EU:n velkajärjestelypaketit ovat valtavan mittaluokan huijausoperaatio

Seppo Ruotsalainen – 13.04.2011

Suomalaisia vaaditaan mukaan maksajiksi ja takaajiksi sekä Euroopan unionin väliaikaiseen että pysyvään vakausrahastoon. Miljardeilla pitäisi tukea Kreikkaa, Irlantia, Portugalia ja muita holtittomasti rahoittaneita pankkeja. Vaikeuksiin ajettujen maiden kansalaisille laaditaan lisää taloudellisia kuristusbudjetteja.

EU:n pysyväksi maksumieheksi ja -naiseksi valitussa Suomessa valtiovarainministeri Jyrki Katainen pitää kansalaisten kieltäymyksiin ja uhrauksiin tähtääviä toimenpiteitä ikään kuin kansa-laisten pyhänä velvollisuutena, isänmaallisena tekona. Talvisodan hengestäkin on jo taidettu puhua.

Kansalaisten uhraukset eivät auta

Kataisella, pääministeri Mari Kiviniemellä ja muilla maan asioista päätöksiä tekevillä on tausta-ajatuksena, että kansakunta ikään kuin säästäisi varoja vaikeuksiin ajettujen maiden auttamiseksi ja että nuo luovutetut varat saataisiin joskus (jopa korkojen kanssa) takaisin.

Pääoma-teoksen kolmannen kirjan luvussa 27 (Luoton rooli kapitalistisessa tuotannossa) Karl Marx luonnehtii mauttomaksi (abgeschmackt) fraasia, jonka mukaan pääoman alkuperänä olisi säästäminen, ”koska keinottelija juuri vaatii, että muut säästäisivät häntä varten”.

Tuo lyhyt sivulause on siinä määrin terävä, että Friedrich Engels totesi Marxin sillä ennakoineen parikymmentä vuotta tekstin kirjoittamisen jälkeen sattuneen tapahtuman, jossa ”koko Ranska säästi kokoon puolitoista miljardia frangia Panaman huijareille.”

Vastaavasta ilmiöstä on kysymys nykyisessä finanssikriisissäkin. Säästäminenhän tarkoittaa perinteisesti sitä, että me kansalaiset säästämme omalle pankkitilillemme määrätyn rahasumman. Se että meidät pakotetaan nyt pelastamaan saksalaisia ja ranskalaisia pankkeja tarkoittaa, että me oman pankkitilimme sijaan maksamme pankin tilille, siis suuressa määrin pelkille keinottelijoille. Aiheellisesti Bertolt Brecht kysyikin, mitä onkaan pankkiryöstö verrattuna pankin perustamiseen!

Väliaikaisia ja pysyviä vakausrahastoja sommittelevat EU-päättäjät (meidän Kataisemme ja Kiviniememme heidän mukanaan) uskottelevat, että lukemattomien huijausten jälkeen kapitalistinen järjestelmä ikään kuin ”ottaisi opikseen” ja että tilanne olisi parannettavissa uusia miljardeja noihin rahastoihin lapioimalla.

Mieletöntä menoa

Kansalaisten kieltäymyksiä koskevista käsityksistä Marx toteaa edellä mainitussa Pääoman luvussa, että kapitalistisen tuotannon kehittymättömämmässä vaiheessa noissa kieltäymyksissä saattoi vielä olla jotakin mieltä, mutta kuvitteellisen (fiktiivisen) pääoman oloissa niistä tulee täysin mielettömiä.

Marx haluaa sanoa, että kieltäymyksillä ja uhrauksilla (nykykielellä ”leikkauksilla”) saavutetut ”säästöt” eivät mene niihin tarkoituksiin, mihin niiden väitetään menevän. Ja vaikka osittain menisivätkin, niin ”onnistuminen ja epäonnistuminen johtavat tässä samassa määrin pääomien yhteenkokoontumiseen ja näin ollen pakkoluovutukseen mitä valtavimmassa mittakaavassa.”

Marx muistuttaa, että kapitalistisen tuotantotavan lähtökohta ja ydin on pakkoluovuttaminen (Expropriation). Viime kädessä tarkoituksena on pakkoluovuttaa eli anastaa yksilöiltä tuotantovälineet. Luottojärjestelmä puolestaan on keinottelun pääasiallisin vipusin.

Pakkoluovuttaminen ilmenee harvojen toimeenpanemana yhteiskunnallisen omaisuuden anastamisena; luotto (Kredit) puolestaan antaa näille harvoille yhä suuremmassa määrin ”puhtaan onnenonkijan luonteen” (Marx, Pääoma. 3. osa, s.436)

Irlanti sukelsi pankkikriisiin ensimmäisten EU-maiden joukossa. Dublinilainen mielenosoittaja vaatii veronmaksajien rahojen varastamisen estämistä. / N.N.

Luotto kiihdyttää spekulatiivisia markkinoita

EU:n vakausrahastot ovat tarkoitetut lainanantorahastoiksi vaikeuksiin joutuneille kriisimaille. Vakausrahastojen ja tukipakettien väitetään ja toivotaan rauhoittavan spekulatiivisia rahamarkkinoita, mutta todellisuudessa ne kiihdyttävät niitä. Pääoman uusintamisprosessi kiihdytetään äärimmilleen siksi, että yhteiskunnallisen pääoman huomattavaa osaa käyttävät keinottelijat, jotka operoivat täydellisesti vieraalla, eivätkä siis omalla pääomallaan.

Luotto antaa myös erinomaisen mahdollisuuden voiton suhdeluvun kohottamiseen ja kuvitteellinen pörssitalous luo voittojen kasvattamiselle aikaisempaan nähden aivan uudet mahdollisuudet. Marx totesi jo oman aikansa tilanteesta, että kehittyneen kapitalismin maissa suurin osa pankkipääomasta oli puhtaan fiktiivistä, kuvitteellista eli vekseleitä, valtion arvopapereita ja osakkeita. (Marx, mt., s. 467).

Marx sanoi fiktiivisen pääoman muodostamista erilaisten arvopapereiden kautta kapitalisoimiseksi (kapitalisiren) ja siinä kaikki yhteys pääoman todelliseen (alkuperäiseen) arvon luomisen prosessiin (työhön) katkeaa viimeistä jälkeä myöten ja ”käsitys pääomasta arvoaan itseään lisäävänä automaattina vahvistuu (Marx, s. 464).

Kyse on ratkaisevasti siitä, että normaali tulo muunnetaan pääomatuloksi.

Pankkien pääomittaminen

Tänä päivänä kuvitteellisen pääoman valtavaa kasvattamista tarkoittaa ilmiö nimeltä pankkien pääomittaminen. Niin paljon kuin tuo käsite esiintyykin julkisuudessa, hämmästyttävää on, että lukemattomissa eduskuntavaalikeskusteluissa kenenkään (edes Timo Soinin) päähän ei pälkähdä kysyä, mitä tämä pankkien pääomittaminen oikein lähemmin tarkoittaa. Voidaanko sitä jäljittää ja millä tavoin? Päätyvätkö jäljet ehkä sulaan? Käytetäänkö ehkä jälkikoiria eli pankkien ulkopuolisia tarkastajia? Jos SKP:n edustajat pääsette lähelle päättäjiä keskustelutilaisuudessa ja mieluummin heidän iholleen, kysykää ihmeessä tätä asiaa.

Yleisesti ottaen tämänhetkinen pankkien pääomittaminen tarkoittaa sitä miltä näyttääkin eli loputtomien euromiljardien lapiointia pelinsä menettäneiden tai menettämässä olevien pankkien pelastamiseksi.

Kun Marxin mukaan kapitalisoinnin yhteydessä pääoman viimeinenkin jälki konkretiaan katoaa, niin ehkä pankkien pääomittamisessa kantasana ”lapio” luo edes jonkinlaisen hämärän yhteyden arkitodellisuuteen. ”Tämänkin hämärän olemme kadottaneet”, saattaisi Pablo Neruda kuitenkin muistuttaa.

Luottojärjestelmän kahtalainen luonne

Marxin mukaan luottojärjestelmälle on ominaista kahtalainen luonne. Toisaalta se kehittää kapitalistisen tuotannon liikkeellepanevan voiman eli rikastumisen vieraan työn riistolla ”paljaimmaksi ja valtavimmaksi peli- ja huijausjärjestelmäksi”, toisaalta se muodostaa siirtymämuodon uuteen tuotantotapaan.

Kapitalistinen tuotantotapa ei perusolemukseltaan ole tietenkään vapaa muuta kuin tiettyyn pisteeseen saakka muodostaen sisäisiä kahleita ja rajoituksia. Luottojärjestelmä rikkoo väkivaltaisesti noita rajoja, voimistaa vanhan tuotantotavan hajoamisen aineksia, vähentää suhteellisesti pääomanomistajien määrää ja luo näköalan kohti yhteen liittyneiden tuottajien yhteiskuntaa.

"Kapitalismi rokkaa"... ainakin kapitalismin kriisit onnistuvat keikuttamaan Euroopan ja muun maailman yhteiskuntajärjestelmiä kiitettävästi. / Faruk Ahmet

ERVV ja EVM

Se mitä meille on tiedotusvälineiden ja median kautta kerrottu ja mikä päättäjien huulilta ja ministereiden välttelevien katseiden lomasta on saatu puristettua esiin sisältää seuraavaa eli jatkokertomuksen termein tähän mennessä tapahtunut:

ERVV (Euroopan RahoitusVakausVäline) on tarkoitettu väliaikaiseksi ja joka on toiminnassa kesäkuuhun 2013.

EVM (Euroopan VakausMekanismi) puolestaan on pysyvä rahoitusväline, joka tulee voimaan heinäkuussa vuonna 2013 ja jonka tarkoitus on korvata nykyiset väliaikaiset rahoitusjärjestelyt.

EVM siis antaa lainaa vaikeuksiin joutuville euromaille heinäkuusta 2013 lähtien. ERVV pystyy lainaamaan noin 250 miljardia ja EVM noin 500 miljardia euroa.

Jotta EVM voisi lainata nuo 500 miljardia, siihen on satsattava pääomaa 80 miljardia sekä takauksia ja korotusvaltuuksia 620 miljardia, mikä tekee EVM:n todelliseksi suuruudeksi 700 miljardia euroa Mekanismin tarkat yksityiskohdat on määrä päättää tulevan kesäkuun loppuun mennessä.

Suomen vastuut

Suomen vastuut tulevassa pysyvässä kriisirahastossa (EVM) ovat 12,58 miljardia euroa. Tuosta osuudesta Suomen pitää maksaa suoraan käteisenä eli riihikuivana 1,44 miljardia siten, että puolet mainitusta summasta maksetaan kesällä 2013 ja loppu maksetaan kahdessa erässä kahden seuraavan vuoden aikana. Vastuuosuuden loppuosa 11,14 miljardia euroa koostuu annettavista korotusvaltuuksista ja takauksista. Pysyvä vakausrahasto EVM perustetaan EU-sopimuksella ja se on vahvistettava erikseen kaikissa euromaissa.

Tämän hetken kuuma kysymys koskee Suomen osalta lähinnä kahta asiaa:

a) onko Suomi valmis korottamaan ERVV- lainatakauksensa jo tähän mennessä sovitusta 8 miljardista kaksinkertaiseksi eli 16 miljardiin euroon sekä

b) onko Suomi valmis menemään mukaan EVM:ään, jossa sen lainantakausvastuu olisi edellä mainitut 11,14 miljardia euroa ja lisäksi lähes heti kättelyssä riihikuivana 1,44 miljardia euroa.

Käytännössä maan hallitus on jo suostunut ehtoihin, vaikka se vaalitaktisesti siirtää lopullisen ratkaisun tekemisen uudelle vaalien jälkeen valittavalle eduskunnalle.

Jyrki Katainen tukee voimakkaasti Euroopan pankkien pelastamista verovaroin. Vieressä aatetoveri Italista, monessa skandaalissa ryvettynyt Silvio Berlusconi. / EPP

Puolueiden kannat

Helsingin Sanomat on (30.3.) kartoittanut suurimpien puolueiden kantoja edellä mainittuihin kahteen kysymyksen ja sen mukaan hallituspuolueet kokoomus, keskusta, vihreät ja RKP ovat käytännössä valmiit suostumaan kumpaankin edellä mainittuun takausehtoon.

Oppositiopuolueet vasemmistoliitto, kristilliset ja perussuomalaiset suhtautuvat esityksiin kielteisesti ja SDP horjuu kannassaan kysellen pankkien ja sijoittajien vastuun perään, vaikka puoluesihteeri Mikael Jungnerin esiintymistä puoluejohtajien tv-väittelyssä maaliskuun lopulla on mediassa jo ehditty tulkita takuuehtoihin myöntymisen merkiksi.

SKP ei voi hyväksyä kumpaakaan mainitusta rahanpyydyksestä. Meidän kantamme on, että Suomen ei tule lähteä tähtitieteellisiin takauksiin tilanteessa, jossa maan valtionvelka kasvaa muutenkin hallituksen äskettäisen menokehyksen mukaan joka vuosi nettomääräisesti noin kahdeksan miljardia euroa vuosina 2012-15 yltäen 117 miljardiin vuonna 2015.

”Mutta jos Suomi kieltäytyy hyväksymästä noita rahoitusvakausvälineitä, niin joudummeko me eroamaan euroalueesta ja ehkä koko EU:sta?”, äänestäjä saattaa kysyä.

”Tapahtuisiko tuossa nyt niin suuri vahinko”, me vastaamme. Me olimme aikoinaan EU:hun liittymistä vastaan ja rahaliittoon liittymisestä ei lupaa Suomen kansalta edes kysytty. Väite, että me miljarditakuut torjuessamme rikkoisimme EU:n perussopimusta on täysin nurin niskoin käännettyä totuutta.

Esko Seppänen on uusimmassa kirjassaan Oma pääoma ansiokkaasti osoittanut, että EU-maat, jotka ottivat vastuun Kreikan veloista (110 miljardin tukipaketti), rikkoivat itse EU:n perussopimusta. Perussopimuksen artiklassa 125 todetaan: ”Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on.”

Yhteisvastuu on siis EU:n perustuslain mukaan kielletty, mutta nyt sitä toteutetaan surutta ja isänmaallisena tekona saksalais-ranskalais-brittiläisten pankkien pelastamiseksi.

Sinisilmäisyyttä

Sen lisäksi mitä edellä on todettu marxilaisesta näkemyksestä koskien luoton roolia kapitalismissa on vielä syytä tähdentää paria näkökohtaa.

EU-päättäjät (Suomen Kiviniemi ja Katainen heidän joukossaan) näyttävät jotenkin kuvittelevan ja uskottelevan, että mainitut vakausmekanismit ikään kuin muuttaisivat kapitalismin perusolemusta tai että ne toteutuisivat jossakin muussa ympäristössä kuin kapitalistisen kilpailun armottomissa olosuhteissa. Eli ikään kuin ne toteutettaisiin joissakin laboratorio-olosuhteissa, joissa kapitalismin sisäiset lainalaisuudet olisivat lakanneet vaikuttamasta.

Tuomas Enbusken ohjelmassa (Yle1, 31.3.) ETLA:n toimitusjohtaja Sixten Korkman sanoi, että markkinat ottavat oppia virheistään. Tekisi mieli kysyä, mitä oppia ne ottavat? Jos finanssimarkkinoille sanoo, että parantakaa sitten tapanne, niin sehän on suunnilleen sama kuin ketulle sanoisi, että älä sitten mene toista kertaa kanatarhaan.

Ei uskottavia valvontamekanismeja

Hurjinta tässä satojen miljardien eurojen mylläkässä on, että pääomalle ja pankeille ei ole edelleenkään asetettu mitään uskottavia julkisia valvontamekanismeja. Niin sanotut pankkien stressitestit ovat lähinnä alastoman totuuden ”suojaksi” asetettu viikunanlehti.

Euroopan tilintarkastustuomioistuimessa työskentelevä entinen kansanedustaja ja pankkivaltuutettu Olavi Ala-Nissilä huomauttaa, että edellä mainitussa satojen miljardien väliaikaisessa rahoitusvakausjärjestelmässä (ERVV:ssä) ei ole lainkaan julkista ulkoista tarkastusta (Iltalehti 29.3). Ala-Nissilä pitää mahdollisena, että Espanjan ja Saksan pankeista löytyy vielä ikäviä yllätyksiä. Ja uutta 700 miljardin euron EVM:ää ollaan kovalla tohinalla perustamassa!

