Taloudesta ja politiikasta

Eräs hyvä ystävä kysyi minulta vuosi sitten EU:n talous- ja valuuttamyllerryksen kuumimpaan aikaan, mitä eroa on kapitalismilla ja sosialismilla ja vastasi sitten itse kysymykseen. Kapitalismissa on aika ajoin notkahduksia, mutta sosialismi oli jatkuvassa lamassa. En osannut siihen heti vastata. Jäin kuitenkin asiaa miettimään ja vastaus on tämä vihko. Talousblogi: Tauno Auer 21.11.2013, Verkkomedia.org Taloudesta ja politiikasta Lienee syytä myös mainita pari sanaa sosialismista ja sen pysyvänoloisesta taantumasta. Yksi sen ilmenemismuodoista oli Neuvostoliitto, joka toimi kuumien ja kylmien sotien ajan jatkuvassa jännitystilassa. Normaalia aikaa ei ollut lainkaan. Näiden runsaan 70 vuoden kuvaaminen pelkäksi taantumaksi ei kuitenkaan tee oikeutta. Lopulta taakka vain kävi liian painavaksi. Tuona aikana oli useita nousuja ja laskuja. Maailman sotaa ennen ja sen jälkeen oli huomattavan mittavia ja pitkäkestoisia rakennus- ja tuotantovaiheita. Myös ihan 1980-luvulle saakka Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa tehtiin erittäin mittavia investointeja esimerkiksi tieverkostoon. Ihan niin yksinkertaista se ei siis ole. Lisäksi on tärkeä huomata, että vastaavia perusrakenne- ja tuotantosijoituksia ei esimerkiksi Baltiassa tai Bulgariassa ole niiden aikojen jälkeen tehty. Sisään rakennetut ristiriidat Saksalaisen Wolfgang Streeckin kirjoitukset ovat viime aikoina herättäneet runsaasti huomiota. Hän on arvioinut amerikkalaisen pankkijärjestelmän romahdusta, joka vuonna 2008 johti maailmanlaajuiseen poliittiseen ja taloudelliseen epävarmuuteen. Siteeraan vapaasti hänen kirjoitustaan "The crises of democratic capitalism". Lisäilen sen yhteyteen omia ajatuksiani. Erityisesti kaikki muut kuin talouspolitiikkaan liittyvät ajatukset ovat omiani. Kannattaa siis lukea myös alkuperäinen kirjoitus (New Left Review no. 71, Sept. Oct. 2011). Häneltä on myös juuri ilmestynyt kirja samasta aiheesta nimellä Gekaufte Zeit (Suhrkamp). Kapitalismin kriisit ja murrokset halutaan nähdä valitettavina, mutta välttämättöminä ja hetkellisinä ilmiöinä, joiden jälkeen yritykset ja yhteiskunnat voivat taas palata normaaliin jouhevasti toimivaan järjestelmään. Samat ihmiset haluavat nähdä sosialismin järjettömänä kokeiluna, jota seurasi vääjäämätön romahdus. Katsotaan kuitenkin nykytilannetta hieman tarkemmin. Ehkäpä myös kapitalismin kohtalossa on jotain vääjäämätöntä. Streeck esittää kapitalismissa olevan sellaisia sisäänrakennettuja ja perustavanlaatuisia ristiriitoja, jotka takaavat sen, että jouhevat ja harmoniset jaksot ovat itse asiassa poikkeuksia eikä säännönmukaista elämää. Hän pyrkii kirjoituksessaan osoittamaan, ettei nykyistä pitkittynyttä kriisiä voi täysin ymmärtää, jos ei oteta huomioon nykyisen poliittisen järjestelmän, nk. 