Ekonomisti: Asuntojen hintaromahdukselle Suomessa vahvat perusteet

Saksalaisen Commerzbankin ekonomisti Marco Wagner on varma siitä, että suomalaisia uhkaa asuntomarkkinoiden hintaromahdus. Wagner perustelee väitteensä luvuilla.

Satu Alavalkama

4.10.2013

Saksalaisen Commerzbankin ekonomistin Marco Wagnerin mukaan useat Suomen taloudesta kertovat luvut osoittavat, että Suomen asuntomarkkinoilla on räjähdysherkkä kupla.
Wagner arvioi eilen julkaistussa uutistoimisto Bloombergin haastattelussa, että suomalaisten asuntojen hintojen noustua kolme vuosikymmentä niissä on noin viidennes ylihintaa.
– Laskelmat perustuvat useisiin mittareihin asuntojen hintaindeksin ohella. Niitä ovat esimerkiksi vuokrien kehitys, kuluttajahintaindeksi, tuottajahintojen kehitys ja bruttokansantuote. Kaikki nämä ovat nousseet huomattavasti asuntojen hintoja hitaammin, Wagner tarketaa näkemystään Taloussanomille tänään.
Wagnerin mukaan asuntojen hinnat ovat nousseet vähintään 20 prosenttia edellä mainittuja indeksejä nopeammin 1990-luvun puolivälin jälkeen. Ja lainanotto on yli kaksinkertaistunut viimeisten kymmenen vuoden aikana Suomessa.
Suomessa omistusasuminen on huomattavasti suositumpaa kuin Saksassa. Wagner sanoo, että tämä on huomioitu Commerzbankissa.
– Juuri useiden erilaisten indeksien käyttö laskelmissa auttaa suhteuttamaan asuntojen hinnannousun vaikutuksen koko kansantalouteen.
Kupla voi puhjeta
maksukyvyn romahdukseen
Suomessa on koettu kaksi asuntojen voimakasta hintaromahdusta: toinen 1930-luvulla ja toinen vuonna 1989.

Molemmilla kerroilla asuntokuplan puhkeamiseen vaikutti toinenkin finanssi-ilmiö. 1930-luvulla se oli markan irrottaminen kultakannasta ja valuuttalainojen kallistuminen, vuonna 1989 rahamarkkinoiden sääntelyn purkautuminen.
Wagnerin mielestä kolmas kupla voi puhjeta kotitalouksien maksukyvyn heikentymisen vuoksi.
– Suomessa poliittisten päättäjien tavoitteena on viime vuosina ollut mahdollistaa asuntojen hankkiminen myös pienituloisille. Talouden rakenteellisiin heikkouksiin ei ole puututtu riittävästi. Kilpailukyvyn laskiessa ja palkkakustannusten noustessa työttömyyden kasvu ja sen myötä tulotason lasku ovat Suomessa yhä todennäköisempiä. Ne riittävät laukaisemaan nopean asuntojen hinnanlaskun.
Wagnerin mielestä hallitus voisi ripeällä toiminnalla pelastaa asuntokuplan puhkeamiselta.
– Asuntojen hinnannousua voisi suitsia nostamalla lainapäätöksissä omien säästöjen osuutta, pienentämällä asuntolainan verovähennysoikeutta – tai vahvistaa kansalaisten maksukykyä parantamalla työllisyyttä

USA:n hallinto pysähtyi – tappiot 300 miljoonaa/päivä

Yhdysvaltain liittovaltio sulki ovensa aamuseitsemältä Suomen aikaa eli vuorokauden vaihtuessa Washingtonissa, kun maan kongressi ei päässyt sopuun valtion menojen väliaikaisesta rahoituksesta. Vain välttämättömät toiminnot pidetään auki.

Taloussanomat–Bloomberg

1.10.2013

Toiveet viime hetken sovusta Yhdysvaltain liittovaltion menojen väliaikaisesta rahoittamisesta haihtuivat puolenyön alla republikaanienemmistöisen edustajainhuoneen pysyessä tiukasti vaatimuksessaan terveydenhuoltouudistuksen keskeyttämisestä ja demokraattienemmistöinen senaatti torjui vaatimuksen yhtä tiukasti.
Uusista neuvotteluista ei ole sovittu, mikä on kasvattanut huolta siitä, että kiista laajenee myös keskusteluihin liittovaltion velkakaton nostamisesta. Valtion kassa on hupenemassa lokakuun puoliväliin mennessä ja uhkana on, että Yhdysvallat ei pysty suoriutumaan velkojensa maksusta.
Edustajainhuone ei ole saanut aikaiseksi budjettia tänään alkaneelle uudelle budjettivuodelle, minkä vuoksi siltä olisi tarvittu valtuutus julkisten menojen väliaikaisesta kattamisesta. Neuvottelut jumiutuivat republikaanien ja demokraattien kiistelyyn vuoden 2010 terveydenhuoltouudistuksesta. Koska sopua ei löytynyt, liittovaltio joutui sulkemaan kaikki ei-välttämättömiksi katsotut toimintonsa ja 800 000 työntekijää joutui lomautetuiksi.
Vaikka sulkeminen koskee vain viidennestä liittovaltion toiminnoista, se vaikuttaa talouteen kielteisesti ja talouden tuotannosta menetetään vähintään 300 miljoonaa dollaria päivässä, arvioi tutkimusyhtiö IHS.

دولت آمریکا 'تعطیل شد'

BBC سه شنبه 01 اکتبر 2013 - 09 مهر 1392

اوباما تعطیل نهادهای دولت فدرال را اعلام کرد و کنگره را متهم کرد به وظیفه خود عمل نکرده‌است

ضرب الاجل تعیین شده برای توافق کنگره آمریکا با لایحه بودجه دولتی به سر آمده و روند تعطیل نهادهای دولت فدرال آغاز شده است.
بامداد سه شنبه، ۱ اکتبر (۹ مهر)، باراک اوباما، رئیس جمهوری آمریکا، در سخنانی که از شبکه‌های رادیو و تلویزیون آن کشور پخش شد، اعلام کرد که به دلیل تصویب نشدن لایحه بودجه دولت فدرال در کنگره این کشور، نهادهای دولتی امکان ادامه فعالیت و ارائه خدمات را ندارند و کنگره را متهم کرد که به وظیفه خود در تصویب لایحه بودجه عمل نکرده است.
پیشتر، دفتر ریاست جمهوری آمریکا به نهادهای دولت فدرال اعلام کرده بود که منابع مالی لازم برای ادامه فعالیت آنها در اختیار دولت قرار نگرفته و باید خود را "تعطیل محسوب کنند."
آقای اوباما در عین حال گفت که نهادهای ارائه دهنده خدمات حیاتی به کار خود ادامه خواهند داد و به خصوص از واحدهای ارتش خواست که همچنان آمادگی خود برای دفاع از کشور را حفظ کنند. ارتش، سازمان‌های امنیتی، ارائه دهندگان خدمات ترافیک هوایی و حمل و نقل عمومی از جمله نهادهایی هستند که تحت تاثیر تعطیل سازمان‌های دولتی قرار نمی‌گیرند.
رئیس جمهوری آمریکا افزود که توقف فعالیت نهادهای دولتی بر عملیات نظامی خارجی، مانند مشارکت در حفظ امنیت افغانستان، تاثیری ندارد و یادآور شد که کنگره پیشتر بودجه عملیات ارتش در خارج را تصویب کرده و این مصوبه به امضای او رسیده است.
رئیس جمهوری آمریکا گفت که تعطیل شدن خدمات دولتی تاثیری نامطلوب بر شرایط اقتصادی این کشور خواهد داشت و مانعی را در راه اجرای برنامه‌های اصلاحی دولت او ایجاد خواهد کرد.

اختلاف اصلی دولت و کنگره به برنامه جدید اوباما برای گسترش ارائه خدمات درمانی ارتباط دارد

این نخستین بار طی هفده سال گذشته است که عدم توافق دولت و کنگره بر سر لایحه بودجه باعث تعطیل خدمات دولتی می‌شود و انتظار می‌رود این بار هم، بروز این بحران سیاسی بر شرایط اقتصادی، از جمله بهای سهام در بازارهای مالی آمریکا، تاثیر منفی داشته باشد.
معامله‌گران در بازارهای ارز از کاهش نسبی نرخ برابری دلار در برابر ارزهای دیگر، به خصوص ین ژاپن خبر داده‌ و برخی کارشناسان از آثار منفی تعطیلی دولت فدرال آمریکا بر شرایط اقتصادی سایر کشورها هم سخن گفته‌اند.

بن بست سیاسی

ساعاتی پیش از فرا رسیدن ضرب‌الاجل تعیین شده، طرح پیشنهادی سناتورهای جمهوریخواه برای تصویب یک بودجه موقت به منظور تضمین ادامه فعالیت نهادهای دولتی به تصویب نرسید زیرا تصویب این طرح به معنی تعویق بررسی لایحه جدید خدمات درمانی و همچنین، لغو مالیات بر برخی تجهیزات پزشکی بود که عواید آن برای تامین منابع مالی خدمات جدید درمانی پیش بینی شده است.
دلیل اصلی بحران سیاسی در آمریکا، مخالفت مجلس نمایندگان این کشور با بودجه پیشنهادی رئیس جمهوری برای ارائه خدمات درمانی است. حزب جمهوریخواه - حزب مخالف دولت - در مجلس نمایندگان اکثریت دارد و این مجلس با رد لایحه جدید ارائه خدمات درمانی، یک متن اصلاح شده بودجه را تصویب کرد.

