|
خلاصه گزارش روزنامه شرق درباره اوضاع اقتصادی
کشورووضع معیشت مردم :
برآورد
چهار شاخص غذا، بهداشت، آموزش و مسکن میتواند سطح رفاه خانوار
را تعیین کند. وقتی هر یک از این شاخصها را در سالهای گذشته
بررسی میکنیم با درصدهای بزرگی مواجه میشویم که پیش از این
و حتی در دوران جنگ هم نمونه آن را ندیده بودیم.
بر اساس آخرین آمار استخراجشده، میانگین مصرف خانوار از سال
86 تا 90 مرتبا کاهش یافته است. بر اساس گزارش بانک مرکزی،
بررسی سبد کالای خانوار نشان میدهد که در سال 1386 هزینه
متوسط خانوادهها در سال معادل 98 میلیون و 816هزار ریال
بوده است اما این رقم با 76درصد افزایش در سال 1390 به
173میلیون و 925هزار ریال رسیده است. به عبارت دیگر در سال
90، هر خانوار چهارنفره باید یک میلیون و 450هزارتومان در
ماه درآمد داشته باشد تا بتواند از عهده مخارج خود برآید.
دستمزد کارکنان بخش دولتی و غیردولتی براساس نرخ تورم و هزینه
خانوار مورد محاسبه قرار نگرفته است. کمشدن سهم پوشاک، تفریح
و امور فرهنگی، بهداشت و درمان، لوازم و اثاث خانه و از سوی
دیگر افزوده شدن به سهم مسکن، آب، برق و گاز و همچنین حمل و
نقل در سبد هزینه خانوار از پیامدهای سیاستهای اقتصادی در دو
سال گذشته بوده است. مسلما اعلام آمار سالهای 91 و 92 وخامت
اوضاع را بیشتر به نمایش خواهد گذاشت.
کارشناسان اقتصادی می گویند بانک مرکزی تورم ماهانه را 3 درصد
اعلام کرده، در حالی که تورم ماهانهای بین هشت تا 9درصد است.
تورم 20درصدی که در دنیا بندرت وجود دارد در ایران عادی شده
است. با تورم ثروت سرمایهداران ضریب میگیرد .
بر اثر تورم جامعه ما بشدت فقیرتر شده و نابرابریها افزایش
بیشتری یافته است. دسترسی افراد به دارو به حدی محدود شده که
در هیچ دورهای در سالهای پس از انقلاب نمیتوان نمونه آن را
دید. هزینههای تامین مسکن نیز از دیگر شاخصهایی است که سطح
رفاه خانوار را نشان میدهد. با توجه به اینکه حدود 34
درصد
جمعیت کشور اجاره نشین هستند؛ افزایش قیمت اجاره تاثیر قابل
توجهی در شاخص فلاکت آنها داشته است.
هزینههای تامین غذا و آموزش هم نمونههای دیگری است که رفاه خانوار را به شدت کاهش داده است. به صرف پرداخت یارانه نقدی نمیتوان انتظار بهبود وضعیت آنها را داشت. هزینهها بین 60 تا صد در صد رشد داشتهاند.
کاهش هر روزه ارزش پول ملی روی دیگر سکه، یعنی کاهش قدرت خرید
مردم است. زمانی که بانک مرکزی اعلام میکند تورم به 30درصد
رسیده، یعنی درآمد خانوار به هر میزان درآمدی که باشد، معادل
یک سوم ارزش خود را از دست داده است. تورم 10درصدی سال 84 به
بیش از 30 درصد در سال 91 رسیده و گویای رشد 300 درصدی تورم طی
هفتسال گذشته است. این موضوع نشان میدهد درآمدهای افراد در
این سالها به شدت کاهش یافته است. افزایش تعداد
فارغالتحصیلان دانشگاهی که به قصد کار و اقامت از کشور خارج
شدهاند، پدیده خطرناک جدید آن است که پس از تشدید تحریمها
علیه ایران، تعداد کارآفرینانی که کشور را به قصد کار در دوبی،
ترکیه، مالزی و کشورهای دیگر ترک کرده و سرمایهها و شرکتهای
خود را به این کشورها منتقل کردهاند، افزایش یافته است.
کارگران اکنون یکسوم دستمزد واقعی خود را دریافت می کنند. به
عبارت دیگر هزینههای معیشتی در ماههای گذشته 50 تا 60 درصد
افزایش داشته و برخی اقلام حتی تا 200 درصد افزایش قیمت داشته
است. حال آنکه دستمزد کارگران سالی یکبار و تنها بر اساس تورم
و چیزی کمتر از آن تعیین میشود.
قیمت هر مترمربع فضای مسکونی از 649هزارتومان در سال 84 به 3/9میلیونتومان در سال 1391 رسیده است و بر همین اساس اجاره هر متر واحد مسکونی از سه هزار و 417 تومان در سال 84 به متری 16هزار و 378 تومان در سال 91 رسیده است. مقایسه این ارقام با درآمد ماهانه خانوارها بیانگر آن است که در این مدت توان خرید مسکن 43 درصد و توان اجاره آن 25 درصد کمتر شده است. در سالهای 84 تا 91 قیمت مسکن در تهران معادل 500 درصد (معادل شش برابر) و اجاره معادل 370 درصد رشد پیدا کرده است.
تعداد بیکاران از دومیلیون و 600 هزارنفر در سال 84 به سه
میلیون و 300 هزار نفر در سال91 رسیده است.
|
Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”
tiistai 19. marraskuuta 2013
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Tässä kisassa euro jää helposti jumboksi
Keskuspankit käyvät kisaa siitä, kenen valuutta heikkenee
eniten. Kaikki haluavat heikon valuutan, jotta talous lähtisi kasvuun
muita nopeampi. Kaikki eivät voi tätä kisaa voittaa eikä yksi voi kuin
hävitä. Euron rakenne ja säännöt tarkoittavat, että se ei voi olla
valuuttojen suurin pudottaja.
Analyysi
Rahaliiton rakenne ja säännöt estävät EKP:ltä ja euromailta useimmat sellaiset keinot ja temput, joiden avulla muut tätä valuuttasotaa käyvät. Siksi euro jää helposti muita vahvemmaksi – ja euroalue menettää talouskasvua muille.
EKP käytti viime viikolla pienen määrän jäljellä olevaa "kuivaa ruutiaan", kun se ilmoitti alentavansa ohjauskorkoa 0,5 prosentista 0,25 prosenttiin. Yksi samanlainen koronlasku vielä niin tämän lajin ruuti on loppu.
Koronlasku heikensi euroa suhteessa muihin valuuttoihin, mutta muut keskuspankit eivät välttämättä anna omien valuuttojensa vahvistua kovin pitkää aikaa ennen kuin ryhtyvät vastatoimiin.
Pieni Tšekin keskuspankki vastasi heti seuraavana päivänä keinolla, jota EKP:n on hyvin vaikea käyttää: se ryhtyi heikentämään omaa valuuttaansa korunaa suorin valuuttakaupoin lähinnä euroja ostamalla.
Aiemmin suoria valuuttakauppoja ovat käyttäneet paljon Tšekin keskuspankkia suuremmin summin esimerkiksi Sveitsin ja Japanin keskuspankit.
Kiinan ja useiden muiden kaukoidän kasvumaiden keskuspankeille samanlaiset valuuttakaupat ovat arkea. Ne ostavat kaiken aikaa suuret määrät länsimaiden valuuttoja, jossa niiden omat valuutat pysyisivät heikkoina ja vienti sujuisi entiseen malliin.
Kaikilla keskuspankeilla on valuuttakaupoissaan sama tarkoitus: oman valuutan heikentäminen. Maailman tavarakaupan markkinaosuuksista on käynnissä armoton kilpailu. Euro antaa muille etumatkaa, kun ei muuta voi.
Bernanken
kuuluisa puhe
Yhdysvaltain keskuspankin Fedin nykyinen pääjohtaja Ben Bernanke piti jo yli kymmenen vuotta sitten yhden edelleen kuuluisimmista puheistaan, jossa hän selosti keskuspankin toimia deflaation uhan torjumiseksi.
Japanin deflatorista taantumaa puineessa puheessaan Deflation: Making sure "it" doesn't happen here (Deflaatio – Miten varmistaa, että "se" ei tapahdu täällä) Bernanke luetteli vuonna 2002 tukun keinoja, jotka tepsivät senkin jälkeen, kun keskuspankki on laskenut tavanomaisen ohjauskorkonsa nollaan prosenttiin.
Tuolloin deflaation uhka väistyi muualla kuin Japanissa, joten Fedin ei tarvinnut toteuttaa Bernanken kuvaamia keinoja setelielvytyksineen. Sen sijaan viiden viime vuoden kriisissä useimmat Bernanken keinoista ovat olleet ja ovat yhä käytössä niin Yhdysvalloissa kuin monissa muissakin maissa.
Mutta euroalueella Bernanken keinoja ei ole käytössä, sen ovat estäneet rahaliiton omalaatuinen rakenne ja EKP:n muita tiukemmat säännöt.
Viisi keinoa
voittaa deflaatio
Bernanken keskeisiä keinoja deflaation torjumiseksi ja taltuttamiseksi olivat – ja ovat ilmeisesti edelleen:
1. Keskuspankki voi painaa ohjauskoron nollaan prosenttiin.
2. Keskuspankki voi painaa pitkät markkinakorot alas lupaamalla pitää ohjauskorko alhaalla vuosien ajan tai sitoutumalla ostamaan pitkäaikaisia velkakirjoja rajattomasti.
3. Keskuspankki voi painaa yksityistenkin liikkeeseenlaskijoiden lainakorot alas ostamalla yksityisiä velkakirjoja niin paljon kuin tarpeen.
4. Keskuspankki voi osallistua aggressiivisesti valuuttakauppaan heikentääkseen valuuttansa arvoa ja nostaakseen tuontihintoja.
5. Keskuspankki voi sovittaa rahapolitiikan kevennyksen yhteen julkisen talouden kevennyksen kanssa esimerkiksi rahoittamalla veronkevennyksiä setelirahoituksella.
Maailman suurista keskuspankeista Japanin BoJ on soveltanut joka ikistä Bernanken neuvoa ja Yhdysvaltain Fed on toteuttanut muunnelmia muista kuin suorista valuuttakaupoista.
Euroalueen EKP on lainannut alueen pankeille runsaasti rahaa ja luvannut ehkä ryhtyä tiukan ehdollisiin velkakirjaostoihin. Valtioiden rahoittaminen on EKP:ltä suorastaan kiellettyä.
Muita tiukempi linja voi toki osoittautua viisaaksi, jos muiden keskuspankkien rahakokeet epäonnistuvat ja päätyvät rahaolojen kaaokseen. Mutta tällä välin euroalueen rahoitusolot ovat muita kireämmät ja valuutta muita vahvempi.
Muut keventäneet
enemmän kuin EKP
Japanin keskuspankki laski oman ohjauskorkonsa likimain nollaan prosenttiin ensi kerran 1990-luvun loppupuolella ja uudestaan tämän kriisin alkuvaiheissa. Yhdysvaltain Fed laski oman korkonsa nollan prosentin tuntumaan viisi vuotta sitten.
