuvauksessa ja finanssikapitalismissa työn koko olemus abstrahoidaan riippumattomaksi konkreettisesta yhteiskunnasta ja paikallisista erityispiirteistä. Lisäksi finanssikapitalismin käsitteistöstä puuttuu kokonaan luontosuhde: sen rahataloudellisessa sfäärissä ei ole tilaa luonnolle tai ympäristölle. Myöskään sen vaikutuksia tulonjakoon ei ole tutkittu, mutta kriisin syihin usein liitetty ”ahneus” antaa ymmärtää, että rahatalous kasvattaa ylimpien tuloluokkien ansioita. Kun virtuaaliset rakenteet näistä puutteista huolimatta ja ehkä niihin liittyen ovat raskaana (pregnant) uuden tulemiselle (toisin kuin pelkät fiktiot), virtuaalisuuteen liittyvän potentiaalin realisoituminen on mahdollinen. Se johtaa todellisuuden yhä suurempaan ristiriitaan markkinavallan ja kansojen demokraattisten päätöksentekomallien välillä. ”Virtuaalinen” antaa mahdollisuuden tarkastella tulevaa järjestystä tavalla, joka poikkeaa reaalisesti olemassa olevasta, materialisoituneesta ja todelliseksi koetusta järjestyksestä. Janne Tapper antaa sille yhteiskunnassa suorastaan luonnon ja uskonnon kaltaisen ontologisen perustan. Hän esittää analogian finanssisysteemistä eräänlaisena uskonnollisena instituutiona, jossa virtuaaliyhteisön jäsenillä on yhteiset materiaaliset edut ja sama uskonnollinen tai muu aatteellinen identiteetti. Tarkastellessaan konkreettisen (olemassa olevan) ja virtuaalisen (kuvitteellisen, ei-olemassa-olevan) yhteisyyttä ja erillisyyttä hän löytää analogian 2000-luvun finanssitalouden opin ja katolisen kirkon 1500-luvun opin yhteiskunnallisen vaikuttavuuden välille. Samaten Shields vertaa finanssitalouden virtuaalisuutta katolisen kirkon ehtoolliseen ja kirkon vanhaan väitteeseen, jonka mukaan siinä materialisoituivat konkreettisesti Kristuksen ruumis ja veri.  Tarvittiin Martti Luther sanomaan, että ne eivät materialisoidu konkreettisesti vaan vain virtuaalisesti. Taloustiede tarvitsee tänään omat uskonpuhdistajansa sanomaan, että valtaisa osa finanssituotteiden uustuotannosta on virtuaalista eli irrallaan reaalitaloudesta, tuhoaa olemassa olevan talouden hinta- ja arvosuhteet eikä koskaan realisoidu kaikilta osin konkreettisessa todellisuudessa. Daniel Miller pitää finanssijärjestelmän papiston kanonisoimaa oppia markkinoista ensisijaisena yhteiskunnan käytäntöihin nähden, ja jos tämä oppi ja käytäntö eivät vastaa toisiaan, markkinavalta haluaa muuttaa maailman vastaamaan uutta oppia (8). Se merkitsee näiden virtuaalivoimien epädemokraattista puuttumista yhteiskuntien päällysrakenteiseen: politiikkaan ja kansantalouden johtamiseen. Kellner & Thomas näkevät sen sosio-ekonomisen epätasa-arvon, joka syntyy yhteiskunnan kaikkinaisten rakenteiden rahataloudellistamisesta (financialization), olevan seurausta valtaeliitin digitaalisesta ylivoimasta, ja siltä osin finanssikapitalismin voittokulku perustuu siis myös teknologiseen kehitykseen. Virtuaalisuus ja taloustieteet Taloustieteiden mallittamilla tutkimuskohteilla koetaan yleisesti olevan fyysinen vastine. Teorian merkityksen ratkaisee sen ennustekyky: mitä tapahtuu tulevaisuudessa menneen kehityksen perusteella. ”Virtuaalisen” merkitys ei ole mallittamisessa vaan siinä, että se kaikkine johdannaisineen vaikuttaa ulkoa käsin todellisuuteen ja muuttaa sitä tavalla, jonka laadullisia ominaisuuksia ei voi mallittaa. Mika Mannermaata siteeraten ”eri puolilla maapalloa elävä globaali joukko ihmisiä, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään pääasiassa vain virtuaalisesti ja toimivat paikallisesti sekä omaavat uskonnollisen tai muun aatteellisen identiteetin ja mission, on globaali virtuaaliheimo, ellei peräti virtuaalikansa”. Kun Margaret Thatcherin mukaan yhteiskuntaa ei ole olemassa ja ”on vain yksittäisiä miehiä ja naisia, ja sitten on perheitä”, siinä katsannossa markkinavoimat ovat enemmän kuin finanssikapitalismin pyhä perhe. Ne ovat ylikansallinen virtuaaliheimo, jolla ei ole organisaatiota, johtoa tai koti- tai sijaintipaikkaa. Se käyttäytyy yhtäläisesti ja sen jäsenet ovat sähköisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Heimo äänestää jaloillaan, eikä sen ”markkinaparlamentti” ole sidottu eikä sitoudu kansainvälisiin sopimuksiin tai kansallisiin lakeihin. Heimon jäseniä yhdistäviä tekijöitä ovat usko negatiiviseen vapauteen (yhteiskunta ei saa rajoittaa yksilöiden taloudellista toimintaa), oman edun tavoittelu sekä oppi taloudellisesta tehokkuudesta ja negatiivisen vapauden ensisijaisuudesta yhteiskunnan muihin toimintoihin nähden. Kansantaloustieteessä, jonka ennusteiden perusteella tehdään talouspoliittiset päätökset, useat peruskäsitteet ovat virtuaalisia tai sitäkin fiktiivisempiä: vapaat markkinat, kuluttajan rationaalisuus, voiton ja utiliteetin maksimointi ja täydellinen tieto. Kaikki ne ovat ihmismielen luomia käsitteitä, jotka eivät ole konkreettisia, saati reaalisesti olemassa. Virtuaalirahan liikkeellelaskuun liittyy se näköharha, joka liittyy myös perinteisen rahan olemukseen, siihen, että yleisesti luullaan valtioiden – ja niiden nimissä keskuspankkien – laskevan liikkeelle kaiken kierrossa olevan rahan. Vain setelit ja kolikot lähtevät kiertoon suoraan keskuspankeista. Suurin osa liikkeelle lasketusta (tukku)rahasta on yksityispankkien tekoa. John Kenneth Galbraithin mukaan ”prosessi, jolla pankit luovat rahaa, on niin yksinkertainen, että sitä ihmismieli hylkii”. Yksinkertaisimmillaan prosessi toimii niin, että jokaista talletuksena saamaansa tai itse lainaksi ottamaansa euroa kohden pankit voivat myydä – niille asetetusta vakavaraisuusvaatimuksesta riippuen – moninkertaisen määrän lainaa. Tällä rahalla on kuitenkin reaalitalouteen liittyvä vastine pankin taseessa eikä se niin ollen ole virtuaalirahaa, joka syntyy pankkisektorin sisäisessä uuden rahan luomisen prosessissa ilman yhteyttä reaalitalouteen.                  Pankkien ja varjopankkien luoma virtuaaliraha on kiinnittynyt finanssituotteisiin, joiden raha-arvot fluktuoituvat toinen toisiaan vastaan ja konversioituvat eri tavoin todellisiksi hyödykkeiksi riippuen ajankohdan taloudellisesta trendistä: eletäänkö rahan inflatoitumisen vai deflatoitumisen aikaa. Virtuaalirahan luominen tyhjästä on yhteydessä pankkikonsernien sisäiseen kaupankäyntiin niiden omilla finanssituotteilla, kahden eri osapuolen tuotteiden vastavuoroiseen ostamiseen ja myymiseen, finanssituotteiden elinaikojen maturiteetteihin sekä johdannaisten arpajaisia muistuttavaan luonteeseen. Virtuaalirahalla on sellainen suora yhteys reaalitalouteen, että sen yliannostuksella on tuhottu tavaroiden ja palvelujen tuotannon (elävän työn) ja pääoman (kuolleen ja esineellistyneen työn) keskinäinen elimellinen yhteys ja niiden väliset historialliset