پیشنهاد سناتورهای جمهوریخواه برای تصویب بودجه موقت مورد توافق دموکرات‌ها قرار نگرفت

جان بینر، رئیس مجلس نمایندگان از حزب دموکرات در توضیح مخالفت این حزب با برنامه جدید خدمات درمانی گفت که "مردم آمریکا و من خواستار تعطیل دولت نیستیم" اما افزود که قانون جدید خدمات درمانی هم "تاثیری ویرانگر دارد و باید در مورد آن، کاری انجام داد."
مصوبه مجلس نمایندگان کنگره آمریکا برای بررسی و تصویب در مجلس سنای ایالات متحده، که حزب دموکرات اکثریت کرسی های آن را در اختیار دارد، مطرح شد و اعضای مجلس سنا این مصوبه را قابل قبول ندانستند.
تصویب نشدن بودجه دولت فدرال به معنی آن است که با آغاز روز سه شنبه، دولت قادر به پرداخت حقوق و دستمزد حدود هشتصد هزار تن از کارکنان سازمان‌های دولتی، مانند موزه ها، پارک‌ها، مراکز بازدید جهانگردان و نظایر آنها نخواهد بود و کارکنانی که بر سر کار خود حاضر شوند، دستمزدی دریافت نخواهند کرد.
برخی از سازمان‌های دولتی، مانند ارائه دهندگان خدمات غیرحیاتی در فرودگاه ها، به کارکنان خود پیشنهاد کرده‌اند حتی‌الامکان در محل کار خود حاضر شوند اما طبیعتا قادر به اجبار آنان به ادامه کار بدون حقوق نیستند و در نتیجه، انتظار می‌رود فعالیت این سازمان‌ها با اختلالاتی همراه باشد.
هنوز مشخص نیست که دولت و کنگره به چه ترتیب به توافق دست خواهند یافت و تضمینی هم وجود ندارد که پس از تصویب لایحه بودجه، در هر زمانی که باشد، کارکنانی که تا آن زمان در سر کار خود حاضر شده‌اند، دستمزد این دوره را دریافت کنند.
برخی ناظران احتمال داده‌اند که سرانجام این نمایندگان حزب جمهوریخواه در کنگره هستند که از مخالفت با پیشنهاد رئیس جمهوری دست خواهند کشید و شرایط تصویب لایحه درمانی دولت را فراهم خواهند آورد. به گفته آنان، به نظر می‌رسد که افکار عمومی آمریکاییان در مجموع، حزب جمهوریخواه را مسئول بحران فعلی می داند.

Finanssieliitin yllättävä riski: tuloerojen kasvu

مدیروبلاگ : هان! ترس بورژوازی جهانی نه ازفلاکت میلیاردها کارگرو زحمتکش درسراسرجهان است بلکه ازدلسردی وسست شدن باورهای ارادتمندانه و خودمحورانه ی میلیونها خرده بورژوا نسبت به "لیاقت حکمرانی" آنست! چه بامعنی و چه یاوه اندیشی سترگ! زهی خیال باطل! آیا تودهنی تاریخ را فراموش کرده اند؟ زمان نشان خواهد داد. ایکاش نمی مردیم ویکبار دیگرپوزه خونین این جانوریاوه گو را می دیدیم!

Analyysi Tuloerojen kasvu ja eriarvoisuus voivat jatkua aikansa, mutta liika on liikaa. Liian suuret tuloerot jarruttavat talouskasvua ja äärimmillään ne voivat rikkoa yhteiskuntarauhan. Kommunismin "isä" Karl Marx kuvasi liiallisten tuloerojen haitat yli sata vuotta sitten, nyt riskivaroitus kuuluu yllättävältä suunnalta: finanssieliitin sisäpiiristä.

Jan Hurri

29.9.2013

Analyysi

Tuloerot kuuluvat markkinatalouden ominaispiirteisiin ja likimain automaattisiin seurauksiin.
Liika on kuitenkin liikaa: tuloerojen repeäminen liian suuriksi on ongelma, joka voi koitua markkinatalouden omaksi kohtaloksi ja äärimmillään rikkoa yhteiskuntarauhan.
Eurooppalaisen kommunismin suuriin ajattelijoihin kuulunut Karl Marx varoitti pääoman kasautumisen haitoista sekä työvoiman ja omistavan luokan vastakkainasettelun vaaroista jo 1800-luvulla.
Nyt saman varoituksen toistaa joukko talous- ja finanssieliitin sisäpiiriläisiä – vaikka juuri finanssieliitti on jo vuosien ajan eniten hyötynyt tuloerojen kasvusta ja mammonan kasautumisesta.
Varoitus tuloerojen kasvun ja eriarvoisuuden riskeistä on johdonmukainen, mutta yllättäväksi sen tekee paikka ja yhteys: analyysiyhtiö BCA Researchin alkuviikosta Yhdysvaltain New Yorkissa järjestämä sijoituskonferenssi.
Loistohotelli Waldorf Astorian prameassa juhlasalissa varoituksen kuuli nelisen sataa kansainvälistä suursijoittajaa ja Taloussanomat. Tässä tilaisuudessa tuloerojen kasvusta kantoivat huolta ennemmin kapitalistit kuin kommunistit.
Eriarvoisuudesta
yhteiskuntariski
Tuloerot ja eriarvoisuus ovat jo revenneet monin paikoin niin mittaviksi, että niissä kytee suuren yhteiskunnallisen järistyksen ainekset.
Aikansa eriarvoisuus hyödyttää niitä, joiden haltuun mammonaa kasautuu, mutta keskiluokan kurjistuminen kääntyy lopulta myös talouseliittiä vastaan. Samanlaiset jännitteet kasvavat rikkaiden ja köyhien kansakuntien välillä.
Ennen pitkää tuloerojen kasvu alkaa jarruttaa talouskasvua, ja köyhtynyt keskiluokka nousee kapinaan ja ottaa osansa eliitille kasautuneesta varallisuudesta "takaisin".
Tämä tulojen ja varallisuuden uusi jako pitkästä aikaa taas keskiluokan hyväksi voi tapahtua rauhanomaisesti vaalien ja lainsäädännön voimalla tai äärimmillään väkivalloin. Nykyisellään keskiluokan köyhtyminen ei voi loputtomiin jatkua.
Joka tapauksessa tuloerojen liiallinen kasvu on kehnoa taloudenpitoa, jonka haitoista kärsivät kaikki. Ensin kärsivät keskiluokka ja pienituloiset mutta lopulta myös finanssieliitti.
Suunnilleen näin voinee kiteyttää keskeisen sanoman yhteiskunnan pinnan alla kytevästä tuloeroriskistä, jota yllättävän moni puhuja sivusi esityksessään BCA:n konferenssissa.
Hieman yllättäviä nämä varoitukset olivat siksi, että tuloerot tai eriarvoisuus saati niihin liittyvät riskit eivät olleet yhdenkään esityksen varsinaisia aiheita.
Esitysten aiheet vaihtelivat raha- ja talouspolitiikan haasteista euroalueen talousnäkymiin. Tuloerojen kasvu ja eriarvoisuus kytevät pinnan alla.
Kriisimaissa
rauha rakoilee
Yhdysvaltain kotitalouksien väliset tulo- ja varallisuuserot ovat merkittävästi suurempia kuin vastaavat erot useimmissa euromaissa tai varsinkaan Suomessa ja muissa Pohjoismaissa.
Euromaatkaan eivät silti voi sulkea silmiään eriarvoisuuden ongelmilta. Kriisimaissa kuilu hyvin toimeentulevien ja tyystin osattomien välillä repii yhteiskuntarauhaa jo täyttä päätä. Samaan aikaan kasvaa kuilu kriisimaiden ja rikkaiden euromaiden välillä.
BCA:n konferenssissa euromaiden yhteiskuntarauhaa uhkaavia riskejä kuvasi esimerkiksi MIT-yliopiston talousprofessori Athanasios Orphanides. Hän on Kyproksen keskuspankin entinen pääjohtaja ja euroalueen keskuspankin EKP:n neuvoston entinen jäsen.
Yhdysvaltain tuloeroihin liittyvistä ongelmista ja riskeistä varoitti muun muassa sijoitusyhtiö Blackstonen hallituksen varapuheenjohtaja, Wall Streetin legendaarinen sijoitusvelho Byron Wien.
Keskuspankkien kriisitoimien ja rahakokeilujen arvaamattomista haitoista ja lopulta myös yhteiskuntarauhaa uhkaavista riskeistä varoitti esimerkiksi sveitsiläisen Edelweiss Holdings -varainhoitoyhtiön tutkimusjohtaja Dylan Grice.
Heidän puheenaiheensa ja käsittelytapansa vaihtelivat suuresti, mutta ainakin yksi johtopäätös oli yhteinen: elleivät päättäjät pysäytä tulo- ja varallisuuserojen kasvua, uhkaa se pysähtyä keskiluokan kapinaan.
Velkakriisi kärjistää
euromaiden eroja
Euroalueen velkakriisi on etenkin kriisimaissa myös yhteiskuntarauhaa koetteleva sosiaalinen kriisi. Ennestäänkin eurooppalaisittain räikeä eriarvoisuus hyvä- ja vähäosaisten välillä on kärjistynyt lisää, kun kriisi on vienyt miljoonilta kansalaisilta työpaikan sekä leikannut julkisia palveluita ja tulonsiirtoja.
Professori Orphanidesin mukaan jopa yli 50 prosentin nuorisotyöttömyys kasvattaa paraikaa kriisimaiden riskiä ajautua yhteiskunnalliseen murrokseen. Tämä voi johtaa hallituksen kaatumiseen ja ääriliikkeiden nousuun "yhdessä tai useammassa" kriisimaassa.
– Hallitusten kaatuminen ja kriisin uusi kärjistyminen ei tietenkään ole varma asia, mutta se on arvioni ensi vuoden suuresta riskistä euroalueella, Orphanides sanoi – ja muistutti, että Kreikassa on jo nyt uusnatseja parlamentissa.
Orphanides tarkasteli eriarvoisuuden haittoja ja riskejä yhtä kansakuntaa laajemmin ja varoitti samanlaisten jännitteiden voimistumisesta rikkaiden ja köyhien euromaiden välillä. Ongelma ja riskit ovat samat mutta mittakaava suurempi.
Hänen mukaansa on mahdoton arvioida, onko eurosta ja rahaliitto EMUsta ollut yleisesti hyötyä vai haittaa. Sen sijaan pitäisi kysyä, mille maille eurosta on ollut hyötyä ja mille maille siitä on ollut haittaa.
Hyödyt ja haitat jakautuvat hänen mielestään eri maille: euro on hyödyttänyt Saksaa ja joitakin muita rikkaimpia jäsenmaita mutta haitannut köyhimpiä euromaita ja erityisesti Kreikkaa ja muita kriisimaita.
– Euron piti yhdistää ja tasoittaa jäsenmaiden talouksia ja hyvinvointia, mutta se on päinvastoin eriyttänyt jäsenmaiden talouskehitystä entisestään. Nyt kriisi kärjistää tätä jakoa voittajiin ja häviäjiin.
Professori Orphanides uskoo kriisimaiden köyhtyvän keskiluokan kapinoivan vaalien voimalla.
Hänen mukaansa on mahdollista, että esimerkiksi Espanjan ja Italian kansalaiset ja päättäjät alkavat kyseenalaistaa rahaliiton mielekkyyttä. Hänestä ei ole varmaa, että rahaliitto EMU selviää kriisistä ehjänä.
Tuloerot ja riskit
ovat kasvaneet
Sijoitusguru Byron Wien kuvaili talousnäkymiä vaisuiksi mutta sijoitusnäkymiä silti monin paikoin houkutteleviksi. Pelkkää päivänpaistetta eivät näkymät sentään ole. Riskejä ja ikävien yllätysten aineksia kytee tuloeroissa ja niiden kasvussa.
Yritysten voitot ovat Wienin mukaan kasvaneet voimakkaasti, mutta palkansaajien tulot ovat polkeneet pitkän aikaa paikoillaan. Tämä synnyttää ja voimistaa yhteiskunnallisia paineita, jotka voivat Wienin lähivuosien riskianalyysin mukaan kärjistyä.
– Siitä voi koitua vielä pahoja ongelmia, että voitot ja pääomatulot ovat vuosien ajan kasvaneet paljon voimakkaammin kuin tavallisten kansalaisten palkkatulot.
Wienin mukaan esimerkiksi viiden kriisivuoden aikana Yhdysvalloissa toteutetut talous- ja rahapolitiikan mittavat elvytystoimet ovat kokonaisuudessaan koituneet finanssivarallisuuden omistajien eduksi.
Sen sijaan palkkatuloillaan elävä työvoima on hänen mukaansa jäänyt ilman elvytyshyötyjä. Tämä ei ole toistaiseksi haitannut sijoitustuottoja, mutta Wienin mukaan tuloeroihin liittyvät riskin ovat kasvaneet.
Arabi-kevään
aineksia
Elvytyksen voimalla aikaan saatu talouskasvu on jäänyt heikoksi osin ehkä juuri siksi, että lisätulot ovat kertyneet ennestään suurituloisimmalle vähemmistölle mutta karttaneet pieni- ja keskituloisia. Myös työttömyys on koetellut eniten juuri pieni- ja keskituloisia.
Suurituloisin kansanosa kuluttaa jo ennestään kyllikseen, joten se käyttää suurimman osan lisätuloistaan tyypillisesti uusiin finanssisijoituksiin eikä lisäkulutukseen. Sen sijaan pieni- ja keskituloinen kansa käyttäisi lisätulonsa kulutukseen, jos kyseisiä lisätuloja jostakin kertyisi.
Tästä ratkaisevasta erosta johtuu, että finanssieliitin lisätulot voimistavat enemmän finanssitaloutta kuin kansantaloutta, mutta keskiluokan lisätulot voimistaisivat kansantaloutta.
Finanssivarallisuuden arvonnousu on hyödyttänyt eniten sitä kansanosaa, joka omistaa finanssivarallisuuden. Tahtoo sanoa ennestäänkin varakkainta finanssieliittiä.
Blackstonen Wien ja muut superrikkaiden varainhoitajat paimentavat työkseen tuota finanssivarallisuutta, joten varallisuuden karttuminen on tarkalleen hänenkin tiedossaan.
Hän muistutti kuivakalla sivuhuomautuksella, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän niin sanottu arabi-kevät mellakoineen ja vallankumouksineen kärjistyi samanlaisen eriarvoistumisen seurauksista, joita tuloerojen kasvu nyt kerryttää Yhdysvaltoihin.
Inflaatio piilevää
tulonsiirtoa

