Punaisen Kemin historiaa

Tiedonantaja – 07.12.2012

Syntyjään kemiläinen Kalle Kuittinen on tehnyt kulttuuriteon tuoreella kirjallaan. Kuittinen kirjoittaa punaisen Kemin vaiheista, niin vuosien 1917-1918 tapahtumista kuin Kemin työläisten lakkotaistelusta 1949. Demokraattisen Sivistysliiton kustantamaan kirjaan sisältyy myös muisteluaineistoa kemiläisistä sodan- ja fasismin vastustajista, Salli Rissasesta, Eino Tainiosta ja Niilo Nikkilästä.

Vuonna 1918 taisteluja käytiin myös peräpohjolassa. Kemissä koettiin kahdeksan päivää työväenvaltaa, mutta myös valkoista valtaa, terroria ja nälänhätää.

Suomen työväen historiassa Kemi muistetaan erityisesti työläisten lakkotaistelusta 1949. Kaksi työläistä sai Suomen rauhanajalle harvinaisissa väkivaltaisuuksissa surmansa, ja koko tapahtuma leimattiin ”kapinaksi”. Lakosta kertoo Elvi Sinervon (1) tunnettu ja koskettava runo Oi lintu mustasiipi lennä.

Kuittinen esittää alkusanoissa vuolaat kiitokset Kemille, punaiselle kaupungille, jonka kehityksessä työväenluokalla on ollut keskeinen merkitys.

– Kemistä oon ja kehtaan sanoa, toteaa Kuittinen. 

(1)

  Elvi Sinervo

Elvi Sinervo 1960-luvulla.

Wikipedia

 

Elvi Aulikki Sinervo (4. toukokuuta 1912 Helsinki – 28. elokuuta 1986 Helsinki) oli suomalainen työväenluokkainen kirjailija, runoilija ja suomentaja. Hänen tuotteliain kautensa osui ajalle 1931–1956. 1950-luvulta alkaen Sinervo teki myös suomennoksia. Hän oli selkeän vasemmistolainen ja toi vakaumuksensa ilmi myös teksteissään sekä toimi sotien jälkeen pitkään Suomen Kommunistisessa Puolueessa (SKP).
Sinervo kuului Helsingin Vaasankadulla kasvaneeseen perheeseen, jonka muihin sisaruksiin kuuluivat kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi ja kirjailija Aira Sinervo.
Sinervo kuului vuonna 1936 perustetun kulttuuriyhdistys Kiilan kantaviin voimiin alusta lähtien. Hänen lisäkseen Kiilan ydinryhmään kuuluivat Jarno Pennanen, Arvo Turtiainen, Viljo Kajava ja Otto Varhia. Varsinaisesti Kiilaan hyväksyttiin vain kirjailijat, mutta ryhmässä toimi aktiivisesti myös kriitikoita ja elokuvaohjaajia. Jo tunnustusta saaneista kirjailijoista Kiilaan liittyivät Katri Vala ja Pentti Haanpää. Sodan jälkeen Kiilan toiminta virisi nopeasti uudestaan, ja se jatkui aina 1970-luvulle saakka.
Jatkosodan aikana Sinervoa pidettiin vankeudessa, turvasäilössä poliittisen vakaumuksensa vuoksi. Hänen tunnetuimpiin runoihinsa kuuluva Natalia on tältä ajalta. Muista Sinervon poliittisista teksteistä muistetaan mm. SKP:n 30-vuotisjuhliin 1948 kirjoitettu Kivinen laulu sekä vuoden 1949 Kemin veritorstain innoittamat Lintu mustasiipi lennä ja Sinä tiedät luokkasi lait. Nämä ja monet muut hänen runonsa saivat uutta julkisuutta lauluiksi sävellettyinä vasemmistolaisen poliittisen laululiikkeen nousun myötä 1970-luvun alussa.
Elvi Sinervo oli naimisissa lääkäri-kansanedustaja-päätoimittaja Mauri Ryömän (1911–1958) kanssa. Vuonna 1933 solmittu liitto päättyi Ryömän kuolemaan liikenneonnettomuudessa. Suomentaja Liisa Ryömä on Sinervon ja Mauri Ryömän tytär.
SKP:n toimintamuotoihin pettynyt Sinervo erotettiin puolueesta marraskuussa 1959, mutta hän piti itseään tämän jälkeenkin kommunistina ja jatkoi toimintaansa Rauhanpuolustajat -järjestössä.^[1]
Sinervolle myönnettiin Eino Leinon palkinto 1980 ja Mikael Agricola -palkinto vuonna 1973 Bertolt Brechtin näytelmän Teurastamojen Pyhä Johanna sekä Per Olov Enquistin romaanin Ihmeparantajan viides talvi suomennoksista.

صادرات دلار و جنگ – بنیان اقتصاد آمریکا

منتشر شده توسط مجله هفته در مهر ۱۱, ۱۳۹۱

مارتین کوکشا

(‪Martin Kouksha‬)

ترجمه: ا. م. شیری

۱۰ مهر- میزان۱۳۹۱

بنظر می رسد روز ۱۳ سپتامبر، هراس خرافاتی انسانها از نحسی رقم «۱۳» را تقویت گردید. مسئله تزریق نوبتی دلارهای بی پشتوانه به اقتصاد آمریکا درست در همین تاریخ اتفاق افتاد. بنا به اظهارات رئیس هیئت مدیره سیستم فدرال رزرو آمریکا، بن شالوم برنانکه، ایالات متحده آمریکا موجودی اوراق بهادار بلند مدت خود را از طریق بازخرید آزاد بدهی های مسکن  در طول ماه آینده به مبلغ ۴۰ میلیارد دلار، تحت عنوان باصطلاح «کاهش کمیسوم»، افزایش میدهد. حجم کل پولهائی که قرار است به چرخه بازار وارد شود، مشخص نشده است. رئیس هیئت مدیره فدرال رزرو همچنین گفت که دولت آمریکا برنامه عملیات گردشی مبادله اوراق بهادار برای پرداخت ۶۶۷ میلیارد دلار از تعهدات بلند مدت خود را در کوتاه مدت ادامه خواهد. تا این لحظه میزان موجودی صندوق ارزی در حدود ۴۰۰ میلیارد دلار بوده است. بدین ترتیب برنانکه عملا از افزایش آن بمیزان بیش از پنجاه درصد خبر داد. رئیس فدرال رزو با تأکید بر وعده پیشین مبنی بر اینکه پائین ترین نرخ بهره (۲۵/۰٪) تا پایان سال ۲۰۱۴، کماکان تغییر داده نخواهد شد، موجبات خرسندی بانکداران را فراهم آورد.

بدنبال این اظهارات ارزش سهام در بازارهای بورس بلافاصله افزایش یافت. شاخص استاندارداندپور-۵۰۰ در ساعت ۱۴ و ۲۴ دقیقه ۱۳ سپتامبر به وقت نیویورک با ۶/۱ درصد افزایش به ۹۲/۱۵۴۹ واحد رسید. درآمد حاصل از مبادله اوراق خزانه داری از ۷۱/۱٪ تا ۷۸/۱٪ افزایش یافت.

جغرافیای اقتصاد

پیامد اجرای طرح «کاهش کمیسوم» چه خواهد بود؟ کمی به عقب برگردیم و بیاد بیاوریم که صادرات اصلی آمریکا چیست.

 دو «کاهش کمی» اول و دوم باعث «تزریق» ۲/۱ تریلیون دلار به اقتصاد جهانی و افزایش بدهی های دولتی آمریکا به ۱۶ تریلیون دلار تا سپتامبر سال ۲۰۱۲ گردید. بانک مرکزی اروپا در پاسخ به تزریق دلار، به اتخاذ تدابیر مشابه مجبور شد تا از تقویت شدید یورو جلوگیری نماید. این یکی از علل چنین ادامه حیات طولانی یونان بدون اعلام تعویق بدهی بود و امروز نیز گروه کشورهای تهدید کننده ثبات اتحادیه اروپا را (شامل کشورهای پرتقال، ایرلند، ایتالیا، یونان، اسپانیا. مترجم) از فروپاشی اقتصادی نجات می دهد. قیمت نفت و مواد خام «پاداش نوساناتی» اضافی گرفت. قیمت طلا بطور منظم افزایش می یابد.

پس از اعلام طرح «کاهش کمیسوم» همه یک به یک عملا تکرار می شود:

ــ قیمت دلار افزایش می یابد. در عرض یک شب ۱۳- ۱۴ سپتامبر ۲۰۱۲ با ۳/٪۳ افزایش، از ۱۷۱۸دلار به ۱۷۷۸ دلار در هر اونس رسید؛

ــ قیمت نفت افزایش می یابد(۲ دلار در هر بشکه نفت برنت، فقط در ابتدای افزایش قیمتها)، و بدنبال نفت، قیمت گاز نیز بالا می رود؛

ــ ارزش برابری یورو در مقابل دلار بالا می رود و با عبور از سقف ۳/۱، تا صبح ۱۴ سپتامبر به ۳۰۲۰/۱ می رسد؛

ــ افزایش قیمتهای مواد اولیه و خواربار آغاز شد؛

ــ شاخص سهام در بازارهای بورس مسیر صعودی طی می کند، بعبارت دیگر، «حبابهای» جدید درست می شوند.

بانک مرکزی اروپا مجبور می شود در «مسابقه کاهش ارزش» شرکت کند، در غیر این صورت، تقویت پول واحد اروپا بحساب کاهش توان رقابتی کالاها و خدمات در اتحادیه اروپا دچار رکود خواهد شد. بکار انداختن ماشین چاپ بانک مرکزی اروپا به سقوط سطح زندگی در کشورهای اتحادیه اروپا منجر گردیده و احتمالا موجب افزایش محبوبیت سوسیالیستها و ناسیونالیستها خواهد شد که بدون آن هم عملا برنده همه انتخابات در اروپا هستند. و بالاخره، این سیاست شکاف بین کشورهای وام دهنده و کشورهای وام گیرنده در اتحادیه اروپا را تعمیق بخشیده و فروپاشی منطقه پولی یورو را تسریع خواهد کرد.

در این شرایط، روسیه و چین می توانند مواضع خود را بهبود بخشند. افزایش بهای نفت و مواد اولیه، افزایش مداخل حاصل از صادرات به بودجه روسیه را تضمین نموده، و کاهش ارزش دلار، اجازه می دهد کالاهای چینی هم صرفنظر از افزایش بهای کار در چین، قابلیت رقابتی خود در بازارهای جهانی را در آینده حفظ کنند. ایران هم که نفت خود را با یوان و روپیه به چین و هندوستان می فروشد، می تواند بطور تاکتیکی برنده شود. زیرا این کشورها از خرید نفت ایران امتناع نمی کنند، برعکس، حجم خرید آن افزایش می یابد.

جغرافیای سیاسی

اجرای هدفمند برنامه تزریق نقدینگی به جهان خارج توسط سیستم فدرال رزرو آمریکا (متشکل از اتحاد ۱۲ بانک خصوصی)، به یک نتیجه اجتناب ناپذیر- جنگهای منطقه ای منجر می گردد. بنا بر این، حوادث موسوم به «بهار عربی»، نتیجه قانونمند دو «کاهش کمی» اول بود. تغییر رژیم در تونس و مصر، جنگ داخلی و حمله نظامی به لیبی، تجاوز به سوریه، تدارک جنگ علیه ایران، برسمیت شناختن تقسیم سودان به دو کشور از سوی سازمان ملل متحد، بیش از آنکه پیامد بحران اقتصادی جهان باشد، نتیجه تلاشها برای عبور از بحران بحساب غارت آن کشورهائی است که هیچ نقشی در ایجاد بحران نداشتند ولی بخاطر در اختیار داشتن ذخایر هنگفت طبیعی، می توانند میدان مصرف پولهای نقد چاپ غرب باشند. با این حال، یکسری رژیمهای سیاسی در مقابل این «خریدها» ایستادند و ایستاده اند. آتش جنگ را برعلیه این رژیمها- هم جنگ اقتصادی (با اعمال تحریمهای گسترده) و هم جنگ تروریستی (بدست مزدوران و افراطیون مسلح) برافروختند.

واضح است که هدف از انتشار نوبتی دلار بوسیله سیستم فدرال رزرو، ایجاد مراکز تشنج جدید در جهان اسلام و «توجیه» مداخلات نظامی آمریکا علیه دیگر کشورها می باشد…

بیانیه بن برنانکه بلحاظ زمانی، دقیقا با آغاز امواج قدرتمند اعتراضات ضد آمریکائی ۱۳- ۱۴ سپتامبر در شمال آفریقا، خاورمیانه، هند، پاکستان و دیگر کشورها همزمان بود. البته، این همزمانی ممکن است یک امر کاملا اتفاقی باشد. بخصوص اینکه سال نو اقتصادی آمریکا از ماه اکتبر آغاز می شود و رئیس هیئت مدیره فدرال رزو با به تعویق انداختن بیانیه خود، هیچ مسئله ای را تغییر نمی داد. اما کارزار تبلیغاتی گسترده در رسانه جمعی غرب به بهانه پخش فیلم تحریک آمیز «بیگناهی مسلمانان» در یوتیوب به شک و تردیدها در باره خودانگیخته بودن چنین اقداماتی دامن می زند. خبرهای مربوط به وجود این فیلم، عملا در تمامی رسانه جمعی بطور همآهنگ انتشار یافت.

باور به اینکه خبرنگاران رسانه های مختلف به ابتکار شخصی فعالانه به جستجوی فیلمهای ضداسلامی می پردازند و بلافاصله در باره آنها می نویسند، مشکل است. علاوه بر آن، چنین توجه متمرکز رسانه ها به یک امر متداول، بطور کلی، یک اقدام تحریک آمیز است. لازم به یادآوریست که یدک کش فیلم «بیگناهی مسلمانان» در ماه ژوئیه سال جاری در یوتیوب قرار داده شده بود و هیچ واکنش خاصی هم در پی نداشت. اما، فقط پس از پخش چند آگهی بزبان عربی و شماره تلفن کارگردان آن در چند روز پیش، باعث واکنشهای گسترده گردید. در اینجا معلوم شد، که کارگردان مقیم آمریکا… یک مسیحی قبطی مصری تبار بنام ناکول باسیل می باشد! غیر از اینها، مدیریت یوتیوب نیز با اعلام اینکه قصد حذف فیلم جنجالی در مورد محمد پیغمبر را ندارد، ولی آماده است نمایش آن را در برخی کشورها محدود سازد، روغن به آتش پاشید.

البته، همه مسئله این نیست. خبرهائی در باره اطلاع سازمان جاسوسی آمریکا از قتل برنامه ریزی شده سفیر آمریکا در لیبی پخش شد. بلافاصله پس از وقوع قتل و آغاز حملات علیه سفارتخانه های کشورهای غربی، واحدهای بیشتری از نیروی دریائی آمریکا به مدیترانه فرستاده شدند. قبل از آن اعلام شده بود که کشتیهای جنگی ناتو بطرف سوریه حرکت می کنند. وزارت خارجه آمریکا از بستن سفارتخانه های کشورش در برخی کشورها خبر داد که خود این، از احتمال شروع حمله نظامی آمریکا برعلیه این کشورها حکایت می کند.

در همه حال مطابقت های زیادی وجود دارد. علاوه بر این، لازم به تصور نیست که سازماندهی اعتراضات توده ای در بیست کشور، کار ساده ای است. جمع کردن چند صد تا چندین هزار نفر انسان معترض در یکجا و در یک زمان و سازماندهی حمله به سفارتخانه ها و کنسولگریهای بشدت محفاظت شده آمریکا و همه اینها بویژه در یک روز حتی با کمک شبکه های اجتماعی ممکن نیست. تدارک چنین اقداماتی به زمان نیاز دارد. «شبکه موشها» بخاطر هیچ چیز به مقابل گلوله های تفنگداران دریائی آمریکا نمی روند. این کارها را انسانهائی از جنس دیگر انجام می دهند. سفیر آمریکا در لیبی را ولگردان خیابانی نکشتند. شبه نظامیان «گروه ۱۷ فوریه» (تاریخ آغاز حمله مسلحانه علیه معمر قذافی) و «گروه پیروان شریعت» او را به قتل رساندند.

پیش بسوی جنگ جهانی جدید؟

تلاشها برای از میان برداشتن عواقب سوداگری مالی از طریق بکار انداختن مکانیسم سودگرانه بسیار بزرگتر از آن، فقط موجب تشدید رویاروئی ها در جهان می گردد. افزایش حجم پولهای در گردش بی پشتوانه بمثابه ابزار مبارزه با بحران مالی، بی شباهت به خاموش کردن آتش با بنزین نیست.

پولهای اضافی بایستی با چیزی پیوند زده شوند، در غیر این صورت،تورم فوق العاده زیاد اقتصاد جهان را فلج می سازد. زیرا همه ارزهای ملی در جهان به دلار آمریکا گره زده شده است.

مکانیسم کاهش هزینه های خدمات اجتماعی و دیگر مخارج بودجه تحت عنوان ریاضت اقتصادی تا مدت معینی می تواند بمثابه «عامل ارتباطی» عمل کند، زیرا تأثیر آن کوتاه مدت است و میزان پولهای در گردش، چندین ده برابر بیشتر از کل میزان درآمد ناخالص ملی جهان است. قناعت زیاد، ممکن نیست. حجم «پوشش ها» بیش از حد بزرگ است (حجم «ابزارهای مالی» در سال ۲۰۰۸ به ۲۰  برابر درآمد ناخالص ملی رسید و در سال ۲۰۱۲ از این هم فراتر رفته است).

تاریخ، غیر از جنگ هیچ راه دیگری را در تلاش برای عبور از بحران مالی جهانی ناشی از ماهیت سرمایه داری بعنوان یک نظام اجتماعی بیاد ندارد. در صورت ادامه سیاست «کاهش کمی» جنگ اجتناب ناپذیر است. فقط نوع جنگ و زمان آن مشخص نیست.