arvo- ja hintasuhteet. Kaikkea finanssituotteisiin kiinnittynyttä ja realisoimistaan odottavaa virtuaalirahaa ei voida siirtää virtuaalimuodosta reaalitalouteen. Kun sitä on yritetty, reaalitalous on ajautunut nykyiseen kriisiin, jossa markkinat eivät toimi. Yksi systeemikriisin tärkeimmistä syistä on ollut pankkien itse itselleen ottama oikeus luoda omatoimisesti virtuaalirahaa, mikä on saattanut rahamarkkinat sellaiseen perustavaa laatua olevaan epätasapainotilaan, että siihen ei voida vaikuttaa rahapolitiikalla. Siitä ovat osoituksena keskuspankkirahan nollakorot. Kun pankit saavat keskuspankeilta rajattomasti rahaa nollakoroilla, se tulee maksuun säästäjille ja tallettajille vastaavina alhaisina korkoina.  Velkaongelma ei ratkea ennen kuin finanssikapitalismissa on vedetty markkinoilta pois löysä virtuaaliraha ja järjestelmän toimijat alkavat taas luottaa toisiinsa eivätkä joudu pelkäämään keskinäisessä kanssakäymisessään virtuaalirahakuplan puhkeamista. Finanssikapitalismissa pyhitetty oppi libertarismin negatiiviseen vapauteen perustuvista markkinoista on tuottanut 80 vuoteen syvimmän finanssikriisin, joka ei ole vain konventionaalisin käsittein määritelty velkakriisi vaan paljon enemmän. Siinä piilevät romahduksen ainekset. Lumedemokratia rulettaa Demokratia on käsite, jonka massiivinen väärinkäyttö perustuu siihen, että sillä ei ole tarkoin määriteltyä sisältöä. Finanssikapitalismi, joka ei ole yhteensopiva demokraattisen päätöksenteon kanssa, on onnistunut valtaamaan tajunnantuotantovälineiden herruuden ja mediavallan. Se käyttää informaatioteknologiaa oman kaanoninsa propagoimiseen ja tuottaa sen avulla yhteiskuntaan ihmisten sosiaalistumista ja kansalaisten alamaistumista virtuaalisen markkinavallan epäsuoraan komentotalouteen periaatteella ”raha ratkaisee”. Demokratian suora käännös kreikan kielestä on kansanvalta. Jos pitäydytään pelkkään käännökseen, pitää olla kansa, jotta olisi kansan valtaa. Eurooppalaisissa kansallisvaltioissa demokratia on mahdollinen, mutta määritelmä sulkee demokratian ulkopuolelle sen EU:n ylikansallisen päätöksenteon, jossa valtiot ovat eriarvoisia, EU:n tapauksessa isojen maiden valtaan väkiluvun perusteella. Jos kansakunnat joutuvat muiden päätöksillä toteuttamaan lainsäädäntöä, jota ne vastustavat ja jossa lainsäätäjät eivät kanna vastuuta päätöksistään näiden maiden kansalaisille, se ei ole demokratiaa. Siis ”ylikansallinen demokratia” on käsitteellinen mahdottomuus. EU:ssa liittovaltiota rakentavat federalistit haluavat ”eurooppalaistaa” unionin päätöksenteon. Siihen tarkoitukseen he tarvitsevat kaikille eurokansalaisille yhteisen identiteetin, koska ilman sitä heidän projektillaan ei ole legitimiteettiä eli yleistä hyväksyttävyyttä ainakaan kaikissa euromaissa. Identiteetti rakentuu tunteesta kyetä vaikuttamaan omiin asioihin. Demokratia-sanalla harhauttamista edusti EU:n pääkomissaari José Manuel Barroso, joka asetti europarlamentissa tavoitteekseen tehdä unionista ”kansallisvaltioiden demokraattisen liiton” Kun hän samassa paikassa esitti aiemmin, että ”vaatimuksella jäsenmaiden yksimielisyydestä ei enää anneta jonkun maan parille idiootille mahdollisuutta painostaa unionia”, hän kutsui idiooteiksi niitä, jotka kannattavat EU:n perustuslakiin kirjattua yksimielisyysperiaatetta laissa tarkasti määritellyssä asioissa. Barroso vaatii myös komission vallan merkittävää vahvistamista.  