Nuo vakausjärjestelmät ERVV ja EVM ovat sinänsä merkki suursijoittajille siitä, että nyt voi kokonaisten kansakuntien takauksella ottaa riskejä sieltä missä suurimmat voitot ovat odotettavissa eli sieltä mistä myönnettävistä lainoista ja luotoista ovat korkeimmat korot saatavissa, siis lähinnä vaikeimmassa taloudellisessa asemassa olevilta mailta, joiden luottoluokitukset ovat alhaisimmat. Juuri tätä kirjoittaessa uutiset kertovat, että Portugalin luottoluokitus on enää yhden pudotuksen päässä roskalainasarjasta.

Marxin ja Engelsin patsaat seuraavat Euroopan pankkikriisiä Berliinissä. / Sven Werk

Valtiot mukana huijausoperaatioissa

Kun Marx puhui ”valtavimmasta huijausjärjestelmästä”, hänen ajoistaan 1800-luvun jälkipuoliskolta tuo valtavuus on tietysti kasvanut vielä suuresti. On huomioitava, että piirteet jotka tuolloin koskivat lähinnä yksityisiä kapitalisteja ja myöhemmin monopolikapitalisteja, koskevat nyt valtiomonopolistisen kapitalismin oloissa kokonaisia valtioita ja valtiovaltaa.

Niinpä kirjanpitohuijaukset tapahtuivat tuolloin lähinnä yksityisten kapitalistien ja yritysten toimesta, mutta nykyisin valtiot (esimerkkinä Kreikka) antavat harhauttavia tietoja taloudenpidostaan. Aikaisemmasta poiketen on alettu myös vakavasti varautua siihen, että kokonaiset valtiot saattavat joutua velkajärjestelyyn. Mainitussa Yle1:n keskusteluohjelmassa eräs keskustelija viittasi mahdollisuuteen, että Kreikka voisi joutua jopa EU:n hyväntekeväisyyden varaan. Tuollainen tilanne vastaisi valtion tasolla jo lähes joutumista EU:n leipäjonoon.

Käytettävissä vakausrahastoissa ovat kiinni kokonaisten kansakuntien kansalaisia koskevat varat. Tapahtumien valtavuus on sitä luokkaa, että Suomen kaltaiset pienet reuna-alueet voivat olla finanssimarkkinoiden valtamerellä kuin lastut laineilla. Ilman pankkien ja muiden rahoituslaitosten tiukkaa valvontaa ja ilman pankkien yhteiskunnan haltuun ottamista Suomen kaltainen maa saattaa ennen pitkää havaita olevansa itse autettavien piirissä.

Keskeinen ongelma on, että satojen miljardien vakausvälineisiin sisältyy valtavasti fiktiivistä rahaa ja siten keinotteluun eli spekulatiiviseen toimintaan yllyttävää ainesta. Samanaikaisesti on kysymys esim. suurten pankkien välisestä olemassaolon taistelusta. Tuottoa haetaan silloin kaikin keinoin sieltä mistä suurimmat tuotot ovat löydettävissä.

Sosialismin näköala

EU-päättäjät ja kansalaiset puhuvat siitä, pitäisikö Kreikka päästää (pakottaa) velkasaneeraukseen. Kysytään aiheellisesti, mitä valtion joutuminen velkasaneeraukseen tarkoittaa. Vastauksena todetaan esimerkiksi, että tuolloin sijoittajat saattavat menettää osan rahoistaan, ehkä 30-50 prosenttia ja takaavat valtiot voivat olla myös menettäjiä.

Vähemmän puhutaan siitä, mitä näiden ahdinkoon ajettujen maiden kansalaisille tapahtuu esimerkiksi mahdollisen velkasaneerauksen yhteydessä. Mikä on heidän taloudellinen ja sosiaalinen tilanteensa äärimmilleen kiristettyjen talousbudjettien olosuhteissa. Minkä tien he kansakuntana valitsevat kuljettavakseen varsinkin, jos heidät jätetään suuressa määrin oman onnensa nojaan?

Sosialismi talous- ja yhteiskuntamuotona ei ole vanhentunut käsite. Eikö se ole reaalinen vaihtoehto silloin kun taloudelliseen ahdinkoon ajetuissa maissa yhä suurempi osa väestöstä (enemmistö) alkaa olla sitä mieltä, että sosialismi on parempi vaihtoehto kuin koko kansan loputon velkavankeus. 

  مردم یونان بدهکار می شوند بانک ها کمک مالی را می گیرند

ترجمه از سایت خبری حزب کمونیست فرانسه
یونان را بدون یونانیان میخواهند" نجات" دهند! گروه یورو موافقت خود را برای پرداخت کمک 34.4 میلیارد یورو به دولت یونان در 13 دسامبر برای کاهش بدهی 40 میلیارد یوروی این کشور  اعلام کرد . مذاکره که در هفته گذشته بین انجلا مرکل صدراعظم آلمان و "کریستین لاگارد" رئیس صندوق بین المللی پول  در زمینه کمک های مالی به یونان بدون توافق مردم یونان صورت گرفت به توافق رسید. البته نه برای نجات یونانیان بلکه برای نجات بانکها. حداقل برای توضیح و درک این مذاکرات و مبادلات دو حقیقت را میتوان اعلام کرد. 1- پولی که نتیجه فعالیت کمر شکن کارگران و شهروندان اروپائی است، برای بهبود ساختار یک اقتصاد سالم و خدمات اجتماعی به مردم یونان پرداخت نمی شود. از 34.4 میلیارد یورو 23.8 میلیارد یورو بجای بهبود وضعیت اقتصادی برای باز پرداخت بانکها  مورد استفاده قرار می گیرد که بانکداران این سرمایه را در مبادلات و معاملات سهام  پر منفعت خود قرارمیدهند. 2- با اینکه  مردم یونان هزینه بحران مالی را پرداخته اند کمک مالی صندوق بین المللی پول و بانک مرکزی و کمیسیون اتحادیه اروپا "ترویکا" در صورتی به دولت یونان پرداخت خواهد شد که تعهدات دولت "ساماراس" در زمینه اجرا وادامه ریاضت های اقتصادی و دستورات ترویکا به اجرائ گذاشته شود. مسئله ای که بحران انسانی تازه ای را در یونان به همراه خواهد داشت و نتیجه ای جز بلوکه کردن بودجه اقتصادی واقعی را به همراه نخواهد داشت. یعنی نابودی خدمات عمومی مانند برق و آب وغیره... تشدید بیکاری و نابودی حمایت های اجتماعی. یونانیان باید تعهد کنند که بدهی کشور از 124 در صد تولید ناخالص ملی تا سال 2020 نباید تجاوز کند. بدهی که قبل از اغاز بحران اقتصادی 80 در صد از تولید ناخالص ملی را در بر می گرفت. تصیماتی که افزایش بدهی های یونان را در برخواهد داشت و مردم یونان در چند دهه آینده  باید آن را بپردازند.

Tästä ei puhuta: Velkakriisi vie kohti liittovaltiota

Euromaiden hätäluotot eivät ratkaise velkakriisiä, vaan ne ainoastaan viivyttävät totuuden hetkeä. Sen sijaan kriisitoimet vievät euroaluetta kohti liittovaltiota. Meneillään on suuren luokan muutos – josta Suomessa ei juuri keskustella. Näin täräyttää VM:n entinen huippuvirkamies Peter Nyberg Taloussanomien haastattelussa.

Jan Hurri

12.6.2011

Suomi on velkakriisin kuluessa sitoutunut muiden euromaiden tavoin erittäin mittaviin euromaiden välisiin laina- ja takausvastuisiin, ja lisää velvoitteita voi olla tiedossa nopeimmillaan jo ennen juhannusta.
Kreikka voi tarvita jo luvattujen 110 miljardin euron hätäluottojen lisäksi uutta hätärahoitusta jopa 60–80 miljardia euroa selvitäkseen vuoden 2013 loppuun ja tuplaten enemmän päästäkseen edes kaksi vuotta sitä pidemmälle.
Osa rahoitusmarkkinoiden toimijoista pitää todennäköisenä, että myös Irlanti ja Portugali tarvitsevat vielä lisää hätärahaa. Markkinanoteerausten perusteella myös Espanja ja Italia voivat ennen pitkää olla rahoitusavun tarpeessa.
Sekin käy markkinanoteerauksista vaikeuksitta selväksi, että ani harva uskoo tähänastisten hätätoimien ratkaisevan velkakriisiä. Tätä epäilyä eivät ole muuksi muuttaneet edes ennakkotiedot Kreikalle valmisteltavasta lisärahoituksesta.
Markkinoiden epäilevään kantaan yhtyy Suomen kansainvälisesti arvostetuimpiin kuuluva rahoitusmarkkinoiden ja julkisen talouden asiantuntija.
"Kymmenien miljardien lainat
eivät ratkaise velkakriisiä"
– Nämä kymmenien miljardien eurojen hätäluotot ja takaukset eivät sinänsä ole ratkaisseet mitään. Velkakriisiä eivät ratkaise myöskään uudet samanlaiset toimet, vaan ne ainoastaan ostavat aikaa kriisin lopullista ratkaisua lykkäämällä.
Näin täräyttää Taloussanomien haastattelussa suorasukaisista mielipiteistään tunnettu tohtori Peter Nyberg, valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston entinen osastopäällikkö.
Viime heinäkuussa VM:stä eläkkeelle jäänyt Nyberg nousi keväällä kansainvälisiin talousotsikoihin laadittuaan Irlannin valtion lukuun laajan analyysin maan pankkikriisin syistä.
Nyberg on aiemmin työskennellyt myös Suomen Pankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä.
Suomen Pankissa ja valtiovarainministeriössä Nyberg seurasi Suomen liittymistä rahaliittoon ja toimintaa rahaliitossa suunnilleen niin läheltä kuin mahdollista ja osallistui tältä osin itsekin europrojektin rakentamiseen. Niinpä hän tuntee perin juuri rahaliiton vahvuudet ja heikkoudet.
Sen sijaan hän ei tunne estoja sen enempää euroa, rahaliittoa kuin velkakriisiäkään koskevia kriittisiä kysymyksiä kohtaan. Päin vastoin, hän rohkaisee suomalaisia nykyistä perusteellisempaan keskusteluun rahaliitosta ja kriisitoimista.
"Kriisi vie rahaliittoa
liittovaltion suuntaan"
Nybergin mukaan velkakriisin päiväkohtaisen kuohunnan taustalla on meneillään suuren luokan poliittisia muutoksia, jotka ovat lähes tyystin jääneet keskustelun ulkopuolelle. Tällaisia suuren luokan muutoksia on hänen mukaansa esimerkiksi rahaliiton hivuttaminen kohti liittovaltiota.
– Tähänastiset kriisitoimet eivät ole ratkaisseet kriisiä eivätkä ne ole riittävästi puuttuneet kriisin varsinaisiin syihin. Ongelmia aiheuttavat saatavat ja sijoitukset ovat taseissa yhä alkuperäisillä arvoillaan ja tappiot tunnustamatta.
Nybergin mukaan kriisitoimet ja niihin liittyvät uudet järjestelmät ovat lisänneet rahaliiton integraatiota ja siirtäneet valtaa jäsenvaltioilta EU:n instituutioille.
Hän arvioi poliittisen keskustelun jääneen Suomessa ja muissakin euromaissa liiaksi yksittäisiin käytännön kiistakysymyksiin, kuten vakausvälineiden takauksiin.
Hätäluotot ja takaukset ovat suuria asioita, mutta rahaliiton lipsuminen liittovaltioksi on vielä suurempi. Nybergin mielestä tämän mittaluokan suurista poliittisista linjakysymyksistä olisi syytä keskustella nykyistä avoimemmin ja seikkaperäisemmin.
Itse hän ei ota kantaa liittovaltiokehityksen puolesta tai sitä vastaan, mutta varoittaa päästämästä tämän luokan suuria muutoksia huomaamatta liian pitkälle.
"Nyt tapahtuu isoja
asioita hiljaisesti"
Nyberg ei vihjaile, että velkakriisin vitkastelu tehottomin toimin olisi EU:n tai EKP:n viekas juoni, jonka varjolla rahaliitto olisi salakavalasti tarkoitus hivuttaa liittovaltioksi. Se on hänen mukaansa kuitenkin selvää, että "isoja asioita on hiljaa meneillään".
Tuoreena esimerkkinä kriisin esiin nostamista keskittämisajatuksista Nyberg viittaa EKP:n pääjohtajan Jean-Claude Trichet'n hiljan esittämään aloitteeseen euromaiden yhteisen valtiovarainministeriön perustamiseksi.
Samaa keskittämisen pyrkimystä on hänen mielestään aika ajoin esiin nousevassa ajatuksessa, jonka mukaan euromaiden varainhankintaa pitäisi keskittää yhteisten eurobond-velkakirjojen liikkeeseenlaskuin.
Näitäkään ajatuksia Nyberg ei itse sen enempää vastusta tai kannata – ei ainakaan haastattelussa. Sen sijaan hän haluaisi, että tällaisten ehdotusten merkityksestä Suomelle käytäisiin avointa ja ennakkoluulotonta keskustelua.
Keskustelu on tarpeen, sillä hänen mukaansa talouspoliittisen päätösvallan siirtyminen jäsenmaista "Brysseliin" voi olla monin tavoin ongelmallista – ja voi osaltaan jopa vaikeuttaa yksittäisen jäsenmaan talouspolitiikan hoitamista.
"Vastarinta kasvaa
kautta euromaiden"
Nybergin mielestä ei ole kovinkaan suuri yllätys, että euro- ja EU-kriittisyys lisääntyy  parhaillaan yhtä hyvin Kreikassa ja muissa kriisimaissa kuin Saksan ja Suomen kaltaisissa maksajamaissakin.
– Kriisin aikana on syntynyt kuva, että EU:sta tulee ikäviä ja pakottavia päätöksiä. Kriisimaissa vastustetaan EU:n virkamiesten ja muiden jäsenmaiden poliitikkojen määräämiä säästötoimia ja maksajamaissa vastustetaan tukitoimien kustannuksia, Nyberg kuvaa kritiikin taustoja.
Poliittinen vastarinta niin kriisimaissa kuin maksajamaissakin voi Nybergin mukaan osoittautua kriisin ratkaisemiselle pahimmassa tapauksessa jopa ylivoimaiseksi esteeksi.
Kriisin päättyminen nykyisenlaisin toimin onnistuu hänen mielestään vain kahdella ehdolla:
– Tarvitaan äänestäjäkunnan poliittinen hyväksyntä niin kriisimaissa kuin maksajamaissa. Kansan on hyväksyttävä kriisimaissa talouskuurit ja maksajamaissa tukitoimien kustannukset. Muuten tämä ei onnistu.
Ripeä talouskasvu on Nybergin mukaan toinen edellytys kriisin päättymiselle hätärahoituksen ja vyönkiristysten keinoin. Vain kasvun avulla työllisyys ja julkisen talouden tasapaino toipuvat vyönkiristyksistä.
Ehdot ovat niin kovia, että Nyberg epäilee kriisitoimien onnistumista.
"Liian suuri velka
ei katoa lisävelalla"
Ellei nykyisten kriisitoimien kannatus äkisti kasva kautta euromaiden ja lisäksi talous ampaise äkisti ripeään kasvuun, jää Nybergin mukaan velkakriisin ratkaisemiseen vain yksi keino.
– Ei siinä auta muu kuin kirjata tappioiksi ne velat, joita ylivelkaiset valtiot ja pankit eivät pysty maksamaan. Elleivät nämä saa markkinoilta rahoitusta, tuskin niiden velanmaksukyky silloin uusilla tukiluotoillakaan palautuu.
Nyberg korostaa, ettei hänen huomionsa suinkaan ole esimerkiksi Kreikan velkasaneerausta koskeva ennusta tai ehdotus, vaan ainoastaan yleisluontoinen tosiseikan toteamus.

