Elvytystä, talouskuria vai kysynnän-säätelyä?

Lauri Holappa

31.7.2013

Suomalainen ja kansainvälinen elvytyskeskustelu on saanut viime viikkoina erikoisia piirteitä. Eri puhujat tarkoittavat elvytyksellä hyvin eri asioita ja monet elvytystä nimellisesti kannattavat tuntuvat kuitenkin lopulta vastustavan sitä. Tämän lisäksi kansainvälisestä keskustelusta löytyy myös tahoja, jotka kannattavat kokonaiskysyntää elvyttävää talouspolitiikkaa, mutta sanovat silti vastustavansa elvytyspolitiikkaa.

Elvytyskeskustelun eri osapuolet voidaan luokitella karkeasti neljään ryhmään. Näistä ryhmistä kaksi on muodollisesti elvytyksen kannalla ja kaksi elvytyskriittisiä.
Ensimmäinen ryhmä koostuu elvytyksen kannattajista, jotka kuitenkin vastustavat elvytyksen tekemistä ”velkarahalla”. Tämän ryhmän ajattelu ei näytä nojaavan mihinkään akateemiseen traditioon, vaan on enemmänkin kotikutoinen ratkaisuyritys tämänhetkisiin talouspolitiikan haasteisiin. Tämän linjan edustajat tuntuvat olevan huolissaan työttömyyden kasvusta, mutta pitävät samaan aikaan välttämättömänä myös valtion velanoton pitämistä minimissään. He eivät näytä ymmärtävän kokonaiskysynnän määräävää roolia kapitalistisessa talousjärjestelmässä, minkä vuoksi he eivät käsitä, että menojen siirtäminen budjetin sisällä momentilta toiselle ei merkittävässä määrin paranna työllisyyttä.
On tietenkin totta, että menojen siirtäminen suoraan työllistäviin toimenpiteisiin jostakin muualta budjetista saattaa parantaa työllisyystilannetta jonkin verran. Tällaiset vaikutukset ovat kuitenkin vähäisiä. Se johtuu siitä, että jos julkisen sektorin alijäämä[1] ei vastaa yksityisen sektorin säästämishalukkuutta, on seurauksena efektiivisen kysynnän vähentyminen. Efektiivisen kysynnän vähentyminen taas tarkoittaa sekä investointien että kulutuksen vähentymistä, mikä väistämättä johtaa työttömyyden lisääntymiseen. Taantumaoloissa yksityisen sektorin säästämishalukkuus lisääntyy, joten budjetin sisäisillä siirroilla tehtävillä toimenpiteillä ei ole kovin suurta merkitystä.
Toista linjaa edustavat tilapäisen velkaelvytyksen kannattajat. Tämän ryhmän ajattelu on taloustieteellisesti perustellumpaa, ja siinä voidaankin nähdä vaikutteita uuskeynesiläisyydestä. Uuskeynesiläisen ajattelun mukaan talous voi jäädä tilapäisesti lyhyellä aikavälillä ”luonnollisen kasvuasteen” tai ”luonnollisen työttömyysasteen” alapuolelle. Uuskeynesiläiset uskovat, että tasapainomekanismien ansiosta talous kyllä tasapainottaa itsensä jo keskipitkällä aikavälillä, mutta tasapainotusta voidaan nopeuttaa elvytyksellä.
Uuskeynesiläisen linjan positiivisena piirteenä on se, että siinä hyväksytään kokonaiskysynnän merkitys lyhyellä aikavälillä. Näin ollen tässä diskurssissa elvytys tarkoittaa ihan oikeaa ”velkarahalla” tapahtuvaa kysyntästimulaatiota. Ongelmana on kuitenkin se, että koska kyse on vain tilapäisesti horjahduksesta ”luonnolliselta” polulta, ovat uuskeynesiläisten esittämät elvytystoimet yleensä kokoluokaltaan hyvin vaatimattomia. Uuskeynesiläiset eivät myöskään kannata jatkuvaa kysynnänsäätelyä, vaan näkevät kapitalismin perusluonteeltaan vakaana järjestelmänä, jonka ohjaamiseen riittävät ajoittaiset elvytys- ja kiristystoimet.
Elvytyksen vastustajat jakautuvat myös kahteen leiriin. Ensimmäinen näistä ryhmistä vastustaa kysynnänsäätelyä kategorisesti. Tämä ryhmä pitää sisällään monenlaisia tahoja. Mukana on uusklassisen taloustieteen rationaalisen koulukunnan ekonomisteja, joiden mukaan yritykset ja kotitaloudet reagoivat budjettivajeisiin lisäämällä säästämistään. Näin ollen heidän mukaansa budjettivajeet eivät ole milloinkaan hyödyllisiä. Toisaalta mukana on myös paljon ideologisempaa puhetapaa käyttäviä ajattelijoita ja ryhmiä, joiden mielestä julkisten menojen lisääminen ylipäätään on väärin.
Neljäs ryhmä on kuitenkin näistä mielenkiintoisin, sillä se sanoo karsastavansa elvytystä, mutta kannattaa kuitenkin voimakasta kysynnänsäätelyä. Tähän ryhmään kuuluu muun muassa eräs maailman johtavista jälkikeynesiläisistä taloustieteilijöistä James K. Galbraith, joka tuoreessa haastattelussa ilmoitti vastustavansa jyrkästi käsitteen ”elvytys” käyttämistä talouspoliittisessa keskustelussa. Galbraith jopa totesi, että hänen nähdäkseen elvytyspolitiikka ei tarjoa uskottavaa vaihtoehtoa talouskurille. Hän myös uskoi, että John Maynard Keyneskään ei olisi nyt keskustelussa esitetyn elvytyslinjan kannattaja, jos hän vielä olisi hengissä.
Galbraith ei tietenkään kannata vyönkiristystä, vaan toimia jotka lisäisivät kokonaiskysyntää dramaattisesti. Hänen mukaansa Euroopassa tarvittaisiin New Dealin kaltaista kokonaisvaltaista poliittista ohjelmaa, jonka pääpaino olisi institutionaalisissa muutoksissa. Taloutta vakauttavien rahoitussektorin uudistustoimenpiteiden lisäksi hän esittää laajoja julkisia työllistämisohjelmia sekä sosiaaliturvan kohentamista niissä Euroopan maissa, joissa sitä on ajettu alas kriisipolitiikan myötä tai joissa se on ennestään ollut heikko.
Galbraithin näkemykset ovat itse asiassa hyvin tyypillisiä jälkikeynesiläisten keskuudessa. Jälkikeynesiläiset eivät pidä elvytyspolitiikkaa riittävänä kysynnänsäätelykeinona. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että elvytys suhteutetaan aina luonnolliseen kasvu- tai työttömyysasteeseen. Taloutta siis ”elvytetään”, kunnes sen luonnollinen taso on saavutettu. Jälkikeynesiläisten mielestä mitään luonnollista tasoa ei kuitenkaan ole olemassa, koska työttömyys tai talouskasvu voivat jumittua mille tahansa tasolle määrättömän pitkäksi ajaksi. Tämä johtuu siitä, että kaikki uusklassisen taloustieteen tasapainomekanismit perustuvat joko eksogeeniseen rahan tarjontaan tai hyödykerahateoriaan. Tosiasiassa raha on kuitenkin kapitalistisessa talousjärjestelmässä endogeenisesti syntyvää velkarahaa. Toiseksi rahatalousjärjestelmässä on lähes jatkuvasti läsnä epävakauttavia mekanismeja, jotka voivat johtaa efektiivisen kysynnän vähentymiseen nopeastikin. Näin ollen tarvitaan vahvoja instituutioita, jotka turvaavat jatkuvasti riittävän kysynnän. Kolmanneksi historiallinen evidenssi osoittaa, että täystyöllisyyden saavuttaminen ilman merkittävää julkisen työllistämisen käyttämistä on lähes mahdotonta.
Niinpä elvytyksen sijaan jälkikeynesiläiset kannattavatkin yleensä laajamittaista kysynnänsäätelyä: käytännössä se tarkoittaa isoja, julkisesti rahoitettuja ja useiden vuosien tai vuosikymmenten mittaisia ohjelmia, jotka toimivat taloudellisen kehityksen kulmakivinä ja takaavat kokonaiskysyntää ylläpitävät tulovirrat. Toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltioiden rakentaminen ja laajentaminen täytti pitkään tätä funktiota. Nyt 2010-luvulle tultaessa hyvinvointivaltiorakenteet ovat monessa maassa osittain rapautuneet, joten niiden korjaaminen ja kehittäminen olisi tärkeää.
Hyvinvointivaltion kehittämisen ohelle tarvitaan kuitenkin myös uusia miljardiluokan ohjelmia. Eräs tällainen voisi olla laajamittainen yhteiskunnan ekologinen modernisaatio. Ilmastokriisin edessä esimerkiksi nykyisiä energian tuotannon ja liikenteen organisoimisen tapoja olisi uudistettava perinpohjaisesti. Näihin eivät riitä muutamien kymmenien miljoonien eurojen panostukset, vaan tarvitaan valmiutta niin Suomen kuin Euroopan tasolla kokonaisvaltaisiin, miljardiluokan investointeihin.
Suomalaisessa keskustelussa lähimpänä tällaista linjaa on ollut ajoittain Keskusta, joka on puhunut nimenomaan miljardiluokan satsauksista ”puhtaaseen veteen, ilmaan ja ruokaan liittyvään yritystoimintaan”. Keskustan voidaan ajatella olevan osittain samoilla linjoilla kuin jälkikeynesiläisten, koska sekään ei usko pienten elvytyspakettien riittävän nykytilanteessa, vaan kannattaa paljon mittavampia investointiohjelmia. Keskustan linjan uskottavuus romuttuu kuitenkin puolueen ajaman tiukan julkisen talouden menosäännön myötä. Mittavatkaan investointiohjelmat eivät stimuloi kokonaiskysyntää, jos julkisia menoja vastaavasti leikataan.
Johtopäätökset
Tässä kirjoituksessa on esitetty neljä erilaista suhtautumistapaa elvytykseen. Näistä erittäin haitallisia ovat budjetin sisäisillä siirroilla tapahtuva näennäiselvytys sekä kategorinen elvytyskielteisyys. Rahatalousjärjestelmässä kokonaiskysyntä määrittää talouskasvun ja työllisyyden tason, joten tämän seikan sivuuttavat lähestymistavat eivät voi johtaa hyvään lopputulokseen.
Myös valinta uuskeynesiläisen elvytyksen ja pidempiaikaisen kysyntästimulaation välillä on selvä. Elvytyslinja ei tarjoa riittävän merkittävää ja pysyvää ratkaisua Euroopan ja Suomen talouden kysyntäkriiseihin. Myös sen teoreettiset perusteet ovat ontuvia. Näin ollen tarvitsisimme pysyvämpää ratkaisua, jolla luotaisiin kokonaan uusia kokonaiskysyntää turvaavia instituutioita.
Valitettavasti nykyisessä ilmapiirissä tällainen ratkaisu näyttäisi utopistiselta. Edes uuskeynesiläiselle elvytyspolitiikalle ei ole Suomessa merkittävää tukea. Näin ollen olemmekin viime aikoina antaneet tukemme elvytyslinjalle, joka on kuitenkin edes vähäistä edistystä laskusuhdannetta voimistavaan vyönkiristyspolitiikkaan.
Viitteet
[1] Avoimessa taloudessa julkisen sektorin alijäämän olisi vastattava yksityisen sektorin säästämishalukkuuden ja ulkomaansektorin ylijäämän summaa, mutta tässä tapauksessa yksinkertaisuuden vuoksi oletimme ulkomaansektorin olevan tasapainossa