افزوده مترجم

نرخ برابری دلار ساعت به ساعت در ایران افزایش می یابد و از ارزش ریال کاسته می شود. بر اساس آخرین خبرها، تا امروز (۱۰ مهر) قیمت هر دلار با ۱۵ درصد افزایش به ۳۴۵۰ تومن رسید. کارشناسان اقتصادی تحریمهای اقتصادی و کاهش ذخیره ارزی کشور را دلیل این رشد جهشی در نرخ برابری دلار و ریال می دانند. البته، این دلایل شاید چندان بی ربط نباشند و حتی می توان دلایل سیاسی را هم بر آنها افزود، ولی نباید این واقعیت را از نظر دور داشت که هیچکدام از آنها علت نیستند، بلکه معلولند و ناشی از  بحران اقتصادی ساختاری سرمایه داری و نظام تک ارزی حاکم بر اقتصاد جهان هستند که به امپریالیسم آمریکا اجازه می دهد تا با چاپ بی حد و حساب دلارهای بی پشتوانه و تحمیل دلارهای آدمخوار به اقتصاد کشورها، ثروتهای جهان را به یغما ببرد، آتش جنگهای متعدد را برافروزد. آنچه که امروز در بازار ایران روی می دهد چیزی جز جنگ نام ندارد و نشان می دهد جنگی که علیه ایران، علیه استقلال و تمامیت ارضی آن، علیه توده های محروم و چپاول شده کشور از سی سال پیش آغاز شده، بسرعت به فاز نهائی خود وارد می شود. مجموعه جنگهای باصطلاح اقتصادی با مدیریت مافیای فراماسونی- صهیونیستی مسلط بر بازارهای مالی جهان، که بویژه از دهه هشتاد قرن گذشته میلادی ابعاد وسیعی بخود گرفته و بخش اعظم کشورهای جهان را بکام خود فرو برده است، اینک در ایران ادامه دارد.

امروزه دیگر واقعیات و ریشه حوادث گذشته و جاری جهان بقدری روشن است که برشمردن «دلایلی» از قبیل وجود رژیمهای «دیکتاتوری»، «نقض» حقوق بشر، «فقدان» دمکراسی و امثال آنهای چیزی جز ادعاهای پوچ و دلیل تراشیهای عمدی و آگاهانه برای تحریف علل و توجیه دور جدید جنگهای استعماری و تغییر جغرافیای سیاسی جهان نمی توان نام داد.

همانطور که شاهدیم، این جنگها تا کنون موجب اشغال، ویرانی و تجزیه رسمی و غیررسمی کشورهائی مانند یوگسلاوی، سودان، عراق، افغانستان، سومالی، لیبی، گردیده، در کشورهای از جمله، مالی، سوریه، ایران و برخی دیگر، با تاکتیکهای تروریستی، چه به صورت مسلحانه و چه در شکل  اقتصادی ادامه دارد و قربانیان بعدی آن نیز از هم اکنون مشخص است. بنا بر این، ضرورت تغییر نظام مالی- اقتصادی مسلط بر جهان امروز بیش از هر زمان دیگر احساس می شود و هر روز تأخیر در انجام این مهم، موجب اشغال و ویرانی کشورهای بیشتر و ادامه فقر، فلاکت، گرسنگی و کشتارهای میلیونی انسان و انسانیت می گردد.

http://eb1384.wordpress.com/2012/10/02/

http://www.fondsk.ru/news/2012/09/22/eksport-dollarov-i-vojny-osnova-ekonomiki-usa.html

کلیک کنید:     پایان جهان؟؟

http://www.k-en.com/safhe%20azad/i.m.shizli/payane%20jahan.pdf

Kiinan rahan salaisuus

10.11.2010   Ville Iivarinen

Ennen kommunistien valtaannousua Kiinan rahasta vastasivat yksityiset pankit ja ne lainasivat rahaa korkoa vastaan voittoa tavoitellen samaan tapaan kuin meidän pankkimme tekevät nykyisin. Vuonna 1949 Kiinasta tuli Kiinan kommunistinen tasavalta, pankit siirtyivät valtion omistukseen, ja maan uudet vallanpitäjät alkoivat toteuttaa kiinalaista muunnelmaa Lincolnin greenback-rahasta. Yksityinen pankkiraha vedettiin pois kierrosta ja se korvattiin renminbi -valuutalla (tarkoittaa käännettynä kansanrahaa), jonka luominen kuului valtion omistamalle keskuspankille ja sen alakonttoreille. Pankit Kiinassa ovat yhä tänä päivänä suurelta osin valtion omistamia ja ne laskevat liikeelle omaa rahaansa maan kehityksen rahoittamiseen. Kiinan lähes uskomattomaan talouskasvuun on varmasti vaikuttanut ulkomaiset investoinnit, maan alhainen palkkataso ja maan väestön halukkuus tehdä pitkää päivää meidän mittapuumme mukaan nälkäpalkalla, mutta toisaalta ihan yhtä valmiita tähän olisivat ihmiset Afrikassa, Indonesiassa ja Latinalaisen Amerikan maissa ja siltikin niiden kansantaloudet kärsivät heikosta kasvusta ja ylenmääräisestä velasta samaan aikaan kun Kiina pelottaa kasvullaan jo koko maailmaa. Ellen Brown sanoo suurimman eron Kiinan ja näiden muiden maiden välillä löytyvän maiden rahajärjestelmistä.
 Kiinan keskuspankkijärjestelmä on siitä erikoinen, että siinä missä muualla keskuspankkien tehtävä on huolehtia valuutasta, on Kiinan keskuspankkien tehtävä huolehtia maasta. ´The notion of "national banking" as opposed to "central banking"´. Länsimaissa ja useimmissa muissa maailman maissa keskuspankit keskittyvät valuuttajärjestelmän toimivuuteen, mutta Kiinassa ne keskittyvät kansantalouden toimivuuteen, eivätkä pyrikään olemaan riippumattomia valtiosta, vaan ne ovat itse asiassa valtion kanssa yksi ja sama asia. Tämä "populistinen" pankkijärjestelmä on pitänyt Kiinan vapaana velasta IMF:lle ja kansainvälisten pankeille, ja Kiina on onnistunut torjumaan kaikki yritykset sen valuutan ulkopuoliseen manipulointiin kieltäytymällä antamasta valuuttansa kellua.
 Se, että Kiinassa pankit ovat valtion omistamia, ei ole kovinkaan yllättävää, mutta niiden toiminnassa on eräs piirre, joka on varsin yllättävä. Ellen kertoo eräästä artikkelista, jossa haastateltiin kiinalaista eläkkeelle jäänyttä arkkitehtia herra Wu´ta. Herra Wu´lta kysyttiin, kuinka hänen elintasonsa on muuttunut viimeisen 15 vuoden aikana, ja hän vastasi eläkkeensä nousseen 250 yuanista 2500 yuaniin viimeisen 13 vuoden aikana! Eli eläke oli noussut noussut 900% aikana, jolloin inflaatio maassa on ollut keskimäärin 2-5% vuodessa! Kuinka tämä voi olla mahdollista? Ellen jatkaa siteeraamalla artikkelia:
 "Mitä enemmän katselet ympärillesi, sitä selvemmäksi käy, ettei kukaan tiedä, tai ei välitä, kuinka niin monet ihmiset voivat tuottaa niin paljon niin halvalla...ja myydä sen pois alle tuotantokustannusten. Kuinka tämä Kiinan ihme oikein toimii?"
 Tutkimus kiinalaisten yritysten kirjanpitoon paljasti, että vaikka useimmat niistä olivat velassa, ne eivät näyttäneet maksavan velkojaan takaisin ollenkaan! Aivan samaan tapaan kuin meidänkin pankit, pankit Kiinassa (eli Kiinan valtio) myöntävät lainoja niin pienille kuin suurille yrityksille, mutta Kiinassa pankit eivät vaadi lainoja maksettavaksi takaisin!
 Eihän näin voi tehdä! Tämähän aiheuttaa valtavaa inflaatiota! Näin puhuu taloustieteilijä. Esim. vuonna 2006 Kiina suurensi maan rahakantaa 18,8% yhden ainoan vuoden aikana, minkä pitäisi meidän käsityksemme mukaan romauttaa koko valuutta, mutta vuonna 2007 mitattu inflaatio oli vain 2-3 prosenttia. Kiinan mallissa rahan määrän lisääntyminen johtaa työn ja hyödykkeiden lisääntymiseen, eikä hintojen nousuun, kuten se tekee länsimaisessa mallissa, kun uutta rahaa syötetään runsaasti talouteen. Tässä on se Kiinan rahan salaisuus: sitä voi vain taikoa tyhjästä ja sen määrää voi lisätä paljonkin ilman että sen arvo kärsii juurikaan, kunhan uudelle rahalla löytyy aina vastineensa todellisuudessa uuden taloudellisen toimelijaisuuden muodossa.
 Ajatus kansantaloudesta, joka toimii lainojen varassa, joita kenenkään ei oleteta maksavan takaisin saattaa ehkä kuulostaa hullulta, mutta mitähän kiinalaiset ajattelevat tästä meidän mallista, jossa valtiot upottavat itsensä jatkuvasti yhä syvemmälle velkaan, jonka kaikki tietävät olevan täysin mahdoton maksaa takaisin? Kumpi on oikeasti se hullu tapa toimia: se, että valtio luo rahat ja antaa mielensä mukaan velat anteeksi, vaiko se, että valtiot antavat pankkien luoda kaikki rahat itselleen velaksi ja menevät sitten itse konkurssiin kun eivät voi maksaa velkaansa enää takaisin?

Lähde: Ellen Brown: Web of Debt - The Shocking Truth about Our Monetary System and How We Can Break Free

Lisäksi suosittelen lukemaan Ellen Brownin parin viikon takaisen artikkelin "China´s Creative Accounting: How It Buried It´s Debt and Forget Ahead with Stimulus", joka julkaistiin mm. Huffington Postissa. Poimin joitain parhaita paloja alle kommenttiosastoon

HYVÄT DEMARIT, PUHUKAA TYÖVÄELLE TOTUUDEN MUKAISESTI 
              (Vallattomasti valtiopäivillä ja euron armoton logiikka)
17.12.2012

Tyhmyri's ottaa kantaa asioihin, joihin hallituksen vasenlaitaa ei pysty tai ei halua ottaa selkeän kannan:

• Demareiden kuuluttaman sijoittajavastuun puuttuminen on tietoinen valinta vaikka sen toteutus olisi ollut triviaalia.
• On naurettavaa puuhastella keskitetyn pankkitarkastusviraston ja vastaavien pelleilyiden kanssa ja samalla kuvitella että yhteisvaluutan armoton logiikka ei väkisin jauha joko valuutta-alueen hajoamiseen tai USA-tyyliseen liittovaltioon, jossa rikkaat osavaltiot maksavat jatkuvasti tuntuvia tukiaisia köyhemmille osavaltioille.

Sijoittajavastuu olisi ollut helppo toteuttaa.
Olisi vain todettu, että vaikkapa Kreikka laitetaan velkasaneeraukseen ja tappioita kärsineet pankit joko kaivavat pääomat itse tai ne pääomitetaan ostamalla uusia osakkeita. Sopivin pääomittaja olisi ollut EKP, joka olisi myöhemmin myynyt osakkeet markkinoilla ja jakanut voitot Euroalueen jäsenmaille.

Jos joku väittää, että tätä vaihtoehtoa ei missään vaiheessa esitetty, valehtelee. Temppu vain oli poliittisesti mahdoton. Vastaavalla tavalla poliittisesti mahdottomia tulevat mitä todennäköisimmin olemaan demareiden kuuluttaman sijoittajavastuun potentiaaliset käyttämisen tilanteet. Kannattaa nimittäin muistaa, että tästä tukipakettisekoilusta eniten hyötyneet pankit ovat saksalaisia pankkeja, joiden suurin tai ainoa omistaja on Saksan valtio joko osavaltioiden tai suoraan liittovaltion tasolla. Toisin sanoen Saksalle ei yksinkertaisesti käynyt mikään vaihtoehto, joka olisi siirtänyt osan sen omistuksesta jollekin toiselle taholle.
Vastaavia tapauksia on kaikissa Euromaissa. Turha kuvitella, että temppu olisi jatkossa sen helpompi.
Sijoittajavastuu on hieno asia, mutta se on mahdollista toteuttaa vain siinä tapauksessa, että toteuttajana on USA:n liittovaltion tasoinen toimija, joka tarvittaessa tyynesti kävelee paikallishallinnon intressien ylitse ja toisinaan tehostaa asian vakavuutta järjestämällä ylimääräisen sotaharjoituksen osavaltion alueella.
Myös sijoittajavastuu toimii paremmin todellisen liittovaltion ollessa todellisuutta.

Vielä suurempi ärsytyksen aihe on se, että ilmeisesti on täysin mahdotonta tunnustaa yhteisvaluutan armottoman logiikan nyt yksinkertaisesti johtavan jatkuviin jäsenmaiden velkasaneerauksiin, sisäisiin devalvaatioihin, jatkuvaan epävakauteen, massatyöttömyyteen, valtioiden epävakauteen ja kaikkeen muuhun kivaan tai Jenkkilä-malliseen liittovaltioon, jossa massiiviset tulonsiirrot ovat jatkuva osa arkitodellisuutta.

Liittovaltio, oli se toteutettu sitten sijoittajavastuun varmistamiseksi tai yhteisvaluutassa olevien "osavaltioiden" talousolojen vakauttamiseksi, on valitettavasti Suomelle tolkuttoman kallis. Mikäli Suomi ei saa rajuja syrjäseututukia ja kylmyyslisiä sekä mahdollisesti erityisavustusta synkän kansanluonteen, susien ja revontulten vuoksi, niin liittovaltio tarkoittaa suomalaisten tuntuvaa köyhtymistä.
Vastustan liittovaltiota siksi, että se tarkoittaisi köyhtymistämme ja päätösvallan valumista pois Suomesta. Ymmärrän kuitenkin vallan mainiosti sen logiikan, minkä vuoksi
liittovaltio on välttämättömyys mikäli yhteisvaluutta halutaan pitää hengissä ja nyt neuvoteltavana oleva sijoittajavastuu toteuttaa.

Valuutta-alueen logiikka ja taloudelliset mekanismit ovat armottomat.

Lopputuloksena on joko tiukka liittovaltio tai valuutta-alueen hajoaminen.

Käytännössä euron armoton logiikka johtaa yhäti kiihtyvällä vauhdilla liittovaltioon.
Kyllä se sijoittajavastuu sieltä tulee kunhan Euroliittovaltio sen toteuttaa.

Saksan sisäpolitiikka ja sen yhteys Euroalueen tuhoon
Saksan luopuminen eurosta on sekin poliittisesti vaikeaa. Ei ehkä äänestäjien vuoksi, vaan siksi, että juuri Euroalueeseen kuuluminen on ollut Saksalle taloudellisessa mielessä ennennäkemättömän edullista. Euroalueen hajoaminen on Saksan vientiteollisuuden kannalta kammottava vaihtoehto.
Merkelin hallituksella ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Eurosta luopuminen iskisi käsittämättömän rajusti vientiteollisuuteen ja euron pelastaminen tarkoittaisi lähes varmaa tappiota tulevissa vaaleissa. Siksi päätöksiä pyritään lykkäämään tulevien vaalien ylitse. Palakoon muu Eurooppa sillä aikaa.
Mutta onneksi hyväuskoiset hölmöt kuten Suomi maksavat Merkelin vaalikampanjaa.

aa.

Vieraantunut ja luovutettu työ marxilaisen näkemyksen mukaan

Vieraantunut ja luovutettu työ marxilaisen näkemyksen mukaan

1. Johdanto

Jokin aika sitten julkaistussa kirjassani (Ruotsalainen 2005) tarkastelin syrjäytymis- ja syrjäyttämisilmiötä yhteiskunnallisena ongelmana. Sen jälkeen olen pyrkinyt siirtämään tarkastelukulmaa syrjäytymisestä vieraantumisilmiön suuntaan (Ruotsalainen 2006). Tässä nyt käsillä olevassa kirjoituksessani pyrin jatkamaan viimeksi mainitun aiheen käsittelyä edelleen lähinnä Karl Marxin varhaistuotannon pohjalta.

Helne (2002, s. 201) toteaa, että syrjäytymiskeskustelussa on tullut esiin huoli ”eräänlaisesta maailman sijoiltaan menosta”. Nykyhetkellä tulisi mielestäni kuitenkin uskaltaa puhua paitsi huolesta ja pelosta, että maailma saattaa mennä sijoiltaan myös mahdollisuudesta (jopa todennäköisyydestä) että maailma on jo mennyt sijoiltaan tai että se on pitkään, ehkä alusta alkaen, ollut sijoiltaan.

Ranskalaisen tutkijan Serge Paugamin (1996,567-8) mukaan köyhyyden tai syrjäytymisen eri muotojen pysyvyys ja uusiutuminen demokraattisissa yhteiskunnissa merkitsevät skandaalia, sillä ne ovat ristiriidassa sen julistetun ihanteen kanssa, jonka mukaan kansalaiset ovat yhdenvertaisia perusoikeuksiensa suhteen. Paugam huomauttaa, että epätasa-arvon analysoiminen ei enää voi tapahtua staattisesti, ts. vain tunnistamalla syrjityt ryhmät ja tutkimalla sitä, miksi heidän yhteiskunnallinen tilanteensa ei parane. Nyt on pystyttävä näkemään ne prosessit, jotka johtavat määrättyjä yksilöitä lisääntyvien haittojen ja hankaluuksien piiriin ja samanaikaisesti toisia yksilöitä jatkuvasti lisääntyvien etuisuuksien ja etuoikeuksien suuntaan.

Radikaalimmasta tarkastelukulmasta katsoen voi kysyä, eikö nuo vieraannuttavat ja eriarvoisuutta lisäävät prosessit olisi pitänyt havaita ja tuoda esiin jo aikoja sitten. Ollaanko nyt itse asiassa jo ratkaisevasti myöhässä? Onko yksityisomistukseen pohjautuneella talous- ja yhteiskuntajärjestelmällä ja yhteiskuntatieteilijöiden välinpitämättömyydellä aiheutettu jo peruuttamattomia ja korjaamattomia vaurioita niin meitä ympäröivälle luonnolle kuin ”ihmisluonnollekin”?

Sitä paitsi ei voida väittää, etteikö noita vieraannuttavia prosesseja olisi talous- ja yhteiskuntatieteessä tuotu aikaisemmin esiin. Tähän mennessä pisimmälle kehitellyn ja tieteellisesti perustelluimman vieraantumis- ja syrjäytymisselityksen on esittänyt Karl Marx (1818-1883). Hänen teoreettiset näkemyksensä ovat juuri nyt kohoamassa (tai ainakin niiden pitäisi kaiken järjen mukaan kohota) olennaiseksi osaksi sitä tiedollista pääomaa, jonka avulla ihmiskunta pyrkii pelastumaan luontoa, taloutta ja jopa ihmisen olemassaoloa uhkaavilta katastrofeilta.

