اقتصاد آمریکا؛ پرتگاه مالی چیست؟

کامران دادخواه | 2012-12-11 

* کامران دادخواه استاد اقتصاد دانشگاه در بوستون آمریکا و رئیس پیشین دفتر برنامه سنجی سازمان برنامه بودجه ایران است
این روزها از پرتگاه مالی که در مقابل اقتصاد آمریکا قرار دارد بسیار گفته می شود. ولی این پرتگاه مالی چیست؟ در سال ۲۰۰۱ نرخهای مالیات بر در آمد کاهش یافتند و این قانون در سال ۲۰۰۹ تمدید شد.
در سال ۲۰۱۰ کنگره قانون کاهش مالیات، تمدید بیمه بیکاری و ایجاد شغل را تصویب کرد. بر اساس این قانون علاوه بر تمدید کاهش نرخهای مالیاتی زمان آقای بوش، نرخ مالیات حقوق برای تامین اجتماعی نیز از شش و دو دهم درصد به چهار و دو دهم درصد کاهش یافت.

بسیاری قوانین آمریکا مدت‌ دار هستند و هر چند سال یکبار کنگره باید آنهارا تمدید کند. مدت قانون پیش گفته نیز در پایان سال جاری میلادی بپایان می رسد. بنا براین در آغاز سال ۲۰۱۳ مالیات ها افزایش یافته و قدرت خرید همه اقشار از غنی و فقیرکاهش خواهد یافت.
یکی دیگر از مالیات هایی که افزایش خواهد یافت مالیات بر ارث است. شاید برخی شانه بالا بیاندازند که خوب چه اشکال دارد که کسی ارث کمتری ببرد.
باید توجه کرد که این مالیات اثر چندانی بر ثروتمندان نخواهد دشت چون آنها راه هایی برای انتقال ثروت می یابند. مشکل برای صاحبان بنگاه های کوچک و بویژه مزرعه داران خواهد بود.
میزان سرمایه یک مزرعه که شامل زمین و ماشین آلات کشاورزی است بسیار قابل توجه است. مزرعه دار از صبح تا شب باید کار کند و تازه افت نباتی یا سرمای شدید می تواند ثمره کار او را بر باد دهد.
با این وجود میزان در آمد یک مزرعه دار خیلی زیاد نیست. حال اگر فکر کند که پس از فوت ورثه باید مالیات هنگفتی به پردازند و به ناچار مزرعه را خواهند فروخت انگیزه کمتری برای کار کشاورزی خواهد داشت.
به هر حال بازماندگان صاحبان بنگاه های کوچک و مزرعه داران قادر به ادامه کار پدر و مادر نخواهند بود. از سوی دیگر در اوت ۲۰۱۱ قانون کنترل بودجه تصویب شد.
این قانون مقرر می کند که در طول ۹ سال ۲۰۱۳ تا ۲۰۲۱ هزینه های دولت آمریکا به میزان ۱۲۰۰ میلیارد دلار کاهش یابد. سهم این کاهش برای سال ۲۰۱۳ برابر ۱۰۹ میلیارد دلار است. این کاهش هزینه می باید بین مخارج دفاعی (به غیر از هزینه های جنگ ها) و مخارجی که تحت اختیار دولت هستند (نه آنها که قانون مقرر می کند) به طور مساوی تقسیم شوند.
با این حساب تقاضای کل در اقتصاد آمریکا یعنی مخارج بخش خصوصی و دولتی نزدیک به ۶۰۰ میلیارد دلار کاهش خواهد یافت. این کاهش شدید صورت یک ریاضت اقتصادی بسیار قوی را خواهد داشت.
پیش بینی می شود که این کاهش باعث رکود و بحران اقتصادی شود. دفتر بودجه کنگره آمریکا که نهادی است تخصصی برآورد کرده است که در صورتی که کنگره و رئیس جمهور به توافق نرسند و مالیاتها افزایش یافته و مخارج کم شوند نرخ بیکاری که اکنون نزدیک ۸ در صد است به بیش از ۹ در صد افزایش یابد. می توان حدس زد که این براورد حالت خوشبینانه جریان امور است و وضع می تواند بسیار بد تر شود.
می دانیم که اقتصاد آمریکا هنوز از عواقب بحران پیشین که در ژوئن ۲۰۰۹ به پایان رسید در رنج است. یک بحران و رکود دیگر به هیچ وجه پذیرفتنی نیست. به این دلیل میتوان اطمینان داشت که آقای اوباما و کنگره به توافق خواهند رسید و از فرو افتادن اقتصاد آمریکا به پرتگاه مالی جلوگیری خواهند کرد.
هر دو طرف با ادامه کاهش نرخ های مالیات طبقه متوسط موافقند. رئیس جمهور به صراحت گفته است که نرخ مالیات اقشار با درآمد بالا یعنی کسانی که بیش از ۲۵۰،۰۰۰ دلار در سال درآمد دارند باید افزایش یابد. جمهوری خواهان موافق حذف معافیت های مالیاتی هستند.
گفتنی است که چندین نفر از ثروتمندان عمده با نظر آقای اوباما موافقند شاید از آن رو که حذف معافیت ها مالیات آنها را بیش ازبالا بردن نرخ های مالیاتی افزایش خواهد داد.
هر دو طرف با کاهش برخی مخارج موافقند. ولی گفتنی است که ظاهرا پایین نگهداشتن نرخ مالیات حقوق برای تامین اجتماعی در دستور کار نیست. حال آنکه افزایش مالیات حقوق تاثیر انی بر قدرت خرید اقشار کم درآمد و متوسط خواهد داشت. بنا بر این اثر آن بر تقاضای کل بسرعت ملموس خواهد بود.
چنانکه گفتیم، نه کنگره و نه رئیس جمهور می خواهند که اقتصاد در پرتگاه مالی سقوط کند و نه هیچکدام می توانند چنین مسوولیتی را قبول کنند. ممکن است آقای اوباما بخواهد بحران را گردن جمهوریخواهان بیاندازد ولی پس از چهار سال رئیس جمهوری و اینکه مردم ایشان را انتخاب کرده اند دیگر حنای چنین فرا افکنی رنگی نخواهد داشت.
آقای اوباما گفته که آماده پذیرش راه حل متعادل است. بنا بر این می توان حدس زد که توافق برای ادامه کاهش مالیاتهای افرادی که سالانه کمتر از ۲۵۰،۰۰۰ دلار یا مثلا ۵۰۰،۰۰۰ دلار دارند ادامه یابد، کاهش بعضی مخارج انجام شود ولی نه در حد ۱۰۹ میلیارد دلار، و در مقابل طرفین قبول کنند که پس از شروع ترم کنگره جدید به مسائل بلند مدت اقتصاد آمریکا به پردازند. بدین ترتیب مساله کوتاه مدت حل شده و بحران جدیدی نخواهد بود.
اما اقتصاد آمریکا مشکلات و مسائل بلند مدتی در پیش رو دارد که نیازمند اصلاحات اساسی هستند. این مسائل کدامند؟ در اینجا آنهارا فهرست وار بر می شماریم چرا که بحث در باره هر یک از آنها مقاله جداگانه ای را می خواهد.
ظاهر امر ان است که آقای اوباما میخواهد مالیات ثروتمندان را افزایش دهد تا کسر بودجه را جبران کند. جمهوریخواهان هم کما بیش همین را در باره مخارج دولت می گویند.
واقعیت آن است که اگر تمام در آمد یک سال میلیاردر های آمریکایی را هم دولت به صورت مالیات بگیرد، تاثیر زیادی در کسر بودجه دولت آمریکا نخواهد کرد.
در چهار سال گذشته کسر بودجه آمریکا سالانه هزار میلیارد دلار بوده است. هر مالیات اضافی یا کاستن از مخارج دولت که این کسر بودجه را بپوشاند، صرفنظر از آنکه عملی نیست، اقتصاد آمریکا را دچار بحرانی بزرگ خواهد کرد.
آنچه شدنی است این است که مخارج را در حد فعلی نگهدارند، و با ایجاد رشد اقتصادی بتدریج درآمد مالیاتی دولت افزایش یافته و کسر بودجه کم شود.
این همان نسخه ای است که پرزیدنت جان اف کندی در سال ۱۹۶۲ پیشنهاد کرد و گفت که راه چاره کم کردن مالیات هاست چون از یکسو رشد اقتصادی بار میاورد و از سوی دیگر دولت نمی تواند مخارج خود را زیاد کند چون پول اضافی ندارد.
حال تا چه حد کنگره و رییس جمهور جنم جان کندی را داشته باشند آینده معلوم خواهد کرد.
مساله دیگر تورم است. از دسامبر ۲۰۰۷ که بحران اخیر آغاز شد بانک مرکزی آمریکا نرخ بهره بین بانک هارا از چهار در صد پایین آورده بطوریکه ازاواخر سال ۲۰۰۸ تاکنون نزدیک صفر بوده است. در نتیجه از آغاز بحران تاکنون نقدینگی در
اقتصاد بیش از ۲۵۰۰ میلیارد دلار یا بیش از یک سوم افزایش یافته است.
با اینحال بدلیل رکود این افزایش در افزایش هزینه زندگی منعکس نشده است.
افزون بر این بسیاری شرکتها به میزان زیادی اندوخته دارند که با بهبود شرایط اقتصادی وارد بازار خواهد شد.
در نتیجه تورم بالقوه در آمریکا وجود دارد و اگر تدبیری اندیشیده نشود بزودی بصورت بالفعل در خواهد آمد.
سیستم مالیاتی آمریکا نیازمند اصلاحات اساسی است. قوانین مالیاتی چنان پیچیده است که حتی متخصصان نیز سر در نمی آورند. شاید یک سیستم تک نرخی باضافه مالیات منفی چاره کار باشد. در این سیستم اگر کسی (فرضا) سالی ۴۰،۰۰۰ دلار درآمد داشته باشد نه مالیات می پردازد و نه دولت به او کمکی می کند.
مالیات برای هر دلار اضافی درآمد بیست درصد خواهد بود. به این ترتیب کسی که صد هزار دلار درآمد دارد ۱۲،۰۰۰ دلار، کسی که یک میلیون دلار درآمد دارد ۱۹۲،۰۰۰ دلار، و کسی که یک میلیارد دلار درآمد دارد ۲۰۰ میلون دلار مالیات خواهد پرداخت.
از آن سو کسی که ۲۰،۰۰۰ دلار درآمد دارد از دولت ۴،۰۰۰ دلار کمک دریافت خواهد کرد و کسی که ۱۰،۰۰۰ دلار درآمد دارد ۶،۰۰۰ دلار کمک خواهد گرفت.
البته این اعداد برای تبیین سیستم است و در عمل می توانند تغییر کنند.
افزون بر این قوانین آمریکا باید ساده شوند. قانون بهداشت همگانی آقای اوباما بیش از دو هزار صفحه است و قانون داد-فرانک برای اصلاح وال استریت و حمایت مصرف کننده ۸۴۸ صفحه است. گذشته از آنکه این قوانین بزبانی نوشته شده اند که حقوقدانها هم سر در نم یاورند.
مساله مهم دیگری که آمریکا با آن روبروست برنامه تامین اجتماعی است. زمانی که این برنامه در زمان ریاست جمهوری فرانکلین روزولت شروع شد اکثر افراد بیش از شصت یا هفتاد سال زندگی نمی کردند.
بنابراین یک فرد سی سال کار می کرد و پس از بازنشستگی در ۵۹ سالگی به مدت حد اکثر ۲۰ سال از تامین اجتماعی استفاده می کرد.
امروز بسیاری تا ۸۰ و ۹۰ سالگی زندگی می کنند و هم اکنون در آمریکا چند ده هزار نفر بالای صد سال دارند.
به عبارت دیگر افراد تا ۶۶ سالگی کار می کنند و بعد سی سال یا بیشتر از تامین اجتماعی حقوق بازنشستگی می گیرند. بر آورد شده است که این سیستم سی تا چهل سال دیگر قادر به پرداخت بازنشستگی نباشد. اگر چه می توان گفت به ما چه، چهل سال دیگر کی زنده کی مرده.
ولی باید توجه کرد که مشکل این سیستم یک شبه ایجاد نشده و درست کردن آن هم زمان می خواهد.
از هم اکنون باید ترتیبی داد که میزان مالیات حقوق به تدریج افزایش یابد (احتمالا پس از رفع اثرات بحران کنونی)، حد بالای حقوق مشمول مالیات از ۱۱۰،۰۰۰ دلار کنونی بالاتر برده شود، وسن بازنشستگی نیز افزایش یابد.
شاید بهترین راه حل برای آقای اوباما و کنگره این باشد که روی مسائل کوتاه مدت کوتاه بیایند و توافق کنند با این شرط که مسائل بلند مدت در دستور کار کنگره جدید باشد.
 پرتگاه مالی:talousjyrkänne

 Talousjyrkänne viittaa vuoden alussa Yhdysvaltoja uhkaavaan rahapolitiikan äkkikiristymiseen

Kreikan uusnatsien tie parlamenttiin 1980-2012

5.11.2012 | Artikkelit Teksti: Augustine Zenakos
SOSIALISMI:net

425 000 kreikkalaista äänestäjää äänesti viime vaaleissa uusnatsipuoluetta. Vaikka Kultainen aamunkoitto on yhteyksissä väkivaltaisiin hyökkäyksiin ja vaikka sen näkemykset kattavat koko kirjon täysistä naurettavuuksista aina umpirasismiin asti, sen suosio kasvaa päivä päivältä. Mikä Kultainen aamunkoitto tarkkaan ottaen on, mistä se tulee, mikä on sen luonne? Mitkä ovat sen suhteet poliisin kanssa? Ja ketkä heitä äänestävät?

“Paraatiesimerkki kriisiajan puolueesta.” Näin luonnehti Kultaista aamunkoittoa Efthymis Papavlassopoulos, politiikan tutkija ja mielipidekyselyjen tekijä. Toinen politiikan tutkija ja mielipidekyselyjen tekijä, Christophoros Vernardakis, sanoo: “Se on ainoa puolue, jonka suosio on selvässä kasvussa.”[1]

Kultaisen aamunkoiton johto on suosion kasvaessa yrittänyt viime aikoina jossain määrin naamioida puolueensa luonnetta. Erityisesti äskettäisen vaalimenestyksen jälkeen puolue on pyrkinyt esiintymään useissa kannanotoissaan “kansallismielisenä” puolueena, joka on vilpittömästi kiinnostunut kreikkalaisten hyvinvoinnista ja ryhtynyt taisteluun kurjistamispolitiikkaa (austerity) vastaan, jota Kreikan hallitus troikan käskystä harjoittaa.