Euroopan on saatava prioriteettinsa kohdalleen!
Otetaan tarkastelun kohteeksi kapitalismin kotimaan, Ison-Britannian, taloushistoria.
Ison-Britannian valtio oli ankarasti velkaantunut toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945. Julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen oli noin 240 prosenttia. Ison-Britannian valtio oli siis velkaa koko kansan-talouden kahden ja puolen vuoden tuotannon arvosta rahaa!
Ison-Britannian valtion velka oli tietysti seurausta kahdesta maailmansodasta. Kuten aina, vasta sota vetää valtion kassannyörit äärirajoilleen. Mutta tilanne oli myös reaalinen:
toisen maailmansodan jäljiltä Lontoo oli raunioina ja ilman Yhdysvalloista tullutta ruoka-apua kansa olisi nääntynyt nälkään.
Miten kriittisessä tilanteessa valtaan noussut työväenpuolueen hallitus toimi? Julistiko se, että valtion säästettävä, jotta sotavelat voidaan maksaa takaisin? Vaatiko se tasapainoista tai ylijäämäistä budjettia, jotta markkinavoimia ei pelotettaisi? Ei missään tapauksessa!
Valtaan noussut työväenpuolueen hallitus vaatii tuotantovoimat kansan enemmistön haltuun, panee rikkaat verolle, jakaa kansaneläkkeen vanhoille, luo maksuttomat terveyspalvelut kaikille, aloittaa laajamittaiset teiden ja asuntojen rakennus-hankkeet sekä varmistaa, että töitä riittää kaikille. Näitä vaatimuksia ei ainoastaan esitetä, vaan ne myös toteutetaan. Markkinavoimat haistakoon pitkän paskan!