Tässä käsillä olevassa artikkelissa esitetään keskeisiä näkökohtia erityisesti Marxin nuoruuden teoksesta Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Noiden käsikirjoitusten johtava teema on vieraantuminen. Mainittu teos muodostaa ajallisestikin eräänlaisen marxilaisen ajattelun lähtökohdan ja perussanoman, jonka ymmärtäminen on välttämätöntä yksityisomistuksellisen tuotantomuodon vahingollisuuden osoittamiseksi ja tuon tuotantomuodon syrjäyttämiseksi.
2. Marxin käsitys vieraantumisesta

Kirjoittaessaan edellä mainittua ensimmäistä taloustieteellistä tutkielmaansa huhti- elokuussa vuonna 1844 Karl Marx oli vasta 26-vuotias. Tuosta ajankohdasta on kulunut runsaat 160 vuotta, mutta Marxin tuolloin esittämät ajatukset eivät ole menettäneet vähääkään ajankohtaisuudestaan. Päinvastoin: ne ovat juuri tällä hetkellä ajankohtaisempia kuin koskaan ennen. Marxin työn tuloksena syntyi aikoinaan kolme erillistä käsikirjoitusta, jotka julkaistiin myöhemmin yhtenä kokonaisuutena nimellä Ökonomisch- philosophische Manuskripte aus dem Jahre 1844 (Marx – Engels 1968). Julkaisu on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844.

Huomattava osa mainituista Marxin käsikirjoituksista on omistettu G.W.F.Hegelin (1770-1831) dialektiikan ja yleensä Hegelin filosofian analysoinnille ja arvostelulle. Hegelin puhuessa ihmisen itsetajunnan vieraantumisesta ja Ludwig Feuerbachin (1804-1872) pohtiessa ”historian ja luokkien ulkopuolella olevan abstraktin ihmisen” vieraantumista, Marx puolestaan puhuu työläisen vieraantumisesta ja itsevieraantumisesta.

Mitä vieraantunut työ on tai tarkoittaa Marxin analyysin mukaan? Lyhyesti sanoen vieraantunut työ on työläisen suorittamaa, pääomanomistajalle lisäarvoa (voittoa) tuottavaa palkkatyötä. Kansantaloustieteen klassisen koulukunnan suurimmista edustajista Adam Smithistä (1723 - 1790) ja David Ricardosta (1772 - 1823) poiketen Marx ilmaisi käsityksen, että palkkatyö on orjantyötä toisin sanoen tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuva (kapitalistinen) yhteiskunta on pisimmilleenkin kehittyessään edelleen orjayhteiskunta. Maaorjuuden jälkeen on tullut vallitsevaksi palkkaorjuus. Tuotantovälineiden yksityisomistuksen oloissa työntekijän työ ei ole vapaaehtoista, vaan pakotettua, pakkotyötä. ”Se ei siis ole tarpeen tyydytystä työssä, vaan se on vain väline työn ulkopuolella olevien tarpeiden tyydyttämiseksi.” (Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset, s. 69 korostus KM). Marx kirjoitti myöhemmin Kansantaloustieteen arvostelua – teoksessaan (Marx 1970, s.18), että ”Tämän (porvarillisen SR) yhteiskuntamuodon mukana päättyy siten ihmisyhteiskuntien esihistoria” (siis orjuuden kausi ihmiskunnan historiassa).

Kapitalistisen talousjärjestelmän hillittömään kilpailuun (ennen kaikkea pääomien väliseen, mutta myös työläisten keskinäiseen kilpailuun ) sisältyvät tuon järjestelmän tuhon siemenet. Marx ennakoi nuoruuden teoksessaan kapitalististen tuotantosuhteiden kehittyvän vaiheeseen, jossa toisaalta työ esiintyy ihmiselle ja luonnolle täysin vieraana ja jossa toisaalta yksityisomistus on menettänyt kokonaan luonnollisen ja yhteiskunnallisen laatunsa. Yksityisomistus ”on siis menettänyt kaikki poliittiset ja sosiaaliset illuusionsa, eikä se liity mihinkään näennäisen (edes näennäisen SR) inhimillisiin suhteisiin” (vahv. KM). ”Kun tämä työn ja pääoman vastakohtaisuus viedään huippuunsa, se merkitsee välttämättä koko yksityisomistussuhteen huippua, lakipistettä ja tuhoutumista” (Marx, Taloudellis-filosofiset…s.84-5; Marx 1968, 524-5).

Vieraantumisen käsitteen osalta Marx ei kielellisesti oikeastaan puhu vieraantuneesta työstä (vaikka se näin on hänen tekstiensä suomennoksissa käännetty), vaan itse asiassa hän puhuu vieraannutetusta työstä (saks. die entfremdete Arbeit) (ks. Marx 1968,510ff). Taustalla on siis transitiiviverbi ”entfremden” eli ”vieraannuttaa”, eikä intransitiivinen refleksiiviverbi ”sich entfremden” (vieraantua). Vieraantunut työ luo mielikuvan jonkinlaisesta passiivimuodossa itsestään tapahtuvasta prosessista, kun taas vieraannutettu työ ilmaisee, että ilmiön taustalla on tekijä tai tekijät eli joku tai jokin mikä vieraannuttaa ihmisen. Tässä on jotenkin vastaava asetelma kuin käsiteparissa syrjäytyminen-syrjäyttäminen. ”Syrjäytyminen” peittää tai kätkee tekijät, subjektit, kun taas ”syrjäyttäminen” viittaa ilmiön taustalla olevien tekijöiden, subjektien olemassaoloon. (Tässä tekstissä käytän kuitenkin edelleen paljolti sanaa ”vieraantuminen” lähinnä siksi, että se on yleiseen kielenkäyttöön vakiintunut termi).
3. Vieraantumisen muodot

Marx erottaa toisistaan kolme erilaista vieraantumisen tai vieraannuttamisen ilmenemismuotomuotoa :1) ensiksikin vieraantuminen ilmenee työntekijän suhteessa työnsä tuotteeseen (Produkt der Arbeit) eli työnesineeseen, joka on hänelle vieras ja pitää häntä vallassaan. Tämä suhde on samalla suhde ulkomaailmaan, luonnonesineisiin, luontoon; 2) toinen vieraantumisen ilmentymä on työntekijän suhde tuotantotapahtumaan, siis itse työprosessiin. Tämä suhde on työntekijän suhde omaan toimintaansa vieraana, häneen kuulumattomana toimintana. Tämä on itsevieraantumista (die Selbstentfremdung), vieraantumista omasta itsestä ihmisenä kun edellä ensiksi mainitussa tapauksessa oli kysymys siitä, että työn esine, tuote vieraannutetaan työntekijästä (Marx 1968, 515; Marx, Taloudellis-filosofiset…s.70-71).

Kolmantena vieraantumisen muotona Marx tarkastelee ihmisen vieraantumista omasta lajistaan, ihmislajista.

On mielenkiintoista, että Marx rinnastaa toisiinsa vieraantuneen (vieraannutetun) ja luovutetun työn. Niiden saksankieliset ilmaisut ovat die entfremdete und die entäusserte Arbeit (Marx 1968,518; ks. myös Taloudellis-filosofiset…s.75). Paitsi että sana ”entäussern” tarkoittaa ”luovuttaa” (siis sitä, että työntekijä luovuttaa suorittamansa työn pois) se viittaa myös nykytuotannossa monia pelottavaan sanaan ”ulkoistaa”. ”Die entäusserte Arbeit” voisi nykyisessä terminologiassa kääntyä ainakin sisäisen olemuksensa perusteella sanaksi ulkoistettu työ.

Kun nykyisessä tuotantoelämässä yritykset ulkoistavat työtehtäviään (antavat eli luovuttavat ne omilta työntekijöiltään ulkopuolisen yrityksen ja tämän yrityksen työntekijöiden suoritettaviksi) tämä voitaisiin Marxin analyysissä tulkita siten, että yrityksen suorittama työtehtävien ulkoistaminen (poisluovuttaminen) on eräänlainen ulkoinen, konkreettinen ja kollektiivinen ilmenemismuoto tapahtumalle, jossa työntekijä henkilökohtaisesti ja yksilöllisesti ulkoistuu eli vieraantuu omasta työstään ja omasta itsestään. Se mitä nykypäivänä näemme silmiemme edessä talouden laajamittaisten ulkoistamistapahtumien muodossa, on itse asiassa työntekijän tai toimihenkilön yksilötasolla tapahtuvan vieraannuttamisen kollektiivista ilmenemistä, sen konkreettista ja selvästi ulospäin näkyvää toteutumista.

Jos ulkoistaminen ymmärretään laajennettuna ja yhä enemmän laajenevana ilmiönä kun esim. suomalaisyritykset siirtävät tuotantoaan halvemman työvoiman maihin Kiinaan ja Intiaan, tämä tarkoittaa, että suomalainen työ ja suomalainen työn kohde (työnesine) luovutetaan, ulkoistetaan konkreettisesti vieraisiin käsiin. Marx toteaa (1968, s.519; Taloudellis…, s.77), että ihminen ei luo vieraantuneella työllään ainoastaan (omaa) suhdettaan tuotannon esineeseen ja tuotantotapahtumaan vieraina ja hänelle vihamielisinä mahteina, vaan hän luo myös sen suhteen, jossa muut ihmiset ovat hänen tuotantoonsa ja tuotteeseensa, sekä sen suhteen, jossa hän on näihin muihin ihmisiin. ”Samoin kuin hän tekee oman toimintansa vieraaksi itselleen, samoin hän tekee vieraalle omaksi toiminnan, joka ei ole tämän omaa toimintaa ” (Marx 1968,519; Taloudellis... s.77).

Eikö esim. suomalaisen työn siirtäminen yritysten siirron tai myynnin kautta vieraisiin käsiin, vieraalle maalle jne., ole sellaisen toiminnan siirtämistä vieraalle, joka (toiminta) ei ole tämän vieraan omaa? Liioitteleeko Marx kun hän sanoo, että tuotannonesine ja tuotantotapahtuma esiintyvät ihmiselle ”vieraina ja hänelle vihamielisinä mahteina”?

Eräänä vastauksena voitaisiin todeta, että halvan työvoiman maissa valmistetut tuotteet (jotka aikaisemmin on valmistettu täällä ja joista suomalainen työvoima on vaatinut korkeamman korvauksen) ilmaantuvat ulkomaisen tuonnin myötä lisääntyvässä määrin takaisin suomalaisiin näyteikkunoihin ja myyntipöydille. Jos noilla Kiinasta, Intiasta jne. saapuneilla urheilutossuilla, saappailla jne. olisi ihmispiirteet ja tietoisuus omasta historiastaan, ne saattaisivat näyteikkunan takaa iskeä ilkikurisesti silmää niitä tarkkailevalle ja täällä työttömäksi jääneelle jalkinetyöntekijälle, joka puolestaan tuskin voisi heittää niille ystävällistä vastakatsetta tervehdykseksi. Tuo vieraannutetun ja luovutetun (ulkoistetun) työn kautta kiertänyt, oman arvonsa ja samalla alkuperäisen työntekijänsä arvon alentanut ja lähtökohtaansa palautunut uusi tavaramaailma on nyt täällä konkreettisena ja kirjaimellisesti käsin kosketeltavana vieraana ja vihamielisenä mahtina vastapäätä työntekijää, joka on joutunut luovuttamaan työnsä pois.

Marx toteaa, että todellisessa käytännön maailmassa itsevieraantuminen voi ilmetä vain ihmisen käytännöllisenä, todellisena suhteena toisiin ihmisiin. ”Se väline, jonka kautta vieraantuminen tapahtuu, on itse käytännöllinen”(vahv. KM). Tuo väline on tuotantovälineiden yksityisomistus, jonka keskeinen yllyke on voitontavoittelu. Marx toteaa ennustuksenomaisesti, että ”vasta yksityisomistuksen kehityksen viimeisessä huippukohdassa” tulee jälleen esiin se yksityisomistuksen salaisuus, että yksityisomistus on väline, jonka kautta työ tulee luovutetuksi (ulkoistetuksi SR), että yksityisomistus on ”tämän luovuttamisen (ulkoistamisen, Entäusserung SR) toteutumista” (vahv. KM) (Marx 1968,519-20; Taloudellis…, s.77-8).

Olemmeko tänä päivänä ehkä yksityisomistuksen viimeisessä huippukohdassa tai lähestymässä tilannetta, jossa samalla näemme konkreettisesti, että työvoima tulee ulkoistetuksi, luovutetuksi ? Eli se mikä pitkään on historian kuluessa ollut ikään kuin piilossa ja näkymättömissä maanalaisena virtana eli yksityisen työntekijän työn vieraantumisena ja luovuttamisena, näyttäytyy nyt meille ilmiöpinnalla jokseenkin jokapäiväisenä asiana, massiivisena yritysten myymisenä, fuusioitumisena ja samalla työtehtävien ja työntekijöiden konkreettisena luovuttamisena, ulkoistamisena. On otettava huomioon, että kapitalismi, enempää kuin mikään muukaan talousjärjestelmä, ei ole paikoilleen pysähtynyt ilmiö, vaan prosessi, joka kehittyy historiallisesti määrätystä alkupisteestä lähtien, jatkuvasti uusia ilmenemismuotoja saaden ja samalla omaa loppupistettään lähestyen.

Marx on ilmeisen nerokkaasti havainnut (yksityisen) työntekijän vieraantumisen kuuluvan yksityisomistuksen olemukseen ja ennakoinut sen näyttäytymisen ja tulemisen konkreettisena ja kollektiivisena tapahtumisena määrätyssä kapitalismin pidemmälle kehittyneessä vaiheessa. Joukkotyöttömyyden muodossa on historiassa tietysti jo pitkään nähty vieraannuttamisen ja työn luovuttamisen kollektiivisia, massiivisia ja konkreettisia muotoja, mutta voidaan kysyä, onko taloushistoriassa nähty aikaisemmin nykyisen kaltaista, globalisaation nimellä kulkevaa kulkutautia eli työn suunniteltua ja määrätietoista luovuttamista ”alkuperäisten tuottajien” käsistä vieraisiin käsiin?
4. Kohti syvempää analyysia: vieraannutettu, luovutettu työ

Marxin suorittamassa analyysissä on tässä yhteydessä eräs vaikeus, joka liittyy yksityisomistuksen ja luovutetun työn keskinäissuhteeseen. Marx nimittäin toteaa, että vaikka yksityisomistus näyttää olevan luovutetun työn perusta ja syy, se pikemminkin (vielmehr) on sen seuraus, ”samoin kuin jumalat eivät alunperin ole ihmisymmärryksen harhautumisen syy, vaan sen seuraus” (Marx, Taloudellis…s.78, vahvennus KM). Marx huomauttaa tässä yhteydessä, että myöhemmin tämä yksityissomistuksen ja luovutetun työn suhde muuttuu vuorovaikutukseksi.

Kysymys yksityisomistuksen ja luovutetun työn keskinäissuhteesta, siitä kumpi on syy ja kumpi on seuraus, kumpi on ollut historiallisesti ensin ja kumpi jälkeen, saattaa ulkopuolisesta tarkastelijasta tuntua hiusten halkomiselta ja kinastelulta tyyliin muna vai kana tulee ensiksi. Tällä Marxin analyysillä on kuitenkin erittäin suuri ja jopa maailmanhistoriallinen merkitys. Oizerman (1976, s.57 ff.) torjuu perustellusti sellaisen päätelmän, että nimenomaan yksityisomistus synnyttää alun perin vieraantuneen (luovutetun) työn. Hän huomauttaa, että ”yksityisomistus ei ole, vastoin porvarillisten taloustieteilijäin käsityksiä, pelkästään työn tuote, vaan vieraantuneen (luovutetun SR) työn tuote” (s.57-8). Marx korostaa , että ”vieraantunut työ on yksityisomistuksen välitön syy” (ei siis seuraus) (Marx, Taloudellis…,s.79).

Yksityisomistuksen ja vieraantuneen eli luovutetun työn keskinäissuhteeseen liittyy teoreettinen vaikeus, jonka selittämistä ei helpota se, että Marx itse ei antanut siihen viimeisteltyä vastausta (sikäli kuin täysin ”viimeistelty vastaus” on ylipäätään edes mahdollinen). Oizerman toteaa perustellusti, että kysymystä lähestyttäessä on tehtävä ero sen vieraantuneen työn alkuperäisen muodon, joka synnytti yksityisomistuksen, ja sen sittemmin seuranneen vieraantuneen työn historiallisen muodon välillä, joka on olemassa ja kehittyy yhdessä yksityisomistuksen kanssa ja tämän pohjalta (Oizerman mt.,s.58). Tuohon voisi vielä lisätä, että myöhemmin vieraantunut työ kehittyy vuorovaikutteisesti yksityisomistuksen kanssa kunnes ”yksityisomistuksen kehityksen viimeisessä huippukohdassa” tulee ilmi selvästi, että yksityisomistus on väline, jonka kautta työ tulee luovutetuksi.

Marxin näkemyksen johdosta voi todeta, että nykyhetkellä silmiemme edessä tapahtuva työn ulkoistaminen ja poisluovuttaminen esim. ulkomailla toimivien yritysten käsiin luo mahtavat puitteet juuri yksityisomistuksen toteutumiselle ja tässä mielessä yksityisomistus todella osoittautuu ratkaisevasti luovutetun työn seuraukseksi. Toisaalta ja samalla osoittautuu, kuten Marx totesi, että yksityisomistus on juuri se väline, jonka kautta ja avulla työ luovutetaan ja vieroitetaan tekijästään. Marxin havainnon nerokkuus on siinä, että hän toteaa näiden kahden ilmiön (1. sen että yksityisomistus on seurausta luovutetusta työstä sekä 2. sen, että yksityisomistus on keino työn luovuttamisen ja vieraannuttamisen toteuttamiseksi) näyttäytyvän selvästi tuotantovälineiden yksityisomistuksen ”viimeisessä huippukohdassa” (Taloudellis…, s. 78).