Tältä osin totuutta ei löydy nimeksikään: Kultainen aamunkoitto on suurta yleisöä miellyttämään päivitetty poliittinen puolue, joka ratsastaa vallitsevaa järjestelmää kohtaan tunnetulla tyytymättömyydellä. Kultainen aamunkoitto seuraa alkuperäistä innoituksensa lähdettä – Saksan natseja – siinä, että senkin näkemykset sisältävät aineksia, jotka ovat yhtä kirjavia kuin naurettaviakin. Niihin sisältyy mm. mystisiä uskomuksia muinaiseen kreikkalaisjumala Paniin ja muihin Olympos-vuoren jumaliin, ja mukana on myös black metal -musiikin kaapuihin puettuja satanistisia uskomuksia. Puolueessa on niin ikään kannatettu uskomattoman irrationaalisia salaliittoteorioita, joiden mukaan mm. Saksan natsipuolueen kakkosmies, Rudolf Hess, oli alunperin kreikkalaista sukua, ja että Adolf Hitler vaelteli Berliinin kaduilla 40 päivää “itsemurhansa” jälkeen noustakseen sitten taivaaseen.

Valitettavasti puolue seuraa esikuvaansa myös sikäli, että sitä ei voi missään nimessä tuomita pelkkänä huijauksena, vaikka on se sitäkin. Huijauksen ohella Kultainen aamunkoitto on vastuussa yhä tihentyvästä ahdistelun ja pelon verkosta, ja sen jäsenet on toistuvasti yhdistetty päällekarkaamisiin, rasistiseen väkivaltaan, pahoinpiteilyihin, kiristykseen ja murhayrityksiin. Harvat on tuomittu.

Yhteydet everstien junttaan

Puolueen pääsihteeri Nikos Michaloliakos alkoi julkaista Kultainen aamunkoitto -nimistä lehteä alunperin vuonna 1980. Sen julkaiseminen lopetettiin hetkellisesti 1983, mutta se jatkoi toimintaansa 1984. Julkaisijan näkemykset olivat tiedossa tosin jo kauan ennen sitäkin: vuonna 1973 kuusitoistavuotias Michaloliakos liittyi Elokuun neljäs -puolueeseen; puolue oli nimetty vuoden 1936 elokuun 4. päivän vallankaappauksen mukaan, jolloin Ioannis Metaxas perusti diktatuurinsa. Elokuun neljäs -puolueen oli vuonna 1969 perustanut uusnatsimielinen “teoreetikko”, Konstantinos Plevris, joka oli tunnettu mm. teoksestaan Juutalaiset: koko totuus. Vuonna 1976 Michaloliakos pidätettiin hyökkäyksestä journalisteja vastaan, jotka olivat seuraamassa Evangelos Malliosin hautajaisia. Mallios oli everstijuntan tunnettu kiduttaja, jonka terroristiryhmä Marraskuun seitsemästoista oli salamurhannut. Michaloliakos pidätettiin myös 1978 ja hänet tuomittiin vuodeksi vankeuteen jäsenyydestä äärioikeistolaisessa ryhmässä sekä räjähteiden hallussapidosta.

Vuonna 1984 Michaloliakos nousi erään toisen fasistijärjestön, nuorisojärjestö EPEN:in (Kansallinen poliittinen unioni) johtajaksi. EPEN haikali avoimesti takaisin Kreikkaa vuosina 1967-1974 hallinneiden diktaattorien, niin sanottujen “everstien” yhteiskuntaan.[2] Michaloliakos on ilmaissut tuntevansa ylpeyttä siitä, että hänet nimitettiin tähän tehtävään Giorgos Papadopoulosin käskystä; Papadopoulos oli everstien johtaja, joka tuolloin oli jo tuomittu elinikäiseen vankeuteen.

“Kansallinen kansanliike Kultainen aamunkoitto” (myöhemmin “Kansan liitto Kultainen aamunkoitto”) perustettiin vuonna 1985, mutta sen saavutukset kasvoivat nopeasti vuoden 1993 jälkeen, kun se alkoi järjestää mielenosoituksia Makedonian – toiselta nimeltään “entisen Jugoslavian jäsentasavalta Makedonia” – tapauksen ympärille. Michaloliakosin virallinen titteli on pääsihteeri, vaikkakin jäsenet kutsuvat häntä “johtajaksi”.

Joulukuussa 2005 “johtaja” ilmoitti, että Kultainen aamunkoitto lopettaisi itsenäisen toiminnan ja liittyisi osaksi kansallismielistä Isänmaallinen liitto -puoluetta, jonka hän perusti. Kyseessä oli ensimmäinen yritys naamioida järjestön uusnatsiluonne, eikä se onnistunut. Maaliskuussa 2007 Kultainen aamunkoitto veti puolueelta tukensa, ja Isänmaallinen liitto hävisi kuvasta. Kultaisen aamunkoiton kuudes puoluekokous järjestettiin samassa kuussa.

Ennennäkemätön nousu

Ateenan paikallisvaaleissa vuonna 2010 Michaloliakos valittiin kaupunginvaltuustoon. Jos joku oli luullut, että hänen järjestönsä olisi luopunut uusnatsimielisistä näkemyksistään, niin epäilys katosi nopeasti: valtuuston istunnon päätteeksi Kultaisen aamunkoiton johtaja teki natsitervehdyksen.

Tästä huolimatta Kreikan valtamedia ei ole kovin kiinnostunut käsittelemään Michaloliakosin hämärää menneisyyttä, silloinkaan kun päivänvaloon nousee aineistoa, missä Kultaisen aamunkoiton johtaja näkyisi olleen salaisesti valtion tiedustelupalvelu KYP:n (myöhemmin EYP, Kreikan tiedustelupalvelu) palkkalistoilla vuonna 1981. Asiakirjan mukaan hänen kuukausipalkkansa oli 120 000 drakmaa. Michaloliakos on kiistänyt asian ja sanonut asiakirjan olevan väärennös.

Kultainen aamunkoitto sai vuonna 2011 kansallisen tason mielipidetiedustelussa yhden prosentin kannatuksen. Politiikantutkija Efthymis Papavlassopoulosin mukaan ratkaiseva käänne tapahtui seuraavana keväänä, kun laiton maahanmuutto nousi median valokeilaan ja esitettiin Kreikan suurimpana uhkana.

Vuoden 2012 alussa Kultainen aamunkoitto alettiin mediassa esittää vastakappaleena vasemmiston liittojärjestö Syrizalle, jonka kannatus niin ikään oli noihin aikoihin kasvussa. Kultainen aamunkoitto tarttui tilaisuuteen ja jyrkensi arvosteluaan hallituksen kurjistamispolitiikkaa vastaan – mutta toisin kuten Syrizalla, sen vaatimuksissa korostui voimakas rasistinen ja maahanmuuttovastainen retoriikka. Hallitus vastasi tiukentamalla maahanmuuttopoliisin toimintaa ja perusti jopa keskitysleirejä laittomien siirtolaisten kokoamista varten. Kultainen aamunkoitto tarjosi kuitenkin edelleen “aidompaa” versiota puhumalla Kreikasta niiden kotina, joiden suonissa virtaa “kreikkalaista verta”. Seuraavina kuukausina puolue jakoi ruokaa köyhille, mutta vain jos nämä todistavat “kreikkalaisuutensa”, ja perusti veripankin, johon huolitaan “vain kreikkalaista verta”.

Kesäkuun 2012 vaaleissa Kultainen aamunkoitto sai ennennäkemättömät 6,92 prosenttia annetuista äänistä ja 18 paikkaa Kreikan 300-paikkaisessa parlamentissa.

Kultainen aamunkoitto esiintyy “järjestelmänvastaisena” puolueena, mutta puolueen ohjelman perusteella tämä ei ole selvää. Sen retoriikka on epämääräistä, täynnä hyökkäyksiä “varkaita”, “pankkeja” ja “korruptoituneita poliitiikkoja” vastaan sekä mainintoja Kreikan “valtavasta strategisesta merkityksestä”, jonka avulla maa voi saada “ehtymättömästi valtaa ja kansainvälistä vaikutusvaltaa”. Puolueen ohjelmassa kannatetaan öljynporausta talouden elvyttämiseksi. Suurin piirtein ainoa konkreettinen asia, joka puolueohjelmasta nousee esiin, liittyy maahanmuuttoon – aihepiiri, missä konkreettisuus sitten esiintyykin kammottavassa täsmällisyydessä: Kultainen aamunkoitto esittää, että Kreikan rajoille on perustettava uudelleen henkilömiinoilla peitetty vyöhyke (rikolliset henkilömiinat on kielletty Ottawan sopimuksessa[3], jonka Kreikka tietenkin on allekirjoittanut).

Olympolaista suuruutta

Kultainen aamunkoitto -lehteä on vaikea selailla vakavalla naamalla. Sen sivuilta löytää helmiä kuten “Onko suuri jumala Pan kuollut?” Rotusielu vastaa: “Ei”… [4] Kirjoituksen on allekirjoittanut itse “johtaja” Nikos Michaloliakos, joka väittää, että “hellenismin renessanssi merkitsee paluuta olympolaisten jumalien malleihin, joiden avulla esi-isämme saavuttivat suuruutensa”.[5]

Löytöjä on muitakin, kuten tarinat Rudolf Hessin kreikkalaisesta syntyperästä ja ylösnousseen Hitlerin 40 päivää kestäneistä vaelluksista Berliinissä. Hitler- ja natsinostalgia ei kuitenkaan pitäydy pelkästään lapsellisessa metafysiikassa, vaan otsikkojen mukaan “Toukokuu 1945 – toukokuu 2005. Meillä ei ole mitään juhlittavaa.” Päinvastoin saamme lukea – tekstistä, jossa valitellaan natsien tappiota toisessa maailmansodassa – että “[todellinen] voittaja on Hitler-Jugendin nuori taistelija, joka kaatui taistellessaan tuhoutuneessa Berliinissä. Wehrmachtin ja Waffen-SS:n sotilas vastaan luonnon ja vihollisen voimat.”

Yhteydet kansainväliseen fasismiin

Kultainen aamunkoitto on esitellyt uusnatsimielisiä näkemyksiään muillakin tavoilla. Toukokuussa 2005 se esimerkiksi liittyi Berliinissä saksalaisen uusnatsipuolue NPD:n seremoniaan, jossa tehtiin kunniaa Hitlerille natsismin kukistumisen vuosipäivänä. Vuonna 2010 Nikos Michaloliakos puhui yleisölle italialaisen uusfasistipuolue Forza Nuovan kokouksessa.

On tietenkin omituista, miten itseään “isänmaalliseksi” nimittävä kreikkalainen puolue voi samanaikaisesti nostalgisoida Hitleriä ja viettää aikaa italialaisten uusfasistien seurassa, kun Italian tappio taistelussa Kreikan armeijaa vastaan Albanian rintamalla ja koko miehityksen ajan kestänyt raivokas vastarinta natseja vastaan on edelleen merkittävä kansallisen ylpeyden aihe Kreikassa. Kun nämä näkemykset yhdistetään aiemmin käsiteltyihin näkemyksiin olympolaisista jumalista, saattaa tuntea kiusausta kuitata koko puolue pelkkänä vitsinä. Nauru loppuisi kuitenkin lyhyeen.

“Me voimakkaat murskaamme teidät kuin madot”

“Me haluamme luoda taistelukaartin, joka rankaisee pettureita, kun se aika koittaa”, on Nikos Michaloliakos sanonut. Yiorgos Mastoras, puolueen jäsen, on sanonut asian vielä selvemmin: “Sinun on aika ymmärtää, että kadut kuuluvat nyt kokonaan meille, ilman perääntymisen häivääkään. Voit muuttaa mieltäsi ja kulkea meidän tietämme, Luonnon, Vallan ja Ihmisen Historian tietä. Tee se, tai katoat näkyvistä, koska ME, voimakkaat, murskaamme teidät kuin madot”.

He tarkoittavat mitä sanovat.

“[Syytetty Antonis Androutsopoulosin, 'Periandrosin', todetaan yksimielisesti syyllistyneen seuraavaan:] Että hän 16.6.1998 noin kello 17.15 Ateenassa [...], toimien noin yhdeksän muun henkilön kanssa, jotka kuten hän itsekin olivat Kultainen aamunkoitto -järjestön jäseniä [...], päätettyään toteuttaa ennalta harkitun murhan, yrittivät tekoja, jotka sisälsivät vähintään mainitun rikoksen aloittamisen, toisin sanoen päätettyään tappaa Dimitrios Kousourisin, [...] hyökkäsivät hänen kimppuunsa kepein ja löivät häntä kammottavan väkivaltaisesti ja raa’asti enimmäkseen päähän ja muualle vartaloon useita kertoja [...]. He eivät kuitenkaan onnistuneet eivätkä saattaneet murhamielistä tavoitettaan loppuun, johtuen heidän tarkoituksiinsa ja tahtoonsa nähden ulkopuolisista syistä.”

Ylläoleva teksti on Kreikan korkeimman oikeuden lopullisesta päätöksestä, jossa pidetään voimassa Antonis Androutsopoulosin, lempinimeltään ‘Periandrosin’, tuomio opiskelija Dimitris Kousourisin murhayrityksestä. Androutsopoulos oli tuolloin Kultaisen aamunkoiton kakkosmies, Nikos Michaloliakosin oikea käsi. Tapahtumasarja, joka miltei johti Dimitris Kousourisin kuolemaan, alkoi, kun Kultaisen aamunkoiton jäsenet kokoontuivat Ateenan oikeustalolle kesäkuun 16. päivänä vuonna 1998 osoittaakseen mieltä oikeuteen joutuneiden jäsentensä puolesta ja huomasivat saaneensa vastaansa ammattiliittojen jäseniä ja vasemmistolaisia opiskelijoita; nämä olivat tulleet osoittamaan mieltä omien pidätettyjensä puolesta. Ryhmät alkoivat huudella toisilleen.

Androutsopoulosin saamaan syytteen mukaan hän ja muut Kultaisen aamunkoiton jäsenet havaitsivat vähän myöhemmin Dimitris Kousourisin istuvan kahden toverinsa kanssa läheisessä kahvilassa oikeustalon lähellä. He rikkoivat läheisen puiston puuaidan ja hyökkäsivät kepeillä aseistautuneina varoittamatta kahvilaan. Kousouris, joka sai vakavimmat vammat, selviytyi pelkällä hyvällä tuurilla – Androutsopoulos tovereineen luuli tappaneensa hänet.

Androutsopoulos on sittemmin päässyt vankilasta ja syyttänyt entistä johtajaansa tuen puutteesta ja järjestön ihanteiden pettämisestä.

Kyseinen tapaus on monien joukosta kuitenkin vain se tunnetuin. Tammikuussa 1998 kolme henkilöä hyökkäsi rockyhtye Last Driven jäsenen, Alex Kalofoliasin kimppuun. Häntä lyötiin rautatangolla, ja kun hän kaatui, hyökkääjät murskasivat hänen päänsä katuun. Sivustakatsojat näkivät hyökkääjien pakenevat läheiseen Kultaisen aamunkoiton puoluetoimistoon.

Hyökkäykset eivät ole missään vaiheessa loppuneet, vaan ne ovat muuttuneet lähes jokapäiväisiksi, erityisesti Ateenassa.

