Suomi otti meille velkaa – kenelle maksamme

Suomen valtionvelka yltää ensi vuonna jälleen uuteen ennätykseensä. Julkisen talouden budjettialijäämää rahoitetaan uudella velalla, joka pitää yhteiskunnan pyörät pyörimässä. Mistä raha tulee, ja onko sen alkuperällä väliä?

Janne Soisalon-Soininen

22.8.2013

  

Suomen hallitus arvioi valtion velkaantuvan ensi vuonna 6,6 miljardia euroa lisää. Velan odotetaan nousevan ennätykselliseen 98 miljardiin euroon.
Velanottoa kauhistellaan ja kiitellään julkisuudessa, riippuen vaikuttajien ja ekonomistien poliittisista ja ideologisista näkemyseroista.
Keskustelua käydään paljon, mutta harva kuitenkaan kysyy mistä velkaraha oikein tulee.
Suomen lainapapereista on suomalaisten sijoittajien hallussa vain murto-osa. Suurin osa velasta katoaa maailmanmarkkinoiden pohjattomaan velkapaperikierteeseen.
Tämä voi tiukassa paikassa olla riski Suomen rahoitusasemalle.
Velkapapereita on
vaikea paikantaa 
Valtiokonttori laskee uusia velkakirjoja liikkeeseen päämarkkinatakaajina toimivien pankkien välityksellä.
Suomi on velkaa lähinnä ulkomaisille sijoittajille. Kotimaiset raha- ja vakuutuslaitokset sekä työeläkeyhtiöt omistavat Suomen velkapapereista vain murto-osan.
– Velka on pääosin ulkomaista. Suurimpia rahoittajia ovat ulkomaiset rahastot, eläke- ja vakuutusyhtiöt ja pankit, kertoo Valtiokonttorin apulaisjohtaja Anu Sammallahti Taloussanomille.
Tarkemmin velkakirjojen omistusta on hyvin vaikeaa arvioida. Lainapaperit vaihtavat omistajaa jatkuvasti jälkimarkkinoilla. Suomen velalla on käyty viime vuosina kauppaa keskimäärin 3–5 miljardin euron edestä kuukausittain.
– Täsmällistä tietoa lainapaperien sijainnista ei ole, velassa ei ole gps-paikannusta. Ulkomaisen velan osuus on liikkunut 80–90 prosentissa, Sammallahti toteaa.
Toimituksen tekemien laskujen mukaan noin 88 prosenttia valtionvelasta oli ulkomaista viime vuoden lopulla.
Lukema on suuntaa antava ja perustuu osittain vertailukelvottomiin Tilastokeskuksen ja Valtiokonttorin lukuihin. 
Brittipankit vahvoilla
tarjouskilvassa
Kolme viimeisintä viitelainan liikkeellelaskua kertovat Suomen velan reitistä maailmanmarkkinoille. Viitelainat lasketaan liikkeelle päämarkkinatakaajina toimivien pankkien kautta. Niillä kerättiin yhteensä 11 miljardia euroa.
Viime vuoden tammi- ja elokuun lopulla, sekä kuluvan vuoden huhtikuussa liikkeelle laskettujen viitelainojen sijoittajapohjan alueellinen jakauma näyttää Britannialle ykköspallia yli 30 prosentin osuuksilla.
– Britannian merkittävään osuuteen vaikuttaa se, että monien kansainvälisten pankkien ja sijoittajien kotipaikka on Lontoossa, Sammallahti valaisee.
Muita merkittäviä sijoittajatahoja on löytynyt muun muassa Benelux-maista, muista Pohjoismaista ja Suomesta.
Pankkien, rahastojen sekä eläke- ja vakuutusyhtiöiden osuus velkasijoittajista oli viime vuoden lopulla 95 prosenttia. Loput lainapaperit löytyvät keskuspankkien ja pienempien sijoittajien taskuista.
Liikkeeseen laskettuja viitelainoja voidaan kaupata huutokaupalla myöhemmin lisää. Valtionkonttori huutokauppasi kesäkuussa valtion 10- ja 30-vuotisia velkakirjoja.
Kotimainen
velka turvallisempaa?
Suomi on euroalueen harvoja maita, jossa velkataso on toistaiseksi alle EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen 60 prosentin rajapyykin.
Yksinomaan bruttokansantuotteeseen suhteutettuun velkatasoon tuijottaminen ei silti kerro velkatason kestävyydestä kaikkea. Velan kotimaisella ja ulkomaisella osuudella on myös väliä.
– Kyllä velan jakautumisella kotimaiseen ja ulkomaiseen velkaan on merkitystä. Japania kannattelee velan kotimaisuus. Maa ei ole velkaantunut, vaikka julkinen sektori on velkaantunut, toteaa Aktia-pankin pääekonomisti Timo Tyrväinen.
Japani pitää hallussaan maailmanennätystä valtionvelan suhteessa kansantuloon. Maailman kolmanneksi suurimman talouden velka-aste on jo 230 prosentissa.

Vertailun vuoksi todettakoon, että syvään velkakuoppaan ajautuneen Kreikan velka suhteessa bkt-lukuihin nousi alkuvuonna 160,5 prosenttiin.
Japanilaisilla rahoittajilla on riittänyt luottamusta maan maksukykyyn, ja velkarahan hinta on pysynyt yhä huokeana. Japanilaiset omistavat maansa velasta jopa 95 prosenttia.
– Velan kotimaisuus tuo tiettyä vakautta velkatilanteeseen, kun vaa'assa painaa kotimaan luottamus omaan talouteensa, Tyrväinen muistuttaa. 
"Riskitekijä
pidemmällä aikavälillä"
– Kriisitilanteessa ulkomaiset sijoittajat usein vetävät rahojaan pois kotimaisia sijoittajia nopeammin. Siinä mielessä ulkomainen velka on riskitekijä, Nordean pääanalyytikko Jan von Gerich toteaa.
Jos talouden tilanne kriisiytyisi ja luottamus Suomeen heikentyisi, valtion lainakorot voisivat ponkaista ylös. Sijoittajien olisi helppo karttaa Suomen lainoja velkamarkkinoilla, sillä ne ovat vain pisara meressä.
– Tällaisessa tilanteessa tukea todennäköisesti tulisi kotimaiselta sektorilta enemmän kuin tällä hetkellä, mutta korot olisi luultavasti aivan eri tasolla.
Suomen institutionaalisilla sijoittajilla kuten työeläkeyhtiöillä riittäisi sijoitettavaa pääomaa selvästi enemmän kuin monissa muissa maissa. Tässä suhteessa Suomella ei olisi hätää. 
Nykytilanteessa ulkomaisen rahan valuminen turvasatama pidettyyn kolmen A:n Suomeen on von Geririchin mukaan toki myönteistä.
– Kotimaisia sijoittajia ei ehkä pystyttäisi houkuttelemaan tarpeeksi nykyisillä korkotasoilla, hän muistuttaa.
Luottamus
tärkeintä
Tyrväisen mukaan tärkeintä velkamarkkinoilla on se, että luottamusta löytyy, on laina sitten kotimaisten tai ulkomaisten sijoittajien omistuksessa.
– Kunhan luottamus Suomen kykyyn vastata veloistaan on vankka sijoittajien keskuudessa, ei rahan alkuperällä ole juuri väliä, hän sanoo.
Ulkomaisten rahoittajien viimeaikainen kiinnostus Suomea kohtaan tukee yleistä käsitystä siitä, sttä Suomi on luotettava sijoituskohde.  Sammallahti muistuttaa, että ulkomaisten sijoitusten suuri osuus ei tarkoita sitä, että Suomesta ei löytyisi rahaa.
– Velan ulkomaisuus ei tarkoita sitä, että Suomi olisi pääomaköyhä maa. Kysyntä kertoo siitä, että muillekin kelpaa, Sammallahti sanoo.
Suomalaiset pankit ja institutionaaliset sijoittajat hajauttavat sijoituksiaan kotimaan ulkopuolelle, mikä voidaan nähdä pitkälti hyvänä asiana. Ainakaan Suomen velkakirjoista ei tällä hetkellä saa kovin kummoista tuottoa.

* ------*------*-------*--------*-------*--------*-------*-------*-------*-------*-------*-------*

Suomen valtionvelan rakenne

Suurin osa velasta on pitkäaikaista velkaa, joihin kuuluvat

• sarjaobligaatiot eli viitelainat, joiden osuus valtionvelasta oli heinäkuun lopulla noin 82 prosenttia

• yksityisille sijoittajille tarkoitetut tuotto- ja yleisöobligaatiot, sekä muut joukkovelkakirjalainat

Lyhytaikaista velkaa ovat,

• korkeintaan vuoden mittaiset velkasitoumukset, joita Suomen valtio laskee liikkeeseen rahoitustarpeen mukaan

• lyhytaikaiset luotot, joilla pidetään yllä valtion kassan maksuvalmiutta 

 

Kumpi pitäisi pelastaa, rahaliitto vai sen jäsenet?

Europäättäjillä on kolme keinoa lopettaa kriisi. Kaksi pelastaisi rahaliiton ja euron mutta uhraisi jäsenmaiden itsenäisyyden, kolmas uhraisi euron mutta pelastaisi jäsenmaiden itsenäisyyden. Näin tiivistää tuore tutkimus, jonka mukaan vaikeiden valintojen väistely pitkittää ja pahentaa kriisiä.

Jan Hurri

18.8.2013

Eurooppalaisten talouspoliitikkojen pitäisi kiireen vilkkaan kysyä itseltään, toisiltaan ja mahdollisesti myös äänestäjiltä vaikea kysymys: kumpi on tärkeämpi pelastaa, jäsenvaltioiden itsenäisyys, yhteiskuntarauha ja kansalaisten hyvinvointi vai rahaliitto ja euro.