– Jos velkaa on enemmän kuin velanmaksukykyä, jää ainakin osa velasta maksamatta. Ei liian suuri velka muutu pienemmäksi velkamäärää kasvattamalla, vaan pienentämällä. Ellei tämä suju maksamalla, tarvitaan muita keinoja.
Kussakin kriisimaassa on Nybergin mukaan omat erityisongelmansa, mutta silti kaikkien kriisissä on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta: liian suuresta velkamäärästä.
Osittain liiallista velkaantumista on hänen mukaansa ruokkinut EKP.
"EKP ja Basel määrittelivät
eurovaltiot riskittömiksi"
EKP on euroajan alusta asti määritellyt eurovaltioiden velkakirjat samanarvoisiksi, kun se on arvioinut niiden vakuuskelpoisuutta rahoitusoperaatioissaan.
Liikepankit ovat saaneet EKP:ltä ja euromaiden kansallisilta keskuspankeilta keskuspankkirahoitusta samoin ehdoin, ovatpa ne tarjonneet lainojensa vakuudeksi Saksan, Suomen tai Kreikan obligaatioita.
Nybergin mukaan EKP:n vakuuskäytäntö saattoi olla merkittävä tekijä, joka johti näennäiseen riskierojen poistumiseen ja korkoerojen kapenemiseen.
Samaa vaikutusta oli niin sanotun Baselin pankkivalvontakomitean määritelmällä, jonka mukaan kaikkien eurovaltioiden velkakirjat ovat pankeille riskitön sijoituskohde.
Euromaiden keskuspankeilla on erittäin runsas edustus ja ratkaiseva vaikutusvalta Baselin komiteassa, joten tavallaan senkin linjaukset ovat pitkälti EKP:n "ansiota".
Suomi kiinnitti euroajan alkuaikoina vuonna 2003 huomiota EKP:n vakuuskäytännön ongelmiin – mutta muutosehdotukset kaikuivat kuuroille korville.
"Suomen aloite oli
huonoa käytöstä"
Nyberg muistaa hyvin Suomen yrityksen herättää keskustelua EKP:n vakuuskäytännön riskeistä. Yhtä hyvin hän muistaa, että Suomen ehdotukset eivät herättäneet EU:ssa tai EKP:ssä lainkaan ihastusta.
– Suomen epävirallinen aloite oli, että EKP:n vakuuskäytäntö heijastelisi paremmin euromaiden välisiä luottokelpoisuuden eroavuuksia. Aloite ei saavuttanut minkäänlaista suosiota, vaan ennemmin se tulkittiin huonoksi käyttäytymiseksi, Nyberg muistelee.
Hänen mukaansa aiheeseen ei sen koomin palattu, vaan Suomen aloite "vaiettiin kuoliaaksi painostavan hiljaisuuden vallitessa".
EKP:tä on arvosteltu kriisimaiden voimakkaasta velkaantumisesta myös liian pitkään liian matalana pysyneen korkotason takia. Tämän tulkinnan mukaan liian halpaa velkarahaa tulvi euroalueen pieniin reunamaihin suuria maita nopeampien kasvuodotusten perässä.
Kokonaan Nyberg ei sälyttäisi kriisimaiden ylivelkaantumista EKP:n syyksi, vaikka eräille maille liian alhainen korkotaso osaltaan myötävaikutti velkaantumiseen.
– Ei EKP sentään pakottanut ketään Kreikassa tai Irlannissa ottamaan liian paljon velkaa. Kyllä sen virheen tekivät nämä kriisivaltiot ja niiden kansalaiset aivan itse.
"EU heikentää
kasvunäkymiä"
Jos EKP osaltaan osallistui velkakriisin synnyttämiseen, on EU nyt vaarassa osaltaan vaikeuttaa kriisin ratkomista. Tämä riski liittyy talouden kasvunäkymiin, joita EU:n vaatimat talouskuurit saattavat osaltaan heikentää.
Nyberg pitää jokseenkin varmana, että kriisimailta vaadittavat vyönkiristykset ainakin aluksi heikentävät niiden kasvumahdollisuuksia eivät suinkaan kohenna niitä.
– On selvää, että julkisen talouden leikkaukset ja veronkorotusten kaltaiset vyönkiristykset heikentävät talouskasvun edellytyksiä. Tätä korostaa se, että nyt samaan aikaan vyönkiristyksiä toteuttavat kriisimaiden lisäksi useimmat muutkin EU-maat.
Taloushuolia kasvattaa Nybergin mukaan sekin, että Yhdysvaltain toipuminen näyttää hidastuneen.
– Kulutusvetoinen toipuminen voi jäädä perin heikoksi, jos Yhdysvaltain, Euroopan ja Japanin kotitaloudet keskittyvät säästämiseen ja vanhojen velkojensa maksamiseen, Nyberg pohtii.
Näin voi hänen mukaansa helposti käydä monivuotisen velkasyklin päätteeksi. Uusi velkavetoinen kulutuskysyntä ei välttämättä lähde kasvuun, vaikka korot pysyisivät pitkään poikkeuksellisen matalina.
"Kreikka tuskin jättää
euroa – ellei ole pakko"
Vaikka velkakriisissä on suuria ratkaisemattomia haasteita ja talousnäkymät vaisuja, uskoo Nyberg kriisin lopulta ratkeavan ilman kohtalokkaita onnettomuuksia. Ilman tappioiden tunnustamista kriisi tuskin päättyy, mutta hän uskoo euron ja euromaiden kestävän tappiot.
– En ole hirveän vakuuttunut puheenvuoroista, jotka povaavat euron hajoamista tai esimerkiksi jonkin kriisimaan eroamista, Nyberg sanoo.
Hänen mukaansa kriittisimmät puheenvuorot ja keskustelualoitteet ovat yleensä peräisin euroalueen ulkopuolelta, kuten Britanniasta tai Yhdysvalloista.
– Euron hajoamista ennustavilla keskustelijoilla on usein täysjärkisiä puheenvuoroja  pätevine perusteluineen, mutta he näyttävät usein painottavan etupäässä taloudellisia seikkoja. Ehkä he eivät huomaa, kuinka suuri merkitys politiikalla on.
Nyberg itse arvelee euroon sitoutuneen niin mittava määrä "poliittista pääomaa", etteivät euroalueen poliitikot hevin luovuta hankettaan kesken kaiken.
– Kreikka on kieltämättä erikoisen vaikea tapaus, mutta tuskin sekään lähtee – ellei ole äärimmäinen pakko, Nyberg pohtii.

Valtioliitto tulee väsyttämällä

Hanna Säntti

23.12.2012

Yhteisille veloille ja budjetille annettiin pakit, mutta pankkivalvonnasta löytyi sopu. Juuri näin EU-huippukokouksen piti Suomen kannalta mennäkin: liittovaltiokehitykselle selvä ei ja euroalueen valuvikojen korjaamiselle kyllä.
No, miten sen nyt ottaa. Vaikka pääministeri Jyrki Katainen otti kumppaneidensa kanssa aikalisän rahaliiton tiivistämisessä, esitykset jäivät elämään, arvioi valtiotieteen tohtori Peter Nyberg Tarpeellisia ajatuksia -blogissaan.
”Komissio on suoraan ja epäsuorasti esittänyt tavoitteitaan uuden valtioliiton synnyttämisestä ja toiminnasta. Ne eivät menetä merkitystään eivätkä ajankohtaisuuttaan vain siksi, että jäsenmaat yhdessä kokouksessa jättävät ne hyväksymättä”, Nyberg kirjoittaa.
Nyberg on satoja Brysselin-muistioita lukenut kehäkettu, joka eläköityi valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtajan paikalta vuonna 2010. Hänen analyysinsä euroteatterin seuraavista näytöksistä on hyytävä.
”Komissio aloittaa nyt aikaisemminkin menestykselliseksi osoittautuneen väsyttämistaktiikan.”
Tulkintaa tukee esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin viesti aiemmin tällä viikolla. Kirjeenvaihtajille puhunut Merkel lupasi nopeita toimia kriisimaiden nuorisotyöttömyyden kitkemiseksi ja vaati, että unionimaiden on luotava yhteiset työmarkkinat.
”Myös EU-maiden sosiaaliturvaa pitää yhtenäistää”, liittokansleri sanoi.
Vaikka isoja askeleita ei oteta juuri nyt, hivutus jatkuu. Komission jokainen lakiesitys pyrkii Nybergin arvion mukaan vastaisuudessa muokkaamaan maaperää valtioliitolle sopivammaksi.

Pehmitykselle on EU-johtajien hiljainen siunaus, koska huippukokous ei selvästi irtisanoutunut presidenttiHerman Van Rompuyn ja komission esityksistä.
”Esityksiä ei torjuta, mikä voidaan nähdä merkittävänä valtioliiton kannattajien osavoittona. EU-johtajat ovat yhdessä antaneet ymmärtää, että asiakirjoissa olevat tavoitteet ja menetelmät eivät ole ainakaan poissuljettuja.”
Yhteisvastuun vyöryttäminen jatkuukin Nybergin mukaan entiseen tapaan. Näin käy esimerkiksi pankkivalvonnassa, joka tarvitsee pian tuekseen uskottavan kriisinhallintajärjestelmän ja -rahaston.
”Siihen liittyy väistämättä yhteisvastuu pankkien pääomittamis- ja sulkemispäätösten aiheuttamista kustannuksista. Päämiehet ovat käytännössä pyytäneet komissiolta muodollisen ehdotuksen yhteisrahoituksen laajentamisesta nykyisestään”, Nyberg kirjoittaa.
Yhteinen pankkivalvonta on euroliturgian mukaan välttämätön askel kriisin taltuttamisessa, vaikka yhteinen valvonta ei millään lailla korjaa vanhoja virheitä. Ne voi korjata vain pääomittamalla pankit.
Rahat tähän pitää kaivaa joko pankkien omistajien, kotivaltioiden tai kaikkien euromaiden veronmaksajien taskuista. Yhteinen pankkivalvonta mahdollistaa sen, että rahat kaivetaan kaikkien taskusta.
Luottamus siihen, että parempi valvonta estää uudet kuprut, on sekin yltiöoptimismia. Kompromissipäätöksen mukaan EKP ottaa suoraan valvontaansa pari prosenttia euroalueen pankeista.
Monien kompromissien summa on myös pankkien yhteisen ”sääntökirjan” pohjaksi tuleva CRD IV-direktiivi, jossa vakavaraisuutta ja maksuvalmiutta sääntelevät Basel III-säännöt muokataan eurooppalaiseen muotoon.

Uutiskirjeestä saat muutkin uutiset päivittäin.

”Kansallisia poikkeuksia on niin paljon, ettei meidän pidä huijata itseämme. Sääntökirjasta ei tule yhteistä”, arvioi Brysselissä puhunut brittiläinen europarlamentaarikko Kay Swinburne pari viikkoa sitten entisen investointipankkiirin kokemuksella.
Myös Nybergin johtopäätös euroalueen kehityksestä on koruton: ”EU-johtajien kokous ei mitenkään todistanut, että kehitys kohti liittovaltiota olisi heikentynyt. Visiointi on vain hetkeksi vaihtunut taloudellisen yhteisvastuun varmistusvaiheeseen. Lisää ehdotuksia tulonsiirtojen lisäämiseksi sekä velkojen ja rahoituksen yhteisvastuun synnyttämiseksi on odotettavissa ensi vuonna.”

PUKIN LAHJA KRIISIJÄRJESTELMÄLLE

Saudi-America muuttaa maailman

Martti Backman

16.12.2012 

 

Maailmassa on tapahtunut kymmenessä vuodessa hiljainen energiavallankumous, jota voidaan verrata siihen, kun sata vuotta sitten teollinen maailma siirtyi hiilestä öljyn käyttäjäksi. Ihmiskunta kylpee nyt liuskekaasussa ja -öljyssä.
Käänne on järisyttävä niin energia- kuin geopoliittisestikin. Pohjois-Amerikkaan on syntymässä uusi öljyä pursuava ”Saudi-America”, Persianlahden öljy alkaa virrata Aasiaan, Venäjällä saattaa olla käsissään Musta-Pekka ja Eurooppa tekee energiaitsemurhaa. Vai voittaako järki lopulta vanhalla mantereella?
Meidäthän oli jo opetettu uskomaan, että fossiilinen energia on loppumassa maailmassa. Öljyntuotannon kerrottiin saavuttaneen lakipisteensä Peak-oilin, ja esiintymien ehtyessä näköpiirissä piti olla vain niukkenevaa ja kallistuvaa öljyä.
Mutta ihmisen nerokkuus yllätti jälleen kerran pessimistit ja ympäristöliikkeen. Insinöörit keksivät uuden teknologian, jolla öljy ja kaasu puristetaan ulos kivestä, josta sitä ei ennen saatu irtoamaan.
Kivi särjetään maan alla hydraulisesti veden paineella ja vaakasuoralla porauksella, ja vapautunut kaasu sekä öljy pumpataan maan pinnalle. Siitä nimitys tiukka öljy (tight oil).
Uudella tekniikalla Yhdysvalloissa avautui tuotannolle suunnattomia kaasu- ja öljyliuskemuodostelmia. USA:n ennustetaan tulevan maailman suurimmaksi kaasuntuottajaksi parin vuoden sisällä ohittaen Venäjän. 
 Vladimir Putin varoittikin äsken liuskevallankumouksen uhkasta maalleen. Gazprom myy perinteistä maakaasua, ja USA:n liuskekaasun hinta on vain noin kolmanneksen siitä.
Pohjois-Amerikan kartta on täplitetty avaamistaan odottavilla liuskemuodostelmilla. Suurin niistä on Coloradossa sijaitseva Vihreän joen esiintymä. Mammuttimaisessa liuskemuodostelmassa on geologien laskujen mukaan kolme biljoonaa tynnyriä tiukkaa öljyä, enemmän kuin kaikki OPEC:in esiintymät yhteensä.
Näköpiirissä on aika, jolloin USA:n energiariippuvuus islamilaisesta maailmasta päättyy ja maailmanpolitiikkaa siirtyy uuteen asentoon.

Myös muu maailma tihkuu uutta liuske-energiaa. Kiinan liuskekaasuvarat arvioidaan jopa suuremmiksi kuin Yhdysvaltojen. Euroopan suurimmat liuskekaasuesiintymät ovat Puolassa ja Saksassa, mutta pienempinä määrinä sitä löytyy lähes joka puolelta. Myös Etelä-Ruotsista, mutta valitettavasti ei Suomesta.
Israelin aluevesiltä Välimeren pohjasta geologit ovat löytäneet niin suuren liuskekaasupotin, että sen käyttöönotto nostaisi Israelin kertaheitolla Saudi-Arabiaa suuremmaksi kaasuntuottajaksi. Voidaan vain kuvitella käänteen poliittisia seurauksia.
Halvan liuskekaasun tulva markkinoille on isku myös Venäjälle, joka oli valmistautunut nylkemään enegiapulassa kärsivän Euroopan oikein kunnolla. Itämeren kaasuputken kapasiteetin tuplaamisen järkevyys lasketaan varmasti vielä moneen kertaan.

Yhdysvallat on saanut halvasta kaasustaan mahtavan kilpailuedun. Suuyritykset investoivat siellä nyt energian, muovin, teräksen, alumiinin ja muiden perinteisten raskaan teollisuuden tuotteiden valmistukseen.
Myös eurooppalaiset yritykset ryntäävät mukaan USA:n liuske-Bonanzaan. Britannian suurimpiin kuuluva energiayhtiö Centrica käänsi äskettäin selkänsä oman maansa ydin- ja tuulivoimahankkeille ja investoi miljardi dollaria Amerikan liuskeeseen. Jopa virolainen Enefitrakentaa USA:han liuskeöljytuotantoa.
Halvalla kaasulla ja öljyllä on murhaava vaikutuksensa uusiutuvan energian kilpailukykyyn. Aurinko- ja tuulivoiman tukemista on perusteltu sillä, että tuki on vain väliaikaista, ja että kallistuva kaasu ja öljy tekee pian uusiutuvat kannattaviksi. Näin ei näytä käyvän. Kauanko veron ja sähkölaskun maksajien pinna vielä kestää ?

Euroopan teollisessa moottorissa Saksassa kaasuvoimaloita suljetaan, koska ne eivät kestä kilpailua voimakkaasti tuettua tuuli- ja aurinkovoimaa vastaan. Tuulimyllyjen ja aurinkopanelien omistajat saavat joka toisen kilowattitunnin hinnan tukena, mutta silti syntyy vain sekundasähköä, jota on tarjolla silloin tällöin, mutta ei silloin, kun sen tarve on suurin.
Liuskekaasua Saksassa olisi ylenmäärin, mutta ympäristöliikkeen vastustuksen vuoksi sen käyttöönotto on vaikeaa. Tilanne on sama Britanniassa. Vain Puola aikoo saavuttaa omavaraisuuden liuskekaasullaan.
Päätöntä tässä on se, että liuskekaasun laajamittainen käyttöönotto olisi ihanteellinen ratkaisu kasvihuonepäästöjen pudottamiseksi. Kaasu tuottaa vain puolet kivihiilen Co2-päästöistä. Mikään muu keino ei laskisi päästöjä niin paljon, nopeasti ja edullisesti.
Mutta se ei käy. Koska tavoitteenahan on tieteellisteollisen kulutusyhteiskunnan alasajo.