Kun komissaarit ovat tänään virkamiehiä, heistä halutaan tehdä parlamentaarinen hallitus, jonka olisi nautittava isojen maiden määrällisesti suuren meppirintaman luottamusta. Björn Wahlroos on Barrosoa rehellisempi, kun hän halveksii avoimesti olemassa olevien kansojen demokratiaa ja nimittää sitä ”enemmistön tyranniaksi”. Barrosokin on Wahlroosiin nähden demokraatti, kun hän vaatii valtaa kansojen valitsemille edustajille (siitä suurten ja pienten maiden välille syntyvine erilaisine vallankäyttöongelmineen) sen sijasta, että valtaa käyttää jaloilla äänestävä markkinaparlamentti. Samaa tarkoittaa myös Olli Rehn kirjoittaessaan, että ”parhaillaan on käynnissä merkittävä ajattelutavan muutos valtion ja markkinoiden keskinäisen suhteen osalta. Sokea luottamus markkinoiden kykyyn korjata omat virheensä on joutunut romukoppaan”. On sitten kuitenkin niin, että EU:ssa perustuslakikin taipuu, kun sitä taivutetaan. EU on rikkonut omaa perustuslakiaan, joka kieltää jäsenmaiden yhteisvastuun ja sen itsensä vastuun muiden maiden veloista. Tosiasiallista lainkiertoa on myös se, että yksimielisyyttä vaativien päätösten kiertämiseksi emumaat ovat perustaneet tosiasiallisesti EU:n sisään mutta juridisesti sen ulkopuolelle Luxemburgiin kaksi osakeyhtiötä (ERVV ja EVM) lainaamaan rahaa jäsenmaille tavalla, jonka EU:n perustuslaki kieltää. Myös Euroopan keskuspankki (EKP) edustaa EU:ssa demokratiavajetta ja viimeaikaisilla toimillaan myös moraalikatoa. Rahaliitto Emun jäsenmaat ovat maailmassa ainoita valtioita, jotka eivät itse pysty vaikuttamaan maassaan käytettävän rahan arvoon. Kansallinen demokratia on ilmeisesti EU:n rahapolitiikan kriisissä suuri häviäjä. Kun kriisioloissa rakenteellisia ratkaisuja on tehty ja tehdään vastoin EU:n perustuslakia ja ne ovat laittomia, kriisiä käytetään häikäilemättömästi hyväksi liittovaltion rakenteiden pystyttämiseen. Pankkimafia, rikollisjärjestö? Seuraavilla esimerkeillä kuvataan sitä, miten suuret pankit käyttävät häikäilemättömästi markkinavaltaa. Vapaus ei niille riitä, vaan ne syyllistyvät sen väärinkäyttöön. Pankkimafia on maailman mahtavin virtuaalinen rikollisjärjestö? Monissa niistä maista, joita me autamme EU:ssa taloudellisesti, veronkierto on kansanhuvi. Balkanilla sekä monissa Välimeren alueen EU-maissa harmaan talouden osuus on 20-30 prosenttia kansantuotteesta (BKT). Nämä pikkugangsterit ovat taparikollisia verrattuna maailman suurimpien pankkien virtuaaliseen rikollisjärjestöön pankkimafiaan ja sen bankstereihin, joiden rikoksista kansainvälinen media raportoi meille päivittäin. Kansainväliseen pankkitoimintaan on sisäänrakennettuna veronkierto veroparatiiseineen. Esimerkiksi englantilaisella suurpankilla Barcleysilla on brittiläisillä saarilla, mutta Englannin lakien ulottumattomissa 249 tytäryhtiötä veronkiertotarkoituksiin. Englannin 100 suurimmasta pörssiyhtiöstä 98 käyttää hyväksi verokeitaita ja -paratiiseja. Niillä oli vuoden 2010 laskennassa sellaisissa paikoissa 8 492 tytäryhtiötä, siis lähes 100 per pörssiyhtiö. Pankeissa keinotellaan muiden rahoilla. Sitä symboloivat miljarditappioita työnantajilleen tuottaneet meklarit singaporilaisesta Barings Bankista (Nick Leeson), ranskalaisesta Société Généralesta (Jérôme Kerviel, jolle määrättyjen vahingonkorvausten maksuun