Analyysi

Nykyisenlainen tai jopa nykyistä vahvempi itsenäisyys ja nykyisenlainen rahaliitto eivät sovi yhteen. Siksi vaikea kysymys ja vielä vaikeampi valinta ovat ennen pitää edessä. Vastausta ja valintaa väistelemällä päättäjät pitkittävät ja pahentavat kriisiä.
Suunnilleen näin voinee tiivistää kahden eurotalouteen ja -kriisiin perin juurin perehtyneen talousprofessorin, Kevin O'Rourken ja Alan Taylorin, viestin europäättäjille.
O'Rourke on taloushistorian professori Oxfordin yliopistossa Britanniassa. Taylor on talous- ja rahoitusprofessori Davisin yliopistossa Yhdysvaltain Kaliforniassa.
Professorit ovat ilmiselvästi tosissaan ja lisäksi huolissaan euromaiden ja -kansalaisten tulevaisuudesta. He ravistelevat europäättäjiä hereille melkoisen dramaattisella parkaisulla: älkää ristiinnaulitko euromaiden kansoja "euroista tehdylle ristille".
Varoitusta ei tarvitse etsiä suurennuslasilla eikä rivien välistä. Se hyppää silmille tutkimusraportin otsikosta: Cross of euros (Euroista tehty risti).
Otsikolla ja raportin tekstillä professorit viittaavat 1800-luvun lopun kuuluisaan puheeseen, jolla yhdysvaltalainen kongressiedustaja William Jennings Bryan hyökkäsi kolkoin vertauskuvin dollarin silloista kultakantaa vastaan.
Nykytermein tulkiten Bryan vastusti taalan kultakantaa ja sen pakottamaa talouden sisäistä devalvaatiota palkanalennuksineen. Hän varoitti silloisia päättäjiä työtätekevän kansan "naulitsemisesta kultaiselle ristille" (cross of gold).
Nyt professorit O'Rourke ja Taylor lainaavat tuota ammoista varoitusta. He vertaavat euroliiton kahlitsevaa rakennetta valuutan kultakantaan. Bryanin tavoin he suosittelevat päättäjille muunlaisia ratkaisuja kriisiin kuin kansojen uhraamista valuutalle.
Euron valuviat
johtivat kriisiin
Tutkimusraporttinsa alkajaisiksi O'Rourke ja Taylor kertaavat rahaliiton ja euron keskeiset valuviat ja muistuttavat kriisin olevan pääosin perua juuri näistä valuvioista.
Heidän mukaansa ainoakaan sellainen kriisitoimi tai muu talous- ja rahapolitiikan toimi, joka ei ensin korjaa rahaliiton valuvikoja, ei vie euroa kestävälle perustalle tai pelasta sitä.
Kriisitoimien ja talouspolitiikan jatkaminen entiseen malliin ilman euron valuvikojen korjaamista tarkoittaa etenkin kriisimaiden kansojen naulitsemista euroista tehdylle ristille, professorit varoittavat.
Heidän mukaansa rahaliiton ja euron karkein valuvika on liiton ja yhteisen rahan perustaminen ainoastaan yhteisen rahapolitiikan varaan mutta talouspolitiikan jättäminen itsenäisten jäsenvaltioiden omaksi asiaksi.
Professorit eivät asetu liittovaltiokehityksen puolelle tai sitä vastaan, mutta toteavat kattavasti perustellen rahaliiton nykyisen rakenteen kestämättömäksi.
Heidän mukaansa rahaliitto ei voi toimia eikä euro pelastua niin kauan kuin yhteisen rahan ja rahapolitiikan keskenään jakavat jäsenmaat harjoittavat itsenäistä – ja usein lisäksi itsekästä – talouspolitiikkaa ja pitävät pankkeja kansallisomaisuutena.
Säännöt ja sopimukset
eivät estäneet kriisiä
Eurokriisi puhuu professoreiden johtopäätösten puolesta. Viime vuosien talouskaaos ja hajaannus vihjaavat, että pelkästään yhteisen rahapolitiikan keinoin ei ole mahdollista ohjailla isoa joukkoa keskenään perin erilaisia kansantalouksia.
Sekin on kriisin mittaan käynyt selväksi, että talouspolitiikan ohjaaminen yhteiseksi eduksi pelkkien summittaisten sääntöjen ja sopimusten sekä ylimalkaisen valvonnan keinoin on yhtä tyhjän kanssa.
Euromaiden säännöt eivät pitäneet eikä valvonta havainnut talouden tasapainohäiriöitä yksittäisissä jäsenmaissa saati jäsenmaiden välillä. Yksityisen talouden ja pankkien velkaisuus sekä jäsenvaltioiden pankkiriippuvaisuus pahenivat huomaamatta.
O'Rourken ja Taylorin mukaan europäättäjät eivät vielä ole kunnolla puuttuneet rahaliiton valuvikoihin. Päätökset pankkiunionin asteittaisesta perustamisesta eivät heidän mukaansa riitä vaan jäävät puolitiehen niin kuin muutkin tähänastiset kriisitoimet.
Professorit patistavat europäättäjiä ryhdistäytymään ja aloittamaan valuvikojen korjaamisen.
Remontti alkaa esittämällä kolme kysymystä – ja mieluiten myös vastaamalla niihin.
Kaksi pelastuskeinoa
tai euro on mennyttä
Ensimmäinen kysymys koskee paraikaa päällä olevaa kriisiä, ja sen ratkomista. Se kuuluu: minkälainen talous- ja rahapolitiikan yhdistelmä tarvitaan, jotta kriisimaat selviävät pahimmasta pinteestään ilman, että euro sillä välin hajoaa?
Toinen kysymys kurottaa pidemmälle tulevaisuuteen ja kuuluu: minkälainen rahaliiton rakenteen ja toimielinten pitäisi olla, jotta rahaliitto ja euro kestäisivät hajoamatta myös pitkäaikaisia haasteita?
Elleivät päättäjät saavuta yhteisymmärrystä talouden tasapainottamiseen tarvittavista talous- ja rahapolitiikan muutoksista ja elleivät päättäjät seuraavaksi kykene myös korjaamaan rahaliiton rakennevikoja, ovat rahaliitto ja euro professoreiden mielestä mennyttä.
Niinpä kahden ensimmäisen kysymyksen passaaminen pakottaa päättäjät ennen pitkää kysymään – ja vastaamaan – siihen kolmanteen kysymykseen: Miten purkaa rahaliito mahdollisimman vähäisin vaurioin?
Kultarahaa ja
liittovaltioita
Talousprofessorit O'Rourke ja Taylor ehdottavat kahteen ensimmäiseen kysymykseensä mielestään oikeita vastauksia ja perustelevat vastausehdotuksensa verraten kattavan tutkimusaineiston avulla.
Talous- ja rahapolitiikan kehitys- ja muutostarpeita he tarkastelevat aiempien valuuttojen kultakytkösten, niiden talousvaikutusten ja lopulta myös kultakannasta irtautumisten perusteella.
Rahaliiton rakenteen muutostarpeita he tarkastelevat aiempien rahaliittojen ja etenkin Yhdysvaltain esimerkein.
Professoreiden mielestä rahaliitto ja euro eivät selviä tarvittaviin rakenneremontteihin saakka, elleivät päättäjät ensin tee radikaaleja muutoksia harjoittamaansa talous- ja rahapolitiikkaan.
Talouden ali- ja ylijäämien tasapainottaminen pelkästään alijäämäisiä kriisimaita rasittavin vyönkiristyksin – niin sanotun sisäisen devalvaation avulla – on ensi tilassa lopetettava, sillä se ei professoreiden mukaan onnistu niin kuin europäättäjät näyttävät uskovan.
Kriisimaiden nujertamisen tilalle he suosittelevat niiden avittamista. Deflatorisen laman asemesta tasapainohäiriöitä pitäisi korjata sillä, että vahvimmat jäsenmaat löysäisivät tuntuvasti talouspolitiikkaansa ja antaisivat inflaationsa kiihtyä kriisimaita nopeammaksi.
O'Rourke ja Taylor tietävät toki itsekin, että moinen täyskäännös harjoitettuun talouspolitiikkaan voi olla käytännössä kova pala purtavaksi ja mahdoton toteuttaa.
Yhteisvastuuta
tai ero eurosta
Professoreiden mukaan rahaliiton välttämättömään rakenneremonttiin kuuluisi muun muassa keskuspankki EKP:n tehtävien uudelleenarviointi. Heidän mielestään EKP:n valjastaminen yksipuolisesti hintavakauden vaalijaksi on vikatikki, jota pitäisi korjata nimeämällä EKP muun muassa jäsenvaltioiden velkakirjamarkkinoiden takaajaksi.
Talouspolitiikan ja pankkitoimialan kansallinen itsenäisyys pitäisi heidän mukaansa purkaa keskittämällä talouspolitiikan valmistelua, päätöksentekoa ja keinoja samoin kuin pankkitoiminnan hallinnointia rahaliiton toimielimille.
Yhteistä varainhankintaa hoitava keskusvirasto alkaisi laskea liikkeeseen yhteisvastuullisia velkakirjoja eli niin sanottuja eurobondeja.
Tutkimusraportin perusteella euron pelastaminen vaikuttaa jokseenkin toivottomalta, ellei itsenäisten jäsenvaltioiden rahaliitto muutu asteittain aidoksi liittovaltioksi ja elleivät jäsenmaat luovu rahapolitiikan lisäksi myös talouspolitiikan ja pankkitoiminnan itsenäisyydestä.
Euron säilyminen edellyttää professoreiden mukaan, että euromaat siirtyvät asteittain yhä laajempaan yhteisvastuuseen toinen toistensa pankeista, veloista ja muista vastuista.
Elleivät tällaiset muutokset maistu, professorit povaavat euron loppua.
– Ennen pitkää joukko euromaita havahtuu kysymään, ovatko eurojäsenyyden perusteet enää ennallaan vai ovatko ne kadonneet, professorit kirjoittavat.
Toki he arvelevat rahaliiton hajoamisen ja euroeron synnyttävän melkoista sotkua.
Mutta elleivät päättäjät keksi keinoja valuvikojen korjaamiseen, neuvovat professorit heitä miettimään jatkokysymystä: miten purkaa euro mahdollisimman vähin vaurioin.
Helsingin yliopiston talousprofessori Vesa Kanniainen esitti oman suosituksensa perjantaina Helsingin Sanomain haastattelussa. Hänen mukaansa Suomen päättäjien pitäisi kiihkottomasti selvittää euroeron mahdollisuus.

نگاهی به تجربه حضــــور نظــــامی‌ها در اقتصاد سه کشور

 ۲۶ مرداد ۱۳۹۲

هفته نامه تجارت فردا

 

موارد زیر مثال‌هایی از ابعاد کسب و کارهای تجاری نظامی به همراه جزییاتی از فعالیت‌های نظامیان در اقتصاد سه کشور چین، پاکستان و ترکیه ارائه می‌دهد. البته باید توجه کرد که این گزارش نیز به تبعیت از اغلب بررسی‌های دقیق صورت‌گرفته پیرامون موضوع حضور نیروهای نظامی در کسب و کارهای تجاری، با استفاده از اطلاعات قابل استناد و در دسترس صورت گرفته و به همین دلیل، در مورد کشورهای دارای رژیم نظامی مثل برمه (میانمار)، لیبی (دولت پیش از انقلاب)، نیجر، گینه و فیجی و نیز دولت‌های تشکیل‌شده پس از درگیری و آشوب اطلاعاتی به دست نمی‌دهد. بنابراین تذکر این نکته لازم است که کشورهایی که مورد بررسی قرار گرفته‌اند، لزوماً کشورهای با حضور شدیدتر نظامی‌ها در اقتصاد نیستند.