Edelweiss Holdingsin tutkimusjohtaja Dylan Grice kuvaili samanlaisia yhteiskunnan jännitteitä kuin Blackstonen Wien, mutta perusteellisemmin ja pääosin rahatalouden riskien kautta.
Gricen mukaan ajankohtainen mutta yhä piilevä riski on, että valtioiden liian suuret lupaukset ja niitä kattava keskuspankkien "kokeellinen rahapolitiikka" epäonnistuvat pahan kerran ja talouden uumenissa kehittyvät inflaatiopaineet karkaavat.
Rahan ostovoiman alituinen heikkeneminen on hänen mukaansa yhtä hyvin sijoittajan ja säästäjän kuin kenen tahansa kansalaisen erittäin vakava uhka ja pitkäaikainen vitsaus.
Grice muistuttaa, että inflaatio on rahatalouden ja yhteiskunnan ilmiönä erittäin laajamittaista tulon- ja varallisuudensiirtoa – joka suosii ennestään rikkaimpia kaikkien muiden kustannuksella.
Rahan "painamiseen" osallistuva finanssieliitti ja sen välitön lähipiiri saa suurimman hyödyn inflaatiota synnyttävästä "painotuoreesta" rahasta, ja suuri enemmistö kärsii tavalla tai toisella kustannukset.
Hänen mukaansa inflaation vaikutukset ovat ensi alkuun hitaita mutta lopulta vääjäämättömiä. Keskuspankit ovat toteuttajia, mutta julkisen talouden liian suuret velat ja liian suuret lupaukset ovat varsinainen syy seuraavaan rahamurrokseen.
Ei pelkästään
sijoitusriski
Edelweissin Gricen mukaan keskuspankit uhmaavat rahapoliittisilla kokeillaan riskiä, että yleisön luottamus rahaan lopulta pettää tyystin. Kun luottamus menee ja keskuspankit huomaavat tämän, on virheitä myöhäistä korjata.
Grice muistutti, että luottamus rahaan on yhteiskuntarauhan keskeisiä ehtoja.
Tuon luottamuksen pettäminen on hänen mukaansa osaltaan pahentanut useita eurooppalaisia yhteiskuntakuohuja. Gricen selvitysten mukaan raju inflaatio leimasi esimerkiksi Rooman valtakunta romahdusta, keskiajan noitavainoja, Ranskan vallankumousta ja Saksan suistumista natsismiin ja juutalaisvainoihin.
Raharomahduksissa massojen psykologia näyttää hänen mukaansa toimivan niin, että vääryyttä mielestään kokenut pieni- ja keskituloinen enemmistö haluaa löytää syylliset ja rangaista heitä.
Koska inflaation vaikutuksia on miltei mahdoton nähdä, kohdistuu kansan jopa mielettömäksi kärjistyvä viha sattumanvaraisesti jopa noidiksi uskottuihin syntipukkeihin.
Ehkä Grice ei halunnut liiaksi säikytellä Waldorf Astorian finanssiyleisöään, sillä hän jätti lausumatta aiemmissa teksteissään esittämänsä arvion:
Jos rahan arvon heikkenemisestä ja piilevästä varallisuuden siirrosta finanssieliitille eniten kärsivä keskiluokka saa taas päähänsä kapinoida pelkkiä vaaliprotesteja kärkevämmin, voivat vihanpurkaukset kohdistua finanssieliittiin itseensä.
Riskit voivat toisin sanoen olla pelkkiä sijoitusriskejä kouriintuntuvampia.
Ilman äärimmäisiäkin riskejä Gricen, Wienin ja Orphanidesin viesti oli varsin selkeä: elleivät talous- ja rahapolitiikan päättäjät pian katkaise tulo- ja varallisuuserojen kasvua, katkeaa se keskiluokan kapinointiin – vaaleissa tai kaduilla.

Euro ja ero, yhden kirjaimen ero?