On kuitenkin syytä lisätä, että toisaalta yksityisomistuksen ja toisaalta luovutetun ja vieraannutetun työn keskinäissuhde liittyy Marxilla syvempään, niin sanoen työn historiaa koskevaan näkökohtaan. Marx toi sittemmin taloustieteellisen pääteoksensa Pääoman ensimmäisessä osassa esiin työn kaksoisluonteen eli työn konkreettisessa ja abstraktisessa muodossaan. Tähän kysymykseen palataan vielä tämän artikkelin loppupuolella, mutta tässä yhteydessä todettakoon, että Marxilla – kuten Iljenkov huomauttaa – ”abstraktinen” saa hyvin usein ”yksinkertaisen”, ”kehittymättömän”, ”yksipuolisen” ja ”katkelmallisen” merkityksen.(Iljenkov 1960, s.5). Työn yhteiskunnallisuus eli sosiaalisuus saavutetaan ihmiskunnan työhistoriassa pitkänä ajanjaksona vain vaihdon välityksellä, vain puutteellisesti eli abstaraktisti. Yksityisomistus ilmaantuu historiallisesti vaihdon mukana eli edellyttää vaihtotalouden jonkinasteista olemassaoloa. Vaihto liittyy työnjakoon ja yhdessä nämä kaksi tekijää ovat Marxin mukaan yhteydessä luovutettuun eli vieraannutettuun työhön

Tässä mielessä voidaan sanoa, että yksityisomistus on luovutetun työn seuraus joskin yksityisomistus jatkossa muuttuu keskeiseksi keinoksi, jolla työ luovutetaan ja vieraannutetaan. Vaikka työnjako ja vaihto ovat historian saatossa vieneet taloudellista kehitystä voimakkaasti eteenpäin, ne ovat kuitenkin Marxin määrittelyn mukaan ”luovutettuja, vieraatuneita ilmauksia inhimillisestä toiminnasta ja olemuksen voimasta lajinomaisena toimintana ja olemuksen voimana” (Marx 1968, 561;Taloudellis-filosofiset…,s.142). Työnjako ja vaihto ovat siis vain ulkoisia ja väliaikaisia ilmentymiä (sanokaamme: heijastuksia) sellaisesta syvällisestä ja ”alkuperäisestä” inhimillisestä toiminnasta, joka mahdollistuu vieraannutetun työn voittamisen kautta.

Asian ydin on siinä, että kokonaisena pitkänä historiallisena ajanjaksona ihmiskunta kykenee liittämään erilaiset työnsä yhteen vain abstaraktisesti, vain puutteellisesti, vain vaihdon eli niin sanoen kaupustelun kautta (jolloin ihmisen tärkein omaisuus työvoimakin on kaupustelun kohteena ja välineenä). Marxilaisen näkemyksen mukaan yhteiskunnan kehityksen korkeammassa vaiheessa ihminen liittää oman työnsä toisen ihmisen työhön konkreettisesti ja suoraan ilman vaihdon ja abstraktisuuden välitystä (ks. lähemmin tästä Ruotsalainen 1985, s. 105 ff. )

Yksityisomistuksen kääntyessä historiallisesti itseään vastaan asiat ilmenevät toisiinsa nähden nurinkurisina. Esim. nykyisessä suomalaisessa tuotantoelämässä lähes jatkuvien YT-neuvottelujen seurauksena irtisanottujen ja ”ulkoistettujen” ihmisten tunteita saattavat tulkita nuoren Marxin sanat siitä kuinka ”työntekijällä, joka työllä ottaa luontoa omakseen, omaksi ottaminen ilmenee vieraantumisena, omaehtoinen toiminta ilmenee toimintana toista varten ja toisen toimintana, elävyys (Lebendigkeit) ilmenee elämän uhraamisena, esineen tuottaminen ilmenee esineen menettämisenä vieraalle voimalle, vieraalle ihmiselle” (Marx 1968, 522; ks. Taloudellis…s. 81, vahv. KM).

Marx asettaa olennaisen tärkeän kysymyksen siitä, ”kuinka ihminen on joutunut luovuttamaan työnsä, vieroittumaan siitä”? ja vastaa: ”Olemme jo lähestyneet huomattavasti tehtävän ratkaisua muutettuamme kysymyksen yksityisomistuksen alkuperästä kysymykseksi luovutetun työn suhteesta ihmiskunnan kehityskulkuun. Kun näet puhutaan yksityisomistuksesta, uskotaan, että ollaan tekemisissä ihmisen ulkopuolisen seikan kanssa. Kun puhutaan työstä, ollaan välittömästi tekemisissä itse ihmisen kanssa. Tähän uuteen kysymyksenasetteluun sisältyy jo sen ratkaisu” (Marx, 1968, 521-2; Taloudellis..,s.80, vahv. KM).

Kuten Oizerman (s. 59) toteaa, emme valitettavasti löydä Marxin käsikirjoituksista laajennettua vastausta tähän kysymykseen varsinkaan siksi, että käsikirjoitukset jäivät kesken. Oizerman etsii kuitenkin vastausta ”käsikirjoitusten” muista jaksoista todeten mm., että alkuperäisessä muodossaan työn vieraantuminen on orjuuttamisen erityinen muoto sen alkukantaisen ihmisen kohdalla, joka, kuten Lenin korostaa, ”oli olemassaolon vaikeuksien kokonaan masentama, luontoa vastaan käymänsä taistelun vaikeuksien masentama” (Oizerman, s.60).Näin ollen yksityisomistuksen synnyttää tuotantovoimien alhainen kehitystaso ja se (mihin Marx itsekin viittaa (Taloudellis..s.160), että määrätyssä kehitysvaiheessa ihminen pystyy suhtautumaan itseensä vain vieraantuneesti jotenkin vastaavasti kuin hän pystyy saavuttamaan yhteisöllisyyden vain abstraktin työn kautta.

Vieraantuneeseen eli luovutettuun työhön ja yksityisomistukseen liittyvä liike on historiallinen ja prosessinomainen ja sen kehityskulut paljastuvat vasta ihmisen ja talouden historian etenemisen myötä. Marx on ennakoinut sen mitä tuleman pitää, mutta vain historian eteneminen voi osoittaa, missä määrin ja millä tavoin hänen teoriansa mahdolliset aukkopaikat tulevat täyttymään. Globaalitalouden ja kuvitteellisen rahatalouden oloissa meillä on joka tapauksessa mahdollisuus tietää jo jonkin verran enemmän asioista kuin oli laita esim. Oizermanin kirjoittaessa monessa suhteessa tarkkanäköisiä arvioitaan Marxin ”Käsikirjoituksista” 1970-luvun alkupuolella.
.
Millä tavoin sitten tulisi tällä hetkellä tulkita Marxin analyysiä vieraantuneesta (vieraannutetusta) eli luovutetusta työstä? Kokonaisuutena kysymys on pitkästä historiallisesta ja jopa esihistoriallisesta prosessista, jossa vieraantuminen eli ihmisen vieraannuttaminen ihmisestä itsestään on alkanut jo ennen tuotantovälineiden yksityisomistuksen aikakautta. Kysymys on ihmisen orjuuttamisen aikakaudesta yleensä eli ajasta, jolloin ihminen on alistettu toisen ihmisen orjuuteen. Vieraannuttamisen eli työn luovuttamisen eräs keskeinen seuraus on ollut tuotantovälineiden yksityisomistuksen aikakausi, josta on itse asiassa tullut valtava keino ja vipuvarsi työn luovuttamiseksi ja edelleen vieraannuttamiseksi prosessissa, jossa syy muuttuu seuraukseksi ja seuraus syyksi. Tuloksena on ollut tuhoisa ja yhä tuhoisammaksi muuttuva työn luovuttamisen ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen keskinäisvaikutus.

Kun työn luovuttaminen yksityisomistuksen kautta ja avulla siis muuttuu (on jo muuttunut) ”yksityisomistuksen kehityksen viimeisessä huippukohdassa” eräänlaiseksi kapitalismin keskeiseksi tunnusmerkiksi, on oletettavissa, että yhteiskunnissa jo tähän mennessä havaituista valtavista ulkoistamistapahtumista (yritysten ostoista, myynneistä ja fuusioista, pääomien massiivisista siirroista halvan työvoiman maihin) huolimatta me olemme ehkä sittenkin vasta edessä olevan prosessin alkuvaiheessa. Työn luovuttaminen (”ulkoistaminen”) saattaa edetä vaiheeseen, jossa kokonaisten kansakuntien taloudet ja niiden kohtalot ovat vaakalaudalla. Marxin analyysistä ei nimittäin voi tehdä sellaista johtopäätöstä, että kapitalistisesti johdettu vieraannuttamis- ja ulkoistamisprosessi olisi millään tavoin hidastumassa tai että sille sinänsä olisi olemassa mitään takarajaa. Ainoa este ja ”takaraja” on työväenluokan ja demokraattisten voimien vastarinta.

(Kun seurataan nykyisen markkinatalouden ja ”finanssikriisin” äärimmäisen kielteisiä piirteitä ( joukkotyöttömyyden ja erityisesti nuorisotyöttömyyden kasvua, köyhyyden leviämistä, terveydenhoidon alasajoa, koulutusjärjestelmän toimintaedellytysten heikentämistä, vanhustenhuollon osin skandaalimaisen huonoa tasoa jne.) joudutaan kärjistetysti kysymään, että takaisin kohti kivikauttako tässä ollaan ihmiskuntaa viemässä. Ollaanko ihmistä ja ihmiskuntaa palauttamassa totaalisen vieraannuttamisen kautta alkukantaiseen heikkouden tilaansa eli historian alkuun siihen vaiheeseen, jossa ihminen Leninin sanoin ”oli olemassaolon vaikeuksien kokonaan masentama, luontoa vastaan käymänsä taistelun vaikeuksien masentama”? Eli mitä syvemmiksi muuttuvat kapitalismin sisäiset ristiriidat, sitä totaalisemmin pääoma pyrkii nujertamaan vastapoolinsa, työväenluokan.

Nykyihmistä masennetaan talous- ja työelämän mielettömillä (absurdeilla) vaateilla, luonnon tuhoamisella ja ydinsodan uhkalla. Jo melko pitkään on puhuttu länsimaista ihmistä uhkaavasta ”massaneuroosista” samalla kun masennuksen nimellä tunnetun sairauden on esim. suomalaisessa yhteiskunnassa todettu viime vuosina lisääntyneen lähes epidemialle ominaisella nopeudella.) (edellä olevat kaksi viimeistä kappaletta on lisätty tekstiin 27.9.09).
5. Taistelu vieraantumista vastaan luo edellytykset yksityisomistuksen lakkauttamiselle

Ratkaiseva tekijä on, että jos yksityisomistus ymmärretään vieraantuneen työn syyksi eikä seuraukseksi eli jos väitetään yksityisomistuksen historiallisesti edeltäneen vieraantunutta työtä, niin tällöin tavallaan kielletään vieraantuneen työn ensisijainen osuus ja ongelmallisuus työväenluokan vapautumisprosessissa. Esim. nykytilanteeseen siirrettynä tällainen tulkinta johtaa sen ”unohtamiseen”, että työväenluokan, työväenliikkeen ja demokraattisten voimien on taisteltava vimmatusti vieraannuttamisprosessia eli kaikkia vieraannuttamisen ilmiöitä vastaan ja tämän tulee tapahtua niin ennen yksityisomistuksen lakkauttamista kuin sen jälkeenkin. Vieraantumisen (vieraannuttamisen) vastainen taistelu on keskeinen osa yksityisomistuksen hävittämiseen tähtäävää kamppailua.

Oizerman toteaa (mt.,s.58-9), että ”yksityisomistuksen hävittäminen yhteiskuntakehityksen määrätyllä asteella merkitsee samalla myös vieraantuneen työn hävittämistä” ja että (Marxin mukaan) ”yksityisomistuksen hävittämisen tärkeimpänä edellytyksenä on proletariaatin yhteiskunnallinen vallankumous”. Nuo väitteet pitävät sinänsä paikkansa, mutta ne vaativat hiukan lisätäsmennystä. Yksityisomistuksen kumoaminen (hävittäminen) ei nimittäin hävitä vieraantunutta työtä yhdellä iskulla eikä proletariaatin vallankumous merkitse sitä, että vieraantunut työ lakkaisi olemasta välittömästi yhteiskunnan sosialismiin siirtymisen myötä. Vaihtoarvon laki (työvoiman ostaminen ja myyminen ja siis hyödykkeiden tuottaminen tavaroina) jatkuu kokemuksen mukaan pitkään vielä sosialismin vallitessakin.

Ehkä yksi kansainvälisen työväenliikkeen suurimpia virheitä on ollut vieraantuneen työn olemassaolon kieltäminen ja kiistäminen sosialismiin siirtyneissä maissa. Eräs keskeisiä tähänastisen luokkataistelun kansainvälisiä opetuksia on, että vieraantumista ja vieraantumisilmiöitä vastaan on käytävä vimmattua kamppailua vielä (ja jopa nimenomaan) sosialismiin siirtyneessä yhteiskunnassa. Marxin teorian keskeinen sisäinen sanoma on, että vieraantuminen on olemassa ennen yksityisomistuksen aikakautta ja että se jatkuu vielä tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisen jälkeenkin.

Tärkeä sanoma on, että vieraantumisen vastainen taistelu on osa ihmiskunnan (ihmisen) orjuudesta vapauttamisen prosessia, joka ei ratkea pelkästään tai yksinomaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen kumoamisen kautta (niin tärkeä kuin tuo vaihe alistetun luokan vapautumisen kannalta onkin). Voitaisiin ehkä tiivistää niin, että työn vieraannuttamista on mahdollista ratkaisevasti vähentää sosialismiin siirryttäessä, mutta työn vieraantuminen pyrkii jatkumaan edelleen edeltävän historiallisen painolastin seurauksena. Jos ”syyllistetään” yksityisomistus liian yksipuolisesti ihmisen (ihmiskunnan) vieraantumisesta eli julistetaan se vieraantumisen alkuperäiseksi syyksi, luodaan samalla virheellinen oletus, jonka mukaan vieraantuminen häviää (lähes) yhdellä iskulla tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakatessa.

Vieraantuneen työn vastainen taistelu merkitsee sitä, että alistettu yhteiskuntaluokka, työväenluokka ei voi antautua eli nostaa käsiään pystyyn vaikeimpienkaan vieraantumismuotojen edessä. Jos tässä äkkiä ajattelemme esim. sellaista vieraantunutta järjestöä kuin Euroopan Unionia, monelle työväenliikkeen edustajalle voi tulla mieleen, että toiminta kyseisen organisaation epäkohtia vastaan on toivotonta ja että ainoa järkevä ratkaisu on jäsenvaltion eroaminen kyseisen organisaation jäsenyydestä. Karu realiteetti kuitenkin on, että työväenliike ei voi väistää ainoatakaan mahdollisuutta, ainoatakaan lainsäädännöllistä tms. mahdollisuutta, jolla EU:n kuristusotetta yksittäisten jäsenvaltioiden kansalaisiin voidaan lieventää. Olennaista on, että pelkkä vieraantumisen muotojen kiroaminen ei riitä, Marxin mukaan vieraantuminen on poistettava käytännöllisesti. ”Todellisen yksityisomistuksen kumoamiseen kuuluu todellinen kommunistinen toiminta. Historia valmistaa sen, ja tämä liike, jota me ajatuksissa jo pidämme itsensä kumoavana, käy todellisuudessa läpi hyvin ankaran ja laajan prosessin” (Marx, Taloudellis…s.131; vahv. KM).

Vieraantuneen työn voittamiskamppailussa on pohjimmiltaan kyse ihmisen ihmisarvon palauttamisesta, siitä, että työntekijä valtaa takaisin sen omalle luonteelleen ominaisen työn, josta hän on ollut pakotettu luopumaan. Marx määrittelee tulevan yhteiskunnan ”ihmisen uudelleen eheytymiseksi tai palaamiseksi itseensä, ihmisen itsestään vieraantumisen lakkauttamiseksi” (Marx, mt.,s.103).

Yhteenvedonomaisesti voitaisiin vieraantuneen eli luovutetun (ulkoistetun) työn suhteesta yksityisomistukseen todeta, että 1) ensinnäkin vieraantuneessa työssä on kysymys alun perin ja myöhemminkin orjuussuhteesta, orjuudesta (Knechtschaft) ja vieraantuneen työn heikentämis- ja poistamispyrkimyksessä on kysymys ihmiskunnan orjuudesta vapautumispyrkimyksestä yleensä (die Emanzipation der Gesellschaft von der Knechtschaft) (ks. Marx 1968,s.521). Koko inhimillinen orjuus olennoituu työntekijän suhteessa tuotantoon (Produktion) ja tuotannossa ilmenevä orjuussuhde on olemassa jo ennen tuotantovälineiden yksityisomistusta, joka viimeksi mainittu alkoi muotoutua noin 4-6000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ensiksi Egyptissä ja Babylonissa. Tuotantoon liittyvä orjuus (jonka seurauksia ja muunnoksia kaikki muut orjuussuhteet ovat) saa ”kehittyneimmän” ja viimeisen ilmenemismuotonsa tuotantovälineiden yksityisomistukseen liittyvässä palkkaorjuudessa. Työläisten taistelu yksityisomistuksesta vapautumisen
puolesta (Arbeiteremanzipation) on siksi samalla taistelua yleisen inhimillisen vapautumisen puolesta koko ihmiskunnan mittakavassa (ks. Marx 1968, 521; Taloudellis…,s.79).

2) Marxin nerokasta näkemystä vieraantuneen työn ja yksityisomistuksen keskinäissuhteesta (niiden ”esiintymisjärjestyksestä”) ei tule nähdä liian ehdottomana eli kategorisena. Marxhan totesi nimenomaisesti, että yksityisomistus ilmenee ”pikemminkin” (vielmehr) vieraantuneen, luovutetun työn seurauksena kuin sen syynä ja että myöhemmin tämä suhde muuttuu vuorovaikutukseksi (Marx 1968, s. 520). Kuitenkin tuo syyn ja seurauksen laki on ehdottoman tärkeä havaita.

3) Nykyhetkeä ajatellen tätä asiaa koskeva Marxin todistelun huomionarvoisin kohta on se hänen arvionsa, että yksityisomistuksen viimeisessä huippukohdassa tulee esiin se salaisuus, että yksityisomistus on luovutetun (”ulkoistetun”) työn tuote ja että se (yksityisomistus) samalla on keino, jonka kautta työ vieraantuu, ulkoistuu (sich entäussert) (Marx 1968, 520; Taloudellis…s.78).

