Professori
Buzaglo sanoo kaupan epätasapainolla olevan juuret luoton
laajennuksessa ja Yhdysvaltain velassa. Richard C. Koo katsoo euroalueen
toistavan Japanin virheitä. Marshall Auerback sanoo euroalueen
ongelmien johtuvan EMU:sta. Randall Wray kehottaa valmistautumaan
seuraavaan kriisiin.
Toimittaja: Riikka Söyring
22.12.2011, Verkkomedia.org
Aika kuunnella taloustieteilijöitä: "mikä järjestelmässä mättää?"
Jorge Buzaglo
"On helppoa hämmentyä siitä, mitä tällä hetkellä Euroopan talouksissa oikein tapahtuu", aloittaa Jorge Buzaglo katsauksensa euroalueen kriisisumaan.
Buzaglon mukaan media on täysin keskittynyt pintakuohuun, mutta syvät virtaukset ovat luotaamatta.
Huomio keskitetään vain siihen, mitä rahoitusmarkkinoilla tapahtuu,
sekä niin kutsuttujen PIIGS-maiden (Portugali, Italia, Irlanti,
Kreikka, Espanja) vaikeuksiin so. kuinka PIIGS-maat kykenevät jatkamaan
taloutensa rahoittamista.
Pinnan alle katsottaessa huomataan kuitenkin, että euroalueen
vaikeudet johtuvat samantapaisesta kauppataseen epätasapainosta kuin
Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kauppa.
Buzaglo sanoo, että Yhdysvaltain ja Kiinan välisen kaupan
epätasapainolla on juurensa suunnattoman suuressa luoton laajennuksessa
sekä Yhdysvaltain velassa, joka rahoitti laajan tuonnin ja kulutuksen
kasvun; Yhdysvallat toi enemmän kuin vei, mikä aiheutti vientialijäämän
ja kasvavan ulkomaanvelan. Ulkomaanvelka ei kuitenkaan voi kasvaa
loputtomiin; sijoittajat päättävät jossain vaiheessa velan olevan
kestämättömän.
Velan kasvun pysäyttää taantuma.
Samoin Euroopassa laaja luottolaajennus kasvatti kulutusta
PIIGS-maissa, mutta kulutus lisäsi tuontia ja vientialijäämää – ja
kasvatti Saksan ylijäämää.
Saksa lisäsi ylijäämäänsä tiukalla matalapalkkapolitiikalla ja hillitsemällä kotimaan kysyntää.
Maiden kyky maksaa velkaansa takaisin riippuu Buzaglon mukaan
kuitenkin viennistä saatavista tuloista. PIIGS-maiden asema on vaikeampi
kuin esimerkiksi kehittyvien tai kehitysmaiden, koska ne eivät ole
täysin riippumattomia taloudessaan; koska ne kuuluvat Euroopan unionin
ja euroalueen poliittiseen ja taloudelliseen kehykseen. Kriittinen piste
ohitetaan, kun velan suhde vientituloihin on 2/3.
(عدم تعادل تجاری ایالات متحده و چین ریشه
درگسترش اعتباری فوق العاده بزرگ (ظرفیت استقراض را افزایش دادن)، و بدهی های ایالات
متحده دارد که صرف افزایش بزرگ در واردات ومصرف شد. ایالات متحده بیش از آنچه
صادرنمود وارد کرد و این امرباعث کسری درتجارت خارجی ورشد بدهی خارجی گردید. بدهی
خارجی البته نمی تواند به طور نامحدود رشد کند چرا که سرمایه گذاران در مرحله ای
به این نتیجه میرسند که میزان بدهی ها ازحد توان بازپرداخت فراتررفته است.
رکود اقتصادی افزایش دربدهی ها را متوقف میکند.
به طور مشابه، دراروپا نیزگسترش اعتباری بزرگ باعث افزایش مصرف درکشورهای PIIGS
(پرتغال، ایتالیا، ایرلند، یونان، اسپانیا) گردید، اما این مصرف باعث
افزایش واردات و کسری بودجه دراین کشورها وافزایش مازاد آلمان گردید.
