Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

maanantai 26. marraskuuta 2012

MYÖS MATTI APUNEN ILMOITTAUTUU "AINON" IHAILIAKSI

MOT: Nainen Wahlroosin takana

Björn Wahlroos on Suomen talouselämän tärkein vallankäyttäjä. Hän toimii hallituksen puheenjohtajana ruotsalais-suomalaisessa suurpankissa Nordeassa, vakuutusyhtiö Sammossa ja metsäjätti UPM:ssä.
Wahlroos tunnetaan värikkäistä lausunnoistaan. Hän ihmettelee työttömyyskorvauksia, vaatii veroja alas, ylistää Yhdysvaltoja ja arvostelee demokratiaa.
MOT kertoo, mistä Wahlroosin ajatukset kumpuavat. Yhdysvaltalaistunut venäläinen kirjailija ja filosofi Ayn Rand on wahlroosilaisen ajattelun tärkeimpiä kulmakiviä.
Randin kehittämän moraalifilosofian ydinkohta koskee altruismia eli epäitsekkyyttä tai uhrautuvuutta. Randin mielestä altruismi on väärin ja merkki pahuudesta.
"Hyvinvointivaltio on taloudellisesti tuhoisa ja moraalisesti väärin", sanoo Kaliforniassa toimivan Ayn Rand -instituutin pääideologi Onkar Ghate MOT:lle.
Randin ajatukset vaikuttavat voimakkaasti Yhdysvaltain laitaoikeistoon.
"Randiin on kiinnitettävä huomiota, jos haluaa tietää, mitä nyky-Amerikassa tapahtuu. Hän on ehdottoman keskeinen hahmo, jos haluaa ymmärtää konservatiivisen liikkeen kehitystä viime vuosikymmeninä", Stanfordin yliopiston apulaisprofessori Jennifer Burns sanoo.
Toimittaja Hannu Sokala
Kuva: Ayn Randin pääteoksen pohjalta tehty elokuva Atlas Shrugged tuli Yhdysvalloissa ensi-iltaan lokakuussa.

MOT:n kotisivut »
HAASTATELTAVAT:
Jeff Britting
intendentti, Ayn Rand -instituutti
Onkar Ghate, varapääjohtaja
Ayn Rand -instituutti
Jennifer Burns
apulaisprofessori, Stanfordin yliopisto
Anu Seppälä
johtaja, Ayn Rand -instituutti
Panu Raatikainen
yliopistonlehtori (teor. filosofia), Helsingin yliopisto
Jukka Keitele
tietokirjailija-kolumnisti
LINKIT:
Ayn Rand -instituutti
Ayn Randin Atlas Shrugged -romaanille omistettu sivusto
Ayn Rand: A Sense of Life -dokumentin sivusto
Ayn Rand & The Prophecy of Atlas Shrugged -dokumentin sivusto
The Objective Standard -aikakauslehti
Objektivismin aakkoset
Onkar Ghate: Does America Need Ayn Rand or Jesus?
Apulaisprofessori Jennifer Burnsin sivusto
Stanfordin yliopisto
Panu Raatikainen: Tätä he lukevat
Jukka Keitele: Kuka on Ayn Rand?
Erkki Tuomiojan esittely Burnsin Ayn Rand -kirjasta
Matti Apunen: Atlas kohensi asentoaan
Greg Nyquist: Ayn Rand Contra Human Nature
 > Lue käsikirjoitus
Käsikirjoitus
"The best way to help the poor is not to be one of them."
(Paras tapa auttaa köyhiä on se ettei itse ole köyhä.)

Björn Wahlroos on Suomen talouselämän tärkein vallankäyttäjä. Hän toimii hallituksen puheenjohtajana ruotsalais-suomalaisessa suurpankissa Nordeassa, vakuutusyhtiö Sammossa ja metsäjätti UPM:ssä.

Lukija:
"Jos maksamme työttömyydestä, me myös saamme työttömyyttä. Saat sitä, mistä maksat."

Björn Wahlroos 2012 (AL 11.5.)
”Nu frågar jag, alltså, liksom, om vi alla mår bättre om vi liksom är alla är fattiga, men lika fattiga . ."
Björn Wahlroos 2011
(Olen šokissa. Voimmeko me paremmin, jos kaikki ovat köyhiä, mutta yhtä köyhiä?)
Lukija:
”1900-luku nosti ennennäkemättömän enemmistön tyrannian aallon ensin fasismina ja toisen maailmansodan jälkeen varsinkin ylimpien tuloluokkien henkilöverotuksen nousuna.”

Björn Wahlroos 2012

Mistä Björn Wahlroosin näkemykset kumpuavat? Vastausta voi etsiä hänen tuoreesta kirjastaan Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle. Ensimmäinen vihje kirjoittajan maailmankuvasta paljastuu heti. Kirja alkaa ja loppuu lainauksiin venäläis-yhdysvaltalaiselta Ayn Randilta.
Lukija:
"Vuosisatojen ajan on käyty moraalista taistelua niiden välillä, jotka väittivät elämämme kuuluvan Jumalalle, ja niiden, joiden mukaan se kuuluu naapureillemme – taistelua niiden välillä, jotka saarnasivat uhrautumista taivaan haamujen puolesta ja toisaalta niiden, jotka saarnasivat uhrautumista maallisen avuttomuuden puolesta."

Ayn Rand Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia -kirjan mukaan

Ayn Rand oli kirjailija ja filosofi, joka kehitti omintakeisen oppirakennelman moraalista ja yhteiskunnasta. Wahlroosin ohella Ayn Randista on innostuttu etenkin Yhdysvaltain poliittisen kentän oikealla laidalla.

Panu Raatikainen:
"Randhan puolustaa voimakkaasti tällasta moraalista egoismia, jonka mukaan itsekkyys ja oman edun tavottelu on kaikkein korkein moraalinen arvo, ja itsekkyys on suurinta moraalisuutta, ja epäitsekkyys ja myötätunto on kaikkein suurinta moraalittomuutta.”
Millainen on Ayn Randin maailmankuva, ja millainen yhteys sillä on Björn Wahlroosin  maailmankuvaan?                                              
Nainen Wahlroosin takana
Alisa Rosenbaum pakeni Venäjältä Yhdysvaltoihin vuonna 1926 ja otti nimekseen Ayn Rand. Kaliforniassa Los Angelesin eteläpuolella toimii Ayn Rand -instituutti, joka vaalii ja levittää Randin opetuksia.
Jeff Britting:
"And here we have the portrait bust of Ayn Rand, a recent acquisition and gift to the institute. The sculptor is Sandra Shaw. This is a bust which she's worked on for about three years."
(Tässä on rintakuva Ayn Randistä. Se lahjoitettiin hiljan instituutille. Kuvanveistäjän nimi
on Sandra Shaw. Hän teki rintakuvaa kolmen vuoden ajan.)

MOT:
"Why did she choose the name Ayn for herself?"
(Miksi Rosenbaum otti nimen Ayn?)
Jeff Britting:
"Well . . . Ayn Rand refers to a Finnish writer that she took the name Ayn from. Unfortunately we don't, after many years of investigation, have a lot of details about who that writer is, or was."
(Hän otti Ayn-nimen eräältä suomalaiselta kirjailijalta. Valitettavasti vuosien
tutkimusten jälkeenkään emme tiedä tarkkaan, kenestä kirjailijasta oli kyse.)

MOT:
"So the name would have been like Aino?"
(Olisko nimi ollut Aino?)
Jeff Britting:
"Yes, Aina."
(Kyllä, Aina.)
MOT:
"Aino or Aina, one of those?"
(Aino tai Aina?)
Jeff Britting:
"One of them."
(Jompikumpi.)

Onkar Ghate toimii Ayn Rand -instituutin pääideologina. Hänellä on valta päättää, mitkä tulkinnat pitävät yhtä Ayn Randin kehittämän objektivismin periaatteiden kanssa – ja mitkä eivät.
MOT:
"Why did Ayn Rand start to interest you originally?"
(Miksi Ayn Rand alkoi kiinnostaa teitä alunperin? )
Onkar Ghate:
"I read Ayn Rand in high school I was already interested in philosophy and Atlas Shrugged was the first book I read. And it just . . . the whole story is about the power of philosophy, the power of moral ideas. It’s a . . . You get a new view of right and wrong in a novel and that it really caught my interest and intrigued me and I went from there to read all Ayn Rands novels.
(Luin Ayn Randiä koulussa, kun kiinnostuin filosofiasta. Ensin luin romaanin Atlas Shrugged. Se kertoo filosofian ja moraaliajattelun voimasta ja antaa uuden näkemyksen
oikeasta ja väärästä. Siitä innostuttuani luin loputkin Ayn Randin romaaneista.)


Instituutti jakaa koululaisille ilmaiseksi Ayn Randin kirjoja. Atlas Shrugged on hänen pääteoksensa. 1 168-sivuinen tarina on yksi kaikkien aikojen pisimmistä romaaneista. Kirjaa on painettu jo kahdeksan miljoonaa kappaletta.
Ayn Rand 1961:
”Capitalism and altruism are philosophical opposites. They cannot co-exist in the same man or in the same society.”

(Kapitalismi ja epäitsekkyys ovat filosofisia vastakohtia. Ne eivät voi olla olemassa samassa ihmisessä tai yhteiskunnassa.)

Dollari oli Randille tärkeä symboli. Hänen opinkappaleistaan tärkein koskee altruismia eli epäitsekkyyttä.
Onkar Ghate:
". . . altruism was a term coined in the 19th century by Auguste Comte. And it literally it means 'other-ism'. It means as a doctrin or a theory that you have to place others above yourself, that you have to view their lives, their needs, whatever they say they want as more important than your own life, your own interests, your own happiness."
(Altruismi-sanan keksi 1800-luvulla Auguste Comte. Sana juontuu "toista" tarkoittavasta sanasta.Altruismioppi tai -teoria tarkoittaa toisten asettamista itsensä yläpuolelle. Altruisti pitää toisten elämää, tarpeita ja toiveita tärkeämpinä kuin omaa elämäänsä, etuaan ja onnellisuuttaan.)
     "She thought that is completely wrong, completely evil, completely corrupt. As she saw this element, this moral element, of really coming in to western thought as an ideal with religion and with christianity in particular. I mean the whole imagery of Jesus on the cross is of a persons sacrifice, of a good persons sacrifice. Jesus is a good person sacrificing himself for the sake of other people. And, indeed, other people who are sinners and who are corrupt."
( Rand piti sellaista läpeensä vääränä, haitallisena ja turmeltuneena. Hän näki tällaisen moraaliajattelun juurtuneen länsimaiseen ajatteluun uskonnon, eritoten kristinuskon välityksellä. Jeesus ristillä on perimmäinen kuva hyvän ihmisen uhrautumisesta. Jeesus uhrautuu muiden puolesta, vaikka muut ovat syntisiä ja turmeltuneita.)
MOT:
"And that’s wrong?"
(Onko se väärin?)
Onkar Ghate:
"That is wrong. Completely wrong. It’s the sacrifice someone who is good in the name of people who are not good. And if you view that benevolent, or an expression of good-will, she says: 'No it is not.'"
(Täysin väärin. Se on hyvän ihmisen uhraamista pahojen ihmisten puolesta.Jos pidät tuota hyvää tarkoittavana ja suopeana eleenä, hän sanoo: 'Ei, se ei ole'".)

Ayn Randia on tutkittu melko vähän. Maailman ehkä arvostetuin Randin tutkija Jennifer Burns työskentelee historian apulaisprofessorina maineikkaassa Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa.
Jennifer Burns:
"Rand is someone you have to pay attention to if you want to know what's happening in contemporary America. And if you want to understand the evolution of the conservative movement over the past 40 or 50 years, she's an absolutely central figure."
(Rand pitää ottaa huomioon, jos haluaa ymmärtää nykyajan USA:ta. Konservatiivisen liikkeen kehityksessä 40 - 50 vuoden aikana.Rand on keskeinen hahmo.)
MOT:
"It seems that Ayn Rand is being talked about more and more. What's the reason behind her rising popularity?"
(Ayn Randistä puhutaan yhä enemmän. Mistä kasvava suosio johtuu?)
Jennifer Burns:
"I think there's a number of factors that work. In the United States one of the most important is the rise of the Tea Party which started in, um, really burst onto the scene in 2008. And the Tea Party, for the first time in contemporary politics, grabbed onto Rand and talked about her as an inspiration, as an ideal. And they pointed to Atlas Shrugged and said: 'This is not just a novel; this is predicting what's happening to us right now'".
(Tekijöitä on paljon. Yhdysvalloissa tärkeimpiä syitä on teekutsuliikkeen nousu. Se tuli kaikkien tietoisuuteen vuonna 2008. Ensi kertaa nykypolitiikassa teekutsuliike tarttui Randiin ja piti häntä ihanteenaan. He pitivät Atlas Shrugged -romaania ennustuksena nykykehityksestä.)

 
Ayn Rand kuoli kolmekymmentä vuotta sitten. Neljän romaanin ja filosofisten kirjoitusten lisäksi häneen voi tutustua muutaman säilyneen televisioesiintymisen ja luentotallenteen avulla.

Ayn Rand 1981:
"Russia as such was never a threat to anyone. Even the little Finlandzon (!) beat Russia twice during the world war two. Russia is the weakest and the most impotent country on earth."