Kommentti: 
Sodan ja jälleenrakentamisen aiheuttaman velan söi historiallisesti poikkeuksellinen talouskasvu, ns. kapitalismin kultaiset vuodet 1945-1971. Mitään vastaavaa talouskasvua ei ole nyt odotettavissa.

Poru kilpailukyvystä pohjustaa sisäistä devalvaatiota

Analyysi Suomen ja useimpien muidenkin euromaiden kilpailukyky on "aina" heikentynyt suhteessa Saksaan. Aiemmin kilpailuasemia tasoitti Saksan markan vahvistuminen ja muiden valuuttojen heikentyminen. Nyt euro estää tällaiset talouden luontaiset joustot – joita revitään seuraavaksi väkisin reaalitaloudesta: työttömyys ylös ja palkat alas.

Jan Hurri

11.8.2013

Keskustelu Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn murenemisesta käy sitä kuumempana mitä lähemmäs tärkeitä työmarkkinaneuvotteluja kalenteri käy. Teollisuuden ilmoitukset laajoista irtisanomistarpeista synkentävät tunnelmaa.

Analyysi

Suomen vientiteollisuuden ja muunkin talouden vastoinkäymiset ovat tilastollinen tosiasia, eivätkä väitteet kilpailukyvynkään heikkenemisestä ole suinkaan tuulesta temmattuja. Alamäki ilmenee niin kansainvälisistä kilpailukykytutkimuksista kuin Suomen omista ulkomaankaupan tilastoista.
Suomen talouden suorituskyky ja kansainvälinen kilpailuasema – ja niiden heikkeneminen – ovat kuitenkin monen muunkin muuttujan summia kuin vain palkkojen.
Jos kansantalouden kunto ja kansainvälinen kilpailuasema olisivat pelkästään palkkojen ja palkkaerojen varassa, olisivat Vietnamin ja vaikkapa Nepalin kaltaiset maat maailman talousvertailujen kärkimaita.
Näin ei kuitenkaan ole asian laita. Kansakunnan menestys perustuu moneen muuhunkin muuttujaan kuin kilpailijamaita matalampiin palkkoihin.
Toki kilpailijamaihin ja yritysten palkanmaksukykyyn verrattuna liian suuret palkankorotukset ovat vikatikki, mutta pelkästään palkkoihin keskittyvä huoli kilpailukyvystä on liian yksipuolista ollakseen hyödyllistä.
Suomi syö enemmän
kuin tienaa
Suomen kansainvälinen kilpailukyky on edelleen hyvä tai ainakin kohtalainen, ilmenee esimerkiksi Maailmanpankin ja talousjärjestö OECD:n tutkimuksista. Samaa kertovat EU-komission talouskatsaukset.
Yhtä hyvin tutkimuksista ja katsauksista ilmenee, että Suomen suhteellinen kilpailuasema maavertailuissa on viime vuosina heikentynyt.
Sama varoittava viesti käy ilmi Suomen ulkomaankaupan sujumista ja kansantalouden kansainvälistä asemaa kattavimmin ilmentävistä talousmittareista.
Suomen kauppa- ja vaihtotase ovat heikentyneet miltei yhtä soittoa yli kymmenen vuoden ajan. Takavuosien voimakas ylijäämä on huvennut ja vaihtunut lieväksi alijäämäksi.
Aiemmin Suomi vei vuosien ajan maailmalle enemmän tavaroita ja palveluita kuin toi ulkomailla valmistettua tavaraa ja palveluita tilalle. Kauppa- ja vaihtotaseet olivat ylijäämäisiä, ja Suomen kansainvälinen rahoitusasema vahvistui.
Ylijäämä kuitenkin supistui 2000-luvun alusta asti miltei katkeamatta, ja parin viime kriisivuoden kuluessa Suomen vienti on romahtanut enemmän kuin tuonti on supistunut. Tästä on seurannut, että vaihtotaseen ylijäämä on vaihtunut alijäämäksi.
Nyt Suomi kansantaloutena syö enemmän kuin tienaa. Tämä alijäämä on pakko rahoittaa pääomaa ulkomailta tuomalla, mikä taas heikentää Suomen kansainvälistä rahoitusasemaa.
Suomen nettomääräinen rahoitusasema (ulkomaiset velat miinus ulkomaiset saatavat) on toki edelleen plussan puolella, mutta vaihtotaseen alijäämä ja sen rahoittaminen pääomaa tuomalla heikentävät Suomen rahoitusasemaa vääjäämättä.
Nämä havainnot ovat kansantalouden tilinpidosta ilmeneviä kiistattomia tosiseikkoja. Mutta se ei ole kiistaton tosiseikka vaan kyseenalainen tulkinta, että Suomen kansainvälinen kilpailuasema tai ulkoinen rahoitusasema kohenisivat merkittävästi palkkoja alentamalla.
Muut euromaat olleet
"aina" Saksaa heikompia
Suomen tai sen puoleen useimpien muidenkaan euromaiden kilpailukyvyn heikkeneminen suhteessa euromaiden "talousmoottoriin", Saksaan, ei ole suinkaan uusi ja yllättävä ilmiö.
Päinvastoin: Suomen ja useimpien muiden euromaiden kilpailukyky on heikentynyt suhteessa Saksaan enimmän osan aikaa ainakin toisen maailmansodan jälkeisestä jälleenrakennusvaiheesta lähtien.
Likimain luonnonvoiman kaltainen kehitys ilmenee vailla pienintäkään erehtymisen vaaraa esimerkiksi nykyisten euromaiden keskinäistä valuuttakurssikehitystä vertailemalla.
Tämä tarkastelu on tosin mielekäs vasta 1970-luvun alusta alkaen, jolloin valuuttojen viimeinen kytkös kultaan katkesi ja valuuttakurssien liikkeitä haittasivat ainoastaan kulloistenkin europäättäjien toinen toistaan onnettomammat yritykset rajoittaa kurssimuutoksia.
Valuuttakurssien muutokset olivat talouden luontainen iskunvaimentaja ja joustomekanismi, jotka pehmensivät kansantalouksien keskinäisiä suhdanne- ja kilpailukykyeroja.
Muita vahvempi kilpailukyky oli omiaan vahvistamaan Saksan valuuttaa ja Saksaa heikompi kilpailukyky oli taas omiaan heikentämään miltei kaikkien muiden maiden valuuttoja suhteessa Saksan valuuttaan.
Kriisimaiden valuutat
heikkenivät railakkaasti
Vanhoista euromaista ainoastaan Itävallan valuutta säilytti arvonsa suhteessa Saksan markkaan 1970-luvun alun ja euron käyttöönoton välisenä aikana. Hollannin valuutta heikkeni tuon kolmen vuosikymmenen aikana vain kymmenkunta prosenttia.
Sen sijaan kaikkien muiden vanhojen euromaiden valuutat heikkenivät kymmeniä prosentteja. Belgian ja Luxemburgin frangit heikkenivät noin 30 prosenttia ja Kreikan drakma peräti 95 prosenttia. Suomen markka heikkeni suhteessa Saksan markkaan sekin noin 60 prosenttia.
Muidenkin kriisimaiden kuin Kreikan valuutat menettivät ennen euroaikaa arvoaan suhteessa Saksan markkaan railakasta tahtia, Portugali yli 90 prosenttia ja kriisiryhmän "vahvin" Irlanti noin 70 prosenttia.
Yhteisvaluutta euron käyttöönotto 1990-luvun lopussa kytki talouden tärkeän iskunvaimentimen ja paineentasausventtiilin pois käytöstä, kun se esti valuuttakurssien muutokset euromaiden välillä.
Euro esti talouden
paineentasauksen
Euro poisti talouden luontaisen joustomekanismin, mutta se ei poistanut jäsenmaiden talouksien rakenne-eroja eikä se muuttanut jäsenmaiden keskinäisiä kilpailukykyeroja.
Päinvastoin euro voimisti Saksan suhteellista asemaa ja heikensi käytännössä kaikkien muiden maiden asemaa.