آلمان مازاد خودرا با اعمال/ تحمیل سیاست پایین نگهداشتن دستمزدها و مهارتقاضای داخلی افزایش
داد.
توانایی کشورها برای بازپرداخت بدهی های خود بستگی به درآمد حاصل ازصادرات شان
بدست میآید. وضعیت کشورهای PIIGS سخت تر از کشورهای درحال
توسعه ویا عقب مانده میباشد، زیرا آنها ازنظر اقتصادی به طورکامل مستقل نیستند. آنها
بخشی ازاتحادیه اروپا و چارچوب سیاسی و اقتصادی منطقه یوروهستند. به هنگامی که نسبت
بدهی به درآمد سرانۂ آن کشوراز٣ /٢ بالا برود، کشورازنقطه
بحرانی عبورکرده است.)
Euroalueen ongelma on se, että ei ole olemassa mitään sääntöjä
siitä, miten ja missä vaiheessa tällaisia kaupan epätasapainon ongelmia
hoidetaan; EU:n sisällä on rakenteellinen asenne, ettei tällaista
epätasapainon ongelmaa edes ole olemassa, sanoo Buzaglo.
Buzaglo toteaa tylysti, että euroalueella on sokeasti uskottu
siihen uusliberalistiseen dogmiin, että markkinat korjaavat itse
itsensä. "Uusklassisessa utopiassa kaikki mitä tarvitaan, on vapaat
markkinat ja itsekkäät yksilöt. Rahoitusmarkkinoita pidetään lähes
jumalaisen kaikkitietävinä ja niiden toimintaan sekaantumista
pyhäinhäväistyksenä, josta finanssijumalat rankaisevat. Kaikkia vaarasta
varoittavia merkkejä väheksytään tai ne jätetään huomiotta... vielä
sittenkin kun markkinat romahtavat. Onko kollektiivinen bipolaarinen
psykoosi rationaalista?"
Ongelmat eivät ole talousteorian ongelmia, vaan oikean maailman elävän elämän ongelmia.
Media – ja suuri yleisö median avustamana – liittää ongelmat
"kansallisiin piirteisiin", kuten että kreikkalaiset ovat laiskoja, ja
että saksalaiset ovat aina halunneet vallata Euroopan jne, suree
Buzaglo. Seurauksena naiivista uskosta yhteisvaluuttaan ja
kansainvälisen rahoitustoiminnan sääntelemättömyyteen on sosioekonomisia
ongelmia, ja suuria sellaisia.
Buzaglo suosittaa, että aletaan välittömästi kehitellä
investointirahastoa, joka investoi Eurooppaan luoden työllisyyttä ja
jonka toimintaa Euroopan keskuspankki EKP tukee rahapolitiikalla ja
rahakannan laajennuksella. Buzaglon mielestä EKP:n tulisi myös valvoa
nykyistä tiukemmin rahoitustoimintaa, myös taatakseen erilaisten
rahoitustuotteiden (johdannaiset ja vastaavat) turvallisuuden.
Rahoitusvalvonnan tulisi tiukentaa otettaan ja alkaa tosissaan
estää talouspetoksia, rahanpesua, veronkiertoa ja laitonta pääomapakoa,
sanoo Buzaglo.
Euroalueen sisällä on monta veroparatiisia, ja myös valtioiden
omistajaohjauksessa olevat yritykset hyödyntävät niiden palveluja. Näin
raha katoaa kansantaloudesta.
Richard C. Koo
Kansainvälisesti tunnettu, Nomura-instituutin ekonomisti Richard C. Koo katsoo euroalueen toistavan Japanin kadotettujen vuosikymmenten virheitä.
Koo sanoo, että merkittävin ero tavallisen taantuman ja
kadotetun vuosikymmenen tuottavan taantuman välillä on se, että
jälkimmäisessä vaihtoehdossa yksityissektori vähentää velkaantumista
voiton maksimoimisen sijaan: kun velkarahoitettu kupla puhkeaa,
sijoitusten ja varallisuuden hinta romahtaa, mutta velat jäävät.