(Venäjä ei ole koskaan uhannut ketään. Jopa piskuinen Suomi löi Venäjän
kahdesti II maailmansodassa. Venäjä on maailman heikoin maa.)
Jennifer Burns:
"So, her family was, um, prosperous, comfortable and then her father's chemistry business was seized by the Bolshevik revolutionaries. And the seizure was done in the name of common good, it was their duty to contribute to the common good. And as a result they lost all their wealth, they lost their social position, um, and they lived in poverty and near starvation. So for Rand, when she heard people talk about the obligations we have to the common good, the obligations we have to each other, she thought that's just a cover for stealing property."
( Randin perhe oli varakas, mutta isän yritys takavarikoitiin bolševikkivallankumouk-sessa. Takavarikko tehtiin yhteishyvän nimissä. Niinpä perhe menetti varakkuutensa ja asemansa ja joutui elämään nälkäkuoleman partaalla. Kun Rand kuuli puheita
yhteishyvän pakollisuudesta, hänestä ne olivat tekosyitä varastamiselle.)
Ayn Rand 1981
"They (huom: venäläiset) are like bullies and you have to deal with them very, very strongly or not at all . . ."

(Venäläiset ovat kiusantekijöitä. Ainoa tapa käsitellä heitä on hyvin kovalla kädellä.)

Randin kehittämässä objektivismissa ihmisen oletetaan aina toimivan rationaalisesti ja asettavan oman edun etusijalle.
Jennifer Burns:
"So, her feeling was, if objectivism as a philosophy became the guiding philosophy of the world we no longer have justification for things like communism and socialism. And the only system that would make sense in that world would be free market capitalism. No government regulation, minimum taxation."
( Jos objektivismista tulisi johtava maailmanlaajuinen ajattelutapa, Randin mielestä kommunismille ja sosialismille ei enää olisi oikeutusta. Silloin ainoa järkevä järjestelmä
olisi vapaa markkinatalous: ei valtion sääntelyä, minimiverotus.)
Björn Wahlroos 2007:
“Verojen alentaminen on aina oikeata politiikkaa.”

Ayn Rand 1961:
"Businessmen are the symbol of a free society, the symbol of America. If and when you perish, civilization will perish (33). But you still have a chance to save it if you accept the noblest responsibility of your proper moral self-interest and announce it proudly to the hearing of the whole world."

(Liikemiehet ovat vapaan yhteiskunnan ja Yhdysvaltain vertauskuva. Jos ja kun he häviävät, sivilisaatio häviää.Sen voi vielä pelastaa, jos hyväksyy jalon vastuun omasta moraalisesta itsekkyydestään ja julistaa sitä ylpeänä koko maailmalle.)
Jennifer Burns:
" . . . there are a number of extremely wealthy, um, individuals who are drawn to objectivism. I don't know that they necessarily feel, um, that the obligation of the less fortunate is, um, bringing them down. It's that their, their genius or their accomplishments are not appreciated to the extent they would like them to be. And Rand offers this great appreciation of merit, of success."
(On paljon superrikkaita ihmisiä, jotka tuntevat vetoa objektivismiin. He eivät välttämättä tunne, että velvollisuudet kovaonnisia kohtaan jarruttavat heitä, vaan pikemminkin ettei heidän saavutuksiaan arvosteta tarpeeksi.)
Lukija:
”Ei ole perustavampaa oikeutta – ei ihmisille eikä pääomalle – kuin oikeus äänestää jaloillaan: jättää taakseen sorto – olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa. Vapauden esitaistelijoiden on korotettava äänensä kaikkialla . . .”

Björn Wahlroos 2012 (Markkinat ja demokratia)

Yhdysvalloissa tunnettuja aynrandisteja ovat muiden muassa mediamoguli Ted Turner, keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan ja republikaanien ykkösnimen Mitt Romneyn aisapari Paul Ryan. Ayn Randin seuraajia löytyy myös Yhdysvaltain poliittisen kentän laitaoikeistossa nopeasti kasvaneesta teekutsuliikkeestä.
MOT:
"What do you think of the Nordic welfare states?"
(Mitä ajattelette pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista? )
Onkar Ghate:
"I think they have similar problems that welfare state in America has created. And what they do they take wealth from the people who are producing it. And they redistribute it. That’s the whole idea. And you redistribute it on what basis? On the basis of the needs of other people. However those needs are construed, whether it’s the need for retirement, whether it’s the need for health care, whether it’s the need for education. But it’s redistributed on some basis of need. It’s very destructive."
(Luulen, että niissä on syntynyt samoja ongelmia kuin Yhdysvaltain hyvinvointivaltio-mallissa.Niissä otetaan varallisuutta niiltä, jotka varallisuutta tuottavat, ja jaetaan sitä muille. Varakkuutta jaetaan muiden ihmisten tarpeiden perusteella, mitä nuo tarpeet ovatkaan: eläkettä, terveydenhuoltoa, koulutusta... Joka tapauksessa jakamisperusteena on tarve. Sellainen on tuhoisaa.)
Jennifer Burns:
"(And this idea, this,) this way of dividing America into two groups, one that's largely dependent on government, one that's independent of government, is very emblematic of Rand's type of thinking. In Atlas Shrugged she called them the looters and the moochers versus the productive. So this idea, that there's a few productive people in society. They are the ones who sort of add the value, they create the wealth. And then the rest of society are these looters and moochers who use altruism and guilt, um, to tax and regulate the producers so that they don't actually have to produce anyone . . . anything themselves. They are dependent."
(Yhdysvaltain ajatellaan jakautuneen kahteen ryhmään: toinen on riippuvainen valtiosta, toinen taas riippumaton siitä.Se on tyypillistä Randin ajattelulle. Kirjassaan ryhmät olivat
"pummit" ja "tuotteliaat". Ajatus oli, että yhteiskunnassa on vähän tuottavia ihmisiä, jotka luovat lisäarvoa ja varakkuutta. Loput pummit käyttävät hyväksi epäitsekkyyttä ja syyllisyyttä, jotta tuotteliaita verotetaan ja rajoitetaan, että he voivat loisia tuottamatta mitään itse.)

Lukija:
"Korkea verotus, holtiton hyvinvointivaltion rakennus ja huono ilmasto eivät ole parhaita edellytyksiä" (kilpailussa muita maita vastaan).

Björn Wahlroos 2011 (Kaleva)
MOT:
"So, you don’t see anything good in welfare state?"
(Ettekö näe hyvinvointivaltiossa mitään hyvää?)
Onkar Ghate:
"No. I think that the welfare state in the end it is destructive economically and it is morally wrong.”
(En. Minusta se on taloudellisesti tuhoisaa ja moraalisesti väärin.)
Lukija:
"Missään maailmassa tulonjako ei ole niin pitkällä kuin Suomessa."

Björn Wahlroos 2011 (Kaleva)
MOT:
"So, you think it’s morally justifiable for richer people to have better education, better healthcare, etc.?"
(Teistä on siis moraalisesti oikein, että rikkaammilla on parempi
koulutus ja terveydenhoito?)

Onkar Ghate:
"Yes, in the same way that a rich person can buy a better house, he can buy a better car. One of the reasons you would want money is for the things that it can buy and if you take away a person’s ability to buy things with his money and you try to make everything equal, money has no point anymore."
(Kyllä. Onhan rikkaalla varaa myös parempaan taloon tai autoonkin. Rahaahan haluaa juuri sen ostovoiman tähden. Jos rikkaalta vie pois mahdollisuuden käyttää rahaansa ja jos kaikki ovat samalla viivalla, raha menettää merkityksensä.)
Jeff Britting:
"And here is Ayn Rand's desk. This was a gift from her husband Frank O'Connor to her in the early 1930's while she was still living in Hollywood. And it's the desk where she wrote all her four novels, and most of her non-fiction."
(Tämä on Ayn Randin työpöytä. Rand sai sen mieheltään Frank O'Connorilta 1930-luvun alussa, kun hän asui vielä Hollywoodissa.Sen ääressä hän kirjoitti kaikki neljä romaaniaan ja suuren osan tietokirjoistaan.)
Anu Seppälä:
"Mä olin ollut pitkään rahoitus- ja pankkialalla töissä, viimeksi Nordean New Yorkin-konttorissa. Mutta mä olin kuitenkin harrastanut tätä filosofiaa itsenäisesti, yksityisesti, jo lähemmäks, siinä vaiheessa jo yli kymmenen vuotta. Ja, mä lähdin pankista pois ja mietin, mitä tekisin seuraavaksi elämässäni, ja sitten tällainen tilaisuus tuli eteen. Täällä vapautui paikka ja mä hain sitä."
     "Täällä on aika helppo viihtyä, kun katsoo tuota ilmastoakin. Hyvin. Vietän aika paljon ulkoilmaelämää, ja siihen on tietysti mahdollisuudet ympäri vuoden. Asun aika lähellä merenrantaa. Käyn merenrannassa iltakävelyillä ja juoksemassa ja vuorilla patikoimassa. Toisaalta täällä on myös mahtavat mahdollisuudet erilaisiin kulttuuririentoihin."
Ayn Rand 1961:
"Happiness means a profound, guiltless, rational feeling of self-esteem, and a pride in one's own achievements (22). It means the enjoyment of life which is possible only to a rational men on their rational code of moralities."
(Onni on syvää, rationaalista omanarvontuntoa vailla syyllisyyttä ja ylpeyttä omista saavutuksista. Onni on elämästä nauttimista, ja siihen pystyy vain rationaalinen ihminen, jolla on rationaalinen moraali.)
MOT:
"Mikä Ayn Randin ajatuksissa kiehtoi?"
Anu Seppälä:
"Niissä oli paljon sellaista, jota mä olin jollain tavalla kaivannut elämästäni. Mä en ole koskaan ollut uskovainen, ja mä oon luottanu siihen, että ihminen itse elämässään pystyy selviytymään ja löytämään tiensä. Ja, siitä huolimatta mulla oli välillä sellainen pieni kalvava syyllisyydentunne erilaisista asioista."
MOT:
"Mistä te tunsitte syyllisyyttä?"
Anu Seppälä:
"Hmm, hyvä kysymys. Kaikesta siitä, mitä mä en halunnut tehdä, mutta mitä mun mielestä, mitä ympäristö tietyllä tavalla odotti. Esimerkiksi köyhät kehitysmaissa ja varattomat Suomessa, ja enemmän veroja pitäisi maksaa, kun aina joku tarvitsee jotain lisää. Ja, ympäristö saastuu, siitä pitäisi tuntea huolta. Ja semmoinen multa on kaikki poistunut, koska mä ymmärrän selkeämmin sen, että minkä takia ihminen elää tällä tavalla, ja minkä takia sen pitää tehdä näin, minkä takia et ole veljesi vartija, ja minkä takia mun ei pidä tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Mä voin auttaa ihmisiä, silloin kun mun mielestä ne ihmiset on sen arvoisia, mutta mulla ei ole mitään semmoista moraalista pakkoa tehdä sitä. Et se on ehkä sen moraalisen pakon aiheuttama syyllisyys, joka katos."
     "Ei toisten auttaminen oo väärin, vaan se, että pitää niitä toisia elämänsä ensisijaisena edunsaajana. Et ensin pitää ajatella itseään, ja sitten, jos haluat auttaa muita, niin autat. Mut sanotaan, että jos mä ansaitsen hyvin työssäni, niin mä saan pitää ne kaikki rahani itse, mä saan matkustaa niillä ja ostaa ihan mitä mä haluan. Mun ei tarvitse ensisijaisesti antaa tiettyä summaa hyväntekeväisyyteen. Jos mä haluun, niin mä voin, mutta se ei ole taas se moraalinen pakko."
     
Björn Wahlroos 2012:
"Jotenkin mä luulen, että Suomen ongelmat tällä hetkellä ovat sitä luokkaa, että olis niinkun tärkeää käydä vähän vakavampaa keskustelua, ja murtautua ulos tästä konsensuksen ilmapiiristä."
MOT:
"Olisiko Ayn Randilla jotain annettavaa suomalaisille?"
Anu Seppälä:
"No, ainakin jos mua katsoo, niin hyvinkin paljon. Kuten sanoin, niin siitä syyllisyydentunteesta pääsee. Mua Suomessa aiemmin vaivasi hieman se, että kaikkia ihmisiä tunnutaan ajavan semmoseen konsensusajatteluun, ja siellä ei oo ihan todellista ajatuksenvapautta, ehkä, sananvapautta, ajatuksenvapautta, miten sen nyt määrittelisi. Se on ehkä semmosta itsesensuuria enemmänkin nykyään kuin minkään muun tahon sensuuria, mutta mun mielestä Ayn Rand antaa mahdollisuuden siihen, että voi miettiä niitä asioita itse ja omalla järjellään."
MOT:
"How long did she work on a typical novel?
(Miten pitkään Rand yleensä kirjoitti romaania?)
Jeff Britting:
"Well, Atlas took twelve years...from the first notes in 1945 to the publication in 1957."
(Atlas Shrugged vei 12 vuotta ensimmäisistä muistiinpanoista 1945 aina julkaisuun vuonna 1957.)