Mutta onko ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden säätelykään enää tarpeellista. Päästöt ovat kasvaneet enemmän kuin kukaan uskalsi edes pelätä, mutta silti ei maapallon keskilämpötila ole noussut 16 vuoteen. Olisiko ilmastomalleissa jotakin vialla?

Kirjoittaja on energia- ja ilmastokysymyksiin perehtynyt toimittaja.

Guardian: Veroparatiiseissa ainakin 13 biljoonaa puntaa

Sunnuntai 23.12.2012

Kansainvälinen talouseliitti on piilottanut verottajilta jopa 13 biljoonaa puntaa, väittää brittilehti The Guardian.

The Guardian laskee, että superrikkaiden eliitti on onnistunut piilottamaan veroparatiiseihin viranomaisilta summan, joka vastaa Yhdysvaltain ja Japanin bruttokansantuotetta. Lehti perustaa väitteensä verotuksen oikeudenmukaisuutta ajavan järjestön tutkimuksiin.
Tutkimuksista, joissa on ollut mukana myös McKinsleyn entinen ekonomisti ja konsultti James Henry, uutisoi myös Observer. Henry on veroparatiisiasiantuntija.
Henryn mukaan ainakin 13, mutta ehkä jopa 20 biljoonaa puntaa on valunut sellaisin maihin kuin esimerkiksi Sveitsi ja Caymansaaret.
Henryn tutkimusten mukaan kymmenen suurinta yksityispankkia auttoi vuonna 2010 siirtämään piiloon ainakin neljä biljoona puntaa. Vielä viisi vuotta aikaisemmin summa oli noin 1,5 biljoonaa. Pankkien joukossa ovat ainakin UBS, Credit Suisse ja Goldman Sachs.
Tutkimusten pohjana on käytetty tietoja muun muassa Kansainväliseltä järjestelypankilta ja Kansainväliseltä valuuttarahastolta. Nämä tiedot antavat olettaa, että valuuttapako monesta kehitysmaasta on ollut niin suurta, että sillä olisi maksettu maiden velat.
Tutkimus väittää, että esimerkiksi monessa öljyntuottajavaltiossa eliitin toimia on katsottu sormien läpi. Rahan on annettu valua surutta veroparatiiseihin sen sijaan, että maa olisi investoinut ne itse. Saudi-Arabiasta tutkijat laskevat lähteneen 197 miljardia ja Nigeriasta 196 miljardia 1970-luvun puolivälin jälkeen.
Oma lukunsa on Venäjä, jonka pääomapako on ehkä jopa 500 miljardia siitä lähtien, kun maa avautui 1990-luvulla.
"Ongelma tässä on se, että pääomia pitää käsissään pieni hyvinvoiva ihmisjoukko, mutta velat painavat koko kansan harteita", tutkimusraportissa sanotaan.
Kaiken tämän seurauksena on luultavaa, että rikkaiden ja köyhien välisen kuilun suuruutta on jopa aliarvoitu. Rikkaat voivat siis olla paljon rikkaampaa kuin on ymmärretty. Henryn laskelmien mukaan 92 000 ihmistä omistaa 6,3 biljoonan punnan varallisuuden. Maailman väestöstä tämä osa on 0,001 prosenttia.
Tutkijat ovat myös laskeneet, että veroparatiiseihin piilotettu omaisuus tuottaa keskimäärin kolme prosenttia vuodessa. Jos sitä verotettaisiin vaikkapa 30 prosentin mukaan, tuotto olisi 121 miljardia puntaa vuodessa. Summa on suurempi kuin mitä länsi käyttää vuodessa kehitysapuun.
Guardianin ja Observerin julkaisemista tutkimuksista on kiinnostunut myös WikiLeaks, joka pyytää nyt kaikilta mahdollisilta tahoilta tietoja paljastaakseen pääomat, niiden omistajat ja veroparatiisimaat.

Kari Hänninen

جلوس وسقوط برتخت پادشاهي ارز؛ بالاخره جمشيد کي بود؟                                             

---

                                          ازهرچه که بگذریم سخن دوست خوشتر است
 روزنامه ابتکار

خبر اين بود: نرخ ارز را جمشيد بسم الله تعيين مي‌کند . تيتر يک بسياري از روزنامه‌هاي سياسي و غير سياسي کشور. نه يک روز و دو روز که چندين روز. مانده بوديم طنز است يا جدي؟ ولي نه، نمي‌تواند جدي باشد.
به گزارش تسنيم،حتما خواسته اند فضاي بيش از حد جدي جامعه را که يک شبه شاهد بي‌ارزش شدن پول ملي و بر هم خوردن تمام معادلات اقتصادي است، تلطيف کنند.
مگر مي‌شود بازار انحصاري ارز که فعال مايشاء و انحصاري‌اش دولت است را يک نفر به تنهايي بر هم بزند و برايش تعيين تکليف کند؟
مگر در اين بازار، بزرگترين عرضه کننده و تقاضاکننده ارز خود دولت نيست؟
پس اين جمشيد بسم الله کجاي اين بازار انحصاري است؟ يعني بايد باور کنيم؟
درست است که اقتصاد ما اشکال زياد دارد و بيماري‌اش مزمن شده، ولي يعني اينقدر که معادلات و فرمول‌هاي اقتصادي و چارچوب‌هاي علمي هم در آن معنا پيدا نمي‌کند؟
هرچقدر هم که اين اقتصاد بيمار باشد و درگير مشکلات، بازهم به معني نفي تمام مباني علمي وچارچوبهاي پذيرفته شده آن نيست.
نکته فقط اين نيست. حتي اگر چشم بر تمام مباني علمي و نظري ببنديم و بپذيريم بازار ارز کشورمان انحصاري نيست و مباني تعيين قيمت در آن بر اساس مکانيزم‌هاي بازار صورت مي‌گيرد، مطرح کردن اين مسئله که شخصي همچون جمشيد بسم الله در آن قيمت تعيين مي‌کند، چقدر درد آور و تاسف برانگيز است.
مگر مي‌شود در اقتصادي که تنها حجم مبادله ارزي بانکها و موسسات اعتباري آن در سال 90 بالغ بر 363ميليارد دلار بوده نرخ ارز را يک نفر تعيين کند؟
اگر چنين آدم پرقدرت، با نفوذ و ومتمولي وجود داشته باشد که بايد در مقابلش سر تعظيم فرودآورد و در محضرش تلمذ کرد.
اما به هر حال دومين مقام اجرايي کشور اعلام کرده بود. اين هم از همان مصداقهاي هر دم از اين باغ بري مي‌رسد . به همين دليل و هزار دليل و سوال ديگر که همچون خوره به جانمان افتاده بود، عزم ميدان کرديم که ببينيم اين جمشيد يک شبه از کجا آمده است و به کجا مي‌رود.
چرا بسم الله؟
محل حکومتش کجاست؟ عواملش چه کساني اند ؟
اصلا به چه جراتي ما و اقتصاد ما را به اين روز انداخته؟
چه جوري جرات کرده خاطر مسئولين محترم دولتي و برنامه ريزان اقتصادي کشور را مکدر کند؟
نيازي به پرس و جوي زيادي نبود. اکثرا مي‌شناختندش.آنهايي هم که نمي‌شناختند از آنهايي که مي‌شناختند پرسيده بودند.هنوز کلمه جمشيد از دهانم منعقد نشده مي‌خندند و پاساژ افشار را نشانم مي‌دهند.
با شور و شعف و اشتياق خودم را به پاساژ افشار، مقر حکومت جمشيد ملقب به بسم الله مي‌رسانم. جايي که روزي جمشيد وسط آن حکومت خود را بنا کرده بود و تخت سلطنتش را هواکش پاساژ قرار داده بود. لابد مي‌خواسته ريا نشود!شنيدني بود گفته‌هاي عوامل و اعوان و انصار و رقبايش در اين آشفته بازار ارز.
آنجا که گفتند: سر و کله جمشيد هم مثل تمام دلال‌هاي ديگر خيابان فردوسي از ساعت 11 به بعد در پاساژ افشار پيدا مي‌شد و کارش را شروع مي‌کرد. روشش جالب بود. انگار مي‌خواست حراجي راه بيندازد.
روي هواکش، وسط پاساژ مي‌ايستاد و چوب حراج مي‌زد به دلارهايش! شايد به همين دليل براي مسئولين شبهه شده بود و فکر مي‌کردند قيمت بازار ارز و تکليف اقتصاد را اين بنده خدا تعيين مي‌کرده است.مفتخر شدنش به لقب جمشيد بسم الله هم شنيدني است. تکيه کلامش بسم الله بود. يک روايت هم اين بود که چون اول هر معامله با بسم الله شروع مي‌کرده اين لقب را به او دادند.
جمشيد آنقدر بزرگ نبود که در بوق و کرنا مي‌کنند
نظر همکارانش جالب بود. يکي از دلار فروش‌هاي خيابان استانبول: جمشيد بسم الله آنقدر هم بزرگ نبود که اين روزها در بوق و کرنا مي‌کنند؛ اون فقط يک واسطه بود.در مقابل دلاري که مي‌فروخت پول مي‌گرفت. روشش روش خاصي بود. معرکه مي‌گرفت. بعد که گرفتنش همه معرکه‌هاي پاساژ افشار هم خوابيد. هرچند مطمئنم بعد از مدتي دوباره آزاد مي‌شود و بازار رنگ و بوي دلالي به خود مي‌گيرد .شايد بتوان يکي از نتايج گرفتن جمشيد بسم الله را خلوت شدن کوچه منوچهري و حوالي آن دانست، هرچند با گذشت زمان دوباره پاتوق دلالان شده و نمي‌توانند از آن دل بکنند.
تومني يک قرون دستمزد کسي که اقتصاد را بهم ريخت!
سراغ صرافان خيابان فردوسي رفتم، اگر جمشيد بسم‌الله واقعا همان جمشيدي باشد که توصيفش کردن بايد آنها هم بشناسندش، همينطور هم بود. يکي از همين صرافان مي‌گويد: جمشيد آدم ساده اي بود. اصلا عددي نبود. کارگر معمولي يکي از صرافي‌ها بود که هيچ وقت رنگ داخل صرافي را هم نديد. صاحبکار قدري داشت که هيچ وقت خودش وارد معرکه نمي‌شد.تا جايي که من در جريانم تومني يک قرون از صاحبکارش مي‌گرفت.
روزي دو تا سه ميليون دلار هم براي صاحبکارش مي‌فروخت .ظاهرا در جريان کامل زندگي جمشيد بود. ادامه داد تا جايي که من اطلاع دارم اين ماه‌هاي آخر حقوقش را هم نداده بودند. .صاحبکار جمشيد را هم خوب مي‌شناخت. اطلاع دقيقي از او داشت. يا لااقل از گفته‌هايش مي‌شد اينجور برداشت کرد.
از دبي جنس قاچاق وارد کشور مي‌کند. يک مغازه 3 ميليارد توماني هم در بازار افشار دارد که معامله‌هاي 300 ميليارد توماني درآن انجام مي‌دهد به چند نفري هم که گفتيم جمشيد چجوري بازار ارز کشور رو تکان مي‌داد و قيمت تعيين مي‌کرد‌؟
پوزخند زدند و گفتند: کي باورش مي‌شه جمشيد بازار ارز را تکان داده؟ آن‌ هم جمشيدي که کارگر ساده بود؟ ساده‌تر از جمشيد نداشتيم، جمشيد اصلاً پول نداشت؟ جمشيد آنقدر وضعش خراب بود که نمي‌توانست مادر پير و مريضش رو درمان کنه. قضيه داشت فيلم هندي مي‌شد...
سقوط سرير هواکشي جمشيد در پاساژ افشار
يکي از محاسن مطرح شدن داستان جمشيد بسم الله و بين‌المللي شدن و بگير و ببندهاي بعد از آن، سوت و کور شدن بازار دلالي ارز و راکد شدن پاساژ افشار به عنوان مقر دلارفروشان کشور و جايي که در آن به قول دولتي‌ها براي ارز قيمت تعيين مي‌کنند، بود.جايي که روزي جاي سوزن انداختن نبود و دلالاني همچون جمشيد بسم الله برفراز سرير هواکشي، چوب حراج به ارز زدند و شبهه اخلال در اقتصاد کشور به‌وجود آوردند.
وارد پاساژ که شدم ترس برم داشت. نگاهها فرق مي‌کرد. ديگر هم همه و داد و فرياد و شلوغي نبود که ميان آن گم شوم. تابلوي تابلو شده بودم.سراغ بعضي‌شان که رفتم از صحبت کردن اکراه داشتند. اجازه ندادند سوال کنم. حالا آنها سوال مي‌کردند و من جواب مي‌دادم.
از کدام ارگاني ؟ بخدا خبرنگارم. کو کارتت؟ اينم کارتم.تازه خيالشان راحت شد.آسوده که شدند درددلشان هم باز شد. اينقدر راحت شدند که از سرو کول هم بالا مي‌رفتند تا برايم توضيح دهند. پاساژي که تا دو دقيقه پيش گرد مرده روي آن پاشيده بودند يکهو منفجر شد.
انگار من شده بودم منجي آنها...فکر کردند آمده ام تا مشکل آنها را حل کنم! اينقدر شلوغ کردند که خودشان هم خنده شان گرفت. صداي خودشان به خودشان هم نمي‌رسيد. به هم تذکر مي‌دادند که نوبتي حرف بزنيم تا بفهمد.آنها هم فهميده بودند که چه معرکه‌اي درست کردند و من داخل اين معرکه چجور هاج و واج مانده بودم. شايد هم دلشان برايم سوخته بود.
داخل همين هم همه و داد و بيداد بود که گفتند: ديگر کسي نمانده تا دلار بفروشد، همه را گرفتند، آنهايي هم که ماندند جرأت معامله ندارند. مثل اينکه واقعاً باورشان شده بود آمده ام تا دلالي آنها را توجيه کنم و به مشکلشان برسم. فقط داخل اين همه داد و فرياد در جواب سوالم گفتند: جمشيد کاره‌اي نبود، امثال جمشيد زياد داريم، جمشيد واسطه‌ بود، جمشيد را علم کردند،چند هفته است بي خود و بي جهت يک نفر که دلال 5 زاري هم در بازار حساب نمي‌شد الکي بزرگ کرده‌اند و مي‌گويند اين فرد نرخ دلار را در بازار تعيين مي‌کرده است! مگر مي‌شود؟
شما جمشيد را اگر ديده بوديد مثل من و همکارانم باور نمي‌کرديد .اين صرافي‌ها حتي فوت مادر يکي از همکارانشان را هم گردن اين اتفاقات و پيگيري‌هاي مسئولين انداختند. جالب بود براي توجيه بي تاثيريشان در تعيين نرخ ارز، گفتند: صرافي که تنها 50 ميليارد تومان سرمايه دارد!! چگونه مي‌تواند نرخ ارز تعيين کن . جالب بود براي اينان 50 ميليارد تومان سرمايه، چيزي به حساب نمي‌آمد.
فضاي جالبي بود. همه همکاران جمشيد سعي در تبرعه او داشتند و فکر مي‌کردن من براي صدور راي آمده ام، به همين خاطر سعي داشتند تا به من بقبولانند صاحبکارش خيلي پولدار است و هر چه هست زير سر اوست.در بين هياهو و هم همه شنيدم که مي‌گفتند: مثل جمشيد بسم‌الله در بازار زياد داريم، خود من يک نمونه ! اما صاحبکار جمشيد خيلي پولدار بود. ميزان دلاري که ميفروخت به قدري زياد بود که هيچ صرافي در بازار قدرت رقابت با آن را نداشت. اينجا صرافي‌هاي بزرگ کارگر دارند، کارگران براي آنها دلار و ارز مي‌فروشد .
حضور فعال بانکهاي خصوصي در بازار ارز 
 و ادامه داد : جمشيد هم مثل همين کارگرها بود؛ شنيده بودم صاحبکار جمشيد را هم براي مدتي گرفتند اما آزادش کردند. جمشيد اشتباه کرد که پذيرفت واسطه صاحبکار و مشتريان باشد آنهم در معاملات ميلياردي .يکي ديگر از همين صرافي‌ها و واسطه‌هايي که از سر و کول هم بالا ميرفتند تا حرفشان به گوش من برسد با داد و فرياد و صداي بلند خودش را جلوي جمعيت رساند و رو به من در حالي که فقط سر و گردنش از بين تمام جمعيت مشخص بود گفت: چطور مي‌شود جمشيدي که سرمايه خود و خانواده‌اش 20 ميليون تومان هم نمي‌شد روزي بازار را جا به جا کند؟ ي-ر ، نفر اصلي بازار دلار بود؛ اين آقاي ر-ي اصلا در ايران نيست، دبي کار مي‌کند و صاحب چند کارخانه بزرگ است، ما هر روز اينجا هستيم، شخصاً افرادي را با نام کامل مي‌شناسم که از بانک‌هاي خصوصي به اينجا مي‌آيند و ارز بانک‌ها را با نرخ آزاد مي‌فروشند.
حرف‌هاي جالبي بين هم همه اين آدم‌ها مي‌شد شنيد. حرف‌هايي مثل اينکه الان هر چه دلار در بازار وجود دارد مربوط به خانمهاي خانه داري است که پس اندازهاي خود را به دلار تبديل کرده اند. اين خانمها هستند که الان دلارشان را عرضه مي‌کنند.
از تغيير رويه دلالان هم گفتند. ديگر رويه کاري دلالان هم مثل سابق نيست، دلال‌ها يک دفعه يک منطقه جمع مي‌شوند و مي‌دانند در هر شرايطي حداقل تا پايان شب 400 هزار تومان عايدشان مي‌شود؛ در اين بازار 4 تا 5 نفري بودند که واقعاً نرخ‌ها را تعيين مي‌کردند اما جمشيد بسم‌الله جزء آنها نبود.
نکات جالبي شنيدم.هر چه بود حمايت بي چون و چراي آنها از جمشيد بسم الله بود.
اين که چقدر اين حمايت و تعريف و گفتن بدبختي‌ها و مشکلات زندگي جمشيد صحت داشت و چقدر از آن احساسي بود و براي گم کردن و منحرف کردن اصل ماجرا، به عهده خود خوانندگان گرامي اما آنچه مهم و قابل توجه به نظر مي‌رسد ناتواني اين شخص و اشخاصي همچون او در تعيين تکليف نرخ ارز براي اقتصاد کشور است.اقتصادي که در آن عرضه کننده و تقاضا کننده اصلي و عمده ارز آن خود دولت است. که اگر بپذيريم شخصي همچون جمشيد بسم الله با توصيفاتي که ( درست يا غلط ) دوستانش به ما گفتند، بايد به حال اين اقتصاد تاسف خورد.