menee 177 000 vuotta) ja sveitsiläisestä UBS-pankista (Kweku Adobol). Viimeksi paljastuneen USA:n suurimman pankin (ja pankkivalvonnan lisäämistä ankarasti vastustavan) JP Morgan Chasen keinottelun miljarditappioiden syyllisiä ei ole julkistettu. Kuinka paljon onkaan julkistamatta niitä tapauksia, joissa keinottelu ei ole tuottanut tappioita? Moraalin kohentajaksi ryhtynyt Yhdysvaltain pörssivalvoja SEC syytti vuonna 2011 yhteensä 63 banksteria sisäpiiritiedon hyväksikäytöstä. Heistä 56 tunnusti. Todellinen roistopankki on yhdysvaltalainen Goldman Sachs, joka on saanut lukuisia tuomioita sijoittajien pettämisestä. Sille määrätyt lukuisat sakot eivät ole koskettaneet pankin vastuuhenkilöitä, jotka olivat saaneet bonukset lakien rikkomisesta; sakothan maksoi pankki. Kun pörssivalvoja (SEC) määräsi Goldman Sachsille harhaanjohtaneesta pörssi-informaatiosta SEC:n historian suurimmat sakot, 550 miljoonaa dollaria, pankin pörssikurssi kääntyi nousuun. Pelätty sakko olikin vain kuudesosa pankin ensimmäisen kvartaalin tuloksesta. Goldman ei ole ainoa pankki, joka toimii kuin rikollisjärjestö. Citigroup väärennytti virkailijoillaan asuntolainojen velkakirjoja. Sakko: 240 miljoonaa dollaria. Bank of America jäi kiinni samasta asiasta. Sakko: miljardi dollaria. Saksalainen Deutsche Bank möi Yhdysvalloissa maksukyvyttömien velallisten asuntolainoja priimana. Sakko: 200 miljoonaa dollaria. Pankit eivät myöntäneet mitään, mutta maksoivat nämä rahat SEC:lle siitä, ettei niitä viedä oikeuteen. Maailman suurimmista pankeista Barcleys, UBS, Deutsche Bank, JPMorgan 0Chase, Citigroup ja RBS manipuloivat markkinoiden itsensä tuottamaa Libor-viitekorkoa tuottaen sijoittajille miljardien eurojen tappiot. Niitä sakotetaan ja ne joutuvat vastaamaan miljardien vahingonkorvausvaatimuksiin, mutta banksterit saivat pitää bonuksensa laittomista voitoista. Maailman kolmen suurimman joukkoon kuuluva Hongkongin ja Shanghain pankki HSBC myönsi toimineensa meksikolaisen huumerahan pesulana. Se sai siitä jättiläissakot. Pankkirikollisuus jää usein niiden moraalis-eettisten kannanottojen varjoon, jolla tuomitaan ahneus ja bonukset. Kun rikos on riittävän suuri, sitä ei huomata. Emun kriisi, federalismin keppihevonen Kaiken tämän jälkeen on nyt mahdollista todeta, että Emun kriisi ei ole vain yhteisrahan kriisi vaan osa kansainvälistä finanssikriisiä. Sillä on myös oma eurooppalainen ulottuvuutensa, josta Juha Tervala kirjoittaa, että ylivelkamaiden vaikeuksissa ”tarinan keskeinen opetus on se, että jos lähtee rahaliittoon Saksan kanssa, pitää omaksua saksalainen palkkapolitiikka. Muiden euromaiden palkankorotusten tulee olla sopusoinnussa Saksan palkankorotusten kanssa.” Eurostatin tilastoista voi laskea, että euron olemassaolon aikana on saksalaisen työn hinta noussut vain 26 %, mutta kreikkalaisen 50 %, irlantilaisen 52 %, italialaisen 57 %, portugalilaisen 69 % ja espanjalaisen 72 %. Joskus saattaa olla hedelmällistä kääntää asiat päälaelleen ja miettiä sellaista vaihtoehtoa, että Emun sairas maa onkin Saksa ja että itse asiassa sille pitäisi hyväksyttää sopeutumisohjelma sen yhteiselolle muiden eurooppalaisten kanssa siihen tapaan kuin nyt laaditaan kuriohjelmia ylivelkamaille. Siitä, että edut ovat erilaisia, kertovat arviot eri maiden rahan arvosta Emun mahdollisen hajoamisen tai yksittäisten maiden eron