Tällöin kotitaloudet vajoavat pinnan alle, jolloin ne
selviytyäkseen alkavat joko säästää tai lyhentää velkojaan, mikä taas
vähentää luoton kysyntää, josta seuraa aivan omanlaisensa taantuma,
tasetaantuma.
Koo sanoo rahapolitiikan olevan ensimmäisen uhrin, kun tapahtuu
muutos velkojen minimoimisen suuntaan; rahapolitiikka, joka on
klassinen hoito taantumissa; ihmiset eivät enää halua lainata lisää
rahaa, vaikka korko olisi kuinka alhainen.
Myös luotottajat ovat haluttomia luotottamaan.
Kierrossa olevan rahan määrä, rahakanta, joka koostuu mm.
pankkitalletuksista, muuttuu, koska yksityissektori turvautuu
talletuksiinsa maksaakseen velkansa pois.
Vaikka keskuspankki kykenee lisäämään likviditeettiä
pankkisysteemin sisällä, sen on silti vaikea estää pankkitalletusten
määrän kutistumista; ei ole enää halukkaita lainanottajia, eikä rahaa
voida vivuttaa, sanoo Koo.
Yhdysvaltain yksityisesti omistettu keskuspankki Federal
Reserve (FED) ja Englannin Pankki (BoE) molemmat yrittivät elvyttää
taloutta likviditeetin lisäämisellä, mutta epäonnistuivat täysin;
kotitalouksille tarjolla oleva luottotarjonta häiriytyi silti.
Koon mukaan myöskään inflatoiminen ei hyödytä, koska
kotitaloudet maksavat velkaansa takaisin vastauksena sijoitusten ja
varallisuuden arvon laskuun, eivät kuluttajahintojen muutosten takia.
Nollakoroista huolimatta koko talous siirtyy
deflaatiokierteeseen: kukaan ei ota lainaa eikä kuluta, joten talous
menettää jatkuvasti rahaa kierrosta.
Kierre katkeaa vasta, kun yksityissektori on liian köyhää säästääkseen mitään tai kun se on saanut tasekirjansa tasapainoon.
Koo antaa selventävän esimerkin:
Kuvitelkaa talous, jonka tulot ovat 1000 rahaa, ja joka säästää 10 prosenttia.
Kotitalous siis käyttää 900 rahaa ja säästää 100 rahaa.
Oppikirjan mukaan rahoitusmarkkinat ottavat kotitalouden säästämät 100
rahaa ja lainaavat sen edelleen. Kun lainaaja käyttää lainaamansa 100
rahaa, kokonaiskulutus on 1000 rahaa (kotitalouden kuluttamat 900 rahaa +
100 rahaa) ja talous pyörii.
Jos kukaan ei halua lainata tuota kotitalouden säästämää sataa
rahaa, alennetaan korkotasoa siinä toivossa, että joku käy
velkakoukkuun.
Mutta oikeassa elämässä, jossa kotitaloudet vähentävät
velkaansa, kukaan ei ota lainaa edes nollakorolla, jolloin kulutukseen
käytetään vain 900 rahaa. Tuo 900 rahaa edustaa jonkun muun tuloa, ja
jos tuo henkilö hänkin säästää 10 prosenttia, vain 810 rahaa käytetään
edelleen; säästetty 90 rahaa jää päätymättä kiertoon, jolloin talous
kutistuu 810 rahaan, sitten 730 rahaan ja niin edelleen.
Näin tapahtui Suuren laman aikana; Yhdysvallat menetti vuosina
1929–1933 46 % bkt:staan pääasiassa koska velkoja alettiin maksaa
takaisin, ja se aiheutti deflatorisen kierteen. Rahakanta supistui tuona
neljänä vuotena 30 prosenttia.
Toipuminen suuren kuplan puhkeamisesta kestää yleensä vuosia ja vuosia, Japanin tapauksessa 15 vuotta, sanoo Koo.
