Kunhan naapurissa pakkaset paukkuu, eihän meillä voi olla auringon paistetta!

Viro nostaa minimipalkkaa – ensi vuonna 355 euroa

Taloussanomat

20.9.2013
Viron työnantajat ja työntekijät pääsivät eilen sopimukseen minimipalkan korottamisesta. Ensi vuonna palkka nousee 355 euroon, vuotta myöhemmin 390 euroon. Nyt minimipalkka on 320 euroa.

Työn tarjontaa hyvinvoinnin kustannuksella?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen julkaisi hiljattain Työvoima tehokkaaseen käyttöön eli miksi työn tarjonnan lisääminen ratkaisee kestävyysvajeemme (Tehokkaan Tuotannon tutkimussäätiö 2013) -pamfletin. Kuten otsikosta voi päätellä, Vartiainen tarjoaa kiistakirjoituksessaan teoreettista taustaa tutuksi tulleelle tarjontapuolen työllisyyspolitiikan sanomalleen. Pääomakannan, teknologian ja työvoiman määrän ja laadun kehitys määrittelevät uusklassisessa teoriakehyksessä kansantalouden tuotannon ja työllisyyden tason pitkällä aikavälillä. Vartiaisen näkökulmasta kokonaiskysynnän ekspansioon tähtäävä raha- ja finanssipolitiikka taas tehoaa ainoastaan poikkeuksellisissa laskusuhdanteissa ja uudet rahavirrat eivät voi lisätä talouden ”reaalisia” voimavaroja tai kasvattaa pysyvästi työllisyyttä.
Vartiaisen pamfletin keskeisin poliittinen viesti on se, että työn tarjonnasta tulee entistäkin tärkeämpi kysymys ikääntyvässä Suomessa. Teknologian ja investointien kehitys ovat hyvin riippuvaisia kansainvälisestä taloudesta, kestävyysvajeen ratkaisua ei voi laskea tuottavuuskasvun varaan ja koulutuspolitiikan muutokset näkyvät vasta pitkällä aikavälillä. Täten Vartiaisen katsoo, että seuraavien vuosien talouspolitiikassa tulisi ”Ruotsin työlinjan” tapaan keskittyä työn tarjonnan kasvua hidastavien rakenteiden – hyvinvointivaltion ja verojärjestelmän uudistamiseen. Vartiaisen retoriikassa tarjontapuolen uudistukset ovat osa hyvinvointivaltion ”säilyttämisen ja vahvistamisen” projektia, mutta työlinjalta haitallisten rakenteiden listalle pääsevät muun muassa ikääntyvien työttömien ”työttömyysputki”, opintotuki ja kotihoidontuki ja sairaspäivät.
Työn tarjonnan politiikassa keskityttäisiin myös työmarkkinajäykkyyksien purkamiseen. Vartiainen esittelee 1990-luvulla lanseeratun NAIRU-teorian rakenteellisesta työttömyydestä. Käsite viittaa työttömyyden tasapainopisteeseen, jossa inflaatio ei lähde kiihtymään. Teoria selittää työttömyyttä yritysten kannattavuusvaateiden ja työntekijöiden palkkavaateiden kautta. NAIRU-työttömyyttä voidaan painaa alaspäin, jos tulopolitiikassa saavutetaan riittäviä palkkajoustoja. Esimerkiksi työttömyysturvan kiristykset ja maahanmuuttajien tuoma kilpailu työmarkkinoilla ovat tässä teoriakehikossa kannatettavia, sillä ne pitävät työvoiman nöyränä. NAIRU-teoria mahdollistaa elvyttävän talouspolitiikan, jos vallitseva työttömyys on korkeammalla tasolla kuin rakenteellinen työttömyys. Elvytys voi kuitenkin ainoastaan palauttaa työttömyyden ”luonnolliselle” tasolleen.
Vartiainen tuntee selkeästikin uusklassisen talousteorian kattavasti ja hän vaatii painokkaasti, että talouspolitiikka tulisi perustaa tieteelliselle työlinjalle. Tätä työlinjaa – jonka teoreettista taustaa hän avaa pamfletissaan – on syytetty uusliberalismista ja oikeistolaisuudesta. Iltapäivälehtien sivuilta tiedämme ”kansan raivostuneen” työlinjan uudistusehdotuksista. Pamfletissa vastataan syytöksiin korostamalla, että taloustieteellistä työlinjaa tarvitaan työllisyyden kohentamiseen ja sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion vahvistamiseen. Työlinja esitetään poliittisesti haastavana, ja se saattaa olla yksi Pohjoismaisen populismin nousun syistä. Työlinja on Vartiaiselle kuitenkin ennen muuta väistämätön talouspolitiikan suunta, sillä ”tarjontayhtälöön vaikuttaminen on itse asiassa ainoa keinomme, jolla voimme kestävästi vahvistaa resurssipohjaamme”.
Vartiaisen taloustieteellinen pamfletti tarjoaa mahdollisuuden kysyä, miksi talouspolitiikka tulisi pohjata yksinomaan uusklassisiin johtopäätöksiin? Uusklassiset suuntaukset ovat toki hallitsevassa asemassa taloustieteen laitoksilla, mutta sen teoreettiset haastajat ovat vuosikymmenten ajan kritisoineet uusklassista taloustiedettä epärealistisista oletuksista, joiden ei katsota pätevän reaalimaailmassa. John Maynard Keynesin rahatalousteorian varaan rakentava taloustieteen jälkikeynesiläinen suuntaus esimerkiksi painottaa, että raha vaikuttaa perustavalla tavalla talouden toimijoiden motiiveihin ja päätöksiin. Rahaa käyttävässä taloudessa kokonaiskysyntä ei painovoiman lailla palaudu täystyöllisyystasapainoon, sillä tulevaisuutta koskevan epävarmuuden lisääntyessä kotitalouksien on järkevää hamstrata rahaa eikä yritysten kannata investoida. Täten kokonaiskysyntä vaikuttaa työllisyyden tasoon myös pitkällä aikavälillä.
Työllisyyspolitiikan ”Keynes-ratkaisu” – vastakohdaksi tarjontapuolen työlinjalle – lähtee liikkeelle siitä, että työttömyyden vallitessa tarvitaan julkisen vallan kaltaista ”suurta kuluttajaa” palauttamaan luottamus ja lisäämään hyödykkeiden kysyntää. Kun tuotantoresurssit ovat vajaakäytössä, julkiset alijäämät avaavat uusia mahdollisuuksia yrityksille eivätkä julkiset investoinnit kilpaile yksityisten sektorin kanssa. Kun talous on palautettu aktiivisella talouspolitiikalla täystyöllisyystilanteeseen, voi yksityinen sektori taas ryhtyä talouden ajuriksi ja julkinen sektori voi supistaa omaa kulutustaan. Jälkikeynesiläisten mukaan aktiivisen talouspolitiikan mahdollisuudet ovat suuremmat kuin yleisesti ymmärretään. Rahapoliittisesti suvereenit valtiot – kuten Yhdysvallat ja Japani – eivät voi ajautua maksukyvyttömyyteen, sillä niillä on käytössään käytännössä rajattomasti omaa valuuttaansa.
Vartiaisen lanseeraamaa työlinjaa voidaan työn tarjontakysymyksen yksinpuolisen korostamisen ohella kritisoida välineellisestä ja kapeasta hyvinvointivaltionäkemyksestä. Pamfletin ajattelu korostaa, että tarjontapuolen uudistukset nostaisivat työllisyysastetta ja helpottaisivat hyvinvointivaltion rahoituspaineita ja kestävyysvajeen ratkaisua. Ehdotettuun politiikkaan liittyy kuitenkin se vaara, että se tähtää maksimaaliseen työn tarjontaan yleisemmän hyvinvoinnin kustannuksella. Tästä meillä on Suomessakin jo kokemusta 1990-luvulta. Johannes Kanasen sosiaalipolitiikan väitöskirjassa Modern Societal Impulses and their Nordic Manifestations osoitetaan, että 1990-luvun pohjoismaisessa talouspolitiikassa alettiin korostaa työvelvoitetta sosiaalisten oikeuksien kustannuksella. Työn tarjonta lisääntyi, mutta miten kävi hyvinvoinnille?
Antti Alaja