EKP on laskenut omaa ohjauskorkoaan muita hitaammin ja pienemmin askelin. Viime viikon päätöksellä se painaa korkonsa alemmas kuin milloinkaan aiemmin, mutta Fedin ja BoJ:n korot ovat silti olleet jo vuosien ajan vielä alempana.
Muista kevennyskeinoista EKP on yrittänyt helpottaa pankkien, muiden yritysten ja valtioidenkin rahoitusta lähinnä keventämällä liikepankeille tarjoamansa rahoituksen vakuusvaatimuksia ja muita ehtoja.
EKP:n kriisitoimet ovat toki jonkin verran keventäneet euroalueen rahoitusoloja, mutta ne ovat silti edelleen selvästi suurimpia kilpailijamaita kireämmät ja paikoin erittäin kireät.
Yhdysvaltain Fed ja Japanin BoJ ovat kumpikin paisuttaneet keskuspankkirahan tarjontaa toteuttamalla velkakirja- ja arvopaperimarkkinoilla yhteensä tuhansien miljardien eurojen arvosta tukiostoja. Toimien tarkoitus on ollut kasvattaa rahan tarjontaa ja epäsuorasti myös heikentää valuuttaa.
Japanin BoJ on lisäksi toteuttanut valuuttamarkkinoilla suoriakin tukitoimia, joilla se on muita valuuttoja ostamalla pyrkinyt ujostelematta heikentämään jeniä. Näin se on halunnut tukea maan yritysten kilpailuasemaa suhteessa kansainvälisiin kilpailijoihin.
EKP:n johtajat ovat puolestaan useita kertoja kriisin kuluessa toistaneet, että EKP:lla ei ole euron ulkoiseen arvoon liittyviä tavoitteita eikä euron vaihtokurssilla ole muuta merkitystä kuin kertoa oma sanomansa euroalueen talouden kulloisestakin tilasta.
Yksi valuutta, yksi
korko ja 17 maata
Rahaliiton rakenteesta löytynee yksi selitys EKP:n muista keskuspankeista selvästi poikkeaviin toimintatapoihin.
Euro on 17 hyvin erilaisen euromaan yhteisvaluutta eikä vain yhden maan valuutta niin kuin Yhdysvaltain dollari ja Japanin jeni ovat. EKP on rahaliiton keskuspankki ja euro valuutta vailla kotimaata. Samoin euromaat ovat valtioita vailla ikiomaa valuuttaa.
Mikään korkotaso ei ole tähän mennessä ollut kaikille euromaille samaan aikaan sopiva, joten EKP on yrittänyt parhaansa mukaan säätää koron koko alueelle keskimäärin sopivaksi.
Saksan talouskunto ja hintakehitys edellyttäisivät saksalaisarvioiden mukaan nykyistä korkeampaa eikä matalampaa korkoa. Useimmille muille euromaille koronlasku lienee tervetullut helpotus taantumaan.
Samoista talouseroista johtuu, että eri euromaiden valuuttatarpeet ovat kovin erilaisia.
Kilpailukyky- ja ostovoimaerojen perusteella Saksan euron pitäisi olla tuntuvasti nykyistä vahvempi ja useimpien muiden euromaiden eurojen pitäisi olla tuntuvasti nykyistä heikompia suhteessa muihin valuuttoihin.
Euromailla on kuitenkin yhteinen euro, joka on useimpien jäsenmaiden kansallisiin oloihin väärän arvoinen. Yksittäisellä euromaalla ei ole kuitenkaan asiaan nokan koputtamista.
Pikaiset valuuttatoimet
eivät euromailta onnistu
Talouslehti Financial Timesin mukaan Saksan ja joidenkin muiden "ydinmaiden" edustajat vastustivat EKP:n neuvoston viimeviikkoista koronlaskupäätöstä. Saksan keskuspankin johtajat ovat aiemmin vastustaneet useita muitakin EKP:n kriisin aikaisia rahapolitiikan kevennystoimia.
Saksalaistulkinnan mukaan koronlasku altistaa taloutta inflatorisille paineille, kun taas EKP:n neuvoston enemmistö todennäköisesti toivoo koronlaskun päin vastoin ehkäisevän talouden deflatorisia paineita.
Kummankin tulkinnan mukaan euroalueen hintavakaus voi olla vaarassa, mutta tulkintaerosta johtuu, kumpaan suuntaan hintavakaus uhkaa horjahtaa sijoiltaan.
Aivan samanlaisin tulkintaeroin voi helposti perustella, että euro on Saksan taloustarpeisiin liian heikko mutta useimpien muiden euromaiden tarpeisiin liian vahva.
Ristiriita rajoittaa EKP:n mahdollisuuksia ja haluja tehdä euron vaihtokurssille mitään.
EKP:n valuuttatoimia rajoittaa ehkä vielä tehokkaammin se, että euroalueen valuuttapolitiikka ei kuulu EKP:n vaan Euroopan unionin neuvoston (consilium) päätösvaltaan. EKP ei saa omin päin ryhtyä suoriin valuuttatoimiin, vaikka haluaisi.
Myös Yhdysvalloissa ja Japanissa valuuttapolitiikka on muodollisesti valtiovarainministeriön eikä keskuspankin asia, mutta niiden valuuttatoimista päättää tarvittaessa kaksi tai korkeintaan kolme sopijapuolta yhdessä.
Esimerkiksi Japanissa maan hallitus käytännössä määräsi keskuspankin heikentämään jeniä. Keskuspankin edellinen johto pyristeli vastaan ja joutui väistymään, ja nyt keskuspankki tekee työtä käskettyä.
Euroalueella ei moinen olisi mahdollista, sillä yhteisvaluutta euroa koskeviin päätöksiin ottaisi osaa ainakin parikymmentä EU:n ja jäsenmaiden eri toimielintä eikä yhteisestä valuuttanäkemyksestä olisi takeita.
Ainakin pikaiset valuuttatoimet ovat muiden kuin euroalueen keinoja.
Onko setelirahoitus
tarpeen vai syntiä?
Valtion alijäämän rahoittaminen keskuspankin "setelipainon" avulla on pääjohtaja Bernanken deflaation vastaisista neuvoista todennäköisesti kiistanalaisin ja etenkin Saksassa voimakkaimpia vastalauseita herättävä keino.
Valtioiden suora rahoittaminen on EKP:ltä samoin kuin euromaiden kansallisilta keskuspankeilta yksiselitteisesti kiellettyä setelirahoitusta ja suoranaista syntiä.
Muuallakaan keskuspankit eivät ole vielä ryhtyneet suoraan rahoittamaan kotivaltioidensa alijäämiä, mutta käytännössä ne ovat tehneet aivan samaa pankkien välityksellä.
EKP:n eurovaltioille toimittama rahoitustuki on ollut vielä epäsuorempaa, sillä se on myöntänyt pankeille rahoitusta valtioiden velkakirjojen ostamiseen mutta ei ole itse ostanut velkapapereita pariin vuoteen.
Vuosi sitten EKP lupasi tarvittaessa harkita jopa rajoittamattomia tukiostoja. Tosin uusien tukiostojen ehdot olisivat tiukat, ja niiden tarkoitus olisi puolustaa euroa eikä heikentää euron vaihtokurssia tai huojentaa valtioiden rahoitusta.
Erot suurten keskuspankkien ja valtioiden suhteissa vihjaavat, miksi euro ei voi olla valuuttojen suurin pudottaja.
tiistai 12. marraskuuta 2013
SAS:n työntekijät haastavat ammattiliittonsa oikeuteen
Sadat lentoyhtiö SAS:n Ruotsin matkustamohenkilökunnan
työntekijät ovat haastaneet edunvalvojansa oikeuteen. SAS:n työntekijät
syyttävät ammattiliittoaan eläkkeidensä heikentämisestä.
Noin 300 SAS:n 50-60 -vuotiasta työntekijää syyttää ammattiliittoa eläkkeidensä hukkaamisesta vajaa vuosi sitten Köpenhaminassa käydyissä kriisineuvotteluissa, kertoo ruotsalaislehti Dagens Nyheter.
Kiistan juuret ovat DN:n mukaan vuodessa 1974. Tuolloin SAS:n matkustamohenkilökunnan palkkoja alennettiin 2,5 prosenttia, jotta työntekijöiden olisi mahdollista jäädä eläkkeelle 60-vuotiaina.
Viime marraskuussa liitto kuitenkin suostui allekirjoittamaan kriisisopimuksen, jossa eläkeikää nostettiin 65 vuoteen.
Työntekijöiden mukaan ammattiliitto puhalsi sopimuksella keskimäärin 400 000 kruunua (reilut 45 400 euroa), pahimmassa tapauksessa 800 000 kruunua (vajaat 90 900 euroa) jäsentä kohden.
Ammattiliiton juristi Martin Wästfelt myöntää DN:n haastattelussa, että liitto oli neuvotteluissa vaikeassa tilanteessa.
Matkustamohenkilökunnan alajärjestö SCCA on jättäytynyt riidassa passiiviseksi. Sen vuoksi SAS:n oikeuteen haastaneet ovat keränneet omasta pussistaan 10 000 kruunua (reilu 1100 euroa) oikeudenkäyntikuluihin.
Kahden miljoonan kruunun vajaat (230 000 euroa) oikeudenkäyntikuluista uupuu vielä noin puolet.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Kumpaa nyt pelkäisi, inflaatiota vai deflaatiota?
Analyysi
Keskuspankit ovat vuosien ajan pelotelleet kansaa
inflaatiopeikon ilkeyksillä. Nyt inflaatio on miltei kadonnut eikä se
ole enää paha peikko vaan turva uutta vitsausta vastaan. Nyt peikon
avulla pitäisi torjua "inflaatiotakin vaarallisempi" deflaatiomörkö.
Tällainen pelottelu perustuu osin harhaanjohtaviin ja jopa vääriin
väitteisiin rahan ja hintojen luonteesta.
Analyysi
Koronlaskua todennäköisesti aikaistanut uusi huolenaihe on euroalueen inflaatiovauhdin hidastuminen olennaisesti hitaammaksi kuin sen EKP:n tavoitteen mukaan pitäisi olla.
EU:n tilastoviranomainen Eurostat kertoi vain viikkoa ennen EKP:n korkopäätöstä, että euroalueen kuluttajahintojen vuotuinen nousuvauhti oli lokakuussa hidastunut 0,7 prosenttiin.
Hintakehitys on ollut vaisuinta sitten talouskriisin ensirytinän, jolloin euroalueen kuluttajahinnat lakkasivat nousemasta ja painuivat vuonna 2009 lyhyeksi aikaa laskuun.
Suomeksi sanottuna euroalueella myytävien tuotteiden ja palveluiden hinnat ovat nyt vuoden ajan pysyneet poikkeuksellisen vakaasti aloillaan. Tämä ei kuitenkaan ole sellaista hintavakautta kuin EKP haluaa.
Virallinen hintavakaus
tavoittelee inflaatiota
EKP vaalii hintavakautta niin kuin EU:n perussopimuksen sille määräämä tehtävä vaatii. Tehtävä vaikuttaa täsmälliseltä mutta on kuitenkin epämääräinen, sillä perussopimus ei ole mitenkään määritellyt hintavakauden käsitettä.