Kupla taas syntyy, koska raha on velkaa ts. raha syntyy, kun
pankissa kirjataan jonkun ottama velka "rahana" tilille. Pankki siis
väärentää rahan tyhjästä. Väärentäjä hyötyy, mutta väärän rahan
lähtiessä kiertoon, sen arvo on alempi mitä edemmäs se käyttäjäketjussa
siirtyy, jolloin seuraa inflaatio. Pankit siis luovat inflaation, sanoi
edesmennyt professori Murray N. Rothbard.
Koon mukaan on olemassa kahdenlaisia taantumia: niitä, jotka
laukaisee normaali bisnessykli ja niitä, jotka syntyvät, kun
yksityissektori alkaa maksaa velkaansa pois.
Jälkimmäiselle ei ekonomian oppikirjoissa ole edes nimeä, mutta Koo kutsuu sitä tasetaantumaksi.
– Jos tasetaantuma jätetään hoitamatta, se kehittyy väistämättä lamaksi, sanoo Koo.
Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Espanjan ja Irlannin (mutta ei
Kreikan) taloudet ovat tasetaantumassa. Saksan ja Japanin
yksityissektorit eivät myöskään ota lainaa huolimatta siitä, että korot
ovat olleet alhaalla kolme vuotta.
Silti poliitikot ajavat leikkauksia budjettiin, vaikka se vain
pahentaa tilannetta; kun hallituskin lakkaa kuluttamasta samaan aikaan
kuin yksityissektori ja vetää siten rahaa pois kierrosta, seurauksena
voi olla vain deflaatiokierre. Nykypolitiikka lisää alijäämää, Koo
toteaa.
Koko euroalue on tasetaantumassa.
Euroalueen kriisin syynä on, että euroalueen velkaa ostetaan
euroalueen sisällä. Eläkerahastot, jotka eivät pidä oman maansa
valtionvelkakirjoista, ostavat toisen euroalueen maan valtion
velkakirjoja, joten sikäli rahaa liikkuu, mutta koska Saksa ja Hollanti
ovat keskittyneet säästämiseen ja leikkauksiin, raha liikkuu
epätasaisesti euroalueella ja aiheuttaa epätasapainoa. Tämä pakottaa
muutkin säästämään, ja euroalue heikkenee nopeasti.
Muutama vuosi sitten, telecom-kuplan puhjettua, rahavirta kulki
toiseen suuntaan. Saksan pankit, jotka olivat vajonneet tasetaantumaan,
ostivat Etelä-Euroopan valtioiden velkaa, josta sai korkeamman koron.
Seurauksena Saksasta tuleva rahavirta kasvatti kiinteistökuplan
Etelä-Euroopan maihin.
Euroalueella rahoitusvirralla on siis taipumus kasvattaa
äärimmäisiä tilanteita: kun ajat ovat hyvät, rahaa virtaa kasvaviin
talouksiin etsimään korkeampaa tuottoa – luoden samalla kuplia. Kun
kuplat puhkeavat, varat siirtyvät kiireesti toisaalle.
Muutokset ovat syklisiä ja taipuvaisia toistamaan itseään.
Kuplassa olevat maat saavat enemmän rahaa kuin haluavat tai tarvitsevat,
ja rahan tarpeessa olevat taas katselevat sivusta, kun raha virtaa
toisaalle estäen samalla näiden EU-maiden hallituksia piristämästä
talouttaan tarpeellisella piristysruiskeella.
Eräs tapa korjata tätä euroalueelle tyypillistä ongelmaa olisi
kieltää jäsenmaita myymästä valtionvelkaa muiden jäsenmaiden
sijoittajille, toisin sanoen vain oman maan kansalaisilla olisi lupa
pitää hallussaan valtionvelkakirjoja. Tällöin raha pysyisi kotimaassa ja
pyörittäisi kotimaan taloutta, päättelee Koo.
Marshall Auerback
Marshall Auerback Levy-instituutista sanoo
pilkallisesti olevan vaikeaa innostua mistään EU-päättäjien esittämistä
ratkaisuista euroalueen itseaiheutettuun kriisiin, koska päättäjät yhä
jääräpäisesti kieltäytyvät tunnustamasta, että euroalueen ongelmat
johtuvat valuvioista EMU:ssa.