Ero Emusta, mutta ei nyt, ei yksin eikä Kreikan kanssa / Esko Seppänen Kotkassa 26.9.2013 Olen esittänyt julkisuudessa, että Suomen ei pidä erota Emusta nyt. Paino sanalla ”nyt”. Olen myös sanonut, että Suomen ei pidä erota Emusta yksin. Paino sanalla ”yksin”. Sanon vielä, että Suomen ei pidä erota Emusta, vaikka Kreikka eroaisi. Se ei ole Suomen verrokkimaa.  Kun vaaditaan eroa Emusta, pitää ennalta yrittää vastata kysymykseen, mitä sen jälkeen. Jos uskotaan, että sillä tavalla yhteisvastuu muiden veloista loppuu automaattisesti ja että sen jälkeen kaikki on paremmin, todellisuus panee sen uskon koetteille. Ero Emusta on ennen muuta hyppy tuntemattomaan. Rahan vaihtumisen käytännön ongelmat ovat ratkaistavissa. Uusien markkojen ja pennien valmistus sekä niiden jakelu ja varastointi maan eri osiin hoituisi pienellä viipeellä. Kaikkien työ- ja muiden laillisten sopimusten palauttaminen markkakantaan aiheuttaisi vaivaa, mutta se onnistuisi, samoin monien tietokoneohjelmien sekä kolikkoautomaattien ja hintalappujen päivitys markkayhteensopiviksi. Vaikeampaa olisi ihmisten päiden sisällön uudistaminen vastaamaan uutta rahaa ja uusia kulutustavaroiden, asuntojen ja finanssituotteiden hintoja. Jos erottaisiin Emusta ja käyttöön tulisi oma markka, sille määräytyisi arvo eli valuuttakurssi suhteessa muihin valuuttoihin. Se määräytyisi markkinoilla sijoittajien euronjälkeisen ajan taloutta koskevien odotusten perusteella, eikä Suomi voisi siihen itse vaikuttaa.  Uuden markan ulkoinen arvo on tärkein asia eroprosessin etujen ja haittojen arvioinnissa. Siitä riippuu kaikki muu. Eron yhteydessä olisi ratkaistava kaikkien Suomea koskevien laillisten Emu-sitoumusten ja -vastuiden ongelma: tulisivatko velvoitteet maksuun heti eron hetkellä vai hoidettaisiinko niitä entiseen malliin erosta huolimatta. Jos ne tulisivat heti maksuun, eroamisen hinnan määrittäisi suurelta osin avioeron jälkiselvittelyn luonteinen pesänjako, jossa jaettavana olisi paljon velkaa. Se pitäisi diskontata nykyarvoon, eikä se olisi helppo tehtävä markan ja euron uuden valuuttakurssin oloissa. Jos taas nykyiset – eurossa ilmaistut – velvoitteet jatkuisivat entiseen malliin, silloin ero eurosta ei vapauttaisi Suomea yhteisvastuusta vanhoista sitoumuksista eikä erosta saataisi tavoiteltua etua. Suomi on ollut mukana Emussa toistakymmentä vuotta. Sinä aikana Suomi on kasvanut kiinni yhteiseen rahaan ja rahapolitiikkaan monin (myös näkymättömin) sitein. Sen johdosta meillä ei ole samanlaista vapaata toimintatilaa kuin Ruotsilla ja Tanskalla, jotka eivät koskaan liittyneet Emuun ja jotka ovat vapaita Emu-sitoumuksista.  Tilanne eroaa myös siitä Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena syntyneestä pesänselvityksestä, jossa entiset neuvostotasavallat ottivat käyttöön oman rahan. Siellä ei ollut haitaksi asti sellaisia rahamarkkinoita, jotka olisivat reagoineet uusien valtioiden uuden rahan käyttöönottoon varsinkin kun Venäjä otti vastattavakseen Neuvostoliiton vanhat velat. EU:ssa ei ole sellaista maksajaa. Suomen eroa rahaliitosta ja oman rahapolitiikan sisäänajoa on niin ollen tarkasteltava ilman ennakkotapauksia. Me emme voisi aloittaa markan käyttöä ikään kuin emme koskaan olisi olleet Emussa, sillä siitä seuraavat rasitteet tulevat meidän mukaamme. On mahdollista, että Suomen ero aiheuttaisi markkinoilla epäjärjestystä. Alkaisi spekulointi sillä, onko Emussa muitakin potentiaalisia lähtijöitä. Sen takia Emuun jäljelle jääneillä mailla olisi intressi tehdä ero mahdollisimman kalliiksi, jotta mikään muu maa ei seuraisi Suomea. Siitä saatiin kokemusta Suomen vaatiessa avun vastineeksi Kreikalta vakuuksia. Saksan johdolla niistä tehtiin saajalleen mahdollisimman epäedulliset. Ei voida täysin kieltää sitä epätodennäköistä mahdollisuutta, että muut emumaat ja markkinavoimat ”kostavat” Suomelle, jos ero Emusta aiheuttaa muille ongelmia ja syntyy yleinen epäjärjestys. Jos Suomesta tehdään niihin ongelmiin syntipukki, veneen keikuttaminen voisi johtaa viennin vaikeutumiseen ja valtion velan korkojen nousuun. Tällaisilla pelotteilla eurossa pysymisen puolesta voidaan spekuloida. Ne olisivat mahdollisia, vaikka ne olisivat epätodennäköisiä. Markkinoilla tarkkailtaisiin Suomen euronjälkeistä taloutta ja sen hoitoa julmalla pedon katseella. Meiltä vaadittaisiin nykyistä läpinäkyvämmin kurinalaista politiikkaa, johon liittyisi sisäisen devalvaation aineksia eli palkkojen ja eläkkeiden huononnuksia, työttömyyden kasvua ja uusien reikien leikkaamista valtiovallan kutomaan sosiaaliseen turvaverkkoon. Itse asiassa Suomella saattaisi olla vähemmän vapaata toimintatilaa Emun ulkopuolella kuin Saksan peesissä sen sisässä. Eron etujen ja haittojen taseen ratkaisivat viime kädessä ns. dynaamiset vaikutukset eli se, mitä sellaista tapahtuisi, mitä kukaan ei osaa ennakoida. Kaikki uusi tapahtuminen olisi seurausta sitä edeltäneestä tapahtumisesta, eikä se, mitä tapahtuisi, olisi meidän omissa pienen maan kätösissämme. Jos huonosti kävisi, pääomat ottaisivat Emusta eroamisen pelästyttäminä alleen näkymättömät jalkansa ja karkaisivat maasta, ja ne tekisivät niin joka tapauksessa heti, jos Suomen ero Emusta alkaisi vaikuttaa reaalisesti uskottavalta tapahtumalta.  Jos joku pitää tärkeänä ulkomaisia sijoituksia Suomeen, ne antaisivat ainakin aluksi odotuttaa itseään – vaikka antavathan ne odotuttaa itseään Emussa oltaessakin.  Tilanteen päivitystä  Emu oli alun perin poliittinen raha, joka otettiin käyttöön vastoin hyviä taloudellisia perusteita ja ennen kuin kaikki mukaan lähteneet maat olivat siihen valmiita. Saksalla oli kiire tehdä EU-yhdentyminen peruuttamattomaksi. Siihen tarkoitukseen yhteinen raha oli paras mahdollinen väline. Mukaan otettiin maita (Italia, Belgia), jotka eivät täyttäneet ennakolta sovittuja Emu-kriteereitä tai jotka olivat väärentäneet taloutensa tunnusluvut (Kreikka). Emumaiden ennakoitavissa olleen erilaisen talouskehityksen johdosta hyväksyttiin ns. kasvu- ja vakaussopimus kurinalaisesta talouspolitiikasta. Kun Ranska ja Saksa rikkoivat sopimusta budjettialijäämillään, ne olivat liian suuria maita rangaistaviksi. Sen seurauksena myös niitä pienemmät maat (Portugali, Kreikka) vapautettiin sopimuksen noudattamisesta. Kaikki se ilmensi euron luonnetta poliittisena rahayksikkönä, jonka taloudellinen perusta vuosi vuodelta mureni. Pankit kokivat tilanteen niin, että Emussa oli – vastoin EU:n perustuslakia – tosiasiallinen yhteisvastuu muiden maiden veloista. Sen johdosta ne lainasivat hulvattomasti rahaa samalla alhaisella korolla kaikkiin emumaihin vaatimatta kattavia vakuuksia. Monet pankit ajautuivat kriisiin, ja valtiovalta joutui eri maissa pelastamaan niitä pääomittamalla ja/tai kansallistamalla. Siitä erityisen hyvä esimerkki on Irlanti, jossa kansallistettiin viisi suurpankkia kuudesta. Kun valtiot sosialisoivat pankkien velat, ne velkaantuivat siinä yhteydessä itse. Irlannissa valtion velka oli kriisin alussa 15 prosenttia BKT:sta, mutta pankkien rahoittaman kiinteistökeinottelun romahdus on sittemmin nostanut julkisen velan lähes 100 prosenttiin. Kiinteistöjen arvo on romahtanut puoleen löysän ja halvan rahan hypetyksen aikaan verrattuna. Saksalaiset ja ranskalaisten pankit pelastettiin yhteisvastuullisesti emumaiden rahoilla vastuuttomasta rahanlainauksesta ylivelkaantuvien maiden yksityiselle sektorille. Yhteisvastuu oli sitä, että yksityiset velat sosialisoitiin julkiselle sektorille,  ilman sijoittajavastuuta, siis niin, että omistajat ja sijoittajat eivät joutuneet täysimittaiseen vastuuseen vastuuttomasta lainanannosta. Kun Kreikassa tehtiin velkasaneeraus, se tapahtui auttamattoman myöhään. Suuri osa yksityisistä veloista oli siinä vaiheessa jo siirretty valtiolle ja rahoitettu muiden maiden veronmaksajien varoin. Velkasaneerauksen viivyttämisen seurauksena ylivelkaantuneille maille annettu rahoitustuki ohjautui valtioiden sijasta pankeille. Kriisiapu oli ensin muiden emumaiden Kreikalle antamaa kahdenvälistä lainaa. Kun se ei riittänyt, lainaamista jatkettiin emumaiden Luxemburgiin perustamasta – osakeyhtiötä muistuttavasta – vakausvälineestä (ERVV). Sen kautta annettiin muiden emumaiden takaamaa halparahaa Kreikan, Portugalin ja Irlannin valtionlainojen lisäämisen ja uusimisen tarpeisiin. Lainauskapasiteettia kasvatettiin emumaiden – samaten Luxemburgiin – perustamalla vakausmekanismilla (EVM), jota on käytetty Espanjan ja Kyproksen pankkien pelastamiseen. Rahasummiin ja Suomen ottamien sitoumusten suuruuteen palataan. Kreikan ero Olen tarkastellut kirjassani Emumunaus (Into, 2012) sitä tilannetta, että Kreikka eroaisi Emusta. Tässä yhteydessä esittelen mietteitä kirjan pohjalta siinä hengessä, että samat asiat on otettava huomioon arvioitaessa Suomen mahdollista eroa Emusta, vaikka Suomi ei olekaan Kreikka. Jos Kreikka eroaa Emusta, se on sen oma päätös. Rahaliitosta ei nimittäin voi mitään maata erottaa. Federalisteilla oli vuosituhanten vaihteen eurokiireessä niin iso vaihde päällä ja niin kova vauhti, ettei heille ollut tullut mieleen kirjata sopimusteksteihin erottamisen mahdollisuutta. Käytännössä ero on kuitenkin vain järjestelykysymys. Kreikan tapauksessa eurojen vaihtumisella takaisin kansallisiksi drakmoiksi olisi kuitenkin niin drakmaattisia seurauksia, ettei niitä mikään maa voi vapaaehtoisesti haluta. Jos Kreikka eroaisi Emusta, uusi drakma devalvoituisi suhteessa euron arvoon. Drakman ulkoisen arvon heikentyminen olisi Kreikalle tarpeellinen ja välttämätön taloudellisen kasvun katalyytti. Tänään emumailla ei ole omaa kansallista valuuttaa, joka voisi devalvoitua ja siten vauhdittaa taloudellista kasvua. Ne