چیـــــــــــــن 

در سال 1994 ارتش آزادی‌بخش چین (PLA) اداره‌ بیش از 10 هزار موسسه اقتصادی را بر عهده داشت، دپارتمان لجستیک عمومی نیز که ارگان نظامی کشور بود وظیفه پشتیبانی این موسسات اقتصادی را بر عهده داشت. مهم‌ترین هدف این شرکت‌ها ایجاد سود بود. در حقیقت انتظار می‌رفت که ارتش چین از طریق سازوکار اقتصادی این شرکت‌ها درآمد کافی به دست آورد و کسری بودجه هزینه‌های دفاعی را جبران کند، در واقع منطق اولیه‌ای که حضور ارتش چین در فعالیت‌های اقتصادی را توجیه می‌کرد، دستیابی به برنامه‌ای بود که سبب خودکفایی اقتصادی ارتش شود. 

مشارکت در امور اقتصادی در ابتدا منبع درآمد مکملی برای ارتش بود، اما در دهه 1980 زمانی که کشور بودجه دفاعی را به شدت کاهش داد، نقش مکمل به نقشی اصلی بدل شد و بدین ترتیب بودجه دفاعی وابستگی روزافزونی به مشارکت اقتصادی ارتش یافت. در چنین شرایطی شرکت‌های موسسات اقتصادی هرچه بیشتر تابع واحدهای نظامی شدند و استفاده از بودجه برای تامین مالی کسب و کاری که شرکت‌ها دنبال می‌کردند، ممنوع اعلام شد.

شرکت‌های تابعه ارتش در حوزه‌های مختلفی از اقتصاد کشور حضور داشتند. یکی از وجوه این فعالیت صادرات محصولات تولیدی بود. حجم و تنوع صادرات محصولات این شرکت‌ها بسیار بالا بود به نحوی که ارتش چین 70 درصد سود خود را از این طریق کسب می‌کرد. ارتش چین همچنین به سبب داشتن چندین و چند سرمایه‌گذاری مشترک در صنعت هتلداری مشهور بود. این سرمایه‌گذاری‌ها که هم در زمینه ساخت هتل‌ها و هم مهمانسراها صورت پذیرفتند، عمدتاً در دهه 1990 اتفاق افتادند و 20 درصد از مجموع سود ارتش از فعالیت‌های اقتصادی را به خود اختصاص می‌دادند.

یکی دیگر از اقدامات اقتصادی ارتش چین تاسیس مجموعه شرکت‌های سانجیو (Sanjiu) بوده است؛ شرکت‌هایی که عمدتاً در سرمایه‌گذاری در بخش دارویی فعال هستند. در سال 1992 گروه سانجیو صاحب حدود 34 شرکت وابسته نظامی و شرکت‌های تابعه دیگر در سرتاسر جهان بود.

 یکی دیگر از حوزه‌هایی که عملکرد ارتش در آن چشمگیر بوده است، همکاری در زمینه سرمایه‌گذاری‌های مشترک است، امری که سبب رونق چشمگیر سرمایه‌گذاری خارجی در چین شد، به نحوی که سرمایه‌گذاری خارجی بعد از ورود ارتش به این حوزه 230 درصد افزایش یافت. در سال 1994 واحدهای نظامی استان سین‌کیانگ بیش از هر فعالیت تجاری دیگری درگیر تجارت با شوروی بودند. تخمین زده شده است که شرکت‌های وابسته به ارتش چین، چیزی در حدود 30 درصد از کل بخش خدمات را در کشور در اختیار داشتند.

هرچند قوانین بسیار سفت و سختی بر عملکرد شرکت‌های اقتصادی تابعه ارتش حکمفرما بود، با این حال در طی سال‌ها موارد متعددی از اتهامات فساد مالی و زد و بندهای غیرقانونی از نیروهای ارتش چین گزارش شد. موقعیت خاصی که ارتش در نتیجه اتهامات فساد به آن دچار شده بود، سبب شد از مقطع زمانی خاصی به بعد ارتش نتواند حوزه فعالیت خود را گسترش دهد و به عنوان مثال از مشارکت ارتش در طرح‌های اقتصادی مربوط به شبکه حمل و نقل عمومی چین جلوگیری به عمل آمد. در سال 1998 گزارش‌های گسترده‌ای از فعالیت‌های غیرقانونی ارتش گزارش شد. این گزارش‌ها حاکی از آن بودند که ارتش تحت عنوان فعالیت‌های اقتصادی و حمل و نقل کالاهای قانونی، کالاهای غیرقانونی را به وسیله‌ ماشین‌های نظامی جابه‌جا کرده است. 

داشتن پلاک و حکم نظامی سبب می‌شد که نیروهای ارتشی در پست‌های بازرسی و در میان مردم نوعی مصونیت کسب کنند، مصونیتی که انگیزه‌ای قوی برای انجام فعالیت‌های فاسد را به ارتشیان می‌داد. این مساله به عنوان معضلی بزرگ در سطح جامعه چین مطرح بود، به نحوی که در واحدهای مرزی اغلب از وسایل حمل و نقل ارتش برای انتقال مواد مخدر استفاده می‌شد. مساله زمانی حادتر شد که باندهایی شکل گرفتند که پلاک‌ها و گواهی‌های نظامی را به عنوان پوششی برای فعالیت‌های غیرقانونی خود جعل می‌کردند.

ساختار ارتش چین هرچند در نگاه نخست ممکن است ناهم‌پیوسته به نظر برسد، اما ساختاری بسیار دقیق بود. تمامی شرکت‌های سرمایه‌گذاری از قوانین کمیسیون مرکزی ارتش تبعیت می‌کردند و سود تولید‌شده توسط این شرکت‌ها نیز با نظارت دقیق برای تامین مالی فعالیت‌های ارتش به کار می‌رفت، اما بروز فساد در چنین سازوکار دقیقی می‌تواند به ما نشان دهد حتی در میان یک ارتش بسیار حرفه‌ای مانند PLA تضمین اینکه کسب و کار نظامی و فعالیت اقتصادی تابع ارتش منجر به فساد نمی‌شود، بسیار دشوار است. 

با آغاز قرن بیست و یکم و تحولاتی که در چین رخ داد، کم‌کم کسب و کارهای نظامی نیز از رونق افتادند و در چرخه معادلات اقتصادی به حاشیه رانده شدند.

پاکســــــتان 

در پاکستان، ارتش اختیار چهار نهاد عمده ثروت در کشور را در اختیار دارد که عبارتند از بنیاد فوجی (ستاد کل نیروهای مسلح)، بنیاد رفاه ارتش (ارتش)، بنیاد شاهین (نیروی هوایی) و بنیاد باهاریا (نیروی دریایی). این چهار نیرو عملاً به صورت مستقل و مجزا از هم فعالیت می‌کنند و وزارت دفاع کنترلی بر فعالیت‌های اقتصادی آنها ندارد. اینها مهم‌ترین منابع کنترل‌کننده ثروت در پاکستان هستند.

منافع حاصل از هر کدام از این بخش‌ها فقط به قسمت مربوطه می‌رسد، نه کل ساختار نظامی. گستره فعالیت‌های این بخش‌ها هم با یکدیگر متفاوت است. از فعالیت‌های محلی و صنفی خرد مانند نانوایی‌ها تا بنگاه‌های کلان اقتصادی مثل بانک‌ها. اداره این بخش‌ها را عمدتاً ژنرال‌های بازنشسته ارتش بر عهده گرفته‌اند.

فقط در یکی از شرکت ملی حمل و نقل (NLC) 2500 نظامی مشغول به کار هستند. بخش عمده خلبان‌هایی که در شرکت‌های هوایی پاکستان کار می‌کنند، خلبان ارتش هستند. بنیاد رفاه ارتش یکی از بزرگ‌ترین رقبای بخش خصوصی در پاکستان است. تخمین زده می‌شود که بنیاد فوجی در فاصله سال‌های 2004 تا 2006 نزدیک به 65 میلیون دلار از خصوصی‌سازی شرکت‌های دولتی منتفع شده است. سودی که هیچ مجموعه‌ای در بخش خصوصی قادر به کسب آن نیست. قدرت مالی این بنیاد‌های مالی نظامی چنان گسترده است که در شرایط بحران مالی، به دولت وام می‌دهند. در سال 2001، بنیاد رفاه ارتش برای جبران کسری بودجه دولت (رقم کسری بودجه بالغ بر 259 میلیون دلار بود) چیزی حدود 93 میلیون دلار به دولت کمک کرد.

ترکیــــــــه 

شیوه‌ای مشابه آنچه در مورد چین گفته شد را می‌توان در ترکیه مشاهده کرد، با این تفاوت که در اینجا کمپانی‌هایی که شرکت‌های تجاری را اداره می‌کنند زیرمجموعه دو نهاد نظامی هستند، نه یکی. یکی از این نهادها، صندوق بازنشستگی نیروهای مسلح (OYAK) و دیگری بنیاد نیروهای مسلح ترکیه (TSKGV) است. این دو نهاد نظامی وظیفه‌ کنترل و راهبری شرکت‌های تابعه ارتش را بر عهده دارند، این شرکت‌ها می‌کوشند تا به عنوان محل تامین درآمد نیروهای مسلح ایفای نقش کنند. علاوه بر این نقش، این شرکت‌های اقتصادی، همچون شرکت‌های تابعه ارتش چین، نقش قابل توجهی نیز در کمک به بهبود وضع اقتصاد ملی دارند.

اویاک در سال 1961 توسط کمیته وحدت ملی تاسیس شد و نقش ابتدایی آن یک صندوق رفاه برای فراهم آوردن اعتبارات برای افسران بازنشسته ارتش بود. چند مقام ارشد نظامی ترکیه در هیات‌مدیره و سایر نقش‌های مدیریتی اویاک ایفای نقش می‌کنند و مدیریت آن را بر عهده دارند. اویاک به عنوان یک شرکت هلدینگ عمل می‌کند که صاحب بیش از 60 شرکت است و از آنجا که از آغاز تحت عنوان صندوق رفاه در نظر گرفته شده از مالیات نیز معاف است. مجموع دارایی‌های مستقل اویاک هشت میلیارد دلار تخمین زده شده است، در حالی که دارایی‌های گروه‌های ترکیبی آن به 8/18 میلیارد دلار نیز می‌رسد.

بنیاد نیروهای مسلح ترکیه (TSKGV)در مجموع بیش از 18 شرکت را که در صنعت دفاعی نقش دارند، رهبری می‌کند. بخش قابل توجهی از سرمایه این سازمان و شرکت‌های تابعه آن از طریق اجاره املاک و دارایی‌های بی‌شماری که دارد، محقق می‌شود. سود حاصل از شرکت‌های تابعه بنیاد نیروهای مسلح نیز همچون اویاک معاف از مالیات است.