Me näemme tällä hetkellä silmiemme edessä sekä kansallisissa puitteissa että maailmanlaajuisesti kaksi prosessia: toisaalta tuotantoelämän yksityistämisvimman, johon esim. Suomen tämänhetkinen keskusta-porvarillinen hallitus osallistuu täysin rinnoin mm. myymällä valtion osuuksia eli yksityistämällä valtiojohtoisia yrityksiä. Samalla me näemme valtavan ulkoistamistapahtuman yritysten ostamisten, myymisten ja fuusioiden, pääomien ulosvientien sekä työntekijöiden joukkoirtisanomisten ja lomautusten muodossa. Marxilainen selitys tälle tapahtumiselle on tämä: vieraannutettu eli ulkoistettu työ varmistaa yhä uudelleen yksityisen pääoman uudestisyntymisen eli yksityisomistuksen vahvistumisen ja yksityisomistus puolestaan varmistaa työn vieraannuttamisen eli ulkoistamisen. Olemme tällä hetkellä tässä oravanpyörässä.
6. Työpalkka ja palkkatyösuhteet

Yksityisomistuksen vallitessa työpalkka on Marxin mukaan vain välttämätön seuraus vieraantuneesta työstä, sillä työ ei esiinny työpalkassa itsetarkoituksena, vaan ainoastaan palkan palvelijana (als der Diener des Lohns). Palkankorotuskaan ei merkitsisi muuta kuin parempaa palkkaa orjille (vahv KM) ”eikä sillä saavutettaisi enempää työntekijälle kuin työllekään niiden ansaitsemaa inhimillistä määritystä ja arvostusta” (1968, 520-1; Taloudellis…s.78-9).

Marxin arviossa työntekijä tekee työtä yksityisomistuksen vallitessa lähinnä palkan vuoksi ja sen ehdoilla. Marx ei rajoita analyysiään pelkästään palkkakysymykseen, vaan toteaa, että ihminen paitsi luo vieraantuneella työllä suhteensa tuotannon esineeseen ja tuotantotapahtumaan vieraina ja itselleen vihamielisinä suhteina, hän luo myös tuottamattomien herruuden tuotantoon ja tuotteeseen nähden. Työntekijän suhde työhön luo siis myös kapitalistin suhteen työhön (Marx 1968,519-20; Taloudellis…, s.77). Samalla kun työntekijä on ”palkan palvelija” hänet on työelämässä alistettu monenlaisten valta- ja herruussuhteiden alaisuuteen.

Marx näki palkkatyöjärjestelmän eräänä keskeisenä vieraantuneen työn ilmenemismuotona. Hän halusi ammattiyhdistysliikkeen asettavan tavoitteeksi palkkatyöjärjestelmästä luopumisen. Tämän näkemyksen hän toi selkeän korostuneesti esiin vuonna 1865 kirjoittamassaan julkaisussa Työpalkka, hinta ja voitto. Työ - ei työ itsessään ja konkreettisena käyttöarvoja luovana työnä, vaan - nimenomaan palkkatyö merkitsee sitä, että työvoimaa ostetaan ja myydään eli sitä käytetään vaihtoarvojen, eikä pelkästään käyttöarvojen luomiseen. Työ joutuu kokonaisen pitkän historiallisen aikakauden ajan alistumaan kaupittelun kohteeksi. Ihmiskunta tulee Marxin mukaan palaamaan palkka¬työjärjestelmän kautta takaisin konkreettisen, käyttöarvoja luovan yhteiskunnan vaihee¬seen. Tähän johtopäätökseen liittyen ja ammattiyhdistysliikkeen tiettyjä tavoitteita arvostellen Marx kirjoitti vuonna 1865, että ”taantumuksellisen tunnuksen: ´oikeudenmukainen päiväpalkka oikeudenmukaisesta työpäivästä!´ asemesta työläisten tulee kirjoittaa lippuun¬sa vallankumouksellinen tunnus: ´Alas palkkatyöjärjestelmä!´ (Marx-Engels, Valitut..2. s. 65 vahvennus KM).

Samassa yhteydessä Marx totesi, että ammatillisten järjestöjen ei tulisi rajoittua käymään sissisotaa olemassa olevan järjestelmän seurauksia vastaan, vaan niiden tulisi käyttää järjestyneitä voimiaan vipusimena työväenluokan vapauttamiseksi lopullisesti, so. palkkatyöjärjestelmän poistamiseksi lopullisesti (ibid., 65).

Kun seurataan tämän päivän palkkapoliittisia neuvotteluja, joissa kamppaillaan senteistä ja euroista, joudutaan toteamaan, että nyky-yhteiskunnassa ollaan kaukana palkkatyöjärjestelmästä luopumisen ajatuksesta. Paitsi että ammattiyhdistysliike asettaa palkan ja palkkauskysymyksen toimintansa ykköstavoitteeksi, se muutenkin korostaa eri yhteyksissä ”työn mukaan” (siis palkkatyön mukaan) määräytyvien etuuksien merkitystä ja ensisijaisuutta esim. eläke- ja sosiaalipolitiikassa. Sitä, miksi tällaista yksipuolista suuntautumista tapahtuu, tämän päivän Marx saattaisi kommentoida toteamuksella, että myös ammattiyhdistys- ja työväenliike yleensä on vahvasti sisäistänyt vieraantuneen ja vieraannutetun työn olemuksen.

Kyse on samasta ilmiöstä, ammattiyhdistysliikkeen järjestelmään samaistumisesta, josta tunnettu marxismin teoreetikko Antonio Gramsci (1891 - 1937) esitti monta terävää ja kitkerää huomautusta. Hän totesi, että tietyssä mielessä ammattiyhdistykset ovat ”erottamaton osa kapitalistista yhteiskuntaa ja että niiden toiminta on välittömässä yhteydessä yksityisomistukseen perustuvaan järjestelmään” (Gramsci 1976, 90).

Marxin mukaan: ”Työpalkka on vieraantuneen työn eräs välitön seuraus ja vieraantunut työ on yksityisomistuksen välitön syy. Toisen häviämisen täytyy siksi aiheuttaa myös toisen häviämisen” (Marx 1968, 521; Taloudellis…,s.79). Marxin vaatimus palkkatyöjärjestelmän lakkauttamisesta on loogisessa yhteydessä hänen teoriaansa vieraantuneen työn ja yksityisomistuksen keskinäissuhteesta. Palkkatyöjärjestelmän poistamispyrkimys on osa vieraantuneen työn ja samalla tuotantovälineiden yksityisomistuksen poistamisvaatimusta.
7. Inhimillinen toiminta tavaratuotantona

Hyvin mielenkiintoinen nykykäytäntöön siirrettynä on Marxin ”Käsikirjoitusten” kohta, jossa analysoidaan tavallaan työläisen tuottamista (synnyttämistä) tuotannon kautta ja samalla työläisen asemaa tuotantoprosessissa. Marxin sanoma on, että työläinen tuotetaan, ei ihmisenä, vaan tavarana muiden tavaroiden tavoin. ”Työläinen tuottaa pääoman, pääoma tuottaa työläisen, hän siis tuottaa itsensä, ja ihminen työläisenä, tavarana on koko tämän liikunnan tuote” (Marx, Taloudellis…s.82).

Työläisen, työntekijän inhimilliset ominaisuudet eivät kiinnosta pääomaa oikeastaan muuten kuin sikäli kuin noista ominaisuuksista on hyötyä pääomalle. Työläisen tarpeet merkitsevät kansantaloustieteelle ainoastaan ”tarvetta ylläpitää häntä (työläistä) työn aikana, ja siinä laajuudessa, että työläislaji ei kuole sukupuuttoon” (mt., s.83; vahv.KM). (Hiukan kärjistäen tähän voisi huomauttaa , että työnantajien tulisi esim. nykyhetken Suomessa huolehtia siitä, että sairaanhoitajat eivät lopu kokonaan sairaaloista ja hoitokodeista). Näin ollen työpalkalla on aivan sama tarkoitus kuin minkä tahansa tuotannon instrumentin, välineen ylläpidolla ja kunnossapidolla tai kuten öljyllä, jota valellaan koneiden pyöriin niiden pitämiseksi liikkeessä (Marx, mt.,s.83).

Sitten Marxin päivien on työväenluokka ja työväenliike liittolaisineen pakottanut taistelullaan pääoman huolehtimaan työntekijöistä paitsi työn aikana, ainakin osittain myös työn ulkopuolella. Toisaalta tuotantotekniikan kehitys on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei työntekijää läheskään aina voida kohdella ihan pelkkänä koneen osana. Lähes samaan hengenvetoon on kuitenkin lisättävä, että Marxin arvio työntekijän tavaraluonteisuudesta ja hänen työsuhteensa esineellisyydestä ei ole työntekijäkunnan valtavan enemmistön kohdalla itse perusteiltaan juuri muuksi muuttunut.

Työntekijästä huolehtiminen työsuhteen ulkopuolella on vuosikymmenien ja jopa vuosisadankin aikana edennyt kiduttavan hitaasti. Tästä on yhä 2000-luvulla osoituksena miljoonien eläkeläisten köyhyysrajalla liikkuva toimeentulotaso pisimmällekin kehittyneissä markkinatalousmaissa. Työttömien miljoona-armeijat merkitsevät köyhyyttä, kurjuutta ja ihmisarvoa alentavaa kohtelua ”sivistysvaltioiksi” itseään kutsuvissa maissa. Työpaikoilla puolestaan erilaiset hiostusmenetelmät ja pelko työpaikan menettämisestä sitovat työntekijöitä ja toimihenkilöitä näyttöpäätteen ääreen yhtä orjallisesti kuin liukuhihna on tehnyt aikaisemmin ja tekee edelleen.

Marx katsoi Ricardon ja Millin ottaneen huomattavan edistysaskeleen Smithiin ja Sayhin verrattuna selittämällä ihmisen olemassaolon, ”tämän tavaran suuremman tai pienemmän ihmisten tuoton” pääoman kannalta yhdentekeväksi ja vieläpä haitalliseksikin (vahv.KM). ”Tuotannon todellisena päämääränä ei ole se, kuinka monta työläistä tietty pääoma elättää, vaan kuinka paljon korkoja (taloudellista tulosta SR) se tuottaa – siis vuosittaisten säästöjen summa” (Taloudellis…s.84, vahvennus KM). Lyhyesti sanoen ja nykyhetkeen siirrettynä: pääomaa ei kiinnosta työntekijöiden tai toimihenkilöiden lukumäärä eli heidän ”tuottamisensa” eri ammattialoille muuten kuin siltä kannalta missä määrin tuo ammattikunta on taloudellista voittoa tuottava. Pääoman kannalta esim. sairaanhoitajien määrä voi olla liian suuri silloinkin kun se muun yhteiskunnan mielestä on riittämätön, jopa täysin riittämätön.
8. Sari Sairaanhoitaja työn ja pääoman puristuksessa

Nuoren Marxin 160 vuotta sitten esittämät ajatukset ovat edelleen häkellyttävän ajankohtaisia. Taloudellisista säästöistä eli säästämisestähän esim. Suomessa syksyllä 2007 käydyssä hoitohenkilökunnan palkkataistelussakin oli kyse. Kyse ei ollut pääoman näkökulmasta sairaanhoitajasta ihmisenä, vaan hänet nähtiin pääomapiirien ja maan keskusta-oikeistolaisen hallituksenkin näkökulmasta lähes pelkkänä robottimaisena hoitajana (työntekijänä) ja taloudelliselta kannalta miltei pelkkänä kulueränä. Oikeistolainen valtiovarainministeri Jyrki Katainen pyrki vaalihumussa annettujen lupausten pettämisen jälkeen isällisesti lähentelemään Sari Sairaanhoitajaa vakuutuksin, että ” kyllä kaikki järjestyy” vaikkei valtiovalta aiokaan antaa rahaa senttiäkään yli sen ”aikaisemman sovitun” palkkatason, mikä juuri ja juuri riittäisi edelleen pitämään Sarin perheineen hengissä.

Jos todella oltaisiin kiinnostuneita kansalaisten terveydestä, sairaanhoitohenkilöstön määrää lisättäisiin ja maksettaisiin hoitajille kunnollinen korvaus heidän tekemästään työstä. Hallitus ei kuitenkaan ollut kiinnostunut ihmisen, tässä tapauksessa sairaanhoitajan olemassaolosta ihmisenä, eikä oikein työntekijänäkään. Marxin arvio, jonka mukaan työläisen (tässä tapauksessa: hoitohenkilökunnan) tuottaminen on pääoman kannalta yhdentekevää ja saattaa olla jopa haitallistakin ilmeni hoitoalaa koskevassa palkkaratkaisussa siten, että hoitajien tulevan palkankorotuksen toteutumisen ehdoksi asetettiin työnantajapuolen vaatimus hoitajien määrän vähentämisestä, vaikka hoitohenkilökunnan tarve on maassa huutava.

Kovan palkkataistelun jälkeen marraskuussa 2007 aikaansaadussa terveydenhoitoalaa koskevassa palkkasopimuksessa on ehto, jonka mukaan osa hoitohenkilökunnalle sovituista palkankorotuksista riippuu tuottavuuden kehityksestä. Kuta vähemmän hoitajia on vuonna 2010, sitä paremmat korotukset heille maksetaan. Jos sitä vastoin henkilöstömäärä yhä kasvaa yli 1300 henkilöä vuodessa, korotuksia ei makseta lainkaan (ks. Akkanen, Pohjanpalo 2007). Saavutettu hoitoalan palkkaratkaisu tarkoittaa käytännössä sitä, että valtion (hallituksen) kieltäytyessä antamasta lisärahaa kunnat maksavat sairaanhoitajien palkankorotukset rahoista, jotka ne säästävät palkkaamalla vähemmän hoitajia.

Marxin nuoruuden teoksen eräs tärkeimpiä havaintoja on, että yksityisomistuksen vallitessa myös ”inhimillisen toiminnan tuotanto” esineellistetään ja materialisoidaan, toisin sanoen ns. inhimillinen alue synnytetään ja tuotetaan pitkälle tavaratuotannon lakien mukaan. Yksityisomistussuhde ilmenee toisaalta työnä (nimenomaan palkkatyönä) ja toisaalta pääomana sekä näiden molempien keskinäisenä yhteytenä. Näiden kahden tekijän, toisaalta työn (palkkatyön) ja toisaalta pääoman asettamien vaatimusten välissä ”inhimillinen tekijä” jauhautuu usein olemattomaksi. Inhimillisen toiminnan tuottaminen koskee juuri esim. sellaisia herkkiä alueita kuin hoito- ja hoivatyö kaikessa laajuudessaan (potilaan hoito, vanhusten ja vammaisten huolto). Marxin sanoin: ”Toisaalta on inhimillisen toiminnan tuotanto työnä, siis itselleen täysin (ganz) vieraana, ihmiselle ja luonnolle täysin vieraana ja näin ollen tietoisuudelle ja elämänilmaukselle täysin vieraana toimintana”. Toisaalta on inhimillisen toiminnan esineen tuotanto pääomana, jolloin esineen kaikki luonnolliset ja yhteiskunnalliset ominaispiirteet ovat kadonneet (Marx 1968, 524; Taloudellis…, s. 84-5, vahvennus KM))

Marx jatkaa toteamalla, että seurauksena on ihmisen (työntekijän) ”abstraktinen olemassaolo pelkkänä työihmisenä, joka tästä syystä saattaa minä päivänä hyvänsä suistua täytetystä tyhjyydestään ehdottomaan tyhjyyteen, yhteiskunnalliseen ja täten todelliseen olemattomuuteensa” (Marx, Taloudellis…s.84-5).

Jos ajatellaan tässä yhteydessä edelleen esim. hoito- ja hoivatyötä, tuon työn esineellistäminen ja ”materialisoiminen” ilmenee esim. suomalaisessa päättävien tahojen keskustelussa siten, että vaaditaan hoitotyön ”tuottavuuden” kohottamista, mikä yleensä tarkoittaa taloudellisten säästöjen aikaansaamista. Toisin sanoen teollisuuden perustuotannon periaatteet pyritään terminologiaa myöten siirtämään sairaanhoidon, vanhuus- ja vammaishoidon piiriin.

Annetaanpa ajatuksellisesti hetkeksi periksi ja täytetään päättäjien toive hoitajan ja hoidettavan mahdollisimman taloudellisesta ja ”tehdasmaisesta” (liukuhihnamaisesta) keskinäissuhteesta. Tällöin joutuu kokeeseen edellä aikaisemmin mainittu Marxin kolmivaiheinen vieraantumisskenaario: 1) ensiksikin vieraantuminen ilmenee työntekijän suhteessa työnsä tuotteeseen eli työnesineeseen, joka on hänelle vieras ja pitää häntä vallassaan. Tässä tapauksessa on kysymys siitä, että työn esine, tuote vieraannutetaan työntekijästä.

Hoitajan työn tuote eli työn esine on hoidettava ihminen. On helppo nähdä ja käytäntö osoittaa sen, että esim. hoitotyöhön kohdistuvat ”säästöt” ja ”leikkaukset” (siis taloudelliset) ovat omiaan vieraannuttamaan hoidon kohteen, hoidettavan henkilön (jota monessa tapauksessa kohdellaan todellakin vain esineenä) häntä hoitavasta henkilöstöstä sekä vieraannuttamaan hänet omasta itsestään ajattelevana ja tuntevana ihmisenä.

2) toinen vieraantumisen ilmentymä on sitten työntekijän suhde tuotantotapahtumaan, siis itse työprosessiin eli omaan työhönsä . Tämä suhde on työntekijän suhde omaan toimintaansa vieraana, häneen kuulumattomana toimintana. Siinä tapahtuu Marxin mukaan työntekijän itsevieraantuminen (die Selbstentfremdung), vieraantuminen omasta itsestä eli vieraantuminen itsestä ihmisenä. (Marx 1968, 515; Marx, Taloudellis-filosofiset…s.70-71). Selbstentfremdung voitaisiin tarkkaan ottaen kääntää ja tulkita siten, että työprosessissa tapahtuu työntekijän vieraannuttaminen hänestä (työntekijästä) itsestään.

Tämä voidaan tulkita siten, että työntekijä joutuu omassa (vieraannutetussa SR) työssään toimimaan oman (alkuperäisen) ihmisluontonsa vastaisesti, suostumaan siis työntekijänä sellaisiin toimiin ja toimintoihin, joita hän ei pohjimmiltaan ja ihmisolentona, ihmisenä, voi hyväksyä. Esim. hoitohenkilökunta voi ”suostua” siihen, että vanhus, sairas tai ”hankala potilas” tainnutetaan lääkkeillä vuoteen pohjalle. Tässä yhteydessä tulee esiin vieraantumisen yhteydessä käytetty ja siihen samaistuva sana ”luovuttaminen” (saks. Entäusserung, joka viittaa myös vahvasti merkitykseen ”ulkoistaminen”). Marx kirjoittaa: ”Jos siis työn tuotteena (tuloksena SR) on luovuttaminen, niin täytyy itse tuotannon olla toimivaa luovuttamista, toiminnan luovuttamista, luovuttamisen toimintaa” (Taloudellis…s.69).