ovat ainoita valtioita maailmassa, jotka eivät itse voi vaikuttaa maassaan käytössä olevan rahan arvoon. Emussa ylivelkaantuneiden maiden ainoa talouspoliittinen vaihtoehto on sisäinen devalvaatio, joka on talouden deflaatiota eli jolla luodaan kasvuton talous. Paljonko olisi drakman kuvitteellinen devalvaatioprosentti palkka- ja hintatason alentamiseksi suhteessa ulkomaihin? Ehkä 40-50 %. Drakman devalvoitumisella suhteessa euroon ei kuitenkaan lisättäisi merkittävästi tavaravientiä, sillä Kreikassa ei ole paljoakaan uusvientikelpoista tuotantoa, mutta muuten se sopeuttaisi Kreikan talouden muiden EU-maiden palkka- ja hintatasoon kerralla ilman sisäisen pakkodevalvaation sekä IMF:n, EKP:n ja EU:n komission muodostaman troikan määräämän sopeutusohjelman yhteisvaikutuksesta syntyvää hidasta kurjistumista. Maailman kaikkien aikojen tiukimmalla säästö- ja kieltäymysohjelmalla on vaikea päästä ulos sillä tuotetusta mahdottomasta ja toivottomasta tilanteesta. Drakman devalvoitunut arvo huonontaisi kansan ostovoimaa ulkomaisten tavaroiden hankinnassa, mutta se suosisi ulkomaisten tuontitavaroiden korvaamista kotimaisilla tuotteilla. Tuonnin kallistuminen lisäisi inflaatiota, jonka kasvu ei kuitenkaan helpottaisi ulkomaisten euromääräisten velkojen maksua, mutta kotimaisia velkoja se aikaa myöten kyllä söisi. Jos euromääräiset talletukset muutettaisiin drakman käyttöönotossa heikentyneellä valuuttakurssilla euroista drakmoiksi, tallettajien säästöt olisivat poliittisia pelinappuloita. Ennalta ei voi tietää, mihin valuuttakurssiin ne muutettaisiin drakmoiksi. Siihen liittyvien riskien pelossa on ollut pitkään käynnissä talletuspako pankeista, ja rikkaat ovat jo osanneet viedä suuret rahansa ulkomaisiin turvasatamiin.  Kreikkalaiset pankit, jotka eivät pitkään aikaan ole saaneet rahaa lainaksi ”vapailta” kansainvälisiltä markkinoilta mutta jotka Kreikan hallitukset ovat pelastaneet konkursseilta ja kansallistamisilta muiden euromaiden rahoin, olisivat ensimmäisiä drakman paluun uhreja. Niiden luottotappiot kasvaisivat, kun asiakkaiden euromääräisten velkojen reaaliarvo kasvaisi devalvoituneen drakman paluun seurauksena. Se lisäisi kotimarkkinoiden pienyritysten ongelmia. Suomessakin oman pankkikriisin aikaan pienten ja keskisuurten yritysten konkurssien määrä vuosina 1992-1994 kolminkertaistui ”normaaliajan” noin 2 500 konkurssista 6 000-7 500 konkurssiin. Välikaudella euron käytön lopun ja oman rahan tulon välissä olisi kaoottinen tilanne ihmisten säästäessä arvon säilyttäviä euroja vähempiarvoisten drakmojen valmistumisen ja käyttöönoton odotuksessa. Kreikassa käytettäisiin kuukausien ajan virallisena maksuvälineenä väärentämissuojaleimalla varustettua rahaa tai leikattuja euroja (joista vain setelin toinen puoli olisi käypää rahaa). Siinä tilanteessa ihmisten olisi edullista säilyttää leikkaamattomat eurot sukan varressa niin pitkään kuin mahdollista, sillä ne kelpaisivat täydestä arvosta muissa emumaissa. Vähitellen vanhat eurot kuitenkin vaihtuisivat uusiin, kun palkat ja eläkkeet maksettaisiin euroa huonompiarvoisissa drakmoissa. Mahdollisesti otettaisiin käyttöön valuuttasäännöstely. Argentiina ja Islanti tekivät niin vastaavissa ongelmissa. Etsittäessä drakmalle uutta kelluvaa vaihtokurssia olosuhteet olisivat pitkään niin epävarmat, että maahan olisi vaikea saada uusia investointeja ja lainarahaa.  Jos muille EU:n perifeerisille maille syntyisi paineita tehdä ”kreikat”, se saattaisi johtaa kilpaileviin devalvaatioihin. Olisi kaiken edellä kuvatun perusteella suuri yllätys, jos Kreikka eroaisi Emusta tai rahaliitto muuten murenisi. Se olisi EU:n suurille maille suuri (maailman)poliittinen katastrofi. Siksi Angela Merkel ei kuuntele niitä, jotka haluavat erottaa Kreikan Emusta, eikä niitä, jotka haluavat Saksan palaavan omaan markkaan. Saksalle paluu demariin (D-markkaan) merkitsisi ehkä 30 prosentin revalvaatiota, joka markkinoiden nopeassa tempossa heikentäisi Saksan kilpailukykyä revalvoitumisprosentin verran ilman että Saksa voisi sitä estää. Jos euro kaatuu, Merkelille se merkitsee suurvaltapolitiikassa sitä, että ”Eurooppa kaatuu”. Saksan vaalien suurvoittaja ei ymmärrä niitä, jotka sanovat, että parempi kauhuton loppu kuin loputon kauhu. Edellä olevan perusteella arvioin, että ei ole näköpiirissä jonkun muun maan kuin Kreikan lähtö Emusta, eikä Kreikkakaan ole lähdössä ilman että se painostetaan lähtemään. Jos Kreikka lähtee, Suomen ei pidä sitoa itseään sen lähtöön. Kreikan tapauksessa uusi drakma heikkenisi devalvoitumalla suhteessa euroon, kun taas Suomen uusi markka saattaisi vahvistua revalvoitumalla. Se huonontaisi vientiyritysten kilpailukykyä esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Suomen kansantalous on riippuvainen tavaroiden viennistä, eikä valuutan arvon vahvistuminen nykyistä liian kovaa euroa vielä kovemmaksi valuutaksi ole kansallinen etu. Tällä nykyisellä valtion taloudenpidolla Suomen markan potentiaalinen revalvoituminen on sulamassa, kun valtion ja kuntien jatkuva lisävelkaantuminen sen mahdollisesti aiheuttamine koronnousuineen saattaa suistaa Suomen saksalaiselta politiikan valtatieltä Kreikan kuoppaiselle velkatielle. Siinä tilanteessa Suomen ero Emusta saattaisi vaikuttaa sijoittajien odotuksiin niin, että uusi lainaraha valtion budjetin katteeksi ja vanhojen velkojen hoitoon kallistuisi ja lisäisi valtiontalouden leikkaustarpeita (ja heikentäisi edelleen kunnallisia palveluja). Suomen sitoumukset Menemättä yksityiskohtiin voidaan laskea, että Suomen eduskunta on myöntänyt ERVV:lle takausvaltuuksia kaikkien apua saavien (eikä siis vain Kreikan) maiden lainoille ja niiden 65 prosentin suuruisille ylitakauksille 13 974 miljoonan euron arvosta. Suomen omasta lainanotosta noiden velvoitteiden maksamiseksi aiheutuvat korot ja kulut sekä niiden ylitakaukset eivät sisälly tuohon summaan. Kun ne otetaan huomioon, eduskunnan myöntämä ja hihasta vedettyjen korkoarvioiden perusteella laskettu tosiasiallinen takausvastuu nousee 18 200 miljoonaan euroon. Summan suuruus riippuu ratkaisevasti koroista ja kasvaa edelleen, jos Suomi joutuu maksamaan sellaisten maiden avustamisen, jotka uusina avunsaajina vapautuvat omista takauksistaan. Jos käytössä on koko ERVV:lle annettu takausvastuu, jos sille joudutaan maksamaan korkoa 30 vuotta ja jos lainasta ei saada euroakaan takaisin, kyseessä on pahin mahdollinen tilanne. Siinä ääritapauksessa hallitus näkee eduskunnan valtuuden ulottuvan yli 30 miljardin euron menetysten takaamiseen. Tätä täydentää suurin mahdollinen tappio EVM:n kautta sen pääomaan sijoitettavalla 12 582 miljoonalla eurolla. Kun kyseessä eivät kuitenkaan ole ongelmamaille annettavat suorat lainat vaan osin toteutumattomat takaukset ja tekniset ylitakaukset, jotka eivät – ainakaan seuraavan kymmenen lyhennysvapaan vuoden aikana – ole maksamattomia velkoja, muiden maiden tukemisesta ERVV:n ja EVM:n kautta ei ole tulossa kymmenien miljardien eurojen menetyksiä Suomelle. Miljardeja voi tulla, ja niiden lisäksi saattaa tulla rahanmenoa Euroopan keskuspankin kautta. Toisen Kreikka-paketin yhteydessä otettiin ensimmäinen hapuileva askel siihen suuntaan, johon olisi pitänyt kulkea alun alkaen. Silloin ruvettiin puhumaan velkasaneerauksesta eli velkojen leikkaamisesta, niiden osittaisen maksamatta jättämisen sallimisesta. Markkinoilla myytiin silloin Kreikan velkapapereita puoleen hintaan. Velkasaneerauksen toimeenpanoa edeltäneenä aikana onnekkaimmat yksityiset velkojat saivat rahansa täysimääräisesti takaisin muiden maiden avustuksista, jos juuri heidän luottojensa eräpäivä oli sattunut aikaan ennen velkasaneerausta. Päivänkin verran liian myöhäinen eräpäivä leikkasi lainasta 53,5 %, tuotti 15 prosentin käteiseen verrattavan kannustimen ja siirsi 31,5 prosentin loppuosuuden takaisinmaksun mahdollisesti jopa 30 vuoden päähän. Kun nämäkään avustustoimet eivät näytä riittävän Kreikan talouden käynnistymiseen, on ruvettu ehdottelemaan velkojen lopullista anteeksiantoa. Se voidaan toteuttaa tyylikkäimmin lisäämällä velkojen lyhennysvapaita vuosia ja lykkäämällä niiden takaisinmaksu hamaan tulevaisuuteen. Kun 1990-luvun lopussa monet maat maailmalla olivat Kreikan kaltaisessa toivottomassa tilanteessa, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) pakotti apunsa ehtona niitä aloittamaan matokuurin, joka tuotti parin vuoden ajan tuskaa ja epätoivoa. Sen jälkeen Argentiinassa kasvu oli pitkään keskimäärin 8 prosenttia vuodessa. Etelä-Koreassa kasvu oli yhdeksän vuoden ajan keskimäärin 6 prosenttia vuodessa ja Indonesiassa 5 prosenttia. Jeltsinin hallinnon tuhoama Venäjäkin nousi alennustilastaan keskimäärin 7 prosentin vuosikasvuun. Kaikki nämä maat devalvoivat valuuttansa kasvun käynnistämiseksi. Emussa se ei ole Kreikalle mahdollista, eikä se selviä EU:n sisäisen pakkodevalvaation opeilla ulos kriisistään. Aina ovat maat kuitenkin tavalla taikka toisella kriisinsä selättäneet, ja niin tulee tekemään myös Kreikka. Miten se tapahtuu, on suuri arvoitus kaikille. Euroopan keskuspankin (EKP) rooli Emumaiden velkakriisiä on toistaiseksi hoidettu pelkällä ajanpeluulla. Siinä tehtävässä on onnistunut Euroopan keskuspankki, joka loi pankkien käyttöön LTRO-ohjelmalla (”lotroilla”) seteli- eli bittirahoitusta tyhjästä lisäämällä taseensa molemmille puolille saman summan: yli biljoona euroa. Se oli pankeille halparahaa, jonka ne lainasivat edelleen reaalitalouden sijasta keinotteluun, joka taas nosti pörssikurssit uuteen kukoistukseen. Heti ensimmäisenä maanantaina Saksan syysvaalien jälkeen EKP ilmoitti valmistautuvansa uusien lotrojen liikkeellelaskuun entiseen malliin eli