تاکنون هیچ گزارش صریحی از فساد مالی این شرکت‌ها ارائه نشده است، با این حال مشارکت وسیع نیروهای مسلح در هر کشوری مستلزم پیامدهایی بالقوه است. در مورد ترکیه این پیامدها غالباً خود را در حوزه توزیع نابرابر مزایا نشان می‌دهد، صندوق بازنشستگی افسران، به عنوان یک نهاد مالی قدرتمند و بزرگ، تنها به افسران ارتش سود می‌رساند و این مساله دارای پتانسیل تبدیل شدن به یک معضل جدی در زمینه توزیع عادلانه مزایاست. مساله‌ای که می‌تواند مشکلات متنوعی را ایجاد کند، از درگیری شرکت‌های تابعه نظامی با شرکت‌های خصوصی گرفته تا فعالیت‌های غیرقانونی آنها به منظور کسب درآمد اضافی، اینها تهدیدهایی هستند که به صورت بالقوه موجودند.

شواهد کلی حاکی از آن هستند که در مجموع دخالت نظامیان در اقتصاد سبب بروز آسیب‌پذیری در اقتصاد می‌شود این آسیب‌ها می‌توانند فساد مالی باشند یا توزیع ناعادلانه مزایا، می‌توانند ترویج قراردادهای غیرقانونی و رانت باشند یا کوچک شدن بخش خصوصی، اما نکته پراهمیت این است که آسیب‌های احتمالی بسته به میزان حرفه‌ای بودن ارتش می‌توانند کمتر یا بیشتر باشند.

استمهال ( موراتوریم) قروض ایران در جنگ جهانی اول

 درآستانه قرن بیستم میلادی ایران بواسطه نحوة عملکرد دولتمردان ایران و رفتار استعماری دولتهای روسیه و انگلستان، هر ساله با کسر بودجه مواجه بود. دربار قاجار برای رفع این نارسایی بجای اصلاح ساختار مدیریتی و اقتصادی خود به منابع مالی خارجی متوسل شد. استقراض های دولت ایران که به صورت انحصاری از دولتهای روسیه و انگلستان انجام می گرفت از ابتدای قرن بیستم تا آغاز جنگ جهانی اول با افت و خیزهایی در جریان بود. در آغاز جنگ بین الملل اول تجارت جهانی و منطقه ای با شروع جنگ بشدت با رکود مواجه شد و دولت ایران که از این بخش درآمد اندکی داشت با چالش مواجه شد، آنچنان که دیگر قادر نبود اقساط بدهی های گذشته خود را بپردازد، بنابراین درصدد برآمد تا از طلبکاران خود تقاضای «استمهال» یا «موراتوریم» کند. و سرانجام پس از یکسال مذاکره توانست نظر دولتهای روسیه و انگلستان را جلب کند، اما نحوة اجرای این توافقنامه به گونه ای بود که اقساط بدهی های ایران همچنان در دست دولتین باقی ماند و ماهانه در اختیار ایران قرار می گرفت. آنها نیز با استفاده از آن توانستند امتیازات جدیدی از ایران بگیرند. شرایطی که بر روند استمهال جاری بود نشان می داد که استمهال در خدمت تحت الحمایه کردن ایران قرار گرفته است. دولت ایران که در ابتدا استمهال را راهی برای نجات خود از یک وضعیت بحرانی می دانست؛ با آگاهی از وضعیت جدید درصدد مقاومت در برابر آن برآمد و خواهان پرداخت استمهال با مبالغ اولیه و لغو امتیازات کسب شده گردید. هرچند مقاومتهای دولت ایران و سقوط امپراطوری روسیه مانع از آن شد که استمهال اهداف دولتهای همجوار را فراهم کند. ولی مختصات استمهالی که در ایران به اجرا درآمد با استمهالی که بعنوان یک قانون بین المللی رایج بود تفاوت بسیاری داشت. برای نشان دادن تفاوت استمهال اخیر شاید بتوان جرأت کرد و نام دیگری بر آن گمارد و به همین جهت نام استمهال استعماری پیشنهاد شده است

* Moratoriumi (=Debt moratorium):  استمهال

* دکترین بدهی های نفرت انگیز!

این "دکترین" ای که به لحاظ تاریخی توسط فاتحین جدید ممالک غارت شده توسط قدرتهای فایق قبلی (مانند: آمریکا بعد ازشکست اسپانیا درکوبا ومکزیک و آخرین آنها درعراق بعد ازسقوط صدام حسین به طلبکاران مالی تحمیل شد.  بااعمال نفوذ آمریکا وتوسل اش به این که قرضهای تحمیلی صدام به عراق بدهی های نفرت انگیزی بوده وازجمله خرج ایجاد کاخهای متعدد و خرید جتهای میگ ازروسیه و میراژ ازفرانسه و ... شده اند و به شرط اینکه سروصدایش زیاد بالا نیامده تا بهانه به دست کنگویی ها و آفریقای جنوبی ها ویونانی ها (یونان 350 میلیارد بدهی خارجی دارد!)......داده نشود، با هشتاد (80) درصد "بخشش"توسط کلوب پاریس اعلام شد) مطرح و مورد استفاده قرارگرفته است با توسل به این معیارها توجیه شده اند:

1- مردم درجریان این وامها نبوده اند.

2- این وام ها برای منافع مردم و کشورخرج نشده ومحصول بی بندوباریهای دیکتاتورهای ساقط شده هستند.

3- وام دهندگان واقف به این اموربوده اند.

درقرن 21 بعضی ازکشورهایی که توسط خیزش مردمی توانسته اند مزدوران سرمایه های مالی را که درکشورشان حاکم بوده اند ساقط بنمایند، با توسل به این دکترین ازپرداخت تمام و یا بخشی ازاین بدهی های تحمیل شده به کشورشان خودداری کرده اند (آخرین آنها، بعد ازآرژانتین، اکوادربود که بعد ازسرکارآمدن رییس جمهور رافایل کوریا اعلام کرد که دیگراختصاص 50 درصدی سالیانه بودجه دولت به پرداخت وام و بهره ی بدهی های بالا آورده شده توسط حکومتهای فاسد دست نشانده ی سرمایه ی مالی جهانی به سوداگران مالی مقدورنبوده و اول باید مردم را ازبدبختی نجات داد و بعد نوبت قروض و بهره های آنها میرسد. اول زندگی و بعد پرداخت بدهی و آنهم بدهی هایی که کمیسیون حسابرسی ملی اکوادربعد ازتحقیقات بیطرفانه ی خود غیرنفرت انگیزبودن آنها را اعلام میکند). >>>>>>

Ecuador: Luonnonpuiston suojelun kansainvälinen rahoitus epäonnistui 

Revalvaatio  19.8.2013

Ecuadorin presidentti Rafael Correa on päättänyt aloittaa öljynporauksen luonnonpuistoalueella, koska YK-hanke alueen suojelun rahoittamiseksi keräsi alle 0,5 prosenttia rahoista, kertoo BBC:n uutinen.

Ecuadorin presidentti Rafael Correa käynnisti vuonna 2010 yhdessä YK:n kanssa rahoitushankkeen Yasunin luonnonpuiston itäisten osien suojelemiseksi, jotta öljynviennistä riippuvainen Ecuador voisi jättää alueen sisältämän öljyn maahan. Hankkeen mukaisesti Ecuador pyrki keräämään maailman muilta valtioilta 3,6 miljardia dollaria 13 vuoden aikana, mikä vastaa puolta suojeltavaksi kaavaillun alueen sisältämän öljyn arvosta. BBC:n mukaan Yasunin luonnonpuiston alueella on 20 prosenttia Ecuadorin öljyvaroista.

Nyt Correa on kuitenkin ilmoittanut öljynporaussuunnitelmien käynnistämisestä, koska hanke on kolmen vuoden aikana onnistunut keräämään vain 13 miljoonaa dollaria – alle puoli prosenttia tavoitellusta määrästä. Correan mukaan maailma on pettänyt Ecuadorin, kertoo BBC. ”Emme halunneet kansainvälisen yhteisön hyväntekeväisyyttä, vaan vastuunkantoa ilmastonmuutoksen edessä”, presidentti sanoi tv-puheessaan.

Correa vakuutti nyt käynnistettävän porauksen koskevan vain alle prosenttia puiston pinta-alasta. Kansallispuiston suojelurahasto Yasuni- ITT:n mukaan 78 prosenttia ecuadorilaisista vastustaa porauksia.

Elvytystä, talouskuria vai kysynnän-säätelyä?

Lauri Holappa

31.7.2013

Suomalainen ja kansainvälinen elvytyskeskustelu on saanut viime viikkoina erikoisia piirteitä. Eri puhujat tarkoittavat elvytyksellä hyvin eri asioita ja monet elvytystä nimellisesti kannattavat tuntuvat kuitenkin lopulta vastustavan sitä. Tämän lisäksi kansainvälisestä keskustelusta löytyy myös tahoja, jotka kannattavat kokonaiskysyntää elvyttävää talouspolitiikkaa, mutta sanovat silti vastustavansa elvytyspolitiikkaa.