Median “seksikäs” uusnatsi

Androutsopoulosin aseman johtajan oikeana kätenä otti viime vuonna Ilias Kasidiaris, joka toimii puolueen puhemiehenä (spokesman) ja joka on ollut parlamentin jäsen viime kesäkuusta lukien. Hän nousi kansallisen tason kuuluisuudeksi hyökättyään kahden muun parlamentin jäsenen kimppuun suoran TV-lähetyksen paneelikeskustelussa – hän heitti lasillisen vettä Rena Douroun, Syrizan kansanedustajan, kasvoille ja löi Liana Kannelia, Kreikan kommunistisen puolueen kansanedustajaa. Häntä ei pidätetty.

Kasidiaris sanoi puheessaan parlamentissa syyskuun 20. päivänä: “Tietäkööt kaikki, ettei heidän tule puhua uusnatsismista. Meistä tämä on rikollista solvausta”. Lausunto on hyvä esimerkki Kultaisen aamunkoiton tavaramerkiksi muodostuneesta sumutuksesta.

Tosiasiat eivät aseta lausuntoa edulliseen valoon. Äskettäin, kun Kasidiaris jo oli Kultaisen aamunkoiton puhemies, hän kirjoitti artikkelin Kultainen aamunkoitto -lehteen Adolf Hitlerin syntymäpäivän johdosta. Hänen mukaansa Hitler oli “suuri yhteiskunnallinen uudistaja ja mallivaltion järjestäjä”, minkä jälkeen tämä Kreikan parlamentin jäsen kysyy: mitä olisi tapahtunut, jos “demokratiat”, millä hän tarkoittaa “juutalaisia”, eivät olisi “tuhonneet kansallissosialismin virvoittavia pyrkimyksiä”? Hän vastaa itse: “Romantiikka (romanticism) spirituaalisena liikkeenä ja klassismi olisivat päässet voitolle dekadentista alakulttuurista, joka on rappeuttanut valkoisen ihmisen”…[6]

Huolimatta Kultaisen aamunkoiton viimeaikaisesta vaalimenestyksestä monet eivät kuitenkaan lue puolueen lehteä. Toisaalta suuri joukko lukee valtavirtalehtiä, erityisesti niiden “keltaisempaa” osastoa, katsovat TV:n juoruohjelmia ja kuuntelevat suosittuja radiokanavia. Näiden medioiden asenne Kultaisen aamunkoiton kakkosmiestä kohtaan on vähintäänkin omituinen: hänestä on tullut elämäntapaohjelmien ja populististen iltapäivälehtien uusi “kultapoika”. Näissä medioissa käsitellään sitä, onko hän naisten mielestä “seksikäs”, sitä että hän asuu edelleen vanhempiensa luona “koska he ovat tiivis perhe”, sitä onko hän suhteissa rasistisen Twitter-vitsin vuoksi olympialaisista diskatun kolmiloikkaajan kanssa, tai sitä, onko hänen kasvoissaan botoxia, tai miksi hän hylkäsi tangon, joka oli hänen ensirakkautensa ennen politiikkaa.

Riittää kun todetaan, että tämänkaltainen banalisoiva “mediapesu” hämärtää yleisön mielikuvia Kultaisen aamunkoiton rikollisista teoista huomattavasti enemmän kuin uusnatsilaisuuden kieltäminen parlamentissa.

Taistelu katujen hallinnasta

Entä Kasidiarisin todellinen “elämäntapa”? Hän on palvellut Kultaista aamunkoittoa uskollisesti yli kymmenen vuotta, ja hänet on toistuvasti yhdistetty väkivaltaisiin tekoihin, joita hänen johtajansa Michaloliakos on nimittänyt “taisteluksi katujen hallinnasta”.

Kasidiaris syntyi Pireuksessa ja kasvoi Ateenan Aigaleon kaupunginosassa, jossa on asunut paljon maahanmuuttajia, erityisesti Irakin pakolaisia, 1990-luvun alusta. Vuosikymmenen puolivälissä maahanmuuttajien alueet joutuivat äärioikeiston järjestelmällisten hyökkäysten, pahoinpitelyjen ja tuhopolttojen kohteeksi.

Alueelta kotoisin olevat paikalliset kertoivat meille tunteneensa Kasidiarisin tuolloin ja liittivät hänet hyökkäyksiin. He sanoivat myös, että vähintään yhdessä tapauksessa maahanmuuttajat päättivät käydä vastarintaan, ja Kasidiaris joutui pahoinpidellyksi. Heidän mukaansa Kasidiarisin viha maahanmuuttajia kohtaan johtuu osaksi hänen tästä elämänvaiheestaan. Onkin houkuttelevaa yhdistää tämä erääseen toiseen tietoon: toukokuun 6. päivän vaaliyönä yksi tapa, jolla Kultainen aamunkoitto juhli menestystään, oli antaa “käsky” hyökätä Aigaleon maahanmuuttajien kimppuun.

Lokakuussa 2002 joukko Kultaisen aamunkoiton jäseniä oli jakamassa lennäkkejä Ateenan teknillisellä yliopistolla, kun he näkivät fasisminvastaisia julisteita ja alkoivat repiä niitä alas. Joidenkin opiskelijoiden arvosteltua toimintaa Kultaisen aamunkoiton lennäkkienjakajat hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja puukottivat yhtä heistä. Paikalla olleet lähteet kertoivat meille, että Ilias Kasidiaris oli tapahtumapaikalla.

Hänen hienoin saavutuksensa on toistaiseksi se, että häntä on syytetty osallisuudesta ryöstöön ja vakavan vamman tuottamiseen sekä laittoman aseen hallussapidosta ja käyttämisestä. Silminnäkijöiden mukaan hänen autoaan käytettiin pakoautona, kun erään lääkäriopiskelijan kimppuun oli hyökätty Ateenan yliopiston kampuksella. Hakattuaan opiskelijaa kepeillä ja puukotettuaan häntä hyökkääjät heittivät Kultaisen aamunkoiton lennäkkejä ympäriinsä. Ilias Kasidiaris on sanonut olleensa muualla hyökkäyksen aikana, ja hänellä on todistajia tämän vahvistamiseksi. Oikeudenkäyntiä on lykätty useita kertoja.

“He tappoivat minut, mutta Jumala puuttui tapahtumiin”

Vaikka hyökkäykset ovat jatkuneet vuosikymmeniä, Kultainen aamunkoitto kiihdytti maahanmuuttajavastaista toimintaansa vuonna 2011. Aluksi sen jäsenet esiintyivät “huolestuneina kansalaisina” alueilla – kuten Aghios Panteleimonas ja Plateia Attikis Ateenassa – joiden väestöstä suuri osa on maahanmuuttajia. Nämä alueet kuuluvat poikkeuksetta kaikkein heitteillejätetyimpiin, ja rikollisuusluvut ovat niissä korkeita. Yhdistelmä synnytti “spontaaneja” maahanmuuttajavastaisia mielenosoituksia, jotka tosiasiassa olivat Kultaisen aamunkoiton masinoimia.

Tavanomainen lavastus menee näin: Kultainen aamunkoitto jakaisi Kreikan lippuja sekä tunnuksia, joissa lukee esim. “Sano ‘ei’ Kreikan islamisoinnille”. Tunnuksia pitelisivät tarkkaan valikoidut paikalliset, kun Kultaisen aamunkoiton “sotilaat” seisoisivat ympärillä vartiossa. Nämä “protestit” eivät milloinkaan keränneet enemmän kuin sata ihmistä, mutta niistä saatiin riittävästi tekosyytä muuttua “huolestuneista kansalaisista” “raivostuneiksi kansalaisiksi”, jotka alkoivat jakaa “oikeutta” parhaaksi katsomallaan tavalla…

Ali, pakistanilainen maahanmuuttaja, joka asuu ja työskentelee Kreikassa laillisesti, puhui meille Kultaisen aamunkoiton “oikeus”-käsityksestä: “Menimme hakemaan kaasua. Seisoimme bussipysäkillä, kun eteemme pysähtyi auto. Meiltä kysyttiin: ‘Mistä olette kotoisin?’ Vastasin: ‘Pakistanista’. He aloittivat välittömästi hakkaamisen ja puukottamisen. He puukottivat minua sydämen yläpuolelle.” Kysyimme, uskoiko Ali kuolevansa. “Kyllähän he tappoivatkin minut”, hän sanoi. “Mutta Jumala puuttui tapahtumiin ja pelasti minut.”

Tämänkaltaisista rasistisista hyökkäyksistä uutisoidaan miltei päivittäin melkein kaikissa suurissa kaupungeissa, erityisesti Ateenassa, mutta järjestelmällistä tietoa on vähän. YK:n tukema hanke, Rasistisen väkivallan seurantaverkosto (The Network for the Recording of Incidents of Racial Violence), rekisteröi 63 rasistisista syistä toteutettua väkivaltaista hyökkäystä lokakuun 1. ja joulukuun 31. päivän välisenä aikana vuonna 2011.[7]

Tammikuun 1. ja syyskuun 30. päivän välisenä aikana vuonna 2012 verkosto on haastatellut 87 rasistisen hyökkäyksen uhria – poliittisia pakolaisia ja maahanmuuttajia. Näistä hyökkäyksistä 83 tapahtui julkisella paikalla, 73 niistä Ateenassa, 3 Pireuksessa, 5 Patrassa. Uhreiksi joutui 85 miestä ja 2 naista. Suurimman osan ikä oli 18-35 vuotta ja he olivat pääosin kotoisin Afganistanista, Bangladeshista, Guineasta, Pakistanista ja Somaliasta.

84:ssä tapauksessa 87:stä uhrit kertoivat, että heidän kimppuunsa hyökättiin, koska he olivat ulkomaalaisia ja että heidän valittiin kohteiksi heidän “värinsä” tai jonkun muun piirteen takia, joka paljasti, etteivät he ole täkäläistä alkuperää – tosiseikka, joka heidät pakotettiin ymmärtämään rasistisen nöyryytyksen keinoin. Naisten tapauksessa molemmat kertoivat uskovansa joutuneensa kohteeksi, koska he käyttivät pään peittävää huivia.

48 uhreista kertoi, että hyökkääjät olivat yhteydessä ääriliikkeisiin. Hyökkääjien kerrottiin liikkuvan ryhmissä (85:ssä tapauksessa 87:stä uhrien kimppuun kävi vähintään kaksi henkilöä), pukeutuneen mustiin ja toisinaan maastohousuihin, moottopyöräkypäriin tai naamareihin. Hyökkääjien “partioinnista” eri alueilla moottoripyörien selässä omatekoisina “miliiseinä” on raportoitu laajalti. He pysäyttävät ihmisiä, jotka ulkonäkönsä puolesta voisivat olla maahanmuuttajia, kysyvät heiltä mistä he ovat kotoisin ja sitten hyökkäävät heidän kimppuunsa. Joissakin tapauksissa uhrit kertoivat, että hyökkääjät olivat yhteyksissä Kultaiseen aamunkoittoon joko siksi, että heillä oli yllään järjestön tunnuksia tai koska heidät oli nähty alueella järjestetyssä Kultaisen aamunkoiton mielenosoituksessa. Yleisesti käytettyjä aseita ovat puiset ja rautaiset kepit, pamput, ketjut, veitset ja rikkinäiset pullot.[8]

“Vammaiset pitäisi steriloida”

“Elokuun 22. päivänä vuonna 2012 olimme kävelemässä ystävien kanssa Zappeiossa (homojen suosima alue Ateenassa), kun meidän kimppuumme hyökkäsi noin 20 henkilöä, joukossa yksi nainen… He olivat pukeutuneet Kultaisen aamunkoiton t-paitoihin, he kirosivat ja huusivat, ja muutaman metrin päässä olleet poliisit vain seisoskelivat eivätkä tehneet mitään”, sanoo 39-vuotias Thodoris Dallas.

Tämä erään suositun ja itsenäisen sanomalehden dokumentoima tapaus osoittaa, että Kultainen aamunkoitto on selvästi kääntymässä myös LGBT-yhteisöä vastaan.[9] Kolmannessa valtakunnassa annettujen julistusten pahaenteisenä kaikuna järjestö on jopa esittänyt, että Gay Pride -kulkueet tulisi kieltää “tuhanneksi vuodeksi”.

Olisi siis väärin uskoa, että maahanmuuttajiin kohdistuvan väkivallan kiihtyminen tarkoittaisi heidän olevan Kultaisen aamunkoiton ainoa kohde. Tämä käy ilmi järjestön omista julkaisuista: “Vammaiset (impaired) henkilöt, kuten vainoharhaiset, mielisairaat, skitsofreeniset, epileptiset, mutanttigeenien kantajat, parantumattomat alkoholistit, kovien huumeiden käyttäjät ja muut pitäisi steriloida”, sanotaan eräässä Kultaisen aamunkoiton “vihreän siiven” julkaisemassa artikkelissa.

Vaikka saattaa olla houkuttelevaa ajatella, että jos maahanmuuttajat eivät ehkä olekaan ainoa kohde, niin ainakin on silti olemassa “selkeät säännöt” sen määrittelemiseksi, kenen tulee pelätä ja kenen ei, siis että “aidoilla kreikkalaisilla” (eli toisin sanoen “valkoisilla ei-epileptisillä heterokreikkalaisilla, joilla ei ole mutanttigeenejä”) ei ole mitään pelättävää, niin pahemmin ei voisi mennä vikaan.

Eräänä yönä, hieman keskiyön jälkeen syyskuun puolivälissä valkoihoinen nuorimies on kävelemässä Ateenan keskustassa. Hänellä on kamera olallaan, mutta hän ei ole ottamassa kuvia. Käännyttyään kulman ympäri kapealle kujalle hänen kulkunsa estää kaksi suurikokoista miestä. Hän koettaa väistää, mutta se on myöhäistä.

“Tungen tuon kameran perseeseesi”, sanoo toinen miehistä.

Nuorimies teeskelee, ettei kuule, ja jatkaa matkaansa.

Miehet juoksevat hänen peräänsä, ja mukaan liittyy kolme muuta. Kaikki ovat nuoria, yksikään ei ole 25 vuotta vanhempi, yhdellä on yllään t-paita, jossa lukee: “Kultainen aamunkoitto”.

Kameraa ei tungeta perseeseen, mutta suuhun ommellaan myöhemmin 10 tikkiä.

Sattumalta kyseinen nuorimies on tuttavamme. Hän pystyy tuskin puhumaan tikkien läpi. Kun keskustelemme, hän katsoo ruhjottua naamaansa peilistä. “Näen heidät kätensä kasvoillani. Voin pahoin. Ymmärrättekö?”

“Vitun albanialaiset kusipäät”

Muutaman viime vuoden aikana Kultainen aamunkoitto on yrittänyt luoda suhteita Kreikan ortodoksikirkon kanssa. Järjestön johtaja on julistanut ylpeänä, että Athos-vuorella sijaitsevan arvostetun Pohjois-Kreikan luostariyhteisön munkeista suurin osa kannattaa hänen järjestöään.