EKP on saanut määritellä hintavakauden käsitteen ja ihanteen niin kuin on parhaaksi katsonut.
EKP:n ylin toimielin, neuvosto, päätti ennen euron käyttöön ottamista vuoden 1998 syksyllä, mitä euroalueen hintavakaus tarkoittaa. Se tarkoittaa keskimäärin vajaan kahden prosentin vuotuista inflaatiota.
Euroalueen virallinen hintavakaus ei toisin sanoen tarkoita yleisen hintatason vakautta, vaan se tarkoittaa hintojen alituista ja vakaata kohoamista. Osuvampi ilmaisu EKP:n rahapolitiikan tavoitteelle olisikin inflaatiovakaus eikä hintavakaus.
Tämän virallisen hintavakauden on EU:n perussopimuksen mukaan tarkoitus suojella euron ostovoimaa. Mutta tämäkin tarkoittaa muuta kuin miltä kuulostaa, sillä EKP:n tavoittelema hintavakaus tarkoittaa käytännössä euron ostovoiman vakaata mutta varmaa heikkenemistä.
EKP:n inflaatioihanne tarkoittaa, että yleinen hintataso kaksinkertaistuu ja euron ostovoima puolittuu tasaisen varmasti 40 vuoden välein. Hintojen nousu on yhtä kuin rahan ostovoiman heikkenemistä eikä suinkaan aitoa talouskasvua saati elintason kohoamista.
Edes lievän inflaation
edut kiistanalaisia
Euroalueen inflaatiovauhdin hidastuminen 0,7 prosenttiin ilmentänee EKP:n tulkinnan mukaan jo liian heikkoa hintojen nousua. Seuraavaksi EKP pelkää inflaation taittumista deflaatioksi.
Suomeksi sanottuna kansalaisten ostamat tuotteet ja palvelut ovat kallistuneet vähemmän kuin EKP:n mukaan olisi tarpeen, ja seuraavaksi yleinen hintataso "uhkaa" painua laskuun.
EKP:n ja euromaiden kansallisten keskuspankkien kanssa samaan eurojärjestelmään kuuluva Suomen Pankki luonnehtii deflaatiota "inflaatiotakin vaarallisemmaksi" talouden ilmiöksi.
Tämä on samalla tavoin hämmentävä väite kuin alituisen inflaation kuvaaminen hintavakaudeksi.
Inflaatio tarkoittaa SP:n mukaan "yleensä tavaroiden ja palveluiden yleistä hinnannousua, joka johtaa rahan arvon alenemiseen".
Deflaation SP määrittelee inflaation vastakohdaksi, jossa "yleinen hintataso yhtäjaksoisesti laskee". Keskuspankin mukaan on vaarallista, jos hinnat ja palkat laskevat yleisesti ja rahan arvo nousee.
Nämä ovat kiistanalaisia tulkintoja eivätkä taloustieteen tai -historian yksiselitteisesti todistamia tosiasioita. Toki tällaiset tulkinnat tukevat virallista inflaatioihannetta ja velkaantumista kannustavaa talousmallia.
Taloustutkijat ovat väitelleet vuosikymmeniä, onko edes lievä inflaatio taloudelle eduksi vai sittenkin haitaksi. EKP:n ja useimpien muidenkin keskuspankkien mukaan lievä inflaatio kannustaa kasvua, mutta tämä on tulkinta eikä tosiasia.
Vai pysyvät hinnat
ajan mittaan vakaina?
Suomen Pankin tulkinnat inflaation vaikutuksista ovat hieman hämmentäviä. SP:n mukaan "inflaatio ja deflaatio ovat tärkeitä talouden ilmiöitä, joilla on haitallisia vaikutuksia talouteen".
Inflaatiosta on sen mukaan "monia haittoja", kuten taloudellisten päätösten vääristäminen, talouskasvun hidastaminen ja epäoikeudenmukaisuus. Inflaatio "syö rahamääräisten säästöjen arvoa ja vahingoittaa varsinkin piensäästäjien asemaa".
Tällaiset tulkinnat vaikuttavat johdonmukaisilta ja totuudenmukaisilta, mutta ne saattavat virallisen hintavakauden edellyttämän inflaatiopyrkimyksen erikoiseen valoon.
Deflaation oloissa sen sijaan yleisen hinta- ja palkkatason lasku ja rahan ostovoiman kohoaminen on SP:n mukaan erityisen vaarallista siksi, että "velat pitää maksaa takaisin arvokkaammalla rahalla kuin ne on otettu".
Tämä velkojen maksaminen entistä arvokkaammalla rahalla on SP:n mukaan "monesti johtanut velkakriiseihin ja konkurssien määrän kasvuun".
Saman Suomen Pankin kuvauksen mukaan haitallisen inflaation ja vielä vaarallisemman deflaation välissä on kapea tavoitetila, johon EKP pyrkii:
"Hintavakaus vallitsee silloin, kun inflaatiota tai deflaatiota ei juuri ole eli kun hinnat eivät keskimäärin nouse eivätkä laske merkittävästi, vaan pysyvät ajan mittaan vakaina".
Kyseinen Suomen Pankin kuvaus näyttää olevan melkoisen kaukana EKP:n virallisesta hintavakauden tulkinnasta. Hintojen tuplaantuminen muutaman vuosikymmenen välein vaikuttaa tyystin muulta kuin hintojen pysyminen "ajan mittaan vakaina".
Hyvää ja huonoa
deflaatiota
Markkinatalouden perusvire on pohjimmiltaan deflatorinen, sillä vapaa ja aito kilpailu yritysten välillä, tuottajien erikoistuminen ja vaikkapa entistä tehokkaampien tuotantomenetelmien kehittäminen ovat kaikki omiaan laskemaan hintoja.
Osa rahan luonteeseen ja talouden hintailmiöihin paneutuneista taloustutkijoista tunnistaakin erikseen "hyvän deflaation" ja "huonon deflaation".
Teollisen vallankumouksen ja talouskasvun voimakkaan kiihtymisen 1800-luku oli valtaosin "hyvän deflaation" aikaa, jolloin talous ja kansakuntien varallisuus kasvoi voimakkaasti siitä huolimatta – tai osin sen ansiosta – että yleinen hintataso ennemmin laski kuin nousi tai pysyi edes ennallaan.
Edes 1930-luvun lamavuosien "huono deflaatio" ei ollut alkuperäinen syy velkakriisiin, vaan kriisi alkoi velkakuplan puhkeamisesta, pörssiromahduksesta ja vararikoista. Deflatorinen noidankehä oli velkakriisin seuraus eikä syy.
Taloustutkimus tai -historia eivät tuekaan EKP:n ja Suomen Pankin tulkintaa, jonka mukaan kuluttajahintojen lasku olisi yksiselitteisen haitallinen tai varsinkaan vaarallinen talouden ilmiö.
Japanin kokemus ei
pelkästään huono
Japanin niin sanotut kadotetut vuosikymmenet eivät nekään ole kiistaton todiste deflaation vaarallisuudesta, vaikka Japanin talous on ollut valtaisan velkakuplan puhkeamisen jälkeen nyt runsaat 20 vuotta lievästi deflatorisessa taantumassa.
Velkakupla tai sen puhkeaminen eivät johtuneet deflaatiosta, vaan sattuivat päin vastoin japanilaisittain epätavallisen nopean inflaation aikaan. Inflaatio hidastui ja taittui lievähköksi deflaatioksi vasta velkakuplan puhkeamisen jälkeen.
Kuplan puhjettua Japanin yritykset ja kotitaloudet ryhtyivät maksamaan liian suuria velkojaan, jolloin taloudesta poistui rahaa enemmän kuin keskuspankki onnistui syöttämään uutta tilalle. Näin velkakriisi painoi kuluttajahintoja lievään laskuun eikä toisinpäin.
Japanin viime vuosikymmenet eivät yksiselitteisesti osoita sitäkään, että lievä deflaatio olisi ollut pelkästään haitallinen ilmiö.
Maan työttömyys on alle puolet euroalueen työttömyysasteesta, ja lievistä nimellispalkkojen laskuista huolimatta rahan ostovoiman kohoaminen on kasvattanut kotitalouksien reaaliansioita. Säästäjät ovat nollakoroista huolimatta nauttineet kehittyneen maailman korkeimpia reaalikorkoja.
Eläkeläisten ja säästäjien rahat ovatkin Japanissa riittäneet jokapäiväiseen elämiseen entistä paremmin eivätkä suinkaan huonommin niin kuin käy euroalueella, jos EKP:n tavoittelema hintavakaus toteutuu.
Keskuspankki päättää
tulojen ja varojen jaosta
Siinä Suomen Pankin tulkinta deflaation haitoista osuu oikeaan, että rahan arvon kohoaminen tekee velkojen maksamisesta entistä raskaampaa. Sekin on totta, että inflaation oloissa velkojen maksaminen on entistä keveämpää.
Rahan arvon kohoaminen suosii säästäjiä ja velkojia mutta rasittaa velkaisia. Vastaavasti rahan arvon heikkeneminen rasittaa säästäjiä ja velkojia mutta suosii velallisia.
Inflaatio suosii muiden velallisten lisäksi erityisesti valtiota ja kuntia, jotka hyötyvät velkataakan ja velanmaksun kevenemisen lisäksi toisellakin tapaa: inflaatio kasvattaa verotuloja.
Verotus kohdistuu nimellisiin tuloihin ja hintoihin, joten inflaation hintoja ja palkkoja nostava vaikutus kasvattaa automaattisesti myös verotettavia tuloja ja hintoja. Näin ennallaan pysyvät veroasteet tuottavat lisää verotuloja sitä mukaa kuin hinnat ja palkat nousevat.
Inflaatio ja deflaatio eivät olekaan pelkästään rahatalouden ilmiöitä. Ne ovat myös yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat huomaamatta mutta vääjäämättä tulojen ja varallisuuden jakoon kansanosien välillä.
Osaltaan EKP:n viimeviikkoinenkin hintavakauden nimissä tekemä korkopäätös siirsi hitusen varallisuutta säästäjiltä velallisille.
Tämä rahan yhteiskunnallinen ulottuvuus on virallisen rahapolitiikan sivutuote – ja yllättävän tärkeä jäädäkseen osin harhaanjohtavien hintavakaustavoitteiden taakse piiloon.
Deflaatio ajaisi asuntovelkaiset ahtaalle
Deflaatiota on ainakaan asuntovelkaisten turha toivoa entistä
halvempien hintojen toivossa, sillä talouden ajautuminen deflatoriseen
lamaan vaarantaisi kasvavan määrän työpaikkoja ja lisäksi deflaatio
kasvattaisi velkojen reaaliarvoa.
Yksittäisten tuotteiden tai tuoteryhmien halpeneminen voi ollakin useimpien kuluttajien mieleen, mutta koko talouden kattavana yleisenä ilmiönä deflaatiosta on velkaisessa taloudessa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Avainsana on velka, sillä varoissaan olevalle deflaatio voi parhaimmillaan olla jopa hyödyksi, mutta velkaiselle se voi pahimmillaan olla painajainen.
Deflaatio kasvattaa
rahan ja velkojen arvoa
Pelkistetyn perustulkinnan mukaan deflaatio tarkoittaa yksinkertaisesti yleisen hintatason laskemista. Se on inflaation vastakohta, sillä vastaavan perustulkinnan mukaan inflaatio tarkoittaa yleisen hintatason kohoamista.