Liikaa velkaa (velkasotku) ja liian vähän kasvua

Velkaantuminen alkoi kiihtyä pian sen jälkeen, kun maailman päävaluuttojen viimeinen kytkös kultaan katkesi 1970-luvun alussa. Sen jälkeen luotonantoa ja rahan tarjontaa ovat hillinneet ainoastaan hallitusten budjettikuri ja pankkiirien harkintakyky.

Velkamäärän kasvu on sen koomin ollut toisin sanoen likimain hillitöntä.

Euromaiden velkaantuminen kiihtyi jopa muiden länsimaiden velkaantumisvauhtia vielä hillittömämmäksi sen jälkeen, kun euro poisti euromaiden välisten rahavirtojen valuuttariskin ja EKP määräsi kaikkiin euromaihin samat korot.

Saksasta ja muista ylijäämäisen vaihtotaseen euromaista virtasi pääosin pankkien välityksellä alijäämäisen vaihtotaseen mutta houkuttelevien kasvuodotusten euromaihin hullunhalpaa lainarahaa kuin saavista kaatamalla (pohjoisen pankit luotottivat etelän kulutusta).

Vasta kriisissä paljastui, että velkaisimmilla euromailla oli rutosti runsaammin velkaa kuin kykyä maksaa – ja se, että velkaraha oli suurimmaksi osaksi palanut turhiin kiinteistöprojekteihin ja silkkaan kulutukseen.

Kriisissä paljastui myös, että Saksan, Ranskan ja muiden suurten pankkimaiden liikepankeilla oli kriisimaissa uhanalaisia riskisaatavia rutosti runsaammin kuin niillä oli pääomia tappioiden vastaanottamiseen.