Vaikka vaikuttaa naurettavalta, että järjestö, joka uskoo, että “hellenismin renessanssi merkitsee paluuta olympolaisten jumalien malliin”, haluaisi esiintyä kristinuskon tukijana, niin temppu näkyy toimivan.

Muutama viikko sitten Terence MacNallyn homoseksuaalisuutta ja kristinuskoa tutkiskelevan Corpus Christi -näytelmän esitykset oli tarkoitus aloittaa Hytiriossa, eräässä ateenalaisessa teatterissa. Pireuksen metropoliitta Seraphim nosti kanteen “jumalanpilkasta” teatteria vastaan. Hän saapui Omonoian poliisiasemalle neljän Kultaisen aamunkoiton kansanedustajan kanssa, heidän mukanaan parlamenttiryhmän puhemies Christos Pappas. He julistivat tukevansa kanteen nostamista.

Näytelmän ensiesityksen iltana Kultaisen aamunkoiton kannattajat lyöttäytyivät yhteen kristillisten fundamentalistiryhmien kanssa ja estivät väkivalloin esityksen järjestämisen. Tapahtumia käsittelevässä, laajaa julkisuutta saaneessa videossa Kultaisen aamunkoiton kansanedustaja Ilias Panayiotarosin voidaan kuulla ilmaisevan kristillisiä tuntemuksiaan “vitun hinteistä”, joita “pakistanilaiset nussivat” ja nimittävän teatterilaisia “vitun albanialaisiksi kusipäiksi”.

Kaikki papit eivät tietenkään kannata Kultaista aamunkoittoa. Siatistan metropoliitta Pavlosin antaman julkilausuman mukaan “on surullista, että jotkut ‘kristilliset taistelijat’ ovat ilmaisseet tukensa Kultaiselle aamunkoitolle puolustaakseen Jeesusta – Jeesusta, jota Kultainen aamunkoitto vainoaa, loukkaa ja nöyryyttää pakolaisten, maahanmuuttajien ja jopa lasten hahmossa.”

Pavlos on sittemmin väittänyt saaneensa tappouhkauksia Kultaiselta aamunkoitolta.

“Poliisi ei ole tässä syytettynä”

Lokakuun 12. päivänä 2012 egyptiläinen opiskelija Hamed A. joutui Plateia Attikisissa rasistisen hyökkäyksen kohteeksi. Poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien verkoston raportin mukaan hänen kimppuunsa kävi rautatangoin kolme henkilöä, kun hän oli astumassa bussista. Hän makasi verta vuotaen maassa, ja hyökkääjät usuttivat koirat hänen päälleen. Hyökkääjät pakenivat vasta väkijoukon alettua kerääntyä heidän ympärilleen. Paikalle saapui poliisiauto ja moottoripyöräpoliisi. Ambulanssia he eivät soittaneet. Hamed selviytyi Aghios Panteleimonasin poliisiasemalle paikalle saapuneiden maanmiestensä avustamana.

Hamedin vastaväitteistä huolimatta päivystävä poliisi intti, että hyökkäyksen motiivi oli ryöstö. Hamedin mukaan hyökkääjät eivät olleet yrittäneet viedä häneltä mitään ja nöyryyttivät häntä rasistisilla solvauksilla pahoinpitelyn lomassa. Päivystävä poliisi ei antanut Hamedin nostaa kannetta hyökkääjiä vastaan, vaan sanoi, että hänen tulisi ensin mennä sairaalaan. Sairaalaan hän sitten menikin – hänen kasvonsa olivat niin pahoinpidellyt että hän menetti toisen silmänsä.

Muutamaa viikkoa aiemmin, syyskuun 25. päivän yönä Tansania-yhteisön toimistoon hyökättiin Kypselin alueen keskustassa. Helleenisen ihmisoikeusliiton mukaan hyökkääjinä oli noin 80 Kultaisen aamunkoiton jäsentä.

Seuraavana päivänä tunnettu asianajaja Yianna Kourtovic meni tansanialaisjärjestön jäsenten kutsusta Aghios Pandeleimonasin poliisiasemalle, missä oli aloitettu edellisen yön hyökkäyksen tutkinta. Kultaisen aamunkoiton jäseniä oli myös paikalla, mukaanlukien kansanedustaja Ilias Panayiotaros. Poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien verkosto on syyttänyt poliisiaseman poliiseja siitä, että tässä sekä muissa tapauksissa he antavat Kultaiselle aamunkoitolle ennakkovihjeitä.

Verkoston raportin mukaan poliisit alkoivat seuraavaksi maahanmuuttajien painostamisen, jotta nämä eivät tunnistaisi hyökkääjiä tapauksen johdosta pidätettyjen joukosta. Kun yksi maahanmuuttajista vaati saada tunnistaa hyökkääjät ja nosti kanteen poliisien vastustelusta huolimatta, hänet pidätettiin, kun taas hyökkääjien sallittiin liikkua vapaasti. Poliisi painosti maahanmuuttajaa tuntikaupalla peruuttamaan lausuntonsa ja oikeusjuttunsa, mikä hänen lopulta oli pakko tehdä. Muutkin maahanmuuttajat saatiin “vakuutettua” siitä, etteivät he antaisi hyökkääjien kannalta raskauttavia lausuntoja.

Mainittujen tapahtumien ollessa käynnissä Kultaisen aamunkoiton jäsenet kuljeskelivat vapaasti pitkin poliisiasemaa toimistosta toiseen. Suurempi joukko jäseniä kerääntyi poliisiaseman ulkopuolelle ja alkoi huutelun ja uhkailun. Mellakkapoliisi saapui paikalle, mutta seisoskeli paikallaan rupatellen Kultaisen aamunkoiton jäsenten kanssa. Kun asianajaja Kourtovic yritti lähteä poliisiasemalta, hänen kimppuunsa hyökättiin aivan mellakkapoliisin nenän edessä.

Kultainen aamunkoitto käyttää usein iskulausetta “Kaikkia vastaan” ja yrittää sillä vaikuttaa yleisöä järjestelmänvastaisesta ohjelmastaan. On käynyt hyvin selväksi, että poliisi ei kuulu näihin “kaikkiin”, sillä poliisin on usein havaittu toimivan Kultaisen aamunkoiton toiveiden mukaisesti. Asiasta on raportoitu jo vuosia, mutta mihinkään toimenpiteisiin väitteiden tutkimiseksi ei ole ryhdytty.

Vuonna 1998 opiskelija Dimitris Kousourista vastaan tehdyn, aiemmin kuvatun hyökkäyksen jälkeen pääsyyllinen ja Kultaisen aamunkoiton silloinen kakkosmies Antonis Androutsopoulus, joka myöhemmin tuomittiin murhan yrityksestä, oli karkuteillä kuusi vuotta. Michalis Chrysochoidis, silloinen yleisen järjestyksen ministeri, muodosti keväällä 1998 erikoispoliisiryhmän Androutsopoulosin kiinnisaamiseksi – tehtävä, jossa myös Kreikan tiedustelupalvelu EYP oli mukana. Tuloksia ei syntynyt. Kuusi vuotta myöhemmin raportti paljasti, että tutkimukset oli “sabotoitu sisältä käsin”.[10]

Raportista huolimatta ministeri sanoi: “En usko että poliisi toimi tarkoituksellisesti [...] En nähnyt tästä todisteita.”

Androutsopoulos antautui poliisille omasta aloitteestaan vuonna 2005. Kun todistajat hänen oikeudenkäynnissään mainitsivat poliisin raportoidun viivyttelyn hänen vangitsemisessaan, oikeus vastasi: “Poliisi ei ole tässä syytettynä.”

Samassa raportissa paljastettiin salaisia asiakirjoja, jotka osoittivat, että poliisi varusti Kultaista aamunkoittoa radioilla ja pampuilla suuren mielenosoitusten yhteydessä, jotta nämä voisivat iskeä “vasemmistolaisia ja anarkisteja” vastaan. Sama asiakirja paljastaa myös, että Kultaisen aamunkoiton jäsenet kantoivat laittomia tuliaseita, joita he olivat saaneet parlamentin jäseniltä (asiakirjojen mukaan joukossa olisi Uusi demokratia -puolueen, Kreikan nykyisen koalitiohallituksen pääpuolueen, jäseniä).

Eräs tunnettu tapaus on vuodelta 2008, kun Kultaisen aamunkoiton jäsenet hyökkäsivät rasisminvastaisen mielenosoituksen kimppuun, puukottivat mielenosoittajia ja pakenivat sitten mellakkapoliisin rivistön taakse suojaan. Kultaisen aamunkoiton kuultiin huutavan poliisille: “Miksette tekin tee jotain?”

Kultaisen aamunkoiton ja poliisin välisen salakähmäilyn on vahvistanut jopa Attikan poliisien ammattiliiton varapuheenjohtaja Nikos Karadimas. Kun julkisuuteen nousi väitteitä vuonna 2011, että poliisi olisi suojellut äärioikeistolaisia paimentamalla heidät Kreikan parlamentin alueelle, Karadimas sanoi, että “on totta, että monet poliisissa kannattavat äärioikeistoa. Joissakin yksiköissä heitä saattaa olla jopa 20 prosenttia”.

Viime kesän vaalien jälkeinen uutisointi tiedotusvälineissä nosti Kultaisen aamunkoiton äänestäjien osuuden poliisin keskuudessa 50 prosenttiin.

Entinen yleisen järjestyksen ministeri Michalis Chrysochoidis – joka kautensa loppupuolella sai lempinimen ‘kansalaisten suojelun ministeri’ – sanoi UNFOLLOW-lehden haastattelussa: “En tiedä onko lukema 50 vai 60 prosenttia. Mutta paljon heitä on. Vaikka heitä olisi vain 40 prosenttia, niin sekin on liikaa”. Kun häneltä pyydettiin kommenttia siitä tosiasiasta, että niin moni poliisi näytti äänestävän uusnatsipuoluetta, hän sanoi heidän olevan “harhaanjohdettuja”, jotka etsivät “poliittista lämpöä”. Jatkokysymykseen, miksi Kreikan poliisi näyttää kannattavan uusnatsien toimintatapoja, hän vastasi: “En usko että tuo pitää paikkansa”.

“En suvaitse myrskyjoukkoja”

Kreikan parlamentti peruutti aivan äskettäin Kultaisen aamunkoiton kansanedustajan, Yiorgos Barbaroussisin, syytesuojan; Barbaroussis on videoitu hyökkäämässä maahanmuuttajataustaisten katukauppiaiden kimppuun. Muutamaa päivää myöhemmin parlamentti peruutti syytesuojan myös kahdelta muulta kansanedustajalta, Yiorgos Germenisiltä ja Panayiotis Iliopoulosilta, samanlaisten katukauppiaiden kimppuun hyökkäämisten vuoksi, sekä Ilias Kasidiarisilta, jotta tätä vastaan voidaan nostaa syyte ryöstöstä, vakavan ruumiinvamman aiheuttamisesta sekä laittoman aseen kantamisesta ja käyttämisestä. Kun otetaan huomioon kaikki todisteet Kultaisen aamunkoiton toiminnan laadusta, vaikuttaa tällainen reaktio varsin vaatimattomalta.

Nykyinen yleisen järjestyksen ministeri Nikos Dendias järjesti parlamentissa äskettäin eräänlaisten näytöksen, jossa hän nuhteli Kultaista aamunkoittoa ja sanoi, ettei “missään tapauksessa aio sietää myrskyjoukkoja ja vastaavia”.

Tästä huolimatta tapahtumat etenivät toista rataa, kun syyskuun 30. päivänä 2012 joukko antifasisteja ajoi moottoripyörillään Fylisin alueelle Ateenan keskustassa osoittaakseen mieltään Kultaista aamunkoittoa vastaan. Yhteenotto Kultaisen aamunkoiton kanssa – jonka jäsenet hajottivat maahanmuuttajien omistamia kauppoja mutta väittivät myöhemmin olevansa “paikallisia asukkaita” – toi paikalle suuren määrän poliiseja. DELTA-nimellä kulkeva moottoroitu poliisijoukko pidätti 23 fasismin vastustajaa ja kaksi Kultaisen aamunkoiton jäsentä. Jälkimmäiset vapautettiin parin tunnin sisällä, mutta antifasistit vietiin poliisin päämajaan, missä heitä pidettiin ilman mahdollisuutta saada oikeusapua. Tätä seuraavana yönä he väittivät joutuneensa raa’an kidutuksen uhreiksi – väite, joka sai myöhemmin vahvistuksen oikeudellisesta raportista.

Ministeri Dendias sivuutti kaikki syytökset, kun häneltä kysyttiin niistä parlamentissa, ja syytti puolestaan vasemmisto-opposition Syrizaa väkivaltaisuuksien kannattamisesta. Kun häneltä kysyttiin asiasta uudestaan, hän sanoi, ettei raporteissa ollut mitään, joka olisi vahvistanut väitteet, vaikka tutkimukset eivät olleet vielä päättyneetkään; tutkimusten päätyttyä tulokset tukivat uhrien väitteitä. Kun sanomalehti The Guardianissa kidutuksesta julkaistu artikkeli tuotiin ministerin tietoon, hän sanoi aikovansa “haastaa lehden oikeuteen”.[11]

425 000 uusnatsia?

Kultaisen aamunkoiton vaalimenestys ja viimeaikainen nousu kannatusmittauksissa on saanut monet miettimään, keitä nämä äänestäjät mahtavat olla. Puolueen viime vaaleissa saamien äänten määrän laskettiin olevan noin 425 000 kaikkiaan 6,2 miljoonasta äänestäjästä (kaikkiaan rekisteröityneitä äänestäjiä on 9,5 miljoonaa, mutta luettelot ovat vanhentuneita).

Politiikan tutkija ja mielipidekyselyjen tekijä Christophoros Vernardakisin mukaan Kultaisen aamunkoiton pääasiallinen yleisö on perinteinen alempi keskiluokka, joka on kriisin pyörteissä köyhtynyt nopeasti. Pienomistajat, kauppiaat, alemman keskiluokan työttömät ja poliisi ovat ne yhteiskuntaryhmät, joiden parissa äärioikeiston kannatus on korkeinta.