"Pankkien ´ongelmat´ ja vastaava ´tarve´ pankkien uudelleen
pääomittamiseen ovat vain oireita valuviasta. ´Hoito´ pankkeja uudelleen
pääomittamalla ei paranna sairautta, joka on valtioiden
maksukyvyttömyys; tarjottu ´hoito´ on yhtä älykästä kuin yritys hoitaa
sydänkohtausta kemoterapialla."
Auerback uskoo, että huolimatta markkinoiden innostuneesta
vastauksesta viimeisimpään ratkaisuehdotukseen, ´hoito´ pahentaa
potilaan tilaa ennen pitkää.
Auerback katsoo, että on typerää verrata euroalueen tilaa
Yhdysvaltojen taantumaan, koska euroalueella on käytössä yhteinen
valuutta, mutta valtiot eivät itse laske sitä liikkeelle, kun taas
Yhdysvalloissa valtio tekee niin.
Auerback sanoo, että Euroopan keskuspankki EKP:lla olisi
kapasiteettia luoda rajoittamaton määrä euroja, joka olisi ainoa
uskottava tapa estää markkinoita kikkailemasta euroalueen yksittäisten
valtioiden maksukyvyllä.
"EKP ei halua ´kantaa tappiota´, vaikka kyseessä on ainoastaan
kirjanpidollinen tappio, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että
EKP:n kykenee luomaan euroja. Päinvastoin: kun jäsenmaat suostutellaan
mukaan sellaiseen viikunanlehteen kuin Euroopan rahoitusvakausväline
(ERVV), se uhkaa sellaisten maiden kuin Saksan ja Ranskan
luottoluokituksia heti kun markkinat huomaavat bluffin... koska mikään
näistä maista ei ole suvereeni suhteessa valuuttaan (maat käyttävät
euroa mutta eivät laske sitä liikkeelle), ja se laajentaa potentiaalista
maksukyvyttömyysongelmaa vieden Saksan muiden mukana."
"Onko kukaan vaivautunut kysymään, mitä maksukyky merkitsee
keskuspankille, joka luo itse rahansa? Jos miettii edes 30 sekuntia,
ymmärtää, että kysymys on täysin epäoleellinen keskuspankille, jolla on
oma itsenäinen valuuttansa."
Willem Buiter kirjoittaa esseessään Can Central Banks Go Broke?,
että "Keskuspankki voi aina taata minkä tahansa entiteetin – myös
itsensä – laskemalla liikkeelle rahaa – jos entiteetin vastuut ovat
kotimaan valuuttana ja nimellisiä (eli eivät indeksiin sidottuja). Jos
taas kyseessä olevan entiteetin vastuut on määritetty vieraana
valuuttana tai ne ovat indeksiin sidottuja, keskuspankin antama takaus
ei ehkä ole mahdollinen."
– mikä itseasiassa on riskivapaan, suvereenin valtion standardimääritelmä – "se, joka luo itse oman valuuttansa."
Vain jos yhdistetty hallinnollinen sektori
(valtiovarainministeriö ja keskuspankki) laskee liikkeelle sitoumuksia
(esimerkiksi ottamalla velkaa), joka on arvotettu vieraana valuuttana,
maksukyvyttömyys käy mahdolliseksi.
Euroalueella jäsenmaat takaavat oman keskuspankkinsa, jotka
vuorostaan "omistavat" EKP:n, joka puolestaan on viime käden lainaaja ja
takaaja näille pankeille EMU:ssa. EKP ei siis voi mennä konkurssiin, ei
vaikka sen pääoma olisi imetty kuiviin epäortodoksiseen
rahapolitiikkaan sekaantumisen takia.
Ja koska EKP:lla on monopoli valuutan luojana, EKP voi itse päättää (rahan) hinnan.