Aynd Randin oma elämä oli vähintään yhtä värikäs kuin hänen luomansa oppirakennelma. Jennifer Burns kertoo kirjassaan, että Rand muun muassa suhtautui 12-vuotiaan tytön murhanneeseen William Hickmaniin pikemminkin sympaattisesti kuin kauhistuen. Randille Hickman edusti kahleensa katkaissutta vahvaa yksilöä.
Rand käytti pitkään ja säännöllisesti amfetamiinia pysyäkseen virkeänä pitkien kirjoitusputkien ajan. Hän suostutteli 25 vuotta nuoremman, avioliitossa olleen oppilaansa, suhteeseen kanssaan. Kun mies löysi nuoremman heilan, Rand katkaisi kaiken yhteydenpidon mieheen.
Samaan tapaan Rand rikkoi välit kaikkiin niihin, jotka eivät olleet hänen kanssaan samaa mieltä objektivismista.
Jeff Britting:
"It was certainly an open – within the context of the people that were immediately involved – situation. So, from the point of view of, hmm, she certainly operated on an ethical basis with the consent of all of the concerned parties."
(Avioparien kesken tilanteessa ei ollut mitään epäselvää. Jos ajatellaan.. Rand toimi eettisesti ja kaikkien asianomaisten suostumuksella.)
MOT:
"Would that be a good example for the rest of us?"
(Olisiko se hyvä esimerkki meille muille?)
Jeff Britting:
"Mm, pursuing romantic love is a good example for the rest of us. The details and specifics of how that works out is up to the individual context."
(Romanttisen rakkauden tavoittelu on ainakin hyvä esimerkki. Riippuu tapauksesta, toimiiko sellainen kuvio.)
Jennifer Burns:
". . . as I learned how deliberate her plan was to spread her ideas, um, how carefully she thought through the way to get her message across, and then the extent to which she succeeded, in a lot of ways that increased my respect for her. Um, at the same time as I learned how difficult her personal life had been, and how, um, poorly some of these ideas had served her in her life, um, I, you know, came to deepen my questions about whether objectivism was really a comprehensive or an effective philosophy to actually live by."
(Kun tajusin, miten harkitusti hän halusi levittää ajatuksiaan, pohti tapoja saada viestinsä perille ja vieläpä pitkälti onnistui siinä, aloin kunnioittaa Randiä enemmän. Samalla kuitenkin sain tietää, miten vaikea yksityiselämä hänellä oli ja miten vähän tästä ajattelusta oli hyötyä hänen elämässään, aloin asettaa kyseenalaiseksi sen,
onko objektivismi sittenkään kattava ja kannattava elämänfilosofia.)

MOT:
"Millaisena filosofina Ayn Randia pidetään filosofipiireissä?"
Panu Raatikainen:
"No, monet ei oo ikinä kuullukaan Ayn Randista tai jos ovat kuulleet, niin se herättää vähän semmosta huvituksen ja myötähäpeän sekaista tunnetta. Että ei Randia yleensä pidetä akateemisissa piireissä vakavasti otettavana ajattelijana."
MOT:
"Mistä se johtuu?"
Panu Raatikainen:
"No, ehkä kyse on tämän ajattelun tasosta. Se on sen verran sekavaa ja ristiriitasta, tämmöstä populaarifilosofiaa, että sitä ei koeta edes vakavan keskustelun arvoiseksi."
MOT:
"Miten looginen ja pitävä Randin filosofia ylipäätään on?"
Panu Raatikainen:
"No, hän itsehän esiintyy kuin olisi itse johtanu nää kaikki teensinsä suorastaan tieteellisellä tarkkuudella kiistattomista tosiasioista. Mutta tietenkin noin niinkun jonkunlaisen loogisen päättelyn ammattilaisena sanosin, että ne vuotaa kuin seula. Et hyvin kummallisia hyppäyksiä ja loikkauksia niissä päätelmissä on, että miten päädytään siitä, että vain elävillä olioilla voi olla moraali siihen, että itsekkyys on korkein arvo, niin en oo vielä tähän päivään mennessä ymmärtäny, miten se on päätelty."

Jukka Keitele johti 1980-luvulla pankkiiriliikettä, ja hänestä tuli alle 30-vuotiaana yksi kasinotalouden symboleista. Suomen syöksyessä talouskriisiin pankkiiriliike ajautui konkurssiin. Nyttemmin hän on toiminut tietokirjailijana ja kolumnistina, ja hän on seurannut myös Björn Wahlroosin vaiheita.
Jukka Keitele:
"No, tietysti elämähän ei ole loogista, mutta kyllähän siinä on jonkunlainen – hänelläkin, vaikka hän on erittäin lukenut ja älykäs ja hyvin koulutettu ja tajuava ihminen ja sitä paitsi persoonallisesti ihan sympaattinen –, mutta että näyttää olevan niin, että häntä viehättää aika pelkistetyt mallit jollain teoreettisella tasolla."
Björn Wahlroos 1985:
". . . tietenkin, kuten kaikessa kaupankäynnissä, siellä on sekä kilttejä että tuhmia. Käsitykseni noin yleisesti on se, että jos annamme vain markkinoiden toimia, niin ne tuhmat häviävät kyllä aika nopeasti sieltä he pilaavat maineensa ja sitä kautta lopulta nämä markkinat toimivat kaikkien meidän kaikkien eduksi . . ."

Jukka Keitele:
". . . sillähän on se yhteinen piirre kommunistien ja muitten totalitääristen ideologioiden kanssa, että Ayn Rand kuvittelee niin kuin kommunistit, että kun on oikeanlainen systeemi, ihmiset käyttäytyvät nätisti, syntyy uusi ihminen. Kun on täysin vapaa markkinatalous, niin kaikki käyvät reilukauppaa. Niin kuin marxilaiset kuvittelevat, että kun omistus pannaan kaikki kollektiiviseksi, paha poistuu maailmasta ja jokainen tekee kykyjensä mukaan ja jokainen saa mitä tarvitsee. Että niillä on utopistinen näkemys ihmisestä, tolkuton, sokea idealismi kuitenkin molemmilla. Että onko Nalle sitten samanlainen, että se on ollut pienenä stalinisti ja kantanut semmoista lippua, että pannaan kaikki tasan niin paha häviää, nyt se on sitten isona aynrandilainen ja on sitä mieltä, että kun kukaan ei puutu mihinkään, niin kaikki ovat kilttejä ja hyviä ja hyvää tulee?"
Panu Raatikainen:
". . . tietenkin tässä tämmönen pelottava ajatus on se, että Wahlroosin kaltaiset ihmiset hakee tästä ikään kuin filosofista oikeutusta täysin itsekeskeiselle toiminnalle."
Jukka Keitele:
"Että kun eurooppalaiset Wahlroosin tapaiset oikeistolaiset kapitalistit ennen vanhaan kantoivat kodin, uskonnon ja isänmaan lippua, tänä päivänä niitä lippuja kantaa vanhan polven vasemmistolaiset eduskunnassa, ja tämä uusi kapitalistinen oikeisto seuraa Ayn Randia, joka oli monessa suhteessa hyvin radikaali ja voimassa olevien arvojen vastustaja. Niin tarkoittaako se sitä, että että eurooppalainen taikka suomalainen liikkeenjohto-yläluokka nyt sitten tavallaan henkisesti emigroituu eurooppalaisesta arvomaailmasta, vaikka ne ei välttämättä lähde ja muuta Yhdysvaltoihin aloittamaan nollasta taikka jostain korkeammalta pääoman kanssa, että se perinteikäs kartano ihan hyvin kelpaa jollain kulttuuriseudulla ja tämmöisen eurooppalaisen herrasväen elämäntapa fasaanijahteineen ja kaikkineen kelpaa oikein hyvin, mutta henkisesti on muutettu johonkin amerikkalaiseen unelmaan, henkisesti on petytty johonkin Euroopassa.”
Lukija:
"Yhdysvallat on 'ehkä ihmiskunnan hienoin luoma organisaatio'."

Björn Wahlroos 2012
MOT:
Uskotteko, että nyt kun Wahlroos on tullut esiin tämän asian kanssa, hän voisi saada seuraajia täällä Suomessa?"
Panu Raatikainen:
"No varmaan pieni kourallinen innokkaita nuoria, lähinnä miehiä ehkä löytyy, mutta kyllä tää mun mielestä aika huonosti sopii tämmöseen pohjoismaiseen arvomaailmaan, siis ihan puoluekannasta riippumatta. Näkisin, että näin jyrkällä liberalismilla ja jyrkällä egoismilla on aika vähän kaikupohjaa tämmösessä pohjoismaisessa arvomaailmassa."
Lukija:
”Markkinoihin verrattuna demokratia on kuitenkin usein melko tehoton ja/tai kallis. On siis järkevää vaatia, että sitä pitäisi soveltaa säästeliäästi.”

Björn Wahlroos 2012 (Markkinat ja demokratia)
Ayn Rand:
”Zank you, zank you.”
(Kiitos oikein paljon.)
Teksti:
Björn Wahlroos ei halunnut antaa haastattelua tähän ohjelmaan.
> Lue ja kommentoi aihetta MOT-blogissa


Miten syvällä Wahlroos on? 

Hannu Sokala 

Ma 12.11.2012 


Suomen pankkialan ykkösnimi Björn Wahlroos on tunnustanut, että venäläis-yhdysvaltalainen Ayn Rand vaikuttaa isosti hänen ajatteluunsa. Olisi tärkeätä tietää, miten syvälle ja pitkälle Wahlroos on omaksunut aynrandilaisen maailmankuvan.
Wahlroos kuitenkin kieltäytyi haastattelusta MOT: Nainen Wahlroosin takana -ohjelmaa varten. Oli 60-vuotissyntymäpäivä- ja muita kiireitä.
Mistä tiedämme, että Rand on Wahlroosille merkittävä henkilö?
Wahlroos aloittaa tuoreen Markkinat ja demokratia -kirjansa Rand-sitaatilla:
"Vuosisatojen ajan on käyty moraalista taistelua niiden välillä, jotka väittivät elämämme kuuluvan Jumalalle, ja niiden, joiden mukaan se kuuluu naapureillemme – taistelua niiden välillä, jotka saarnasivat uhrautumista taivaan haamujen puolesta ja toisaalta niiden, jotka saarnasivat uhrautumista maallisen avuttomuuden puolesta."
Wahlroos kuvaa Randin pääteosta Atlas Shruggedia "kiehtovaksi romaaniksi". Hän myös päättää päättää 373-sivuisen laajan ja kauaskantoisen pohdiskelunsa vielä palaamalla romaaniin.
Helsingin Sanomien haastattelussa (Kapitalistin muotokuva, 12.2.2012) Wahlroos "nimeää kolme itselleen tärkeää ajattelijaa". He ovat moraalifilosofi ja taloustieteilijä Adam Smith, taloustieteilijä Milton Friedman ja – Ayn Rand.
Ryöstäjä-pummit
ja tuottajat

Atlas Shruggedissa Ayn Rand jakaa kansalaiset "ryöstäjä-pummeihin" ja "tuottajiin". Ideana on, että laiskat ja epämoraaliset ryöstäjä-pummit vaativat itselleen koko ajan enemmän ilman, että he tuottavat mitään. Lopulta sankarikapitalistit kyllästyvät Yhdysvallat vallanneeseen kollektivismiin ja menevät lakkoon.
MOT:n Stanfordin yliopistossa haastattelema historian apulaisprofessori Jennifer Burns on perehtynyt laajalti Randin kirjoituksiin ja tämän lanseeraamaan "objektivismiin".
Burnsin mielestä löytyy "paljon erittäin varakkaita ihmisiä, joita objektivismi vetää puoleensa". Hänestä monet varakkaat tuntevat, että heidän nerokkuuttaan tai saavutuksiaan ei arvosteta riittävästi.
"Ayn Rand arvostaa menestystä ja saavutuksia. Tämä todella vetoaa ihmisiin, jotka pitävät itsensä tuottavina (henkilöinä). He ovat täydellisen varmoja siitä, että he eivät ole ryöstäjiä ja pummeja, vaan sijoittuvat tämän hyvän ja pahan rajalinjan oikealle puolelle", Burns sanoi.
Randin ajattelussa jokainen on oman onnensa seppä, eikä ryöstäjä-pummeilla ole oikeutta vaatia osaansa "yhteisestä kakusta". Rand piti altruismia eli epäitsekkyyttä vääränä ja tuhoisana moraalina. Hän toivoi tulevansa muistetuksi uskonnon suurimpana vihollisena.
Ayn Rand -instituutin varapääjohtaja Onkar Ghate avasi MOT:lle kristinuskon ja altruismin suhdetta näin:
Ghate:
"Hän (Rand) näki tämän (altruismin) moraalisen elementin tulevan läntisen ajattelun ideaaliksi uskonnon ja etenkin kristinuskon kautta. Koko kuvasto Jeesuksesta ristillä kertoo ihmisen, hyvän ihmisen uhrauksesta. Jeesus on hyvä ihminen, joka uhraa itsensä toisten ihmisten puolesta – ja vieläpä syntisten ja turmeltuneiden ihmisten puolesta."
MOT:
"Ja tämä on väärin?"
Ghate:
"Se on väärin, täydellisesti väärin. Siinä uhrataan hyvä ihminen huonojen puolesta. Jos pidät tuota hyvää tarkoittavana ja suopeana eleenä, hän sanoo: 'Ei, se ei ole'".
Greenspan
Randin opetuslapsia