Mitä luovuttaminen tarkoittaa? Tuohon vaikeasisältöiseen kysymykseen voidaan vastata ainakin siten, että työntekijä on joutunut (ja joutuu) luopumaan alkuperäisestä työstään inhimillisenä toimintana. Työ on ihmisen olemus ja sen ansiosta hän on ihminen. Työntekijä joutuu tavallaan luovuttamaan eli ”ulkoistamaan” oman alkuperäisen ja omaan ihmisluontoonsa sisältyvän työnluonteen. Ulkoistaminen tarkoittaa työn joutumista vieraisiin käsiin. Se ei ole enää työntekijän omaa työtä, vaan päinvastoin asettuu häntä vastapäätä olevaksi mahdiksi, joka hallitsee häntä.
9. Edustuksellista demokratiaa?

Tämä käsillä oleva kysymys on itse asiassa sisällöltään erittäin laaja ulottuen yhteiskunnan ”perustuotannosta” aina yhteiskunnan ylärakenteisiin ja edustuslaitoksiin mitä moninaisimmissa muodoissa. Vain pari esimerkkiä mainiten: usein ihmetellään, mikä tekee työntekijöiden etujen rehdistä puolustajasta (pääluottamusmiehestä jne.) ”kiemurtelevan taktikon” heti kun hän nousee arvoasteikossa ammattiliittonsa tai keskusjärjestönsä toimitsijaksi. Mikä saa hänet tekemään tai osallistumaan ratkaisuihin, joiden seurauksena hänen on vaikea katsoa entisiä työtovereitaan suoraan silmiin?

Tai mikä saa ”työväestön asialla” olevan sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän kokonaisuudessaan (ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta) äänestämään eduskunnassa kerran toisensa jälkeen eläkeläisten ”taitetun indeksin” puolesta, vaikka jokainen edustaja tietää (niin tyhmää ei voi ollakaan) tällä toimellaan heikentävänsä eläkeläisen ostovoimaa ja aiheuttavansa taloudellista ja sosiaalista kärsimystä tuhansissa eläkeläisperheissä ? Mitä on esimerkiksi poliittisten puolueiden eduskuntaryhmissä käytössä oleva ”ryhmäkuri”, joka pakottaa äänestämään omaa luontoaan vastaan? Onko tuolla ilmiöllä mitään tekemistä todellisen kansanvaltaisen, demokraattisen päätöksenteon kanssa?

Tässäkin yhteydessä Marxin käyttämä ilmaus ”luovuttaminen” on mitä osuvin sekä sisältönsä että kielellisen (ainakin suomenkielisen) ilmaisunsa osalta. On helppo kuvitella, että hyvin monet luottamushenkilöt, kansanedustajat, luottamushenkilöt kunnallisissa päätöselimissä jne. ovat omalletunnolleen vaikeissa ratkaisuissa joutuneet ajattelemaan luovuttamista, siis enemmistön tahdolle alistumista ja oman itsenäisen päätösvallan poisluovuttamista. Luovuttaminen on usein tarkoittanut alistumista omalle luonnolle vieraisiin ja sille vastaisiin ratkaisuihin.

Marx kirjoittaa: ”Mutta vieraantuminen ei näyttäydy ainoastaan tuotannon tuloksessa, vaan tuotantotapahtumassa, itse tuottavan toiminnan sisällä. Kuinka työläinen voisi kohdata toimintansa tuotteen (tuloksen SR) vieraana, ellei hän varsinaisessa tuotantotapahtumassa vieraantuisi omasta itsestään?” (Taloudellis…s. 69).
10. Sari ei luovuta

Kun edellä todettiin työntekijän vieraantuminen omasta itsestään ihmisenä työprosessissa, niin työntekijää ei kuitenkaan voida sinänsä syyllistää työprosessin tuloksista. Työprosessin luonteen taustallahan on johtavana tekijänä pääoman liike ja yksityisomistuksellisen järjestelmän tukena olevien korkeimpien hallinnollisten päättäjien joukko. Professori Sirkka-Liisa Kivelä on viime aikoina käyttänyt lukuisia erinomaisia puheenvuoroja, joissa kiinnitetään huomio erityisesti vanhojen ihmisten hoidon epäkohtiin ja niiden parannuskeinoihin maassamme. Hän on todennut mm., että vanhoja ihmisiä sidotaan yhä useammin lääkkeillä vuoteeseen ja että ”Omaisesi saattaa olla kaltoinkohtelun uhri paikassa, jossa vähiten luulisi sellaisen kohtelun uhriksi joutuvansa” (Aro 2007). Samassa Uutispäivä Demarin haastattelussa (16.11.07) Kivelä toteaa, että ”Ei henkilökunta tahallaan sido potilaitaan lääkkeillä sänkyyn. Kyse on koulutuksen puutteesta. Hoitohenkilökunta on lääkäreitä myöten keskittynyt akuuttiin sairaanhoitoon.” ”Professorin syyttävä sormi kohdistuu valtakunnallisiin päättäjiin, jotka vastaavat henkilökunnan koulutuksesta ja resurssoinnista.”

Tarkasteltaessa taustalla olevia moraalisia kysymyksiä, joudutaan marxilaisesta näkökulmasta ottamaan huomioon vieraantuneen ja vieraannutetun työn hallitsevuus yksityisen pääoman hallitsemassa yhteiskunnassa. Nuori Marx totesi, että ”tuotanto ei tuota ihmistä ainoastaan tavarana, ihmistavarana, vaan sekä henkisesti että ruumiillisesti epäinhimillistettynä olentona”, minkä seuraus on ”työläisten ja kapitalistien moraalinen rappeutuminen, epämuodostuneisuus ja tylsistyminen.” Sen tuotteena on itsestään tietoinen ja omatoiminen tavara…ihmistavara (Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844, s. 84, vahv. KM).

Vieraantuneen työn voittamiseksi on tietysti tehty paljon erityisesti työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen toimesta kuluneiden 160 vuoden aikana, mutta itse perusproblematiikan ratkaisemisessa, työn vieraannuttamisen lopettamisessa ei ole edetty vaiheeseen, jossa inhimillisyyden voitaisiin sanoa saavuttaneen ratkaisevan osuuden ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Voidaan sanoa, että ihmisen tuottaminen tavarana on ilmiö joka näkyy yhteiskuntaelämän, julkisen hallinnon, kansanedustuslaitoksen ja hallituksen tasolla.

Kaksinaismoraali puolestaan nousee parhaaseen ( pahimpaan) kukoistukseensa kapitalistisen valtion johtajien puheissa ja toimissa aina silloin kun yritetään availla pahasti vieraantuneen yhteiskunnan vaikeimpia umpisolmuja. Terveydenhoitoalan ammattijärjestön Tehyn johdolla syksyllä 2007 käydyssä pitkällisessä ja sankarillisessa taistelussa hoitajien palkkojen jälkeenjääneisyyden korjaamiseksi ja hoitajien ihmisarvon palauttamiseksi hoitajia syyllistettiin maan hallituksen ja työnantajien toimesta ihmishenkien (mahdollisista) menetyksistä hoitajien uhatessa pakon edessä joukkoirtisanomisilla ellei neuvotteluissa päästäisi heille myönteiseen ratkaisuun.

Maan keskustalainen pääministeri ja kokoomuslainen valtiovarainministeri ”unohtivat” syyllistävissä vihjailuissaan, että kaikenlainen ihmishenkien menettämisen uhka oli torjuttavissa sillä, että kyseiset herrat olisivat suostuneet myöntämään hoitajien palkankorotuksiin tarvittavat varat ylijäämää pursuavasta valtionbudjetista. Sitä he eivät tehneet, vaan sen sijaan alkoivat suunnitella hoitohenkilökunnan pelottelemiseksi ja taistelutahdon murentamiseksi potilasturvalakia, joka sittemmin hyväksyttiinkin pikavauhtia ja perustuslain säätämisjärjestys sivuuttaen porvarienemmistöisen eduskunnan toimesta.

Ko. lain mukaan terveydenhuollon ammattilainen voidaan määrätä töihin vaikka ilman omaa suostumustaan. Kun hoitajien (mahdollisissa) irtisanoutumisissa on kyse alan työtaistelutoimesta , työhön määrääminen puuttuu myös työtaisteluoikeuteen. (tämän myönsi myös Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 13.11.07).

Tuo opposition toimesta aiheellisesti ”pakkotyölaiksi” nimetty laki oli tarkoitettu olemaan voimassa vain Tehyn työtaistelun ajan ja kun tehyläisille voitokas taistelu päättyi sopimukseen ennen hoitajien irtisanoutumisten alkamista, laki ei ainakaan nyt hyväksytyssä muodossaan tule koskaan otetuksi käyttöön. Se muodostaa kuitenkin työntekijäpuolelle haitallisen ennakkotapauksen uhan tulevienkin työtaistelujen kohdalla. Ennen kaikkea sen toteuttamisyritys kielii kuitenkin siitä kuinka porvarillinen valtio juuri kriisitilanteissa joutuu paljastamaan todellisen karvansa. Korviimme jäävät kaikumaan Marxin sanat 160 vuoden takaa: tuotantovälineiden yksityisomistuksen oloissa työntekijän työ ei ole vapaaehtoista, vaan pakotettua, pakkotyötä.
11. Vieraannutettu työ uhkaa ihmistä lajina

Kolmantena vieraantumisen muotona Marx tarkastelee ihmisen vieraantumista ihmislajista. Hän korostaa, että vieroittamalla ihmisen 1) työn esineestä ja luonnosta sekä 2) ihmisestä itsestään eli ihmisen omasta toimivasta funktiosta, vieraantunut työ samalla vieraannuttaa ihmisen myös ihmislajista. Eläin poikkeaa ihmisestä siinä, että se on välittömästi yhtä elämäntoimintansa kanssa. Eläin ei eroa elämäntoiminnastaan (syömisestä, juomisesta, siittämisestä) tavoitellakseen jotakin etäisempää päämäärää kun taas ihmisen tuottava, tuotannollinen elämä on lajinelämää. ”Tietoinen elämäntoiminta erottaa ihmisen välittömästi eläimellisestä elämäntoiminnasta. Ainoastaan ja nimenomaan tämän vuoksi hän on lajinolento” (Marx, mt. s.73).

Eläimelle ”riittää” sen oma välitön ja yksilöllinen elämäntoiminta kun taas ihmiselle välitön elämäntoiminta (syöminen, juominen jne.) on vain keino korkeamman, tietoisen elämäntoiminnan, lajinelämän toteuttamiseksi. Vieraantunut työ kääntää kuitenkin edellä mainitun ihminen - eläin – suhteen päinvastaiseksi siten, että ihminen tekee ”oman olemuksensa ainoastaan olemassaolonsa ylläpitämisen välineeksi” (Marx, Taloudellis…, s. 73; vahvennus KM). Ihminen toisin sanoen menettää vieraannutetun työn oloissa sen edun tai sitä etua, mikä hänellä luonnostaan on eläimeen nähden.

Yksityisomistuksellisten tuotantosuhteiden vallitessa ihminen uhraa (joutuu uhraamaan) oman lajinolemuksensa (lajinsa tulevaisuuden) välittömän toimeentulonsa alttarille, jolloin ”Eläimellisestä tulee inhimillistä ja inhimillisestä eläimellistä” (Marx, Taloudellis…, s. 70). Tuo Marxin näkemys on parhaillaan ajankohtainen myös ja nimenomaan pitkälle kehittyneissä markkinatalousmaissa, joissa esim. ydinvoimaloita rakennetaan ja suunnitellaan paljolti välittömän (yksilöllisen) elämäntarpeen näkökohdista (perustelemalla asiaa usein painotetusti siten, että ydinvoimalan rakentaminen tuo mukanaan työtä ja leipää, niin ja niin monta henkilötyövuotta jne.), tai että ydinenergia on tämän päivän ja lähitulevaisuuden tärkein, halvin ja saasteettomin vaihtoehto. Tällä tavoin tulevaisuuden uhraamisessa nykyhetken tarpeiden alttarille käytetään houkuttimena ihmisten hädänalaista asemaa (työttömyyden uhkaa, joka on pitkälle järjestelmän itsensä aiheuttamaa) ja lyhyen tähtäimen ”energiantarpeita” sen sijaan että pohdittaisiin enemmän ihmisen tulevaisuutta lajina ja lajinolentona ja huomioitaisiin koko luonnon ja luomakunnan olemassaolo ja tulevaisuus.

Tässä yhteydessä on todettava, että esim. ydinvoimaa koskevassa asiassa ei voida osoittaa sormella vain yhtä osapuolta eli suurpääomaa tai työnantajapuolta. Myös työväen- ja ammattiyhdistysliike on jatkuvasti vieraantuneen työn ja siihen liittyvän (luonnosta) vieraantuneen ajattelutavan vaikutuksen alainen. Suomessa eduskunta hylkäsi ydinvoiman lisärakentamisen eli viidennen ydinvoimalan rakennusluvan vuonna 1993. SAK-lainen Rakennusliitto katsoi kokeneensa asiassa tappion ja alkoi tukea tulevien eduskuntavaalien vaalityössä jo etukäteen sellaisia ehdokkaita, jotka tiedettiin varmoiksi ydinvoiman kannattajiksi. Eduskunta hyväksyikin toukokuussa 2002 viidennen ydinvoimalan rakennusluvan (äänin 107 - 92).

Helsingin Sanomat kirjoitti keväällä 2006 (Backman 2006) rakennusväen pettymyksestä Teollisuuden Voiman (TVO:n) Olkiluodossa sijaitsevaan ydinvoimalatyömaahan.
HS:n mukaan rakennusalan työntekijät arvostelivat nyt TVO:n suurimpien rakennusurakoiden päätymistä ulkomaisille yrityksille ja työntekijöille. Myös Rakennusliitto oli pettynyt koko ydinvoimalahankkeen toteutukseen. Lehden haastattelema rakennusliiton hallituksen jäsen, turkulainen kirvesmies Erkki Oinas totesi mm.: ”Mekin olimme vahvasti mukana ajamassa rakennushanketta työllisyyden ja halvan energian ja Suomen kilpailukyvyn turvaamiseksi (vahv.SR). Nämä tavoitteet eivät näytä ollenkaan toteutuvan.” Oinas jatkaa, että ”Jos meidän vaikutuspiirissämme olevat kansanedustajat olisivat toimineet toisin (eli äänestäneet ydinvoimalan rakennuslupaa vastaan SR), niin lupa olisi hävinnyt äänestyksessä.”

”Palkkatyöjärjestelmään liittyvästä työläisten yleisestä orjuutuksesta” (Marx) johtuen palkkatyöntekijät ovat tavallaan vatsastaan kiinni kapitalistisessa järjestelmässä ja joutuvat pitkälle uhraamaan jopa omaa lajinolemustaan (joka liittyy ihmislajin tulevaisuuteen) välittömän toimeentulonsa alttarille. Samalla osoittautuu, että luvatut lyhyen tähtäimen edut eivät välttämättä toteudu edes välittömien aineellisten etujen osalta (suureksi osaksi juuri siksi, että puuttuu pitkäjänteinen ihmisen ja yhteiskunnan tulevaisuuteen suuntutuva näköala).

Vieraantuminen koskee myös ”suurta yleisöä”. Vielä keväällä 2005 suomalaiset suhtautuivat selvän torjuvasti kuudennen ydinreaktorin rakentamiseen. Vuotta myöhemmin Suomen Gallupin suorittaman tutkimuksen mukaan enemmistö suomalaisista eli kolme viidestä kannatti kuudennen ydinvoimalan rakentamista (Mikkonen2006). Kansalaisten asennemuutokseen on voinut vaikuttaa poliittisen eliitin ja valtamedian suorittama mielipidemuokkaus. Ehkä kansan enemmistön asenteessa ilmenee terveen itsesäilytysvaiston asemesta myös se Marxin tekemä havainto, että ”yksityisomistus käsittää kaikki nämä itse omistuksen välittömät toteutumat (vrt. myös ydinenergian SR) jälleen vain elintarvikkeiksi (Lebensmittel) ja elämä, jonka tarvikkeina ne palvelevat, on yksityisomistuksen elämää – työtä ja pääomanmuodostamista (Kapitalisierung). Siksi on kaikkien fyysisten ja henkisten aistien tilalle tullut kaikkien näiden aistien yksinkertainen vieraantuminen, omistamisen aisti” (Marx 1968, 540; Taloudellis…, s.109, vahv. KM).

Ydinvoiman ohella toinen asia, jonka kohdalla nousee esiin riski tulevaisuuden uhraamisesta nykyhetken tarpeiden ja voitontavoittelun alttarille koskee ajankohtaisia uraanikaivoshankkeita Suomessa. Kesällä 2006 ranskalaisella Cogema - kaivosyhtiöllä oli uraanivaltaushakemus Uudellemaalle ja Pohjois-Karjalaan. Muidenkin yhtiöiden varaus- ja valtaushankkeita on vireillä eri puolille Suomea (Anttonen 2006). Uraanikaivoksia vastustavat kansalaisjärjestöt pelkäävät, että uraani saastuttaa pohjavedet ja vesistöt, että monet elinkeinot tuhoutuvat ja jäljelle jää jätettä ja säteilyä.

Keskeinen pelko on, että monikansallisten kaivosyhtiöiden lyhyen tähtäimen voitontavoittelun alttarille uhrataan kansalaisten perustarpeet ja että yhteiskunnan päättäjät ovat kuuroja kansalaisten vaatimuksille. Maan hallituksen vieraantuneisuutta ihmisten perustarpeista ihmetellään. Kysytään, miksi kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiehet ovat asiasta ”hiljaa kuin muuli” (Westman 2006).