ارزش پول و قدرت خرید مردم چگونه سقوط کرد؟

---

 بولتن نيوز:
وزیر اقتصاد صراحتا گفت که حدود دوسوم پول یارانه نقدی نه از محل اصلاح قیمت حامل های انرژی بلکه از محل بودجه عمومی تأمین مالی شده است. معنی این جمله آن است که دولت در چند سال گذشته ماهانه بیش از 2000 میلیارد تومان از بیت المال برای این منظور برداشت کرده است که در سال حداقل به 24هزار میلیارد تومان بالغ می شود.
به عبارت دیگر، این ارقام که بابت یارانه نقدی هزینه شده و یا کسری بودجه که حدود 80 هزار میلیارد تومان می شود، از محل چاپ پول و رشد نقدینگی تامین شده است نه فروش حامل های انرژی و کالا و خدمات یا دریافت مالیات...
یعنی از یک سو موجب رشد نقدینگی و چاپ پول شده و از سوی دیگر بخشی از این پول به عنوان یارانه به حساب مردم واریز شده اما تورمی که ایجاد کرده و فشار بر خانوارها به مراتب بالاتر از پولی است که به عنوان یارانه به مردم داده شده است.
زیرا هر یک تومان پولی که دولت به حساب مردم ریخته و پایه پولی را با چاپ پول افزایش داده ضربدر 5 شده که به ضریب فزاینده شهرت دارد این 5 تومان تورم را بالا برده در حالی که یک تومان به حساب مردم واریز شده است یا صرف مخارج دولت و بودجه عمومی شده است.
معنای این حرف این است که به ازای هر یک تومان پولی که دولت پرداخت کرده عملا 5 تومان بر هزینه و گردش مالی اقتصاد افزوده و مردم به جای آن که از محل یارانه نقدی و رشد مخارج دولت احساس قدرت خرید بیشتر داشته باشند عملا احساس فقر بیشتر و کاهش قدرت خرید داشته اند.
در حالی که اگر دولت از محل فروش بنزین و گازوئیل و برق و گاز، پول به حساب مردم می ریخت و نقدینگی و چاپ پول را رشد نمی داد، این پول اگر چه با میزان کمتر، موجب رشد قدرت خرید و کاهش فقر می شد.
شخص رئيس جمهور نیز اعلام کرد 80 هزار میلیارد تومان از درآمدهای بودجه عددسازی محض است يعني اين که این 24 هزار میلیارد تومان یارانه نقدی را هم بايد داخل این عددسازی حساب كنيم. حالا سوال مهم این است که پس حالا چطور اين عددها را دولت خدمت گذار احمدي نژاد و مسوولین اقتصادی دولت دهم، كه داراي دكتراي اقتصاد از دانشگاه تهران هم بودند تبدیل به پول می كرده اند؟
به نظر بسياري از علماي اقتصاد ، در اينجا داستان قديمي شعبده بازي غيب كردن پول از جيب مستضعفين و كارمندان با اسم رمز " چاپ پول " عملياتي مي شد.
در واقع در اينجا داستان رابينهود كه يك داستان صد در صد اروپايي است با چاپ پول تکرار شد
به اين صورت كه رابينهود پول را از جيب ثروتمندان و پادشاه برداشت می کرد و بين فقرا تقسيم مي كرد اما کیمیاگران سیاست پولی در دولت دهم و نهم، بدون استفاده از تير و كمان و اسب و سرنيزه و با كمك علوم خفيه مندرج در زير نويس كتاب ثروت ملل و چشم بندي، پولها را با استفاده از ماليات تورمي ( كاهش مصنوعي ارزش پول توسط دولت و رشد حجم پول بدون پشتوانه و بسیار کمتر از رشد اقتصادی و رشد تولید) برداشت می کرد
جالب است در شرایطی که هر سال مبالغ قابل توجهی به حجم بودجه عمومی اضافه می شد و هزاران میلیارد تومان به عنوان یارانه نقدی به حساب مردم واریز می شد و ظرف 8 سال 400 هزار میلیارد تومان به حجم پول و نقدینگی اضافه شده است، رشد اقتصادی در سال 91 یعنی آخرین سال دولت احمدی نژاد 5.4 درصد منفی بوده است معنای این جمله این است که رشد نقدینگی و تورم هیچ کمکی به رشد اقتصاد و تولید نکرده است. و در شرایطی که نقدینگی رشد شدید داشته و تورم به 39 درصد رسیده، رشد اقتصادی منفی بوده است در حالی که قاعدتا باید به میزان 50 درصد رشد نقدینگی رشد اقتصادی و تولید داشته باشیم و وقتی پول بیشتر می شود تولید نیز باید تشویق شود و اقتصاد رونق یابد اما برعکس هر چه نقدینگی و تورم بالا رفته رشد اقتصادی نیز منفی شده است و حتی رشداقتصاد به اندازه قبل هم تثبیت نشده است.
البته بي انصاف هم نبايد بود چرا كه دولت احمدي نژاد به هر میزان كه به خاطر تورم از جيب مردم خارج مي كرد ( كاهش قدرت خريد پول افرادي كه درآمدهاي ثابت دارند مانند كارمندها و كارگرهايي كه سالانه فقط 10 درصد به حقوقشان اضافه مي شود)، تحت عنوان يارانه نفتي، بخشی را كف دست ما مي گذاشت تا آفتاب اميدمان بدمد. یعنی هزینه زندگی 40 درصد رشد می کرد و مبلغ درآمد یا یارانه نقدی وحقوق مثلا حدود 10 تا 15 درصد رشد می کرد و در نتیجه در مجموع قدرت خرید کاهش می یافت و فقر بیشتر میشد.
بطوری که حدود 11 میلیون از 18 میلیون خانوار ایرانی خود را با درآمد کم و قدرت خرید پایین و آینده سخت ارزیابی کرده اند.
در اين حالت و آنچنان كه در سالهاي گذشته هم بدون استثنا شاهد آن بوده ايم، زماني كه هزينه هاي دولت به حدي افزايش يابد كه درآمدهايش از محل ماليات و فروش منابع ملي كفاف ندهد، دولت به فكر اين مي افتد كه چه بايد بكند؟ چگونه پول مورد نیاز خود را تامین کند. در نتیجه در سال 92 به عنوان مثال، 80 هزار میلیارد تومان کسری بودجه داشته که باید از محل چاپ پول و استقراض از بانک مرکزی تامین شود.
يك روش مرسوم براي اين تامین مالی، وضع نوعي ماليات پنهان است كه در ادبيات اقتصادي به "ماليات تورمي" موسوم است. اين روش البته در تاريخ هم سابقه دارد به اين صورت كه پادشاهان در زماني كه پول رايج از طلا و نقره بود مقدار اين فلزات گرانبها را در سكه رايج كاهش مي دادند تا بتوانند حجم سكه بیشتری با همان واحد قبلي ضرب كنند كه اين مقدار اضافه همان پول بدون پشتوانه ( يا ضرب المثل منسوخ آب ريختن در شير خودمان است كه حرام بود در گذشته هاي نه چندان دور و از بابا هايمان شنيده ايم) است. به دنبال اين اقدام، همه قيمتها به میزان کاهش ارزش واقعی پول، افزايش مي يافت و مجموع اين افزايش قيمت مثل ماليات ( از نوع آب خوردني و بدون دردسرش كه فقط از كارمندها و كارگرها مي شود گرفت و نه از كسبه محترم البته اگر ريا نشود) به جیب دولت ميرفت!
امروز، به جای کاهش ارزش سکه طلا و نقره، چاپ پول یا اسکناس متداول شده است که بي ضابطه بدون در نظر گرفتن رشد اقتصادي يا همان چيزي است كه امروزه در ادبيات عمومي تحت عنوان رشد بي رويه نقدينگي از آن نام برده مي شود و البته دولت احمدي نژاد در اين رابطه ركورد گينس را زده است و درطول تاريخ خلقت حضرت آدم تا كنون هيچ كس و در هيچ كشوري نتوانسته كه ظرف 8 سال نقدينگي كشوري را بدون در نظر گرفتن توانايي هاي توليدي و اقتصاد كشور اينگونه افزايش بدهد وبطور مثال از 70 هزار ميليارد توان درسال 84 به 470 هزارميليارد تومان درسال 92 برساند و هشت برابر كند.
یعنی اقتصادي كه به طور متوسط سالي 5 درصد رشد نداشته و در سال 91 رشد منفی 5.4 درصدی داشته و در دوسال گذشته رشد منفي را تجربه كرده يقه سفيدها و وزارت اقتصادش و بانك مركزيش نقدينگي را 800 درصد افزايش داده اند و چاپ پول داشته اند و باز يارانه داده اند و باز پول چاپ كرده اند و تازه مي خواستند اين چهل هزار تومان به هر نفر را هم بكنند 200 يا 300 هزار تومان يا هر چقدر كه خدا بخواهد. آخر بابا انصافتون رو شكر، هر جا كم آوردين يك دستگاه كپي برداشتين و يه بسته كاغذ A4 دگمه شو زدین و رو"تولیداتش" زدين 10 هزار ريال، 100 هزار ريال، 50 هزار ريال، 500 هزار ريال، يك ميليون ريال و ....
تجربه و تئوري ثابت كرده است كه اين كار قطعا به افزايش تورم منجر شده و تورم ناشي از آن باعث ذوب پول دراختيار مردم مي شود كه دقيقا به همين دليل به اين ولنگ و وازي هاي پولي دولت احمدي نژاد، سياست پولي " ماليات تورمي " اطلاق مي شود. چرا كه عوايد آن مستقيما به جيب دولت و كساني كه به رانت دولتي وصل هستند مي رود و صاحبان درآمدهاي ثابت بيشترين ضرر را از اين محل متحمل ميشوند.
سالها است به مدد رشد تفكر علم اقتصاد، استفاده از اين سياست پولي در اكثر ممالك منسوخ شده و به همين دليل تورم بالای پنج درصد نيز همانند امراضي چون طاعون و مالاريا به تاريخ پيوسته است به طوري كه اگر بخواهيم كشورهاي داراي تورم دورقمي را فهرست كنيم تعداد آنها به تعداد انگشتان دو دست نخواهد رسيد و ما هم در بين اين  كشورها رتبه اول را داريم.

درآخربياييد دعا كنيم خداوند اين چند كشوري كه داراي تورمهاي دو رقمي هستند را از مصيبت برهاند و به كساني كه نمي دانستند كه نمي دانند و هنوز هم نمي دانند كه نمي دانند، كمك كند تا انشاالله هر گز در پستهايي قرارنگيرند كه با جان و مال و ناموس و پول و زندگي مردم سر كار دارد و هر گونه تصميم آنها كشوري را به ورطه سقوط نكشاند. آمين!  

اظهارنظر، البته با اجازه شما!

(به خدا ویکصد وبیست وچهارهزارپیغمبرش قسم که این نوع نتیجه گیری ها و رهنموددادن ها نبوغ لازم دارد!) البته باید یادمان نرود که، اینجا یک مشکل "کوچک" دیگه  - فارغ ازاینکه کجای دنیا باشیم و حاکمین کشورمان یقه شون چه رنگی باشد- هم عمل میکند و آن بحران مزمن جهانی سیستم فرتوت سرمایه داری میباشد! مشکل (!) این ولایت وولایتمداران آن دراینست که، بازاریان وبازارهای  کلان وامهای جهانی (خارجی) چشمه های حیاتبخش زمزم قرضه ها رابرای تمتع طبقه "صاحبان نعمتها" کورکرده اند و به آنها امکان داده اند که، به شکلی که دربالا اشاره کرده اید، این "وامها" را ازمردم درهچل افتاده اخاذی بکنند بدون اینکه مجبور به پرداخت آن ها و بهره های سنگین آنها باشند. به هرحال چه آنسان و چه اینسان، چه آنجا و چه اینجا هزینه ها را باید کسانی بپردازند وتناقض تلخ دراین است که قربانیان این نظام اقتصادی-اجتماعی یردازنده نهایی بوده و خواهند بود. واین داستان همچنان (هم اینجا و بیشترآنجا) ادامه  داشته وتراژیکترخواهد شد تا اینکه...... 