Yleisen hintatason tahdissa muuttuu myös rahan ostovoima eli rahan niin sanottu reaaliarvo. Inflaatio merkitsee rahan ostovoiman eli reaaliarvon heikkenemistä, kun taas deflaatio merkitsee rahan ostovoiman eli reaaliarvon kasvamista.
Rahan arvon muutokset koskevat täsmälleen samalla tavalla kaikkea rahaa, olipa kyse omasta rahasta tai velkarahasta. Inflaatio nakertaa yhtä hyvin säästöjen kuin velkojen reaaliarvoa, deflaatio kasvattaa sitä. Tästä syystä deflaatio voi jopa osittain hyödyttää velatonta, mutta haitata velkaista.
Kahden prosentin vuosi-inflaatio syö satasen arvon kymmenessä vuodessa vähän päälle kahdeksaan kymppiin. Sen sijaan kahden prosentin vuotuinen deflaatio kasvattaa satasen kymmenessä vuodessa vähän päälle sataankahteenkymppiin. Näin siitä riippumatta, onko kyse omasta vai lainarahasta.
Nollakin prosenttia
voi olla kova korko
Velkaiselle deflaation haastavuutta pahentaa lainapääoman reaaliarvon kasvun lisäksi se, että myös lainasta maksettava reaalikorko kasvaa. Japanin esimerkki 1990-luvulta osoittaa, että velallisen maksamat reaalikorot pysyvät positiivisina, vaikka nimelliskorot painuisivat jopa nollaan.
Klikkaa graafi suuremmaksi
Vaikkapa kaksi prosenttia voi äkkipäätä tuntua matalalta, mutta deflaation oloissa kaksikin prosenttia voi olla erittäin korkea korko.
Talous tuskin ajautuu deflaatioon eivätkä keskuspankit luultavasti turvaudu nollan prosentin ohjauskorkoihin, ellei talous ole jo lipsunut todella apeaan jamaan. Kun näin kävi viimeksi Japanissa, oli yleisen hintatason lisäksi myös talouskasvu miinusmerkkistä.
Kun talous supistuu, on velallisella suurempiakin riskejä kuin pelko velan reaaliarvon kasvusta.
Taloudessa muuttuu moni
muukin seikka kuin hinnat
Inflaation ja deflaation todelliset vaikutukset yleiseen talouskehitykseen tai itse kunkin kukkaroon ovat paljon mutkikkaampia kuin pelkistävien nyrkkisääntöjen perusteella voisi luulla, sillä arkitodellisuudessa taloudessa on miljoona muutakin muuttujaa kuin vain hintataso.
Jos deflaation aikana ainoastaan yleinen hintataso eli rahan arvo muuttuisi, tarkoittaisi se velallisille "vain" deflaation verran lisää maksettavaa. Mutta valitettavasti deflaation aikana moni muukin seikka kääntyy herkästi velallista vastaan kuin velan reaaliarvon kasvu.
Yleinen hintataso voi laskea esimerkiksi siksi, että talousnäkymien heikkeneminen säikäyttää kuluttajat karsimaan kuluttamistaan ja pihistelemään rahankäyttöään.
Rahan säästäminen pahan päivän varalle on tällaisissa oloissa yksittäisen säästäjän näkökulmasta perusteltua, mutta kun useimmat ryhtyvät pihistelemään samaan aikaan, voi pihistely painaa koko talouden taantumaan.
Kysynnän heikkeneminen ja hintojen lasku heikentää hyvin nopeasti yritysten kannattavuutta – varsinkin, jos kustannukset kuten palkkamenot pysyvät ennallaan tai jopa kohoavat.
Yritysten nopein sopeutumiskeino on toiminnan ja samalla henkilökunnan supistaminen. Tämä on monessa suomalaisessakin yrityksessä jo käynnissä, mistä kertovat lukuisat lomautus- ja irtisanomisuutiset.
Työpaikka on lainan
reaaliarvoa tärkeämpi
Työpaikan menettäminen voi tehdä lainan hoitamisen käytännössä mahdottomaksi, ja pahimmillaan pakkohuutokauppaan ajautuminen lamaantuneilla markkinoilla olisi aivan eri luokan katastrofi kuin pelkkä velan reaaliarvon kasvaminen.
Tämän tietää surullisen moni suomalainenkin, sillä 1990-luvun alun lamavuosina yrityksiä kaatui solkenaan vararikkoon ja kymmenet tuhannet ihmiset jäivät työttömiksi. Asuntoja päätyi pakkohuutokauppoihin sadoittain ja tuhansittain, kun lainojen hoitaminen ei enää onnistunut päivärahoilla.
Vararikkojen määrä kasvoi 1990-luvun alun Suomessa erittäin suureksi, koska laman iskiessä suomalaiset yritykset olivat erittäin suurissa veloissa.
Samoin kotitaloudet olivat laman alkaessa jopa velkaisempia kuin nyt, jos velan määrää suhteutetaan kansantalouden kokoon tai kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin.
Suomessa opittiin lamavuosina samoin kuin 1990-luvun Japanissa, mitä tarkoittaa velkadeflaatio. Viimeksi vastaavaa on maailmanmitassa koettu 1930-luvun suuren laman aikana.
Pahimmassa tapauksessa reaaliarvoaan kasvattaneen velan hoitaminen käy ylivoimaiseksi aikana, jolloin velalla hankitun omaisuuden arvo on laskenut. Näin kävi monelle asuntovelkaiselle 1990-luvun alussa, jolloin pakkohuutokaupoissa asuntoja oli parempien hintojen puutteessa myytävä puoleenkin hintaan velan määrästä. Velkaa myyntitappiot eivät vähentäneet, vaan siitä jäi monelle vuosikausien maksutaakka.
Viimeksi deflaatiotapelättiin vuonna 2002
Maailman taloustunnelma oli viimeksi näin huono vuonna 2002, jolloin teknokuplan puhkeaminen oli romahduttanut osakemarkkinat, terroristit olivat iskeneet World Trade Centerin kaksoistornit New Yorkissa maan tasalle ja Enronin ja WorldComin jättikonkurssit olivat vieneet luottamuksen rippeetkin maailman sijoittajilta.
Vuonna 2002 ekonomistit ja jopa länsimaiden keskuspankkiirit pelkäsivät tosissaan talouden ajautuvan Yhdysvalloissa ja Euroopassa samanlaiseen deflatoriseen taantumaan, jossa Japani oli tuolloin kompuroinut oman kuplansa jäljiltä jo kymmenen vuotta.
Tuolloin keskuspankit onnistuivat torjumaan deflaation painamalla korkotason erittäin matalaksi ja pitämällä korot poikkeuksellisen kauan poikkeuksellisen alhaalla. Moni talouskriitikko pitää juuri tuota erittäin matalien korkojen "torjuntavoittoa" keskeisenä syynä velkavetoisen asuntokuplan paisumiseen useissa eri maissa.
Tämän tulkinnan mukaan deflaatiota vuonna 2002 torjuneet keskuspankit kylvivät nyt käsillä olevan kriisin siemeniä.
Nyt tunnelmat ovat taas yhtä synkkiä, ja maailman arvopaperimarkkinat näyttävät jo hinnoittelevan ankaraa lamaa ja inflaation vaihtumista deflaatioksi. Vielä eivät keskuspankkiirit ole ehtineet julkisesti varoitella deflaation vaaroista, mutta inflaation nopeasta hellittämisestä ovat puheissaan maininneet jopa Euroopan keskuspankin johtajat.
Aivan kuten vuonna 2002, deflaatio on tälläkin hetkellä ainoastaan yksi mahdollinen talouden kehityskulku, edes korkomarkkinoiden noteerauksissaan hinnoittelemat odotukset eivät muuta odotuksia tai ennusteita tosiasioiksi.
Silti deflaationkin merkitystä ja mahdollisia seurauksia on aiheellista puntaroida viimeistään nyt, kun ennusteet kallistuvat deflaation suuntaan mutta tilanne ei ole vielä niin sanotusti päällä.
perjantai 8. marraskuuta 2013
1) Vapaakauppasopimus voi tuoda Suomelle miljardilaskun
Suomi on sitoutumassa kauppasopimukseen, jonka kaltaisten
nojalla valtiot ovat joutuneet maksamaan valtavia summia sijoittajille.
Myös Suomi saattaa joutua maksumieheksi. Ulkoministeri Tuomiojaa
huolestuttaa.
Euroopan unioni neuvottelee Kanadan ja Yhdysvaltain kanssa laajoista vapaakauppasopimuksista. Niihin sisältyvän investointisuojan nojalla sijoittaja voi tietyssä tilanteessa viedä valtion välimiestuomioistuimeen. Vastaava investointisuoja löytyy käytännössä kaikista kauppasopimuksista, myös niistä joihin Suomi tällä hetkellä kuuluu.
Viime aikoina sijoittajansuoja on saanut yhä enemmän julkisuutta. Tämä johtuu siitä, että välimiestuomioistuimissa on nostettu toinen toistaan suurempia korvausvaateita, joskus epäilyttävin perustein.
Tupakkajätti Philip Morris esimerkiksi vaatii Australialta korvauksia, koska maa päätti laittaa tupakka–askeihin varoitusmerkit. Lääkeyhtiö Eli Lilly vaatii Kanadalta 500 miljoonaa dollaria, koska Kanada perui vajavaiseen näyttöön vedoten yhtiön kaksi lääkepatenttia. Saksassa energiayhtiö Vattenfall yrittää saada maalta 3,4 miljardia euroa, koska Saksa päätti hylätä ydinvoiman.
Tuomioja näkee
uhkia myös Suomelle
Ulkoministeri Erkki Tuomioja näkee välimiesmenettelyissä haettavien miljardikorvausten leviämisen ongelmallisena.
Näettekö tässä uhkia myös Suomen osalta?
– Periaatteessa tietysti. Kyllähän tällaisia tapauksia voisi tulla esiin Suomenkin tapauksessa, Tuomioja sanoo Taloussanomille. Tuomioja on huolissaan myös siitä, että välimiestuomioistuimet ovat useassa päätöksessään viitanneet kintaalla ihmis– ja ympäristöoikeudellisille seikoille.
Yhdysvallat- ja Kanada-vapaakauppasopimuksiin kuuluvan sijoittajasuojan laajuudesta ei ole vielä tietoa. Molempien maiden käytännöissä sovelletaan laajaa sijoittajasuojaa, jossa "pääsy markkinoille" on suojeltu. Euroopassa sijoittajasuoja alkaa vasta, kun sijoittaja on tehnyt investoinnin.
Tämä on myös Suomen kanta. Tuomiojan mukaan asiasta neuvotteleva EU-komissio ei tuo jäsenmaille hyväksyttäväksi liian laveasti määriteltyä sijoittajasuojaa.
Onko sijoittajasuoja
Troijan hevonen ...
Kriitikoiden mielestä sijoittajasuojasta on tullut Troijan hevonen, joka tulee kalliiksi suomalaisille veronmaksajille.