Elvytyskeskustelun eri osapuolet voidaan luokitella karkeasti neljään ryhmään. Näistä ryhmistä kaksi on muodollisesti elvytyksen kannalla ja kaksi elvytyskriittisiä.
Ensimmäinen ryhmä koostuu elvytyksen kannattajista, jotka kuitenkin vastustavat elvytyksen tekemistä ”velkarahalla”. Tämän ryhmän ajattelu ei näytä nojaavan mihinkään akateemiseen traditioon, vaan on enemmänkin kotikutoinen ratkaisuyritys tämänhetkisiin talouspolitiikan haasteisiin. Tämän linjan edustajat tuntuvat olevan huolissaan työttömyyden kasvusta, mutta pitävät samaan aikaan välttämättömänä myös valtion velanoton pitämistä minimissään. He eivät näytä ymmärtävän kokonaiskysynnän määräävää roolia kapitalistisessa talousjärjestelmässä, minkä vuoksi he eivät käsitä, että menojen siirtäminen budjetin sisällä momentilta toiselle ei merkittävässä määrin paranna työllisyyttä.
On tietenkin totta, että menojen siirtäminen suoraan työllistäviin toimenpiteisiin jostakin muualta budjetista saattaa parantaa työllisyystilannetta jonkin verran. Tällaiset vaikutukset ovat kuitenkin vähäisiä. Se johtuu siitä, että jos julkisen sektorin alijäämä[1] ei vastaa yksityisen sektorin säästämishalukkuutta, on seurauksena efektiivisen kysynnän vähentyminen. Efektiivisen kysynnän vähentyminen taas tarkoittaa sekä investointien että kulutuksen vähentymistä, mikä väistämättä johtaa työttömyyden lisääntymiseen. Taantumaoloissa yksityisen sektorin säästämishalukkuus lisääntyy, joten budjetin sisäisillä siirroilla tehtävillä toimenpiteillä ei ole kovin suurta merkitystä.
Toista linjaa edustavat tilapäisen velkaelvytyksen kannattajat. Tämän ryhmän ajattelu on taloustieteellisesti perustellumpaa, ja siinä voidaankin nähdä vaikutteita uuskeynesiläisyydestä. Uuskeynesiläisen ajattelun mukaan talous voi jäädä tilapäisesti lyhyellä aikavälillä ”luonnollisen kasvuasteen” tai ”luonnollisen työttömyysasteen” alapuolelle. Uuskeynesiläiset uskovat, että tasapainomekanismien ansiosta talous kyllä tasapainottaa itsensä jo keskipitkällä aikavälillä, mutta tasapainotusta voidaan nopeuttaa elvytyksellä.
Uuskeynesiläisen linjan positiivisena piirteenä on se, että siinä hyväksytään kokonaiskysynnän merkitys lyhyellä aikavälillä. Näin ollen tässä diskurssissa elvytys tarkoittaa ihan oikeaa ”velkarahalla” tapahtuvaa kysyntästimulaatiota. Ongelmana on kuitenkin se, että koska kyse on vain tilapäisesti horjahduksesta ”luonnolliselta” polulta, ovat uuskeynesiläisten esittämät elvytystoimet yleensä kokoluokaltaan hyvin vaatimattomia. Uuskeynesiläiset eivät myöskään kannata jatkuvaa kysynnänsäätelyä, vaan näkevät kapitalismin perusluonteeltaan vakaana järjestelmänä, jonka ohjaamiseen riittävät ajoittaiset elvytys- ja kiristystoimet.
Elvytyksen vastustajat jakautuvat myös kahteen leiriin. Ensimmäinen näistä ryhmistä vastustaa kysynnänsäätelyä kategorisesti. Tämä ryhmä pitää sisällään monenlaisia tahoja. Mukana on uusklassisen taloustieteen rationaalisen koulukunnan ekonomisteja, joiden mukaan yritykset ja kotitaloudet reagoivat budjettivajeisiin lisäämällä säästämistään. Näin ollen heidän mukaansa budjettivajeet eivät ole milloinkaan hyödyllisiä. Toisaalta mukana on myös paljon ideologisempaa puhetapaa käyttäviä ajattelijoita ja ryhmiä, joiden mielestä julkisten menojen lisääminen ylipäätään on väärin.
Neljäs ryhmä on kuitenkin näistä mielenkiintoisin, sillä se sanoo karsastavansa elvytystä, mutta kannattaa kuitenkin voimakasta kysynnänsäätelyä. Tähän ryhmään kuuluu muun muassa eräs maailman johtavista jälkikeynesiläisistä taloustieteilijöistä James K. Galbraith, joka tuoreessa haastattelussa ilmoitti vastustavansa jyrkästi käsitteen ”elvytys” käyttämistä talouspoliittisessa keskustelussa. Galbraith jopa totesi, että hänen nähdäkseen elvytyspolitiikka ei tarjoa uskottavaa vaihtoehtoa talouskurille. Hän myös uskoi, että John Maynard Keyneskään ei olisi nyt keskustelussa esitetyn elvytyslinjan kannattaja, jos hän vielä olisi hengissä.
Galbraith ei tietenkään kannata vyönkiristystä, vaan toimia jotka lisäisivät kokonaiskysyntää dramaattisesti. Hänen mukaansa Euroopassa tarvittaisiin New Dealin kaltaista kokonaisvaltaista poliittista ohjelmaa, jonka pääpaino olisi institutionaalisissa muutoksissa. Taloutta vakauttavien rahoitussektorin uudistustoimenpiteiden lisäksi hän esittää laajoja julkisia työllistämisohjelmia sekä sosiaaliturvan kohentamista niissä Euroopan maissa, joissa sitä on ajettu alas kriisipolitiikan myötä tai joissa se on ennestään ollut heikko.
Galbraithin näkemykset ovat itse asiassa hyvin tyypillisiä jälkikeynesiläisten keskuudessa. Jälkikeynesiläiset eivät pidä elvytyspolitiikkaa riittävänä kysynnänsäätelykeinona. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että elvytys suhteutetaan aina luonnolliseen kasvu- tai työttömyysasteeseen. Taloutta siis ”elvytetään”, kunnes sen luonnollinen taso on saavutettu. Jälkikeynesiläisten mielestä mitään luonnollista tasoa ei kuitenkaan ole olemassa, koska työttömyys tai talouskasvu voivat jumittua mille tahansa tasolle määrättömän pitkäksi ajaksi. Tämä johtuu siitä, että kaikki uusklassisen taloustieteen tasapainomekanismit perustuvat joko eksogeeniseen rahan tarjontaan tai hyödykerahateoriaan. Tosiasiassa raha on kuitenkin kapitalistisessa talousjärjestelmässä endogeenisesti syntyvää velkarahaa. Toiseksi rahatalousjärjestelmässä on lähes jatkuvasti läsnä epävakauttavia mekanismeja, jotka voivat johtaa efektiivisen kysynnän vähentymiseen nopeastikin. Näin ollen tarvitaan vahvoja instituutioita, jotka turvaavat jatkuvasti riittävän kysynnän. Kolmanneksi historiallinen evidenssi osoittaa, että täystyöllisyyden saavuttaminen ilman merkittävää julkisen työllistämisen käyttämistä on lähes mahdotonta.
Niinpä elvytyksen sijaan jälkikeynesiläiset kannattavatkin yleensä laajamittaista kysynnänsäätelyä: käytännössä se tarkoittaa isoja, julkisesti rahoitettuja ja useiden vuosien tai vuosikymmenten mittaisia ohjelmia, jotka toimivat taloudellisen kehityksen kulmakivinä ja takaavat kokonaiskysyntää ylläpitävät tulovirrat. Toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltioiden rakentaminen ja laajentaminen täytti pitkään tätä funktiota. Nyt 2010-luvulle tultaessa hyvinvointivaltiorakenteet ovat monessa maassa osittain rapautuneet, joten niiden korjaaminen ja kehittäminen olisi tärkeää.
Hyvinvointivaltion kehittämisen ohelle tarvitaan kuitenkin myös uusia miljardiluokan ohjelmia. Eräs tällainen voisi olla laajamittainen yhteiskunnan ekologinen modernisaatio. Ilmastokriisin edessä esimerkiksi nykyisiä energian tuotannon ja liikenteen organisoimisen tapoja olisi uudistettava perinpohjaisesti. Näihin eivät riitä muutamien kymmenien miljoonien eurojen panostukset, vaan tarvitaan valmiutta niin Suomen kuin Euroopan tasolla kokonaisvaltaisiin, miljardiluokan investointeihin.
Suomalaisessa keskustelussa lähimpänä tällaista linjaa on ollut ajoittain Keskusta, joka on puhunut nimenomaan miljardiluokan satsauksista ”puhtaaseen veteen, ilmaan ja ruokaan liittyvään yritystoimintaan”. Keskustan voidaan ajatella olevan osittain samoilla linjoilla kuin jälkikeynesiläisten, koska sekään ei usko pienten elvytyspakettien riittävän nykytilanteessa, vaan kannattaa paljon mittavampia investointiohjelmia. Keskustan linjan uskottavuus romuttuu kuitenkin puolueen ajaman tiukan julkisen talouden menosäännön myötä. Mittavatkaan investointiohjelmat eivät stimuloi kokonaiskysyntää, jos julkisia menoja vastaavasti leikataan.
Johtopäätökset
Tässä kirjoituksessa on esitetty neljä erilaista suhtautumistapaa elvytykseen. Näistä erittäin haitallisia ovat budjetin sisäisillä siirroilla tapahtuva näennäiselvytys sekä kategorinen elvytyskielteisyys. Rahatalousjärjestelmässä kokonaiskysyntä määrittää talouskasvun ja työllisyyden tason, joten tämän seikan sivuuttavat lähestymistavat eivät voi johtaa hyvään lopputulokseen.
Myös valinta uuskeynesiläisen elvytyksen ja pidempiaikaisen kysyntästimulaation välillä on selvä. Elvytyslinja ei tarjoa riittävän merkittävää ja pysyvää ratkaisua Euroopan ja Suomen talouden kysyntäkriiseihin. Myös sen teoreettiset perusteet ovat ontuvia. Näin ollen tarvitsisimme pysyvämpää ratkaisua, jolla luotaisiin kokonaan uusia kokonaiskysyntää turvaavia instituutioita.
Valitettavasti nykyisessä ilmapiirissä tällainen ratkaisu näyttäisi utopistiselta. Edes uuskeynesiläiselle elvytyspolitiikalle ei ole Suomessa merkittävää tukea. Näin ollen olemmekin viime aikoina antaneet tukemme elvytyslinjalle, joka on kuitenkin edes vähäistä edistystä laskusuhdannetta voimistavaan vyönkiristyspolitiikkaan.
Viitteet
[1] Avoimessa taloudessa julkisen sektorin alijäämän olisi vastattava yksityisen sektorin säästämishalukkuuden ja ulkomaansektorin ylijäämän summaa, mutta tässä tapauksessa yksinkertaisuuden vuoksi oletimme ulkomaansektorin olevan tasapainossa

Euroopan on saatava prioriteettinsa kohdalleen!
Otetaan tarkastelun kohteeksi kapitalismin kotimaan, Ison-Britannian, taloushistoria.
Ison-Britannian valtio oli ankarasti velkaantunut toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945. Julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen oli noin 240 prosenttia. Ison-Britannian valtio oli siis velkaa koko kansan-talouden kahden ja puolen vuoden tuotannon arvosta rahaa!
Ison-Britannian valtion velka oli tietysti seurausta kahdesta maailmansodasta. Kuten aina, vasta sota vetää valtion kassannyörit äärirajoilleen. Mutta tilanne oli myös reaalinen:
toisen maailmansodan jäljiltä Lontoo oli raunioina ja ilman Yhdysvalloista tullutta ruoka-apua kansa olisi nääntynyt nälkään.
Miten kriittisessä tilanteessa valtaan noussut työväenpuolueen hallitus toimi? Julistiko se, että valtion säästettävä, jotta sotavelat voidaan maksaa takaisin? Vaatiko se tasapainoista tai ylijäämäistä budjettia, jotta markkinavoimia ei pelotettaisi? Ei missään tapauksessa!
Valtaan noussut työväenpuolueen hallitus vaatii tuotantovoimat kansan enemmistön haltuun, panee rikkaat verolle, jakaa kansaneläkkeen vanhoille, luo maksuttomat terveyspalvelut kaikille, aloittaa laajamittaiset teiden ja asuntojen rakennus-hankkeet sekä varmistaa, että töitä riittää kaikille. Näitä vaatimuksia ei ainoastaan esitetä, vaan ne myös toteutetaan. Markkinavoimat haistakoon pitkän paskan!

Kommentti: 
Sodan ja jälleenrakentamisen aiheuttaman velan söi historiallisesti poikkeuksellinen talouskasvu, ns. kapitalismin kultaiset vuodet 1945-1971. Mitään vastaavaa talouskasvua ei ole nyt odotettavissa.