'demokraattisen kapitalismin', käynnissä olevia ja syvälle ulottuvia muutoksia. Demokraattinen kapitalismi vakiinnutti asemansa vasta toisen maailmasodan jälkeen ja silloinkin vain Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa. Se toimi hämmästyttävän tehokkaasti pari vuosikymmentä kunnes sen pitkä talouskasvun jakso päättyi 1970-luvulla. Streeckin mukaan kyse oli kuitenkin poikkeuksellisesta ajanjaksosta, ja vasta sen jälkeen olemme voineet nähdä mistä demokraattisessa kapitalismissa oikein on kyse. Lähes 200 vuoden ajan oikeisto ja porvaristo pelkäsi, että enemmistön valta lopettaisi yksityisomistuksen ja vapaat markkinat. Samoihin aikoihin nouseva työväenliike pelkäsi, että enemmistövaltaa pelkäävä porvaristo liittyy yhteen äärioikeiston kanssa ja lakkauttaa suurella vaivalla rakennetun demokratian. Molemmat peloista toteutuivat. Sosialistit kansallistivat tietyissä maissa teollisuuden ja raaka-ainetuotannon, kun taas Saksan, Italian ja Suomen porvaristo yhdessä oikeistodemareiden kanssa liittoutui kansanmurhaa suunnittelevan äärioikeiston kanssa. Toinen maailmansota päättyi liittoutuneitten voittoon. Välittömästi sodan jälkeen monet uskoivat kapitalismin ja demokratian sopivan yhteen edellyttäen, että suuryritykset ja liike-elämä asetetaan tiukkaan poliittiseen valvontaan. Keynes oli tämän jakson voittoisa talousmies, kun taas liberaali Hayek vetäytyi taka-alalle. Poliittinen lukutaito Vasemmisto oli 1800-luvulta lähtien ollut huolissaan kirkon ja suurten maanomistajien vaikutusvallasta erityisesti maaseudulla. Vapaissa vaaleissa ei oikein ole ideaa, jos väestö ei ensin opi poliittista lukutaitoa. Tähän päivään saakka esimerkiksi Suomessa oikeisto on onnistunut hallitsemaan poliittista kenttää massamedian levittämien pelkojen ja ennakkoluulojen avulla. Kommunistien yksitotiset saarnat jäivät tässä kisassa alakynteen. Samanaikaisesti teollisuuspiirien pelko suurien massojen suhteen on laimentunut. Se ilmenee yhä lähes pakkomielteisessä epäluulossa kansalaisten taloudellisen lukutaidon suhteen. Oikeistolla ja radikaalilla vasemmistolla on jyrkästi eroavat kannat siitä, mitä poliittisen ja taloudellisen lukutaidon tulisi sisältää. On vaikea välttyä siltä huomiolta, että oikeiston retoriikassa on aimo annos idealismia, joka juontaa sokeasta uskosta markkinavoimiin. Maltilliselta vasemmistolta taas puuttuu realistinen käsitys todellisista vaihtoehdoista. Leninin ja Stalinin varhaiset pelot ovat käyneet toteen: "Talonpoikaisto annetaan porvariston hoiviin ja proletariaatti jää äärimmäisen vasemmisto-opposition asemaan". Jatkuvan talouskasvun lakattua 1970-luvun lopulla pääsivät Hayekia ihailevat vapaakaupan kannattajat valtaan. Taloudelliset kriisit ja epävarmuus syntyvät heidän mukaansa siitä, että valtio sekaantuu poliittisista syistä talouselämän kulkuun. Kaikki valtiolliset ja poliittiset yritykset työllisyyden tai sosiaaliseen oikeudenmukaisuuden ylläpitämiseksi ovat tämän näkemyksen mukaan tuhoon tuomittuja. Tämän mallin ytimessä on sellainen näkemys, että politiikkaa ja taloutta ei saa sotkea toisiinsa. Vasemmisto ei tunnu olevan valmis perinpohjaiseen väittelyyn tämän linjauksen edustajien kanssa, käytännöllisestä vastustamisesta puhumattakaan. Radikaalin vasemmiston näkökulmasta katsottuna talous on politiikkaa. Itse asiassa mitään muuta politiikkaa ei olekaan. Tarkemmin sanottuna