Ayn Rand puolusti yritysten vapautta toimia niin kuin ne haluavat. Yksi tämän ajatuksen vaikutusvaltaisimmista kannattajista oli Randin läheisimpiin opetuslapsiin kuulunut Alan Greenspan, joka toimi 1987–2006 Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtajana.
Greenspanin alhaisten korkojen ja markkinoiden vapauttamisen linja oli suuressa roolissa finanssikriisin synnyssä. Greenspan myönsi 2008 Yhdysvaltain kongressin kuulemistilaisuudessa löytäneensä "virheen" ideologiassaan.
Stanfordin Jennifer Burnsin mukaan Greenspanin markkinausko oli seurausta siitä Randin ajatuksesta, että liikemiehet ovat pohjimmiltaan moraalisia ja vapaasti toimiessaan markkinat hyödyttävät kaikkia.
Randin maailmankuva on mustavalkoinen ja hänen näkemyksensä kärjekkäitä. Suurin yllätys vierailulla Ayn Rand -instituuttiin oli se, miten vahvasti Randin virallisena perinnönjakajana toimiva instituutti jatkaa tällä kivikovalla linjalla.
Instituutin tapaan myös Björn Wahlroos esittää kärjekkäitä näkemyksiä, kuten esimerkiksi:
"1900-luku nosti ennennäkemättömän enemmistön tyrannian aallon ensin fasismina ja toisen maailmansodan jälkeen varsinkin ylimpien tuloluokkien henkilöverotuksen nousuna." (Markkinat ja demokratia)
Wahlroos saa tietenkin uskoa mihin haluaa. Voi olla, että yhdysvaltalaisen teekutsuliikkeen tavoin hänkin napsii Randin ajatuksista vain osan ja jättää osan huomiotta.
Burns sanoi MOT:lle, että Rand pyörisi haudassaan, jos tämä saisi kuulla miten hänen oppejaan käytetään. Rand piti ajatuksiaan yhtenäisen kokonaisuuden muodostavana pakettina, josta ei voi valita mitä haluaa.
Ruotsalais-suomalaisessa suurpankissa lienee mietitty, miten hyvin aynrandilainen maailmankuva sopii "kansanpankin" hallituksen puheenjohtajalle. EPSI Rating -yhtiön tuoreissa mittauksissa Nordean henkilöasiakkaiden tyytyväisyys pankkiinsa on jo pudonnut niin Ruotsissa kuin Suomessakin Wahlroosin valtakaudella.

KAIKESTA HUOLIMATTA, BJÖRN- ISTÄ MINÄ TYKKÄÄN! JÄTKÄ ON ROHKEA,VAIKKA NÄYTTÄÄKIN NÖSSÖLTÄ, JA REHELLINEN. MISSÄ TYOVÄEN EDUSTAJAT OVAT?

Mikä tepsii kriisiin: Baltian, Irlannin vai Islannin lääke?

Mikä tepsii kriisiin: Baltian, Irlannin vai Islannin lääke?
Analyysi Baltia taltutti talouskriisin railakkain vyönkiristyksin, jollaiset näyttävät Irlannissakin vähitellen tepsivän. Kreikka ja muut etelän kriisimaat nielevät turhaan samaa lääkettä, vaikka potevat eri tauteja. Paha hoitovirhe olisi mahdollista välttää – tosin kielletyin lääkkein. Oikea resepti ei löydy Baltiasta tai Irlannista vaan Islannista.

25.11.2012

Euroopan talouspäättäjät syöttävät Kreikalle, Portugalille, Espanjalle ja Italialle samaa patenttilääkettä, jonka avulla Baltia selvisi omasta kriisistään ja joka näyttää pikku hiljaa tehoavan Irlannissakin.

Analyysi

Taudin kuvat ovat kuitenkin eri kriisimaissa erilaisia, eikä saman lääkkeen syöttäminen väkisin erilaisiin tauteihin ole tepsinyt niin kuin on ollut tarkoitus.

Rahoitustuen ehtoina kriisimaille "annettu" pakkohoito näyttää pääosin perustuvan väärään taudinmääritykseen ja näin ollen myös väärään lääkitykseen. Siksi eurokriisi on nyt jo kolmatta vuotta pahentunut eikä suinkaan talttunut.
Meneillään onkin suuren luokan talouspoliittinen hoitovirhe, joka olisi kenties vältettävissä oikeanlaisella lääkityksellä. Eikä tähän hätään tarvitsee edes keksiä kokonaan uutta hoitoa, sillä toimiva resepti on jo olemassa.
Rohkaisevia tuloksia toimivasta kriisitalouden teholääkkeestä löytyy Euroopan viime vuosien kriisimaista. Kreikalle ja muille etelän kriisimaille sopiva lääke tuskin kuitenkaan löytyy Baltiasta tai edes Irlannista.
Ennemmin se löytyy Islannista.
Paha vain kriisimaille, että Islannin lääke on euromaiden rahaliiton EMU:n virallisten lääkemääräysten mukaan kiellettyä lääkettä, vaarallista huumetta tai peräti myrkkyä.
Toisenlainen
voimakolmikko

Viro, Latvia ja Liettua ajautuivat talouden jyrkkään syöksykierteeseen finanssi- ja talouskriisin ensimmäisellä kierroksella vuosina 2008–2010, mutta ne ovat sen jälkeen saaneet syöksyn oikaistua ja uuden nousun rohkaisevalle alulle.
Toki kriisi yhä tuntuu ja näkyy arjessa mutta useimpien talousmittareiden perusteella toipuminen on hyvällä mallilla. Baltia on säästynyt uudelta kriisiltä, vaikka euroalue räpiköi sakeassa velkaliemessä ja uupuu paraikaa uuteen taantumaan.
Viron, Latvian ja Liettuan talouskuurit ovat maailmalla herättäneet kolmikon kokoa suurempaa mielenkiintoa ja suoranaista talouspoliittista ihailua.
Ne näyttävät onnistuneen taloustempauksessa, jollaista ani harvan muun maan johto on varsinkaan samalla voimalla tohtinut edes yrittää saati onnistunut.
Ne ovat oikaisseet talouden syöksyn ja panneet toteen railakkaat julkisen talouden ja kansantalouden tasapainotoimet niin sanotun sisäisen devalvaation keinoin kuluja leikkaamalla ja palkkoja laskemalla mutta valuuttakurssiin kajoamatta.
Juuri näin pitäisi muidenkin kriisimaiden tehdä eikä vitkastella, valittaa ja mellakoida, kuuluu pohjoisesta kajahtava komentoääni eteläisempien kriisimaiden neuvoksi.
Tällainen kajauttelu kertoo kuitenkin väärinkäsityksestä ja kehnosta tilannetajusta ennemmin kuin tarkasta talouden terveystarkastuksesta tai oikeasta lääkemääräyksestä.
Viro pani epäilijöille
jauhot suuhun

Baltian kriisin kiperimpinä hetkinä kansainväliset pankkiekonomistit ja valuuttastrategit veikkasivat kilvan, mikä Baltian maa ensin devalvoi valuuttansa ja kuinka paljon sekä kuinka pian muut seuraavat pakosta perässä.
Talouden tarkkailijat pankkivalvojia myöten jännittivät Baltian devalvoinneista etenkin ruotsalaispankeille koituvia rökäletappioita.
Mutta Baltian maat löivät kuitenkin ulkomaiset talousviisastelijat ällikällä. Yksikään niistä ei devalvoinut, vaan ne pitivät läpi kriisin kiinni valuuttojensa eurokytköksestä, vaikka devalvointi-paineet olivat erittäin kovia.
Viro pani devalvaatio-veikkaajille jauhot suuhun vuoden 2011 alussa liittymällä rahaliittoon ja vaihtamalla kruunut euroiksi. Tämä tapahtui pian Viron oman kriisin hellitettyä ja varsinaisen eurokriisin vasta kunnolla kärjistyttyä.
Baltian kolmikko oli hyvissä ajoin ennen kriisin alkamista sitonut valuuttansa euron arvoon. Kytkös oli houkutellut ulkomaista lainapääomaa, jota kriisissä alkoi devalvoinnin ja luottotappioiden pelossa paeta.
Valuuttakytkökset kuitenkin pitivät, ja nyt paineet ovat hellittäneet. Tämä ei silti tarkoita, että sama onnistuisi Kreikalta, Portugalilta, Espanjalta ja Italialta.
Vähän velkaa,
pienempi riski

Kysymys Baltian tasapainotempusta ja sen käyttäminen mallina Etelä-Euroopan kriisitoimille on kannustanut japanilaispankki Nomuran tutkimusyksikön pääekonomistia Richard Koota selvittämään tapausta.
Koo esitti selvitystyönsä tuloksia ja johtopäätöksiä marraskuun alkupuolella laatimassaan katsauksessa. Tulokset ja johtopäätökset ovat selkeitä.
Baltian kolmikko on tyystin toista maata kuin Etelä-Euroopan maat ja niiden kriisit ovat tykkänään eri tyyppiä – ja näin ollen hoitotoimiin tarvitaan eri reseptit.
Saman pakkohoito eri vaivoihin on Koon mukaan ilmiselvä hoitovirhe.
Erot kriisimaiden ja kriisien laadussa eivät kuitenkaan liity kansanluonteisiin tai kulttuuriseikkoihin, vaan kriisin oloissa koetukselle joutuviin velkamääriin.
Liettuan ja Espanjan esimerkein Koo osoittaa, että asuntohintojen romahtaminen on tyystin eri asia lähes velattomien kotitalouksien maassa (Liettua) kuin korviaan myöten velkaisessa maassa (Espanja).
Liettuakaan ei välttynyt asunto- ja kiinteistökuplan puhkeamiselta, mutta siellä romahdus ei johtanut konkurssiaaltoon tai pankkikriisiin.
Espanjaa sen sijaan koettelee asuntomarkkinoiden romahdus, konkurssiaalto, pankkikriisi ja vielä valtion rahoituskriisi ja vaihtotasekriisi päälle. Niinpä Espanjan jamaa heikentää sama lääke, jonka avulla Latvia vahvistui.
Talouden kokonaisvelka ja ulkoinen rahoitusasema eri maissa selittää Koon selvityksen perusteella, miksi Baltian maiden talousihme oli mahdollinen – ja miksi sama tuskin onnistuu Etelä-Euroopan kriisimaissa.
Irlantikin kestää
rajua talouskuuria

Irlanti näyttää päässeen orastavan kasvun alkuun tai ainakin katkaisseen talouden vapaan pudotuksen, vaikka Irlannin talous on korviaan myöten velkasuossa.
Tasapaino kohenee siitä huolimatta, että Irlanti on kansantalouden kokonaisvelan määrällä mitaten Kreikkaakin velkaisempi maa. Ja siitä huolimatta, että Irlannillakaan ei ole euromaana ollut mahdollisuutta valuuttansa devalvoimiseen.
Mikä siis selittää Irlannin tervehtymistä ellei muita kevyempi velkataakka tai devalvointi?
Irlannin käännettä on tutkinut analyysiyhtiö BCA Researchin ekonomisti Mathieu Savary, joka laati selontekonsa niin ikään marraskuussa.
Hänen mukaansa Irlannin teholääke perustuu keskeisiltä osin samantapaiseen ja jopa vielä rajumpaan sisäiseen devalvaatioon kuin Baltiassa.