Taloustieteilijät: "mikä järjestelmässä mättää?"

Professori Buzaglo sanoo kaupan epätasapainolla olevan juuret luoton laajennuksessa ja Yhdysvaltain velassa. Richard C. Koo katsoo euroalueen toistavan Japanin virheitä. Marshall Auerback sanoo euroalueen ongelmien johtuvan EMU:sta. Randall Wray kehottaa valmistautumaan seuraavaan kriisiin. Toimittaja: Riikka Söyring 22.12.2011, Verkkomedia.org Aika kuunnella taloustieteilijöitä: "mikä järjestelmässä mättää?" Jorge Buzaglo "On helppoa hämmentyä siitä, mitä tällä hetkellä Euroopan talouksissa oikein tapahtuu", aloittaa Jorge Buzaglo katsauksensa euroalueen kriisisumaan. Buzaglon mukaan media on täysin keskittynyt pintakuohuun, mutta syvät virtaukset ovat luotaamatta. Huomio keskitetään vain siihen, mitä rahoitusmarkkinoilla tapahtuu, sekä niin kutsuttujen PIIGS-maiden (Portugali, Italia, Irlanti, Kreikka, Espanja) vaikeuksiin so. kuinka PIIGS-maat kykenevät jatkamaan taloutensa rahoittamista. Pinnan alle katsottaessa huomataan kuitenkin, että euroalueen vaikeudet johtuvat samantapaisesta kauppataseen epätasapainosta kuin Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kauppa. Buzaglo sanoo, että Yhdysvaltain ja Kiinan välisen kaupan epätasapainolla on juurensa suunnattoman suuressa luoton laajennuksessa sekä Yhdysvaltain velassa, joka rahoitti laajan tuonnin ja kulutuksen kasvun; Yhdysvallat toi enemmän kuin vei, mikä aiheutti vientialijäämän ja kasvavan ulkomaanvelan. Ulkomaanvelka ei kuitenkaan voi kasvaa loputtomiin; sijoittajat päättävät jossain vaiheessa velan olevan kestämättömän. Velan kasvun pysäyttää taantuma. Samoin Euroopassa laaja luottolaajennus kasvatti kulutusta PIIGS-maissa, mutta kulutus lisäsi tuontia ja vientialijäämää – ja kasvatti Saksan ylijäämää. Saksa lisäsi ylijäämäänsä tiukalla matalapalkkapolitiikalla ja hillitsemällä kotimaan kysyntää. Maiden kyky maksaa velkaansa takaisin riippuu Buzaglon mukaan kuitenkin viennistä saatavista tuloista. PIIGS-maiden asema on vaikeampi kuin esimerkiksi kehittyvien tai kehitysmaiden, koska ne eivät ole täysin riippumattomia taloudessaan; koska ne kuuluvat Euroopan unionin ja euroalueen poliittiseen ja taloudelliseen kehykseen. Kriittinen piste ohitetaan, kun velan suhde vientituloihin on 2/3. (عدم تعادل تجاری ایالات متحده و چین ریشه درگسترش اعتباری فوق العاده بزرگ (ظرفیت استقراض را افزایش دادن)، و بدهی های ایالات متحده دارد که صرف افزایش بزرگ در واردات ومصرف شد. ایالات متحده بیش از آنچه صادرنمود وارد کرد و این امرباعث کسری درتجارت خارجی ورشد بدهی خارجی گردید. بدهی خارجی البته نمی تواند به طور نامحدود رشد کند چرا که سرمایه گذاران در مرحله ای به این نتیجه میرسند که میزان بدهی ها ازحد توان بازپرداخت فراتررفته است. رکود اقتصادی افزایش دربدهی ها را متوقف میکند. به طور مشابه، دراروپا نیزگسترش اعتباری بزرگ باعث افزایش مصرف درکشورهای PIIGS (پرتغال، ایتالیا، ایرلند، یونان، اسپانیا) گردید، اما این مصرف باعث افزایش واردات و کسری بودجه دراین کشورها وافزایش مازاد آلمان گردید. آلمان مازاد خودرا با اعمال/ تحمیل سیاست پایین نگهداشتن دستمزدها و مهارتقاضای داخلی افزایش داد. توانایی کشورها برای بازپرداخت بدهی های خود بستگی به درآمد حاصل ازصادرات شان بدست میآید. وضعیت کشورهای PIIGS سخت تر از کشورهای درحال توسعه ویا عقب مانده میباشد، زیرا آنها ازنظر اقتصادی به طورکامل مستقل نیستند. آنها بخشی ازاتحادیه اروپا و چارچوب سیاسی و اقتصادی منطقه یوروهستند. به هنگامی که نسبت بدهی به درآمد سرانۂ آن کشوراز٣ /٢ بالا برود، کشورازنقطه بحرانی عبورکرده است.) Euroalueen ongelma on se, että ei ole olemassa mitään sääntöjä siitä, miten ja missä vaiheessa tällaisia kaupan epätasapainon ongelmia hoidetaan; EU:n sisällä on rakenteellinen asenne, ettei tällaista epätasapainon ongelmaa edes ole olemassa, sanoo Buzaglo. Buzaglo toteaa tylysti, että euroalueella on sokeasti uskottu siihen uusliberalistiseen dogmiin, että markkinat korjaavat itse itsensä. "Uusklassisessa utopiassa kaikki mitä tarvitaan, on vapaat markkinat ja itsekkäät yksilöt. Rahoitusmarkkinoita pidetään lähes jumalaisen kaikkitietävinä ja niiden toimintaan sekaantumista pyhäinhäväistyksenä, josta finanssijumalat rankaisevat. Kaikkia vaarasta varoittavia merkkejä väheksytään tai ne jätetään huomiotta... vielä sittenkin kun markkinat romahtavat. Onko kollektiivinen bipolaarinen psykoosi rationaalista?" Ongelmat eivät ole talousteorian ongelmia, vaan oikean maailman elävän elämän ongelmia. Media – ja suuri yleisö median avustamana – liittää ongelmat "kansallisiin piirteisiin", kuten että kreikkalaiset ovat laiskoja, ja että saksalaiset ovat aina halunneet vallata Euroopan jne, suree Buzaglo. Seurauksena naiivista uskosta yhteisvaluuttaan ja kansainvälisen rahoitustoiminnan sääntelemättömyyteen on sosioekonomisia ongelmia, ja suuria sellaisia. Buzaglo suosittaa, että aletaan välittömästi kehitellä investointirahastoa, joka investoi Eurooppaan luoden työllisyyttä ja jonka toimintaa Euroopan keskuspankki EKP tukee rahapolitiikalla ja rahakannan laajennuksella. Buzaglon mielestä EKP:n tulisi myös valvoa nykyistä tiukemmin rahoitustoimintaa, myös taatakseen erilaisten rahoitustuotteiden (johdannaiset ja vastaavat) turvallisuuden. Rahoitusvalvonnan tulisi tiukentaa otettaan ja alkaa tosissaan estää talouspetoksia, rahanpesua, veronkiertoa ja laitonta pääomapakoa, sanoo Buzaglo. Euroalueen sisällä on