ilman talouden poliittista ja demokraattista hallintaa, millään muulla poliittisella toiminnalla ei ole sanottavaa vaikutusta. Järkevyyden mitta Wolfgang Streeck määrittelee demokraattisen kapitalismin poliittiseksi taloudeksi, jota ohjaa kaksi toisilleen ristiriitaista periaatetta, markkinaoikeudet ja tasa-arvopyrkimykset. Näiden parittaminen oli aikoinaan pakkoavioliitto. Teollisuuskapitalismi ja työväenliike ovat tietysti saman ajan ilmiöitä. Demokraattisessa kapitalismissa kansa saa päättää asioista edustajiensa kautta mikäli sen tahto on sama kuin mitä markkinat heille tarjoavat. Poliittisia vaihtoehtoja on olemassa vain silloin kun niitä ei haluta. Sana 'demokratia' tarkoittaa mahdollisuutta osallistua markkinatalousjärjestelmään. Kansa saa valita edustajansa, mutta edustajat saavat pitää vaalilupauksensa vain, jos se markkinavoimille sopii. Tätä kutsutaan kypsäksi poliittiseksi järjestelmäksi. Sen hyväksymistä pidetään järkevyyden mittana. Järjestelmät pysyvät pystyssä niin kauan kuin ne pystyvät tyydyttämään väestön pääosan välittömät aineelliset ja henkiset tarpeet. Neuvostoliitto jouduttiin purkamaan osittain myös siksi, koska järjestelmä rasittui liian laajojen globaalien sitoumusten ja pyrkimysten vuoksi. Syntynyttä jännitystilaa ei ollut mahdollista ylläpitää loputtomasti. Järjestelmä haurastui siihen pisteeseen saakka, että oli kyseenalaista pystyisikö se enää tyydyttämään edes väestön henkisiä tarpeita. Lopulta oli jäljellä vain tyhjiä fraaseja ja rituaaleja, joiden tarkoitukset eivät enää olleet ajanmukaisia. Länsimaisen järjestelmän osalta kysymys on siitä, missä vaiheessa saavutetaan se piste, jonka jälkeen työelämästä ja hyvinvoinnista syrjäytyneiden määrä on niin suuri, että demokraattinen kapitalismi menettää uskottavuutensa. Sitä rajaa ei kuitenkaan ole vielä ylitetty edes Kreikassa tai Portugalissa. Myös vanha tuttu (kommunistejakin kiusannut) massojen apatia toimii vielä vallitsevan järjestelmän puolesta. Yksi nykyisen järjestelmän vahvuuksista on se, että sen puitteissa on mahdollista saada ruhtinaallisia korvauksia, jos vain onnistuu toimimaan järjestelmän sallimalla tavalla. Sosialismin ajan syvä turhautuminen on edelleen muistissa. Siihen ei ole halua palata. Perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi tarvitaan uskottavia mahdollisuuksia saavuttaa omia henkilökohtaisia tavoitteita ja unelmia. Tämän suhteen EU on jakautunut useaan vyöhykkeeseen. Useimmissa entisissä sosialistisissa maissa nykyinen asetelma on suurelle enemmistölle jopa huonompi kuin pysähtyneisyyden aikana. Kreikka ja Portugali vajoavat yhä syvemmälle toivottomuuteen. Myös Espanja on vaaravyöhykkeessä. Italiassa luottamus valtiovaltaan on jo valmiiksi nollatasoa. Ranska ja Iso-Britannia ovat nopeaa tahtia uppoamassa pysyvään taantumaan. Jopa Saksassa on isoja väestösegmenttejä, jotka ovat vaarassa vajota köyhyyteen. Wolfgang Streeck näkee, että ihmisillä on yhä itsepäinen usko oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että heillä on oikeuksia, jotka ovat tärkeämpiä kuin markkinavoimien esittämät