Tämä Saksaa ja jossakin määrin Itävaltaa ja Hollantia suosiva mutta muita maita – ja eritoten nykyisiä kriisimaita – haittaava asetelma syntyi, kun yhteinen valuutta esti valuuttakurssimuutokset.
Euron käyttöönotosta lähtien Saksalla on ollut roimasti heikompi valuutta kuin sillä muutoin olisi ollut. Sen oma markka olisi pyrkinyt vahvistumaan suhteessa muihin valuuttoihin, mikä olisi puolestaan estänyt sen kilpailukykyä kohenemasta niin murhaavan vahvaksi kuin nyt on euron "ansiosta" käynyt.
Vastaavasti useimmilla muilla euromailla on euron käyttöönotosta lähtien ollut toinen toistaan yliarvostetumpi valuutta kuin kansallisten valuuttojen oloissa olisi ollut asian laita.
Tämä taas on suistanut näitä maita – Suomi mukaan luettuna – alituisesti heikkenevän suhteellisen kilpailuaseman kierteeseen. Liian vahva valuutta haittaa vientiä ja suosii tuontia, mikä yhdessä heikentää talouden ulkoista asemaa.
Valuuttamuutokset
jatkuneet piilossa
Euromaiden "ikiaikainen" taipumus toisistaan poikkeavaan kustannuskehitykseen on näkynyt hinta- ja kustannuskehitystä seuraavissa taloustilastoissa, kun valuuttakurssien muutokset ovat samaa valuuttaa käyttävien euromaiden kesken olleet mahdottomia.
Tämä ei ole estänyt taloustutkijoita laskemasta hinta- ja kustannuskehityksen eroista kunkin euromaan eurojen ostovoiman kehitystä ja sen eroja maiden kesken.
Esimerkiksi saksalaispankki Deutsche Bankin ekonomistit ovat laskeneet, että kustannuskehitys eri euromaissa vastasi useimmissa vanhoissa euromaissa 15–35 prosentin valuuttakurssin vahvistumista suhteessa Saksaan.
Karkeasti pelkistäen tämä on yhtä kuin hintakilpailukyvyn heikkenemistä.
Pankin laskelmien mukaan kriisimaiden taloutta rasittaa muiden pulmien lisäksi suurin piirtein 30–35 prosenttia liian vahva valuutta. Suomen euro on samojen laskelmien mukaan noin 25 prosenttia vahvempi kuin vapaasti kustannustasoon mukautuva oma kelluva valuutta olisi.
Kautta maailman arvostettu eurotalouden tuntija David Marsh on laskenut Saksan euron heikentyneen euroaikana noin 30 prosenttia aliarvostetuksi ja vastaavasti kriisimaiden eurojen vahvistuneen saman verran liian vahvoiksi.
Näin on hänen mukaansa syntynyt euromaiden välistä talousjuopaa voimistava automaatti, joka vahvistaa vahvimpia ja heikentää heikoimpia. Marshin mukaan tämä kilpailukykyeroja voimistava asetelma hyödyttää eniten Saksaa ja haittaa eniten nykyisiä kriisimaita.
Suomi näyttää tässä asetelmassa kuuluvan häviäjiin, vaikka pääseekin vähemmin vaurioin kuin varsinaiset kriisimaat.
Nokian nousu ja lasku
heilautti taloustilastoja
Suomen kilpailukyvyn ja kansainvälisen talousaseman heikkenemistä voi selittää toisellakin isolla muuttujalla kuin euron vaikutuksilla. Toinen taakka on Nokia ja sen tuntumassa toiminut muu elektroniikkateollisuus – rumasti sanottuna teknokupla.
Suomen kauppa- ja vaihtotaseen voimakas koheneminen 1990-luvun loppua kohti ja vuosituhannen vaihteen jälkeen alkanut alamäki samoin kuin Suomen vientimenestyksen ja kansainvälisen kilpailukyvyn nousu ja lasku osuvat tarkalleen yksiin Nokian maailmanvalloituksen ja romahduksen kanssa.
Nokia ja sen tuntumaan nopeasti kasvanut muu matkapuhelin- ja elektroniikkateollisuus ponnisti liikkeelle kotimaisen tuotannon avulla, kasvoi huimaa vauhtia, mutta alkoi pian siirtää tuotantoa ulkomaille ja lopulta jäi myös etevämpien kilpailijoiden jalkoihin.
Toimialan nousu synnytti nopeasti uutta ja ennen kaikkea erittäin tehokasta tuotantoa, mikä oli omiaan kohentamaan koko kansantalouden tuottavuudesta kertovia tilastolukuja. Työntekijää tai maksettua palkkaeuroa kohti laskettu tuotanto kasvoi kohisten, mikä laski yksikkötyökustannuksia ja kohensi koko maan kilpailukykylukemia.
Nokian ja koko toimialan maastamuutto ja alamäki taas veivät taloustilastoista pois sen tehovaikutuksen, jonka olivat vasta muutamaa vuotta aiemmin sinne tuoneet.
Metsäteollisuus ja osa muuta perinteistä raskasta teollisuutta oli jo vuosikymmenten ajan pysynyt käynnissä ajoittaisten d-vitamiiniruiskeiden avulla.
Kilpailukykyä oli muutaman vuoden tai korkeintaan vuosikymmenen välein kohennettu valuutan ulkoista arvoa heikentämällä.
Eikä kyse ollut kertakorjauksista vaan raskaan vientiteollisuuden eräänlaisesta saavutetusta edusta, johon talous- ja rahapolitiikan päättäjät aika ajoin taipuivat työllisyyden ja investointien varmistamiseksi.
Onko tarve sisäiseen
devalvaatioon toistuva?
Nokian ja muun elektroniikkateollisuuden nousu ja lasku tuskin olisi muuksi muuttunut, vaikka koko toimiala olisi alentanut maksamiaan palkkoja puoli prosenttia vaikka joka vuosi.
Nokia ehti suuruutensa aikoina siirtää valtaosan tuotannostaan tuntuvasti Suomea matalampien henkilöstökulujen maihin – mutta putosi silti huipulta.
Toki kilpailijoita korkeammat palkkakustannukset olisivat yksi taakka lisää kannettavaksi, mutta huipputeknologian ja kuluttajatuotteiden kisoja voitetaan tai hävitään pääosin muilla keinoin kuin kilpailijoita matalampia palkkoja maksamalla.
Nokia ei hävinnyt palkkojen takia vaan siksi, että yleisö kyllästyi sen puhelimiin ja alkoi mieluummin ostaa kilpailijoiden puhelimia.
Metsäteollisuus ja suuri osa metalli- ja konepajateollisuudesta kilpailee enemmän hinnoilla kuin Nokia, mutta raskaskin teollisuus kykenee mukautumaan kansainvälisten markkinoiden ja kansallisten kustannusten muutoksiin tuotantoaan siirtelemällä.
Tämä mukautumiskyky voi olla eduksi yksittäisille yrityksille, mutta se voi jättää Suomen kansantalouden nuolemaan näppejään. Yritykset ja niiden tarjoamat työpaikat siirtyvät muualle helpommin kuin työntekijät.
Vaarana on, että Suomeen jäävät työttömät työntekijät ja tyhjät tuotantolaitokset, kun yritykset siirtävät tuotantoaan muualle. Tämä on globalisaation varjopuolia.
Suomen suuri tuntematon on, onko tätä investointien ja työpaikkojen valumista muualle mahdollista estää sisäisen devalvaatio keinoin. Viime kuukausien porusta päätellen tätä on tarkoitus yrittää.
Sisäisen devalvaation, kuten palkkaleikkausten, etuja ja haittoja arvioitaessa on hyvä palauttaa mieleen Suomen oma kokemus valuutan ulkoisista devalvoinneista: ne eivät yleensä tepsineet kuin muutaman vuoden kerrallaan ennen kuin samaa d-vitamiinia oli annosteltava uudestaan. 