TALOUDEN TSUNAMI JA SOSIALISMI

Kriisi on kypsynyt

Seppo Ruotsalainen – 26.08.2011

Elokuun alussa 2011 on finanssikriisin osalta siirrytty uuteen vaiheeseen. Espanjan ja Italian pelätään ajautuvan kriisimaiden joukkoon. Yhdysvaltain liittovaltion maksukyvyttömyys vältettiin lain salliman velkakaton ylärajaa nostamalla viime hetkellä rimaa hipoen ja vain toistaiseksi. Elokuun 5. ja 6. päivinä pörssikurssit olivat maailman pörsseissä jyrkässä laskussa kaikkialla New Yorkista Euroopan kautta Aasiaan. Helsingin pörssi oli laskussa yhdeksättä päivää peräkkäin. Helsingin pörssin lasku oli perjantaina 5.elokuuta jyrkintä Euroopassa eli 5.1 prosenttia edellispäivään verrattuna.

”Mustaksi maanantaiksi” ennakoituna elokuun kahdeksantena päivänä teollisuuden tilaa arvioiva Dow Jones-indeksi putosi New Yorkissa 5.5 ja teknologia-alan Nasdaq – indeksi 6.9 prosenttia. Lasku oli jyrkintä sitten vuoden 2008 finanssikriisin. Presidentti Barak Obaman kommentit talouskriisistä ja sen torjunnasta eivät rauhoittaneet markkinoita, pikemminkin päinvastoin.

Tätä kirjoittaessa elokuun yhdeksäntenä kurssit ovat edelleen syöksyssä myös Aasiassa, kärjessä Etelä-Korea (9.9%) ja Hongkong (7.3%).

Muun muassa New Yorkin pörssissä ovat osakekurssit sukeltaneet elokuussa. / wallyg

Tsunamin uusi vaihe?

Amerikkalaisen investointipankin Lehman Brothersin kolmen vuoden takaisen konkurssin myötä maailma ajautui syvään taloudelliseen taantumaan. Kahden globaalin mannerlaatan (joista toinen edustaa marxilaisittain ajatellen tuotantovoimia ja toinen tuotantovoimien omistussuhteita) kolaroimisen seurauksena syntynyt tsunami on ilmeisesti siirtymässä uuden aallon vaiheeseen. Huipun saavutettuaan ensimmäinen aalto on ilmeisesti kuin uutta vauhtia ottaakseen palautunut takaisin finanssimarkkinoiden valtamerelle palatakseen sieltä ehkä entistäkin voimakkaampana takaisin.

Poliitikot eli rannalla leikkivät pojat (oliko se nyt Pekka Halosen maalaus) ehtivät ehkä jo hetken huokaista helpotuksesta. Poisvetäytyvän aallon myötä tilanne näytti ajoittain rauhoittuvan. Ensimmäisen Kreikka-paketin läpirunnomisen jälkeen valtiovarainministeri Jyrki Katainen totesi keväällä 2010, että kansanvalta oli saanut niskalenkin markkinavoimista.

Niskalenkinpä hyvinkin ! Katainen ja kansanvalta taitavat nyt olla itse pahassa sillassa ellei peräti jo selätettynäkin.

Missä viipyy Marxin teorian tunnistaminen ja tunnustaminen?

Päivä päivältä käy yhä ilmeisemmäksi, ettei perinteisillä taloustieteilijöillä ole todellista käsitystä finanssikriisin syystä ja olemuksesta. Tosiasia on, että kriisin olemusta ei voida selittää ilman marxilaista, siis ilman Karl Marxin esittämää talousteoriaa. Kriisin selvittämisen lähtökohtaedellytys on, että kiinnitetään huomio Marxin paljastaman ja jo edellä mainitun kahden käsitteen eli 1) tuotantovoimien ja 2) tuotanto- eli omistussuhteiden välisen ristiriidan olemassaoloon. Noiden mainittujen suhteiden kautta (erityisesti silloin kun ne kärjistyvät jyrkästi) määräytyvät viime kädessä suuret, maailmanhistorialliset kehityssuunnat.

Marx ja Engels totesivat jo vuonna 1848 julkaisemassaan Kommunistisen puolueen manifestissa, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi silloin kun yhteiskunnan tuotantovoimat ja tuotantovoimien omistussuhteet muuttuvat toisiinsa nähden yhteen sopimattomiksi.

Nykyvaiheessa tuota edellä mainittua ristiriitaa edustaa ennen muuta reaalitalouden ja sen päälle kehittyneen kuvitteellisen pääoman (fiktives Kapital) yhä pahempi keskinäinen yhteensopimattomuus. Keskeinen ongelma on siinä – kuten Marx totesi -, että kuvitteellinen pääoma tuhoaa reaalitaloutta. Kyseessä on siis kapitalistisen talousjärjestelmän sisäinen ongelma.

Marx oli oikeassa, todetaan tarrassa. / justified sinner

Tukea historiasta

Marx ja Engels viittasivat edellä mainitussa analyysissään keskiajan lopun tilanteeseen 1400- ja 1500-luvuilla , jolloin feodaalinen, maaorjuuteen tai maaorjuudellisiin suhteisiin pohjautuva talousjärjestelmä osoittautui uuden liikkuvan kauppa- ja kauppiaspääoman rinnalla täysin riittämättömäksi järjestelmäksi. Kauppapääoman syntyä ja kehitystä siivittivät suuret löytöretket, tunnetuimpana niistä Amerikan löytö. Yhteiskunnassa kypsyivät edellytykset aateliston vallan murtumiselle ja porvarissäädyn valtaan nousulle.

Noihin tapahtumiin viitaten Marx ja Engels kirjoittivat, että feodaaliset omistussuhteet ”täytyi murtaa ja ne murrettiin”. Vastaava ilmiö tullaan marxismin klassikoiden mukaan näkemään tuotantovoimien ja omistussuhteiden osalta myös porvarillisessa yhteiskunnassa. Joutuessaan ratkaisevasti ristiriitaan keskenään nuo suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia” (Marx - Engels, Valitut teokset 2, 1978 s. 341).

Taikureita ja klovneja

Emmekö me juuri nyt ole tuollaisessa tilanteessa? Porvarillinen yhteiskunta ei enää pysty hallitsemaan itse esiin manaamiaan voimia (työttömyyttä, inflaatiota, velkaantumisongelmaa, maksukyvyttömyyttä jne.). Suoritettiinpa tilanteen korjaamiseksi mitä tahansa perinteisen porvarillisen talouspolitiikan keinoja, tuloksena näyttää olevan suo siellä, vetelä täällä.

Taikuri manaa näyttämölle asiaa ”ratkaisemaan” ja yleisöä naurattamaan (tai itkettämään) erilaisia pellejä ja klovneja italian pääministerin johdolla. Taikurin jonglöörimäisin suoritus on, että hän onnistuu pitämään varsinaisen totuuden puhujan Karl Marxin edelleen näkymättömissä näyttämön takana. Se on mahdollista siksi, että erilaisilla berlusconeilla on kokonaisia sirkusnäyttämöitä eli valtiollisia tiedotuskanavia hallinnassaan.

Marx kuitenkin puhuu puolentoista vuosisadan takaa, vuonna 1859 julkaisemassaan Kansantaloustieteen arvostelua - teoksessa tavalla, joka on avain nykykriisin ymmärtämiseen:

”Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat tietyssä kehitysvaiheessaan ristiriitaan siihenastisten tuotantosuhteiden kanssa – tai omistussuhteiden, mikä on vain oikeudellinen ilmaus samalle asialle. Tähän asti tuotantovoimat ovat pysytelleet näiden vallitsevien tuotantosuhteiden puitteissa. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä (omistus)suhteet muuttuvat niiden kahleiksi. Seuraa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu koko valtaisa päällysrakenne hitaammin tai nopeammin” (Marx 1970, 17).

Kriisi tekee Euroopan johtajista, kuten Ranskan Sarkozysta ja Italian Berlusconista, entistä pellempiä... mikäli mahdollista. / gavitat-on

Kriisi syvenee

Kun jatkan tämän tekstin kirjoittamista torstaina elokuun 11. päivänä pörssikurssit ympäri maailman sahaavat hermostuneesti ylös ja alas, valtaosaltaan alaspäin. Yleisradion Saksan kirjeenvaihtaja Pauli Lahti kertoo Berliinistä, että maassa on alettu ihmetellä, miksi liittokansleri Angela Merkel pysyttelee näkymättömissä lomallaan eikä kommentoi millään tavoin syvenevää kriisiä. Saksalainen taloustutkimuslaitos ennakoi kriisin syvenevän ehkä jyrkästikin seuraavien kuuden kuukauden aikana. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on jokin aika sitten keskeyttänyt lomansa ja kulkee nyt kriisikokouksesta toiseen. Sijoittajat epäilevät Ranskan olevan liukumassa Italian ja Espanjan myötä jopa autettavien kriisimaiden joukkoon.

Marxia kuunneltava velkakriisissä

Joku (monikin) saattaa kysyä, voidaanko marxismin klassikoiden ja ennen kaikkea Marxin 150 vuoden takaisista teksteistä vetää kovin suoria johtopäätöksiä nykyhetkeen ja esim. vallitsevaan finanssikriisiin. Tuohon on sanottava, että nykyaikainen luotto- ja osakejärjestelmä alkoi kehittyä Länsi-Euroopassa jo 1700-luvun alkupuoliskolla ja nykyisen pankki- ja rahoitusjärjestelmän keskeiset periaatteet luotiin 1800-luvun kuluessa.

On totta, että pörssi oli 1860-luvun puolivälissä (jolloin Marx kirjoitti Pääoman loppulukuja) vielä suhteellisen kehittymätön. Kuitenkin esimerkiksi Pääoman kolmannen kirjan 27.luku (”luoton rooli kapitalistisessa tuotannossa”) sekä 30.-32. luku (”Rahapääoma ja todellinen pääoma”) osoittavat, että kuvitteellista pääomaa käsitellessään Marx operoi terminologisestikin varsin nykyaikaisin ilmaisuin.

Lisäksi Marxin elinaikainen ystävä Friedrich Engels, joka toimitti painokuntoon Pääoman kaksi viimeistä osaa, saattoi tarkastella kapitalismin kehitystä lähes 30 vuotta Marxin kirjoittamien alkuperäistekstien jälkeen. Engels kirjoitti vuonna 1895 laajahkon täydennyksen ja lisäyksen Pääoman kolmanteen osaan (ks. Marx 1976, alkaen s.871). Siinä Engels totesi mm., että vuodesta 1865 lähtien pörssistä oli tullut kapitalistisen tuotannon huomattavin edustaja (seikka, jonka Marx kylläkin jo ennakoi).

Siitäkin huolimatta, että pankki- ja osakejärjestelmät olivat jo 1800-luvun puolivälissä pidemmälle kehittyneitä kuin mitä yleisesti oletetaan, on kuitenkin aihetta hämmästellä ranskalaistutkija Francois Chesnais’in tavoin (La Pensée No 309/1997) sitä, kuinka Marx saattoi talousteoriansa pohjalta tehdä pitkälle meneviä oikeita johtopäätöksiä kapitalistisen rahatalouden sellaisista piirteistä, jotka tuolloin olivat kuitenkin vielä merkittävästi kehittymättömämpiä kuin nykyisin. Ihmettelyä voisi jatkaa kysymällä, kuinka Marx pystyi tekemään oikeita ja loogisia analyysejä finanssikapitalismin sellaisista kehityssuunnista, jotka näyttävät tämän päivän taloustieteilijöille olevan edelleen hämärän peitossa. Näihin ihmettelyihin Marx vastaa itse omilla teksteillään.

Marx, Max ja Moritz. / lordcimer

Luoton rooli kapitalismissa

Marx tuo esiin kapitalistisen luottojärjestelmän kahtalaisen luonteen, mikä ilmenee siinä, että ”se toisaalta kehittää kapitalistisen tuotannon liikkeellepanevan voiman, rikastumisen vieraan työn riistolla, paljaimmaksi ja valtavimmaksi peli- ja huijausjärjestelmäksi” sekä siinä, että ”se toisaalta muodostaa siirtymämuodon uuteen tuotantotapaan” (Marx, Pääoma, 3.osa, suom. Moskova 1976, 27.luku, s.438).

Luottojärjestelmä muodostaa siirtymävaiheen uutteen tuotantotapaan siksi, että se alituisesti rikkoo kapitalistisen tuotannon ahtaaksi muuttuneita sisäisiä kahleita ja rajoja. Luottojärjestelmä rikkoo niitä rajoja, jotka estävät tuotantovoimia kehittymästä ahtaaksi osoittautuvien omistussuhteiden ulkopuolelle. Rikkoessaan noita rajoja luottojärjestelmä kuitenkin vaarantaa itse kapitalistisen järjestelmän perustan ja olemassaolon (ks. em).

Nykyinen velkakriisi, sen torjunta ja kootut selitykset

Olemme jo väsymykseen saakka kuulleet virallisia selityksiä velkakriisin syntymisestä, olemuksesta ja ”voittamisesta”. On eletty yli varojen, annettu valtioiden tasolla virheellisiä, petollisia tilastotietoja, syöty enemmän kuin on tienattu (Huittisten mies), otettu suruttomasti velkaa, kyselty, pystyykö edes veljen pojanpoika maksamaan velan takaisin, ehdotettu Portugalille vöitä ja henkseleitä (Katainen), vaadittu Kreikan heittämistä ulos euro-alueesta, vaadittu kaikissa euromaissa budjettien supistamista rajusti erityisesti köyhimmästä eli alapäästä jne. Miksi tähän on tultu? Siihen ei ole kunnon vastausta saatu.

Päättäjien ja tutkijoiden olisi nyt syytä lukea Karl Marxin Pääoman kolmannen kirjan lukuja 30-32, joiden kaikkien otsikkona on ”Rahapääoma ja todellinen pääoma”.

Noissa luvuissa Marx pohtii kysymystä siitä, missä määrin ja millä tavoin rahapääoman kasautuminen eli pääoman liikarunsaus (plethora) on yhteydessä pääoman todelliseen kasautumiseen eli uusintamiseen reaalitalouden piirissä. Tuo yhteys on omituisella tavalla vääristynyt. Marxin mukaan siinä seikassa, että jopa valtionvelan (saks. Staatsschuld) kasautuminen voi näyttää pääoman todelliselta kasautumiselta, paljastuu täydellisesti luottojärjestelmässä tapahtuva vääristyminen.