"Kuitenkin kun EKP ilmoitti velkakirjaostoista, se samalla teki
selväksi, että se lopettaa sen heti kun mahdollista, mikä muutti
´tulivoiman´ bazookasta hernepyssyksi... EKP ja muut, jotka vastustavat
EKP:n osallistumista yhteisen valuutan pelastamiseen, käyttäytyvät kuin
keskuspankki operoisi yhä kultakantaan sidottuna, ja se on
mielipuolisuutta. Mitä laillisuusvaatimuksiin tulee: e i o l e
o l e m a s s a EKP:tä koskevia minimipääomavaatimuksia."
Euroalueen erikoisuuksiin kuuluu se, että EKP siirtää voittoja
kansallisille valtioille, mutta tappioiden aikana se pyytää pääomaa, jos
sen pääoma hupenee. Euroopan neuvostolla (joka edustaa EU:n jäsenmaiden
hallituksia) ei ole valtuuksia myöntää tätä.
Eli EKP on täydellinen ´roskaluottovarasto´ ja voisi aivan
hyvin toimia roskaluottojen varastona vuosienkin ajan – kuten Sveitsin
pankki toimi vuoden 2008 kriisin aikana.
EKP ei kuitenkaan halua tehdä tätä: tappioiden pelko saa aikaan
sen, ettei se halua toimia velkakirjojen ostajana, mutta toisaalta
velkakirjojen ostaminen on – paradoksaalista kyllä – ainoa tapa
säilyttää sen tasekirjojen tasapaino, koska vain velkakirjojen (kuten
Kreikan) ostaminen takaa, etteivät ne menetä arvoaan, ja estää Kreikkaa
menemästä vararikkoon, huomauttaa Auerback.
Niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, EKP käyttää
kreikkalaisten tuloja ylläpitääkseen oman taseensa tasapainoa, sanoo
Auerback: "Kun ERVV esiteltiin, yhdessä leikkausohjelmien kanssa, EKP
alkoi menettää vipuvoimaansa ja luottoriskitartunta alkoi levitä
euroalueen ydinmaihin uhaten niiden AAA-luokituksia. Mistä taas seuraa,
että jankuttaminen pankkien uudelleen pääomittamisen tarpeesta on vain
hämäystä. Tosiasiassa pankit eivät tarvitse uudelleen pääomittamista;
pankeilla on aina mahdollisuus saada uutta pääomaa markkinahintaan."
Euroopan rahoitusvakausväline ERVV:ssä on Auerbackin mukaan
siinäkin rakenteellinen heikkous: "Ranskalaiset ovat oikeassa. Ei ole
mitään järkeä ottaa tätä ohjelmaa käyttöön ilman EKP:n taustatukea...
EKP voi luoda triljoonia euroja pelkällä näppäimistön näpäytyksellä ja
hälventää markkinoiden huolen kansallisesta maksukyvystä, jolloin eri
maiden velkasitoumukset muuttuvat vähemmän huolestuttaviksi, ja tarve
massiiviselle pankkituelle poistuu."
"ERVV:n kautta kaikki euroalueen maat saavat tartunnan, koska ne ovat sen jälkeen velkojen takaajia."
"Onhan tässä muitakin vaihtoehtoja. Kenties Saksan asenteen
takana on jokin machiavellinen suunnitelma. Kenties onkin Saksan
päämäärä nähdä muu Eurooppa deflatoituna maan rakoon, jolloin Saksa
ostelee maat pala kerrallaan... jää nähtäväksi."
Euroalueen ongelma on rakenteelliset viat. Poliitikkojen tulisi
hoitaa ensin pohjimmainen ongelma eli vakavaraisuus/maksukyky. Sen
jälkeen muutkin palaset loksahtavat paikoilleen ja taloudellinen
pakkopaita voidaan riisua, Auerback sanoo. EKP:n tulisi ostaa valtioiden
velkakirjoja surutta; näin markkinat vakuuttuisivat siitä, että niihin
sijoittaminen on turvallista ja elämä jatkuisi taas.