Poru kilpailukyvystä pohjustaa sisäistä devalvaatiota

Analyysi Suomen ja useimpien muidenkin euromaiden kilpailukyky on "aina" heikentynyt suhteessa Saksaan. Aiemmin kilpailuasemia tasoitti Saksan markan vahvistuminen ja muiden valuuttojen heikentyminen. Nyt euro estää tällaiset talouden luontaiset joustot – joita revitään seuraavaksi väkisin reaalitaloudesta: työttömyys ylös ja palkat alas.

Jan Hurri

11.8.2013

Keskustelu Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn murenemisesta käy sitä kuumempana mitä lähemmäs tärkeitä työmarkkinaneuvotteluja kalenteri käy. Teollisuuden ilmoitukset laajoista irtisanomistarpeista synkentävät tunnelmaa.

Analyysi

Suomen vientiteollisuuden ja muunkin talouden vastoinkäymiset ovat tilastollinen tosiasia, eivätkä väitteet kilpailukyvynkään heikkenemisestä ole suinkaan tuulesta temmattuja. Alamäki ilmenee niin kansainvälisistä kilpailukykytutkimuksista kuin Suomen omista ulkomaankaupan tilastoista.
Suomen talouden suorituskyky ja kansainvälinen kilpailuasema – ja niiden heikkeneminen – ovat kuitenkin monen muunkin muuttujan summia kuin vain palkkojen.
Jos kansantalouden kunto ja kansainvälinen kilpailuasema olisivat pelkästään palkkojen ja palkkaerojen varassa, olisivat Vietnamin ja vaikkapa Nepalin kaltaiset maat maailman talousvertailujen kärkimaita.
Näin ei kuitenkaan ole asian laita. Kansakunnan menestys perustuu moneen muuhunkin muuttujaan kuin kilpailijamaita matalampiin palkkoihin.
Toki kilpailijamaihin ja yritysten palkanmaksukykyyn verrattuna liian suuret palkankorotukset ovat vikatikki, mutta pelkästään palkkoihin keskittyvä huoli kilpailukyvystä on liian yksipuolista ollakseen hyödyllistä.
Suomi syö enemmän
kuin tienaa
Suomen kansainvälinen kilpailukyky on edelleen hyvä tai ainakin kohtalainen, ilmenee esimerkiksi Maailmanpankin ja talousjärjestö OECD:n tutkimuksista. Samaa kertovat EU-komission talouskatsaukset.
Yhtä hyvin tutkimuksista ja katsauksista ilmenee, että Suomen suhteellinen kilpailuasema maavertailuissa on viime vuosina heikentynyt.
Sama varoittava viesti käy ilmi Suomen ulkomaankaupan sujumista ja kansantalouden kansainvälistä asemaa kattavimmin ilmentävistä talousmittareista.
Suomen kauppa- ja vaihtotase ovat heikentyneet miltei yhtä soittoa yli kymmenen vuoden ajan. Takavuosien voimakas ylijäämä on huvennut ja vaihtunut lieväksi alijäämäksi.
Aiemmin Suomi vei vuosien ajan maailmalle enemmän tavaroita ja palveluita kuin toi ulkomailla valmistettua tavaraa ja palveluita tilalle. Kauppa- ja vaihtotaseet olivat ylijäämäisiä, ja Suomen kansainvälinen rahoitusasema vahvistui.
Ylijäämä kuitenkin supistui 2000-luvun alusta asti miltei katkeamatta, ja parin viime kriisivuoden kuluessa Suomen vienti on romahtanut enemmän kuin tuonti on supistunut. Tästä on seurannut, että vaihtotaseen ylijäämä on vaihtunut alijäämäksi.
Nyt Suomi kansantaloutena syö enemmän kuin tienaa. Tämä alijäämä on pakko rahoittaa pääomaa ulkomailta tuomalla, mikä taas heikentää Suomen kansainvälistä rahoitusasemaa.
Suomen nettomääräinen rahoitusasema (ulkomaiset velat miinus ulkomaiset saatavat) on toki edelleen plussan puolella, mutta vaihtotaseen alijäämä ja sen rahoittaminen pääomaa tuomalla heikentävät Suomen rahoitusasemaa vääjäämättä.
Nämä havainnot ovat kansantalouden tilinpidosta ilmeneviä kiistattomia tosiseikkoja. Mutta se ei ole kiistaton tosiseikka vaan kyseenalainen tulkinta, että Suomen kansainvälinen kilpailuasema tai ulkoinen rahoitusasema kohenisivat merkittävästi palkkoja alentamalla.
Muut euromaat olleet
"aina" Saksaa heikompia
Suomen tai sen puoleen useimpien muidenkaan euromaiden kilpailukyvyn heikkeneminen suhteessa euromaiden "talousmoottoriin", Saksaan, ei ole suinkaan uusi ja yllättävä ilmiö.
Päinvastoin: Suomen ja useimpien muiden euromaiden kilpailukyky on heikentynyt suhteessa Saksaan enimmän osan aikaa ainakin toisen maailmansodan jälkeisestä jälleenrakennusvaiheesta lähtien.
Likimain luonnonvoiman kaltainen kehitys ilmenee vailla pienintäkään erehtymisen vaaraa esimerkiksi nykyisten euromaiden keskinäistä valuuttakurssikehitystä vertailemalla.
Tämä tarkastelu on tosin mielekäs vasta 1970-luvun alusta alkaen, jolloin valuuttojen viimeinen kytkös kultaan katkesi ja valuuttakurssien liikkeitä haittasivat ainoastaan kulloistenkin europäättäjien toinen toistaan onnettomammat yritykset rajoittaa kurssimuutoksia.
Valuuttakurssien muutokset olivat talouden luontainen iskunvaimentaja ja joustomekanismi, jotka pehmensivät kansantalouksien keskinäisiä suhdanne- ja kilpailukykyeroja.
Muita vahvempi kilpailukyky oli omiaan vahvistamaan Saksan valuuttaa ja Saksaa heikompi kilpailukyky oli taas omiaan heikentämään miltei kaikkien muiden maiden valuuttoja suhteessa Saksan valuuttaan.
Kriisimaiden valuutat
heikkenivät railakkaasti
Vanhoista euromaista ainoastaan Itävallan valuutta säilytti arvonsa suhteessa Saksan markkaan 1970-luvun alun ja euron käyttöönoton välisenä aikana. Hollannin valuutta heikkeni tuon kolmen vuosikymmenen aikana vain kymmenkunta prosenttia.
Sen sijaan kaikkien muiden vanhojen euromaiden valuutat heikkenivät kymmeniä prosentteja. Belgian ja Luxemburgin frangit heikkenivät noin 30 prosenttia ja Kreikan drakma peräti 95 prosenttia. Suomen markka heikkeni suhteessa Saksan markkaan sekin noin 60 prosenttia.
Muidenkin kriisimaiden kuin Kreikan valuutat menettivät ennen euroaikaa arvoaan suhteessa Saksan markkaan railakasta tahtia, Portugali yli 90 prosenttia ja kriisiryhmän "vahvin" Irlanti noin 70 prosenttia.
Yhteisvaluutta euron käyttöönotto 1990-luvun lopussa kytki talouden tärkeän iskunvaimentimen ja paineentasausventtiilin pois käytöstä, kun se esti valuuttakurssien muutokset euromaiden välillä.
Euro esti talouden
paineentasauksen
Euro poisti talouden luontaisen joustomekanismin, mutta se ei poistanut jäsenmaiden talouksien rakenne-eroja eikä se muuttanut jäsenmaiden keskinäisiä kilpailukykyeroja.
Päinvastoin euro voimisti Saksan suhteellista asemaa ja heikensi käytännössä kaikkien muiden maiden asemaa.
Tämä Saksaa ja jossakin määrin Itävaltaa ja Hollantia suosiva mutta muita maita – ja eritoten nykyisiä kriisimaita – haittaava asetelma syntyi, kun yhteinen valuutta esti valuuttakurssimuutokset.
Euron käyttöönotosta lähtien Saksalla on ollut roimasti heikompi valuutta kuin sillä muutoin olisi ollut. Sen oma markka olisi pyrkinyt vahvistumaan suhteessa muihin valuuttoihin, mikä olisi puolestaan estänyt sen kilpailukykyä kohenemasta niin murhaavan vahvaksi kuin nyt on euron "ansiosta" käynyt.
Vastaavasti useimmilla muilla euromailla on euron käyttöönotosta lähtien ollut toinen toistaan yliarvostetumpi valuutta kuin kansallisten valuuttojen oloissa olisi ollut asian laita.
Tämä taas on suistanut näitä maita – Suomi mukaan luettuna – alituisesti heikkenevän suhteellisen kilpailuaseman kierteeseen. Liian vahva valuutta haittaa vientiä ja suosii tuontia, mikä yhdessä heikentää talouden ulkoista asemaa.
Valuuttamuutokset
jatkuneet piilossa
Euromaiden "ikiaikainen" taipumus toisistaan poikkeavaan kustannuskehitykseen on näkynyt hinta- ja kustannuskehitystä seuraavissa taloustilastoissa, kun valuuttakurssien muutokset ovat samaa valuuttaa käyttävien euromaiden kesken olleet mahdottomia.
Tämä ei ole estänyt taloustutkijoita laskemasta hinta- ja kustannuskehityksen eroista kunkin euromaan eurojen ostovoiman kehitystä ja sen eroja maiden kesken.
Esimerkiksi saksalaispankki Deutsche Bankin ekonomistit ovat laskeneet, että kustannuskehitys eri euromaissa vastasi useimmissa vanhoissa euromaissa 15–35 prosentin valuuttakurssin vahvistumista suhteessa Saksaan.
Karkeasti pelkistäen tämä on yhtä kuin hintakilpailukyvyn heikkenemistä.
Pankin laskelmien mukaan kriisimaiden taloutta rasittaa muiden pulmien lisäksi suurin piirtein 30–35 prosenttia liian vahva valuutta. Suomen euro on samojen laskelmien mukaan noin 25 prosenttia vahvempi kuin vapaasti kustannustasoon mukautuva oma kelluva valuutta olisi.
Kautta maailman arvostettu eurotalouden tuntija David Marsh on laskenut Saksan euron heikentyneen euroaikana noin 30 prosenttia aliarvostetuksi ja vastaavasti kriisimaiden eurojen vahvistuneen saman verran liian vahvoiksi.
Näin on hänen mukaansa syntynyt euromaiden välistä talousjuopaa voimistava automaatti, joka vahvistaa vahvimpia ja heikentää heikoimpia. Marshin mukaan tämä kilpailukykyeroja voimistava asetelma hyödyttää eniten Saksaa ja haittaa eniten nykyisiä kriisimaita.
Suomi näyttää tässä asetelmassa kuuluvan häviäjiin, vaikka pääseekin vähemmin vaurioin kuin varsinaiset kriisimaat.
Nokian nousu ja lasku
heilautti taloustilastoja
Suomen kilpailukyvyn ja kansainvälisen talousaseman heikkenemistä voi selittää toisellakin isolla muuttujalla kuin euron vaikutuksilla. Toinen taakka on Nokia ja sen tuntumassa toiminut muu elektroniikkateollisuus – rumasti sanottuna teknokupla.
Suomen kauppa- ja vaihtotaseen voimakas koheneminen 1990-luvun loppua kohti ja vuosituhannen vaihteen jälkeen alkanut alamäki samoin kuin Suomen vientimenestyksen ja kansainvälisen kilpailukyvyn nousu ja lasku osuvat tarkalleen yksiin Nokian maailmanvalloituksen ja romahduksen kanssa.
Nokia ja sen tuntumaan nopeasti kasvanut muu matkapuhelin- ja elektroniikkateollisuus ponnisti liikkeelle kotimaisen tuotannon avulla, kasvoi huimaa vauhtia, mutta alkoi pian siirtää tuotantoa ulkomaille ja lopulta jäi myös etevämpien kilpailijoiden jalkoihin.
Toimialan nousu synnytti nopeasti uutta ja ennen kaikkea erittäin tehokasta tuotantoa, mikä oli omiaan kohentamaan koko kansantalouden tuottavuudesta kertovia tilastolukuja. Työntekijää tai maksettua palkkaeuroa kohti laskettu tuotanto kasvoi kohisten, mikä laski yksikkötyökustannuksia ja kohensi koko maan kilpailukykylukemia.
Nokian ja koko toimialan maastamuutto ja alamäki taas veivät taloustilastoista pois sen tehovaikutuksen, jonka olivat vasta muutamaa vuotta aiemmin sinne tuoneet.
Metsäteollisuus ja osa muuta perinteistä raskasta teollisuutta oli jo vuosikymmenten ajan pysynyt käynnissä ajoittaisten d-vitamiiniruiskeiden avulla.
Kilpailukykyä oli muutaman vuoden tai korkeintaan vuosikymmenen välein kohennettu valuutan ulkoista arvoa heikentämällä.
Eikä kyse ollut kertakorjauksista vaan raskaan vientiteollisuuden eräänlaisesta saavutetusta edusta, johon talous- ja rahapolitiikan päättäjät aika ajoin taipuivat työllisyyden ja investointien varmistamiseksi.
Onko tarve sisäiseen
devalvaatioon toistuva?
Nokian ja muun elektroniikkateollisuuden nousu ja lasku tuskin olisi muuksi muuttunut, vaikka koko toimiala olisi alentanut maksamiaan palkkoja puoli prosenttia vaikka joka vuosi.
Nokia ehti suuruutensa aikoina siirtää valtaosan tuotannostaan tuntuvasti Suomea matalampien henkilöstökulujen maihin – mutta putosi silti huipulta.
Toki kilpailijoita korkeammat palkkakustannukset olisivat yksi taakka lisää kannettavaksi, mutta huipputeknologian ja kuluttajatuotteiden kisoja voitetaan tai hävitään pääosin muilla keinoin kuin kilpailijoita matalampia palkkoja maksamalla.
Nokia ei hävinnyt palkkojen takia vaan siksi, että yleisö kyllästyi sen puhelimiin ja alkoi mieluummin ostaa kilpailijoiden puhelimia.
Metsäteollisuus ja suuri osa metalli- ja konepajateollisuudesta kilpailee enemmän hinnoilla kuin Nokia, mutta raskaskin teollisuus kykenee mukautumaan kansainvälisten markkinoiden ja kansallisten kustannusten muutoksiin tuotantoaan siirtelemällä.
Tämä mukautumiskyky voi olla eduksi yksittäisille yrityksille, mutta se voi jättää Suomen kansantalouden nuolemaan näppejään. Yritykset ja niiden tarjoamat työpaikat siirtyvät muualle helpommin kuin työntekijät.
Vaarana on, että Suomeen jäävät työttömät työntekijät ja tyhjät tuotantolaitokset, kun yritykset siirtävät tuotantoaan muualle. Tämä on globalisaation varjopuolia.
Suomen suuri tuntematon on, onko tätä investointien ja työpaikkojen valumista muualle mahdollista estää sisäisen devalvaatio keinoin. Viime kuukausien porusta päätellen tätä on tarkoitus yrittää.
Sisäisen devalvaation, kuten palkkaleikkausten, etuja ja haittoja arvioitaessa on hyvä palauttaa mieleen Suomen oma kokemus valuutan ulkoisista devalvoinneista: ne eivät yleensä tepsineet kuin muutaman vuoden kerrallaan ennen kuin samaa d-vitamiinia oli annosteltava uudestaan. 