Irlannissa palkat ja yleinen hintataso laskivat voimakkaasti deflatorisen laman aikana ja sen voimasta. Tämä rykäisi maan reaalista kilpailukykyä rajusti paremmaksi ja sysäsi saman tien viennin kovaan kasvuun.
Miksei tämäkään muka kelpaa malliksi Etelä-Euroopan kriisimaille?
Siksi, että Irlantikin on toista maata kuin muut kriisimaat.
Irlannin oma talous
yhä heikossa jamassa

Suurin osa Irlannin teollisuudesta on matalan yritysverokannan ja muutoin suotuisan sääntelyn maahan houkuttelemaa kansainvälistä "kauttakulkuteollisuutta", kuten muualta maahan tuotujen osien kasaamista valmiiksi kapineiksi ja näiden edelleen rahtaamista merten taa.
Kauttakulkutalouden ja Irlannin paikallisen talouden mittakaavaeroa kuvaa, että viennin ja tuonnin arvo on suurempi kuin maan kansallisen kokonaistuotannon arvo.
Toki kapineiden kasaaminen ja rahtaaminen synnyttää Irlantiin työpaikkoja, mutta maahan ei tämän lajin bkt:stä jää juuri muuta kuin maksetut palkat ja minimaaliset verot.
Poikkeuksellisesti juuri Irlannin bkt-luvut voivatkin kertoa orastavasta virkoamisesta, vaikka maan paikallisessa taloudessa ei näkyisi minkäänlaisia elpymisen merkkejä. Näin onkin asian laita, sillä bkt on hieman kasvanut mutta työllisyysluvut kertovat yhä lamasta.
Irlannin työvoima on niin sanotusti joustavaa laatua, ja kriisin kuluessa se on joustanut rajulla tavalla palkka-alen lisäksi erittäin mittavalla maastamuutolla.
Velat sitä vastoin ovat jäljellä. Irlannin valtio on alituisessa rahoituspinteessä todennäköisesti vuosikausien ajan, sillä juuri ennen kriisiä miltei velaton valtio "joutui" ottamaan maan kriisipankit veronmaksajien vastuulle.
Irlannin toipuminen on yhä epävarmaa. Ainakaan se ei ole niin varmaa, että sillä voisi perustella saman lääkkeen syöttämistä Kreikalle tai muillekaan kriisimaille.
Yksi kirjain ja kuusi
kuukautta eroa

Ennen Irlannin "kaatumista" vuoden 2010 syksynä finanssipiirien vitsiniekat irvailivat maan ankeille näkymille ja ennen kaikkea maan pankkien jamalle kyselemällä, mikä ero on Irlannilla ja Islannilla.
Islanti ja sen rämäpääpankit olivat jo kumossa, joten kompakysymyksen muka nokkela vastaus oli: yksi kirjain ja kuusi kuukautta.
Vitsissä oli vinha perä, sillä Irlanti "kaatui" liian suurten ja liian holtittomien pankkien painolastista nurin aivan niin kuin Islanti oli "kaatunut" aiemmin.
Pian kävi selväksi, että Irlannilla ja Islannilla oli muutakin eroa kuin yksi kirjain ja muutama kuukausi.
Kolmas ero oli vielä suurempi: Irlanti oli – ja on toki edelleen – euromaa, jolla ei ole itsenäistä päätösvaltaa sen enempää raha- kuin valuuttapolitiikkaan eikä kriisin oloissa myöskään talouspolitiikkaan.
Islanti on pieni ja paikoin jopa kuumaa vettä ja sauhua maan raoista tupruava saari keskellä Pohjoista Atlanttia, mutta mihin tahansa euromaahan verrattuna se on silti kaikin puolin itsenäinen valtio.
Tätä valtiollista erityispiirrettään Islanti käytti hyväkseen ja määräsi oman kriisinsä hoitamiseen juuri sellaista lääkettä kuin parhaaksi katsoi. Rohkaisevin tuloksin: talous kasvaa ja työttömyys laskee.
Islannista oikeat
lääkkeet kriisiin

Islannin kriisiä ja sen hoitamiseen nautittua lääkekuurin on puolestaan tutkaillut analyysiyhtiö GaveKal Researchin perustaja ja ekonomisti Charles Gave.
Yhtiön asiakkaat saivat tällä viikolla lukea Islannin vähin äänin mutta riuskoin ottein toteen panemasta talouskäänteestä. Samalla he saivat lukea aimo purkauksen, miten rahoituskriisiä kuuluu ja miten sellaista ei kuulu hoitaa.
Islannin omatekoiset lääkkeet ovat Gaven mielestä oppikirjakelpoinen esimerkki, miten velkakriisiä on hoidettava. Europäättäjien paraikaa etelän kriisimaille syöttämä pakkohoito on puolestaan mallikelpoinen esimerkki, miten kriisejä ei pidä ratkoa.
Gaven tulkinnan perusteella Islannin kriisitoimet perustuvat keskeisiltä osin markkinatalouden ja demokratian periaatteisiin sekä itsenäiseen valuutta-, raha- ja talouspolitiikkaan.
Islannissa virheitä tehneet poliitikot ja pankkiirit saivat potkuja ja jopa syytteitä. Tappioita kärsivät ne, jotka olivat ottaneet liian suuria riskejä. Veronmaksajat eivät joutuneet takaamaan riskinottajien sijoituksia. Kansan ääni kuului, kun oli tarvis.
Euromaiden kriisitoimet sitä vastoin edustavat Gaven mukaan "Davos-miesten" sekä euro- ja finanssieliitin äärimmäisen voimakasta edunvalvontaa ja demokratian halveksuntaa.
Melkoisen nasakkaa tekstiä finanssialan ammattilaiselta, jonka lukijatkin ovat finanssialan ammattilaisia eivätkä suinkaan mellakoissa riehuvia anarkisteja.
Hänen reseptinsä on yhtä siekailematon kuin hänen tekstinsä on suorasukaista ja poliittisesti sopimatonta: ainoa tepsivä teholääke euromaiden velkakriisiin löytyy Islannista.

torstai 22. marraskuuta 2012

Toimittaja Rossi ja rahan endogeenisuus

 
Helsingin Sanomien taloustoimittaja Juhana Rossi tunnetaan paneutuneena ja huolellisena journalistina. Rossin lukuisat viimeaikaiset kirjoitukset ovat kuitenkin osoittaneet, että hän tuntee heikosti keskuspankkijärjestelmän operationaalista toimintaa. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä Suomessa myös monet ammattiekonomistit ovat julkisissa lausunnoissaan osoittaneet ymmärtävänsä keskuspankkijärjestelmän toimintaa huonosti.