pankeille. Yhdysvaltojen keskuspankki Fed jakaa kuukausittain runsaan 60 miljardin euron arvosta omia lotrojaan puoliksi liittovaltiolle ja puoliksi pankeille. Myös se on kasvattanut pankkien voittoja, mutta EKP:n lotroilla on kasvatettu vain niitä ja niitä myös valtioiden kustannuksella. Tärkeä psykologinen efekti Euroopassa oli sillä pääjohtaja Mario Draghin lausunnolla kesällä 2012, jolloin hän sanoi julkisuuteen, että ”EKP on valmis tekemään kaiken, mitä tarvitaan euron säilyttämiseksi. Pyydän uskomaan, että se riittää. Toistaiseksi se on riittänyt rauhoittamaan pankkimarkkinat. Perusongelmat ovat silti ratkaisematta. Ylivelkaantuneet maat ovat edelleen vaikeuksissa, EU:ssa on ennätystyöttömyys, reaalitalouden pieniin yrityksiin kohdistuu luottolamaa ja kansantuote on useissa emumaissa, Suomessakin, vielä alle vuoden 2008 tason. Saksa se vain porskuttaa kasvua. Avaimet talouskriisin hoitamiseen ovat yksinomaan Euroopan keskuspankin käsissä. EU:sta ei ole siihen apua, eikä sillä ole siihen toimivaltaakaan. Komissio käyttää kriisiä hyväksi EU:n liittovaltioimisen tarkoituksiin tavalla, joka ei suuresti palvele kriisistä ulospääsyä. Jos halutaan tehostettua velanhoitoa, EKP:n on luovuttava pankkien tukemisesta ja siirryttävä luotottamaan suoraan valtioita. Sillä tavalla se rikkoisi EU:n perustuslakia, mutta se olisi vain yksi laiton toimenpide lisää kriisinhoidossa jo käytettyjen laittomuuksien joukossa. EKP:n olisi myös luovuttava – Japanin mallin mukaan – ylitiukasta inflaatiotavoitteesta. Se on välttämätön edellytys kasvun puutteen tuottaman deflaation torjumiselle. Tämän sanon täysin tiedostaen ne kaikki ongelmat, joita inflaation kasvu tuottaa. Se on rahatalouden dopingia ja pitää sisällään rahailluusion: on mukavampi olla, kun on enemmän rahaa, vaikka sen ostovoima olisi huonontunut. Inflaation vastakohta on nykyinen deflaatiopolitiikka, joka on kasvun ja velanmaksun myrkkyä sen kokemuksen perusteella, jonka olemme saaneet EU:n ja EKP:n linjasta välttää valtioiden velkaantumista pakottamalla maat ottamaan lisää velkaa.  Emusta eroamisen keskuspankkiriskit Riskejä, joiden kypsymisestä EKP:n tappioiksi Suomen Pankin vastuu on 1,8 %, voi syntyä neljästä eri lähteestä. Seuraavassa riskien aihiot, jokainen erikseen. 1)Luen EKP:n tasetta niin, että EKP on ostanut ongelmavaltioiden velkaa noin 250 miljardilla eurolla. Kun velkakirjat on ostettu markkinoilta, EKP:llä ei ole niille vakuuksia. Riski on se, että jos velkakirjojen arvo alenee niistä maksettua hintaa alhaisemmaksi, niistä kirjautuu EKP:lle tappioita. EKP:n oman ilmoituksen mukaan näitä velkapapereita on ostettu niin alhaisiin markkinahintoihin, että ne tuottavat sille voittoa. Huomen voi kuitenkin pyyhkäistä tämän päivän voitot olemattomiin yhdestä rahan mannerlaattojen liikahduksesta syntyneellä epäluottamuksen tsunamilla. Suomen riski on 4-5 miljardia euroa siinä tapauksessa, että kaikki ostetut velkakirjat nollataan, mutta ei niitä kaikkia koskaan nollata, vaikka osa niiden arvosta leikattaisiinkin. On epäselvää, vapautuisiko Suomi Emusta eroamalla näistä vastuista lyhyellä aikavälillä. 2)Draghin lausunto ”tehdä kaikki, mitä tarvitaan euron pelastamiseksi” on poikinut erityisen OMT-ohjelman, jolla materialisoidaan mainittu kaikki, mitä tarvitaan. Sen mukaan EKP on valmis ilman ylärajaa ostamaan markkinoilta valtioiden velkakirjoja julkisen vallan lainojen koron alentamiseksi. Mitä ilmeisimmin markkinapapereilla ei ole vakuuksia. Sen johdosta tähän ohjelmaan sisältyy riskejä, jotka eivät kuitenkaan ole vielä ajankohtaisia. OMT on varalla kuin munkilla munat. 3)Target 2-järjestelmä on Emu-maiden keskuspankkien sponsoroima kansallisten pankkien, pörssien ja muiden rahan suurkäyttäjien maksusiirtojen selvitysjärjestelmä, jossa maksut ohjataan maiden välillä maksajien tileiltä saajien tileille. Se on automaatti, josta ongelmamaa saa luottoa ilman vakuuksia vaihtotasevajeidensa rahoitukseen (ja jonka avulla maa voi hidastaa sisäisen pakkodevalvaation stagflaatio-vaikutusta). Saksan, Hollannin, Suomen ja Luxemburgin Target-järjestelmän kautta ongelmamaille antamat maksusuoritusluotot, talletuspako niistä maista sekä EKP:n näiden maiden pankeille antamien halpaluottojen paluu ylijäämämaiden keskuspankkien tileille säilöön alijäämämaiden maksukyvyttömyyden varalta pitävät sisässään riskin, joka realisoituu koko systeemin kaatuessa. Suomen Pankin taseessa on tällainen 30 miljardin euron saatava EKP:n pääkonttorilta. Enimmillään se oli lähes 80 miljardia euroa siihen aikaan, kun pankit säilyttivät EKP:ltä saamiaan lotroja AAA-maiden keskuspankkien turvasatamissa. On epäselvää, vapautuisiko Suomi Emusta eroamalla näistä Target-vastuista lyhyellä aikavälillä. Suomi jäisi joka tapauksessa edelleen Target-järjestelmän jäsenmaaksi. 4)EKP on antanut Kreikan ja Irlannin (ja sitä ennen pankkien kansallistamistarkoituksiin myös Belgian ja Saksan) kansallisille keskuspankeille luvan antaa omien maidensa pankeille kansallista ELA-hätäapulainaa (ELA = ”Emergency Liquidity Assistance”). Siinä tarkoituksessa nämä EKP:n haarakonttorit saivat painaa, antaa pankeille ja sillä tavalla laskea koko Emu-alueelle liikkeelle kansallisia euroja. ELA-päätökset, joiden ehdot ovat salaiset ja joilla ei ole riittäviä vakuuksia, tehdään EKP:n neuvostossa. EKP ei kerro haarakonttorilleen annetun ELA-hätäavun liikkeellelaskuoikeuden suuruutta. Se joudutaan arvaamaan EKP:n ja haarakonttoreiden tase-erien perusteella. Kyseessä eivät ole ihan pienet summat, sillä Irlannin keskuspankilla on ollut tällaista setelirahoitusvelkaa pääkonttorille 40-50 miljardia ja Kreikan keskuspankilla 50-100 miljardia euroa. EU:n budjettikurisopimuksesta Irlannissa käydyn kansanäänestyksen KYLLÄ-tulos palkittiin keväällä 2013 hyväksymällä kalliin ja lyhytaikaisen ELA-avun muuttaminen halvoiksi pitkäaikaisemmiksi valtion velkapapereiksi. Jos ELA-maiden haarakonttorit (tällä hetkellä vain Kreikka) eivät pysty vastaamaan ELA-sitoumuksista pääkonttorille, niistä tulee myös Suomen Pankille epäsuoria laskuja. Epädemokraattista siinä on se, että osan näistä vastuista on ottanut yksi henkilö: Suomen edustajana EKP:n keskuspankin neuvostossa toimiva Suomen Pankin pääjohtaja. Suomen ero Emusta saattaisi pelastaa meidät näiltä vastuilta. 5)Luotottaessaan pääosin yksityisiä pankkeja biljoonalla LTRO-eurolla EKP sai niiltä vakuudet, joiden arvo riittää normaalioloissa kattamaan luottoa saavan pankin maksukyvyttömyyden. Riski on se, että tulee koko systeemin kattava kriisitilanne ja että monet vakuudet sulavat yhtä aikaa. Systeemikriiseihin ei voi varautua ennalta millään vakuuksilla. Pankkien velkaantuessa niiden antamat vakuudet huononevat velan kasvun myötä. Suomen Pankin itsenäistyminen saattaisi pelastaa meidät näiltä vastuilta. Johtopäätökset Suomi on Emussa eikä meillä ole mitään pehmennyksiä sen jäsenyyden tuottamiin velvoitteisiin. Emu-puskurit olivat europropagandaa ja ne rahat on käytetty toisiin tarkoituksiin. Emu pakottaa kaikki sen jäsenmaat kilpailemaan kilpailukykynsä säilyttämisen puolesta tavalla, joka vaatii aina vain lisää vapauksia pääomille, julkisen vallan privatisointia ja valtioiden interventioita veronmaksajiensa varoilla raha- ja finanssijärjestelmään kiinnittyvän kroonisen keinottelun aikaansaaman tuhohakuisuuden torjumiseen. On todennäköistä, että sama politiikka jatkuisi, vaikka Suomi eroaisi Emusta. Poliittinen tyytymättömyys joutuu silloin etsimään ja löytämään uusia tapoja ilmaista itsensä, eivätkä ne tavat aina olisi totutulla tavalla demokraattisia. Kapina alkaa Euroopassa kuitenkin niistä maista, joiden on pakko noudattaa sisäisen devalvaation politiikkaa. Suomen ei ole – vielä – pakko. Ero Emusta olisi hyppy tuntemattomaan, ja sen hinnan määrittäisi ennen muuta uuden markan valuuttakurssi. Markkinoiden paineessa lisävelkaa tarvitseva Suomi ei voisi harjoittaa olennaisesti toisenlaista talouspolitiikkaa kuin Emussa ollessaan. Suomen Pankki ei ole Suomen pankki vaan EKP:n haarakonttori. Suomen sitoumukset on tehty ilman, että niiden kaikista epäsuorista taloudellisista vaikutuksista olisi päätetty eduskunnassa. Sitä kautta ero Emusta saattaisi aiheuttaa arvaamattomia kuluja Suomelle. Eduskunnan päätöksillä Suomi on mukana ERVV:ssä ja EVM:ssä, joiden kautta tehdyt juridiset sitoumukset saattavat – Suomen mahdollisesti erotessa Emusta – olla kallein osa siitä maksuun tulevaa hintaa. Komission ehdottaman pankkiunionin velvoitteilta osallistua muiden maiden konkurssipankkien saneeraukseen ja niiden tallettajien säästöjen pelastamiseen Suomi voi välttyä myös Emun jäsenenä, jos hallituksella on siihen poliittinen tahto. Järjestelmäkriisin perusongelma on se, että ei uskalleta tunnustaa virtuaalisten markkinavoimien liikkeelle laskeman katteettoman virtuaalirahan reaalitaloudelle aiheuttamaa ongelmaa. Sen määrä on ajettava alas. Siinä kyllä sitten pankkien taseet paukkuvat, mutta suurpankeille ovat valtiot antaneet turvatakuut: maailman suurimmat pankit, joiden muodostama mafia on maailman vaarallisin rikollisjärjestö (esimerkiksi juuri tällä viikolla Yhdysvaltain suurin pankki JPMorgan Chase sai lähes miljardin dollarin sakot keinottelusta), ovat ns. SIFI-pankkeja, joita ei päästetä konkurssiin. (SIFI = Systematically Important Financial Institution”) Virtuaalisen rahavallan hegemonia estänee rahapolitiikan paradigman vaihdoksen, ja kriisi jatkuu. Ostettu aika ei ratkaise systeemikriisiä  – jonka oloissa on vähitellen totuttu toimimaan ja josta on tulossa pysyvä olotila. Euro vai ero? Edellä lienee käynyt selväksi, että näiden vaihtoehtojen välillä on suurempi kuin vain yhden kirjaimen ero.