* Poru: itku, melu, kohu, meteli

JA TAAAS PORVARISTO PELOTTELEE, MÄÄRÄTIETOISESTI, JULKISELLA VELALLA ja...

Katainen Nykypäivälle: Valtio velkaantuu "aivan tolkuttomasti"

Taloussanomat

9.8.2013

Haastattelussa Katainen ehdottaa muun muassa opintotuen rakenteen uudistamista, lapsiperheiden osa-aikaisen työskentelyn kannustamista ja lakisääteisen eläkeiän alarajan nostamista 65 vuoteen nykyisestä 63 vuodesta.

- Voisiko Katainen arvioida uudestaan sanomisiaan ja ajatuksiaan velkasuhdetavoitteesta ja käyttää arvioinnissa toiveiden sijaan faktoja? Esimerkiksi sitä, että Suomen kymmenvuotisen valtionvelkakirjojen korko on tällä hetkellä 1,93 prosenttia. Ei vielä kovin tolkuton.

Ja tasan kolme vuotta sitten asiasta "pyöritetyt" mielipiteet:

Miksi Suomi pelkää velkaa?

Monet poliitikot muistavat joka käänteessä varoittaa kansalaisia valtion velkaantumisesta. Asiantuntijat toppuuttelevat velkapelkoa ja muistuttavat, että julkisella sektorilla on velan vastapainona myös omaisuutta. Miksi valtionvelka on Suomessa pahempi mörkö kuin muualla?