* Poru: itku, melu, kohu, meteli

JA TAAAS PORVARISTO PELOTTELEE, MÄÄRÄTIETOISESTI, JULKISELLA VELALLA ja...

Katainen Nykypäivälle: Valtio velkaantuu "aivan tolkuttomasti"

Taloussanomat

9.8.2013

Haastattelussa Katainen ehdottaa muun muassa opintotuen rakenteen uudistamista, lapsiperheiden osa-aikaisen työskentelyn kannustamista ja lakisääteisen eläkeiän alarajan nostamista 65 vuoteen nykyisestä 63 vuodesta.

- Voisiko Katainen arvioida uudestaan sanomisiaan ja ajatuksiaan velkasuhdetavoitteesta ja käyttää arvioinnissa toiveiden sijaan faktoja? Esimerkiksi sitä, että Suomen kymmenvuotisen valtionvelkakirjojen korko on tällä hetkellä 1,93 prosenttia. Ei vielä kovin tolkuton.

Ja tasan kolme vuotta sitten asiasta "pyöritetyt" mielipiteet:

Miksi Suomi pelkää velkaa?

Monet poliitikot muistavat joka käänteessä varoittaa kansalaisia valtion velkaantumisesta. Asiantuntijat toppuuttelevat velkapelkoa ja muistuttavat, että julkisella sektorilla on velan vastapainona myös omaisuutta. Miksi valtionvelka on Suomessa pahempi mörkö kuin muualla?