Mielenkiintoista on myös, että viimeaikaisten mielipidekyselyjen mukaan 7,4 prosenttia Uuden demokratian, nykyisen koalitiohallituksen oikeistolaisen pääpuolueen äänestäjistä on siirtymässä Kultaisen aamunkoiton leiriin. Mutta löytyy myös niitä – vaikkakaan ei yhtä paljon – jotka äänestivät nykyistä pääoppositiopuoluetta, vasemmistokoalitio Syrizaa, mutta jotka nyt aikovat siirtyä Kultaisen aamunkoiton äänestäjiksi. Poliitikan tutkija ja mielipidekyselyjen tekijä Efthymis Papavlassopoulosin mukaan Kultaisen aamunkoiton äänestäjät tekevät valintansa muutaman keskeisen kysymyksen kuten esimerkiksi maahanmuuton pohjalta, ja heidän “ideologiansa ja arvonsa ovat horjuvia”. Puolet näistä äänestäjistä

“on peräisin poliittisen kentän oikealta laidalta: 41 % Uudesta demokratiasta ja 9 % LAOS:ista [LAOS on äärioikeistolainen puolue, joka putosi viime vaaleissa parlamentista]. 20 prosenttia – ei mikään pieni lukema – on peräisin PASOK:ista [keskustavasemmistolainen populistipuolue, aiemmin Kreikan vahvin puolue, joka viime vaalien jälkeen on romahtanut hallituksessa harjoitetun kurjistamispolitiikan seurauksena]. Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin, että 27 prosenttia Kultaisen aamunkoiton äänestäjistä on peräisin ‘muut’-kategoriasta. Se tarkoittaa sitä, että äärioikeisto kerää hyödyn ‘epäpoliittisesta’ aallosta, joka aiemmissa vaaleissa on ilmennyt lähinnä äänestämättömyytenä…”[12]

“Me emme ole demokraatteja”

On järkyttävää, että 425 000 ihmistä äänesti uusnatsipuoluetta maassa, joka kärsi merkittävästi natsimiehityksestä ja jossa vastarintaliike oli yksi maailman vahvimmista.

Järkyttävä ei kuitenkaan ole sama kuin käsittämätön. Syyt voidaan löytää syvenevästä kriisistä ja taantumasta, vaikka jotkut mielenkiintoiset analyysit osoittavat myös Kreikan perinteisen yhteiskuntarakenteen piirteisiin ja vallitsevaan kansankulttuuriin, jotka yhdessä selittävät osan siitä, miksi suuri osa väestöstä tuntuu olevan Kultaisen aamunkoiton lumoissa. Joissakin analyyseissa kartoitetaan totalitaarisen hallituksen ja uusliberaalin talousmallin välistä suhdetta, löydetään vertailukohtia historiasta, tai kritisoidaan “kahden ääripään” ideologiaa, joka tekee liberaalin demokratian haavoittuvaksi tällaisen uhan edessä.

Tärkein historiallinen vertailukohta löytyy kuitenkin siitä, että Kultaisen aamunkoiton tavoitteet – samat kuin heidän alkuperäisellä innoittajallaankin – ovat kaikkien nähtävillä.

“He eivät ymmärrä”, sanoi Kultaisen aamunkoiton johtaja Nikos Michaloliakos puheessaan vuonna 2011, “että kun me voimistumme, me tulemme olemaan armottomia! Me likaamme kätemme, jos tarve niin vaatii! Emme ole demokraatteja, jos tarve niin vaatii!”

Jos ei muuten, niin ainakin tältä osin Kultaisen aamunkoiton sanaan kannattaa luottaa.

Kirjoitus on alunperin julkaistu kahden kreikkalaisen toimittajan, Mariniki Alevizopouloun ja Augustine Zenakosin Reports from the Edge of Borderline Democracy -blogissa 25.10.2012. Tähän juttuun ovat antaneet panoksensa Mariniki Alevizopoulou, Panayiotis Frantzis ja SPY – Jungle Report. Valokuvat Jungle Reportista, ellei muuta ole mainittu (ks. viitteet alkuperäisestä kirjoituksesta. Suom. huom.). Joissakin valokuvissa ei ole tekijätietoja valokuvajournalistien suojelemiseksi. Valokuvia ja videoita myös UNFOLLOW:sta, Antenna TV:stä ja Kultaiseen aamunkoittoon liittyvistä blogeista. Kuten aina, suuri kiitos UNFOLLOW-tiimille.

Viitteet

[1] P. Frantzis, The Lower Middle-Class and the Rise of the Far-Right, UNFOLLOW -lehti, numero 11 (Marraskuu 2012), s. 96

[2] On mielenkiintoista, että Michaloliakosia seurasi tässä tehtävässä Makis Voridis. Voridis on äärioikeistolainen, joka on tunnettu katutappeluista vasemmistolaisten kanssa (eräässä tunnetussa valokuvassa hänellä on kädessään kirves), valittiin sittemmin parlamenttiin äärioikeistopuolue LAOS:in listalta, ja nykyisin hän on Uuden demokratian jäsen. Hän näytti kääntävän selkänsä äärioikeistolaiselle menneisyydelleen ja nousi Lukas Papademosin “hätätilahallituksen” ministeriksi, ja on nyt Uuden demokratian kansanedustaja ja puolueen eduskuntaryhmän puhemies.

[3] Sopimuksen virallinen nimi on Convention on the Prohibition of the Use, Stockpiling, Production and Transfer of Anti-Personnel Mines and on their Destruction.

[4] Nikos Michaloliakos: Rodun traditio. Maan ja veren mytologinen jatkuvuus. Kultainen aamunkoitto -lehti, syyskuu 1982.

[5] Kultainen aamunkoitto -lehti, kesäkuu 2005.

[6] Ilias Kasidiaris: Hitler historian tuolla puolen. Kultainen aamunkoitto -lehti, 20.4.2011.

[7] Network for the Recording of Incidents of Racial Violence, tutkimus.

[8] Network for the Recording of Incidents of Racial Violence, tutkimus 1.1.2012-30.9.2012

[9] Th. Antonopoulos: “Vuoronne tulee”. Sanomalehti Lifo, 12.9.2012.

[10] Sanomalehti Ta Nea, 17.4.2004.

[11] Maria Margaronis: “Greek anti-fascist protesters ‘tortured by police’ after Golden Dawn clash”. Sanomalehti The Guardian, 9.10.2012.