 

Pankin strategin kova väite: 

Fed ja superrikkaat salaliitossa

Taloudellinen eriarvoisuus on noussut suureksi puheenaiheeksi Yhdysvalloissa.
Se mietityttää jo pankkien sijoitusväkeäkin. Societe Generalen strategi Albert Edwards varoittaa tuoreessa markkinakatsauksessaan tulonjako-ongelmien aiheuttamista riskeistä.
"Ei tarvitse olla kommunisti kantaakseen huolta siitä, että suureksi revennyt eriarvoisuus heikentää talouden pitkän ajan kasvua ja kärjistää taantumien vaikutuksia", Edwards kirjoittaa.
Markkinakatsauksessaan hän siteeraa eturivin ekonomisteja sekä Warren Buffettin ja Bill Grossin kaltaisia sijoittajapersoonia, jotka ovat viime aikoina kantaneet huolta eriarvoisuudesta.
Edwardsin omat päätelmät ovat sangen rohkeita. Hän väittää, että Yhdysvaltain keskuspankki pyrkii tietoisesti pönkittämään asuntojen hintoja, jotta keskiluokalle syntyisi rauhoittava varallisuuden illuusio.
Näin Fed olisi ennen muuta amerikkalaisten superrikkaiden asialla. Niin kauan kuin keskiluokka on edes suhteellisen tyytyväinen, se ei ryhdy protestoimaan yhä satumaisemmin rikastuvaa harvalukuista eliittiä vastaan.
Edwardsin mukaan Case-Shiller-asuntohintaindeksin viimeaikainen nousu selittyy ennen muuta Fedin määrällisellä elvytyksellä.
"Samalla kun Yhdysvalloissa toteutetaan rikkaimmista rikkaimpia suosivaa politiikkaa, on myös yritettävä jotenkin pitää kulutuskysyntä käynnissä, jotta ei ajauduttaisi deflaatioon. Lisäksi keskiluokalta täytyy peittää se ikävä tosiasia, että se ei pääse nauttimaan talouskasvun hedelmistä". Edwards kirjoittaa.
Valittu linja on hänen mielestään äärimmäisen vaarallinen. Keskiluokkaa ei ole mahdollista pimittää loputtomiin. Ennen pitkää tavalliset kansalaiset huomaavat reaalitulojensa laskevan ja eriarvoisuuden kasvavan kasvamistaan.
Sijoittajien on syytä pitää nämä riskit mielessään.
"Nykyinen asuntokupla puhkeaa vääjäämättä jossain vaiheessa, vaikka Fed yrittää sitä viivyttää kiipeämällä hyppytornin portailla yhä korkeammalle. Eriarvoisuuden kasvu imee hyppyallasta kuiviin, ja siinä vaiheessa kun sukelletaan, jälki on todella rumaa", Edwards varoittaa.

"Proletariaatin diktatuuri" on kuollut! Eläköön porvarllinen diktatuuri!

Näin tehdään Lidl-farkkuja: 19 tunnin työpäivä – palkka 2,40 euroa

Britannian yleisradioyhtiö BBC:n toimittaja kävi tarkkailemassa muun muassa Lidlille farkkuja valmistavan tehtaan työoloja Bangladeshissa.

Taloussanomat

23.9.2013

Tragediasta bangladeshilaisella vaatetehtaalla on alle puoli vuotta, eikä tilanne maassa vaikuta parantuneen. Maassa tehdään 19 tunnin työvuoroissa vaatteita länsimaalaisille yhtiöille kuten saksalaiselle Lidlille.
Britannian yleisradioyhtiön BBC:n toimittaja Richard Bilton kävi tutustumassa Bangladeshin pääkaupungissa Dhakassa sijaitsevaan Ha Meem Sportswear -vaatetehtaaseen. Bilton istui tehtaan ulkopuolella pakettiautossa ja tarkkaili, mitä tehtaalla tapahtuu.
Työvuoro tehtaalla alkoi seitsemältä aamulla. Työntekijät poistuivat tehtaasta aamuyöllä puoli kolme. Tehtaan vartija poistui välillä paikalta ja lukitsi tehtaan portit, vaikka työntekijät olivat edelleen sisällä. Muutamia viikkoja aiemmin tehtaassa oli ollut tulipalo.
Eräs työntekijöistä sanoi ansainneensa noin kaksi puntaa eli noin 2,40 euroa työvuoron aikana. Hän kertoi olevansa uupunut ja terveytensä kärsivän pitkistä työpäivistä. Seuraava työvuoro alkoi taas aamulla seitsemältä. Hän kertoi tehneensä kahdeksan vastaavaa työvuoroa edellisen kahden viikon aikana.

BBC:n toimittaja palasi paikalle kaksi päivää myöhemmin tekeytyneenä brittiläisen vaateyrityksen sisäänostajaksi. Tehtaan toimitusjohtaja kertoi työntekijöiden tekevän parhaillaan 150 000 paria farkkuja ja haalareita Lidlille.
Toimittajalle vakuutettiin, että työvuorot päättyvät kello 17.30. Tehtaan portit ovat aina auki, toimitusjohtaja kertoi.
Paljastukset
"huolestuttavia"
Vaatetehtaat eivät kerro totuutta työntekijöiden työpäivistä länsimaalaisille vaateyhtiöille, bangladeshilaisen Center for Worker Solidarity -yhdistyksen edustaja Kalpona Akter sanoo.
– Tehtaanomistajat pitävät kahta erillistä kirjanpitoa. Yhtä he näyttävät sisäänostajille, toista työntekijöille. Niin kutsutut tarkastukset eivät toimi, Akter sanoo BBC:lle.

Lidl kertoi BBC:n paljastusten olevan ”huolestuttavia”. Yhtiön mukaan työolojen parantamiseen Bangladeshissa pitää panna lisää rahaa, mutta se vie aikaa. Halpakauppaketju kertoo sijoittaneensa kuusi miljoonaa puntaa työolojen parantamiseen Bangladeshissa.
Ha Meem Sportswear kiisti BBC:lle ylipitkät työpäivät ja työntekijöiden lukitsemisen sisälle. Yhtiön mukaan toinen tehtaan porteista oli ollut auki, eikä tulipaloa ollut sattunut, vaan tehtaasta oli ainoastaan tullut ”hieman savua”.
Mikä on
tilanne?
Biltonin paljastukset viittaavat siihen, että työolot eivät ole Bangladeshissa juuri parantuneet yli tuhat uhria keväällä vaatineen onnettomuuden jälkeen.
Vaateteollisuudesta riippuvan Bangladeshin hallitus on kuitenkin kansainvälisen painostuksen alla puuttunut ongelmiin.
Keväällä talouslehti The Wall Street Journal kertoi Bangladeshin suunnittelevan vaatealan minimipalkkojen nostamista. Kesällä uutistoimisto Reuters kertoi puolestaan Bangladeshin työlainsäädännön uudistamisesta.
Uudistukset jatkuvat, mutta toistaiseksi työntekijä kärsivät edelleen huonoista työoloista.

پیام علی نجاتی عضو هیئت مدیره سندیکای کارگران نیشکر هفت تپه به تمام کارگران کشور به منظور چاره یابی در اوضاع کنونی

مجله هفته

  21. سپتامبر 2013

.

پیام علی نجاتی عضو هیئت مدیره سندیکای کارگران نیشکر هفت تپه

به تمام کارگران کشور

به منظور چاره یابی در اوضاع کنونی

۳۱ شهریور ۱۳۹۲

کارگران:

اکنون وخامت اوضاع اقتصادی کشور به حدی رسیده است که حتی مسئولان دولتی و نمایندگان بخش خصوصی، بسیاری از دست اندرکاران قبلی و آنهائی که کرسی های حکومت را تصاحب کرده اند همگی از اقتصاد ورشکسته و از هم گسیخته حرف می زنند، چنانکه گوئی از سیل یا زلزله سخن می گویند و گویا در ایجاد این وضعیت هیچ نقشی نداشته و صرفا تماشاگر بوده اند!

افت شدید تولید در صنایع نفت (کاهش صادرات به کمتر از یک سوم، کاهش فعالیت و تأخیر در اجرای پروژه های نفت و گاز و غیره)، سقوط تولید در صنایع خودرو سازی و فعالیت های پیرامونی آن (کاهش سطح تولید خودرو به حدود یک سوم سال پیش، بیکار شدن ۱۲۳۰۰۰ کارگر صنایع قطعه سازی و غیره)، بیکار سازی در صنایع فولاد و ذوب فلز، بیکاری بیش از یک میلیون کارگر در پروژه های عمرانی طی دو سال اخیر (براساس اظهارات کانون‌عالی انجمن‌های صنفی کارفرمایی)، کاهش فعالیت های ساختمانی، کاهش تولید صنایع غذائی، وضع فاجعه بار کشاورزی، ورشکستگی شمار زیادی از بنگاه ها و بسته شدن کارخانه ها و کارگاه ها، افزایش سرسام آور بدهی های پرداخت نشدۀ بنگاه ها و اشخاص به بانک ها و غیره تنها بیانگر جزئی از اقتصاد نابسامان کشور است.

فشار اصلی این نابسامانی بر دوش کارگران است، زیرا کارگران بزرگترین طبقۀ اجتماعی کشور و بزرگترین مولد ثروت در جامعه اند. با این حال مزد اکثریت قریب به اتفاق کارگران کمتر از نصف یا ثلث خط فقر است و این تازه هنگامی است که کاری داشته باشند یا اگر کار دارند مزدشان به موقع پرداخت شود و ماه ها و ماه ها به تعویق نیافتد! وضع میلیون ها بیکار که هر سال به گفتۀ رئیس جمهور جدید بیش از یک میلیون جویای کار به صفوف آنها افزوده می شود و اکثریت قریب به اتفاق آنها مستمری بیکاری یا کمک دیگری دریافت نمی کنند، از کارگران شاغل به مراتب بدتر است. وجود میلیون ها کودک کار محروم از تحصیل و شرایط عادی رشد جسمی و فکری که در معرض استثمار شدید و انواع خطرات و بیماری ها قرار دارند راز پنهانی نیست. همان طور که کسی نمی تواند منکر وجود ۴ میلیون معتاد (طبق مصاحبۀ محمود سریع القلم با آفتاب، ۶ مرداد ۱۳۹۲) و شمار روز افزون گدایان یا تهی دستانی شود که هر روزه کنار در سازمان ها و بنیادها یا مساجد و کوچه ها و خیابان ها برای دریافت کمک یا خواروباری به منظور سیر کردن شکم خود و خانواده شان صف می کشند.