”Nämä velkakirjat, jotka on laadittu alun perin lainaksi otettua ja kauan sitten kulutettua pääomaa varten, nämä hävitetyn pääoman paperiset kaksoiskappaleet toimivat haltijalleen pääomana sikäli kuin ne ovat myyntikelpoisia tavaroita ja voidaan näin ollen muuttaa takaisin pääomaksi” ( Marx 1976, s.474).

V niin kuin velka, Marx tuntuu tähdentävän. / TA

Suomen vaatimat vakuudet

Tässä vaiheessa voidaan välikysymyksenä esittää, onko Suomen valtiolla mahdollisuutta vaatia vakuuksia sellaisten lainapapereiden vastikkeeksi, joiden edustamaa pääomaa ei tavallaan ole enää olemassa siinä vaiheessa kun ne on allekirjoitettu.

Esim. Kreikalle aluksi myönnetty 110 miljardin euron ja nyt uudelleen myönnetty 109 miljardin tukipaketti menee ilmeisesti menneen kulutuksen aiheuttaman vajeen kattamiseen. Toisaalta huomattava osa paketista menee olemassa olevien ja entisten lainojen korkojen maksamiseen. Eli tilanne tuo mieleen jutun, jonka mukaan kirjailija Lauri Viidalta kysyttiin, mihin apuraha oli käytetty ja tämä vastasi, että viinaan ja loput portsarille. Kysy siinä sitten vakuuksia. Viita itse oikeastaan vastaa parhaiten tuohon kysymykseen runossaan Kökkö: Kysy kekrinä käkiä!

Näitä rivejä kirjoittaessa valtiovarainministeri Jutta Urpilainen kertoo tiedotustilaisuudessa tiistaina 16.8., että Suomi ja Kreikka ovat päässeet sopimukseen siitä, miten vakuudet toteutetaan. Kreikka tekee käteistalletuksen Suomen valtion tilille, Urpilainen sanoo.

Kuuntelijana minusta on hiukan outoa ja jopa absurdia, että Kreikka ryhtyisi vasta tässä vaiheessa säästämään ja tallettamaan rahoja, jotka on kulutettu jo aikaa sitten. Eikö todellinen säästäminen tapahdu etukäteen pahojen päivien varalta? Nythän tässä ikään kuin heitetään hiivaa jälkikäteen uuniin. Ollaan ikään kuin pelastamassa menneitä päiviä.

Joutuuko Kreikka tämän vuoksi ottamaan lisää velkaa, toimittaja kysyy Urpilaiselta. Kysymys on aiheellinen, sillä Suomen osuus Kreikan uudestakin tukipaketista on niinkin suuri kuin 1.5 miljardia euroa. Kysymykseen ei saada vastausta. Mistä Kreikka ottaa rahat?, alivaltiosihteeri Martti Hetemäeltä kysytään. Se on kreikkalaisten asia, tämä vastaa.

Suomen ja Kreikan väliselle sopimukselle on saatava muiden euromaiden tuki, Urpilainen sanoo. Milloin asia ratkeaa? Mahdollisesti jo tulevana viikonloppuna. SKP:n keskuskomitean kokouksessa olemme siis jo ehkä viisaampia.

Sismondia tarvitaan hätiin

Jonkunhan nämä myönnetyt velat ja tuhlatut varat täytyy korvata, Katainen ja Urpilainen saattavat kivahtaa vakuushankkeen epäilijöille. Aivan. Mutta välillä tuntuu kuin entisajan taloustieteilijät olisivat olleet nykyisiä paremmin tietoisia asioiden todellisesta luonteesta.

Ehkä se johtuu siitä, että taloudelliset rakenteet ja menettelytavat olivat tuolloin yksikertaisempia ja läpinäkyvämpiä eli kuvitteellinen pääoma ei tuolloin vielä ollut peittänyt ja sekoittanut niin pahasti kuvioita. Eli oli olemassa vielä joku tai joitakin, joiden päitä tämä ”koohotus ei ollut vielä täysin sekoittanut”, kuten Tuntemattoman sotilaan alikersantti Lahtinen ahkiota lumessa kiskoessaan noitui.

Kysymys on siis siitä, mistä tuhlatut varat otetaan takaisin. Tähän vastatessaan Marx lainaa alaviitteessään sveitsiläistä taloustieteilijää Simonde de Sismondia (1773-1842), samaa miestä, jonka talousteoriaa Lenin sittemmin luonnehti taloudelliseksi romantismiksi. Vaikka Sismondi vastaakin meitä askarruttavaan kysymykseen ranskaksi, hän ainakin tässä yhteydessä on vähemmän romanttinen:

”Valtion velkapaperit eivät ole mitään muuta kuin se kuviteltu pääoma. joka edustaa velkojen maksamiseen määrättyä vuositulon osaa. Vastaavan suuruinen pääoma on tuhlattu; ja se määrittää lainasumman, mutta valtion velkapaperi ei edusta tätä pääomaa, sillä tuota pääomaa ei ole ylipäätään enää olemassa” (ks. Marx 1904, Drittes Buch, s.14, alaviite 6).

No niin! Mutta vielä odotetaan vastausta siihen, mistä puuttuvat velkarahat otetaan. Sismondi jatkaakin välittömästi: ”Sillä välin täytyy teollisesta työstä syntyä uusia rikkauksia etukäteen niille, jotka antoivat nämä tuhlatut rikkaudet lainaksi; tämä osa otetaan veroina niiltä, jotka tuottavat kyseiset rikkaudet, ja annetaan valtion velkojille…” (Marx, 1976, s. 473-4, alaviite 6).

Rahaa, rahaa, rahaa... / IoM

Johtajia ja harhaan johtajia

Tulihan se sieltä, mutta kaukaa piti hakea. Ei tällaisia vastauksia saa Olli Rehniltä eikä Erkki Liikaselta. He hokevat vain, että asiansa huonoon jamaan saattaneiden valtioiden täytyy pistää taloutensa kuntoon. Sanoisivat suoraan, että reaalitaloudesta ne pelureiden tuhlaamat rikkaudet tullaan ottamaan takaisin pelureille. Mistä muualta ne otettaisiin.

Sitäkin tekee mieli vielä kysyä, että jos Sismondia sanotaan romantikoksi, niin mitä lienevät nämä Jutat ja Jyrkit. Urpilainen puhuu vielä illalla 16.8. uudelleen tv:ssä kolmen A:n velkakirjoista, joihin Kreikan säästöt sijoitettaisiin. Heti perään keskustan puheenjohtajasta Mari Kiviniemestä tuntuu, että vakuuksien ratkaisuyrityksessä on kysymys hölmöläisten peiton jatkamisesta. Hän on ilmeisesti oikeassa.

Keskiviikkona 17.8. vakuussopimuksen sisältö täsmentyy hiukan. Huhutaan, että Suomelle annettava käteissumma kohoaisi miljardiin euroon. Jos muut jäsenmaat vaativat samaa, voi olla, että koko vakuussopimus purkautuu. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Sixten Korkman toteaa illan tv-uutisissa, että vakuussopimus on näppärä keino, jolla ”Suomi voi olla mukana olematta kuitenkaan mukana”.

Seuraavan aamun uutiset kertovat, että Itävalta vaatii vastaavanlaisia vakuuksia kuin Suomikin, eikä hyväksy Suomen menettelyä.

Kukkaroita ja särkyneitä sydämiä

Vaikka velkakirjat ja muut arvopaperit monistuvat ja alkavat elää kapitalismin ja erityisesti markkinakapitalismin edetessä omaa elämäänsä, kuten Marx osoitti, niin siinä vaiheessa kun näillä papereilla keinottelemisen ja pelaamisen seurauksena tapahtuu romahdus, ei ole olemassa työarvoteorian mukaan mitään muuta lähdettä tuhlattujen rikkauksien kattamiseksi kuin työvoima ja työvoimalla luodut arvot. Tuhlaajapoika palaa kotiin ja menee todellisten taloudellisten arvojen luojan eli veronmaksajan kukkarolle.

Lauantaina, elokuun 13. päivänä radion aamu-uutiset kertovat, että Italian hallitus on hätäkokouksessaan hyväksynyt 45.5 miljardin säästöpaketin kahden seuraavan vuoden ajaksi. Paketti sisältää tuloveronkorotuksia ja tietysti lähes kaikkia mahdollisia menoleikkauksia alue- ja kuntatasolla.

Pääministeri Silvio Berlusconin todetaan sanoneen, että ministereiden sydämet vuotavat verta siksi, että hallituksen on lupaustensa vastaisesti täytynyt mennä kansalaisten kukkarolle. Niinpä. Sydän on usein hyvin lähellä kukkaroa ja kukkaro lähellä sydäntä. Usein povitaskussa. Jo aamun seuraavat uutiset kertoivat, että kansalaiset ovat Italiassa ottaneet tiedon leikkauksista vastaan tyrmistyneinä ja mielenosoituksissaan nimitelleet ministereitä varkaiksi.

Kaksoiskappaleita

Velka- ym. papereiden kasautuminen voi ilmaista tehtaiden, kaivosten jne. piirissä tapahtuvaa pääoman kasautumista, ”mutta kaksoiskappaleina, jotka voidaan myydä tavaroina ja jotka näin ollen kiertävät itse pääoma-arvoina, ne ovat kuviteltuja, ja niiden arvomäärä voi laskea ja nousta aivan riippumatta siitä millainen arvonliike on sillä todellisella pääomalla, johon kohdistuvia todistuksia ne ovat” (Marx, mt., s.474).

Marx tuo siis esiin sen että valtion omistuspapereita (vrt. nykyisiä velkakirjoja ja joukkovelkakirjoja) ostetaan ja myydään tavaroina. Nämä paperit alkavat siis elää omaa elämäänsä, joka ei enää ole (tai on hyvin hatarasti) yhteydessä sen reaaliomaisuuden arvoon, johon ne alun perin mahdollisesti oli sidottu. Näiden papereiden arvomäärillä, ”ts. niiden pörssikurssilla, on välttämätön kohoamistendenssi korkokannan alentuessa, mikäli tämä (korkokanta SR) on…voiton suhdeluvun laskutendenssin yksinkertainen seuraus” (Marx 1976, s. 474).

Marx kirjoittaa viimeksi mainitun lauseen ikään kuin hän nyt seuraisi sivusta Yhdysvaltain keskuspankin Fedin äskeistä päätöstä pitää korkotaso lähes nollassa seuraavien kahden vuoden ajan tai Euroopan keskuspankin EKP:n päätöstä pitää korot edelleen mahdollisimman alhaalla. Näillä toimenpiteillä yritetään turvata pankeille rahan tarve ja kääntää pörssikurssit nousuun.

New Yorkin Federal Bank. / Michael Daddino

Kuvitteellinen talous paisuu

Kapitalistisen tuotannon kehittyessä kuviteltu, fiktiivinen rikkaus paisuu paisumistaan. ”Rahapääoman kasautumisella…voisimme ymmärtää myös rikkauden kasautumista pankkiireille (ammattimaisille rahanlainaajille KM), jotka toimivat välittäjinä toisaalta yksityisten rahakapitalistien ja toisaalta valtion, yhteisöjen ja uusintamista harjoittavien lainanottajien kesken. Tällöin he käyttävät luottojärjestelmän koko valtavaa laajentuneisuutta, ylipäätään koko luottoa hyväkseen omana yksityispääomanaan” (Marx, mt.,475).

Pankit kriisimaiden tukijoina

Suomessa ja muissakin euromaissa on toitotettu, että pankkien ja vakuutuslaitosten tulee osallistua kriisimaiden tulevien tukipakettien rahoittamiseen. Tuosta osallistumisesta riippuu kuulemma ratkaisevasti myös edellä puheena olleiden Kreikka-vakuuksien onnistuminen. Euromaiden johtajien kokouksessa heinäkuussa tehtiin jo päätös siitä, että pankit ja vakuutuslaitokset osallistuvat Kreikan uuden 109 miljardin euron tukipakettiin 30 miljardin euron osuudella. Muusta osuudesta vastaavat kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja euromaiden veronmaksajat.

Olennainen epäilevä kysymys koskee sitä, miten pankit pystyvät osallistumaan tuollaiseen tukemiseen kun ne kriisin syventyessä muuttuvat epäluuloisiksi jopa toistensa maksukyvyn suhteen ja kieltäytyvät lainaamasta rahaa edes toinen toisilleen. Tästä suuntauksesta on parhaillaan selviä merkkejä olemassa (Matti Tyynysniemi: ”Luotto pankkeihin koetuksella”. Helsingin Sanomat 12.8.11). Jos pankit eivät saa lainaa toisiltaan, ne eivät myöskään voi antaa lainaa ulospäin, esimerkiksi yrityksille.

Kuinka pankit voivat ilman voimakasta ulkoista painostusta ja valvontaa osallistua kriisimaiden tukemiseen, jos ne eivät pysty osallistumaan normaaliyritystenkään investoimiseen ja kuinka ne voivat tukea kriisimaita, joita ne ehkä itse ovat vähän aikaisemmin olleet saattamassa kurimukseen myöntämällä niille korkeakorkoisia lainoja, joita pankit eivätkä valtiot ole pystyneet maksamaan takaisin? Vai tukevatko ne kriisimaita niin kuin köysi tukee hirtettyä?

Kysymys kuuluu myös, miten pankit voivat osallistua kriisimaiden avustamiseen kun hyväntekeväisyys ei kuulu niiden perustehtäviin ja kun ne kilpailevat finanssimarkkinoilla omasta olemassaolostaan stressitestien (ainakin jonkinlaisten) alaisuudessa.

Olikohan Jyrki Kataisella jo maaliskuussa pääministerin pilkettä silmäkulmassaan? / EPP

Jutta ja Jyrki tietämättään tukkanuottasilla Marxin kanssa

Näistä epäilyksistä huolimatta pääministeri Jyrki Katainen ja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen tuntuvat luottavan pankkien ja vakuutuslaitosten osallistumiseen (mikä lisäksi on vapaaehtoista) kuin kirveensilmään. Noita kahta romantikkoa voisi ehkä parhaiten neuvoa jälleen Karl Marx 150 vuoden takaa. Marx luonnehtii suorasukaiseen tapaansa narreiksi niitä, ”jotka uskovat, että pankilla on velvollisuus ja valta muuttaa paperiseteleitä liikkeelle laskemalla kaikki vararikkoiset huijarit maksukykyisiksi vakavaraisiksi kapitalisteiksi”( Pääoma III, 1976, s. 511).

Olisiko Marxkaan kuitenkaan voinut uskoa, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 2011 Euroopan keskuspankki EKP asettaa itsensä narriksi ja roskapankiksi ryhtymällä ostamaan kriisimaiden joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta, siis painattamaan seteleitä italialaisten ja espanjalaisten huijareiden pelastamiseksi ja palauttamiseksi vakavaraisiksi kapitalisteiksi.

Jälkimarkkinoilta osto tarkoittaa sitä, että velkakirjoja ei osteta niiden alkuperäisiltä liikkeelle saattajilta, vaan sellaisilta välittäjiltä, pankeilta ja vakuutuslaitoksilta jotka myyvät näitä ”ylimääräisiä” velkakirjoja, joita kukaan ei halua ostaa. EKP on nyt tässä asiassa asettunut vakinaiseksi vapaaehtoiseksi etenijäksi vähän samaan tapaan kuin hullunrohkea sotamies Viirilä Tuntemattomassa sotilaassa. Viirilälle kävi sikäli huonosti, että ”oma” kapiainen ampui hänet perääntymisvaiheessa. Nähtäväksi jää miten käy EKP:n.

Jopa ex-elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen arvostelee nyt kovin sanoin EKP:tä siitä, että pankki ostaa sadoilla miljardeilla euroilla kriisimaiden velkapapereita, minkä seurauksena euro-maiden veronmaksajat voivat joutua maksumiehiksi (Yle. Radio1:n uutiset 17.8.11).

Yllätys, yllätys! Marx lähettää vasemman suoran kaukaa EKP:n leukaperiin toteamalla, että kriisiin joutunutta järjestelmää ”ei voida luonnollisestikaan parantaa sillä, että jokin pankki, esimerkiksi Englannin pankki, antaa paperiensa avulla kaikille keinottelijoille puuttuvan pääoman ja ostaa kaikki arvoaan menettäneet tavarat niiden vanhoista nimellisarvoista” (Marx, Pääoma 3. s. 487).

Kaikki virtaa Herakleitos, mutta virtaako kaikki takaisin?