[12] P. Frantzis, mainittu teos

Arvolaki

Itsen alistus

Arvo. Herra Wagnerin mukaan arvoteoria on Marxin ”sosialistisen systeemin peruskivi”. Koska en koskaan ole pystyttänyt ”sosialistista systeemiä”, tämä on Wagnerin, Schäfflen ja tutti quanti fantasiaa. K. Marx
Marxin jättämästä perinteestä voidaan löytää kaksi ”arvoteoriaa”. Ensinnäkin teoria abstraktista, yhtäläisestä työstä, joka sisältyy kaikkiin tavaroihin ja joka tekee tavaroista yhteismitallisia. Toiseksi ”työvoiman arvon” arvoteoria. Se toisin kuin ensimmäisen arvoteorian tavaranvaihdon tasapainon ja vapauden, veljeyden sekä tasa-arvon piiri, on olennaisesti ristiriitainen ja antagonistinen. Se tekee työväenluokasta yhteismitattoman suhteessa pääomaan ja kapitalismiin. Tämä toinen arvoteoria ei mahdu ensimmäisen arvoteorian kehyksiin.
Ensimmäinen ”arvoteoria” kantaa liepeensä alla sosialistista tarpeiden kollektiivisen sääntelyn utopiaa. Se ilmenee usein rahan ja pääoman sekoittamisena toisiinsa. Rahan ajatellaan muuttuvan välttämättä pääomaksi. Siksi ei tarkastella niitä konkreettisia historiallisia olosuhteita, joissa muutos tapahtuu. Sosialistisen utopismin tavoitteena on rahasta luopuminen vaihdon välineenä tai rahan korvaaminen jonkinlaisella välittömällä tarpeiden jakamisen rationaalisella järjestelmällä. Nykyään tämä utopismi rehottaa ”peer to peer”-tuotannossa ja ajatuksissa internetistä jonkinlaisena kommunismin esiasteena. Niihin sisältyy usein myös todellisen vaihdon, todellisen ystävyyden ja jakamisen aristoteelinen konnotaatio.
Pääomassa Marx lähtee liikkeelle siitä, miltä kapitalismi näyttää. Se näyttää markkinoilla vaihdettavien tavaroiden joukolta ja siten markkinataloudelta. Tai Marxin omin sanoin: ”Mistä lähden liikkeelle, on yksinkertaisin yhteiskunnallinen muoto, jossa työn tuote nykyisessä yhteiskunnassa näyttäytyy, se on ’tavara’. Sitä analysoin, ja aluksi sen ilmenemismuodossa. Täältä löydän sen, että yhdeltä puolen luonnollisessa muodossaan se on käytettävä olio, alias käyttöarvo; toiselta puolen vaihtoarvon kantaja, ja tästä näkökulmasta se itse on ’vaihtoarvo’. Jälkimmäisen lisäanalyysi näyttää minulle, että vaihtoarvo ei ole muuta kuin ’ilmenemismuoto’, itsenäinen esitystapa tavaraan sisältyvälle arvolle, jonka analyysin sitten aloitan.” Tavara on käyttöarvon ja arvon ykseys ja arvo saa itsenäisen ilmauksensa vaihtoarvossa
Syy siihen, miksi Marx lähtee liikkeelle tavarasta, on siis ensisijaisesti se, että tavara on yhteiskunnallisen suhteen, sosiaalisen siteen alkeismuoto. Se on yksinkertaisin muoto yhteiskunnalliselle suhteelle ja sosiaaliselle konventiolle.
Tavaran vaihtoarvo on siis pelkkä ilmenemismuoto arvolle. Onko arvolle muita ilmenemismuotoja, muita tapoja ilmaista itseään kuin vaihtoarvon kautta? Tai voiko arvo, ihmisten välinen sosiaalinen suhde ilmetä välittömästi ja minkälaisia olisivat suorat tai välittömät suhteet ihmisten kesken?
Teoreettisina vastauksina voisi ajatella kahta ääripäätä. Ensinnäkin joko rationaalisesti järjestetty vuorovaikutuksen ja tarpeiden tyydytyksen järjestelmä. Se edellyttää ulkoista näkökulmaa yhteiskunnallisiin prosesseihin ja sillä on taipumus pitää tarpeita ja vuorovaikutuksen muotoja muuttumattomina (ja määrättyyn historialliseen aikakauteen ja sen katsomuksiin sidottuna). Toinen ääripää on vuorovaikutuksen täydellinen kaoottisuus, sosiaalisten suhteiden jatkuva muutos, erilaisten intressien ja tarpeiden päällekkäisyys organisoivan periaatteen puuttuessa (kaikkien sota kaikkia vastaan, mimeettinen kriisi).
Tämän teoreettisen näkemyksen, joka kantaa mukanaan tiettyä antropologista käsitystä ihmisestä, rinnalle voidaan kuitenkin nostaa ajatus sosiaalisen suhteen ilmenemismuotojen (vaihtoarvojen) historiasta, joka ei ole sen enempää rationaalinen kuin kaoottinenkaan. Sosiaalisen siteen ilmenemismuoto, kuten raha eri kehitysvaiheissaan (metalli, seteli), on tulos yrityksestä ilmaista kaikille ihmisille yhteinen käsitys varallisuudesta, koska sillä on sama pätevyys ja ”arvo” jokaiselle. Se siis yhdistää ihmiset ja ilman sitä (kaupalle, tavaranvaihdolle perustuva) ihmisyhteisö hajoaa. Ilmaisumuoto syntyy vuorovaikutuksesta, ihmisten keskinäisestä kanssakäymisestä tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Sitä ei voi pitää sen enempää suunniteltuna kuin kaoottisenakaan, koska kumpikin kanta edellyttää ulkopuolista näkökulmaa yhteiskunnallisiin prosesseihin. Sosialistisen sääntelyn yksi ongelma on ja oli sen kyvyttömyys luoda rahaa muuna kuin leikkirahana, näennäisenä ilmauksena sosiaaliselle suhteelle.
Kapitalismin kritiikki ei ole markkinatalouden tai markkinoilla tapahtuvan vaihdon kritiikkiä, siis vaihdon ”epäoikeudenmukaisuuden” kritiikkiä ja kapitalismin tuomitsemista ”oikeudenmukaisuuden” perustalta. Näitä seikkoja Marx oli aikaisemmat vuodet lakkaamatta yrittänyt selittää esimerkiksi erilaisille proudhonilaisille. Eikä kapitalismin kritiikki ole siksi myöskään rahan kritiikkiä vaihdon välineenä; raha ei muutu automaattisesti pääomaksi, siitä tulee pääomaa tietyissä historiallisissa olosuhteissa ja määrättyjen kehitysvaiheiden jälkeen. Raha yleisenä vastikkeena kykenee sitomaan erilaisia yhteen; se on abstraktin sosiaalisen sidoksen yhteiskunnallisesti tunnustettu muoto, josta riippuu vaihdolle perustuvan yhteiskunnan (”markkinatalouden” termin yleisessä merkityksessä) vakaus. Raha ilmaisee aina jonkun ryhmän kokonaisuutta ja rahan kautta tapahtuva erilaisten välitys yhteiseksi tuottaa yhteisen arvioinnin ja säätelyn tilan, joka sekä ohjaa yksittäisten tuottajien toimintaa että antaa heille mahdollisuuden vaihtaa tuotteitaan. Raha on kuvitteellinen tai kuvaannollinen muoto, joka eroaa tavaroiden todellisesta, kouraantuntuvasta muodosta. Mutta kuvitteellisen muotonsa ohella raha antaa myös mahdollisuuden ryhmän sisällä vapautua määrätystä asemasta suhteessa tähän tai tuohon ihmiseen, tähän tai tuohon asemaan yhteiskunnallisessa tuotannossa ja sikäli kuin se on tunnustettu ja tunnistettu muissa ryhmissä, myös mahdollisuuden liikkua eri ryhmien välillä. Raha, sikäli kuin ihmisellä on sitä taskussaan, vapauttaa hänet henkilökohtaisesta riippuvaisuudesta.
Ihmisten keskinäisten suhteiden näyttäytyminen esineiden välisinä suhteina ei myöskään ole kapitalismille luonteenomaista, vaan pikemminkin yhteistä kaikille vaihtosuhteille, jotka perustuvat käyttöarvojen vaihdolle, työnjaolle ja ihmisten keskinäisriippuvuudelle, siis sille klassiselle näkemykselle, että ihminen ei ole itseriittoinen olento, vaan tarvitsee elämäänsä ja itseilmaisuunsa muita. Toisaalta Marx itse korostaa, että ”vaihtoarvo on arvon välttämätön ilmaisu tai ilmenemismuoto”. Toisin sanoen, Marxin kriittinen esitys kapitalismista ei supistu siihen, ”että porvarillinen yhteiskunta on järjestelmä, jossa ihmisten väliset suhteet ovat ottaneet esineiden välisten suhteiden hahmon ja jossa yhteiskunnallisen työn tuotteet hallitsevat ihmisiä”, eikä sillä välttämättä ole historianfilosofista tarvetta nurinkääntyneen todellisuuden kääntämiseen oikein päin.¹ ”Ei välttämättä”, vaikka Marx itse on tässä suhteessa ambivalentti ja monet hänen merkintänsä kommunismista ja vaihtoarvolle perustuvan tuotannon romahtamisesta viittaavatkin välittömien ja suorien suhteiden, todellisen ystävyyden ja todellisen näkemisen suuntaan.
Elämmekö siis aikakautta jona raha vapauden, vaihdon ja liikkumisen välineenä korvataan enemmän vapautta, vaihtoa ja liikkumista tarjoavilla välineillä? Miksi ylipäätään näitä varauksia? Ennen muuta siksi, että pikkuporvarillinen sosialismi otti ja ottaa edelleen rahan ja rahatalouden niin sanotun kapitalismikritiikkinsä kohteeksi. Se haluaa päästä takaisin todellisiin ihmisten välisiin suhteisiin ja ”oikeudenmukaisen” vaihdon järjestelmään ilman rahaa. Rahatalouden tilalle tarjotaan ”p2p”-vaihtoa, hyödykkeiden ”oikeudenmukaista jakamista” ja raha halutaan korvata esimerkiksi kommunikaatioteknologialla, kuten internet (joka tässä yhteydessä tuo mieleen Owenin ”työrahan” ja erilaiset korvamerkityt ”setelit”, bonuskortit jne., jotka Marxia lainaten ovat ”yhtä vähän rahaa kuin pääsylippu teatteriin”). Onko niissä kyse ”kommunismista” ja muun kuin vaihtoarvon ja sitä kautta rahan avulla tapahtuvasta yhteiskunnallisen työn jakamisesta?
Ongelmallista näissä uusissa vaihdon järjestämisen muodoissa on niiden kyky kontrolloida paitsi yksittäisten ihmisten mahdollisuutta päästä niihin, myös ihmisen toimintaa ja suhteita toisiin ihmisiin (liikkumista, kuluttamista jne.), mitä raha (käteisenä) ei tehnyt eikä vieläkään tee. Käteisen rahan katoaminen, sen korvaaminen luotolla, ja omalta osaltaan myös sosialistiemme taistelu rahavälitteisiä suhteita vastaan aidon yhteisöllisyyden puolesta tukevat oudolla tavalla toisiaan yksittäisen ihmisen sitomisessa omaan työnjaolliseen asemaansa, luokkataustaansa tai sukupuoleensa. Onko kommunismi siis jonkinlaista ihmisen koko elämää ohjaavaa ja kontrolloivaa yhteisen jakamista? Marxilta itseltään on vaikea löytää yksiselitteistä vastausta. Juuri arvolain kohdalla törmäämme joukkoon hankaluuksia huolimatta Marxin esitystavan näennäisestä selkeydestä ja loogisuudesta. Nämä hankaluudet koskettavat sekä kehittynyttä kapitalistista yhteiskuntaa että mahdollista kommunismia, ja alustavasti ne voisi muotoilla kysymykseksi: jos kerran vaihtoarvoon (ja lisätyön anastamiseen) perustuva tuotanto romahtaa ja jos ero vapaa-ajan ja työajan väliltä katoaa ja niiden tilalle astuu kollektiivinen tuotantoprosessi, jonka ”tuotteena” on ihminen itse yhteiskunnallisissa suhteissaan, niin kuinka tämä kollektiivinen tuotantoprosessi organisoituu? Ja kenties hieman paradoksaalisesti: palautuuko kapitalismi arvoteoriaan teoriana abstraktista yhtäläisestä työstä, joka on kaikissa tavaroissa ja joka tekee niistä yhteismitallisia? Nykytilanne ja kokemuksemme yhteismitallisuuden kriisistä, eivät kerro riiston katoamisesta tai kapitalismin kuolemasta, vaan pikemminkin sen kyvystä toimia myös ilman ”ensimmäistä arvoteoriaa”.
Marx kirjoittaa Ludwig Kugelmannille Lontoosta 11. heinäkuuta 1868 Centralblattin julkaiseman Pääoman ensimmäisen osan arvostelun tekijästä, että ”tuo onneton ei näe, että vaikkei kirjassani olisi lainkaan lukua ’arvosta’, niin esittämäni reaalisten suhteiden analyysi sisältää tiedot ja todisteet todellisista arvosuhteista”. Tämä johtuu puolestaan siitä, ”että erilaisten tarpeiden paljoutta vastaavaa tuotteiden määrää varten tarvitaan moninainen ja paljoudeltaan tietty määrä yhteiskunnallista kokonaistyötä”, koska, kuten ”lapsikin tietää…jokainen kansakunta kuolisi nälkään, jos se keskeyttäisi työnteon vaikkapa vain muutamaksi viikoksi…” Siksi ”on itsestään selvää, ettei tietty yhteiskunnallisen tuotannon muoto voi missään tapauksessa lakkauttaa tätä yhteiskunnallisen työn määräsuhtaisen jakautumisen välttämättömyyttä; muuttua voi vain sen ilmenemismuoto… Tuon työn suhteellisen jakautumisen ilmenemismuotona yhteiskuntatilassa, jossa yhteiskunnallisen työn yhteys on olemassa yksilöllisten työn tuotteiden yksityisenä vaihtona, on juuri noiden tuotteiden vaihtoarvo.”
Vihjaako Marx tässä johonkin sellaiseen kuin ”kollektiivisen vaihdon”, ”kollektiivisen jakamisen” tai ”yhteisöllisen jakamisen” järjestelmään, jossa ”yhteiskunnallisen työn yhteys” olisi olemassa välittömänä, kollektiivisena jakamisena ilman, että sen tarvitsisi ottaa (tuotteiden) vaihtoarvon muotoa ja olla sitä kautta rahan kaltaista? Marxille tämä ”yhteisöllisen jakamisen” järjestelmä näyttäisi olevan kollektiivinen tuotantoprosessi, joka ei perustu enää työajalle rikkauden mittana ja siinä työaika lakkaa olemasta antagonistisessa suhteessa vapaa-aikaan. Nyt kollektiivisen tuotantoprosessin ”subjekteina ovat vain yksilöt, mutta yksilöt keskinäisissä suhteissaan, jotka he sekä uusintavat että tuottavat. Se on heidän oman alituisen liikkeensä prosessia, jossa he uudistavat yhtälailla itseään kuin luomansa rikkauden maailmaa” (Grund. I s. 185). Kuinka nämä tuotannon subjekteina toimivat yksilöt astuvat keskinäisiin suhteisiin, uusintavat suhteitaan ja tuottavat uusia suhteita uudistaen sekä itseään että maailmaa? Tästä Marxilta on vaikea löytää selkeää vastausta, vaikka meille siitä olisi nykyään suuresti apua. Joudumme itse keksimään sen.
Tunnetussa Grundrissen ”general intellect”-jaksossa Marx pohdiskelee tilannetta, jossa välitön työ ja työaika eivät enää muodosta rikkauden peruspilaria, vaan rikkauden peruspilarina toimii ihmisen oman yleisen tuotantovoiman haltuunotto yhteiskuntaruumiina. Ihmisen yleinen tuotantovoima, hänen kaikki kykynsä otetaan siis haltuun yhteiskuntaruumiina. Toisin sanoen elämänprosessi sellaisenaan otetaan haltuun ja sen ottaa haltuun yhteiskunta. Nyt vieraan työajan varastaminen näyttäytyy pelkkänä viheliäisenä perustana suhteessa tähän suurteollisuuden luomaan perustaan, siis ihmisen haltuun ottoon yhteiskunnallisena olentona ja elämänprosessina. Samalla ”työ välittömässä muodossaan” ei ole enää rikkauden lähde eikä työaika voi olla enää rikkauden mitta. Nyt, kun erilliselle vaihtoarvolle perustuva tuotanto romahtaa, vaaditaan uutta mittaa, joka kykenee koko elämänprosessin arviointiin.
Onko seuraus se, että raha sosiaalisen suhteen ilmauksen muotona korvautuu luottamuksella, luotolla, joka kohdistuu ihmiselämän kokonaisuuteen?
Tuleeko tässä tilanteessa luottamuksen mittaamisesta ja pohjimmiltaan siis epäluulosta valorisaatioprosessin väline?
Törmäämme tuttuun paradoksiin: puhe yhteisestä, luottamuksesta ja tietojen avoimesta jakamisesta näyttää lisäävän jatkuvasti epäluottamusta; tarve ihmisen arviointiin kokonaisuutena jo ennen kuin hän on aktualisoinut mitään, tehnyt mitään, pakottaa lukemaan epäluottamuksen, epäonnistumisen ja valheen merkkejä hänen jokaisesta liikkeestään ja sanastaan.
Marxin mukaan vaihtoarvolle perustuvan tuotannon romahtaessa puutteenalaisuuden ja vastakohtaisuuden muoto pyyhkiytyy pois materiaalisesta tuotantoprosessista. Enää tavoite ei ole välttämättömän työajan supistaminen, jotta lisätyön määrä kasvaisi. Yhteiskunnallisesti välttämätön työ vähenee ja kaikille vapautuu aikaa kehittää itseään.
Onko Marxin ”general intellect” siis vain globaalit maailmanmarkkinat ilman rahavälitystä, verkko, joka yhdistää ja erottaa ja jossa yksittäiset toimijat arvioidaan erojen eikä yhtäläisyyksien kannalta? Onko kyseessä jonkinlainen kaikkien jakama yhteismitattomuuden ja erojen tuottamisen konventio? Näillä markkinoilla raha yleisenä vaihdon välineenä ja yhteisenä tilana korvautuu luotolla tai velalla erojen tekemisen keinona. ”Verkko” eräänlaisena uutena rahana (konventiona) rakentaa omalta osaltaan ongelmallista vapauden ja jatkuvan kontrolloituna olemisen sidosta.²
Kommunismi olisi siis viime kädessä ihmisten äärimmäistä velallisuutta toisille, riippuvaisuutta toisista ja tässä mielessä prekaarisuutta eikä vapautta ja itsenäisyyttä? Se olisi jonkunlainen ”palveluyhteiskunta” ja palvelijoiden maailma.³
Tämäntyyppisen ”kommunismihypoteesin” yhteiskunta meillä on edessämme ilman vallankumousta ja ilman aktiivista poliittista vastarintaa kapitalismille. Päinvastoin, se näyttää pikemminkin nykykapitalismin tavoitteelta kuin sen uhkalta. Se kääntää Marxin ajatuksen kommunismista nurin ja vihjaa sen yhteydestä Rousseaun kautta moderneihin luonnonoikeus- ja sopimusteorioihin.
Mutta jos Marx itse myöntää, että Pääoma ei tarvitse välttämättä lukua arvosta ja toisin sanoen kapitalismin analyysi ei sitä tarvitse, niin miksi teos alkaa tästä abstraktista, yliaistimellisesta ja kuvitteellisesta ”oliosta”, jonka tarkastelu johtaa niin helposti sosialistiseen utopismiin ja porvarillisen sosiologian teorioihin aidosta yhteisöstä ja sen rappeutumisesta?
Seikka on hämmentänyt monia marxilaisia. Esimerkiksi Louis Althusserille kyse on saksalaisen idealismin jäänteestä, joka pakottaa huolellisen lukijan tunnustamaan itselleen, että Marxin ”esitystavassa” on jotakin joka ei toimi, sillä vaikka Pääoman esitystapa näyttääkin yhtenäiseltä, on pakko tunnustaa sen ”kuvitteellisuus”. Eikä vähiten siksi, että tämä esitystapa – ja arvoteoria, joka lähtee yhteismitallisuudesta – jättää väistämättä ulkopuolelleen jotakin sellaista, jota Marxin on kuitenkin käsiteltävä ”kyetäkseen esittämään riiston teorian, jota ei voida palauttaa teoriaan lisäarvosta (nähtynä eroina arvoissa)”, kuten Althusser sanoi. Lisäarvon perustana oleva lisätyön anastaminen (ja riisto) on mahdotonta ajatella Pääoman alun esittämän arvoteorian pohjalta, tai se voidaan nähdä vain ”epäoikeudenmukaisuutena” tai ”varkautena”, mitä Marx itse taas vastustaa ankarasti, koska riisto ja antagonismi eivät kuulu markkinoilla taistelevien ”intressien” tai porvarillisessa yhteiskunnassa jaetun ”oikeuden” piiriin, vaan ovat pääomalle rakenteellisesti olennaisia. Tai: pääoma tarvitsee markkinoita ja se tarvitsee ”oikeutta”, mutta sen perusta on muualla kuin ”markkinoilla” ja ”oikeudessa”. Lisätyön anastamisen mahdollisuuksien tuottaminen ja uusintaminen (tuotantovälineistään erotetun työläisen/työvoiman tuottaminen) on kapitalismin elinehto eikä se tapahdu oikeuden, oikeudenmukaisuuden tai annetun kehyksen (ns. valtio) piirissä, vaan avoimella kentällä, rajattomassa tilassa, jossa ulkopuoli (työläisten liike, pako, pyrkimys itsenäisyyteen) ja sisäpuoli (pääoman arvonlisäysprosessi, kapitalistinen tuotanto) sekoittuvat toisiinsa. Siksi poliittisen taloustieteen kritiikistä ei myöskään voida johtaa porvarillisen valtion ja porvarillisen oikeuden spesifiä muotoa, koska sitä ei ole tai nämä erityiset muodot ovat kuvitteellisia hirviöitä, iltasatuja lapsille.
Tämä näkyy myös Pääoman ensimmäisen osan rakenteessa, jonka loogisuuden rikkovat pitkät jaksot työpäivästä, työprosessista, koneista ja suurteollisuudesta sekä viimeiset luvut alkuperäisestä kasautumisesta ja uudenaikaisesta siirtomaateoriasta. Ne ovat myös lukuja, joista voidaan etsiä esitystavan ”idealismille” ja pääoman itseliikunnolle ulkoisia ”materialistisia” ja antagonistisia elementtejä. Mutta jälleen kerran voidaan kysyä: tarkoittaako se sortumista historiankirjoitukseen, porvarilliseen sosiologiaan ja metodologiseen empirismiin ja sitä kautta viime kädessä Marxin koko poliittisen taloustieteen kritiikin ja sen mahdollisten vallankumouksellisten implikaatioiden hylkäämistä, siis Marxin näkemistä jakautuneena yhtäältä tiedemieheksi kammiossaan ja toisaalta vallankumoukselliseksi poliitikoksi, joka todistaa konkretian avulla, toimimalla, sen mihin hän ei teoriassa yllä? Poliittisen taloustieteen kritiikki ja kapitalismin analyysi jättäisi näin tyhjän tilan politiikalle ja valtiolle, joita koskevat käsitykset voidaan periä suoraan porvarillisen ajattelun ja porvarillisen oikeuden (ja niiden reaalihistorian) piiristä. Pari sataa vuotta työväen kamppailujen historiaa kertoo hyvin, että näin ei missään tapauksessa ole: jos Marx olisi jäänyt porvarillisen politiikan vangiksi, jos teoria olisi ollut vain teoria ja koriste, minkäänlaista työväenliikettä ei olisi koskaan syntynyt, vaan takanamme olisi historia täynnä onnettomia purkauksia, yksittäisiä mielenilmauksia, historian näyttämölle yhä uudestaan loputonta vitsiään kertomaan nousevia Louis Bonaparteja.
Arvoteoriat
Ensimmäinen arvoteoria, siis teoria kaikkiin tavaroihin sisältyvästä abstraktista yhtäläisestä työstä, tekee näkyväksi erilaisten työn muotojen taustalla olevan rajattoman, globaalin työvoiman. Sen suhteen erityiset konkreettiset työt eroineen ovat toissijaisia. On tehtävä ero jokaisen työn konkreetin luonteenpiirteen ja kaikille näille konkreettisen työn tyypeille yhteisen työvoiman käytön (Verausgabung) välillä. Tämä työvoima voi muuntua yhdestä käytön muodosta toiseen yhteiskunnallisten tarpeiden ja pääoman kasautumisen vaatimusten mukaisesti. Silti kyse on samasta työvoimasta, yleisestä kyvystä tai voimasta, joka voi näyttäytyä vain erityisissä muodoissa. Näiden tarpeiden ja vaatimusten merkitys ja kehitys riippuvat yhteiskuntien varallisuuden luomisen keinoista ja tavoista. Tämä on jollain tavoin laadullinen määritelmä arvosta: se perustuu yhteiselle ja yleiselle kyvylle. Tämän jälkeen siirrytään sitten määrälliseen arvolain ymmärtämiseen ja siinä keskeisessä asemassa olevaan työn arvon mittaamiseen ja työhön arvon mittana. Arvon suuruus ilmaisee yhteyden tietyn tavaran ja sen tuottamiseen välttämättömän yhteiskunnallisen työajan välillä. Tämä arvon suuruus voidaan ilmaista yksinkertaisena työnä tai tuon yksinkertaisen keskimääräistyön yksikkönä. Tämän yhteiskunnallisesti välttämättömän ”yksinkertaisen työn” aika tavaran tuottamiseksi määrittää tavaran arvon. Arvoteorian perustehtävä onkin peräisin tästä arvon määrittelemisestä suureena tai määränä. Sen asettama ongelma on puolestaan löytää lait tai säännönmukaisuudet, jotka sääntelevät työvoiman jakautumista tuotannon eri sektoreiden kesken.
Mutta kerrataan hieman Marxin päättelyä. Pääoma alkaa sanoilla: ”Niiden yhteiskuntien varallisuus, joissa kapitalistinen tuotantotapa on vallalla, ilmenee ’valtavana tavarajoukkona’, ja yksityinen tavara tämän varallisuuden alkeismuotona.” Tavara alkeismuotona on kaikkea muuta kuin yksinkertainen annettu, vaikka ”ensi silmäyksellä tavara näyttää itsestään selvältä, jokapäiväiseltä oliolta. Sen erittely osoittaa kuitenkin, että se on hyvin kiero olio, täynnä metafyysistä rikkiviisautta ja teologisia oikkuja.” (s.77) Pelkkänä käyttöarvona tavara on yksinkertainen, jonkin tarpeen tyydyttävä esine. Sen sijaan tavarana (samanaikaisesti tavaran käytettävänä ja toisiin tavaroihin vaihdettavana), se muuttuu ”aistimellisesti yliaistimelliseksi esineeksi”. Kun se tekee muutakin kuin tyydyttää jonkin inhimillisen tarpeen, siis kun se on vaihdettavissa muihin tavaroihin, asettuu se suhteessa näihin muihin tavaroihin ”päälaelleen ja kehittää puupäästään houreita, paljon ihmeellisempiä kuin jos se alkaisi itsestään tanssia”. Tavaran salaisuus ei nimittäin ole sen käyttöarvossa, vaan se kyvyssä vaihtua muihin tavaroihin. Mistä työn tuotteen tavaramuodon arvoituksellisuus siis johtuu? Se on peräisin siitä hetkestä, jona ihmiset alkavat työskennellä toisiaan varten, hetkestä, jona heidän oletettu yksinäinen puurtamisensa saa yhteiskunnallisen muodon. Koska olemme tavaranvaihdon ja ensimmäisen arvoteorian piirissä, ihmiset näyttäytyvät yksilöinä, jotka astuvat yhteiskunnallisiin suhteisiin tavaroiden vaihdon ja sille luonteenomaisen tasa-arvon, veljeyden ja vapauden (ystävyyden) kautta. Periaatteessa Marx ei ajattele ihmisiä ensin yksilöiksi ja sitten yhteiskunnallisiksi olennoiksi, kuten sopimusoikeudellisissa teorioissa, vaan kysymys on siitä, että ihmiset näyttävät tavaratuotannon maailmassa ensin yksilöiltä ja vasta sitten yhteiskunnallisilta olioilta, ja juuri tätä harhaa Marx ainakin yrittää purkaa, eli viedä meitä yksilöiden tuottamisen materiaaliseen prosessiin ja näyttää yksilöiden tuotannon lähtökohtana yhteiskunnalliset suhteet, kollektiivisen tuotantoprosessin. Joka tapauksessa kun on mahdollista työskennellä toisia varten, työ muuttuu yhtäläiseksi, yhteismitalliseksi:

”Ihmistöiden yhtäläisyys saa työn tuotteiden arvoesineellistyneen oliomuodon; ihmistyövoiman käyttämisen määrä mitattuna tuon käyttämisen kestoajalla saa työn tuotteiden arvonsuuruuden muodon, ja vihdoin tuottajien väliset suhteet, joissa heidän töittensä edellä mainitut yhteiskunnalliset määrättävyydet toteutuvat, saavat työn tuotteiden yhteiskunnallisen suhteen muodon.”

Pääoma on toisia varten työskentelyn erityistapaus, jossa työskennellään osa ajasta toista varten ilmaiseksi, saamatta siitä korvausta tai saamatta siitä toisen työtä takaisin. Pääoma on vaihtoarvon (rahan) ilmaiseman sosiaalisen suhteen erityinen ja erityisissä olosuhteissa syntynyt muoto. Miksi ylipäätään tarkastella kapitalismia ja pääomaa tästä jollain tavoin aristoteelisesta vaihdon näkökulmasta?

Tavaramuodon salaperäisyys on vain sitä, että se näyttää ihmisille heidän oman työnsä yhteiskunnallisen ja yhteisen luonteen itse työn tuotteiden esineellisenä luonteena ja ihmisen toisille tekemien tuotteiden kuin luonnostaan yhteiskunnallisina ominaisuuksina. Ihmisyhteisö, yhteisö sellaisenaan ottaa siis tavarassa ”esinemuodon”, siinä kollektiivisuus, yhteisyys muuttuu näkyväksi ja usein myös käsin kosketeltavaksi. Tavara, jolla on arvo, on siis tässä mielessä sosiaalisen siteen, yhteisen alkeismuoto. Se näyttää tuottajien yhteiskunnallisen suhteen ”kokonaistyöhönsä heidän ulkopuolellaan olevana esineiden yhteiskunnallisena suhteena”. Miten tämä tapahtuu? Yritämme käydä läpi Marxin järkeilyn pääkohdat.

Edellytys sille, että kaksi erilaista tavaraa voidaan vaihtaa toisiinsa on (ensimmäisessä arvoteoriassa) se, että niihin sisältyy sama määrä abstraktia inhimillistä työtä, siis yhtäläistä työtä. Kahta käyttöarvoltaan identtistä tavaraa on turha mennä vaihtamaan. Se, mikä tekee erilaiset käyttöarvot vaihdettaviksi, siis se, mikä antaa mahdollisuuden vaihtaa yhden omenan kahteen perunaan, on tavaran ”sielu”, sen arvo. Vaihdettavuus ei ole tavaran erityistä käytettävyyttä eikä se ole tekemisissä tavaraan sisältyvän konkreettisen työn kanssa (sen kanssa mitä nimenomaan on tehty, esim. höylätty tai kaivettu). Arvossa, tavaran sieluna, on ennen kaikkea kyse suhteesta eri tavaroiden välillä ja niiden kautta eri töiden ja eri ihmisten välillä erilaisina töinä ja ihmisinä. Vaikka tavaran sielu ei näy missään, se kuitenkin on, se on todellinen, Marxin sanoin ”yhteiskunnallinen reaaliabstraktio”.

Miten vaihto, vertaaminen voi tapahtua? Miten tavara onnistuu esittämään arvonsa, joka on siis ensisijaisesti yhteiskunnallinen suhde? Tavara ei voi esittää arvoaan suoraan toisen tavaran arvossa, sen sielussa (takki ei voi esittää arvoaan liinakankaan arvossa, koska arvonilmaus ei voi jäädä näkymättömäksi tai hiljaiseksi). Mitään vaihtoa ei voi tapahtua, jos vastakkain ovat sama määrä yleistä yhteiskunnallista työtä ja sama määrä yleistä yhteiskunnallista työtä. Siksi, jotta arvo, tavaran sielu voisi saada ilmauksensa, sen on laskeuduttava tuonpuoleisuudestaan ja otettava ruumiillinen, materiaalinen hahmo. Marxin mukaan ratkaisu tähän on se, että tavara esittää arvonsa (yhteiskunnallisen suhteen) toisen tavaran käyttöarvossa, toisen tavaran ”ominaisuutena”. Siksi liinakankaan sielun on ruumiillistuttava takin käyttöarvossa, takin hyödyllisyydessä jollekin. Näin takin käyttöarvosta, sen hyödyllisyydestä jollekin tulee liinakankaan arvomuoto.

Tarkastellaan nyt lyhyesti arvomuotoa. Ensinnäkin, liinakankaan arvo ilmaistaan suhteellisena, tietty määrä kangasta on takin arvoinen, eli tietty määrä tavaraa A = tietty määrä tavaraa B. Toiseksi, takki voi ilmaista kankaan arvon vain käyttöarvossaan. Kolmanneksi, jos takin käyttöarvoa tarkastellaan erillisenä, siis irrotettuna suhteestaan kankaaseen, takki toimii vain vaatteena. Sen sijaan kun takki astuu yhteiskunnalliseen suhteeseen kankaan kanssa, se ei enää toimi käyttöarvona, vaan antaa muodon tai edustaa tai välittää kankaan arvoa ja sen käyttöarvo toimii vaihtoarvona. On olennaista huomata, että tämän yhteiskunnallisen tehtävän kannalta (edustamisen tai välittämisen tehtävän kannalta) on samantekevää, mikä käyttöarvo takilla on. Sitä voidaan käyttää ihan mihin tahansa, silti se edustaa kankaan arvoa. Neljänneksi, kankaan arvo ilmaistaan epäsuorasti, koska arvona kangas on takkimainen (ja arvo sosiaalisena suhteena ottaa takkimaisen muodon). Takki on sen vastike. Viidenneksi, tästä suhteellisesta arvomuodosta tai vastikemuodosta seuraa kaksi eri näkökulmaa: ensinnäkin suhteellinen arvomuoto näyttää olevan sidoksissa kankaaseen, koska se ilmaistaan tiettynä määränä kangasta; toiseksi, vastikemuoto taas näyttää olevan sidoksissa takkiin, koska, sikäli kuin se kykenee olemaan kankaan arvomuoto, se ei ole välittömästi vaihdettavissa. Käyttöarvolla on siksi yhteiskunnallinen tehtävä, kun siitä tulee tavaran A arvon hahmo tai esitysmuoto. Sille, että tavaran B käyttöarvo voi antaa hahmon tavaran A arvolle, on joitakin edellytyksiä. Ensinnäkin B:llä on oltava arvoa. Toiseksi B on A:n arvon konkreetti ruumiillistuma. A:n arvo on ilmaistava suhteellisesti ja lopulta tavara B on ekvivalentti eikä välittömästi vaihdettava.

Tavara A, sikäli kuin se siis on tavara, sisältää sekä jotain oliomaista, materiaalista tai esineellistä että jotakin yhteistä ja aineetonta. Siinä on niin aistimellista kuin yliaistimellista. Se esittäytyy käyttöarvon ja vaihtoarvon ykseytenä, siis kahden eri esineen välisenä ulkoisena suhteena, A:n luonnonmuotona, sen välittömänä käyttöarvona ja B:n luonnonmuotona, sen välittömänä vaihtoarvona. Tässä esineellisessä kaksinaismuodossa (käyttöarvo/vastike tai ekvivalentti) tavara näyttäytyy, tulee tavarana näkyväksi, aktualisoi yhteiskunnallisen suhteen. Eli A:n yhteiskunnallinen aines, se suhde, että A:lla on arvo ja siihen sisältyy yleistä yhteiskunnallista työtä, näyttäytyy nyt esineellisenä B:n käyttöarvossa. Näin yhteiskunnallinen suhde ottaa esineellisen muodon, esineiden välisen suhteen muodon. Kyse ei ole pelkästä sumutuksesta, illuusiosta, vaan illuusiosta, jolla on todellinen perustansa siinä, että B:n käyttöarvo antaa muodon A:n arvolle, toimii sen materiaalisena kantajana. Eli tavaran, siis yhteiskunnallisen suhteen, sisältö esitetään esineellisenä arvomuotona. Tämän todellisen illuusion ”paljastaminen” ei merkitse illuusion katoamista eikä kyse siten ole yksinkertaisesta ideologiakritiikistä, kapitalismin todellisuuden paljastamisesta. Sosiaalisen suhteen esineellistymisen paljastuminen todellisen asian tilan illusoriseksi esittämiseksi ei kumoa kapitalismia, vaan pikemminkin näyttää, että tavaranvaihdon yhteiskunnassa sosiaaliset suhteet eivät näyttäydy, eivätkä ne voi näyttäytyä välittöminä sosiaalisina suhteina, tai kun ja jos ne näyttäytyvät, kun arvo ei voi näyttäytyä vaihtoarvona, vastakkain asettuvat vain samat määrät yleistä yhteiskunnallista työtä.

Tavara on siis olemukseltaan arvon ja käyttöarvon ykseys (yhteisen ja empiirisen ykseys), mutta se näyttäytyy todella ja todellisuudessa käyttöarvon ja vaihtoarvon (takin käyttöarvon ”rooli” vastikkeena, ekvivalenttina) ykseytenä. Tavara on ikään kuin kokoonpantu kahdesta eri oloista, vaikka se näyttäytyy katsojalle yhtenä. Niin sanottu tavarafetisismi muodostuu siitä, että tavaran esineellinen esittäytymismuoto (tavaramuoto/vaihtoarvo) kätkee tavaran yhteiskunnallisen olemuksen (ihmisten välisen suhteen, yhteiskunnallisen suhteen) ihmisten tietoisuudelta. Yhteiskunnallinen suhde näyttäytyy nurinpäin kääntyneenä tavaroiden luonnollisina ominaisuuksina. Tämä mystifikaatio on peräisin siitä, että arvomuoto käsitetään yksipuolisesti esineeksi (käyttöarvoksi) eikä sosiaaliseksi suhteeksi. Mutta fetisoitunut tietoisuus ei ole pelkästään väärää tietoisuutta, vaan samanaikaisesti sekä totta että väärää. Se on tosi, koska yhteiskunnallinen arvo saa ilmauksensa esineenä, takin käyttöarvossa. Se on väärä, koska vaihtoarvon yhteiskunnallinen olemus ei näy, koska arvomuoto sekoittuu sen näkyvään hahmoon.