– Ajatus on, että tässä suojataan sijoittajia poliittiselta riskiltä. Mutta tämä on mennyt aivan liian pitkälle, Suomen Akatemian tutkijatohtori Markus Kröger sanoo Taloussanomille.
Krögerin mukaan yritykset voivat hakea korvauksia, vaikka ne eivät olisi vielä tehneet investointeja. Silläkään ei ole merkitystä, onko kohdemaan lakia rikottu, koska välimiesmenettely on maiden omista tuomioistuinmenettelyistä erillinen prosessi.
Tutkijan mukaan investointisuojaa on alettu tulkita niin, että valtiot olisivat vastuussa yritysten hankkeiden koko tulevaisuuden tuottojen korvauksesta. Jos esimerkiksi menetetyn öljykenttäprojektin arvioidaan tuottavan tulevaisuudessa miljardeja, voisi yritys hakea miljardien korvausta.
Kröger viittaa tapaukseen, jossa kanadalainen kaivosyhtiö vaatii Romanialta 1,4 miljardia euroa, koska maa estää yhtiön kultakaivoshankkeen ympäristösyiden takia. Krögerin mukaan Suomessa ei ole herätty sijoittajasuojan riskeihin.
– Tässä puhutaan miljardien tai kymmenien miljardien riskeistä, jos mietitään minkälaisia investointeja tänne voidaan tehdä, Kröger sanoo.
...vai onko kyseessä
oikeutettu suoja?
Ulkoministeriön kauppapolitiikan yksikön investointikysymyksistä vastaavan Kimmo Sinivuoren mukaan huolet sijoittajasuojasta ovat yliammuttuja. Hän ei usko, että välimiesmenettelyn uhka voisi rajoittaa Suomen poliittista päätöksentekoa esimerkiksi energiapolitiikkasta tai kansanterveydestä.
Sinivuoren mielestä päätöksenteko rajoittuu vain siinä mielessä, että Suomen on "tehtävä tasapuolisia, lainmukaisia ja syrjimättömiä päätöksiä".
Entä jos Suomi päättäisi toimia Saksan tai Australian tavoin ja hylätä ydinvoiman tai tiukentaa tupakkalainsäädäntöä?
Sinivuoren mukaan sijoittajasuojan tarkoitus ei ole estää tasapuolista lainsäädäntöä, ja että erityisesti tupakkatapaus vaikuttaa ongelmalliselta. Hän kuitenkin muistuttaa, että sijoittajalla on aina oikeus arvioida, miten tahtoo asian hoitaa. Mikäli sijoittajan mielestä sopimusta on rikottu, asia voidaan aina viedä välimiesmenettelyyn.
– Kyllä tässä tietenkin se välimiesprosessin mahdollisuus aina on, Sinivuori sanoo.
Välimiesjärjestelmä
täydellisessä kriisissä
Sinivuoren ja hänen kollegansa Markku Keinäsen mukaan on siis mahdollista, että Suomi viedään välimiesmenettelyyn. Virkamiehet eivät tosin usko, että heppoisin perustein nostetut kanteet voisivat menestyä.
Mutta miten luotettava kyseinen järjestelmä – joka saattaa päättää suomalaisten veronmaksajien kontolle koituvista miljardikorvauksista – on?
Kansainvälisen oikeuden akatemiaprofessorin Martti Koskenniemen mukaan välimiesmenettely-järjestelmä on "täydellisessä kriisissä". Päätöksenteko riippuu täysin siitä, miten välimiehet soveltavat avointa ja ristiriitaista normistoa. (Huom! Välimiesmenettelyä käytetään vakiintuneesti liike-elämän riidoissa vaihtoehtona tuomioistuinmenettelylle).
Professorin mukaan esimerkiksi kaikkien ICSID–tuomioistuimissa mukana olleiden mukaan yleinen ilmapiiri on, että nykyinen tilanne on ”idioottimainen”. ICSID on Maailmanpankin yhteydessä toimiva instituutio, jonka piirissä valtaosa välimiesriidoista käydään.
– Päätösten syntytapa on aivan hasardia. Samoilla faktoilla tulee vastakkaisia päätöksiä riippuen siitä, miten välimiestuomioistuin on koottu, Koskenniemi sanoo.
2)Konkariaktivisti: vapaakauppasopimusko!?
Haastattelu
EU:n ja Yhdysvaltain parhaillaan käymät neuvottelut uhkaavat
demokratiaa ja johtavat Euroopan amerikkalaistumiseen, ajatuspaja
Transnational Instituten puheenjohtaja Susan George pelkää. Vaikka
sopimusta kutsutaan vapaakauppasopimukseksi, oikeasti siinä on kyse
jostain aivan muusta kuin kaupasta. Hän haluaa tuoda asiat päivänvaloon.
Hän on puhunut samasta aiheesta jo 40 vuotta. Eikä ole yllättynyt siitä, mihin suuntaan maailma on mennyt.
Vuonna 1978 valtiotieteen tohtoriksi väitellyt George aloitti poliittisen aktivisminsa puhumalla kehittyvän maailman nälästä. Kun se näytti olevan seurausta velkaongelmasta, hän perehtyi kansainvälisten rahoituslaitosten toimintaan.
Nyt George kiertää puhumassa Euroopan unionin ja Yhdysvaltain vapaakauppasopimuksesta, jonka neuvottelut ovat parhaillaan käynnissä. Helsinkiin hänet kutsui Kalevi Sorsa -säätiö.
Atlantti ja
näkemys laista
Vaikka hanketta kutsutaan vapaakauppa- ja investointikumppanuudeksi, Georgen mukaan kauppa ei suinkaan ole siinä pääosassa.
Rajat ovat jo käytännössä auki, sillä tulleilla on vaikutusta vain maataloustuotteiden ja ajoneuvojen hintoihin. Investointisopimuksiin ollaan enimmäkseen tyytyväisiä. Joten mistä tässä sitten on oikeasti kyse?
– Sääntelystä, George sanoo.
Siitä yhtiöt ovat valittaneet jo 20 vuotta.
Amerikkalaisyhtiöt haluavat eroon eurooppalaisesta kuluttajansuojasta, George uskoo. Lakeja kun katsotaan Euroopassa aivan eri näkökulmasta.
EU:ssa ei oteta riskejä esimerkiksi kemikaalien kanssa. Niitä ei käytetä, ennen kuin epäillyt vaarat on tutkittu. Yhdysvalloissa tehdään ensin ja jos jotain sattuu, nostetaan syyte.
Yhtiö
versus valtio
Pahin uhkakuva liittyy silti riitatapauksiin, George sanoo. Se nimittäin antaisi yrityksille mahdollisuuden haastaa valtioita oikeuteen, jos ne uskovat valtion päätösten vaarantavan nykyiset tai tulevat tuottonsa.
Vastaava pykälä on olemassa suurimmassa osassa maailman 3 000 kahdenvälisestä vapaakauppasopimuksesta. Juuri sellaisen turvin tupakkayhtiö Philip Morris vaatii miljoonakorvauksia Australialta ja Uruguaylta, jotka ovat rajoittaneet tupakan mainostusta.
– Jos se voittaa, Australialla ei ole enää oikeutta suojella väestöään keuhkosyövältä. Se on absurdia, mutta yleistyy koko ajan.
Se Georgea juuri huolestuttaa. EU:n ja Yhdysvaltojen välinen sopimus kattaisi niin suuren siivun maailmankaupasta, että tapausten määrä kasvaisi väistämättä. Samalla se määräisi mallin muulle maailmalle. Lisäksi pykälä pätisi Georgen mukaan myös lakeihin, jotka on säädetty ennen sopimuksen voimaantuloa.
Pankit voisivat vaatia korvauksia transaktioverosta tai elintarvikejätti geenimanipuloidun kasvin tuonnin kieltämisestä.
– Emme tiedä, millaiset mittasuhteet tämä saa. Mutta sen tiedämme, että ne tulevat käyttämään tätä hyväkseen.
Voisivatko yhtiöt myös voittaa? Aivan varmasti, George sanoo. Oikeusjuttuja voi käyttää jopa valtioiden pelotteluun, jotta niiden karsastamat lait jäisivät säätämättä.
Vielä ongelmallisemmaksi asian tekee se, etteivät riitatapauksia ratkaise kansalliset tuomioistuimet vaan omat erityiset välimiestuomioistuimensa. Niissä työskentelee pieni joukko kalliisti palkattuja juristeja, joilla on tiiviit yhteydet yhtiömaailmaan.
– Se on huikea mahdollisuus erikoistuneille lakiasiantoimistoille. Ja kuka sen maksaa?
Veronmaksajat.
Käytössä
vanhat aseet
Vakoilukohua tai ei, George uskoo, että sopimukseen voidaan päästä varsin pian. Yhtiöt ovat tasoittaneet tietä jo 20 vuoden ajan.
Liike-elämä ajoi samaa riitojenratkaisumekanismia jo OECD:n 1990-luvun lopulla neuvottelemaan MAI-investointisopimukseen. Kun ehdotus tuli julkisuuteen, ranskalaiset tyrmistyivät ja sopimus kaatui. Protesteja Ranskassa johti George.
Hän kutsuu menetelmää Dracula-strategiaksi.
– Asiat altistetaan päivänvalolle. Ne ovat kuin vampyyreja. Eivät siedä sitä vaan kuolevat pois.
Kampanjointi siis jatkuu. Eläkkeelle jääminen ei ole 79-vuotiaalle Georgelle vaihtoehto.
– Olen ollut elämässäni hyvin etuoikeutettu. Olen saanut tehdä juuri sitä, mitä haluan.
Maailma taas muuttuu vain oudommaksi sitä mukaa kun sitä yksityistetään.
– Mitä minä eläkkeellä tekisin? Enhän osaa mitään muutakaan.
3) Vapaakauppasopimuksilla rahoitussektorille vapaat kädet, hyvästit päästötavoitteille |
|
 |
Vapaakauppasopimuksissa
ei ole kysymys vapaakaupasta, vaan pyrkimyksestä puuttua maakohtaiseen
lainsäädäntöön, jonka dinosaurusyritykset katsovat olevan haitallista
kaupalle.
Toimittaja: Riikka Söyring 25.11.2013, Verkkomedia.org Vuonna 1971 perustettu, Washingtonissa toimiva "kansalaislobby" Public Citizen on selvitellyt tarkemmin TAFTA-TTIP -vapaakauppasopimuksen sisältöä, josta Euroopan unioni ja Yhdysvallat parhaillaan neuvottelevat. Sisältö on sellainen, että luulisi ympäristöjärjestöjenkin kiinnostuvan. TAFTA on lyhenne sanoista Transatlantic Free Trade Area, transatlanttinen vapaakauppa-alue, ja TTIP tulee sanoista Transatlantic Trade and Investment Partnership, transatlanttinen kauppa- ja investointisopimus. Eri nimistään huolimatta kysymys on samasta sopimuksesta.  Tai voitaisiin kenties sanoa, että kun julkitullut sopimusluonnos herätti vastustusta, nimi vaihdettiin ja toivottiin, ettei sitä huomata? Kolmas vastaava sopimus on vapaakaupan kumppanuussopimus TTP, Trans-Pacific Partnership, jota Yhdysvallat neuvottelee Kanadan, Australian, Japanin, Meksikon, Malesian, Brunein, Vietnamin, Singaporen, Chilen, Perun ja Uuden-Seelannin kanssa. Public Citizenin kertoman mukaan kaikenlaiset rajoitukset on katsottu kaupalle haitallisiksi. "Virallisessa asiakirjassa, jossa luonnehditaan TAFTA-TTIP:n ääriviivoja, Obaman hallinto tekee selväksi, että TAFTAn tähtäin ei ole ensijaisesti kaupassa, vaan maakohtaiseen politiikkaan halutuissa muutoksissa." Yritykset toivovat, että "kaupalle haitalliset" säädökset eliminoidaan. Public Citizen kuvailee: - Eurooppalaiset pankit haluavat purettaviksi ne rahoitussektorin toimintaa rajoittavat säädökset, jotka asetettiin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Wall Streetin toiminnan rajoittamiseksi.