monta veroparatiisia, ja myös valtioiden omistajaohjauksessa olevat yritykset hyödyntävät niiden palveluja. Näin raha katoaa kansantaloudesta. Richard C. Koo Kansainvälisesti tunnettu, Nomura-instituutin ekonomisti Richard C. Koo katsoo euroalueen toistavan Japanin kadotettujen vuosikymmenten virheitä. Koo sanoo, että merkittävin ero tavallisen taantuman ja kadotetun vuosikymmenen tuottavan taantuman välillä on se, että jälkimmäisessä vaihtoehdossa yksityissektori vähentää velkaantumista voiton maksimoimisen sijaan: kun velkarahoitettu kupla puhkeaa, sijoitusten ja varallisuuden hinta romahtaa, mutta velat jäävät. Tällöin kotitaloudet vajoavat pinnan alle, jolloin ne selviytyäkseen alkavat joko säästää tai lyhentää velkojaan, mikä taas vähentää luoton kysyntää, josta seuraa aivan omanlaisensa taantuma, tasetaantuma. Koo sanoo rahapolitiikan olevan ensimmäisen uhrin, kun tapahtuu muutos velkojen minimoimisen suuntaan; rahapolitiikka, joka on klassinen hoito taantumissa; ihmiset eivät enää halua lainata lisää rahaa, vaikka korko olisi kuinka alhainen. Myös luotottajat ovat haluttomia luotottamaan. Kierrossa olevan rahan määrä, rahakanta, joka koostuu mm. pankkitalletuksista, muuttuu, koska yksityissektori turvautuu talletuksiinsa maksaakseen velkansa pois. Vaikka keskuspankki kykenee lisäämään likviditeettiä pankkisysteemin sisällä, sen on silti vaikea estää pankkitalletusten määrän kutistumista; ei ole enää halukkaita lainanottajia, eikä rahaa voida vivuttaa, sanoo Koo. Yhdysvaltain yksityisesti omistettu keskuspankki Federal Reserve (FED) ja Englannin Pankki (BoE) molemmat yrittivät elvyttää taloutta likviditeetin lisäämisellä, mutta epäonnistuivat täysin; kotitalouksille tarjolla oleva luottotarjonta häiriytyi silti. Koon mukaan myöskään inflatoiminen ei hyödytä, koska kotitaloudet maksavat velkaansa takaisin vastauksena sijoitusten ja varallisuuden arvon laskuun, eivät kuluttajahintojen muutosten takia. Nollakoroista huolimatta koko talous siirtyy deflaatiokierteeseen: kukaan ei ota lainaa eikä kuluta, joten talous menettää jatkuvasti rahaa kierrosta. Kierre katkeaa vasta, kun yksityissektori on liian köyhää säästääkseen mitään tai kun se on saanut tasekirjansa tasapainoon. Koo antaa selventävän esimerkin: Kuvitelkaa talous, jonka tulot ovat 1000 rahaa, ja joka säästää 10 prosenttia. Kotitalous siis käyttää 900 rahaa ja säästää 100 rahaa. Oppikirjan mukaan rahoitusmarkkinat ottavat kotitalouden säästämät 100 rahaa ja lainaavat sen edelleen. Kun lainaaja käyttää lainaamansa 100 rahaa, kokonaiskulutus on 1000 rahaa (kotitalouden kuluttamat 900 rahaa + 100 rahaa) ja talous pyörii. Jos kukaan ei halua lainata tuota kotitalouden säästämää sataa rahaa, alennetaan korkotasoa siinä toivossa, että joku käy velkakoukkuun. Mutta oikeassa elämässä, jossa kotitaloudet vähentävät velkaansa, kukaan ei ota lainaa edes nollakorolla, jolloin kulutukseen käytetään vain 900 rahaa. Tuo 900 rahaa edustaa jonkun muun tuloa, ja jos tuo henkilö hänkin säästää 10 prosenttia, vain 810 rahaa käytetään edelleen; säästetty 90 rahaa jää päätymättä kiertoon, jolloin talous kutistuu 810 rahaan, sitten 730 rahaan ja niin edelleen. Näin tapahtui Suuren laman aikana; Yhdysvallat menetti vuosina 1929–1933 46 % bkt:staan pääasiassa koska velkoja alettiin maksaa takaisin, ja se aiheutti deflatorisen kierteen. Rahakanta supistui tuona neljänä vuotena 30 prosenttia. Toipuminen suuren kuplan puhkeamisesta kestää yleensä vuosia ja vuosia, Japanin tapauksessa 15 vuotta, sanoo Koo. Kupla taas syntyy, koska raha on velkaa ts. raha syntyy, kun pankissa kirjataan jonkun ottama velka "rahana" tilille. Pankki siis väärentää rahan tyhjästä. Väärentäjä hyötyy, mutta väärän rahan lähtiessä kiertoon, sen arvo on alempi mitä edemmäs se käyttäjäketjussa siirtyy, jolloin seuraa inflaatio. Pankit siis luovat inflaation, sanoi edesmennyt professori Murray N. Rothbard. Koon mukaan on olemassa kahdenlaisia taantumia: niitä, jotka laukaisee normaali bisnessykli ja niitä, jotka syntyvät, kun yksityissektori alkaa maksaa velkaansa pois. Jälkimmäiselle ei ekonomian oppikirjoissa ole edes nimeä, mutta Koo kutsuu sitä tasetaantumaksi. – Jos tasetaantuma jätetään hoitamatta, se kehittyy väistämättä lamaksi, sanoo Koo. Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Espanjan ja Irlannin (mutta ei Kreikan) taloudet ovat tasetaantumassa. Saksan ja Japanin yksityissektorit eivät myöskään ota lainaa huolimatta siitä, että korot ovat olleet alhaalla kolme vuotta. Silti poliitikot ajavat leikkauksia budjettiin, vaikka se vain pahentaa tilannetta; kun hallituskin lakkaa kuluttamasta samaan aikaan kuin yksityissektori ja vetää siten rahaa pois kierrosta, seurauksena voi olla vain deflaatiokierre. Nykypolitiikka lisää alijäämää, Koo toteaa. Koko euroalue on tasetaantumassa. Euroalueen kriisin syynä on, että euroalueen velkaa ostetaan euroalueen sisällä. Eläkerahastot, jotka eivät pidä oman maansa valtionvelkakirjoista, ostavat toisen euroalueen maan valtion velkakirjoja, joten sikäli rahaa liikkuu, mutta koska Saksa ja Hollanti ovat keskittyneet säästämiseen ja leikkauksiin, raha liikkuu epätasaisesti euroalueella ja aiheuttaa epätasapainoa. Tämä pakottaa muutkin säästämään, ja euroalue heikkenee