Randall Wray
kehottaa valmistautumaan seuraavaan kriisiin, joka varmasti
seuraa, koska nykyisen hoitamisessa sössittiin tilaisuus tehdä
vaadittavia korjausliikkeitä.
Wrayn mukaan subprime-luotot laukaisivat kriisin, mutta se olisi voinut olla mikä tahansa; niin hauras oli talouden rakenne.
Wray sanoo, että kokonaisuudessaan subprime-universumi oli
kooltaan vaatimaton – vähemmän kuin 2 biljoonaa dollaria – verrattuna
esimerkiksi Yhdysvaltain bkt:hen, eikä riitä selittämään talouden
romahtamista. Pikemminkin kyseessä on pitkäjaksoinen muutos, jossa
talous on siirtynyt jatkuvasti epävakaampaan tilaan.
Suurin syy on talouden "financialization" ; "rahoitustuminen",
jossa kasvava osuus bkt:sta on siirtynyt rahoitussektorille, ja sitä
kuvaa lisääntynyt vivuttaminen, jossa velkaa pinotaan velan päälle, sekä
kerrostuneet kytkökset rahoituslaitosten välillä.
Seurauksena minkä tahansa rahoituslaitoksen kaatuminen
aiheuttaa dominoefektin, jossa toinen toisiltaan ja toisilleen
lainailleet yritykset alkavat romahdella.
Nykyinen malli, "rahastonhoitaja-kapitalismi", jossa korkeinta
tuottoa etsivät rahastonhoitajat hallitsevat massiivisen kokoisia
rahastoja, luo toistuvia kuplia talouden eri aloille, mukaan lukien
tasekirjojen ulkopuolella toimivat varjopankit.
Sääntely on olematonta.
On vaikea kuvitella, miten nykyisenkaltainen kriisi olisi voinut iskeä ilman varjopankkeja ja rahastonhoitajia, sanoo Wray.
Käsi kädessä "rahoitustumisen" kanssa on kulkenut palkkojen
stagnaatio ja kasvava epätasa-arvo. Mediaanitulot eivät ole kasvaneet
oikeastaan lainkaan sitten 1970-luvun, ja tuotannon hyödyt ovat lipuneet
eniten ansaitsevien pussiin.
Finanssitalous on kasvanut samaan aikaan kun reaalitalous on kutistunut.
Hyman P. Minsky huomautti jo 1950-luvulla,
että talouden rakenteen muuttuminen terveestä hauraaksi ei johdu
hallituksen harjoittamasta sääntelystä vaan finanssikapitalismin
"normaaleista" operaatioista sekä kannustimista.
Ei pidä uskoa markkinoiden yksinään luovan tervettä, vakaata
työllisyystilannetta tai talouskasvua tai laajalti jakautuvia tuloja. Ei
ole olemassa mitään automaattisia prosesseja, jotka ajaisivat taloutta
kohti täystyöllisyyttä.
Talouden tasapainottaminen vaatii koko finanssisysteemin
uudelleen rakentamista ja sääntelyä, yhdessä hallitusten
täystyöllisyyttä ajavan politiikan kanssa, Wray painottaa.
Yhteenvetoa ongelmien syistä:
- Finanssitalouden kerrostunut, toisiinsa kytkeytynyt rakenne > dominoefektivaara
- Finanssi- ja reaalitalous eivät kasva tasatahtiin
- Raha syntyy, kun pankit luovat sen tyhjästä
- Tuijottaminen bkt-lukuun. Bkt ei kerro mitään siitä, miten ja minne raha jakautuu. Bkt:n kasvu korreloi velanoton määrän kanssa
- Kauppataseen so. tuonnin ja viennin epätasapaino EU-alueen sisällä
- Tasetaantuman olemassa oloa ei tunnisteta
- Leikkaukset ja talouskuurit hidastavat talouskasvua. Nykyinen
rahoitusmalli vaatii jatkuvaa talouskasvua – ja jatkuvaa velanottoa
- EKP:n roolin epämääräisyys
- Sääntelyn ja valvonnan puute
- Federalismi – ja EU-uskonnon aiheuttama sokeus tosiasioille