Taloussanomat

Soili Semkina

6.8.2010

Vaikka valtiolla on Suomessa vain vähän velkaa verrattuna useisiin muihin maihin, valtionvelan päivittely kuuluu Suomessa etenkin oikeiston poliitikkojen lempiaiheisiin.
Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö (kok) on tavan takaa varoitellut velkaantumisesta. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) arvioi viimeksi tiistaina, että valtion velka on "erittäin huolestuttavalla tasolla".
Muuallakin velkaantuminen on huolestuttanut, mutta vyönkiristysoppia on myös arvosteltu.
Nobelilla palkittu yhdysvaltalainen taloustieteilijä Paul Krugman kirjoitti kolumnissaan The New York Timesissa, että säästötoimet talouden vakauttajina ovat myytti. Pitkän aikavälin korot ovat laskeneet Yhdysvalloissa, mikä Krugmanin mielestä osoittaa, että sijoittajat eivät pelkää ostaa valtion velkakirjoja.
Britanniassa on puolestaan puhuttanut kesäkuussa julkaistu University College Londonin kansantaloustieteen emeritaprofessorin Victoria Chickin ja New Economics -säätiön tutkijan Ann Pettiforin tutkimus. Se osoittaa, että Britannian valtion menojen kasvattaminen on järjestelmällisesti alentanut valtionvelan suhteellista määrää. Sen sijaan menojen leikkaus on käytännössä aina johtanut valtionvelan suhteelliseen kasvuun.
Nyörit totuttu
pitämään kireällä
Helsingin yliopiston kuluttajaekonomian professorin Visa Heinosen mukaan Suomen velkapelon selityksiä löytyy historiasta. Suomi ei ole koskaan ollut niin vauras kuin 2000-luvulla, mutta vielä sata vuotta sitten maa oli köyhää periferiaa. Yhteisessä muistissa ovat sota-ajat ja taloudellinen niukkuus.
– Runsauden yhteiskunnasta tuli tavallisten kansalaisten todellisuutta vasta 1980-luvulla. Muuten täällä on vallinnut tiukan taloudenpidon periaate. Suomi on eronnut monista muista länsimaista, joissa sodanjälkeinen talouskasvu on ollut kulutusvetoista. Suomi on keskittynyt investointeihin. 1950-luvulla kansalaisia kannustettiin tavoitesäästämään ja rahaa sijoitettiin suurteollisuuteen.
Heinonen muistuttaa, että sotakorvausten maksaminen tarkoitti kansan yhteistä ponnistelua. Tuolloin pantiin toimeen kansalaiskeräyksiä, joissa kansalaisia pyydettiin luovuttamaan kultaesineitä ja sormuksia.
– Suomi maksoi hampaat irvessä velkansa itään ja länteen. Tällöin syntyi myytti, että Suomi on ainoa maa, joka maksanut velkansa takaisin. Myytti on jäänyt elämään, hän sanoo.
1990-luvun velkaantuminen
säikäytti
Professori Heinonen löytää velkapelon syitä myös lähihistoriasta. Suomen talous kasvoi melko voimakkaasti 1950-luvulta 1980-luvulle, jolloin rahamarkkinat vapautettiin. Yritykset ja kansalaiset ottivat lainaa, mutta 1990-luvun lama palautti maan pinnalle.
– Kansantalous joutui epätasapainoon. Kansalaiset joutuivat kahden asunnon loukkuihin. Yrityksiä meni konkurssiin, ja ihmiset menettivät työpaikkansa. Velkaongelmat jäivät pitkäksi aikaa. Tämä selittää kansalaisten velkaantumiskammoa. Yksittäisillä perheillä on huonoja kokemuksia siitä, että on otettu liikaa velkaa.
Heinosen mukaan yksi tekijä on talouspolitiikka. Suomalaisessa mallissa on korostettu tuotannon näkökulmaa. Täällä on kovin varovaisesti noudatettu keynesiläistä ajatusta, että julkinen valta elvyttää, kun joudutaan taantumaan.
Nykyisessä talouskriisissä keynesiläisestä ajatuksesta on ollut enemmän merkkejä, eikä työttömyyttä ole päästetty repsahtamaan.
Väestön ikääntyminen
huolettaa
Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander arvelee, että syyt velkapelkoon löytyvät tulevaisuudesta.
– Väestö on ikääntymässä. Sitä varten pitäisi säästää rahaa, ja siksi on huono aika velkaantumiselle. Tulevaisuuden näkymät huolettavat – ei se, että tällä hetkellä velka olisi kovin suuri.
Kiander arvelee Kreikan velkakriisin olleen pelottava esimerkki siitä, että rahamarkkinat rankaisevat liiallisesta velkaantumisesta. Suomea on kuitenkin rinnastettu Kreikkaan liian kevyin perustein, hän sanoo.
– Suomi on niin kaukana Kreikasta kuin voi olla. Kreikka on euromaista kaikkein huonoin, ja Suomi on kaikkein paras.
Julkinen velka
käsitetty väärin
Asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että julkista velkaa ei pidä samaistaa kotitalouksien velkaan. Heidän mielestään väärinkäsitys julkisen velan luonteesta on yksi syy yleiseen huolestumiseen.
– Julkisuudessa valtion velkaantumiseen suhtaudutaan hysteerisesti. Kyse on kuitenkin harhakäsityksestä, kun valtionvelka rinnastetaan kotitalouksien velkaan. Valtion ei ole tarkoitus maksaa kaikkea velkaansa pois kuten kotitalouksien, poliittisen taloustieteen tutkija Lauri Holappa Helsingin yliopistosta sanoo.
Holappa muistuttaa, että valtioilla on kautta historian ollut velkaa. Talousjärjestelmä ei voisi toimia ilman julkista velkaa.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen Jaakko Kianderin mukaan kotitalous ei voi valtion tavoin ottaa velkaa loputtomiin.
– Kotitalouksien täytyy yleensä maksaa velat pois, koska ihmisten työikä on rajallinen. Velat pitää yleensä maksaa pois ennen eläkkeelle jäämistä. Valtiot eivät jää samalla tavoin eläkkeelle.
Kianderin mielestä valtiota olisi parempi verrata pörssiyritykseen. Suuret yritykset pitävät tietyn osan pääomastaan velkana.
– On optimointi- ja järjestelykysymys, kuinka suuri velan kannattaa olla. Nämä yritykset eivät aio maksaa velkaa pois siinä mielessä, että luopuisivat kokonaan velkapääoman käytöstä. Samalla tavoin valtiot pitävät velkaa taseessaan, Kiander sanoo.
Valtiontalous
suomalaisen sydämenasia
Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen muistuttaa valtion keskeisestä roolista suomalaisessa yhteiskunnassa.
– Suomessa suhtautuminen valtioon on lämpimämpi ja läheisempi kuin muualla. Vapautta ja omia toimintamahdollisuuksia on pyritty laajentamaan valtion kautta ja valtion avulla, ei vähentämällä valtiota. Tämä tuottaa huolta valtionvelasta ja lisää päätöksentekijöiden mahdollisuuksia perustella politiikkaansa velkaantumisen pelolla, Kettunen sanoo.
– Luulen, että italialaiset eivät ole erityisen huolissaan valtionvelasta. He ajattelevat, että hoitakoot hallintoherrat sen, se ei koske meitä. Espanjassa ja Kreikassa ajatellaan, että perhe on ainoa turva. Valtio on suorastaan vihollinen. Suomessa vahva valtio on ollut perinteisesti köyhän turva, professori Visa Heinonen sanoo.
Valtioon samaistuminen on yleisempi pohjoismainen piirre. Tosin Suomessa valtiontalouden tilaa on ajateltu perinteisesti kansantalouden tilan mittarina. Ruotsissa taas valtiontaloutta on pidetty kansantalouden välineenä tasoittaa suhdannevaihteluja.
Kansalaisuuskäsityksen vahva sidos valtioon on Kettusen mukaan vanhaa perua. Suomalainen kansakunta rakentui 1800-luvulla, jolloin yhteiskuntaa ja kansantaloutta luotiin valtion toimin ja yhteiskunnalliset liikkeet puolestaan rakensivat kansallisvaltiota. Kansa, yhteiskunta ja valtio yhdentyivät. Kansalaisuus kehittyi tarkoittamaan jäsenyyttä tässä kokonaisuudessa.
Suomella omaisuutta
enemmän kuin velkaa
Poliittisen taloustieteen tutkijan Lauri Holapan mukaan valtionvelassa ei pidä tarkastella absoluuttisia määriä. Hänestä oleellista on velan osuus suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tässä vertailussa Suomi kuuluu Euroopan unionin vähiten velkaantuneisiin maihin.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen Jaakko Kianderin mielestä vielä parempi julkisen sektorin tilan mittari olisi nettovelan määrä. Julkisuudessa käsitellään yleensä bruttovelkaa, josta saadaan nettovelka vähentämällä finanssisijoitukset.
– Julkisella sektorilla on velan vastapainona varallisuutta. On rahaa, finanssisijoituksia ja aika paljon omaisuutta. Valtiolla on esimerkiksi osakesalkku, jonka arvo on yli 20 miljardia euroa. Julkiseen sektoriin lasketaan myös työeläkerahastot, joilla on rahaa 130 miljardia euroa, mikä on paljon enemmän kuin valtionvelka. Tase on monipuolisempi ja paljon terveempi kuin pelkkä velan katsominen antaa ymmärtää, Kiander sanoo.
Varallisuuden karttuminen kertoo Kianderin mukaan siitä, että Suomessa ei ole holtittomasti velkaannuttu, vaan samaan aikaan on kartutettu yhteistä omaisuutta. Suomi on selvästi plussan puolella.
– Suomi on harvoja maita, joissa julkisen sektorin omaisuus on paljon suurempi kuin velat. Useimmissa maissa tilanne on päinvastainen.
Kianderin mukaan Suomen velkaantuneisuutta kannattaisi tarkastella vertaamalla sitä muihin maihin – niin markkinat ja arviointilaitoksetkin tekevät. Hyvä tapa vertailla tilannetta on katsoa teollisuusmaiden järjestön OECD:n nettovelkatilastoja.
– On muutama maa, jossa nettovelka on negatiivinen, mikä tarkoittaa, ettei ole velkaa ollenkaan. Norja, Ruotsi ja Suomi ovat sellaisia.