تورم بالای ۴۰ درصد و آمارها و اطلاعات بدتر از اینها هر روز در رسانه های رسمی قابل خواندن، دیدن یا شنیدن است. بیان اینها برخلاف گفته های مقامات عالی کشور، سیاه نمائی نیست، اینها تنها نشانگر و شاخصی از واقعیات جامعه اند! البته در این واقعیت، بخش «سفید» و «رنگین» هم هست که به نمونه هائی از آن اشاره می کنیم:  

در همین وضعیت رکود اقتصادی و تورم شدید و کم سابقه، به نحوی باور نکردنی شاهد دو و نیم برابر شدن شاخص بورس سهام در طول یک سال گذشته هستیم. این شاخص بیانگر قیمت متوسط سهام عرضه شدۀ بنگاه ها در بورس است. شاخص بورس سهام از ۲۴۰۰۰ واحد در اول مرداد ۱۳۹۱ به بالای ۶۰۰۰۰ واحد در شهریور ماه ۱۳۹۲ رسیده یعنی دارائی سهامداران شرکت های ثبت شده در بورس در طول یکسال بیش از ۲٫۵ برابر شده است که بیانگر افزایشی بیش از ۱۵۰% در سال است. و این علاوه بر سود تقسیم شده ای است که سهامداران هر سال دریافت می کنند. حتی اگر کسی شاخص بورس و تغییرات آن را نشناسد به هر حال شاهد ساخته شدن ویلاها، کاخ های مجلل و آسمان خراش ها، هتل ها و تفریح گاه های افسانه های در کنار دریا و نقاط خوش آب و هوا، جولان خودروهای سوپر لوکس در خیابان ها، کشتی ها و قایق های تفریحی، هواپیماهای شخصی، حساب های بانکی میلیاردی در بانک های داخل و خارج و غیره و غیره هست که به اقلیتی انگشت شمار تعلق دارند. یعنی در کنار فقر سیاه، گرسنگی، بیکاری، بیماری، بی آیندگی میلیون ها و میلیون ها نفر شاهد افزایش ثروت میلیاردی اقلیتی یک درصدی یا کمتر، چه در شرایط رونق و چه در شرایط رکود اقتصادی،هستیم.

کمتر کسی می پرسد این ثروت های افسانه ای از کجا می آیند و علت این اختلاف شدید در سطح ثروت و درآمد چیست؟ بسیاری از نویسندگان و روشنفکران و حتی برخی از فعالان کارگری از جمعیت یک درصدی آمریکا که ۹۹ درصد مردم آن کشور و بسیاری از کارگران و زحمتکشان جهان را استثمار می کنند و بر آنها ستم روا می دارند حرف می زنند که سخن درستی است. اما اینها در مورد یک درصد یا کمتر از یک درصدی که در ایران همان نقش را دارند ساکت اند! وقتی که حرف از فقر و بیکاری و بی حقوقی کارگران و نابسامانی وضع اقتصاد زده می شود یا انگشت اتهام را به سوی نهادهای جهانی سرمایه داری مانند صندوق بین المللی پول، بانک جهانی، سازمان جهانی تجارت و غیره متوجه می کنند یا بحث تحریم ها را به پیش می کشند. درست است که صندق بین المللی پول سیاست های اقتصادی ای را مورد تشویق و حمایت قرار می دهد که در جهت آزاد کردن قیمت ها، حذف یا کاهش یا «هدفمند کردن» یارانه ها، آزادی اخراج کارگران، حذف مزد حداقل و حتی حذف محدودیت قانونی ساعات کار هفتگی و اضافه کاری، حذف کمک های اجتماعی، کاهش بودجه های مربوط به آموزش و بهداشت عمومی، افزایش سال های کار برای بازنشستگی و غیره یا در یک کلام سیاست های نئولیبرالی باشند، اما صندوق بین المللی پول در همه جا و در همۀ شرایط توان تحمیل این سیاست ها را ندارد. یک عامل مهم تحمیل این سیاست ها وام خارجی بالای یک کشور و یا ناتوانی آن در انجام تعهدات مالی بین المللی است که در مورد ایران هیچ کدام از این دو شرط برقرار نیست: ایران وام خارجی زیادی (در مقابسه با کشورهای مشابه) ندارد و برخلاف یونان، پرتغال، اسپانیا و غیره در پرداخت تعهدات خارجی دچار مشکلی نیست. بدین سان اگر در ایران سیاست های نئولیبرالی اعمال می شود اساسا نه به خاطر تحمیل سیاست های پولی و اقتصادی از سوی  صندوق بین المللی پول بلکه ناشی از سیاست طبقۀ سرمایه دار ایران است. در مورد بانک جهانی نیز باید گفت که روابط این بانک مدت هاست که با ایران به حداقل رسیده و این بانک عملا سرمایه گذاری و وام چندانی به ایران اختصاص نمی دهد. در مورد سازمان جهانی تجارت نیز باید گفت که ایران عضو این سازمان نیست هر چند می کوشد به عضویت آن درآید و در این زمینه تلاش هائی از جمله در جهت حذف سیاست های حمایتی باید انجام دهد و می دهد.  

صرف نظر از سیاست خارجی خود دولت در زمینۀ تحریم ها، که اکنون ظاهرا در حال بازبینی آن هستند، باید گفت بسیاری از مقامات رسمی کشور تأیید می کنند که هرچند تحریم های خارجی نقش منفی در اقتصاد ایران داشته اند اما «مدیریت داخلی» نیز سهم بسزائی در این نابسامانی دارد. کارگران آگاه می دانند که این «مدیریت داخلی»، مدیریتی است که از جانب همان یک درصد یا کمتر از یک درصد جمعیت یعنی طبقۀ حاکم سرمایه دار یا بخشی از آن طبقه اعمال شده است. تغییر این مدیریت داخلی کشور در حوزۀ همان یک درصد جمعیت است و ربطی به اکثریت عظیم جامعه ندارد. به عبارت دیگر کارگران به هیچ رو نباید دچار این توهم شوند که گویا «تغییر مدیریت کشور» – که البته در چارچوب حفظ کلیت این مدیریت است –  به معنی تغییر و ارتقائی در وضعیت اقتصادی، سیاسی و فرهنگی طبقۀ کارگر در ایران و یا نوید بخش تحولی در این جهت است. این هم راز پوشیده ای نیست که طبقۀ کارگر به رغم آنکه طبقۀ اکثریت جامعه است هیچ نقشی در سیاست ندارد و از طرف طبقۀ حاکم به بازی گرفته نمی شود مگر برای اینکه در تولید، کار بیشتر برای مزد کمتر انجام دهد و در سیاست، نقش سیاهی لشگر را بازی کند!

خلاصۀ کلام اینکه کارگران با وضعیت اقتصادی بحرانی بی سابقه و با شرایط سیاسی حادی روبرو هستند. ما کارگران برای هستی خود و آیندۀ خود و نسل های آینده، برای حل درست و پایدار بحران و سوق دادن جامعه به سمت پیشرفت سیاسی، اقتصادی و فرهنگی باید دست به دست هم بدهیم و مشترکا چاره اندیشی کنیم. در یک کلام، کارگران و زحمتکشان باید تنها به نیروی مبارزۀ جمعی متحد خود پای بند باشند.

محورهای چاره اندیشی

شمار قابل توجهی از کارگران به این درک رسیده اند که برای دستیابی به خواست هایشان باید نه تنها به مسایل اقتصادی و اجتماعی بلکه به موضوعات سیاسی و فرهنگی نیز توجه کنند. زیرا کارگران و توده های زحمتکش تنها در شرایط تأمین حقوق سیاسی و شهروندی و در پرتو فرهنگی روشنگرانه و مترقی می توانند مبارزات خود را گسترش دهند و به خواست های اقتصادی و اجتماعی خود نیز به صورتی پایدار دست یابند. رویکرد کارگران به اقتصاد و سیاست و مبارزات آنها در این عرصه ها تنها هنگامی واقعا برای این طبقه ثمربخش خواهد بود که مبتنی بر استقلال سیاسی و تشکیلاتی خود کارگران و اتحاد آنان باشد، در غیر این صورت طبقات دیگر این تلاش ها را به سود خود مصادره خواهند کرد. در این راستا موارد زیر را که تا کنون به شکل های مختلف از سوی تشکل های کارگری مطرح شده است به عنوان چارچوبی برای بحث، چاره اندیشی و عمل به همۀ کارگران ارائه می دهیم با این امید که با هم اندیشی و همیاری به راهکارهای مشترکی برای دستیابی به خواست مشترک حداقل همۀ کارگران دست یابیم. روشن است که خواست های کارگران به موارد زیر محدود نمی شود و بسیاری از خواست های اقتصادی و دموکراتیک که در اینجا مجال بیان آنها نیست را دربر می گیرد که باید در این چاره اندیشی تعیین شوند.

•

مبارزه برای به رسمیت شناخته شدن ایجاد تشکل های مستقل کارگری، حق اعتصاب و اعتراض.

•

مبارزه برای به رسمیت شناختن مذاکرات دسته جمعی با نمایندگان منتخب کارگران در تمام مسایل مربوط به مزد، مزایا، سازماندهی کار، رفت و آمد، تغذیه، استراحت، انتقال، جابجائی و غیره.

•

مبارزه برای انعقاد قرارداد رسمی کار و حذف قراردادهای سفید امضا.

•

تلاش برای برخورداری تمامی بازنشستگان از یک زندگی مرفه و بدون دغدغه اقتصادی و رفع هرگونه تبعیض در پرداخت مستمری بازنشستگان و بهره مندی آنان از تامین اجتماعی و خدمات درمانی.

•

مبارزه برای افزایش مزد حداقل براساس هزینۀ متوسط خانوار شهری اعلام شده توسط بانک مرکزی. این مزد حداقل پایه باید همه ساله دست کم به تناسب تورم و رشد بارآوری متوسط کار افزایش یابد.

•

مبارزه برای تشکیل هیأت بازرسی کارگری منتخب کارگران برای نظارت بر شرایط کار، ایمنی، بهداشت و غیره.

•

مبارزه با اخراج و بیکارسازی.

•

مبارزه برای برقراری بیمۀ بیکاری برای همۀ کارگران بیکار و تازه واردان به بازار کار. پرداخت مستمری بیکاری مکفی به همۀ بیکاران تا زمان اشتغال.

•

تعمیم بیمه های اجتماعی به همۀ مزدبگیران در تمام رشته های تولیدی و خدماتی.

•

پشتیبانی از مبارزات دهقانان زحمتکش.

•

مبارزه با جنگ های امپریالیستی و تجاوزگرانه و پشتیبانی از تلاش های عادلانه برای صلح.