jälkeen. Jos Kreikka jättäisi Emun, sen arvioidaan tarvitsevan 50 prosentin devalvaation. Jos taas Saksa luopuisi eurosta ja palaisi omaan rahaan, sen on arveltu revalvoituvan 30 prosenttia. Saksan kannalta Kreikan ero sen maksamatta jättämine velkoineenkin lienee halvempi ratkaisu kuin sen oman teollisuuden 30 prosentin kilpailukyvyn menetys yhdessä yössä oman markan käyttöönoton seurauksena. Tältä pohjalta voisi arvata, että Emu pysyy koossa. Riskit rahaliiton hajoamisesta ovat liian suuret kaikille osapuolille. Silti voidaan ajautua tilanteeseen, jossa Emu hajoaa. Nyt se jo on menettänyt toimintakykynsä. Johdatus EU:n komission toimintaan kriisin ratkaisemisessa löytyy Milton Friedmanin nerokkaasta sitaatista: ”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että meidän tehtävämme on juuri se, kehittää nykyiselle politiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.” EU:n komissio toimii juuri tällä tavalla. Se on johdonmukaisesti pitänyt elossa ja tarjolla EU:n liittovaltioimista, ja sitä se tekee tämän kriisin varjolla. Se ei esitä ratkaisuehdotuksia akuuttiin kriisiin, vaan se ehdottaa aina ”lisää Eurooppaa” eli enemmän liittovaltiota. Poliittisesti mahdottomia mutta poliittisesti väistämättöminä markkinoituja ehdotuksia talousunionista ja jopa yhteisistä veroista, pankkiunionista ja yhteisvastuuseen perustuvasta talletussuojasta ja pankkien saneerausrahastosta sekä yhteisvastuullisista eurobondeista ei ole tehty akuutin velkakriisin ratkaisemiseksi vaan EU:n liittovaltioimiseksi- Kriisin ratkaisumalli On tietoinen provokaatio kyseenalaistaa viralliseen kaanoniin kuuluva hokema siitä, miten inflaatio on aina pahasta. On kuitenkin nähty, että velkakriisi ei ratkea nykypolitiikalla, jonka tärkeimpiä elementtejä ovat EKP:n yksioikoinen inflaation vastainen taistelu, EU:n harjoittama yksioikoinen sisäisen devalvaation politiikka ja johtavien jäsenmaiden kalliisti ylläpidettävät palomuurit. Velanhoidossa – ja vähän talouden kasvussakin – pienoinen inflaatio on ihmelääke. Kun velkojen nimellisarvo säilyy, mutta rahan arvo huononee, ei ole sellaista velkaa, jota ei olisi helpompi maksaa huonommalla kuin paremmalla rahalla, siis ennemminkin inflaatiolla kuin deflaatiolla. (Inflaatiomittarit on kytketty vain reaalitalouteen ja vain hintojen ja palkkojen nousuun. Osakkeiden, johdannaisten, muiden pörssituotteiden ja muun omaisuuden hinnannousu ei vallalla olevassa taloustieteessä ole inflaatiota, vaikka pääomamarkkinoilla olisi päällä täysi hype. Kun keskuspankkien inflaation vastainen taistelu kohdistuu vain reaalitalouden hintoihin ja palkkoihin, virtuaalirahalla puhalletut kuplat ja paiseet ovat jääneet huomaamatta. Siltä osin taloudellisen taantuman ja mahdollisen laman ainekset on tuotettu keskuspankeissa, jotka eivät ole kriisisyyttömiä.) Kriisin vastalääke on taloudellinen kasvu, jota Yhdysvaltain ja Euroopan keskuspankit ovat pyrkineet edistämään seteli- eli bittirahoituksella (QE1-3, LTRO, OMT). Kun niiden toimintaa arvostellaan siitä näkökulmasta, että ne ruokkivat inflaatio-odotuksia, Fedin pääjohtaja Ben Bernanke sanoo rahan tyhjästä luomisen pitäneen yllä talouskasvua. Johnny Åkerholmin mielestä käsitys inflaation myönteisestä vaikutuksesta velkojen reaaliarvon alenemiseen perustuu kokemuksiin säännellystä taloudesta eikä toimi liberalisoiduilla