Kuten ydinvoimalakysymyksen myöskään uraanikaivosten yhteydessä vieraantuminen ei koske vain työnantajapuolta tai pääomapiirejä. Metallityöväen Liiton puheenjohtaja Erkki Vuorenmaa on todennut voimakkaan kriittisesti, että ”uraanikaivoshankkeesta noussut hysteria uhkaa koko suomalaista kaivostoimintaa”. ”Uraanikaivoksien riskittömyys Suomen ympäristölle pystytään puheenjohtajan mukaan käytännössäkin todistamaan” (Helsingin Sanomat 6.8.06). Puheenjohtajan näkemystä koskevassa lyhyessä lehtikommentissa ei kuitenkaan mainita ainoatakaan todistetta täydellisen riskittömyyden puolesta.
12. Ihmisen vieraantuminen ihmisestä

”Minun housuni puristavat outoja reisiä./
Takkini hihoissa ovat vieraat kädet./
Minun nimeni kuuluu miehelle, jota en tunne.”
(Laine 1987) runoteoksessa Niin se käy (1971)

Vieraantunut työ vieraannuttaa työntekijän omasta itsestään ihmisenä, siis todellisena aitona ihmisenä. Työ ei ole varsinaisesti työntekijän omaa, se ei kuulu hänelle itselleen, eikä hän myöskään tässä työssä kuulu itselleen vaan toiselle ja samalla tällainen työ on työntekijän ”oman minän menettämistä”. (Marx 1968,514; Marx, Taloudellis-filosofiset… s. 70). Vieraantunut työ vieraannuttaa ihmisen hänen omasta kehostaan, ulkopuolella olevasta luonnosta, hänen henkisestä ja inhimillisestä olemuksestaan. Tämä tekijä puolestaan säätelee ihmisen suhdetta toiseen ihmiseen ja toisiin ihmisiin. ”Kun ihminen on vastakkain itsensä kanssa, hän on vastakkain toisen ihmisen kanssa. Se mikä koskee ihmisen suhdetta työhönsä, työnsä tuotteeseen ja itseensä, koskee ihmisen suhdetta toiseen ihmiseen, samoin kuin toisen ihmisen työhön ja työn esineeseen, kohteeseen” (Marx 1968,517-18; Marx, Taloudellis-filosofiset…s.74-75).

Professori Pauli Niemelä on lähestynyt mielenkiintoisella tavalla kysymystä ihmisen omasta luonteesta eli ”ihmisluonnosta”. Kysymys on olennaisen tärkeä pohdittaessa ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Niemelä viittaa Aristoteleen (384 – 322 eaa) näkemykseen, jonka mukaan ihmisen tarkoitus voidaan määritellä tutkimalla ihmisen olemusta, ns. ihmisluontoa (Niemelä 2004, 301). Niemelä vertaa toisiinsa Aristoteleen ja Marxin näkemyksiä: Marx näki samoin kuin Aristoteles, että ihmisellä on tosiasiallinen, olemassa oleva olemus (”koulimaton ihmismieli”) ja toisaalta potentiaalinen, tosi olemus (”jollainen hän voisi olla”) ja että viimeksi mainittu toteutuu vasta sosiaalisessa elämässä, yhteiskunnassa. Niemelä huomauttaa, että Marxilla vasta vapautettu työ ja osallistuminen työllä yhteiskunnalliseen elämään merkitsevät ihmisen tosi olemuksen, lajiolemuksen, toteutumista. ”Tältä kannalta katsoen työttömyys on todella suuri vääryys ihmistä kohtaan. Häneltä on – Marxin analyysin mukaan - viety jopa mahdollisuus vaikkapa vain vieraantuneenakin toteuttaa edes jossain määrin itseään” (Niemelä 2004,304).

Edellä Niemelä on antanut tiivistetyn vastauksen myös kysymykseen, että jos vieraantuminen on niin kielteinen asia kuin mitä on esitetty, miksi työn saaminen ja työttömyyden torjuminen on työntekijöille ja toimihenkilöille niin tärkeää yhteiskunnassa. Vastaus on, että toimeentulonsa turvaamisen lisäksi työntekijällä on ”vaikkapa vain vieraantuneenakin” mahdollisuus toteuttaa edes jossain määrin itseään. Marx ilmaisee asian toteamalla, että ”Itsevieraantumisen kumoaminen (Aufhebung) tapahtuu samaa tietä kuin itsevieraantuminen” (Marx 1968,533; Marx Taloudellis…s. 99). Tulkitsisin tuon siten, että itsevieraantuminen voitetaan taistelemalla itsevieraantumista ja sen syitä vastaan vieraantumisen alueella, siis työpaikoilla, kouluissa, kodeissa, kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa…
13. Aistien vieraantuminen

Se Marxin havainto, että omistuksen välittömät toteutumat ymmärretään elintarvikkeiksi ilmenee esim. Suomen nykyisessä alkoholipolitiikassa, jossa voitontavoittelun yhteydessä harjoitetun alkoholin mainonnan, myynnin edistämisen ja hinnan alennusten seurauksena alkoholi mielletään kansan keskuudessa ilmeisesti yhä enemmän pelkäksi elintarvikkeeksi tai jopa välttämättömäksi elämäntarvikkeeksi, joksi sana ”Lebensmittel” ehkä osuvammin suomentuu. ”Aistien vieraantumisen” seurauksena kysymys liittyy läheisesti myös ihmisen tulevaisuuteen lajinolentona. Viime aikoina maassamme on keskusteltu päihdeongelmaisten äitien lisääntyneestä raskaudenaikaisesta alkoholinkäytöstä ja syntyville lapsille siitä aiheutuvista vaurioista. Samanaikaisesti lasten sosiaaliset huostaanotot ovat jyrkästi lisääntyneet ainakin pääkaupunkiseudulla. Naisten juomisen lisääntyminen näkyy erityisesti pienimpien (jopa alle vuoden ikäisten) lasten lisääntyvinä huostaanottoina (Huhta 2006).

Juuri näitä rivejä kirjoittaessani joulun alla 2007 Suomen tietotoimiston (STT) uutiset kertovat ykkösuutisena, että Suomessa on tuhansia huumeita käyttäviä äitejä. Noin puolet huumeita käyttävistä, synnyttävistä äideistä jatkaa alkoholin tai huumeiden käyttöä raskauden aikana ja sen jälkeen. Huomattava osa huumeita käyttävistä äideistä käyttää vahvoja suonensisäisiä aineita. Huumeriippuvaisille äideille syntyviä täriseviä vauvoja voidaan usein joutua hoitamaan morfiinin avulla viikkojenkin ajan. Synnytyslääkärit vaativat, että vastasyntyneiden lasten huostaanottoja tulisi tuntuvasti lisätä ja että huumeita käyttäviä äitejä tulisi viimeisenä keinona ohjata pakkohoitoon (Yle Radio 1, 20.12.07 aamu-uutiset)

Vieraantuneen julkisen hallinnon ja yhteiskunnan vieraantuneiden päättäjien asenne suosii ”omistuksen toteutumien muuttumista elintarvikkeiksi” mm. siten, että alkoholin hintakehitys on laskettu mukaan viralliseen elinkustannusindeksiin ikään kuin elintarvikkeena. Suomessa eläkeläisjärjestöt ovat vaatineet alkoholin poistamista hintaindeksistä, koska alkoholin hintojen mataluuden ja muun kataluuden (jota vieraantunut hallitus harjoittaa) seurauksena eläkkeet, kuten kansaneläkkeet (jotka määräytyvät ratkaisevasti elinkustannus- eikä ansiotasoindeksin mukaan) jäävät yhä enemmän jälkeen palkkakehityksestä. Hallituksen harjoittamaan alkoholi- ja eläkepolitiikkaan liittyy ikään kuin piilokirjoitettuna viesti, jonka mukaan eläkeläisten tulisi käyttää enemmän alkoholijuomia muiden ”elämäntarvikkeiden” kustannuksella. Moni on saattanut ottaa vihjeestä vaarin.

Eräs tämän päivän hälyttävä uutinen on, että masennuslääkkeiden käyttö erityisesti 16-19 - vuotiaiden tyttöjen keskuudessa on maassamme lisääntynyt jyrkästi ja terveyttä vaarantavalla tavalla (Yle radio1, 26.8.2006). Vuoden 2006 kouluterveyskyselyn mukaan peruskoulun yläluokkalaisista tytöistä 18 prosenttia ja lukiolaistytöistä 14 prosenttia kärsi masentuneisuudesta. Kuudessa vuodessa yläkoululaisten masentuneiden tyttöjen määrä oli kasvanut neljä prosenttia. Kaikista 8- ja 9-luokkalaisista keskivaikeaa tai vaikeaa masennusta koki 13 prosenttia (Rajamäki 2006).

Kokeeko nuori ihminen nykyisessä, jopa lapsiin ulottuvassa kilpailutilanteessa liian mahtavaksi ja vieraaksi itseään vastapäätä olevan esineellisen maailman ja sen vieraantuneet ihmissuhteet jotta tuon maailman arjen voisi läpäistä ilman huumaavia aineita? Olisiko oireilevaa koulumaailmaa ja koko yhteiskunnan sairastavuutta lähestyttävä nykyistä selvästi syvällisemmän ”elämänfilosofian” näkökulmasta, jossa huomioitaisiin näkökohta maailman sijoiltaan menosta sekä siitä, että esim. nuorten sairastavuusoireilussa saattaa olla kyse syvemmästä yhteiskunnan sairaudesta kuin mitä yleisesti tunnustetaan. Eikö syvenevä tieto itse yhteiskunnasta olisi välttämätöntä sen päivittelyn rinnalla, että ”lukiolaisista yhä runsas neljännes juo itsensä vähintään kerran kuukaudessa humalaan” ja että pääsy koululääkärin tai koulupsykologin vastaanotolle koetaan vaikeaksi (Rajamäki 2006).

Myös vanhuksista huolehtiminen tai huolehtimatta jättäminen liittyy kiinteästi ihmisen lajityypilliseen kehitykseen ja olemukseen. Vieraantunut ja jatkuvia taloudellisia voittoja ja niiden vastapainoksi säästöjä tavoitteleva ”homo economicus” saattaa ajatella, että kun vanhukset ovat poissa silmistä ja kukin ikääntynyt ikäluokka lopullisesti poistunut näyttämöltä, ongelma on hoidettu ja voitettu. Todellisuudessa suhtautuminen vanhuksiin samoin kuin lapsiin ja nuoriin on yhteiskunnan inhimillisyyden ja sivistyksen mitta. Se kertoo siitä, kuinka pitkälle ihminen on kehittynyt lajinolentona. Vanhusten huono kohtelu on kaiken muun negatiivisen ohella huono esimerkki nuorille ikäluokille ja tuleville sukupolville siirtäen näin inhimillistä kärsimystä sukupolvesta toiseen ja heikentäen ihmistä lajinolentona. Omaisten hätähuudot ja kertomukset (kaikkea ei uskalleta edes kertoa pelossa, että oma läheinen joutuu kärsimään entistä enemmän) vanhusten huollon tilasta Suomessa pakottavat aika ajoin kysymään, elämmekö sivistysvaltiossa. Keskellä varallisuuden ja vaurauden kasvua ”Yhteiskunta huomaa yhtäkkiä vajonneensa jälleen äkillisen raakalaisuuden tilaan” (Marx, Engels 1978, 341).

Kirjoittaessani näitä rivejä samana päivänä kun radion uutiset kertovat huumeriippuvaisten synnyttävien äitien ja heidän vauvojensa ongelmista, ja samana päivänä kun TV:n A-Talk ohjelmassa keskustellaan poliisin suorittamista uusista laajoista huumetakavarikoista Suomessa sekä siitä, onko poliisi huumepaljastuksia tehdessään veljeillyt liiaksi huumerikollisten kanssa, tänä samana päivänä 20.12.07 Helsingin Sanomat kertoo suomalaisvanhusten vaikeasta asemasta Ruotsissa (vahvaan vieraantumiseen viittaavat uutiset näyttävät olevan jokseenkin jokapäiväistä ”kauraa” tiedotusvälineissä) (TV1, A-Talk 20.12.07

Ruotsissa on arvioiden mukaan noin 60 000 suomalaista yli 60-vuotiasta. Ongelma on siinä, että osa heistä menettää ruotsinkielen taitonsa dementoituessaan. Avun tarpeessa olevia on ehkä noin kymmenen prosenttia eli 6000, mutta suomenkielisiä vanhainkotipaikkoja on Ruotsissa kuitenkin vain noin 200. Ruotsalainen yhteiskunta ei ole tiedostanut tätä ongelmaa ja seuraavan viiden vuoden aikana ongelma kaatuu päälle, toteaa HS:n haastattelema tukholmalaisen Suomi-kodin edustaja Jussi Böök. Suomi-kodin johtaja Katriina Åberg sanoo, että dementoituvat suomalaisvanhukset tarvitsevat erityishoitoa. ”He menisivät aivan sekaisin, jos täällä puhuttaisiin ruotsia ja suomea,” Åberg sanoo (Koponen 2007).

Syvä vieraantuminen markkinatalousyhteiskunnassa ilmenee siinä, että kaikkein puolustuskyvyttömimmät ihmiset ovat vaarassa joutua lähes heitteille jätetyiksi.
14. Yhä kovempia arvoja kohti

Markku Saksa tarkastelee äskettäin Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessaan (Saksa 2007) Bill Clintonin entisen työministerin Robert Reichin uutta kirjaa Supercapitalism (2007). Kirjan johtava teema on, että nykyinen kovien arvojen talous suosii kansalaisia kuluttajan ja sijoittajan roolissa, mutta samalla se on vienyt kansalaisilta vallan. Kansalaisilla ei ole enää juuri mitään sanomista siihen mitä yritykset ja rahavalta tekevät. ”Tänä päivänä Reichin mukaan yhtiöillä ei ole enää moraalia ollenkaan, eikä sitä pidä enää niiltä odottaakaan. Ne osaavat tehdä vain rahaa samalla tavalla kuin nakkikone osaa tehdä vain nakkeja” (Saksa mt.).

Marx kiinnitti huomiota oman aikanansa taloustieteen kyynistymiseen. ”Kansantaloustieteen kyynisyys kasvaa suhteellisesti Smithistä Sayn kautta Ricardoon, Milliin jne. siinä määrin kuin teollisuuden seuraukset paljastuvat viimeksi mainituille entistä kehittyneempinä ja ristiriitaisempina, ja sen lisäksi he (kansantaloustietelijät SR) etenevät myös positiivisessa mielessä alituiseen ja tietoisesti edeltäjiään pitemmälle ihmistä vastaan kohdistuvassa vieraantumisessa” (Marx, mt.s.95; vahv. KM). Tämä tapahtuu Marxin mukaan ainoastaan siksi, että Ricardon, Millin jne. tiede on muita johdonmukaisempaa. Ricardon syy.ei ole, jos talous on sellaista jollaiseksi hän sen toteaa kirjoituksissaan. Todellisuuden ristiriita vastaa sitä ristiriitaa (vieraantunutta käytäntöä), jonka porvarilliset taloustieteilijät ovat tunnustaneet talouselämän periaatteeksi (ks. myös Marx,mt.,s.127).

Meidän aikanamme talouselämä on kehittynyt huimin askelin kohti vieraantumisen uusia muotoja kuvitteellisen talouden, osinko-, optio- ja muiden taloudellisten kohtuuttomuuksien kautta. Näin ollen ei ole yllätys, jos talouselämän ”asiantuntijoilta” ja ”tieteen” edustajilta kuullaan ajoittain paitsi kyynisiä myös suorastaan inhorealistisia kannanottoja. Nuo kannanotot heijastelevat olemassa olevaa kyynistä ja inhorealistista todellisuutta. Ei liene Reichin vika, jos yhtiöiltä ei tule enää edes odottaa moraalista vastuuta. Reichin näkemykset, sellaiset kuin yritysten (ja ilmeisesti yritysjohtajien) vertaaminen nakkikoneisiin, ovat saaneet eräät amerikkalaiset arvostelijat väittämään, että Reich ”on sortunut uusliberaaliin kyynisyyteen” (Saksa em.) Mutta jos uusliberaalin kyynisyyden pohjalla on uusliberaali, kyyninen todellisuus, so what ?

Kukin talous ja tuotantojärjestelmä tuottaa omannäköisensä kansalaiset. Marx toteaa, että esineellistetyn palkkatyön vastapoolina on inhimillisen toiminnan esineen tuotanto pääomana, jolloin ”kaikki luonnolliset ja yhteiskunnalliset ominaispiirteet ovat kadonneet, jolloin yksityisomistus on menettänyt… kaikki poliittiset ja sosiaaliset harhakuvitelmansa eikä liity mihinkään näennäisen inhimillisiin suhteisiin: yksi ja sama pääoma …on todelliseen sisältöönsä nähden täysin välinpitämätön” (Marx 1968, 525; Taloudellis…, s. 85, vahv. KM).

Kapitalistisessa tuotannossa on siis kysymys paitsi esineiden tuottamisesta tavaroina, myös työelämässä ja yhteiskunnassa toimivien ihmisten tuottamisesta esineellistettyinä olentoina. Välinpitämätön pääoma merkitsee välinpitämättömiä pääomanomistajia. Nykyinen kuvitteellisen talouden aika, jossa keinottelun avulla voidaan luoda satumaisia rikkauksia, on luomassa ihmistyypin, jolle elämän jokseenkin ainoa tarkoitus on rahan kokoaminen.

On otettava huomioon , että kirjoittaessaan ”käsikirjoituksiaan” runsaat 160 vuotta sitten, Marx ei puhunut ainoastaan omasta ajastaan, vaan analysoi kapitalistisen talouden sisäistä olemusta yleensä sekä ennakoi, millaisiksi kehittyvät paitsi tuotantosuhteet myös noiden suhteiden alaiset ihmissuhteet ennen sitä vaihetta, joka ”merkitsee välttämättä koko yksityisomistussuhteen huippua, lakipistettä ja tuhoutumista” (marx 1968, 525; Taloudellis…,s. 85).

Marx kirjoitti, että yksityisomistuksen oloissa ”Kukin yrittää luoda vieraan olemuksen voiman pitämään toista hallinnassa saavuttaakseen tyydytyksen omalle itsekkäälle tarpeelleen…jokainen uusi tuote merkitsee molemminpuolisen petoksen ja molemminpuolisen ryöstämisen uutta mahdollisuutta. …Jokainen tuote on syötti, jolla houkutellaan toisen olemus, toisen raha itselle, jokainen todellinen tai mahdollinen tarve on heikkous, joka vetää kärpäsen liimaan” (Marx, Taloudellis…ss.120-1, vahv. KM).