OECD-maiden brutto- ja nettovelka
Velan osuus prosenteissa suhteessa bruttokansantuotteeseen
	Bruttovelka			Nettovelka
	2009	2010	2011	2009	2010	2011
Australia	19,2	23,4	25,9	-3,8	0,2	2,8
Itävalta	70,3	74,0	77,4	37,2	40,9	44,2
Belgia	101,0	103,6	105,1	80,7	83,3	84,8
Kanada	82,5	81,7	80,7	28,9	30,3	31,0
Tsekki	42,1	48,4	55,8	-0,6	4,8	10,3
Tanska	51,8	55,0	57,1	-5,1	0,5	5,3
Viro	-35,2	-35,4	-33,4
Suomi	52,6	61,0	69,0	-63,2	-57,0	-50,8
Ranska	86,3	93,8	99,3	50,6	57,2	62,3
Saksa	76,2	80,9	84,2	48,3	52,7	55,8
Kreikka	119,0	129,1	138,6	87,0	97,8	107,1
Unkari	84,3	87,0	89,2	58,2	60,1	61,7
Islanti	122,7	128,1	128,0	41,0	45,0	45,1
Irlanti	70,3	82,9	92,5	27,2	39,9	49,4
Italia	128,8	132,0	134,7	101,0	104,1	106,7
Japani	192,9	199,2	204,6	108,3	114,9	121,5
Korea	34,9	36,2	37,4	-31,0	-29,7	-28,6
Luxemburg	18,2	23,6	30,9	-46,1	-40,5	-33,6
Hollanti	68,6	75,1	79,4	28,5	34,4	38,7
Uusi-Seelanti	35,0	40,3	44,4	-8,1	-3,3	0,6
Norja	49,2	54,6	53,3	-153,4	-153,4	-157,0
Puola	58,4	61,9	64,7	22,3	27,9	32,6
Portugali	87,0	95,0	98,7	57,9	64,3	68,6
Slovakia	39,1	44,7	49,5	12,4	18,4	22,8
Slovenia	-0,4	5,6	10,7
Espanja	62,6	72,8	78,4	34,8	44,3	50,8
Ruotsi	51,8	54,6	57,4	-23,4	-19,6	-16,8
Sveitsi	41,6	41,6	41,2	5,5	6,2	6,5
Britannia	72,3	82,3	90,8	43,5	53,5	61,9
Yhdysvallat	83,0	89,6	94,8	58,2	66,6	72,6
Euroalue	86,3	92,4	96,7	53,8	59,5	63,6
OECD yhteensä	90,3	95,8	99,8	51,5	57,7	62,4
Lähde: OECD Economic Outlook, toukokuu 2010

Töissä ulostaminen kannattaa!

Kannattaa saman tien hoitaa kaikki päivän vessakäynnit työajalla.

Työvoiman ostajien Kelamaksut pois, yhteisöveron alennus 4.5%:lla  Ja .....uusia vedätyksiä tulee liukuhihnalta, mitä enemmän työväenluokka viettää aikaa hajaannuksen- ja tietämättömyyden "käymälässä"! 

• Arkivapaat on poisettava! Arkivapaan hinta: 343 euroa henkilöltä

Taloussanomat 10.9.2013

Yrittäjä maksaa keskellä viikkoa olevasta arkivapaasta keskimäärin 343 euroa työntekijää kohti, kertoo Suomen Yrittäjät. Yrittäjien mukaan helatorstain ja loppiaisen siirtäminen lauantaihin toisikin säästöä ja nostaisi työn tekemisen panoksia.
Johtaja Rauno Vanhasen mukaan arkivapaiden vähentäminen on linjassa sen näkemyksen kanssa, että työehtospimusperäisiä ylimääräisiä vapaapäiviä, esimerkiksi pekkasia, tulisi vähentää.
"Tynkäviikot tulevat kalliiksi ja vaikuttavat luonnollisesti yrityksen tehokkuuteen. Ne vähentävät sekä työpanosta että työaikaa, joista kummastakin on pidettävä huolta."
Suomen Yrittäjien ekonomistin Petri Malisen mukaan keskimääräinen 343 euron päivämaksu koostuu noin 153 euron palkasta ja menetetyn työpanoksen arvosta, joka taas on keskimäärin lähes 190 euroa.
"Tietenkin voi tuntua harmilliselta, jos perinteisiin palkallisiin juhlavapaisiin puututaan. Välillä voitaisiin varmasti tehdä lyhennettyjä viikkoja tai vastaavia, mutta niistä päättämisen pitäisi olla mahdollista työpaikkakohtaisesti."

• Björn Wahlroos: "Minimipalkka on torakka"

Taloussanomat 11.9.2013

– Minimipalkka on torakka joka lopultakin olisi litistettävä, sanoo Nalle!