markkinoilla. Hän näkee inflaatio-odotusten nostavan markkinoilla rahan hintaa eli korkoa ja ennustaa koronnousun vaikutusten syövän velkojen reaaliarvon alenemisesta saatavan hyödyn. Silloin vastakkain ovat varanto ja virta, velan määrä ja sen uusimisesta maksuun pantavan rahan hinta eli korko. Hän uskoo, että inflaatio ei toimi vapailla markkinoilla vanhaan tapaan. Inflaatiolla on kuitenkin muitakin dynaamisia vaikutuksia kuin koron nousu. Sen uskotaan luovan uutta taloudellista kasvua, ja kasvu on ainoa toimiva lääke velkaongelman ratkaisemiselle. Tätä näkemystä tukee epäsuorasti Bernanke puolustaessaan USA:n talouden jatkuvaa bittirahoitusta. Systeemikriisin ratkaisu löytyy Euroopassa enää vain niin, että EKP vaihtaa rahapoliittisen paradigmansa, luopuu yksinomaisesta inflaation vastaisesta taistelusta ja suuntaa LTRO:n ja OMT:n kaltaiset bittirahoitusohjelma pankkien sijasta valtioille eli ostaa valtioiden velkapapereita niiltä itseltään ilman pankkien välitystä. Se on laitonta, mutta EU:ssa laki joustaa, jos on tahto sitä joustattaa. Sitä laittomuutta jouduttaa ylivelkamaiden kapinointi EU:n keskusvallan kurinpitotoimia kohtaan. Tästä kriisistä selvitään ulos tavalla taikka toisella, mutta tulevien kriisien torjuntaa varten on nyt kiireesti erotettava toisistaan yhtäältä talletus- ja asuntolainapankit ja toisaalta liike- ja investointipankit. Ne investointipankit, jotka keinottelevat itsensä konkurssitilaan, on voitava päästää konkurssiin ilman että EU-maat pannaan yhteisvastuuseen niiden pelastamisesta. Kun jäsenmaa pyytää EU:lta pankkitukea, on pantava toimeen omistaja- ja sijoittajavastuu ja ensin, ennen avun myöntämistä, toteutettava velkasaneeraus viivästyttämättä sitä vuosikausia niin että osa velkojista vapautuu veloistaan saamalla ne siirretyksi muiden maiden valtiovallan maksettaviksi. Järjestelmäkriisin perusongelma on se, että ei uskalleta tunnustaa virtuaalisten markkinavoimien liikkeelle laskeman katteettoman virtuaalirahan reaalitaloudelle aiheuttamaa ongelmaa: sen määrä on ajettava alas. Valtioita tarvitaan apuun, mutta niiden on asetettava avun ehdoiksi velkojen saneeraus ja sijoittajavastuu. Virtuaalisen rahavallan hegemonia estänee nämä ratkaisut, ja kriisi jatkuu. Lähdeaineistoa: Shields, Rob (2003) The Virtual, London and New York: Routledge. Hardt Michael & Negri Antonio,(2001): Empire, Harvard University Press, USA Tapper Janne, Virtuaalinen vs. konkreettinen – luonnos ubiikkiyhteiskunnan poliittisuudesta, Futura 3/2012 Miller Daniel (1998) ‘Conclusion: A Theory of Virtualism’, teoksessa Carrier, James G & Miller (eds.), Virtualism: A New Political Economy, Oxford and New York: Berg Kellner Douglas & Thomas Andrew, The Virtual by Rob Shields reviewed, Culture and Society, Vol 20, nr. 6, December 2003 Mannermaa Mika, (2009) Jokuveli. Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa, Helsinki: WSOYpro Galbraith J.K., (1975), Money: Whence it came, Where it Went, Bridgewater, N.J. : Replica Books, Baker & Taylor, 2001 Wahlroos Björn, (2012), Markkinat ja demokratia, Otava, Keuruu Rehn Olli (2012), Myrskyn silmässä, Otava. Keuruu Tervala Juha, Euroalueen talouskriisin syyt, Kansantaloudellinen Aikakauskirja 2/2012 Friedman Milton (1962), Capitalism and Freedom, University of Chicago Press, reprinted 1982 Seppänen Esko (2012), Emumunaus, Into, Riika