Edellä mainittu luonnehdinta tuo mieleen ajatuksen, että nykyisessä markkinataloudessa ilmenee oikeastaan samoja piirteitä kuin huumebisneksessä. Molemmissa houkutellaan toisen olemus, toisen raha itselle, jokainen tarve on heikkous, joka vetää kärpäsen liimaan. Kirjoitan näitä rivejä juuri joulun alla armon vuonna 2007. On meneillään se aika vuodesta, jolloin ihmiset juoksevat tavarataloissa itsensä läkähdyksiin tavaroiden perässä, joita he eivät tarvitse. Suuri osa, ellei suurin osa kansalaisista miettii päänsä puhki, mitä ostaisi lahjaksi naapurilleen, jolla jo on kaikkea, jolle jokainen uusi tavara merkitsee vierailua tai vierailun tarvetta kaatopaikalle jonkin toisen (ellei juuri lahjaksi saamansa) tavaran poiskuskaamiseksi. Samanaikaisesti maassa on 600 000 köyhyysrajan alapuolella elävää ihmistä. Monilla heistä ei ole varaa pistää edes lippalakkia päähänsä ulos lähtiessään (tosin ilmaston lämpenemisen seurauksena maa on edelleen lumeton ja ilmassa on lämpöasteita, joten siellä tarkenee ehkä hätätilassa ilman pipoakin).

Tämä aika synnyttää inhimillisistä piirteistä vieraantuneita rahankokoajia. Marxin mukaan rahan tarve on kapitalistisen talousjärjestelmän tosi tarve ja ”Ylenmääräisyydestä ja liiallisuudesta tulee rahan tosi mitta” (Taloudellis…,s.121)

Mitäpä tuohon juuri voisi lisätä? Muuta kuin ehkä varoituksen sanan, että jos joudut henkilökohtaisesti tekemisiin nykyajan rahanhimoisen lähimmäisen (varsinaisen ”aikamme sankarin”) kanssa, älä kerro hänelle mitään inhimillistä itsestäsi, varsinkaan älä paljasta hänelle mitään inhimillisiä heikkouksiasi. Älä sano esim., että olet jo ikääntynyt ja tunnet epävarmuutta terveytesi johdosta. Hän saattaa alkaa laskelmoida, paljonko sinulla on elinvuosia jäljellä, millaisia perijöitä sinulla on (onko heitä ylipäänsä ollenkaan), millaisessa asunnossa asut jne. Jos olet huomaavinasi inhimillisen pilkahduksen tuon kaverin silmissä, varmista vielä kerran, että kyseessä ei ole lasisilmän välähdys.

Niille, joiden mielestä edellä sanottu on liian pessimististä, sanoisin, että nykyinen maailma ei ole kaunis. Maailma on sairas. Olennainen kysymys on, kuinka sairas se on. Voiko markkinatalouden ”vetämä” vieraantuminen (vieraannuttaminen) kaikkine seurausvaikutuksineen mennä enää tämän pidemmälle ilman että ihmisen ja ihmiskunnan olemassaolo joutuu vaakalaudalle?
15. Ihmiskunnan menneisyys ja tulevaisuus

Vastattavaksi jää lopulta kysymys, onko vieraantuneesta (vieraannutetusta) työstä ja yksityisomistuksesta olemassa tietä eteenpäin tai ylöspäin korkeammanasteiseen tuotanto-, talous- ja yhteiskuntamuotoon. Onko nykyistä henkisesti ja moraalisesti korkeammantasoinen ihminen mahdollinen? Ihmiskunnan taloushistoriaa arvioitaessa marxilainen työn käsite on keskeinen. Sen mukaan yksi ja sama työ on luonteeltaan sekä konkreettista että abstraktista. Konkreettisessa muodossaan työ luo käyttöarvoja, käyttöesineitä ja abstraktissa muodossaan se luo arvoa ja lisäarvoa. Konkreettinen työ on ”kaikista yhteiskuntamuodoista riippumaton ihmisen olemassaolon ehto, ikuinen luonnonvälttämättömyys” (Marx 1914,10) kun taas abstraktinen työ on väliaikainen ja ominainen vain määrätylle ajanjaksolle ihmiskunnan historiassa.

Marxilaisen työnarvoteorian mukaan työ ei ole aina ollut abstraktista; se muuttuu ihmisen taloushistoriassa abstraktiksi vasta silloin kun tuottajat alkavat suhtautua tuotteisiinsa tavaroina. He alkavat suhtautua tuotteisiinsa tavaroina siellä missä ilmaantuu vaihto ja vaihto puolestaan alkaa siellä missä alkukantaiset yhteisöt päättyvät, ”niiden (yhteisöjen) rajoilla, niissä harvoissa kohdissa, joissa ne tulevat kosketuksiin muiden yhteisöjen kanssa”, ts. kun omavarainen yhteisö joutuu tekemisiin vieraiden yhteisöjen kanssa tai vieraisiin yhteisöihin kuuluvien jäsenten kanssa. Tästä alkaa vaihtokauppa, joka tunkeutuu (takaisin) yhteisön sisään, missä se vaikuttaa hajottavasti (Marx 1970, s.50).

Tavaroiden vaihtoprosessia ei alun perin esiinny alkukantaisen yhteisön piirissä. Marxilaisen tieteenfilosofisen näkemyksen mukaan historia toistaa itseään mutta ei nollapisteeseen palautuen vaan spiraalinomaisesti siten, että aikaisemmat ja alkeellisemmat tuotantomuodot palaavat uudelleen korkeammalla ja kehittyneemmällä tasolla kehittyneissä muodoissa. Marxin mukaan ihmiskunta palaa abstraktin, vieraantuneen työn kautta takaisin konkreettiseen käyttöarvoja, ilman vaihdon välitystä luovaan työhön.

Tavaranvaihto alkoi kirjoitettua historiaa edeltäneinä aikoina; Egyptissä 2 500 - 5 000 vuotta, Babylonissa 4000 - 6000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tuolle ajanjaksolle on ollut ominaista tuotteiden (ja myös työvoiman) vaihtaminen tavarana, jolloin työvoimalla on luotu lisäarvoa eli työ on riistonalaista ja luonteeltaan vieraantunutta työtä (Engels1972, 131, 136). Tässä vaiheessa saatetaan perustellusti kysyä, että kun vaihdonalaisen ja vieraantuneen työn vaihe on jatkunut 5-7000 vuotta, onko ihmiskunnalla mahdollisuutta vaihtaa itse tuotantotavan olemusta.

Ihmiskunnan taloushistoriaan liittyen on syytä korjata eräs Marxin näkemykseen liittynyt väärinkäsitys tai väärintulkinta. Yleisesti oletetaan, että Marx näki kapitalistisen tuotantomuodon vain täysin kielteisenä järjestelmänä jossa ei ole myönteisiä piirteitä. Todellisuudessa Marx arvioi, että ”Laajasti ottaen voidaan aasialaisia, antiikinaikaisia, feodaalisia ja nykyisiä porvarillisia tuotantotapoja pitää edistyksellisinä kausina yhteiskunnan talousmuodon kehityksessä” (Marx 1970,18). Kommunistisen puolueen manifestissa (1848) Marx ja Engels lausuivat julki suoranaisen ihailunsa niistä jättiläismäisistä tuotantovoimista, jotka kapitalismi oli loihtinut esiin.

Asian ydin on siinä, että erilaisilla historiallisilla tuotantomuodoilla ja niiden varaan rakentuvilla yhteiskuntamuodoilla on vastaava kehityskulku kuin yksityisillä ihmisillä ja muilla luontokappaleilla: ne vanhenevat, sairastuvat vanhuuden tauteihin ja niiden vuoro on poistua näyttämöltä. Marxin mukaan eri tuotantomuotojen historiassa ratkaiseva vaihe on käsillä silloin kun yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan siihen asti vallinneiden tuotantosuhteiden kanssa. Kapitalismissa tämä tarkoittaa vaihetta, jossa tuotantovoimat eivät enää ”mahdu” yksityisomistuksellisten suhteiden puitteisiin. Maaorjuuden poistuminen vei pohjan feodaaliselta, aateliston valtaan pohjautuneelta järjestelmältä, palkkaorjuuden poistuminen vie pohjan kapitalistiselta, porvaristoon tukeutuvalta järjestelmältä. ”Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu koko valtaisa päällysrakenne hitaammin tai nopeammin” (Marx 1970, 17).

Onko ympäristössämme havaittavissa, että yksityisomistukselliset suhteet ovat käymässä liian ahtaiksi yhteiskunnan tuotantovoimille? Lähes kaikkialla maailmassa on meneillään suuryritysten fuusioituminen yhä suuremmiksi yhtiöiksi. Mutta pystyvätkö ne suurimmillaankaan pitämään sisällään yhteiskunnan luovia voimia ja tyydyttämään väestön lisääntyviä tarpeita? Ovatko fuusioiden aiheuttamat haitat ja riskit ylittämässä niiden synnyttämät taloudelliset edut? Talouden perusrakenteen päälle on rakennettu mahtava kuvitteellisen rahatalouden rakennelma pörsseineen, osinko- ja optiojärjestelmineen. Mutta pystyykö pitkälle suurpääoman ehdoilla toimiva yhteiskuntajärjestelmä esim. Suomessa huolehtimaan inhimillisesti esimerkiksi niistä noin miljoonasta uudesta, suurten ikäluokkien ikääntyneestä henkilöstä, jotka siirtyvät eläkkeelle vuosien 2006 ja 2015 välisenä aikana?

Vieraantuneen työn historiaa pidempi on ihmisen työn historia. Ihmislaji alkoi kehittyä eräiden arvioiden mukaan jo lähes kaksi miljoonaa vuotta sitten korkealle tasolle kehittyneestä apinasta, joka alkoi käyttää eturaajojaan (kiipeilyn asemesta) työkalujen valmistamiseen. Tästä alkoi kehitys, jossa ihminen erottuu muusta eläinkunnasta työkalujen käyttökyvyn eli lyhyesti työn kautta (Engels 1973, 58,61).

Tuotantovälineiden yksityisomistuksella on vuosituhansien aikana ollut kehitystä eteenpäin vievä vaikutuksensa, mutta tuo omistus on aikaa myöten kääntynyt itseään vastaan. Onko vieraantunut työ nyt painamassa ihmistä taaksepäin ihmisyydestä takaisin kohti eläinkuntaa? Sen työkalun, jonka ihmisapina on historian aamuhämärissä ottanut käteensä, on nyt vieraantunut työ riistämässä hänen kädestään pois. Pelkästään suomalaisessa yhteiskunnassa on jatkuvasti 200 - 300 000 työtöntä, joiden kädestä työkalu on otettu pois.

Olisiko ihmiselle ja ihmiskunnalle ”liian” suuri harppaus ottaa työkalu uudelleen ja kokonaisuudessaan takaisin haltuunsa?. Palauttaa luovutettu työ takaisin itselleen? Marxin mukaan: ”Juuri siihen, että työnjako ja vaihto ovat yksityisomistuksen muotoja, juuri siihen sisältyy tämä kaksipuolinen todistus: toisaalta inhimillinen elämä tarvitsee toteutuakseen yksityisomistusta, toisaalta se tarvitsee nyt yksityisomistuksen kumoamista” (Marx, Taloudellis-filosofiset…, s.142).

Ihmisen historiassa on ollut suuria harppauksia. Ihmisapina on laskeutunut alas puusta, siirtynyt ”viidakon nelijalkaisuudesta savannien kaksijalkaisuuteen” (Kuusi 1983,82), noussut vuosimiljoonien aikana kumaraisesta asennosta yhä ryhdikkäämpään pystyasentoon ja alkanut jo varhain käyttää eturaajojaan työkalujen valmistamiseen. Ihminen on myös kehittänyt kommunikaatiovälineekseen kielen, symbolikielen, joka ”avasi tien toiseen evoluutioon, joka loi uuden alueen, kulttuurin, ideoiden, tiedon valtapiirin” (Monod 1973,135).

Olisiko noiden harppausten rinnalla toivottoman pitkä se harppaus, joka merkitsisi siirtymistä tuotantovälineiden yksityisomistuksesta niiden yhteisölliseen (yhteiseen) omistukseen? Kuuluisiko siirtyminen tuotantovälineiden yhteisomistukseen eli yhteiseen omistukseen edes kaikkein suurimpien harppausten joukkoon ihmisen ja ihmisapinan vuosimiljoonaisessa kehityshistoriassa? Marxilaisessa näkemyksessä tuo siirtymä on välttämätön ihmisen vieraantumisen ja vieraannuttamisen voittamiseksi, inhimillisen luontosuhteen palauttamiseksi sekä ihminen vastaan ihminen - vastakkainasettelun ohittamiseksi.

Ihminen saattaa olla tänään jälleen kerran eräässä oman historiansa ratkaisu- ja käännekohdassa.
Lähteet:

Akkanen, Juha, Pohjanpalo, Olli (2007) Hoitajien korotuksista nousi heti iso riita. Helsingin Sanomat 20.11.2007.

Anttonen, Sari (2006) Uraanikaivosten vastustajat vaativat kaivoslain pikaista uudistusta. Helsingin Sanomat 6.8.2006.

Aro, Juhani (2007) Näkymätön side. Uutispäivvä Demari 16.11.2007.

Backman, Nils-Eric (2006) Rakennusväki pettyi TVO:n ydinvoimalatyömaahan. Helsingin Sanomat 21.4.2006.

Eduskunta vetää Tehy-kiistan rajoja enemmistön voimin. Helsingin Sanomat 13.11.2007, pääkirjoitus.

Engels, Friedrich (1972), Marxin Pääomasta. Moskova: Edistys.

Engels, Friedrich (1973) Työn osuus apinan muuttumisessa ihmiseksi. Julkaisussa: Marx K, Engels F, Valitut teokset kolmessa osassa. Osa 3. Moskova: Edistys. s. 57-67.

Gramsci, Antonio (1976) Työväenluokan yhtenäisyys. Kustannusliike Edistys. Moskova.

Helne Tuula (2002) Syrjäytymisen yhteiskunta. STAKES. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Tutkimuksia 123. Saarijärvi: Gummerrus.

Huhta, Matti (2006) Pääkaupunkiseudulla kova pula lasten sijaiskodeista. Helsingin Sanomat 23.8.2006.

Huumepoliisien kujanjuoksu. TV1, A-Talk 20.12.2007.

Iljenkov, E.V. (1960) Dialektika abstraktnogo i konkretnego v ”Kapitale” Marksa. Moskva.

Koponen, Kalle (2007) Ruotsissa valtava pula dementoituvien suomalaisvanhusten hoitopaikoista. Helsingin Sanomat 20.12.2007.

Kuusi, Pekka (1982)Tämä ihmisen maailma. Porvoo: WSOY.

Laine, Jarkko (1987) Kootut runot. Keuruu:Otava.

Marx, Karl (1968) Ökonomisch-philosophische Manuskripte aus dem Jahre 1844. Teoksessa Marx, Karl, Engels, Friedrich: Werke. Ergänzungsband. Schriften,Manuskripte, Briefe bis 1844. Erster Teil, s. 465-588. Berlin:Dietz Verlag.

Marx, Karl, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Moskova: Kustannusliike Edistys (ei painovuotta).

Marx, Karl, Das Kapital (1914) Kritik der politischen Oekonomie. Erster Band. Buch I: Der Produktionsprozess des Kapitals. Stuttgart: J.H.W. Dietz Nachfolger.

Marx, Karl (1970) Kansantaloustieteen arvostelua. Pori: Satakunnan Yhteisvoima Oy.

Marx, Karl: Työpalkka, hinta ja voitto. Teoksessa Marx, K - Engels, F: Valitut teokset kolmessa osassa. Osa 2. S. 25-65. Moskova: Kustannusliike Edistys (ei painovuotta).

Marx, Karl, Engels, Friedrich (1978) Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa Marx-Engels, Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 2,s. 334-371. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Metallin Vuorenmaa: Uraanihysteria tuhoamassa kaivostoiminnan. Helsingin Sanomat 6.8.2006.

Mikkonen, Minttu (2006) Kuudennen ydinvoimalan kannatus kasvoi vuoden aikana selvästi. Helsingin Sanomat 23.4.2006.

Monod, Jacques (1973) Sattuma ja välttämättömyys. Porvoo: WSOY.

Niemelä, Pauli (2004) Etiikka ja hyvinvointivaltion palvelut. Yhteiskuntapolitiikka 69:3, s.300–305.

Oizerman, T.I. (1976) Marxin ”taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset” ja niiden tulkinnat. Kansankulttuuri Oy. Helsinki

Paugam, Serge (1996) Conclusion. Les sciences sociales face à l’exclusion. In: L’exclusion l’état des savoirs. Sous la direction de serge paugam, s. 565-577. Paris: Éditions la découverte.

Rajamäki, Tiina (2006)Tyttöjen masennus lisääntynyt selvästi aiemmista vuosista. Helsingin Sanomat 29.8.2006.

Ruotsalainen, Seppo (2006) Vieraantuminen varhaismarxilaisessa näkemyksessä (havaintoja nykypäivän perspektiivistä). Teoksessa Niemelä, Pauli, Pursiainen, Terho, Hyvinvointi yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Juhlakirja professori Juhani Laurinkarin täyttäessä 60 vuotta 8.10.2006. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia nro 62. Kuopion yliopisto, Kuopio 2006, s. 93-107.

Ruotsalainen, Seppo (2005) Syrjäytyminen – syrjäyttäminen. Syrjäytymisen tarkastelua talouden, yhteiskunnallisten toimijoiden ja sosiaaliturvan näkökulmasta. Helsinki: Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy.

Ruotsalainen, Seppo (1985) Työnarvoteorioiden tausta. Tutkijaliiton julkaisusarja 36. Yliopistopaino Helsinki.

Saksa, Markku (2007) Superkapitalismi siirsi vallan kansalta sijoittajille ja kuluttajalle. Helsingin Sanomat 3.12.2007

Saksa, Markku (2006) Työn tuottavuudesta on tullut vaikeasti mitattavaa. Helsingin Sanomat 14.8.2006.

Westman, Kai (2006) Miksi virkamiehet vaikenevat uraanikaivoshankkeista? Helsingin Sanomat (mielipidesivu) 19.8.2006.

Yle Radio 1, 20.12.07 aamu-uutiset

Yle radio1, 26.8.2006 aamu-uutiset.

Artikkelin kirjoittaja:

Seppo Ruotsalainen
Valtiotieteen tohtori, sosiaaliturvan erikoistutkija, Demokraattisen Sivistysliiton (DSL) puheenjohtaja