- Yhdysvaltain ilmailuala haluaa poistettaviksi "tarpeettomat säädökset" kuten Euroopan unionin päästötavoitteet.
- Investointisuojasopimus yrityksille.
Investointisuojan turvin yritykset voivat viedä valtiot kansainvälisiin
välimiesoikeuksiin, ja vaatia lakimuutoksia sekä rahallista korvausta
"voiton menetyksestä". Yritykset ovat jo haastaneet valtioita mm.
myrkyllisten aineiden kieltojen takia.
- Ruokaturvallisuuden heikentäminen.
Rajoitukset geenimanipuloidun (gmo) aineksen tuonnille ja
markkinoinnille poistettava, vaativat yritykset. Elintarvikkeissa ei
enää ilmoitusvelvollisuutta, mikäli elintarvike sisältää gmo:ta.
Elintarvikkeen alkuperän jäljitettävyys -käytännöt halutaan poistaa.
Hormonikasvatettu liha ja rBST-hormonilla lisätty maidontuotanto
tulisivat Eurooppaan. Tätä ovat vaatineet erityisesti kemikaali- ja
agribisnesjätit kuten Monsanto.
Tämä kokonaisuus kulkee sopimusluonnoksissa Sanitary and Phytosanitary (SPS) Barriers to Trade -osion alla.Toisin sanoen ruokaturvallisuusstandardit halutaan tulevaisuudessa laadittaviksi yritysten myyntivoittoja, ei kuluttajien suojaa, silmälläpitäen.
- Kotimaista tuotantoa ei saa enää suosia.
Vuodettu asiakirja peruslinjoista osoittaa EU:n nimenneen erityisesti
13 Yhdysvaltain osavaltiota ja 23 kaupunkia, joiden halutaan peruvan
Osta paikallista -politiikkansa ja sitä tukevat toimet.
- Öljy- ja kaasuyhtiöt haluavat lakkauttaa vihreä energia-politiikat sekä vähentää vaihtoehtoisen energian saamia verotuksellisia ja muita etuja.
- Yhdysvaltalaiset teknologiayritykset haluavat
kevyempää yksilönsuojaa ja datasuojaa; kuluttajien tietojen kerääminen
ja profilointi halutaan helpommaksi toteuttaa. Yhdysvaltain kansallisen
turvallisuuden virasto NSA kannattaa vahvasti tietojen keräämisen ja
jakamisen helpottamista.
Asiakirjoissa tämä kulkee kaunistelevan termin "yhteinen lähestymistapa (uniform approach) kyberturvallisuuteen alueella".
- Lääkejätit kuten Pfizer ajavat
TAFTA-TTIP:n kautta terveydenhuollon matalampien kulujen ja halvempien
lääkkeiden vastaisia sopimuskohtia. Valtioiden mahdollisuuksia
neuvotella edullisempaa lääkitystä ja terveydenhuoltoa väestölle
halutaan rajata.
- Lelujen turvallisuutta koskevat standardit yhdenmukaisemmiksi Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa.
Euroopan unioni ehdottaa
yrityksillle radikaalimpaa suojaa, kuin mitä aiemmista Yhdysvaltain
solmimista kauppasopimuksista löytyy - siitä huolimatta, että Eu itsekin
altistuu amerikkalaisten yritysten Euroopassa olevien tytäryhtiöiden
kautta tehtäville korvausvaatimuksille, Public Citizen ilmoittaa.Techdirt-sivusto kertoo Ison-Britannian hallituksen julkaisseen saksalaisen Bertelsmann-säätiön tekemän tutkimuksen edesauttaakseen neuvotteluja suotuisaan lopputulokseen, koska, kirjoittaa Techdirt, "Iso-Britannia on todennäköisesti suurin hyötyjä sopimuksesta." Techdirt ei tarkenna miksi, mutta voitaneen päätellä, että rahapiirit Lontoon Cityn veroparatiisissa ovat vihjanneet hallitukselle toiveistaan lopunkin rahoitussääntelyn purkamiseksi. Techdirt nauraa Bertelsmannin raportille, koska se on "liian täsmällinen ja ilmoittaa mahdottomalla tarkkuudella" eri sektoreille syntyvät työpaikat:
Jokatapauksessa mainittu tutkimus vahvistaa sen, että TAFTA:ssa ei ole kysymys tariffeista, tuontitulleista (ne ovat jo ennestään melko alhaiset) vaan "kaupan esteiden" eli kuluttajasuojan, työlainsäädännön ja ympäristöä suojaavan lainsäädännön poistamisesta sekä rahoitussektorin kokonaan irralleen päästämisestä. Bertelsmann arvioi, että joka neljäs kuluttajia ja ympäristöä turvaava pykälä voidaan poistaan "ilman haittoja" kuluttajille ja ympäristölle. Jopa TAFTA:a puoltavat tutkimukset arvioivat sopimuksen kokonaisvaikutusten bkt:n kasvattamiseen jäävän alle puolen prosentin. TAFTA-TTIP:n ohella Euroopan unioni on aloittanut vapaakauppasopimusneuvottelut Kiinan kanssa torstaina 21. marraskuuta 2013. Sopimuksella on määrä lisätä investointisuojaa sekä helpottaa sellaisten yritysten pääsyä markkinoille, jotka haluavat tehdä kauppa molemmissa blokeissa, tiedottaa EuObserver. Euroopan unioni kertoo Technical barriers to trade -julkaisussaan: "EU:n mielestä läpinäkyvyys ja ennustettavuus sääntelyssä sekä standardien asettamisessa ovat avain kasvuun ja kauppaan." Neuvottelut on käyty suljettujen ovien takana suuryritysten edustajien kanssa. Toimittajan kommentti: Maatalous- ja kauppapolitiikan instituutin (IATP) nettisivuilla on artikkeli "NAFTA and US Farmers - 20 years later". Artikkeli käy läpi Yhdysvaltain ja Meksikon välisen vapaakauppasopimus NAFTA:n seurauksia 20 vuotta sopimuksen solmisen jälkeen. Menettäjiä ovat meksikolaiset ja amerikkalaiset maanviljelijät, voittajia agribisnes- ja kemikaalijätit. Lisäys 25.11 2013 lo 12:14 Rahoitussektorin suurempaan vapauttamiseen tähtää myös pankkiunioni, josta Euroopan unionissa neuvotellaan parhaillaan. Pankkiunioni edistää euroalueen rahoitusmarkkinoiden integraatiota. Suomeksi: pankkiunioni helpottaa pankkien toimimista koko rahaliiton alueella eikä vain kotimaassaan. Pankkiunionia perustellaan sillä, että se estää valtioiden rahoitusongelmia ajamasta pankkeja pulaan tai pankkien rahoitusongelmia ajamasta valtioita pulaan. Kriisin johtanut velkarahoituspalveluiden tarjonta jäsenmaasta toiseen samoin kuin rahoitusalan ja rahavirtojen kansainvälisyys ovat voimistaneet velkakriisiä tartuntavaaraa lisäämällä. Ne ovat olleet kriisiin johtaneen velkakuplan rakennusaineksia. Komissio ei näe epäonnistumisen ketjua esteenä lisää samaa -menetelmän käyttämiselle. Pääasialliset lähteet: Public Citizen: Top 10 threats of the Trans-Atlantic ´Trade´ Deal to American´s daily lives Public Citizen: yrityskartta niistä yrityksistä, joilla on toimintaa sekä Yhdysvalloissa että Euroopan unionissa European Commission: EU - US Transatlantic Trade and Investment Partnership - Technical barriers to trade Institute for Agriculture and Trade Policy (IATP): European Commission´s initial position papers on TTIP WTO: Members greet food safety body´s half century with plea for science-based trade measures La Quadrature du Net: TAFTA leaked doc 08-07-2013 Techdirt: UK government study tries to gloss over TAFTA/TTIP´s problems with impossibly precise figures Wikileaks: Secret Trans-Pacific Partnership Agreement (TPP) TTIP documents released by the European Commission European Commission: Transatlantic Trade and Investment Partnership Lue myös: TAFTA-TTIP -vapaakauppasopimus suuryritysten vallankaappausyritys? Suuryritykset neuvottelevat suljetuin ovin EU:n ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimusta Vapaakauppasopimus TAFTA-TTIP on kuolinisku demokratialle Talousnobelisti Stiglitz: Investointisuojasopimukset tulevat kalliiksi valtioille EU:n ja USA:n vapaakauppasopimus viemässä terveyden ja tuhoamassa ympäristön Verkkomedia: Maailman suurin vapaakauppasopimus syöttämässä haittavaikutukset kuluttajille Euroopan vertikaalinen integraatio - jäähyväiset demokratialle YLE: Kriitikot: Yhdysvaltojen ja EU:n välinen vapaakauppasopimus vaarantaa kansallisen demokratian (15.11 2013) Taloussanomat: Uusi sopimus voi tuodaa Suomelle miljardilaskun KEPA: Investointisopimukset vaarantavat demokratian Markus Kröger (HS, Vieraskynä): Vapaakauppasopimus voi tietää Suomelle ongelmia Afterdawn: Wikileaks vuoti: Vapaakauppasopimuksesta katkeraa kalkkia kuluttajille Kansan Uutiset: Suuryhtiöt haastavat demokratian ACTA ja SOPA: lisää korporaatiovaltaa ja uhkia internetin vapaudelle Vapaata internettiä uhataan ympäri maailmaa Suomi allekirjoitti salaisen ACTA-sopimuksen USA:n internetin valvonta- ja sensuurilaki on nyt CISPA Vapaakauppasopimus uhkaa: CETA oligarkian instrumenttina Nettisensuurilakeja ajavat firmat edistävät itse laitonta tiedostojen jakamista |
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Arvostelu kiihtyy: Saksa painaa heikkoja kyykkyyn
Analyysi
Saksa ei ole talousveturi vaan kasvurohmu, jonka kauppaylijäämä
on muilta pois ja keskeinen syy talousanemiaan muualla. Tämä euron
valuvikoja korostava tasapainohäiriö on ollut eurokriitikoiden tiedossa
euron perustamisesta lähtien. Nyt Saksan arvosteluun yhtyvät yllättäen
Yhdysvallat ja IMF.
Talouskeskustelun yllättävä käänne ja uusi kinastelun aihe löytyy Yhdysvaltain valtiovarainministeriön viime viikolla julkaisemasta tärkeästä raportista, jossa ministeriö harvinaisen suorasukaisesti arvostelee Saksan talouspolitiikkaa.