Analysoidessaan talouskriisin kehittymistä kohti romahdusta, Marx tarkastelee pääoman takaisinvirtaamiseen (Rückfluss des Kapitals) liittyviä ongelmia. Vastavuoroisten velkavaatimusten täyttäminen (kuolettaminen) riippuu pääoman takaisinvirtaamisesta, mikä puolestaan edellyttää tuotanto- ja kulutusprosessin keskeytymättömyyttä. Kun luotot ovat molemminpuolisia, toisen maksukyky riippuu samalla toisen maksukyvystä. Marx tarkastelee ensin pääoman takaisin virtaamisen ongelmia reaalitaloudessa, jossa pääomien takaisinvirtaamisen pienenemiseen tai myöhästymiseen voivat vaikuttaa mm. markkinoiden laajeneminen ja keinotteluelementti (Marx, mt. 476-7).

Tilanne muuttuu vielä jyrkästi kun kapitalistisen kehityksen myötä siirrytään rahaluoton piiriin ”Näiden omistustodistusten – ei ainoastaan valtion arvopapereita, vaan myös osakkeita koskevan – arvon itsenäinen liike vahvistaa sen harhakuvitelman, että ne muodostaisivat todellisen pääoman sen pääoman tai sen vaatimuksen rinnalle, johon kohdistuvia omistustodistuksia ne mahdollisesti ovat” (Marx, s.465)

Marx totesi luottojärjestelmän muuttuvan monilta osin pelkäksi hourekuvaksi (Pääoma 3, s. 470) ja kirjoitti, että ”koko prosessi mutkistuu niin suuresti…, että hyvin varman liiketoiminnan ja pääoman jatkuvan takaisinvirtaamisen harhakuva voi rauhassa jatkaa olemassaoloaan vielä senkin jälkeen kun pääomien takaisinvirtaamiset ovat tosiasiassa jo pitkään tapahtuneet vain nenästä vedettyjen rahanlainaajien ja nenästä vedettyjen tuottajien kustannuksella (Pääoma 3, s.481). ”Tämän vuoksi liiketoiminta näyttää juuri välittömästi ennen romahdusta miltei kohtuuttoman terveeltä” (ibid.).

Eikö liiketoiminta näyttänyt miltei kohtuuttoman terveeltä amerikkalaisessa finanssi- ja rahamaailmassa juuri ennen Lehman Brothersia syksyllä 2008? Yhtä terveeltä kuin 50 miljardin dollarin henkilökohtaisen puhalluksen tehneessä Madoffin pyramiditalossa.

Erilaiset omistustodistukset reaaliomaisuuteen (kaivoksiin, rautateihin) ovat siis erilaisia paperisia kopioita, jotka lisäksi alkavat monistua siksi, että ”näitä papereita heitetään suurin määrin markkinoille tarkoituksena muuttaa ne rahaksi” (Marx, s.465).

Katainen ja ERVV

Tästähän juuri on kysymys kun eri maiden joukkovelkakirjoja kaupataan markkinoilla, virallisestikin huutokauppa-nimikkeellä. Suomen uuden hallituksen (Kataisen) ja opposition välille syntyi kiista siitä, että ensiksi mainittu ylitti saamansa valtuudet EU:n heinäkuun huippukokouksessa hyväksymällä kokouksessa tehdyn päätöksen, jonka mukaan Euroopan väliaikaisen rahoitusvakausvälineen (ERVV:n) rahoilla voidaan ostaa kriisimaiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta sekä pääomittaa niiden pankkeja.

Marx totesi, että ”Kaikki tässä luottojärjestelmässä kaksinkertaistuu ja kolminkertaistuu sekä muuttuu pelkäksi hourekuvaksi” (s.470). Voidaan kysyä, elämmekö me jo hourulassa? Onko ihme, jos erityisesti nuorten ihmisten masennus lisääntyy hälyttävästi?

Työttömyys ei Yhdysvalloissa osoita vähenemisen merkkejä. / FutureAtlas

Saturaatio

Yhteenvetona voidaan sanoa, että nyt vuonna 2011 kapitalistinen markkinatalous on saavuttanut eräänlaisen saturaatio eli kypsyys – tai kyllääntymisasteen. Rahoitus-, finanssi- ja lainajärjestelmä on muuttunut luonteeltaan käsittämättömäksi, jopa irrationaaliseksi.

Toisaalta tapahtumien ilmiöpinnalla ovat havaittavissa globaalin kriisin kaikki ainekset:

a) luottamus Euroon heikkenee;

b) työllisyys USA:ssa ei osoita paranemisen merkkejä;

c) talouskasvu hidastuu tai hyytyy (tämän päivän tiedot kertovat, että Euroopan talousveturin Saksan talouskasvu on käytännössä pysähtynyt);

d) yleinen velkaantumiskierre pahenee ja syvenee;

e) inflaatio kiihtyy.

Porvarilliset taloustieteilijät ja poliitikot ovat kriisin edessä voimattomia yrittäessään ratkaista kriisiä lisärahan avulla esim. väliaikaisessa ERVV:ssä ja vuonna 2013 voimaan tulevassa Euroopan vakausmekanismissa EVM:ssä.

Kriisin todellinen ratkaisu merkitsee siirtymistä perusteiltaan uudenlaiseen talousjärjestelmään, jossa kansan suuren enemmistön taloudelliset ja sosiaaliset edut on turvattu.

Lähteitä:

Chesnais, Francois, L’émergence d’un régime d’accumulation mondial à dominante financière. La Pensée. No 309/1997, 61-85.

Lenin, V.I, Taloudellisen romantismin luonnehtimiseksi. Teokset 2, Petroskoi 1954.

Linna, Väinö, Tuntematon sotilas. 1954

Marx, Karl: Pääoma. 3.osa. Moskova 1976.

Marx , Karl: Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie. Dritter Band. Herausgegeben von Friedrich Engels. Hamburg 1904.

Marx, Karl - Engels, Friedrich: Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa: Marx- Engels: Valitut teokset. Osa 2, Moskova 1978 s. 319 – 371.

Marx, Karl, Kansantaloustieteen arvostelua. Pori 1970.

Oravannahkoja ja obligaatioita: rahoitusmarkkinoiden historia, osa 2/5. Osakeyhtiöiden synty. Yle Radio1, 10.8.2011.

Tyynysniemi Matti: ”Luotto pankkeihin koetuksella”. Helsingin Sanomat 12.8.11

Viita, Lauri, Kökkö. Kokoelmassa Suutarikin, suuri viisas (1961). Kootut runot. Porvoo 1966.

TALOUDEN TSUNAMI JA SOSIALISMI

25.08.2009 Seppo Ruotsalainen

Tämä kirjoitus on julkaistu teoksessa ”Nykyinen kriisi ja Marx”, jonka on toimittanut Yrjö Hakanen ja julkaissut Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy. Helsinki 2009.

Yhdysvaltain asuntolainamarkkinoilta syyskesällä 2007 liikkeelle lähtenyt ns, finanssimarkkinoiden kriisi siirtyi dramaattisesti syvenevään vaiheeseensa vuoden 2008 syyskuun puolivälissä, jolloin jättimäinen yhdysvaltalainen investointipankki Lehman Brothers ajautui konkurssiin. Kriisi levisi hämmästyttävällä nopeudella Aasiaan, Eurooppaan ja koko maailmaan.

Tätä kirjoittaessa elokuussa 2009 ollaan tilanteessa, jossa valtavilla tukipaketeilla ja rahastoilla, siis veronmaksajien rahoilla, on kautta maailman yritetty pelastaa pankkeja, mutta samalla kriisi on täydellä voimalla siirtynyt reaalitalouteen. Suomessa tästä ovat viimeaikaisina osoituksina ilmoitukset sellu- ja paperitehtaiden uusista sulkemisista sekä kaikkialla maassa jo pitkään ja keskeytymättä jatkuneet tiedot YT-neuvotteluista, joiden seurauksena kymmeniä tuhansia työntekijöitä on lomautettu tai irtisanottu.
Yksityisomistuksen ”viimeinen huippukohta”?
Koko tämä ”vallitseva käytäntö” tuo vahvasti mieleen nuoren Karl Marxin jo vuonna 1844 esittämän historiallisen arvion, jonka mukaan ”yksityisomistuksen viimeisessä huippukohdassa” tulee esiin se salaisuus, että yksityisomistus on väline jonka kautta työ tulee luovutetuksi eli ulkoistetuksi. Osoittautuu siis, että yksityisomistus on ”tämän luovuttamisen toteutumista” (Marx, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844, s. 77).

Mielenkiintoinen ja erittäin tärkeä kysymys kuuluukin: olemmeko nyt 2000-luvun alussa saapuneet tuotantovälineiden yksityisomistuksen viimeiseen huippukohtaan, jolle on luonteenomaista ihmisten työstä syrjäyttäminen, vieraannuttaminen sekä yritysten laajamittaiset lopettamiset, konkurssit ja vararikot?

On otettava vakavasti huomioon se mahdollisuus, että nyt ei ole kyse enää jostakin ”normaalista” kapitalistisen talouden kriisistä, joita maailmanlaajuisesti on esiintynyt 1800-luvun puolivälistä lähtien. Kyse saattaa olla sellaisesta historiallisesta vaiheesta, jossa nykyinen kapitalistinen talousjärjestelmä osoittautuu kokonaan toimintakyvyttömäksi ja päiväjärjestykseen tulee välttämättömyys korvata se uudella korkeammantasoisella talous- ja yhteiskuntamuodolla.
Tuotantovoimien ja omistussuhteiden ristiriita
Kun pyritään selvittämään nykyisen talouskriisin olemusta ja sen myötä yhteiskunnan tulevaa kehitystä, ensimmäinen ja perustavanlaatuisin kysymys koskee kahden käsitteen eli 1) tuotantovoimien ja 2) tuotanto- eli omistussuhteiden välistä ristiriitaa. Noiden mainittujen suhteiden kautta (erityisesti silloin kun ne kärjistyvät äärimmilleen) määräytyvät viime kädessä suuret, maailmanhistorialliset kehityssuunnat.

Marx ja Engels totesivat jo vuonna 1848 yhdessä julkaisemassaan Kommunistisen puolueen manifestissa, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi silloin kun yhteiskunnan tuotantovoimat ja tuotantovoimien omistussuhteet muuttuvat toisiinsa nähden yhteen sopimattomiksi toisin sanoen kun tuotantovoimat eivät enää ”mahdu” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin.

”Finanssikriisin” yhteydessä saattaa olla kyse jopa jostakin vastaavasta kuin keskiajan lopussa, jolloin feodaalinen, maaorjuuteen tai maaorjuudellisiin suhteisiin pohjautuva talousjärjestelmä osoittautui uuden liikkuvan kauppa- ja kauppiaspääoman tarpeisiin nähden täysin riittämättömäksi järjestelmäksi. Kauppapääoman syntyä ja kehitystä siivittivät suuret löytöretket, tunnetuimpana niistä Amerikan löytö. Yhteiskunnassa kypsyivät samalla edellytykset aateliston vallan murtumiselle ja porvarissäädyn valtaan nousulle.

Feodaaliset omistussuhteet ”täytyi murtaa ja ne murrettiin”. Vastaava ilmiö tullaan marxismin klassikoiden mukaan näkemään tuotantovoimien ja omistussuhteiden osalta myös porvarillisessa yhteiskunnassa. Joutuessaan ratkaisevasti ristiriitaan keskenään nuo suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia” (Marx - Engels, Valitut teokset 2, 1978 s. 341).

Marx täsmensi edellä esitettyä näkemystä myöhemmin vuonna 1859 julkaisemassaan Kansantaloustieteen arvostelua - teoksessa (joka on tavallaan Pääoma-teoksen esityö) tavalla, jota voidaan luonnehtia tuotantosuhteiden ja tuotantovoimien luonteen vastaavuuden laiksi:

”Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat tietyssä kehitysvaiheessaan ristiriitaan siihenastisten tuotantosuhteiden kanssa – tai omistussuhteiden, mikä on vain oikeudellinen ilmaus samalle asialle. Tähän asti tuotantovoimat ovat pysytelleet näiden vallitsevien tuotantosuhteiden puitteissa. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä suhteet muuttuvat niiden kahleiksi. Seuraa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu koko valtaisa päällysrakenne hitaammin tai nopeammin” (Marx 1970, 17).
Talouskriisi kuin tsunami
Kun siis kysytään, mikä on nykyisen taloudellisen turbulenssin perussyy, todellinen ja tieteellisesti pätevä vastaus löytyy juuri Marxin ja Engelsin paljastamasta tuotantovoimien ja omistussuhteiden yhteensopimattomuudesta, niiden ajautumisesta vakavaan, tällä hetkellä ehkä ennennäkemättömään keskinäiseen ristiriitaan.

Nykyistä finanssikriisiä on keskusteluissa joskus verrattu tsunamiin, eikä tuo rinnastus näytä olevan pohjaa vailla. Neljä ja puoli vuotta sitten Intian valtamerellä merenpohjan alla sattuneessa maanjäristyksessä seismologien mukaan ”yksi mannerlaatta heilahti ylöspäin ja toinen alaspäin”. Seurauksena oli suunnattoman vesimassan liikkeellelähtö hämmästyttävällä nopeudella.

Jotakin vastaavaa näyttää nyt tapahtuneen myös ihmisyhteiskunnassa ja talouselämässä. Voitaisiin ajatella, että toisen mannerlaatan nimi on ”tuotantovoimat” ja toisen ”tuotantovoimien omistussuhteet”. Ne eivät tietyssä vaiheessa enää sovi (mahdu) rinnakkain, vaan ”kolaroivat” keskenään.

Seuraukset näyttävät molemmissa ”tsunameissa” samankaltaisilta. Intian valtameren hyökyaalto heitteli autoja ja puskutraktoreita rannalle kuin leikkikaluja, vastaavasti nykyinen talouden turbulenssi heittelee nurin pankkeja, vakuutuslaitoksia ja kokonaisia autotehtaita. Amerikkalaiset autojätit General Motors, Chrysler ja Ford horjuivat pitkään ja horjuvat vieläkin taloudellisen romahduksen partaalla ja yrittävät nyt yhdessä eurooppalaisen autoteollisuuden kanssa selvitä veronmaksajien rahoittamilla miljardien eurojen kainalosauvoilla jotenkuten eteenpäin. Suomen metsäteollisuudesta parhaillaan (elokuussa 2009) pois pyyhkäistävien paperi- ja sellutehtaiden ja sahojen myötä laajat maantieteelliset alueet ovat harvenemassa työvoimasta kuin metsä puista äkillisen trompin iskettyä.
Ovatko päättäjät hereillä?
Tässä tilanteessa kysytään, ovatko yhteiskuntien päättäjät, taloustieteilijät jne. ymmärtäneet nykyisen kriisin syvyyden? Vaikka Suomessakin puhuttiin nousukaudella ikään kuin lämpimikseen ja ”small talk”- tasolla, että kyse on globalisaatiosta, niin nyt kun kriisi on päällä, ”globalisaatio” on vain hyvin hitaasti tunnustettu mannertenväliseksi eli talouden mannerlaattoja liikuttavaksi ilmiöksi. Poliittiselta ylätasolta vakuuteltiin pitkään, että Suomi välttyy talouskriisiltä. Vastatoimenpiteet ruhjovalle globalisaatio - ilmiölle ovat olleet myöhästyneitä ja heiveröisiä.

Poliittiselta ylätasolta olisi jo aikaa sitten pitänyt tulla viesti, että tosi on kysymyksessä. Islannin, Baltian ja eräiden muiden pienten valtioiden esimerkit osoittavat, että kokonaisten kansakuntien kohtalo voi kriisin pitkittyessä joutua vaakalaudalle. Vaikka kriisi näyttäisi hetkellisesti ja ajoittain helpottavankin, se voi johtua vain siitä, että painajaismainen hyökyaalto vetäytyy hetkeksi takaisin finanssimarkkinoiden valtamerelle kootakseen vauhtia uuteen, entistä massiivisempaan tulemiseen.

Syvässä kriisissä on tärkeintä, että pelastus- ja tukitoimet suunnataan voimakkaimmin yhteiskunnan heikompiosaisiin ja puolustuskyvyttömiin kansalaisiin, jotka ovat turbulenssin ensimmäisiä uhreja. Myrskystä selvitäkseen Suomi tarvitsee todellisen, kansan enemmistön edut huomioivan pelastusohjelman, jonka jokainen osa kestää.