 

Huom!
Useissa maissa minimipalkasta säädetään lainsäädännössä. Muiden muassa Saksan ja Italian tavoin Suomessa ei ole lakiin kirjattua minimipalkkaa, vaan vähimmäispalkka vaihtelee työehtosopimuksittain.
Suomen työttömyysturvalain mukaan työstä on kuitenkin maksettava palkkaa, jolla työssäoloehdon mukainen päivärahaoikeus täyttyy. Tänä vuonna summa on 1134 euroa, joten 40 tunnin työviikolla tuntipalkan olisi oltava vähintään 7,09 euroa.  

• Ei minimityöaikaa, ei minimipalkkaa – hyvä näin? Nollatyösopimuksella pelataan!

  

McDonald’sin brittityöntekijöistä 90 prosentilla eli 82 800 ihmisillä on sopimus, jossa lukee 0 tuntia

Pikaruokaketju McDonald’s on ilmeisesti Britannian suurin niin sanottuja nollatuntityösopimuksia käyttävä työnantaja.

 

Taloussanomat

6.8.2013

Brittilehti Guardianin mukaan McDonald’sin brittityöntekijöistä 90 prosentilla eli 82 800 ihmisellä on työsopimus, jossa minimityöajaksi on määritelty nolla tuntia.
Näitä nollasopimuksia on kritisoitu siitä, että työntekijä ei tiedä etukäteen työvuorojaan eikä hänellä ole säännöllisiä tuloja.
Britanniassa jotkut poliitikot ovat vaatineet, että työnantajat takaavat työntekijöille jonkin määrän työtunteja. Yritysjohtajat vastustavat nollasopimusten kieltoa, koska heidän mielestään Britannia voisi olla samassa tilanteessa kuin Italia tai Espanja ilman joustavia työmarkkinoita.
McDonald's työllistää Britanniassa 92 000 ihmistä 1 200 ravintolassaan. Yhtiö kertoo käyttäneensä nollatuntisopimuksia vuodesta 1975, jolloin avattiin saarivaltion ensimmäinen McDonald’s-ravintola.

نرخ رشد اقتصادی ایران چگونه از ٦ درصد درسال ٨٤ به زیرصفر درصد درسال ٩١ رسید؟ بررسی فرازونشیب های رشد اقتصادی ایران درطول ٨ سال 1392/5/9

مطابق نظر کارشناسان بانک مرکزی ایران، نرخ رشد اقتصادی در سالهای 84 تا 91 به طور متوسط 3.89 درصد بوده است.

به گزارش نامه، چند روز دیگر فعالیت 8 ساله محمود احمدی نژاد در پاستور به پایان می رسد و این در شرایطی که است که موضوع رشد اقتصادی که یکی از تاکیدات قانون برنامه پنجم توسعه است از جمله مهم ترین نقدهای عملکرد اقتصادی دولت نهم و دهم است.

در شرایطی که بر اساس قانون برنامه پنجم توسعه نرخ رشد اقتصادی در سال پایانی اجرای این برنامه باید به8 درصد می رسید شاهد کاهش سالانه نرخ رشد اقتصادی هستیم و بر اساس اعلام مرکز آمار جمهوری اسلامی ایران نرخ رشد اقتصادی در سال 90 به 3،4 درصد و بر اساس اعلام صندوق بین المللی پول نرخ رشد اقتصادی ایران در سال 91 به زیر صفر رسیده است.

البته چندی پیش مصباحی مقدم، نماینده مردم تهران، نرخ رشد اقتصادی ایران را در سال ۲۰۱۲، (۹۰-۹۱) منفی ۴ دهم درصد اعلام کرد و احمد توکلی در صحن علنی مجلس و در زمان بررسی تصویب کلیات لایحه بودجه ۹۲، بر آن صحه گذاشت.

حسین راغفر، استاد دانشگاه و کارشناس مسایل اقتصادی درباره این موضوع می گوید مهم‌ترین اقدامی که در دولت نهم و دهم در راستای عدم‌تعادل در اقتصاد صورت گرفت و با گذشت زمان عمیق‌تر و عمیق‌تر شد، آسیبی است که به بخش تولید وارد آمده است. این اتفاق عمدتا ناشی از واگذاری‌ها در بخش اقتصاد به برخی از نهادهای فرادولتی و شبه‌دولتی صورت گرفته است. به همین دلیل بخش خصوصی به‌تدریج از چرخه اقتصادی حذف شد چرا که در یک رقابت نابرابر در استفاده از منابع ارزی که عمدتا در اختیار دولت است بخش خصوصی با گذشت زمان هر چه بیشتر عقب ماند.

اما کاهش نرخ رشد اقتصادی در کشور نشان دهنده آسیب های جدی وارد شده به اقتصاد کشور است و وجود مشکل در بخش های دیگر همچون ارزش پول ملی، افت تولید کشور و همچنین افزایش نرخ تورم است.

جمشید پژویان ررئیس شورای رقابت با اشاره به اینکه لازمه تحقق اهداف اقتصادی رشد اقتصادی در کشور است که این امر در دولت دهم نادیده گرفته شده است،گفت: با وجود موفق دانستن طرح‌های زود بازده در این دولت باید بگویم این طرح بسیار ناموفق بود.

وی با اشاره به این که با وجود موفق دانستن طرح‌های زود بازده در این دولت باید بگویم این طرح بسیار ناموفق بود، افزود: در این میان طرح خود اشتغال زایی و برنامه هایی برای تقویب تولید کشور هم نتوانست به اهداف مورد نظر خود دست پیدا کند.

به اعتقاد پژویان رییس جمهور باید در بیان آمار و ارقام واقعیات را عنوان نماید تا مردم با بینشی واقعی از وضع موجود بدون تحت تأثیر گرفتن از مسائل سیاسی قضاوت های مناسب را انجام دهند.

رشد اقتصادی به عنوان شاخصی که مبنای ارزیابی سرعت ایجاد ارزش افزوده در اقتصاد کشورهای مختلف تلقی می شود بر مبنای گزارش صندوق بین المللی پول بعد از اصلاحات صورت گرفته مطابق نظر کارشناسان بانک مرکزی ایران، نرخ رشد اقتصادی در سالهای 84 تا 91 به طور متوسط 3.89 درصد بوده است.

هم اکنون در شرایطی که حجت الاسلام حسن روحانی در حال انتخاب تیم اقتصادی دولت یازدهم است باید به موضوع نرخ رشد اقتصادی کشور به عنوان یک شاخص تعیین کننده در جایگاه اقتصادی ایران در مجامع بین المللی توجه ویژه ای داشته باشد.

* در نمودار شماره یک نرخ رشد اقتصادی در سال 91 بر اساس اعلام صندوق بین المللی پول اتخاذ شده است.