Kyse on raportista, jonka sivuilla rahaministeriö tilittää kongressille kahdesti vuodessa käsityksensä muiden maiden harjoittaman talous- ja valuuttapolitiikan tilasta ja laadusta.
Juuri tätä raporttia Yhdysvaltain johto on useita kertoja käyttänyt varoittaakseen Kiinaa käyttämästä maan valuutan juanin keinotekoisen edullista kurssia epäreilun kilpailuedun kahmimiseksi maan teollisuudelle muiden maiden ja erityisesti Yhdysvaltain yrityksiltä.
Kiina saa tuoreessakin raportissa muistutuksen valuuttapolitiikkansa tarkkailusta, mutta Kiinan valuuttapolitiikan asemesta ensimmäisenä sapiskaa saakin tällä kertaa Saksan talouspolitiikka.
Sattumaa tai ei, mutta päivää myöhemmin aivan samaa sapiskaa Saksalle antoi myös Kansainvälinen valuuttarahasto IMF.
Atlantin vastarannalta katsoen Saksa ei näytä talousveturilta vaan kasvurohmulta.
Talouden tosiseikat
tukevat arvostelua
Yhdysvaltain rahaministeriön ja IMF:n sormen heristely Saksalle on kuin samasta käsikirjoituksesta. Kumpikin arvostelee Saksaa liian yksipuolisesta talousmallista, jossa koko kansantalouden kasvu perustuu liiaksi vientiin ja liian ylijäämäiseen ulkomaankauppaan.
Arvostelulla on vankat perusteet. Se tukeutuu kansantalouksien keskinäiseen vuorovaikutukseen ja siihen kiistattomaan tosiseikkaan, että yhden maan ylijäämä on aina ja kaikissa oloissa yhtä suuri kuin sen kauppakumppanien vastaavat alijäämät.
Eri maiden vaihtotaseet ovat aina kokonaisuudessaan tasapainossa, sillä ali- ja ylijäämät ovat toistensa vastakappaleita, jotka yhdessä tasapainottavat toisensa. Yksi maa ei voi kasvattaa vaihtotaseensa ylijäämää ilman, että joidenkin muiden maiden alijäämät kasvavat yhteensä yhtä paljon.
Taloustilastot antavat Yhdysvaltain ja IMF:n arvostelulle taustatukea, sillä Saksa on kasvattanut ulkomaankauppansa ja koko vaihtotaseensa ylijäämää vuosien ajan. Sen vaihtotaseen ylijäämä on kasvanut koko talouskriisin ajan ja on nyt Kiinaakin suurempi.
Arvostelijoiden mukaan Saksan menestys ei ole kokonaan sen omaa ansiota ja reilun kilpailun tulosta. Arvostelun mukaan Saksa on hyötynyt ja yhä hyötyy muiden kustannuksella.
Näin on niin kauan kuin Saksa sulkee silmänsä ja korvansa muiden maiden taloustarpeilta, pitää kiinni yksipuolisesti vientiin perustuvasta kasvumallistaan – ja nauttii keinotekoisen heikon euron tuomasta kilpailuedusta.
Euro samaan aikaan
liian heikko ja vahva
Saksa näyttää saaneen kansainvälisessä talouskilpailussa ansiotonta hyötyä ja etumatkaa samasta apukeinosta, josta Yhdysvallat on aiemmin arvostellut Kiinaa: keinotekoisen heikosta valuutasta.
Erojakin toki maiden välillä on, sillä Kiinalla on ikioma juaninsa mutta Saksalla on lukuisten muiden euromaiden kanssa yhteinen euro. Lisäksi euron vahvuus tai heikkous on suhteellista ja vaihtelee suuresti maittain sen mukaan, onko kyse heikosta vai vahvasta euromaasta.
Euron ulkoinen arvo suhteessa muihin valuuttoihin on kaikille euromaille keskimäärin niin sopiva kuin sen valuuttamarkkinoiden mielestä on syytäkin olla.
Mutta keskimäärin "oikean" arvoinen euro ei ole välttämättä yhdellekään yksittäiselle euromaalle sopiva. Yhteinen euro on heikoimmille euromaille ja varsinkin kriisimaille aivan liian vahva ja vahvimmille euromaille ja erityisesti Saksalle aivan liian heikko.
Jos euro olisi vain Saksan ja muutaman muun vahvimman jäsenmaan valuutta, olisi se todennäköisesti verrattomasti vahvempi kuin se nyt on. Ja jos euro olisi vain kriisimaiden ja muiden heikoimpien jäsenmaiden valuutta, olisi se todennäköisesti huomattavasti heikompi kuin se nyt on.
Saksa on hyötynyt kriisimaiden euroa heikentävästä vaikutuksesta, sillä se on voinut valloittaa markkinaosuuksia maailman tavaramarkkinoilta heikomman valuutan avulla kuin ilman nykyisenlaista rahaliittoa ja euroa olisi ollut mahdollista.
Vastaavasti kriisimaat ja muut heikoimmat euromaat ovat Saksan vahvuuden takia kärsineet omaan talousjamaansa kohtuuttoman vahvasta eurosta, mikä on heikentänyt niiden mahdollisuuksia kilpailla maailmanmarkkinoilla.
Euron valuvika
voimistaa eroja
Eurotalouden kansainvälisesti arvostetuimpiin tuntijoihin kuuluva taloustutkija ja talouspäättäjien neuvonantaja David Marsh tarkastelee tällä viikolla laatimassaan kirjoituksessa Saksan saamaa arvostelua ja maan asemaa eurotaloudessa.
Marshin mukaan Yhdysvaltain ja IMF:n esittämä arvostelu on perusteltua ja osuu euroalueen yhä ratkaisemattomien talous- ja rakenneongelmien ytimeen. Kritiikki muistuttaa hänen mukaansa aiheellisesti, että kriisi ei ole suinkaan ohi.
Marshin arvion mukaan pelkästään Saksan ja muutaman muun vahvan "ydinmaan" euro maksaisi valuuttamarkkinoilla tällä haavaa 1,80 Yhdysvaltain dollaria eikä 1,38 niin kuin viime viikolla maksoi.
Saksan euron pitäisi toisin sanoen olla noin kolmanneksen nykyistä euroa vahvempi, jotta valuuttakurssi heijastaisi Saksan omaa kansainvälistä kilpailukykyä ja talouden vahvuutta. Näin ei kuitenkaan ole eikä voi olla, sillä kriisimaiden mukanaolo pitää euroa Saksalle keinotekoisen edullisena.
Marshin mukaan euron rakennepiirteistä ja koostumuksesta on syntynyt pitkän päälle kestämätön itseään voimistava kehitys, joka vahvistaa ennestään vahvimpia ja heikentää ennestään heikoimpia. Saksa vahvistuu ja kriisimaat heikkenevät.
Tasapainopulmat
voivat pahentua
Valuuttarahasto IMF arvioi viime kuussa julkaisemassaan kansainvälisen talouden World Economic Outlook -katsauksessaan euroalueen tasapainohäiriöiden jatkuvan ja jopa pahenevan uudestaan.
Sen mukaan kriisimaiden ulkoisen tasapainon viimeaikainen koheneminen on suhdanneluontoisena todennäköisesti tilapäistä eikä kestävää. Saksan ulkoinen ylijäämä sen sijaan on ennemmin rakenteellista kuin suhdanneluontoista.
Marsh ja IMF arvioivatkin, että Saksan vaihtotaseen ylijäämä pysyy vahvana ja ulkomainen rahoitusasema railakkaasti ylijäämäisenä vielä vuosia. Kriisitalouksien ulkomainen velkaantuminen sitä vastoin jatkuu ja niiden rahoitusasema pysyy erittäin raskaasti alijäämäisenä.
Yhdysvallat ei ole euromaa eikä varsinkaan euroalueen kriisimaa, mutta se kärsii aivan samalla tavalla kriisimaiden kanssa Saksan keinotekoisen vahvasta kilpailukyvystä.
Jos Saksan vientiasema voimistuu lisää niin kuin IMF näyttää olettavan, jäänee Yhdysvaltain valtiovarainministeriön viimeviikkoisen raportin esittämä Saksa-kritiikki vaimeaksi alkusoitoksi.
Talouspolitiikan
painoa siirrettävä
Yhdysvaltain arvostelu kohdistuu Saksan harjoittamaan talouspolitiikkaan eikä euron ominaispiirteisiin tai rahaliiton rakennevikoihin. Euron ominaisuudet kuitenkin voimistavat juuri niitä Saksan talouspolitiikan seurauksia, joita Yhdysvallat arvostelee.
Yhdysvaltain ja IMF:n mukaan Saksa tai muutkaan maat eivät ole irrallaan muusta maailmasta. Kansantalouksien kytkökset toisiinsa ovat niin moninaisia ja laajoja, että kunkin maan toimet vaikuttavat muihin.
Arvostelua vapaasti tulkiten Saksan pitäisi tinkiä lyhytnäköisestä oman edun tavoittelusta siirtämällä talouspolitiikan painoa vientiteollisuutta suosivasta kotimaista kulutuskysyntää suosivaan suuntaan.
Näin Saksan vaihtotaseen ylijäämä todennäköisesti supistuisi ja maan oma ulkoinen rahoitusasema heikkenisi, mutta samalla se antaisi tilaa muiden kasvulle ja kriisiä ylläpitävien tasapainohäiriöiden oikenemiselle. Lopulta Saksakin hyötyisi.
Saksa ei ole
irrallaan muista
Lokakuussa jopa EU:n komissiosta kuului varovaisen kriittisiä arvioita. Komissio julkaisi tutkimusraportin, jossa ekonomisti Jan in't Veld tarkastelee kriisitoimia ja kyseenalaistaa kriisitoimia leimanneen talouskurin ja vyönkiristysten viisautta.
Hänen mukaansa kriisi olisi todennäköisesti jäänyt lievemmäksi ja talous toipuisi nopeammin uuteen kasvuun, jos vahvimmat jäsenmaat olisivat keventäneet heikoimpien taloustaakkaa elvyttämällä rohkeammin kuin nyt on käynyt.
Käytännössä tämä olisi merkinnyt etenkin Saksan talouspolitiikan tuntuvaa keventämistä. Sen sijaan Saksa on kiristänyt omaa talouspolitiikkaansa ja vaatinut kaikkia muitakin euromaita toimimaan samoin.
Kritiikin mukaan Saksa hoitaa talouttaan ja vetää kotiinpäin kuin se olisi edelleen tyystin yksinäinen kansantalous ja irrallaan muiden euromaiden ja muun maailman menosta. Kriitikot muistuttavat, että näin ei kuitenkaan ole.
Tiistaina Frankfurtissa pitämässään puheessa Barroso sanoi, että Saksalla on kotiläksyjä tehtävänään, jotta se voi varmistaa euroalueen tasapainon.
"Vahvojen talouksien maksaminen heikommille talouksille ei ole vastaus", Barroso sanoi Reutersin mukaan.
Sen sijaan hänen mielestään tarvitaan makrotalouden epätasapainon korjauksia, varsinkin niissä Euroopan maissa, jotka käyttävät yhteisvaluuttaa.