nopeasti. Muutama vuosi sitten, telecom-kuplan puhjettua, rahavirta kulki toiseen suuntaan. Saksan pankit, jotka olivat vajonneet tasetaantumaan, ostivat Etelä-Euroopan valtioiden velkaa, josta sai korkeamman koron. Seurauksena Saksasta tuleva rahavirta kasvatti kiinteistökuplan Etelä-Euroopan maihin. Euroalueella rahoitusvirralla on siis taipumus kasvattaa äärimmäisiä tilanteita: kun ajat ovat hyvät, rahaa virtaa kasvaviin talouksiin etsimään korkeampaa tuottoa – luoden samalla kuplia. Kun kuplat puhkeavat, varat siirtyvät kiireesti toisaalle. Muutokset ovat syklisiä ja taipuvaisia toistamaan itseään. Kuplassa olevat maat saavat enemmän rahaa kuin haluavat tai tarvitsevat, ja rahan tarpeessa olevat taas katselevat sivusta, kun raha virtaa toisaalle estäen samalla näiden EU-maiden hallituksia piristämästä talouttaan tarpeellisella piristysruiskeella. Eräs tapa korjata tätä euroalueelle tyypillistä ongelmaa olisi kieltää jäsenmaita myymästä valtionvelkaa muiden jäsenmaiden sijoittajille, toisin sanoen vain oman maan kansalaisilla olisi lupa pitää hallussaan valtionvelkakirjoja. Tällöin raha pysyisi kotimaassa ja pyörittäisi kotimaan taloutta, päättelee Koo. Marshall Auerback Marshall Auerback Levy-instituutista sanoo pilkallisesti olevan vaikeaa innostua mistään EU-päättäjien esittämistä ratkaisuista euroalueen itseaiheutettuun kriisiin, koska päättäjät yhä jääräpäisesti kieltäytyvät tunnustamasta, että euroalueen ongelmat johtuvat valuvioista EMU:ssa. "Pankkien ´ongelmat´ ja vastaava ´tarve´ pankkien uudelleen pääomittamiseen ovat vain oireita valuviasta. ´Hoito´ pankkeja uudelleen pääomittamalla ei paranna sairautta, joka on valtioiden maksukyvyttömyys; tarjottu ´hoito´ on yhtä älykästä kuin yritys hoitaa sydänkohtausta kemoterapialla." Auerback uskoo, että huolimatta markkinoiden innostuneesta vastauksesta viimeisimpään ratkaisuehdotukseen, ´hoito´ pahentaa potilaan tilaa ennen pitkää. Auerback katsoo, että on typerää verrata euroalueen tilaa Yhdysvaltojen taantumaan, koska euroalueella on käytössä yhteinen valuutta, mutta valtiot eivät itse laske sitä liikkeelle, kun taas Yhdysvalloissa valtio tekee niin. Auerback sanoo, että Euroopan keskuspankki EKP:lla olisi kapasiteettia luoda rajoittamaton määrä euroja, joka olisi ainoa uskottava tapa estää markkinoita kikkailemasta euroalueen yksittäisten valtioiden maksukyvyllä. "EKP ei halua ´kantaa tappiota´, vaikka kyseessä on ainoastaan kirjanpidollinen tappio, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että EKP:n kykenee luomaan euroja. Päinvastoin: kun jäsenmaat suostutellaan mukaan sellaiseen viikunanlehteen kuin Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV), se uhkaa sellaisten maiden kuin Saksan ja Ranskan luottoluokituksia heti kun markkinat huomaavat bluffin... koska mikään näistä maista ei ole suvereeni suhteessa valuuttaan (maat käyttävät euroa mutta eivät laske sitä liikkeelle), ja se laajentaa potentiaalista maksukyvyttömyysongelmaa vieden Saksan muiden mukana." "Onko kukaan vaivautunut kysymään, mitä maksukyky merkitsee keskuspankille, joka luo itse rahansa? Jos miettii edes 30 sekuntia, ymmärtää, että kysymys on täysin epäoleellinen keskuspankille, jolla on oma itsenäinen valuuttansa." Willem Buiter kirjoittaa esseessään Can Central Banks Go Broke?, että "Keskuspankki voi aina taata minkä tahansa entiteetin – myös itsensä – laskemalla liikkeelle rahaa – jos entiteetin vastuut ovat kotimaan valuuttana ja nimellisiä (eli eivät indeksiin sidottuja). Jos taas kyseessä olevan entiteetin vastuut on määritetty vieraana valuuttana tai ne ovat indeksiin sidottuja, keskuspankin antama takaus ei ehkä ole mahdollinen." – mikä itseasiassa on riskivapaan, suvereenin valtion standardimääritelmä – "se, joka luo itse oman valuuttansa." Vain jos yhdistetty hallinnollinen sektori (valtiovarainministeriö ja keskuspankki) laskee liikkeelle sitoumuksia (esimerkiksi ottamalla velkaa), joka on arvotettu vieraana valuuttana, maksukyvyttömyys käy mahdolliseksi. Euroalueella jäsenmaat takaavat oman keskuspankkinsa, jotka vuorostaan "omistavat" EKP:n, joka puolestaan on viime käden lainaaja ja takaaja näille pankeille EMU:ssa. EKP ei siis voi mennä konkurssiin, ei vaikka sen pääoma olisi imetty kuiviin epäortodoksiseen rahapolitiikkaan sekaantumisen takia. Ja koska EKP:lla on monopoli valuutan luojana, EKP voi itse päättää (rahan) hinnan. "Kuitenkin kun EKP ilmoitti velkakirjaostoista, se samalla teki selväksi, että se lopettaa sen heti kun mahdollista, mikä muutti ´tulivoiman´ bazookasta hernepyssyksi... EKP ja muut, jotka vastustavat EKP:n osallistumista yhteisen valuutan pelastamiseen, käyttäytyvät kuin keskuspankki operoisi yhä kultakantaan sidottuna, ja se on mielipuolisuutta. Mitä laillisuusvaatimuksiin tulee:  e i   o l e   o l e m a s s a  EKP:tä koskevia minimipääomavaatimuksia." Euroalueen erikoisuuksiin kuuluu se, että EKP siirtää voittoja kansallisille valtioille, mutta tappioiden aikana se pyytää pääomaa, jos sen pääoma hupenee. Euroopan neuvostolla (joka edustaa EU:n jäsenmaiden hallituksia) ei ole valtuuksia myöntää tätä. Eli EKP on täydellinen ´roskaluottovarasto´ ja voisi aivan hyvin toimia roskaluottojen varastona vuosienkin ajan – kuten Sveitsin pankki toimi