Ongelmana on kuitenkin se, että rahajärjestelmän operaatioiden väärinymmärtäminen johtaa usein virheellisten johtopäätösten tekemiseen tai olemattomien uhkakuvien maalailuun. Juhana Rossilla on julkisessa keskustelussa erittäin suuri rooli, sillä hän vastaa Helsingin Sanomissa suurimmasta osasta rahoitusjärjestelmää käsittelevistä teksteistä.
1.8. Rossi kirjoitti Helsingin Sanomissasetelirahoituksesta” käydystä kotimaisesta keskustelusta:
Setelirahoituksen kielteinen piirre on, että se kasvattaa ajan mittaan rahan tarjontaa, mikä puolestaan on inflaation eli rahan arvon heikkenemisen perimmäinen syy.
10.8. Rossi analysoi Yhdysvaltain ja Euroopan keskuspankkien rahapoliittisia elvytysohjelmia:
EKP:n luoman uuden rahan elvyttävä vaikutus on tähän mennessä jäänyt vähäiseksi, koska raha ei ole välittynyt pankkien kautta luottoina kuluttajille ja yrityksille.
Vaikka Rossi käsittelee kirjoituksissaan eri teemoja, löytyy kirjoitusten taustalta sama ajatus. Rossi näyttää uskovan, että rahan määrä on eksogeeninen (ulkopuolelta asetettu) muuttuja. Tämän näkemyksen mukaan keskuspankki säätelee kierrossa olevan rahan määrää tarjoamalla liikepankeille keskuspankkirahaa.
Monissa taloustieteen oppikirjoissa rahan eksogeenisuutta kuvataan niin sanotun rahakerroinmallin mukaan. Rahakerroinmallissa keskuspankki antaa liikepankeille aluksi päättämänsä summan keskuspankkirahaa. Tämän jälkeen keskuspankki asettaa haluamansa reservivaatimuksen. Jos reservivaatimus on vaikkapa kymmenen prosenttia, saavat liikepankit lainata asiakkailleen 90 prosenttia keskuspankin aluksi liikkeellelaskemasta rahamäärästä. Kun lainattu raha palautuu liikepankeille asiakkaiden talletusten myötä, saavat liikepankit taas lainata 90 prosenttia palautuneesta summasta. Näin taloustieteen perusoppikirjoissa osoitetaan, kuinka keskuspankki säätelee kierrossa olevan rahan määrää.
Omituisiksi oppikirjamallit tekee kuitenkin se, että maailmasta ei juuri enää löydy esimerkkejä keskuspankeista, jotka edes pyrkisivät säätelemään kierrossa olevaa kokonaisrahamäärää. Kokonaisrahamäärän säätelyyn pyrittiin joissain keskuspankeissa 1980-luvulla monetaristisen talousteorian vaikutuksen myötä. Nämä kokeilut kuitenkin epäonnistuivat systemaattisesti, minkä vuoksi kokonaisrahamäärän kasvun kontrolloinnista siirryttiin inflaation kasvuvauhdin kontrollointiin. Tämän jälkeen on tullut itsestään selväksi, että talouden kokonaisrahamäärä on endogeeninen muuttuja.
Rahan endogeenisuus
Rahan endogeenisuudella viitataan keskuspankkirahan tarjonnan jälkijättöisyyteen. Näin ollen rahan endogeenisuuden ymmärtäminen edellyttää keskuspankkirahan roolin käsittämistä. On ensinnäkin ymmärrettävä, että lainojen myöntämisen yhteydessä liikepankit luovat niin sanottua liikepankkirahaa. Eri liikepankit eivät kuitenkaan hyväksy toistensa luomia rahoja keskinäisten maksujen selvittämisessä. Näin ollen pankkien väliset transaktiot on selvitettävä yleisesti hyväksytyllä valuutalla eli keskuspankkirahalla.
Yleensä ajatellaan, että keskuspankki voi kontrolloida talouden kokonaisrahamäärää kahdella eri tavalla. Se voi joko asettaa suoria reservivaatimuksia tai se voi estää liikepankkeja selvittämästä keskinäisiä maksujaan. Jos keskuspankki käyttäisi jälkimmäistä tapaa säädelläkseen kokonaisrahamäärää, saisivat liikepankit luoda haluamansa määrän liikepankkirahaa, mutta niiden luoma liikepankkiraha olisi osittain kelvotonta. Tämä johtuisi siitä, että toisinaan voitaisiin ajautua tilanteeseen, jossa liikepankin keskuspankkirahavarannot olisivat ehtyneet. Käytännössä tällainen kokonaisrahamäärän säätely johtaisi toistuviin likviditeettikriiseihin rahoitusjärjestelmässä.
Näin ollen reservivaatimukset näyttävät lupaavammalta tavalta säädellä kokonaisrahamäärän kasvua. Kuitenkin monissa länsimaissa (esimerkiksi Kanadassa) reservivaatimukset on poistettu jo kokonaan.
Niissäkin järjestelmissä, joissa reservivaatimuksia edelleen käytetään, on niillä enää ainoastaan symbolista merkitystä. Esimerkiksi euroalueella kutakin rahoituslaitosta koskevat reservivaatimukset määräytyvät jälkikäteisesti: Pankin reservivaatimuksen suuruus riippuu siitä, kuinka paljon kyseisellä pankilla on vastattavana asiakkaidensa talletuksia. Toisin sanoen liikepankit ovat ensiksi myöntäneet lainat asiakkailleen ja tällä tavalla luoneet talletuksia. Vasta näiden talletusten kokonaismäärä määrittelee reservivaatimuksen suuruuden.
Yhdysvalloissa reservivaatimusten merkityksettömyys on aivan yhtä ilmeistä. Siellä vaadittavat reservit määritellään kiinteällä prosenttiosuudella pankin asiakkaiden talletusten kokonaismäärästä. Pankit ilmoittavatkin talletustensa kokonaismäärän keskuspankin määrittelemien ajallisten jaksojen osalta. Ilmoituksen jälkeen liikepankilla on kuitenkin vielä kuukausi aikaa hankkia tarvitsemansa reservit.
Voidaankin todeta, että yhdessäkään toimivassa pankkijärjestelmässä reservivaatimukset eivät rajoita liikepankkien luotonantoa. Toisin sanoen liikepankit myöntävät lainoja juuri niin paljon kuin ne katsovat liiketaloudellisesti kannattavaksi. Tämä on myös täysin selvää keskuspankeille. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin toukokuisessa Monthly Bulletin -julkaisussa todettiin:
In fact, the ECB’s reserve requirements are backward-looking, i.e. they depend on the stock of deposits (and other liabilities of credit institutions) subject to reserve requirements as it stood in the previous period, and thus after banks have extended the credit demanded by their customers[.]…
In the case of normally functioning interbank markets, the Eurosystem always provides the central bank reserves needed on aggregate, which are then traded among banks and therefore redistributed within the banking system as necessary. The Eurosystem thus effectively accommodates the aggregate demand for central bank reserves at all times and seeks to influence financing conditions in the economy by steering short-term interest rates.
In sum, holdings of central bank reserves are thus not a factor that limits the supply of credit for the banking system as a whole.
Yhdysvaltain keskuspankin rahapolitiikan yksikön apulaisjohtaja Seth B. Carpenter vahvistaa EKP:n näkemyksen:
Changes in reserves are unrelated to changes in lending, and open market operations do not have a direct impact on lending. We conclude that the textbook treatment of money in the transmission mechanism can be rejected. Specifically, our results indicate that bank loan supply does not respond to changes in monetary policy through a bank lending channel.
Myös kansainvälisen järjestelypankin BIS:n tutkijat Claudio Borio ja Piti Disyatat pitävät rahan endogeenisuutta itsestäänselvyytenä:
This paper contends that the emphasis on policy-induced changes in deposits is misplaced. If anything, the process actually works in reverse, with loans driving deposits. In particular, it is argued that the concept of the money multiplier is flawed and uninformative in terms of analyzing the dynamics of bank lending. Under a fiat money standard and liberalized financial system, there is no exogenous constraint on the supply of credit except through regulatory capital requirements. An adequately capitalized banking system can always fulfill the demand for loans if it wishes to.
Rahan endogeenisuus ja rahapolitiikka
On myös tärkeää korostaa, että rahan endogeenisuus ei ole mielipide- tai näkökulmakysymys, vaan operationaalinen fakta, mikäli keskuspankilla on inflaatiotavoite. Keskuspankit pyrkivät saavuttamaan inflaatiotavoitteensa asettamalla ohjauskoron tasolle, joka joko lisää tai heikentää kokonaiskysyntää (riippuen siitä, onko reaalinen inflaatio ylittämässä vai alittamassa keskuspankin inflaatiotavoitteen). Ohjauskoron määrittelyyn keskuspankit käyttävät karkeasti ottaen kahta vaihtoehtoista järjestelmää.
Perinteisessä järjestelmässä liikepankit voivat hankkia keskuspankkirahaa joko keskuspankin diskonttoikkunasta tai pankkien välisiltä tukkumarkkinoilta. Diskonttoikkunan koron keskuspankki voi määritellä suoraan, mutta tukkumarkkinakorkoa keskuspankin on manipuloitava avomarkkinaoperaatioiden avulla.
Mikäli korkotaso tukkumarkkinoilla näyttää laskevan keskuspankin ohjauskorkotavoitetta alemmaksi, joutuu keskuspankki imemään kierrossa olevaa keskuspankkirahaa pois. Yhdysvalloissa tämä tapahtuu yhdessä valtiovarainministeriön kanssa kooridinoiduilla valtion velkakirjojen myynneillä: pankit maksavat ostamansa velkakirjat keskuspankkirahalla, minkä seurauksena keskuspankkirahan tarjonta pankkien välisillä tukkumarkkinoilla vähenee ja keskuspankkirahasta pyydettävä korko nousee. Keskuspankki voi myös laskea ohjauskorkoa ostamalla keskuspankkirahalla erilaisia arvopapereita liikepankeilta, joskin diskonttokorko määrittelee ohjauskoron ehdottoman ylärajan joka tapauksessa.
Viime aikoina keskuspankit ovat kuitenkin pikkuhiljaa siirtyneet niin sanottuun kanavajärjestelmään, joka on ollut käytössä esimerkiksi Kanadassa jo pidemmän aikaa. Myös kanavajärjestelmässä keskuspankki lainaa keskuspankkirahaa diskonttoikkunasta, mutta tämän lisäksi se maksaa myös liikepankkien keskuspankkirahatalletuksille korkoa. Diskonttolainauksen korko on kuitenkin korkeampi kuin keskuspankkirahatalletuksille maksettava korko.
Kanavajärjestelmässä ohjauskorko asettuu yleensä automaattisesti keskuspankkirahatalletuksille maksettavan korkotason ja diskonttoikkunassa perittävän korkotason puoleenväliin. Jos keskuspankki pyytää diskonttoikkunassaan vaikkapa 1,8 prosentin korkoa ja maksaa talletuksille 1,5 prosentin korkoa, asettuu tukkumarkkinoiden korkotaso lopulta 1,65 prosenttiin. Lainoittajapankit haluavat tietenkin periä keskuspankkirahasta mahdollisimman lähellä 1,8 prosenttia olevaa korkotasoa, mutta taas lainaajapankit haluavat maksaa mahdollisimman lähellä 1,5 prosenttia olevaa korkoa. Jos kilpailu tukkumarkkinoilla on riittävän voimakasta, asettuu korkotaso kuitenkin aina keskuspankin haluamalle tasolle.
Rahan tarjonta on endogeenista, jos keskuspankki on valmis lainaamaan liikepankin pyytämät reservit (eli keskuspankkirahan) diskonttoikkunastaan. Tällaisessa tilanteessa liikepankit voivat luoda uusia lainasopimuksia eli uutta rahaa juuri niin paljon kuin ne haluavat, sillä ne tietävät saavansa maksujen selvittämiseen tarvitsemansa keskuspankkirahan aina halutessaan vähintäänkin keskuspankin diskonttoikkunasta.
Kummassakaan edellä kuvatussa rahapolitiikan ohjausjärjestelmässä keskuspankki ei voi jättää tarjoamatta liikepankeille niiden pyytämiä reservejä. Mikäli keskuspankki ei suostuisi lainaamaan liikepankeille diskonttoikkunastaan niiden pyytämiä reservejä, menettäisi keskuspankki automaattisesti ohjauskorkonsa. Perinteisessä järjestelmässä se tarkoittaisi sitä, että kysyntä tukkumarkkinoilla kasvaisi. Kun kuitenkaan keskuspankkirahan määrä ei ole kasvanut, tarkoittaisi tämä tukkumarkkinakoron nousua. Myös kanavajärjestelmässä lainoittajapankit voisivat nostaa keskuspankkirahasta vaatimaansa korkotasoa, kun lainaajapankeilla ei olisikaan enää mahdollisuutta tarvittaessa turvautua diskonttolainaukseen.
Näin ollen siirtyminen inflaatiotavoitteisiin on käytännössä varmistanut rahan endogeenisuuden. Enää on edes turha väitellä siitä, onko raha endogeenista vai eksogeenista. Asia on täysin selvä: raha on endogeenista, kuten postkeynesiläiset tutkijat ovat väittäneet jo 1980-luvun alusta lähtien.
Rahan endogeenisuuden seuraukset
Kun ymmärrämme rahan endogeenisuuden, tajuamme myös, että molemmat tämän tekstin alussa esitetyt Juhana Rossin sitaatit ovat sisällöltään kestämättömiä. Ensimmäinen sitaatti oli jutusta, jossa Rossi väitti kokonaisrahamäärän lisääntymisen johtavan inflaation kiihtymiseen pidemmällä aikavälillä.
Tämä on ongelmallinen väite, koska kokonaisrahamäärä ei ole keskuspankin hallinnassa. Kuten todettua, liikepankit solmivat uusia velkasopimuksia juuri niin paljon kuin löytyy velanmaksukykyisiä asiakkaita. Uudet lainat taas kasvattavat talouden kokonaisrahamäärää. Keskuspankit eivät voi estää rahamäärän kasvua. Ne voivat ainoastaan yrittää hillitä lainakysyntää nostamalla ohjauskorkoa, mutta suoraan kokonaisrahamäärään ne eivät voi vaikuttaa.
Ripeään talouskasvuun liittyykin lähes aina joko yksityisen velkaantumisen tai julkisen velkaantumisen kasvua. Tämä on oikeastaan itsestään selvää, koska kokonaistuotannon monetaariset komponentit koostuvat kokonaisrahamäärästä ja rahan kiertonopeudesta. Toisin sanoen kokonaisrahamäärän kasvu lisää kapitalistisessa talousjärjestelmässä normaalioloissa kokonaistuotantoa eikä välttämättä merkittävästi kiihdytä inflaatiota.
Toinen sitaatti liittyi kirjoitukseen, jossa Rossi hämmästeli, miksi EKP:n rahapoliittinen elvytys ei ole välittynyt uusien luottojen kautta yksityiseen kulutukseen. Tosiasiassa keskuspankkirahaa ei kuitenkaan koskaan lainata liikepankkien asiakkaille, vaan sitä käytetään ainoastaan pankkien välisten maksujen selvittämiseen. Ylipäätään rahan endogeenisuuden näkökulmasta on itsestään selvää, että keskuspankkirahan tarjonnan lisääntyminen ei vaikuta yksityisten luottojen määrään. Yksityisten liikepankkien lainatarjontaa ei koskaan rajoita keskuspankkirahan puute.
EKP:n rahapoliittiset tuki- ja kevennystoimet (esim. LTRO-lainat) onkin toteutettu ennen kaikkea nykytilanteen stabilisoimiseksi. Ongelmana on ollut pankkien välisten tukkumarkkinoiden jäätyminen pankkien keskinäisen epäluulon vuoksi. Koska keskuspankkiraha ei liiku pankkien välisillä markkinoilla, on EKP:n pitänyt turvata sen saanti erityistoimillaan.
Johtopäätökset
Tämän kirjoituksen varsinaisena tarkoituksena ei ole ollut Juhana Rossin kritisoiminen. Tämä kirjoitus on pyrkinyt nostamaan esiin erään keskeisen väärinymmärryksen suomalaisessa talouspoliittisessa ja -teoreettisessa keskustelussa.
Rossi ei ole ainoa talouspolitiikan kommentaattori, jolla rahatalouden perusprosessit eivät ole täysin hallussa. Julkisuudessa esitettyjen lausuntojen perusteella näyttää siltä, että suurin osa suomalaisista yliopistojen ja tutkimuslaitosten ekonomisteista ei myöskään ymmärrä rahan endogeenisuutta. Tällä on merkittäviä seurauksia talouspolitiikan ja julkisen keskustelun kannalta.
Juuri hirttäytyminen eksogeenisen rahan teoriaan saa aikaiseksi hyperinflaatiopelkoja. 1990-luvun laman aikaan tällä oli merkittäviä seurauksia, kun Suomen pankki kieltäytyi rahoittamasta valtion budjettivajeita. Parin viime vuoden aikana hyperinflaatiopelot ovat estäneet Suomea tukemasta EKP:n mandaatin muutosta tai edes sen velkakirjaosto-ohjelmien laajentamista.
Monet suomalaiset ekonomistit tuntuvat myös luottavan ortodoksiseen näkemykseen, jonka mukaan talouskasvun tason määrittelevät pitkällä aikavälillä ainoastaan työvoiman määrä ja työn tuottavuus. Kysynnällä on tässä ajattelutavassa merkitystä ainoastaan lyhyellä aikavälillä. Tämä ajatus perustuu näkemykseen, jonka mukaan kysyntä ei voi heikentyä kuin tilapäisesti, koska säästämisasteen nousu johtaa investointiasteen nousuun korkotason alentumisen myötä. Rahan endogeenisuuden näkökulmasta tämä on kuitenkin absurdi väittämä: pankit eivät välitä eteenpäin asiakkaiden talletuksia, vaan luovat uusia talletuksia jokaisella myöntämällään luotolla. Näin ollen korkotaso ei alene efektiivisen kysynnän heikentymisen myötä. Toisin sanoen kysynnällä on aivan yhtä suuri merkitys pitkällä kuin lyhyelläkin aikavälillä.
Suomalainen talouspoliittinen keskustelu perustuu harhakäsityksiin, joista irtautuminen olisi välttämätöntä mielekkään julkisen keskustelun aikaansaamiseksi. Rahan endogeenisuus ei ole ainoastaan yksi näkökulma muiden taloustieteellisten näkemysten joukossa. Rahan endogeenisuus on fakta.
Lauri Holappa

Keskuspankkirahoitus ja inflaatio

Olemme aiemmissa kirjoituksissamme pyrkineet valottamaan valtion kulutuksen, verotuksen sekä valtion velan taustalla olevia mekanismeja kuvaamalla nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän operationaalisia prosesseja. Kuvauksen perusteella kaikille argumenttimme ymmärtäneille on käynyt selväksi, ettei valtion kulutuksen rahoitus ole koskaan ongelma eikä rahojen puute aseta koskaan rajoitetta valtion kulutukselle. Raha ei ole valtiolle niukka resurssi, sillä keskuspankki voi aina rahoittaa valtion kulutuksen. Kuten olemme osoittaneet, tapahtuu valtioiden kulutus tälläkin hetkellä keskuspankin rahoittamana.
Ennen yhdenkään tekstimme julkaisemista olimme täysin varmoja siitä, että joudumme vastaamaan useasti väitteeseen, jonka mukaan keskuspankkirahoitus johtaa välttämättä hyperinflaatioon. Olimme myös täysin varmoja siitä, että esimerkkeinä ajatustemme ravistelemat henkilöt tulevat käyttämään Weimarin tasavaltaa (Saksaa) sekä Zimbabwea, joissa tapahtunutta rahoitusjärjestelmän romahdusta pidetään yleisesti inflaatiopelon sokaisemassa argumentoinnissa osoituksena keskuspankkirahoituksen turmiollisuudesta. Yleensä näihin esimerkkeihin vedotaan niin voimaperäisesti, että niihin uskovien voisi kuvitella tuntevan esimerkiksi Saksan taloushistoriaa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyydettäessä pystyvän kuvaamaan syvällisesti niitä mekanismeja, jotka lopulta johtivat Weimarin tasavallan rahoitusjärjestelmän romahtamiseen. Tietystikään tällaista alustusta ei ole tarjolla sitä kysyttäessä.
Tämä osoittaa, ettei inflaatioon pystytä suhtautumaan rationaalisesti. Samaa näkemystä vahvistaa se, että omassa argumentoinnissamme inflaatiota hillitseville valtion toimenpiteille annettu suuri rooli on jäänyt niin ikään ”setelirahoitusta” vastustavilta henkilöiltä huomaamatta tai ainakin ymmärtämättä. Keskuspankkirahoituksen mainitseminen johtaa ihmisten mielessä hyperinflaatioon samalla tavoin kuin pakkasen mainitseminen johtaa ajatukseen lumisateesta. Todellisuudessa minkäänlaista suoraa (fysikaalista tai yhteiskunnallista) vaikutussuhdetta keskuspankkirahoituksen ja hyperinflaation välillä ei kuitenkaan ole olemassa.