Barroso ei käyttänyt yhtä kovia sanoja kuin Saksan talouspolitiikkaa viime viikolla arvostellut Yhdysvallat, mutta viesti oli sama.
Yhdysvaltain valtiovarainministeriö moitti raportissaan Saksaa siitä, että sen viennin ylijäämä ja alhainen kotimaan kysyntä ovat pitkittäneet muiden euromaiden ongelmia ja johtaneet deflaatiouhkaan euroalueella.
Saksan vienti on vuodesta 1952 saakka ollut tuontia suurempaa. Liittokansleri Angela Merkelin hallitus on torjunut voimakkaasti Yhdysvaltain antaman kritiikin.
Talouselämä
Saksa putsaa pöydän
: marraskuu 6, 2013
EU:n komissio on tämän viikon alussa jälleen kerran ilmoittanut
pahimman olevan ohi eurokriisissä. Perusteena on komission oma ennuste,
jonka mukaan ensi vuonna euroalueen talous alkaa kasvaa
vaatimattomasti. Komission ennuste vaikuttaa kuitenkin optimistiselta,
sillä tänä vuonna jokaisen kriisimaan bruttokansantuote jatkaa
supistumistaan.Muutama päivä ennen komission ennustetta julkistettiin myös Eurostatin tuore inflaatiokatsaus, joka antaa hyvin toisenlaisen kuvan euroalueen tilanteesta. Eurostatin lukemat osoittavat euroalueen inflaatioasteen laskeneen vaivaiseen 0,7 prosenttiin. Euroalue on toisin sanoen erittäin lähellä ajautua deflaatioon. Toteutuessaan laskeva hintataso saattaisi johtaa kokonaiskysynnän selvään heikentymiseen ja työttömyyden lisääntymiseen, kun yritykset yrittäisivät välttää velanottoa ja kuluttajat kuluttamista.
Kriisin pitkittymisen pääasiallisena syynä on ollut euroalueen kriisimaiden onneton talouskehitys. Yksikään kriisimaa ei ole onnistunut nousemaan vakaalle kasvu-uralle, vaan pieniä kasvupyrähdyksiä on aina seurannut talouden painuminen takaisin taantumaan ja lamaan. Jotkut ehtivät jo juhlia Irlannin toipuneen talouskriisistä, mutta viime vuoden lopusta lähtien sekin on päätynyt uuteen taantumaan. Myöskään paljon hehkutetusta Espanjan 0,1 prosentin kasvusta vuoden kolmannella neljänneksellä ei kannata innostua liikaa, sillä kokonaisuudessaan tänä vuonna Espanjan talouden odotetaan supistuvan selvästi. Kriisimaiden surkea tilanne on jo pitkään välittynyt myös rahoituskriisiltä välttyneisiin euromaihin: kokonaiskysynnän romahtaminen kriisimaissa on näkynyt euroalueen ydinmaiden viennin hidastumisena, eli ulkoisen kysynnän selvänä vähentymisenä.
Eurokriisin ratkaisemisen pääasiallisena esteenä on Saksan talouspoliittinen linja, joka estää minkäänlaisen rakentavan ratkaisun löytymisen. Perimmäisenä ongelmana on Saksan oma vientivetoinen kasvumalli, jonka vuoksi se keskittyy talouspolitiikassaan lähinnä hintakilpailukyvyn ylläpitoon. Saksan kasvumalli on toisesta maailmansodasta lähtien nojannut ulkomaiseen kysyntään, eikä maalla ole haluja hylätä historiallisesti hyvin toiminutta malliaan. Eurokriisin kannalta tämä on onnetonta, koska kriisimaat eivät voi muuttaa talouspolitiikkaansa elvyttävämmäksi. Näin ollen kysyntälamasta nousun pitäisi lähteä euroalueen ydinmaista, joista Saksa on kokonsa vuoksi ratkaisevassa asemassa.
Saksa ei kuitenkaan näe tarpeelliseksi muuttaa talouspoliittista linjaansa, koska se on toistaiseksi pystynyt välttymään eurokriisin vaikutuksilta yllättävän hyvin. Olisi ollut oletettavaa, että kokonaiskysynnän romahtaminen euroalueen kriisimaissa olisi vaikuttanut selvemmin Saksan kokonaistuotantoon, koska nykyiset kriisimaat olivat sille tärkeitä vientimaita. Saksan vientiteollisuus onnistui kuitenkin nopeasti löytämään korvaavia vientimaita, minkä vuoksi eurokriisin vaikutukset ovat jääneet Saksassa ennakoitua vähäisemmiksi. Näin ollen Saksa on pystynyt pitämään taloutensa ainakin välttävällä kasvu-uralla ja estämään työttömyyden kasvun.
Saksan kopeaa asennetta kuvaa myös sen vastaus Kansainväliselle valuuttarahastolle IMF:lle sekä Yhdysvaltain valtiovarainministeriölle, jotka kritisoivat sen eksessiivisiä vaihtotaseen ylijäämiä. IMF:n ja Yhdysvaltojen mukaan Saksan 6,3 prosentin vaihtotaseen ylijäämät tuottavat deflatorista painetta euroalueelle sekä koko maailmantalouteen. Saksan valtiovarainministeriö vastasi IMF:lle ja Yhdysvalloille tiedotteessaan, jossa se katsoi massiivisten vaihtotaseen ylijäämien kertovan ainoastaan Saksan kilpailukyvystä ja saksalaisten tuotteiden vahvasta globaalista kysynnästä. Myöhemmin Saksan välinpitämättömän asenteen toisti vielä valtiovarainministeriön tiedottaja Martin Kotthaus todetessaan, että ”Saksassa ei ole epätasapainoja, jotka vaatisivat kasvuystävällisen talous- ja finanssipolitiikkamme muuttamista”.
Saksalle nykyinen tilanne sopii mainiosti, sillä eurojäsenyys palvelee sen kasvumallia erinomaisesti. Historiallisesti Saksan kasvumalliin on sisältynyt ristiriitoja, jotka ovat toisinaan johtaneet maan talouskasvun heikentymiseen ja työttömyyden lisääntymiseen. Saksan vientivetoinen kasvumalli on nojannut ennen kaikkea hyvin alhaiseen inflaatioasteeseen, joka on ollut myös poikkikansallisten portfoliosijoittajien mieleen. Kansainväliset sijoitusvirrat taas ovat olleet omiaan vahvistamaan D-markkaa, mikä taas ei ole ollut Saksan vientiteollisuuden mieleen. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Saksassa ajauduttiinkin toistuvasti tilanteeseen, jossa D-markka vahvistui liikaa, minkä seurauksena Saksan vienti rupesi hidastumaan.
Tämän vuoksi Saksa suhtautui myönteisesti 1970-luvulla ja 1980-luvulla yrityksiin vahvistaa eurooppalaista valuuttaintegraatiota. Näissä pyrkimyksissä tausta-ajatuksena oli yleensä aina sitoa muiden EY-maiden valuutat Saksan D-markkaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Saksan D-markan vahvistuessa muiden valuuttajärjestelyyn osallistuvien maiden olisi pyrittävä pitämään oman valuuttansa mahdollisimman lähellä D-markan kurssia. Näin ollen Saksan kilpailijamaiden vientiteollisuudet eivät pääsisi nauttimaan heikentyvän valuutan tuottamasta kilpailuedusta. Juuri näin kävi vuonna 1979 alkunsa saaneessa EMS-järjestelmässä (European Monetary Sytem), joka edelsi varsinaista talous- ja rahaliittoa. Näennäisesti EMS-valuutat oli sidottu valuuttakori ECUun, mutta ECUssa taas D-markalla oli ylivoimainen rooli. EMS takasi sen, että kilpailijamaat eivät saaneet valuuttajoustosta merkittävää hyötyä.
Tämän vuoksi Saksa oli halukas lähtemään mukaan myös talous- ja rahaliitto EMUun. Saksa tiesi, että EMUun tulisi mukaan maita, joiden kasvumallit nojasivat enemmän kotimaiseen kysyntään ja joiden vientisektorit olivat paljon heikompia. Näin ollen se ymmärsi, että eurosta tulisi D-markkaa heikompi valuutta, mikä sopisi sen vientivetoiselle kasvumallille erinomaisesti. Ongelmana oli kuitenkin siinä, että Saksa pelkäsi EMUn perustamisen voivan johtaa joko ylikansallisiin tulonsiirtoihin tai Bundesbankin linjaa kevyempään rahapolitiikkaan. Saksa suostuikin mukaan EMUun vain, jos siitä puuttuisivat kaikki valtioiden väliset tulonsiirtomekanismit ja jos EKP:n mandaatti, asema ja säännöstö kopioitaisiin suoraan Bundesbankilta. Saksa sai lopulta tahtonsa läpi Maastrichtin sopimuksessa: tulonsiirtoja ei tullut, EKP:lle annettiin täysin itsenäinen asema, valtioiden suora keskuspankkirahoitus kiellettiin eikä EKP:lle annettu edes työllisyystavoitetta.
Saksa voikin olla kohtalaisen tyytyväinen nykytilanteeseen. Pysyviä tulonsiirtomekanismeja ei ole luotu ja EKP:n rahoitustuki on pidetty minimaalisena. Samaan aikaan EMU-jäsenyys auttaa jatkuvasti Saksan vientiteollisuutta. Suuren saksalaisen Leoni AG -kaapeliyhtiön pääjohtaja Klaus Probst tiivistää lokakuun (englanninkielisessä) Le Monde Diplomatique -lehdessä saksalaisen eliitin käsityksen euroalueen nykytilanteesta erinomaisesti:
Obviously, the depreciation of the euro against the dollar, following the poor economic performance of our European neighbours, has stimulated our exports and enhanced our competitiveness on the global market. If Germany returned to the deutschmark, it would trigger an appreciation of our currency that would be disastrous for German industry. We must recognise that the financial pressure on the EU at the moment is keeping the euro at an artificially low level, which is advantageous to us.Saksalle EMU on järjestelmä, joka takaa kilpailukykyisen valuuttakurssin ilman merkittäviä kustannuksia. Sillä ei ole aikomustakaan tehdä kriisin ratkaisemiseksi vaadittavia muutoksia talouspolitiikassaan tai tukea institutionaalisia muutoksia, jotka estäisivät velkakriisit tulevaisuudessa.
Vaikuttaakin yhä enemmän siltä, että eurokriisi ratkeaa vasta, kun osa nykyisistä kriisimaista jättää EMUn. Tämä aiheuttaa todennäköisesti Saksassakin paniikin, koska sen yksityisellä sektorilla on huomattavia sijoituksia kriisimaissa. Esimerkiksi jälkikeynesiläinen ekonomisti Jörg Bibow on arvioinut tuoreessa tutkimuksessaan, että kriisimaiden euroero johtaisi näiden sijoitusten reaaliarvon romahtamiseen sekä kriisimaiden vientikilpailukyvyn huomattavaan parantumiseen. Nämä tekijät taas saattaisivat laukaista Saksassa täysimittaisen talouskriisin. Toistaiseksi EKP:n OMT-ohjelma on onnistunut estämään EMUn hajoamisen, mutta jossain vaiheessa mitta tulee täyteen Etelä-Euroopan kriisimaissa. Luvassa on vielä pitkä ja surullinen näytelmä.
Lauri Holappa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)