Tavaran mysteeri, sen paradoksi ei siis ole peräisin sen omasta käyttöarvosta (liinakankaana). Tavara ei varsinaisesti ilmaise itseään muuna kuin se on, siis toisena käyttöarvona. Sekä todellinen että mystifioiva muutos ovat molemmat peräisin takista, eivätkä ne ole peräisin edes takin varsinaisesta käyttöarvosta (vaatteena), vaan siitä, miten takki suhteessa kankaaseen saa täysin uuden tehtävän: tässä uudessa tehtävässään se ilmaisee arvoa, siis sosiaalista suhdetta.

Takki vaihtoarvona, joka kykenee ilmaisemaan mitä tahansa ja esittäytyy kuitenkin välittömänä oliona, kätkee taakseen siis sen, että kyse on ihmisten välisestä suhteesta. Näemme arvon sosiaalisen sisällön, kankaan arvon takin käyttöarvona, takin ominaisuutena. Tulkitsemme vaihtoarvon frakin esineelliseksi ominaisuudeksi ja sellaisena luonnolliseksi ja epähistorialliseksi. Juuri tässä mielessä fetissoituneelle tietoisuudelle taloudelliset kategoriat (mutta myös yhteiskunnalliset hierarkiat) näyttäytyvät jo ennalta annettuina luonnonvälttämättömyyksinä, vaikka ne ovat sidoksissa tavaratuotannon yhteiskunnalliseen muotoon. On ymmärrettävää, että fetissoitunut tietoisuus ei kykene pääsemään tästä sidoksestaan yli, vaan jää pallottelemaan kolumnistiksi luonnonvälttämättömyyksien välille. Tämä johtuu siis siitä, että tavara, liinakangas näyttäytyy käyttöarvon ja vaihtoarvon ykseytenä ja kun vaihtoarvosta tulee takin esineellinen ominaisuus, näkyy tavara sitä katsovalle (tietoisuudelle), vaikka se on yhteiskunnallinen suhde ihmisten välillä, esineiden välisenä suhteena (ja ominaisuutena). Näitä fetisismin muotoja voidaan erottaa kolme eri lajia: tavarafetisismi, jossa yhteiskunnallinen suhde ymmärretään esineen ominaisuudeksi (vaihdettavuus takin käyttöarvossa); rahafetisismi, jossa raha itsenäistyneenä vaihtoarvona ymmärretään kultana, esineenä arvon mitaksi (ja arvoksi); pääomafetisismi, jossa pääoma ymmärretään esineeksi, joka luo uusia esineitä (luo varallisuutta). ”Ja vaikka uudenaikainen taloustiede irvisteleekin ylväästi monetaarijärjestelmälle, niin eikö sen fetisismi tule aivan kouraantuntuvaksi heti kun se alkaa käsitellä pääomaa? Onkohan siitä kovinkaan pitkä aika kun hälveni se fysiokraattien kuvitelma, että maankorko kasvaa maasta eikä yhteiskunnasta?”

Mutta yhtälailla: tavaran esineellisen ilmaisumuodon hävittäminen ei hävitä tavaraa (yhteiskunnallista suhdetta), arvon mitaksi ymmärretyn rahan hävittäminen kultana tai setelirahana ei hävitä vaihtoarvoa (ja sen arvoa yhteiskunnallisena suhteena), uusia esineitä luovaksi esineeksi ymmärretyn pääoman (tehtaiden ja koneiden) hävittäminen ei hävitä pääomaa (yhteiskunnallista suhdetta).

Mitä tämä ensimmäinen arvolaki siis on? Voidaan sanoa, että se on olennaisesti teoria tasapainosta, jota Marx aluksi kehittelee yksinkertaisen tavaratuotannon piirissä. Yksi Marxin keskeisiä ajatuksia on osoittaa, että tavarantuottajien yhteiskunta, huolimatta siitä, että siinä ei ole keskitettyä valtaa ja ohjauksen järjestelmää ihmisten valintoja ohjaamaan, ei ole kaoottinen järjestelmä, vaan siinä on järjestys, jonka perustana ei ole mikään maaginen ”näkymätön käsi”. Arvoteorian tehtävä on selittää tämä järjestys ja sen tuottamisen mekanismi.
Tässä yhteydessä on hyvä muistaa Marxin esityksen rakenne: se, mikä näkyy, siis markkinat vaihdon, tasa-arvon ja yhtäläisten oikeuksien (ja oikeudenmukaisuuden) piirinä, kypsyy vasta kapitalismissa eikä edellä kapitalismia teoreettisessa merkityksessä. Marxin esitystapa ei ole historiallis-kronologinen, eli tavaran arvon analyysi ei lähde oletuksesta, jonka mukaan yksinkertainen markkinatalous olisi edeltänyt historiallisesti kapitalismia. Toisin sanoen, markkinoiden puhdistaminen kapitalismista (ja rahatalouden rajoittaminen) tai markkinoiden näkeminen jonkinlaisena onnen tilana ennen kapitalismia on myös hankalaa.
(Edellä mainittu järjestys ilman johtajaa, ilman ulkoista ohjaavaa instanssia, saa täyden voimansa vasta kapitalismissa, joka on tässä mielessä ensimmäinen yhteiskunta: siinä valta ja oikeus toimivat ”markkinoita”, vaihtoa, varten, eivätkä markkinat valtaa ja oikeutta varten jne.)
Arvolaki tarjoa siis tietyn rationaalisuuden kapitalistien toiminnoille markkinoilla ja kapitalistien keskinäiselle kilpailulle sekä erilaisille kriiseille, joita keskinäisestä taistelusta seuraa. Fundamentaalisesti ensimmäinen arvolaki takaa markkinoiden oikeudenmukaisuuden. Se säilyttää yhteiskunnallisen tasapainon erilaisissa markkinamyllerryksissä. (Jos tuotanto suunniteltaisiin ”tieteellisesti”, arvolaki ei toimisi, mutta silloin ”tieteen” pitäisi olla sosiaalinen konventio, eräänlainen likviditeetti, johon ihmiset turvautuvat ja joka muodostaa esim. varallisuuden muodon tms.?). Täällä, markkinoiden, tasa-arvon ja Benthamin tai hyödyn piirissä ei ole kuin tavaroita, joiden vaihto hyödyttää vaihtajia, ja täällä tavarat vaihtuvat aina loppujen lopuksi oikeasta arvostaan toisiinsa: täällä oikeudenmukaisuus on yhtä kuin tasa-arvoisuus.
Marxille on olennaista se, että hän kykenee näyttämään, miten työvoiman muuttuminen (näennäisesti) tavaraksi ja sen jakautuminen käyttöarvoksi ja vaihtoarvoksi, joka näyttäytyy työläisen tarvitsemien elinhyödykkeiden käyttöarvoissa, siis niin sanotussa paljaassa elämässä, elämänvälttämättömyyksissä, selittää kapitalistin voiton alkuperän. Työvoima on pelkkä näennäinen tavara, näennäinen hyödyke, koska todellisuudessa siinä on kyse elävästä työstä, työkyvystä ja puurtamisesta (voiton salaisuutena).
Arvolaille onkin olemassa toinen muoto, jonka kohteena on työvoiman arvo. Se, toisin kuin tavaranvaihdon tasapainon, tasa-arvon ja vapauden piiri on olennaisesti sovittamattomasti ristiriitainen ja vailla tasapainoa sekä tasa-arvoa. Työvoiman arvo on siinä sekä edellytys kapitalismin toiminnalle että samanaikaisesti katkos tai halkeama kapitalismin näkyvässä maailmassa, koska se rikkoo tasapainon, yhtäläisen hyödyn ja tasa-arvon logiikat. Työvoima on olennaisesti tuotannossa arvoa luova osa ja se on suhteellisen itsenäinen ensimmäisen arvolain toimintalogiikasta. Arvoyksikkö on nyt suhteessa ”välttämättömään työhön”, joka on tuotannon todellisuudessa jatkuvasti muuttuva ainesosa, koska sitä määrittävät esimerkiksi työväestön kamppailut, yritykset paeta palkkatyötä ja sen kurjuutta, luokkataistelun historialliset puolet jne., jotka ovat markkinoiden arvolain ulkopuolelle kuuluvia tekijöitä. Työvoiman arvon kautta tarkasteltuna arvolaki onkin epätasapainon rakentaja kapitalismissa. Se on osa lisäarvon lakia, joka puolestaan saa aikaan tasapainon rakenteellisen kriisin, sitä järkyttävän maanalaisen epätasapainon. Kun arvolakia sovelletaan kapitalismin kokonaisuuteen – eikä vain markkinoille ja siellä tapahtuvaan tavaranvaihtoon tai pelkkään ylituotantokriisiin (siis tilanteeseen, jossa tavara ei muutu rahaksi) – ja työväen kamppailujen tuottamaan kriisiin, siis siihen subjektiiviseen elementtiin, joka tuottaa suhdanteen epätasapainon, kun on mahdotonta tyydyttää kysyntää, siis subjektien muuttuneita tarpeita ja haluja, päästään kapitalismin dynamiikan kokonaisuutta lähelle. (Tavallaan jokainen kriisi, jokainen epätasapaino sisältää kaksi kriisiä: ensinnäkin ylituotannon kriisin, eli kysyntää on liian vähän eikä tavara muutu rahaksi; ylikysynnän aikaansaaman kriisin, eli kysyntää, tarpeita on liikaa eikä niitä voida tyydyttää kapitalismin sisällä.)
Arvolaki on nyt siis kamppailujen laki, jatkuvan dynaamisen muutoksen laki, ja samalla työväenluokan rakentumisen ja sen uudelleenmuotoutumisen laki (luokan paetessa omaa kohtaloaan ja rakentaessa muotoja palkkatyöläisyydestä vapautumiseen).
Edellä mainitut arvolain kaksi muotoa kääntyvät Marxin tulkintojen historiassa kahdeksi eri suunnaksi:

1. Sosialistinen utopismi, sosialidemokratia ja puoluekommunismi, joissa keskeisessä asemassa ovat suunnitelmatalous, valtiointerventio ja markkinoiden koordinointi koordinoimatonta arvolakia ja hallitsemattomia markkinoita vastaan. Toisin sanoen ”poliittisen ohjauksen”, valtion, esikapitalististen suhteiden, feodaaliherrojen jne. palauttaminen kapitalismin tilalle, voitaisiin Marxin näkökulmasta sanoa.
2. Arvolaki lisäarvolakina, perinnöttömien perintönä, kapitalismin dynamiikan analysointina lisäarvolain ja epätasapainon näkökulmasta, kapitalismin ylittäminen praktisesta näkökulmasta eikä utooppisesta, työväen kamppailujen muuttumisen dynaaminen näkökulma eikä staattinen, luokan uudelleenmäärittyminen jne.

Voidaankin ajatella, että kapitalismissa sen nykyisessä muodossa ”ensimmäinen arvolaki” tyhjentyy ja yhdistyy arvolain toiseen, antagonistiseen muotoon. Samalla tämän yhdistymisen sisällä arvolaki uudistuu radikaalisti. Ensimmäisen arvolain katoaminen tapahtuu kun ”kompleksista työtä” (ja yhteistyötä) ei voida enää palauttaa ”yksinkertaiseksi työksi” ja sen yksiköiksi: N määrä yksinkertaista työtä muodostaa tavaran arvon A . Tässä mahdollisuudessa palauttaa kompleksinen työ yksinkertaisiksi töiksi itse kompleksisen työn korkeampi käyttöarvo näyttäisi olevan peräisin sen tuotteesta eikä sen käytöstä tuotantoprosessissa, joka on lisäarvon tuottamisen prosessi. Toinen ongelma on tuottavan ja tuottamattoman työn, jossa tuottava työ luo pääoman, erottelu. Se palautuu siihen, mikä on tuottavaa voimaa. Tuottava työ ylipäätään, sikäli kuin se on subsumoitu pääomalle ja sen arvonlisäykselle, määrittyy nykyään sen mukaan, miten se on mukana yhteiskunnallisessa yhteistyössä eikä sen mukaan, mikä on sen suhde muodollisiin yksinkertaisen työn yksiköiden määriin, joita tämä työ yhdistää. Yhteistyö tekee työstä tuottavaa ja yhteistyö lisääntyy siinä määrin kuin tuotantovoimat kehittyvät.
Älyllistä ja tieteellistä työtä ei voida supistaa sen enempää yksinkertaiseksi työksi kuin pelkäksi yhteistyöksi (kommunikaatio, teoria). Siinä on aina mukana subjektiivinen, luova elementti, jota ei voida jakaa yksiköihin (”kova ydin”).
Nykyään näistä ristiriidoista on tullut todellisia elämän ristiriitoja. Ne eivät ole enää teoreettisia tai loogisia ristiriitoja. Toisin sanoen, kapitalismin kehityksen myötä niistä tulee elämämme konkreettisia aporioita.
Kuten Antonio Negri kirjoittaa: ”Siten, jos erottelu yksinkertaiseen ja kompleksiseen työhön pätee yksinkertaiseen yhteistyöhön, siitä tulee aporeettinen manufaktuurin vaiheessa. Erottelu tuottavaan ja tuottamattomaan pätee manufaktuuriin, ja siitä tulee aporeettinen suurteollisuudessa; mitä taas tulee älyllisen, tieteellisen työn tuottavuuteen, niin siitä tulee hegemonista ja se sulkee ulos kaikki muut tuottavan työn hahmot. On ilmiselvää, että tätä kehitystä seuraamalla on mahdotonta tarkastella arvolakia taloudellisen järjestelmän kokonaistuottavuuden mittana ja sen tasapainon normina.”
1 Lainaus on Arto Noron artikkelista ”Teesejä pääomalogiikasta”, teoksessa keskustelua pääomalogiikasta (toim. t.takala), Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos, Tampereen yliopisto 1979.
2 Hieman kuten G. Deleuze sanoo: ”Kontrolli ei ole kuria. Moottoritiellä ei suljeta ketään, mutta tekemällä moottoriteitä moninkertaistetaan kontrollivälineitä. En sano, että tämä on moottoritien ainoa päämäärä, mutta niillä voidaan liikkua loputtomasti ja ’vapaasti’ olematta tosiasiallisesti suljettuja, ja kuitenkin ollaan täysin kontrolloituja. Tämä on tulevaisuutemme”. ”Mitä on luomisteko”, teoksessa Haastatteluja, Tutkijaliitto 2005.
3 Samalla tämä epävapauden valtakunta tuoksahtaisi vahvasti kristilliseltä yhteisöltä, seurakunnalta, mikä vahvistaisi vain todeksi Nietzschen kaltaisten ajattelijoiden näkemykset sosialismista ja kommunismista jonkinlaisina kiliasmin moderneina versioina.