vuoden 2008 kriisin aikana. EKP ei kuitenkaan halua tehdä tätä: tappioiden pelko saa aikaan sen, ettei se halua toimia velkakirjojen ostajana, mutta toisaalta velkakirjojen ostaminen on – paradoksaalista kyllä – ainoa tapa säilyttää sen tasekirjojen tasapaino, koska vain velkakirjojen (kuten Kreikan) ostaminen takaa, etteivät ne menetä arvoaan, ja estää Kreikkaa menemästä vararikkoon, huomauttaa Auerback. Niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, EKP käyttää kreikkalaisten tuloja ylläpitääkseen oman taseensa tasapainoa, sanoo Auerback: "Kun ERVV esiteltiin, yhdessä leikkausohjelmien kanssa, EKP alkoi menettää vipuvoimaansa ja luottoriskitartunta alkoi levitä euroalueen ydinmaihin uhaten niiden AAA-luokituksia. Mistä taas seuraa, että jankuttaminen pankkien uudelleen pääomittamisen tarpeesta on vain hämäystä. Tosiasiassa pankit eivät tarvitse uudelleen pääomittamista; pankeilla on aina mahdollisuus saada uutta pääomaa markkinahintaan." Euroopan rahoitusvakausväline ERVV:ssä on Auerbackin mukaan siinäkin rakenteellinen heikkous: "Ranskalaiset ovat oikeassa. Ei ole mitään järkeä ottaa tätä ohjelmaa käyttöön ilman EKP:n taustatukea... EKP voi luoda triljoonia euroja pelkällä näppäimistön näpäytyksellä ja hälventää markkinoiden huolen kansallisesta maksukyvystä, jolloin eri maiden velkasitoumukset muuttuvat vähemmän huolestuttaviksi, ja tarve massiiviselle pankkituelle poistuu." "ERVV:n kautta kaikki euroalueen maat saavat tartunnan, koska ne ovat sen jälkeen velkojen takaajia." "Onhan tässä muitakin vaihtoehtoja. Kenties Saksan asenteen takana on jokin machiavellinen suunnitelma. Kenties onkin Saksan päämäärä nähdä muu Eurooppa deflatoituna maan rakoon, jolloin Saksa ostelee maat pala kerrallaan... jää nähtäväksi." Euroalueen ongelma on rakenteelliset viat. Poliitikkojen tulisi hoitaa ensin pohjimmainen ongelma eli vakavaraisuus/maksukyky. Sen jälkeen muutkin palaset loksahtavat paikoilleen ja taloudellinen pakkopaita voidaan riisua, Auerback sanoo. EKP:n tulisi ostaa valtioiden velkakirjoja surutta; näin markkinat vakuuttuisivat siitä, että niihin sijoittaminen on turvallista ja elämä jatkuisi taas. Randall Wray kehottaa valmistautumaan seuraavaan kriisiin, joka varmasti seuraa, koska nykyisen hoitamisessa sössittiin tilaisuus tehdä vaadittavia korjausliikkeitä. Wrayn mukaan subprime-luotot laukaisivat kriisin, mutta se olisi voinut olla mikä tahansa; niin hauras oli talouden rakenne. Wray sanoo, että kokonaisuudessaan subprime-universumi oli kooltaan vaatimaton – vähemmän kuin 2 biljoonaa dollaria – verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltain bkt:hen, eikä riitä selittämään talouden romahtamista. Pikemminkin kyseessä on pitkäjaksoinen muutos, jossa talous on siirtynyt jatkuvasti epävakaampaan tilaan. Suurin syy on talouden "financialization" ; "rahoitustuminen", jossa kasvava osuus bkt:sta on siirtynyt rahoitussektorille, ja sitä kuvaa lisääntynyt vivuttaminen, jossa velkaa pinotaan velan päälle, sekä kerrostuneet kytkökset rahoituslaitosten välillä. Seurauksena minkä tahansa rahoituslaitoksen kaatuminen aiheuttaa dominoefektin, jossa toinen toisiltaan ja toisilleen lainailleet yritykset alkavat romahdella. Nykyinen malli, "rahastonhoitaja-kapitalismi", jossa korkeinta tuottoa etsivät rahastonhoitajat hallitsevat massiivisen kokoisia rahastoja, luo toistuvia kuplia talouden eri aloille, mukaan lukien tasekirjojen ulkopuolella toimivat varjopankit. Sääntely on olematonta. On vaikea kuvitella, miten nykyisenkaltainen kriisi olisi voinut iskeä ilman varjopankkeja ja rahastonhoitajia, sanoo Wray. Käsi kädessä "rahoitustumisen" kanssa on kulkenut palkkojen stagnaatio ja kasvava epätasa-arvo. Mediaanitulot eivät ole kasvaneet oikeastaan lainkaan sitten 1970-luvun, ja tuotannon hyödyt ovat lipuneet eniten ansaitsevien pussiin. Finanssitalous on kasvanut samaan aikaan kun reaalitalous on kutistunut. Hyman P. Minsky huomautti jo 1950-luvulla, että talouden rakenteen muuttuminen terveestä hauraaksi ei johdu hallituksen harjoittamasta sääntelystä vaan finanssikapitalismin "normaaleista" operaatioista sekä kannustimista. Ei pidä uskoa markkinoiden yksinään luovan tervettä, vakaata työllisyystilannetta tai talouskasvua tai laajalti jakautuvia tuloja. Ei ole olemassa mitään automaattisia prosesseja, jotka ajaisivat taloutta kohti täystyöllisyyttä. Talouden tasapainottaminen vaatii koko finanssisysteemin uudelleen rakentamista ja sääntelyä, yhdessä hallitusten täystyöllisyyttä ajavan politiikan kanssa, Wray painottaa. Yhteenvetoa ongelmien syistä: Valuviat EMU:ssa Finanssitalouden kerrostunut, toisiinsa kytkeytynyt rakenne > dominoefektivaara Finanssi- ja reaalitalous eivät kasva tasatahtiin Raha syntyy, kun pankit luovat sen tyhjästä Tuijottaminen bkt-lukuun. Bkt ei kerro mitään siitä, miten ja minne raha jakautuu. Bkt:n kasvu korreloi velanoton määrän kanssa Kauppataseen so. tuonnin ja viennin epätasapaino EU-alueen sisällä Tasetaantuman olemassa oloa ei tunnisteta Leikkaukset ja talouskuurit hidastavat talouskasvua. Nykyinen rahoitusmalli vaatii jatkuvaa talouskasvua – ja jatkuvaa velanottoa EKP:n roolin epämääräisyys Sääntelyn ja valvonnan puute Federalismi – ja EU-uskonnon aiheuttama sokeus tosiasioille