On turha vahvistaa (kuten tähän asti on tehty) ketjun vahvimpia osia esim. rikkaita suosivilla verohelpotuksilla, jos ketjun heikoin rengas ei myrskyssä kestä. Kriisin voittamisessa tulee suuri merkitys olemaan sillä, että kansalaiset ovat valmiita yhteisiin ponnistuksiin. Ihmisten tulee tuntea, että heistä välitetään. Ilman tuota tunnetta maan talouden pelastamiseen tarvittavia toimia ei synny.
Tuotantovoimien hävittäminen ja kuvitteellinen talous
Marxin ja Engelsin mukaan yhteiskunnan tuotantovoimien ja omistussuhteiden väliseen ristiriitaan liittyy erityisesti talouspulien yhteydessä tuotantovoimien laaja hävittämisprosessi juuri siksi, että nuo voimat saataisiin kutistettuina edelleen ”mahtumaan” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin. Toisin sanoen että pystyttäisiin säilyttämään tuotantovälineiden yksityisomistukselle perustuva talousjärjestelmä ja turvaamaan mahdollisimman tehokkaasti maksimaalinen voittojen taso.

Tehtaiden ja tuotantolaitosten lopettamiset ja työntekijöiden irtisanomiset ja lomautukset eivät ole vain taloudellista taistelua, vaan ne ovat pääomapiirien käymää poliittista luokkataistelua, jonka tarkoitus on pitää työväenluokka nöyränä ja ”joustavana” pääoman nykyisten ja tulevien vaatimusten edessä.

Edellä esiin tuotu marxilainen näkemys, jonka mukaan kapitalistiset omistussuhteet muuttuisivat olemassa oleville tuotantovoimille liian ”ahtaiksi”, näyttäisi ensi silmäyksellä olevan nykyisessä ”markkinataloudessa” pätemätön väite. Eräs tämän hetken keskeinen ilmiö on, että kapitalistisesti johdetun perustuotannon ”päälle” on synnytetty valtavan laaja kuvitteellisen virtuaalitalouden alue. Sen piirissä ja puitteissa liikkuvat tähtitieteellisen suuret rahasummat. Voidaanko siis sanoa, että omistussuhteet ovat liian ahtaat tuotantovoimien kehittymiselle kun ”rahaa on niin että ranteita pakottaa”?

Vastaus on, että kenellä on, kenellä ei ja millaisesta rahasta lopulta on kysymys.. Marx osoitti, että kuvitteellinen talous syntyy historiallisesti kapitalistisesti johdetun talouden seuralaiseksi väistämättömästi ”rahakauppiaiden” ammattikunnan ilmaantumisen myötä. Tuon ammattikunnan tuntomerkki on, että se ei sijoita tuotantoprosessiin lainkaan omaa rahaansa, vaan operoi täydellisesti vieraalla pääomalla. Tämän seurauksena kuvitteellinen rahatalous irtoaa yhä enemmän reaalitaloudesta. Siitä ei ole apua reaalitalouden ongelmiin, vaan kuvitteellinen talous pikemminkin lisää reaalitalouden ongelmia. Kuvitteellinen talous on ratkaisevasti antagonistisessa eli sovittamattomassa ristiriidassa reaalitalouteen nähden.
Perusteellista tuhoamista
”Pääoman” kolmannessa kirjassa Marx toteaa nerokkaan selvänäköisesti, että osakejärjestelmä (Aktienwesen) ”hävittää yksityisteollisuuden sitä mukaa kuin se leviää ja ottaa hallintaansa uusia tuotannon aloja” (Marx 1904, Erster Abschnitt, 426; 1976, s. 435).
Tähän kohtaan on syytä hetkeksi pysähtyä, sillä Marx ei edellä totea vain, että osakelaitos (Aktienwesen) tuhoaa yksityisteollisuutta, vaan että se tuhoaa yksityisteollisuuden (saks. vernichtet die Privatindustrie). Verbi ”vernichten” tarkoittaa hyvin perusteellista tuhoamista.

Myös nykyisessä markkinatalouden kriisissä tuotantovoimien ja omistussuhteiden välinen ristiriita on kehittynyt huippuunsa kun omistussuhteisiin tukeutuen ja vedoten tuhotaan suuressa määrin myös taloudellisesti menestyviä tuotantolaitoksia ja sekä yksityistä että valtio-omisteista elinkeinoelämää, siis paitsi yksityistä myös yhteisöllistä omaisuutta. Kyseessä on monilta osin hyvin perusteellinen ja totaalinen perustuotannon tuhoamisprosessi.

Lukuisilla Suomen paikkakunnilla toteutetut ja toteutettavat paperi- ja sellutehtaiden lopettamiset saattavat asiantuntijoiden mukaan johtaa siihen, että esim. metsäkonserni Stora Enson paperin ja sellun tuotanto Suomessa voi lähivuosina pudota jopa puoleen tähänastisesta. Ilmiöön liittyy myös tieteellis-tekninen mullistus, jonka seurauksena painopaperin kysyntä on maailmalla rajussa laskussa siksi, että painettu sana on siirtymässä yhä enemmän sähköiseen muotoon. Yhdysvalloissa sanomalehtipaperin kysyntä on lyhyessä ajassa tullut alas 30 prosenttia (Yle Radio1 ja Ykkösaamu 20.8.09).

Kysymys on yhteiskunnallisen työn tuhoamisoperaatiosta. Lakkautettujen ja lakkautettavien tuotantolaitosten luottamushenkilöt (mm. Varkauden tehtaiden pääluottamusmies Kai Pärnänen) ovat pukeneet tuntonsa sanoiksi toteamalla, että ”tämä on suoraa kansallisomaisuuden tuhoamista” (HS 20.8.09). Stora Enson johdon viimeisimpiä lakkauttamispäätöksiä kommentoidessaan Paperiliiton puheenjohtaja Jouko Ahonen totesi, että toimien seurausvaikutukset tulevat erityisesti maan pohjoisilla alueilla olemaan dramaattisia ja että nuo alueet ovat muuttumassa työvoiman reservaattialueiksi (Radio Yle 1, Ykkösaamu 19.8.2009).
Nousutoiveita voi uhata uusi tsunami
Eräät talousoppineet ovat viime aikoina väittäneet, että ensimmäisiä merkkejä maailmanlaajuisen finanssikriisin helpottumisesta olisi nähty ja viitanneet tällöin erityisesti pankkien toiminnan elpymiseen. On kuitenkin muistettava, että yksityisen pääoman hallitsemat pankit ovat itse asiassa merkittävä osa kuvitteellista taloutta. Kun meneillään olevan kriisin aikana pankeille on lapioitu miljardimäärin tukea veronmaksajien rahoista, olisi jonkinlainen ihme, jos pankit eivät osoittaisi minkäänlaisia elpymisen tai elon merkkejä.

Johtavien teollisuusmaiden meneillään olevat massiiviset toimet pankkien pelastamiseksi ovat toistaiseksi rajoittuneet lähinnä kuvitteellisen eli virtuaalitalouden tukemiseen. Pankeille suunnatuilla miljardimääräisillä ”tukipaketeilla” on lähinnä vain lisätty virtuaalitalouden tuhovoimaa eli ”pelivaraa” reaalitalouden sektoria vastaan ilman että pankit olisivat välttämättä juuri millään tavoin sitoutuneet myöntämään lainoja yritysten investointeihin.

Pankit ja rahalaitokset, jotka ovat markkinatalouden oloissa ratkaisevasti yhteiskunnallisen valvonnan ulkopuolella, saattavat itse asiassa osallistua toiminnallaan kuvitteellisen talouden kasvattamiseen ja paisuttamiseen ja siten reaalitaloutta tuhoavaan toimintaan.
Tämän vuoksi pankkien kansallistaminen ja niiden saattaminen yleisyhteiskunnalliseen valvontaan on erityisesti syvän taloudellisen kriisin oloissa välttämätöntä.

Olisi kohtalokas virhearvio olettaa, että pankkien toiminnan heikko elpyminen olisi merkki laajemmasta talouselämän toipumisesta, ja että pankit voisivat jatkaa toimintaansa entiseen tapaan. Tehokasta valvontaa vailla olevien suurpääoman hallitsemien pankkien ja muiden rahalaitosten pidäkkeetön toiminta rahamarkkinoilla saattaa valmistella finanssivaltamerellä tsunamin uutta hyökyaaltoa, joka ennen pitkää pyyhkii reaalitalouden yli tuhoisin seurauksin.
Kilpailukapitalismista valtiomonopolistiseen kapitalismiin
Marx huomautti, että hävittäessään yksityisteollisuuden osakejärjestelmä merkitsee ”kapitalistisen yksityisteollisuuden poistamista itse kapitalistisen järjestelmän perustalla” (Marx 1904, Erster Abschnitt, 426; 1976, s. 435). Tämä yksityisomistuksellisen tuotannon tuhoaminen luo Marxin mukaan edellytykset uudentyyppisen omistusmuodon synnylle.

Mitä tuo ”uusi omistusmuoto” tarkoitti aikana, jolloin Marx kirjoitti Pääomaa? Se tarkoitti järjestyksessä toista (monopolistista) vaihetta niistä kolmesta päävaiheesta, jotka kapitalismi on kokenut 1800-luvun puolivälistä lähtien nykypäiviin. Pääoman kolmannessa kirjassa Marx tarkasteli murrosvaihetta, jossa tapahtui siirtyminen yksityisten kapitalistien keskinäisestä kilpailukapitalismista kohti kollektiivisempaa omistusmuotoa.

Marx tarkasteli siirtymävaihetta kapitalistisen kehityksen sisäisenä prosessina. Hän totesi, että pakkoluovutus (Expropriation) eli anastus on kapitalistisen tuotantotavan lähtökohta ja päämäärä (das Ziel) ja siten kapitalistisen tuotannon tavoitteena on ”pakkoluovuttaa ( anastaa SR) kaikilta yksilöiltä tuotantovälineet, jotka lakkaavat yhteiskunnallisen kehityksen myötä olemasta yksityistuotannon välineitä … ja voivat olla tuotantovälineitä enää vain yhteen liittyneiden tuottajien käsissä ja näin ollen heidän yhteiskunnallista omaisuuttaan” (Marx, 1976., s. 436 ja sama1904,427).

Valmistellessaan Pääoman kolmatta osaa painokuntoon Engels saattoi tarkastella tapahtunutta kehitystä 20-30 vuotta Marxin alkuperäistekstin jälkeen. Hän teki tuohon tekstiin täydentävän lisähuomautuksen, jossa totesi, että 1800-luvun loppupuolella vanha (”yksilöllinen”) kilpailukapitalismi oli talouskriisin myötä tullut tiensä päähän ja kokenut skandaalimaisen vararikon. Uusi tilanne pakotti suurteollisuuden harjoittajat lyöttäytymään yhteen kartelleiksi voidakseen säädellä tuotantoa. Esimerkiksi Englannin kemianteollisuudessa vapaa kilpailu korvattiin monopolilla. Tapahtui siirtyminen kilpailukapitalismista monopolikapitalismiin (ks. Engelsin lisäys teoksessa Marx 1976, 434-5).

Sittemmin tiedämme, että ensimmäisen maailmansodan aikana ja jälkeen sekä erityisesti 1930-luvun talouskriisissä siirryttiin suurten monopoliyritysten ja porvarillisen valtion väliseen liittoon eli niin sanotun valtiomonopolistisen kapitalismin vaiheeseen . Suurmonopolit ovat ratkaisevan tärkeitä porvarilliselle valtiolle ja siksi viimeksi mainittu tukee niitä monin tavoin niiden pyrkimyksissä.
Vuorossa valtiomonopolistisen kapitalismin vararikko
Kapitalismin sisäinen historiallinen kehitys paljastaa, että kapitalismi elävänä organismina uudistaa itseään kriisiensä kautta. Noille kaikille kolmelle edellä mainitulle vaiheelle ovat olleet ominaisia määrätyt samankaltaiset piirteet. Niistä olennaisimmat ovat olemassa olevien tuotantovoimien valtava tuhoamisprosessi sekä sen jälkeen tapahtunut pääomien omistuksen uudentasoinen yhdistyminen eli eräänlainen pääomaomistuksen ”kollektivisoituminen”.

Kaikissa noissa siirtymävaiheiden kriiseissä kapitalismia näyttävät rasittavan samankaltaiset vaikeudet. Niinpä Engels kuvaa edellä mainitussa täydentävässä kommentissaan kilpailukapitalismin ja monopolikapitalismin murroskohtaa Englannissa 1800-luvun loppupuolella huomauttaen, että kuvaan oli tullut mukaan suojelutullipolitiikka (vertaa Nokian toimitusjohtajan Olli-Pekka Kallasvuon äskettäisiä varoituksen sanoja protektionismista kansainvälisen talouskehityksen suurimpana vaarana). Engelsin mukaan ”seurauksina ovat yleinen krooninen liikatuotanto, poljetut hinnat, alenevat ja jopa kokonaan häviävät voitot”, minkä seurauksena on vapaan kilpailun ”skandaalimainen vararikko” (Engels teoksessa Marx 1976, 434).

Tuo vastaava ilmiö on nyt havaittavissa valtiomonopolistisen kapitalismin olosuhteissa. Perustellaanhan juuri tätä kirjoitettaessa (elokuussa 2009) ilmoitettuja metsäyhtiö Stora Enson tehtaiden, sahojen ja paperikoneiden sulkemisia eri puolilla Suomea sillä, että syyt näihin lisäleikkauksiin ovat ”paperin heikko kysyntä, alhaiset hinnat sekä puun, energian ja kuljetuksen korkeat hinnat” (Aaltonen 2009, Stora Enso…). Vain ”kokonaan häviävät voitot” on nykyinformaatiossa (ehkä häveliäisyyssyistä) jätetty pois Engelsin luettelosta.

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko nyt valtiomonopolistisen kapitalismin kohdalla kyseessä vastaava ”skandaalimainen vararikko”, joka kohtasi 1800-luvun jälkipuoliskolla kilpailukapitalismia ja pakotti pääomanomistajat siirtymään monopolikapitalismin vaiheeseen. Ja onko kysymys vastaavanlaisesta suuryrityksiä kohdanneesta ”skandaalimaisesta vararikosta”, joka 1930-luvulla pakotti ne siirtymään valtiovallan erityissuojelukseen valtiomonopolistisen kapitalismin hengessä?
Sosialismiin
Äärimmäisen tärkeä kysymys koskee nyt sitä, mihin uuteen omistusmuotoon yhteiskunta voisi siirtyä kapitalistisen talouden nykyisten valtavien sisäisten ristiriitojen pakottamana. Marxilais-leniniläisen teorian lyhyt vastaus on: sosialistiseen yhteiskuntaan. Muuta vaihtoehtoa ei loppujen lopuksi ole.

Leninin mukaan ”valtiomonopolistinen kapitalismi on mitä täydellisintä sosialismin aineellista valmistelua, siihen johtava eteinen, historian portaikon se askelma, jonka sekä sosialismiksi nimitetyn askelman välissä ei ole mitään väliaskelmia” (Lenin, Uhkaava…s.126 ).

Leninin mukaan nuo kaksi käsitettä (valtiomonopolistinen kapitalismi ja sosialismi) sivuavat toisiaan niin läheltä, että ”sosialismi onkin juuri valtiokapitalistista monopolia, joka on pantu palvelemaan koko kansaa ja on sikäli lakannut olemasta kapitalistista monopolia”. Näin ollen ”monopolista… ei voida mennä eteenpäin kulkematta sosialismia kohti” (Lenin, em. s. 125).

Lenin toteaa myös (mt. s.126), että ”mikään (proletariaatin) kapina ei synnytä sosialismia, ellei sosialismi ole kypsynyt taloudellisesti”. Välittömästi voidaan lisätä, että (mihin Lenin yhtyy täysin), että olipa valtiomonopolistinen kapitalismi kehittynyt miten pitkälle tahansa, se ei johda sosialismiin ellei alistettu kansanluokka nouse kapinaan hallitsevan luokan harjoittamaa politiikkaa vastaan.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja erikoistutkija

Lähteet:

Aaltonen, Jarmo, Stora Enso panee lahtipenkkiin lisää tehtaitaan ja sahojaan. Helsingin Sanomat 20.8.2009.

Lenin, V.I. Uhkaava katastrofi ja kuinka sitä vastaan on taisteltava. Valitut teokset neljässä osassa. Osa 3, s. 91-131. Kustannusliike Edistys, Moskova.

Marx, K, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, K, Kansantaloustieteen arvostelua. Kansankulttuuri Oy. Helsinki 1970.

Marx, K, Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie. Dritter Band, erster Theil. Buch III. Herausgegeben von Friedrich Engels. Hamburg 1904.

Marx, K, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. III osa. Moskova: Kustannusliike Edistys 1976.

Marx, K, Engels, F. Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa Marx - Engels, Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 2,s. 334-371. Moskova: Kustannusliike Edistys 1978.

Yle Radio1 ja Ykkösaamu 20.8.2009

Radio Yle 1, Ykkösaamu 19.8.2009