Taloussanomat

Soili Semkina

6.8.2010

Vaikka valtiolla on Suomessa vain vähän velkaa verrattuna useisiin muihin maihin, valtionvelan päivittely kuuluu Suomessa etenkin oikeiston poliitikkojen lempiaiheisiin.
Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö (kok) on tavan takaa varoitellut velkaantumisesta. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) arvioi viimeksi tiistaina, että valtion velka on "erittäin huolestuttavalla tasolla".
Muuallakin velkaantuminen on huolestuttanut, mutta vyönkiristysoppia on myös arvosteltu.
Nobelilla palkittu yhdysvaltalainen taloustieteilijä Paul Krugman kirjoitti kolumnissaan The New York Timesissa, että säästötoimet talouden vakauttajina ovat myytti. Pitkän aikavälin korot ovat laskeneet Yhdysvalloissa, mikä Krugmanin mielestä osoittaa, että sijoittajat eivät pelkää ostaa valtion velkakirjoja.
Britanniassa on puolestaan puhuttanut kesäkuussa julkaistu University College Londonin kansantaloustieteen emeritaprofessorin Victoria Chickin ja New Economics -säätiön tutkijan Ann Pettiforin tutkimus. Se osoittaa, että Britannian valtion menojen kasvattaminen on järjestelmällisesti alentanut valtionvelan suhteellista määrää. Sen sijaan menojen leikkaus on käytännössä aina johtanut valtionvelan suhteelliseen kasvuun.
Nyörit totuttu
pitämään kireällä
Helsingin yliopiston kuluttajaekonomian professorin Visa Heinosen mukaan Suomen velkapelon selityksiä löytyy historiasta. Suomi ei ole koskaan ollut niin vauras kuin 2000-luvulla, mutta vielä sata vuotta sitten maa oli köyhää periferiaa. Yhteisessä muistissa ovat sota-ajat ja taloudellinen niukkuus.
– Runsauden yhteiskunnasta tuli tavallisten kansalaisten todellisuutta vasta 1980-luvulla. Muuten täällä on vallinnut tiukan taloudenpidon periaate. Suomi on eronnut monista muista länsimaista, joissa sodanjälkeinen talouskasvu on ollut kulutusvetoista. Suomi on keskittynyt investointeihin. 1950-luvulla kansalaisia kannustettiin tavoitesäästämään ja rahaa sijoitettiin suurteollisuuteen.
Heinonen muistuttaa, että sotakorvausten maksaminen tarkoitti kansan yhteistä ponnistelua. Tuolloin pantiin toimeen kansalaiskeräyksiä, joissa kansalaisia pyydettiin luovuttamaan kultaesineitä ja sormuksia.
– Suomi maksoi hampaat irvessä velkansa itään ja länteen. Tällöin syntyi myytti, että Suomi on ainoa maa, joka maksanut velkansa takaisin. Myytti on jäänyt elämään, hän sanoo.
1990-luvun velkaantuminen
säikäytti
Professori Heinonen löytää velkapelon syitä myös lähihistoriasta. Suomen talous kasvoi melko voimakkaasti 1950-luvulta 1980-luvulle, jolloin rahamarkkinat vapautettiin. Yritykset ja kansalaiset ottivat lainaa, mutta 1990-luvun lama palautti maan pinnalle.
– Kansantalous joutui epätasapainoon. Kansalaiset joutuivat kahden asunnon loukkuihin. Yrityksiä meni konkurssiin, ja ihmiset menettivät työpaikkansa. Velkaongelmat jäivät pitkäksi aikaa. Tämä selittää kansalaisten velkaantumiskammoa. Yksittäisillä perheillä on huonoja kokemuksia siitä, että on otettu liikaa velkaa.
Heinosen mukaan yksi tekijä on talouspolitiikka. Suomalaisessa mallissa on korostettu tuotannon näkökulmaa. Täällä on kovin varovaisesti noudatettu keynesiläistä ajatusta, että julkinen valta elvyttää, kun joudutaan taantumaan.
Nykyisessä talouskriisissä keynesiläisestä ajatuksesta on ollut enemmän merkkejä, eikä työttömyyttä ole päästetty repsahtamaan.
Väestön ikääntyminen
huolettaa
Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander arvelee, että syyt velkapelkoon löytyvät tulevaisuudesta.
– Väestö on ikääntymässä. Sitä varten pitäisi säästää rahaa, ja siksi on huono aika velkaantumiselle. Tulevaisuuden näkymät huolettavat – ei se, että tällä hetkellä velka olisi kovin suuri.
Kiander arvelee Kreikan velkakriisin olleen pelottava esimerkki siitä, että rahamarkkinat rankaisevat liiallisesta velkaantumisesta. Suomea on kuitenkin rinnastettu Kreikkaan liian kevyin perustein, hän sanoo.
– Suomi on niin kaukana Kreikasta kuin voi olla. Kreikka on euromaista kaikkein huonoin, ja Suomi on kaikkein paras.
Julkinen velka
käsitetty väärin
Asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että julkista velkaa ei pidä samaistaa kotitalouksien velkaan. Heidän mielestään väärinkäsitys julkisen velan luonteesta on yksi syy yleiseen huolestumiseen.
– Julkisuudessa valtion velkaantumiseen suhtaudutaan hysteerisesti. Kyse on kuitenkin harhakäsityksestä, kun valtionvelka rinnastetaan kotitalouksien velkaan. Valtion ei ole tarkoitus maksaa kaikkea velkaansa pois kuten kotitalouksien, poliittisen taloustieteen tutkija Lauri Holappa Helsingin yliopistosta sanoo.
Holappa muistuttaa, että valtioilla on kautta historian ollut velkaa. Talousjärjestelmä ei voisi toimia ilman julkista velkaa.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen Jaakko Kianderin mukaan kotitalous ei voi valtion tavoin ottaa velkaa loputtomiin.
– Kotitalouksien täytyy yleensä maksaa velat pois, koska ihmisten työikä on rajallinen. Velat pitää yleensä maksaa pois ennen eläkkeelle jäämistä. Valtiot eivät jää samalla tavoin eläkkeelle.
Kianderin mielestä valtiota olisi parempi verrata pörssiyritykseen. Suuret yritykset pitävät tietyn osan pääomastaan velkana.
– On optimointi- ja järjestelykysymys, kuinka suuri velan kannattaa olla. Nämä yritykset eivät aio maksaa velkaa pois siinä mielessä, että luopuisivat kokonaan velkapääoman käytöstä. Samalla tavoin valtiot pitävät velkaa taseessaan, Kiander sanoo.
Valtiontalous
suomalaisen sydämenasia
Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen muistuttaa valtion keskeisestä roolista suomalaisessa yhteiskunnassa.
– Suomessa suhtautuminen valtioon on lämpimämpi ja läheisempi kuin muualla. Vapautta ja omia toimintamahdollisuuksia on pyritty laajentamaan valtion kautta ja valtion avulla, ei vähentämällä valtiota. Tämä tuottaa huolta valtionvelasta ja lisää päätöksentekijöiden mahdollisuuksia perustella politiikkaansa velkaantumisen pelolla, Kettunen sanoo.
– Luulen, että italialaiset eivät ole erityisen huolissaan valtionvelasta. He ajattelevat, että hoitakoot hallintoherrat sen, se ei koske meitä. Espanjassa ja Kreikassa ajatellaan, että perhe on ainoa turva. Valtio on suorastaan vihollinen. Suomessa vahva valtio on ollut perinteisesti köyhän turva, professori Visa Heinonen sanoo.
Valtioon samaistuminen on yleisempi pohjoismainen piirre. Tosin Suomessa valtiontalouden tilaa on ajateltu perinteisesti kansantalouden tilan mittarina. Ruotsissa taas valtiontaloutta on pidetty kansantalouden välineenä tasoittaa suhdannevaihteluja.
Kansalaisuuskäsityksen vahva sidos valtioon on Kettusen mukaan vanhaa perua. Suomalainen kansakunta rakentui 1800-luvulla, jolloin yhteiskuntaa ja kansantaloutta luotiin valtion toimin ja yhteiskunnalliset liikkeet puolestaan rakensivat kansallisvaltiota. Kansa, yhteiskunta ja valtio yhdentyivät. Kansalaisuus kehittyi tarkoittamaan jäsenyyttä tässä kokonaisuudessa.
Suomella omaisuutta
enemmän kuin velkaa
Poliittisen taloustieteen tutkijan Lauri Holapan mukaan valtionvelassa ei pidä tarkastella absoluuttisia määriä. Hänestä oleellista on velan osuus suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tässä vertailussa Suomi kuuluu Euroopan unionin vähiten velkaantuneisiin maihin.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen Jaakko Kianderin mielestä vielä parempi julkisen sektorin tilan mittari olisi nettovelan määrä. Julkisuudessa käsitellään yleensä bruttovelkaa, josta saadaan nettovelka vähentämällä finanssisijoitukset.
– Julkisella sektorilla on velan vastapainona varallisuutta. On rahaa, finanssisijoituksia ja aika paljon omaisuutta. Valtiolla on esimerkiksi osakesalkku, jonka arvo on yli 20 miljardia euroa. Julkiseen sektoriin lasketaan myös työeläkerahastot, joilla on rahaa 130 miljardia euroa, mikä on paljon enemmän kuin valtionvelka. Tase on monipuolisempi ja paljon terveempi kuin pelkkä velan katsominen antaa ymmärtää, Kiander sanoo.
Varallisuuden karttuminen kertoo Kianderin mukaan siitä, että Suomessa ei ole holtittomasti velkaannuttu, vaan samaan aikaan on kartutettu yhteistä omaisuutta. Suomi on selvästi plussan puolella.
– Suomi on harvoja maita, joissa julkisen sektorin omaisuus on paljon suurempi kuin velat. Useimmissa maissa tilanne on päinvastainen.
Kianderin mukaan Suomen velkaantuneisuutta kannattaisi tarkastella vertaamalla sitä muihin maihin – niin markkinat ja arviointilaitoksetkin tekevät. Hyvä tapa vertailla tilannetta on katsoa teollisuusmaiden järjestön OECD:n nettovelkatilastoja.
– On muutama maa, jossa nettovelka on negatiivinen, mikä tarkoittaa, ettei ole velkaa ollenkaan. Norja, Ruotsi ja Suomi ovat sellaisia.

OECD-maiden brutto- ja nettovelka
Velan osuus prosenteissa suhteessa bruttokansantuotteeseen
	Bruttovelka			Nettovelka
	2009	2010	2011	2009	2010	2011
Australia	19,2	23,4	25,9	-3,8	0,2	2,8
Itävalta	70,3	74,0	77,4	37,2	40,9	44,2
Belgia	101,0	103,6	105,1	80,7	83,3	84,8
Kanada	82,5	81,7	80,7	28,9	30,3	31,0
Tsekki	42,1	48,4	55,8	-0,6	4,8	10,3
Tanska	51,8	55,0	57,1	-5,1	0,5	5,3
Viro	-35,2	-35,4	-33,4
Suomi	52,6	61,0	69,0	-63,2	-57,0	-50,8
Ranska	86,3	93,8	99,3	50,6	57,2	62,3
Saksa	76,2	80,9	84,2	48,3	52,7	55,8
Kreikka	119,0	129,1	138,6	87,0	97,8	107,1
Unkari	84,3	87,0	89,2	58,2	60,1	61,7
Islanti	122,7	128,1	128,0	41,0	45,0	45,1
Irlanti	70,3	82,9	92,5	27,2	39,9	49,4
Italia	128,8	132,0	134,7	101,0	104,1	106,7
Japani	192,9	199,2	204,6	108,3	114,9	121,5
Korea	34,9	36,2	37,4	-31,0	-29,7	-28,6
Luxemburg	18,2	23,6	30,9	-46,1	-40,5	-33,6
Hollanti	68,6	75,1	79,4	28,5	34,4	38,7
Uusi-Seelanti	35,0	40,3	44,4	-8,1	-3,3	0,6
Norja	49,2	54,6	53,3	-153,4	-153,4	-157,0
Puola	58,4	61,9	64,7	22,3	27,9	32,6
Portugali	87,0	95,0	98,7	57,9	64,3	68,6
Slovakia	39,1	44,7	49,5	12,4	18,4	22,8
Slovenia	-0,4	5,6	10,7
Espanja	62,6	72,8	78,4	34,8	44,3	50,8
Ruotsi	51,8	54,6	57,4	-23,4	-19,6	-16,8
Sveitsi	41,6	41,6	41,2	5,5	6,2	6,5
Britannia	72,3	82,3	90,8	43,5	53,5	61,9
Yhdysvallat	83,0	89,6	94,8	58,2	66,6	72,6
Euroalue	86,3	92,4	96,7	53,8	59,5	63,6
OECD yhteensä	90,3	95,8	99,8	51,5	57,7	62,4
Lähde: OECD Economic Outlook, toukokuu 2010

Töissä ulostaminen kannattaa!

Kannattaa saman tien hoitaa kaikki päivän vessakäynnit työajalla.

Työvoiman ostajien Kelamaksut pois, yhteisöveron alennus 4.5%:lla  Ja .....uusia vedätyksiä tulee liukuhihnalta, mitä enemmän työväenluokka viettää aikaa hajaannuksen- ja tietämättömyyden "käymälässä"! 

• Arkivapaat on poisettava! Arkivapaan hinta: 343 euroa henkilöltä

Taloussanomat 10.9.2013

Yrittäjä maksaa keskellä viikkoa olevasta arkivapaasta keskimäärin 343 euroa työntekijää kohti, kertoo Suomen Yrittäjät. Yrittäjien mukaan helatorstain ja loppiaisen siirtäminen lauantaihin toisikin säästöä ja nostaisi työn tekemisen panoksia.
Johtaja Rauno Vanhasen mukaan arkivapaiden vähentäminen on linjassa sen näkemyksen kanssa, että työehtospimusperäisiä ylimääräisiä vapaapäiviä, esimerkiksi pekkasia, tulisi vähentää.
"Tynkäviikot tulevat kalliiksi ja vaikuttavat luonnollisesti yrityksen tehokkuuteen. Ne vähentävät sekä työpanosta että työaikaa, joista kummastakin on pidettävä huolta."
Suomen Yrittäjien ekonomistin Petri Malisen mukaan keskimääräinen 343 euron päivämaksu koostuu noin 153 euron palkasta ja menetetyn työpanoksen arvosta, joka taas on keskimäärin lähes 190 euroa.
"Tietenkin voi tuntua harmilliselta, jos perinteisiin palkallisiin juhlavapaisiin puututaan. Välillä voitaisiin varmasti tehdä lyhennettyjä viikkoja tai vastaavia, mutta niistä päättämisen pitäisi olla mahdollista työpaikkakohtaisesti."

• Björn Wahlroos: "Minimipalkka on torakka"

Taloussanomat 11.9.2013

– Minimipalkka on torakka joka lopultakin olisi litistettävä, sanoo Nalle!

 

Huom!
Useissa maissa minimipalkasta säädetään lainsäädännössä. Muiden muassa Saksan ja Italian tavoin Suomessa ei ole lakiin kirjattua minimipalkkaa, vaan vähimmäispalkka vaihtelee työehtosopimuksittain.
Suomen työttömyysturvalain mukaan työstä on kuitenkin maksettava palkkaa, jolla työssäoloehdon mukainen päivärahaoikeus täyttyy. Tänä vuonna summa on 1134 euroa, joten 40 tunnin työviikolla tuntipalkan olisi oltava vähintään 7,09 euroa.  

• Ei minimityöaikaa, ei minimipalkkaa – hyvä näin? Nollatyösopimuksella pelataan!