Millä voidaan ohittaa työntekijän suojaksi säädettyjä työlainsäädännön keskeisiä määräyksiä? Tällä muodikkaalla sopimuksella, jota laki ei tunne, nollasopimuksella!

Palvelualoilla nollatyösopimuksilla viitataan usein tarvittaessa töihin kutsuttaviin, ja teollisuudessa niillä tarkoitetaan vaihtelevaa työaikaa, joka on sopimuksen mukaan esimerkiksi 0-40 tuntia viikossa.
Ammattiliittojen mielestä työnantaja voi  kiertää nollatyösopimuksen kautta pakottavan työlainsäädännön soveltamisen. Tähän liittyvät esimerkiksi koeaikaan, sairausajan palkkaan, lisätyöoikeuteen, lomautukseen ja irtisanomiseen liittyvät määräykset.

Ja työnostajat "perustelevat" näin:

"Valtaosa nollatyösopimuksista tehdään työntekijän aloitteesta"

Työelämässä kaikkea työtä ei voi pakottaa toistaiseksi voimassaoleviksi, täysiaikaisiksi työsuhteiksi, katsoo Palvelualojen työnantajat Palta. Ja valtaosa nollatyösopimuksista tehdään työntekijän aloitteesta, järjestö muistuttaa.
Sen mukaan joustavia työsuhteita tarvitaan sekä kysynnän vaihtelun vuoksi että työntekijöiden erilaisten elämäntilanteiden takia. Niiden kieltäminen ei ole toteutuskelpoinen ajatus, toteaa Palta.
Työ- ja elinkeinoministeriön asettama työryhmä, jossa Palta on ollut mukana, on tänään julkaissut niin sanottuihin nollatyösopimuksiin liittyvän työoikeudellisen selvityksen. Työryhmä on pohtinut nollatyösopimuksiin liittyviä kysymyksiä työlainsäädännön näkökulmasta.
 Kyse on sopimuksista, joissa työntekijän työaika on määritelty vaihtelevaksi esimerkiksi 0-40 tunnin välillä viikossa. Tai työsopimuksen mukaan työntekijä tulee työhön tarvittaessa tai kutsuttaessa, jolloin vähimmäis- tai enimmäistyöaikaa ei ole sovittu.
Yrityksissä tarvitaan ajoittain lisätyövoimaa tasaamaan kysynnän huippuja. Myös esimerkiksi äkillisissä sairaustapauksissa sijaisia tarvitaan nopeasti. Näissä tapauksissa voidaan joustavasti käyttää nollatyösopimuksella työsuhteessa olevia henkilöitä. Pienissä yrityksissä nollatyösopimuksia voidaan käyttää siksi, että työtä on tarjolla vain vähän ja satunnaisesti, joten ”perinteiseen” työsuhteeseen työllistäminen ei ole mahdollista.

Paltan mukaan nollatyösopimuksilla voidaan myös alentaa työllistämisen kynnystä. Todennäköisesti työnantajan on helpompi palkata ensin henkilö, joka tekee vähäistä työaikaa. Nuoret voivat kerryttää tällä tavalla työkokemusta. Myös pitkään työmarkkinoilta poissa ollut henkilö voi päästä palaamaan takaisin työhön työskentelemällä aluksi ekstraajana.
"Nollatyösopimusten kieltäminen säätämällä vähimmäistyöajasta ei ole toteuttamiskelpoinen ehdotus. Käytännössä työnantaja olisi velvoitettu maksamaan palkkaa, vaikka työntekijälle ei voitaisi osoittaa työtä. Tämä heikentäisi entisestään yritysten mahdollisuuksia luoda työpaikkoja", toteaa Paltan apulaisjohtaja Kaj Schmidt.

"Saksan malli on katastrofi"

Haastattelu Saksan malli herättää kateutta muissa euromaissa. Maan valtiovarainministeriön entinen korkein virkamies kertoo Taloussanomille, mitä mieltä hän on kotimaansa talousmallista ja sen sopivuudesta Suomelle. 

Paavo Teittinen

9.9.2013

Tarina on monelle tuttu:
Saksa oli Euroopan "sairas mies" 1990-luvulla. Sitten tehtiin liittokansleri Gerhard Schröderin johdolla työmarkkina-uudistuksia ja palautettiin teollisuuden kilpailukyky.
Tätä kutsutaan "Saksan malliksi". 
Nyt Saksa porskuttaa omia menojaan, kaukana muusta Euroopasta, ja Suomessa yritetään hakea samoilla eväillä talouskasvua.
Mitä Saksan malli käytännössä tarkoittaa, ja onko Suomen edes mahdollista piristää talouttaan sitä kopioimalla?
Saksan
malli
Yksi Saksan malliin läheltä tutustunut henkilö on Saksan valtiovarainministeriön entinen korkein virkamies, Heiner Flassbeck.
Flassbeck oli Schröderin valtiovarainministerin Oskar Lafontainen neuvonantaja 1990-luvun lopulla. Flassbeck kuitenkin erosi erimielisyyksien takia. Sittemmin hän toimi YK:n kauppa- ja kehitysjärjestön globalisaatiosta ja kehitysstrategioista vastaavan osaston johtajana.
– Saksassa oli 1990-luvulla meneillään epätoivoinen ratkaisun etsintä. Sitten vuonna 1996 sovittiin kolmikantapäätöksellä, että palkkoja ei nosteta tuottavuuden noustessa, Flassbeck sanoo Taloussanomille.
– Pari vuotta myöhemmin muutoksia jatkettiin niin sanotuilla Hartz-reformeilla, joiden yleisvaikutus oli ammattiliittojen vallan heikentäminen ja palkkojen leikkaaminen.
Katsaus pinnan
alle
Flassbeckin mielestä Saksan malli on epäonnistunut.
– Totta kai työllisyys on kasvanut ja talous on kasvanut ainakin viisi–kuusi viime vuotta, joten se vaikuttaa menestykseltä, Flassbeck sanoo.
– Mutta tämä on vain pintataso. Pitää katsoa syvemmälle.
Pinnan alta paljastuu, että Saksan vientiteollisuuden menestys ei ole perustunut tuottavuuden kasvuun, vaan palkkojen jäädytykseen.
Flassbeckin mukaan Saksassa työntekijöiden keskimääräiset reaaliset nettopalkat ovat pysyneet lähes paikallaan viidentoista viime vuoden ajan. Samalla kotimainen kysyntä on polkenut paikallaan ja investoinnit ovat laskeneet. 
Julkaisemassaan tutkimuspaperissa Flassbeck toteaa, että Saksan oli vuonna 2010 mahdollista myydä Euroopassa ja globaalisti vuonna 1999 samaan hintaan myyty vertailukelpoinen tuote keskimäärin 25 prosenttia muita euromaita halvemmalla. Koskematta voittomarginaaliin. 
"Katastrofi"
Flassbeckin mielestä Saksan talouspolitiikka vääristi koko valuuttaunionin toimintaa.
– Valuuttaunionissa useista avoimista talouksista tulee yksi iso suljettu talous. Isoissa suljetuissa talouksissa ainoat keinot menestymiseen ovat investoinnit, tuottavuuden parannus ja palkkojen nousu samassa suhteessa.
– Tätä ei koskaan ymmärretty Euroopassa, koska kaikki luulivat että he voivat edelleen käyttäytyä kuin pienet avoimet taloudet. Leikkaamme vain palkkojamme, ja kaikki on hyvin.
Hän uskoo Saksan vientiteollisuuden nähneet valuuttaunionissa houkuttelevan mahdollisuuden.
– He ajattelivat, että nyt voimme kasvattaa markkinaosuuksiamme ja parantaa kilpailukykyämme, eikä meidän tarvitse huolehtia Saksan markan arvon noususta niin kuin aina ennen.
– Muulle Euroopalle se ei ollut menestystarina, vaan pikemminkin täysi katastrofi. Se oli katastrofi myös Saksan kotimaiselle taloudelle.
Neuvoja
Suomelle
Flassbeckin uskoo, että Suomen eväät kasvuun – palkkamaltti ja vientiin painottuva kasvumalli – ovat vähäisiä.
– Pahin asia, mitä maat voivat tehdä, on Saksan mallin kopioiminen. Palkkojen leikkaus tuhoaa kotimaisen talouden.
– Vientipainotteinen kasvumalli toimii vain yhdelle maalle. Nyt kaikkien maiden resepti on seurata Saksan mallia, ja se tuottaa Euroopassa vain deflaatiota. Se ei voi koskaan toimia.
Flassbeckin mielestä Suomen pitäisi ajaa elvyttävämpää talouspolitiikkaa koko Euroopan tasolla, koska se auttaisi myös Suomea. Sen lisäksi Suomen pitäisi panostaa kotimaiseen talouteensa ja tuottavuuden kasvattamiseen.
– Finanssipolitiikan kautta pitää panostaa kotimaiseen kulutukseen. Sen myötä lisääntyvät investoinnit ja toivottavasti myös tuottavuus.