Mitä on inflaatio?
Inflaatiota tarkasteltaessa on syytä ensin määritellä, mitä inflaatiolla itse asiassa tarkoitetaan. Inflaatio tarkoittaa hyödykkeiden hintojen nousua, joka on seurausta hyödykkeiden kysynnän nopeammasta kasvusta verrattuna hyödykkeiden tarjonnan kasvuun. Esimerkiksi tuoteverojen korottamisesta johtuva hintojen nousu ei siis ole määritelmän mukaisesti inflaatiota. Myöskään niin kutsuttu palkkainflaatio, jolla tarkoitetaan nimellispalkkojen siirtymistä yritysten hinnoittelun kautta hyödykkeiden hintaan, ei täytä inflaation määritteitä. Inflaatio on siis puhtaasti reaalitaloudellinen ilmiö, joka kuvaa tietyllä hetkellä vallitsevaa reaalisen kysynnän ja tarjonnan välistä suhdetta.
Valtavirtaisen taloustieteen mukaan inflaatio tarkoittaa edellisestä määritelmästä poiketen rahan ostovoiman heikkenemistä. Inflaation aiheuttaa valtavirtaisen ajattelun mukaan liian suuri rahan määrä taloudessa. Jo tästä määritelmästä voidaan havaita, että valtavirtainen taloustiede pitää rahaa tuotanto- ja vaihdantajärjestelmän ulkopuolisena suureena, jonka määrä voi vaihdella riippumatta taloudellisesta toiminnasta. Samasta oletuksesta on johdettu se näkemys, että rahalla olisi sisäinen arvo, jonka puolustaminen on annettu keskuspankin tehtäväksi. Raha nähdään siis hyödykkeenä muiden hyödykkeiden joukossa. Koska rahan tuotantokustannukset ovat mitättömät ja sen kysyntä on rajatonta, on rahan tarjonnan lisäämisessä oltava äärimmäisen tarkkana. Tämänkaltainen selitysmalli inflaatiolle edellyttää ripustautumista rahan kvantiteettiteoriaan, jonka David Hume muotoili klassisen talousteorian perusajatukseksi jo 1700-luvulla.
Rahan kvantiteettiteoriaan ripustautuminen ei kuitenkaan ole hedelmällistä, jos tarkoituksena on ymmärtää nykymuotoista talousjärjestelmää, jossa raha on välttämättä tuotannon ja vaihdannan suhteen sisäsyntyinen ilmiö. Kun raha on taloudessa endogeenista, myös valtavirtaisen taloustieteen inflaatioselitykseltä putoaa pohja pois. Koska raha syntyy talouteen taloudellisten toimijoiden solmimien velkasuhteiden kautta, liittyy raha aina välttämättä kysyntään ja tarjontaan. Rahan syntyminen edellyttää taloudellista transaktiota, jossa joku toimii ostajana ja joku myyjänä. Jos rahalla uskotaan olevan vaikutusta inflaatioon, tuleekin vaikutussuhdetta etsiä tuotannon ja vaihdannan piiristä. Ideologiset uskomukset rahan neutraalisuudesta ja eksogeenisuudesta on syytä jättää tässä vaiheessa sivuun vaikeuttamasta inflaation ymmärtämistä.
Inflaatio seuraa siis siitä, että tietyllä ajanhetkellä vallitseva reaalinen kysyntä ylittää senhetkisen reaalisen tarjonnan. Jos esimerkiksi asunnonostajia on markkinoilla enemmän kuin heidän kiinnostustaan vastaavia asuntoja, kääntyvät asuntojen hinnat nousuun. Mitä tekemistä rahan määrällä taloudessa on tämän ilmiön kanssa? Toteuttaakseen kaupan asunnon ostajan on asettauduttava velkasuhteeseen asunnon myyjän kanssa. Jos ostajan omat varat eivät riitä asunnon hankkimiseen, on hänen rahoitettava loppuosa kaupan hinnasta liikepankin luomalla velkarahalla. Tällöin talouteen syntyy uutta rahaa, joka kiistämättä vaikuttaa asuntojen hintoihin mahdollistamalla niihin kohdistuvan kysynnän. Tästä kuvauksesta kuitenkin huomataan, että itse asiassa sekä rahan määrä että inflaatio taloudessa ovat riippuvaisia transaktion luomasta rahallistetusta kysynnästä eikä talouden ulkopuolelta tulevasta rahahyödykkeen ruiskeesta.
Keskeistä kysynnän kasvusta juontuvalle inflaatiolle onkin pankkien kyky ja halu rahallistaa taloudellisten toimijoiden velkasuhteita. Jos pankit tiukentavat lainaehtojaan ja yhä useampi mahdollinen asunnonostaja menettää luottokelpoisuutensa, ei kysyntää koskaan synny eikä asuntokauppoja tehdä. Tästä syystä esimerkiksi korkea korkotaso supistaa talouden ja erityisesti asuntojen kysyntää, koska pankit uskovat vain hyvin toimeentulevien (riittävän suurta palkkaa saavien) kotitalouksien pystyvän suoriutuvan koroistaan ja lainanlyhennyksistään.
Kun mukaan tarkasteluun otetaan myös talouden tarjontapuoli, on mahdollista tehdä lisää kiinnostavia havaintoja inflaatiosta. Jos asunnonostajia miellyttävien asuntojen määrä kasvaa niiden kysyntää nopeammin, kääntyvät asuntojen hinnat laskuun. Tällöin samansuuruinen rahan määrän lisäys taloudessa ei johdakaan inflaatioon, sillä tarjonnan kasvu kompensoi kysynnän kasvua. Rahan ja inflaation välinen yhteys perustuukin lopulta siihen, että rahan syntyminen synnyttää kysynnän ja tietyllä hetkellä tämä kysyntä ylittää reaalisen tarjonnan tason taloudessa. Jos taas reaalinen tarjonta kasvaa samaa vauhtia kysynnän kanssa, on rahan lisäys täysin hintaneutraalia.

Valtion kulutus ja inflaatio

Kuten todettua, valtion keskuspankkirahoituksen ja hyperinflaation välinen yhteys on monien mielessä kiistämätön tosiasia. Tämä ymmärrys voidaan osoittaa yksinkertaisesti vääräksi vetoamalla nykyisen rahoitusjärjestelmän operationaalisiin faktoihin, joiden tarkastelu osoittaa valtion kulutuksen ja alijäämien olevan tälläkin hetkellä keskuspankkien rahoittamaa. Tästä huolimatta hyperinflaatiosta ei näy merkkiäkään. Samalla voidaan esittää kysymys, miksi juuri keskuspankkivelka ja julkinen kulutus johtaisivat hyperinflaatioon, mutta yksityisen kulutuksen ja liikepankkien luoman velkarahan kohdalla vastaavaa pelkoa ei ole. Nämä huomiot eivät kuitenkaan näytä horjuttavan ihmisiä vakaassa uskossaan. Siksi keskuspankkirahoituksen, valtion kulutuksen ja inflaation välistä dynamiikkaa on syytä kuvata yksityiskohtaisemmin.
Edellisessä kappaleessa käytettyä esimerkkiä voidaan soveltaa myös valtion kulutukseen, joka tapahtuu suoralla keskuspankkirahoituksella. Keskuspankkiraha eli valtion velka keskuspankkiin syntyy, kun valtio haluaa kuluttaa. Valtion kulutus voi kohdistua useisiin asioihin, kuten työpanoksen, kulutushyödykkeiden ja investointihyödykkeiden hankkimiseen tai erilaisten tukien ja korvausten maksamiseen. Kuluttamalla valtio siis lisää keskuspankin rahallistamaa kysyntää taloudessa useilla eri sektoreilla. Talouden reaalinen kysyntä siis kasvaa, mikä johtaa inflaatioon eli hyödykkeiden hintojen nousuun, jos talouden reaalinen tarjonta ei kasva samassa suhteessa.
Jotta valtion kulutuksen mahdollinen inflatorisuus voidaan vahvistaa, on tarkasteltava valtion kulutuksen vaikutuksia reaaliseen tarjontaan. Julkinen sektori lisää tarjontaa ennen kaikkea yhteiskunnallisia palveluita tuottamalla. Aikaisemmin esimerkiksi Suomessa julkinen valta tuotti myös tavarahyödykkeitä valtioyhtiöidensä toimesta, mutta viime vuosina tällainen tuotantotoiminta on vähentynyt. Valtio lisää reaalista tarjontaa siis suoraan kulutuksensa kautta. Välillisesti valtion kulutus lisää tarjontaa yritysten reagoidessa julkisesta kulutuksesta seuranneeseen kysynnän kasvuun. Jos yrityksillä on käyttämättömiä tuotantoresursseja, ne pystyvät lisäämään tuotantoaan ja täyttämään kysynnän ja tarjonnan välille hetkellisesti muodostuneen kuopan. Jos julkisella kulutuksella ei ole mitään vaikutusta tuotantoon ja reaaliseen tarjontaan, inflaatio kiihtyy selvästi. Jos puolestaan julkinen kulutus lisää talouden reaalista tarjontaa samassa suhteessa kuin reaalista kysyntää, inflaatiota ei synny.
Nykyjärjestelmässä on kuitenkin rakenteita, jotka tekevät valtion kulutuksen ja inflaation välisestä dynamiikasta jonkin verran monimutkaisempaa. Kyseisen dynamiikan ymmärtämiseksi asiaa on tarkasteltava kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan näkökulmasta, kuten John Maynard Keynes teki Yleisessä teoriassaan. Sekä kokonaiskysyntä että -tarjonta ovat nimellisiä suureita. Ne ovat rahatalousjärjestelmän kuvaamisessa välttämättömiä käsitteitä siksi, että erilaiset hyödykkeet ovat yhteismitallisia ainoastaan raha-arvonsa kautta. Kokonaiskysyntä- ja kokonaistarjonta ovat taloudessa aina yhtä suuret, mikä on seurausta rahan kaksinkertaisesta luonteesta (velka-varallisuus). Inflaatio onkin itse asiassa seurausta siitä, että vaikka nimellinen tarjonta vastaa aina nimellistä kysyntää, reaalinen kysyntä voi tietyllä hetkellä ylittää talouden reaalisen tarjonnan.
Julkisille palveluille ei yleensä aseteta nimellistä hintaa, joka asiakkaan tulisi palvelun saadessaan maksaa. Näin ollen julkiset palvelut eivät lisää nimellistä tarjontaa, vaikka ne lisäävätkin reaalista tarjontaa. Tästä huolimatta julkinen palvelutuotanto tuottaa talouteen nimellistä kysyntää, kun valtio maksaa työntekijöilleen palkkoja. Nimellinen kysyntä eli kotitalouksien saamat palkkatulot puolestaan kohdistuvat reaalisena kysyntänä yksityisen sektorin tuottamiin hyödykkeisiin. Tilanne on lähestulkoon vastaava kuin tulonsiirroissa, jotka ovat saajilleen vastikkeettomia ostovoimaa lisääviä tuloja. Kun tulonsiirtoja on mahdotonta käyttää julkisten palveluiden ostoon, siirtyy niistä muodostuva kysyntä yksityiselle sektorille. Inflaation nopeus riippuukin siitä, millä tavalla yksityinen sektori vastaa lisääntyneeseen kysyntään.
Koska yksityisten yritysten toimintaa ohjaavana tavoitteena on tehdä nimellisiä voittoja, ei ole itsestään selvää, että yritys lisäisi tarjontaansa kysynnän kasvaessa. Yritys nimittäin hyötyy suoraan kokonaiskysynnän kasvusta, kun sen tuotteiden hinnat nousevat. Vain niillä aloilla, joilla on riittävästi kilpailua ja hintojen korottaminen uhkaa yritysten markkina-asemaa, kasvava kysyntä kiihdyttää tuotantoa, kasvattaa tarjontaa ja vähentää hyödykkeiden hinnannousupaineita. Oligopolistisessa markkinatilanteessa inflaatio on todennäköinen lopputulos julkisen kulutuksen kasvattamisesta, vaikka esimerkiksi talouden työvoimaresursseja olisi vielä käyttämättä ja tuotannon lisääminen olisi siten mahdollista.
Julkinen valta voi kuitenkin vaikuttaa inflaatioon verottamalla yksityistä sektoria ja imemällä tällä tavalla taloudesta pois sitä ostovoimaa, jonka se alun perin loi talouteen julkista kulutusta lisäämällä. Verotus pienentää yhtäaikaisesti talouden kokonaiskysyntää sekä kokonaistarjontaa ja poistaa taloudesta inflaatiopainetta pienentämällä reaalisen kysynnän ja reaalisen tarjonnan välistä epäsuhtaa. Tällä tavalla hyödykkeiden hintojen nousu pysyy hallinnassa, vaikka tuotantojärjestelmän jäykkyydet, kuten epätäydellinen kilpailu saakin aikaan rakenteellisen inflaatiopaineen.
Edellinen tarkastelu osoittaa, että inflaatio on aina tarjontapuolelta syntyvä ongelma, joka johtuu siitä, että reaalinen tarjonta ei seuraa kokonaistarjontaa yhtä voimakkaasti kuin reaalinen kysyntä seuraa kokonaiskysyntää. Inflaatio on siis mitä suurimmissa määrin reaalitaloudellinen ilmiö. Jos reaalisen tarjonnan kasvu seuraisi herkemmin kokonaistarjonnan muutoksia, kokonaiskysynnän ja -tarjonnan kasvattaminen näkyisi taloudessa melkein pelkästään työllisyyden kasvuna, eikä inflaatiota juuri esiintyisi. Inflaatio kuvaa käytännössä reaalisen tarjonnan ja kokonaistarjonnan välistä eroa. Luonnollisesti kokonaiskysynnän- ja tarjonnan kasvattaminen johtaa kiihtyvään inflaatioon silloin, kun kaikki reaalitalouden tuotantoresurssit ovat käytössä täysimääräisesti eikä reaalinen tarjonta pysty enää kasvamaan.
Jos julkinen sektori kuluttaa enemmän kuin verottaa, se lisää talouteen yhtäaikaisesti kokonaiskysyntää ja -tarjontaa. Osa kokonaiskysynnästä kulkeutuu nykyjärjestelmässä nopeasti tuotantojärjestelmän ulkopuolelle likvideille rahoitusmarkkinoille pienentäen reaalitalouden inflaatiopaineita ja mahdollisuuksia tuotannon sekä työllisyyden kasvattamiseen. Tuotantojärjestelmän kiertoon jäävä velkaraha voi saada aikaan joko talouskasvua tai inflaatiota riippuen siitä, miten tuotantojärjestelmä kysynnän lisäykseen reagoi. Hyperinflaation mahdollisuus on olemassa vain silloin, kun reaalinen tarjonta jää selvästi reaalisen kysynnän alapuolelle. Historiassa tällaiset tilanteet ovat harvinaisia ja niihin liittyy aina jokin taloudellisen toiminnan kannalta ulkopuolinen shokki, kuten sota tai muunlainen poikkeustila. Tuotantojärjestelmän ollessa terveellä pohjalla keskuspankin rahoittamat valtion alijäämät eivät voi aiheuttaa käsistä karkaavaa inflaatiota.

Hyperinflaatioiden historia

Olemme nyt osoittaneet operationaalisessa ja teoreettisessa mielessä, että valtion kulutuksen suora keskuspankkirahoitus ei automaattisesti aiheuta inflaation kiihtymistä. Itse asiassa julkisen kulutuksen lisääminen kiihdyttää inflaatiota merkittävästi vasta täystyöllisyystilanteessa. Tässäkin tapauksessa kulutuksen perustaminen suoraan keskuspankkirahoitukseen on inflaation kannalta sivuseikka. Yhtä hyvin inflaation aiheuttava liikakulutus voitaisiin rahoittaa liikepankkien luomalla velkarahalla.
Jotkut lukijat eivät kuitenkaan vielä vakuutu argumentaatiostamme, koska modernien rahatalousjärjestelmien historia tuntee muutamia hyperinflaatioperiodeja. Yleisimpinä esimerkkeinä mainitaan Weimarin tasavalta 1920-luvulta sekä 2000-luvun Zimbabwe. Juuri näitä tapauksia käytetään yleensä esimerkkeinä suoran keskuspankkirahoituksen turmiollisuudesta.
Tosiasiassa hyperinflaatio Weimarin tasavallassa tai Zimbabwessa ei johtunut ”rahan painamisesta”, kuten peruskoulun historiankirjoissa ja ortodoksisen talousteorian kuvauksissa on väitetty. Itse asiassa tiedossamme ei ole yhtäkään historiallista esimerkkiä hyperinflaatiosta, jonka suora keskuspankkirahoitus olisi aiheuttanut.
Yleensä aina hyperinflaatioperiodien taustalla on tuotantojärjestelmän romahtaminen. Normaalioloissa kokonaiskysynnän kasvaminen johtaa tuotannon kasvuun, kun yritykset palkkaavat lisää työvoimaa valmistaakseen lisää hyödykkeitä, joista ne perivät voittomarginaalin. Jos kuitenkin jostakin eksogeenisesta (ulkosyntyisestä) syystä talouden tuotantokapasiteetti romahtaa, aiheuttavat pelkästään jo olemassa olevat kysyntätekijät inflaation kiihtymistä.
Voimme esimerkiksi kuvitella tilanteen, jossa lähtötilanteessa jonkin valtion alueella elävät ihmiset pystyivät ostamaan käytettävissä olevilla tuloillaan 1 000 hyödykettä. Tuotantojärjestelmän romahduksen seurauksena hyödykkeitä pystytään kuitenkin tuottamaan enää 500 kappaletta. Samalla ihmisten tulot säilyvät silti muuttumattomina – eli sosiaaliturvaa tai palkkoja ei leikata.
Tällainen tilanne johtaa helposti hyperinflaatioon, koska tuotanto ei enää pysty joustamaan kysynnän mukaisesti. Toisin sanoen yritykset joutuvat korottamaan hintojaan saavuttaakseen aiemman tulotasonsa, koska niiden mahdollisuus lisätä tuotantoa on jostakin eksogeenisesta syystä tuhoutunut. Tietenkin palkat ja sosiaaliturvamaksut seuraavat voimakasta hintojen nousua, koska muussa tapauksessa ihmisten ostovoima romahtaisi. Olennaista on kuitenkin se, että tällaisissa tapauksissa inflaatio ei ole kysyntä- vaan tarjontalähtöistä.

Weimarin tasavalta ja Zimbabwe

Weimarin tasavallassa hyperinflaation taustalla olivat ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden kohtuuttomat sotakorvaukset, joiden mahdottomuudesta muun muassa John Maynard Keynes varoitti heti sodan päättymisen jälkeen. Weimarin tasavallan taloudellinen kriisi käynnistyi viimeistään vuonna 1921, kun maalta alettiin vaatia kahden miljardin dollarin vuotuisia maksatuksia, jotka oli suoritettava joko kullassa tai liittouman maiden ulkomaanvaluutassa. Tämä johti nopeasti Weimarin tasavallan valuuttavarantojen romahdukseen, mikä vaikeutti entisestään raaka-aineiden hankintoja ulkomailta.
Ulkomaisten raaka-aineiden saannin tyrehtyminen vähensi äkisti maan teollisuustuotantoa. Tilanne kärjistyi entisestään vuonna 1923, kun Belgian ja Ranskan joukot valtasivat tärkeän Ruhrin teollisuusalueen. Yritykset ja työntekijät vastustivat miehitystä ajamalla teollisuustuotannon alas. Tämän jälkeen Weimarin tasavallan tuotantokapasiteetti oli romahtanut murto-osaan sodanaikaisesta tuotantokyvystä. Sen sijaan työntekijöiden palkkoja tai sosiaaliturvaa ei Weimarin tasavallassa ryhdytty leikkaamaan, joten vanhat kysyntätekijät riittivät synnyttämään alati kiihtyvän inflaation.
Zimbabwen hyperinflaatio taas liittyy presidentti Robert Mugaben suunnittelemaan maareformiin, joka sai alkunsa 1990-luvun alussa. Maareformin taustalla oli kolonialismin ajalta perua oleva Zimbabwen valkoisen väestön etuoikeutettu asema. Vielä 1980-luvun alussa valkoiset viljelijät omistivat 70 prosenttia Zimbabwen viljelyskelpoisesta maasta, vaikka valkoisia oli koko väestöstä vain noin yksi prosentti.
Zimbabwen hallitus pyrki aina 1990-luvun loppuun saakka tasa-arvoistamaan maanomistusta ostamalla viljelysmaata valkoisilta. Koska tämä ei johtanut toivottuihin tuloksiin, valmisteltiin maassa vuonna 1999 uusi perustuslaki, joka mahdollistaisi viljelysmaiden korvauksettoman pakkolunastamisen valkoisilta. Uusi perustuslaki kaatui kansanäänestyksessä vuonna 2000, mutta Mugaben kannattajat ryhtyivät tästä huolimatta valtaamaan valkoisten viljelijöiden tiloja valtion turvallisuusjoukkojen tuella.
Jo ensimmäisen valtausaallon yhteydessä vuosina 2000 ja 2001 valkoisilta vallattiin väkivaltaisesti yli 110 000 neliökilometriä maata. Valtaukset tapahtuivat epäorganisoidusti eivätkä tilat päätyneet ammattitaitoisten viljelijöiden haltuun, minkä vuoksi maataloustuotanto ajautui katastrofiin. Kaoottiset maanvaltaukset jatkuivat aina vuoteen 2008 asti, jolloin opposition MDC-puolue nousi hallitukseen. Koko tämän ajan Zimbabwen maataloustuotanto ja bruttokansantuote supistuivat jokaisena vuonna (kuvio 1). Vuonna 2002 maataloustuotannon arvo väheni edelliseen vuotena verrattuna yli 22 prosentilla.
Kuvio 1. Maataloustuotannon ja henkilöä kohti suhteutetun bruttokansantuotteen kasvu Zimbabwessa vuosina 1994-2005


Maataloustuotannon romahdus vaikeutti tilannetta entisestään, koska nyt Zimbabwe joutui käyttämään ulkomaanvaluuttavarantoaan ruuan tuontiin. Tämä vaikeutti erityisesti teollisuustuotantoa, koska se olisi tarvinnut ulkomaista valuuttaa saadakseen tarvitsemiaan raaka-aineita. Vuonna 2007 enää vain 18,9 prosenttia Zimbabwen teollisesta tuotantokapasiteetista oli käytössä (kuvio 2).
Kuvio 2. Teollisuustuotannon arvonlisäyksen kasvu Zimbabwessa vuosina 1994-2005


Näin ollen Zimbabwen talous oli käytännössä täysin tuhoutunut. Sekä maanviljelyssektori että teollisuustuotanto olivat romahtaneet. Maan kyky ylläpitää minkäänlaista reaalituotantoa oli lähes olematon. Yksinkertaistetusti tämä tarkoitti sitä, että aiempi määrä rahaa jahtasi entistä pienempää määrää hyödykkeitä. Tämä johti samantyyppiseen kehityskulkuun kuin Weimarin tasavallassa, samalla seurauksella: väistämättömällä hyperinflaatiolla.
Vuonna 2002 Zimbabwen kuluttajahinnat nousivat lähes 150 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna (kuvio 3). Inflaatio saavutti huippunsa vuonna 2008, jolloin maan inflaatioasteeksi mitattiin 6,5 kvindeksiljoonaa prosenttia.
Kuvio 3. Kuluttajahintojen kehitys Zimbabwessa 1994-2005


Suora keskuspankkirahoitus ei siis ole liittynyt mitenkään olennaisesti hyperinflaatioperiodeihin Weimarin tasavallassa tai Zimbabwessa. Keskuspankkirahoitus olisi voinut olla inflaation taustalla vain siinä tapauksessa, jos sen avulla olisi kiihdytetty kokonaiskysyntää niin voimakkaaksi, että talouden tuotantokapasiteetti ei olisi enää pystynyt vastaamaan tähän kysynnänlisäykseen. Näin ei kuitenkaan käynyt kummassakaan näistä tapauksista.
Sekä Weimarin tasavallassa että Zimbabwessa hyperinflaatiossa kyse oli nimenomaan tuotantokapasiteetin romahduksesta. Näiden maiden kokonaistuotanto oli romahtanut niin olemattomaksi, että lähes mikä tahansa määrä kysyntää riitti tuottamaan inflaatiokriisin.
Johtopäätökset
Tässä kirjoituksessa on osoitettu sekä teoreettisesti että operationaalisesti, ettei valtion tai yleisimmin julkisen kulutuksen keskuspankkirahoitus johda automaattisesti hyperinflaatioon, kuten yleinen uskomus antaa ymmärtää. Itse asiassa myös keskuspankin rahoittamat valtion alijäämät voivat olla täysin hintaneutraaleja, jos julkinen kulutus johtaa talouden reaalisen tarjonnan kasvuun samassa suhteessa reaalisen kysynnän kasvun kanssa. Verotuksella valtio voi kuitenkin aina säädellä valtion kulutuksen inflatorisia vaikutuksia, jotka seuraavat pääasiassa tuotantojärjestelmän jäykkyyksistä tai muista rakenteellisista tekijöistä. Luonnollisesti täystyöllisyystilanteessa (noin 2 prosentin työttömyysaste), jolloin tuotannon kasvu väistämättä hidastuu, julkisen sektorin alijäämät voivat aiheuttaa inflaatiota. Tällöin ostovoiman imeminen pois taloudesta budjettiylijäämin on tarpeellista.
Lisäksi kirjoituksessa on valotettu todellisia syitä Weimarin tasavallan ja Zimbabwen hyperinflaatioperiodien taustalla, minkä edelleen pitäisi hälventää inflaation pelkoa.  On selvää, ettei tämäkään kirjoitus tule vakuuttamaan niitä, jotka eivät ole valmiita luopumaan klassisen taloustieteen hyödykerahateoriasta ja siitä johdetusta rahan eksogeenisuudesta sekä neutraalisuudesta suhteessa tuotantoon. Myös tästä ajattelusta johdetut tarinat, kuten tarina rahan sisäisestä arvosta, tarina keskuspankin tehtävästä rahan arvon puolustajana sekä tarina keskuspankin rahoittaman valtion kulutuksen ja hyperinflaation välisestä yhteydestä jatkavat omaa elämäänsä. Näiden ajatusten voimasta johtuen myös John Maynard Keynesin analyysi nykymuotoisesta rahatalousjärjestelmästä on jäänyt ymmärtämättä valtaosalta Keynesin ajatuksiin tutustuneilta. Emme ole siis ainoita, joiden argumentit herättävät lukijoissa epätietoisuutta ja epäuskoisuutta.
Jussi Ahokas & Lauri Holappa