vaatimukset. Juuri tämän uskon ilmaiseminen on sitä, mitä markkinajohtajat ja teollisuusmiehet pitävät kypsymättömyytenä. On kuitenkin suuri virhe kuvitella, että kansalaisten turvattomuuden tunteeseen voi suhtautua välinpitämättömästi. Markkinavoimien rinnalla elää kuitenkin myös siitä riippumattomia poliittisia voimia. Näin on siitä huolimatta, että nämä voimat ovat tällä hetkellä näkymättömiä. Ihmiset eivät ole tyhmiä, vaikka olisivatkin tällä hetkellä poliittisesti passiivisia. Nykyinen yhteiskuntarauha ei vielä ole vaarassa, mutta jos tätä tahtia jatketaan voi muutos tapahtua hyvinkin nopeasti. Suuret muutokset voivat toki olla myös suuria mahdollisuuksia. Toimintamallit Wolfgang Streeck kertoo Michal Kaleckin vuonna 1943 julkaistusta kirjoituksesta, jossa Kalecki huomioi, kuinka markkinavoimien käytös ei suinkaan perustu historiallisesti tai kulttuurisesti neutraaleihin toimintamalleihin. Kyse on eri toimijoiden keskinäisestä pelistä, jonka tulokset määräytyvät ihmisten ennakko-odotusten ja hallituksen omaksuman asenteen seurauksena. Jos tärkeimmät investointipäätökset ovat yksityisen pääoman suoran valvonnan alaisia tai korruption vuoksi sen epäsuoran valvonnan alaisia, yritykset pystyvät sanelemaan tai ennakoimaan poliitikkojen päätökset. Tarpeen vaatiessa sijoittajat ryhtyvät investointilakkoon tai siirtävät rahansa toisille markkinoille. Näin lakkoase on itse asiassa käännetty työväestöä vastaan. Kaikki tämä perustuu poliittisiin päätöksiin. Demokraattisessa kapitalismissa valtio suojelee sijoittajia. Sen sijaan työmarkkinoilla vallitsee sanelupolitiikka. Toisin sanoen kapitaalin diktatuuri eli 'demokraattinen kapitalismi' voitti proletariaatin diktatuurin. Oikeistolaiset vain käyttävät kauniimpia sanoja. Markkinat rankaisevat tasa-arvoon pyrkiviä ja valinnan vapautta edistäviä poliittisia toimia vain, koska niin on päätetty ja niin sallitaan tapahtua. Mistään luonnonlaista ei liene kysymys. Kuten tuli jo ilmi, niin vallalla olevan käsityksen mukaan markkinoiden mahdolliset epäkohdat kuten inflaatio, budjettivajeet sekä yletön yksityinen ja julkinen velka johtuvat talouselämän lakien riittämättömästä ymmärryksestä tai piittaamattomuudesta niitä kohtaan. Toisaalta ne, jotka näkevät talouden ytimen poliittisen luonteen, pystyvät tunnistamaan kuinka markkinatalous on vain tapa ylläpitää sellaista talouspoliittista järjestelmää, jossa edut ovat kasaantuneet pienille talouden ydinosia hallitseville ryhmille. Sen sijaan talouden poliittista hallintaa kannattavat ne, jotka eivät omista näitä kansantaloudelle välttämättömiä ydinosia, mutta jotka saattaisivat omata laajamittaista poliittista valtaa. Nykyisessä mallissa omistavan väestönosan edut rinnastetaan koko yhteiskunnan etuun. Kun omistavan luokan jäsenet sanovat Suomi, he eivät tarkoita koko maata, vaan omia sijoituksiaan ja omaa valtaansa. He eivät siis omalta osaltaan usko talouden olevan poliittisesti neutraalia tiedettä. Sellaisena se esitetään pelkästään niille, jotka eivät pysty taloudelliseen itsenäisyyteen ja joiden työvoima tai kulutus ovat tarpeen yritysmaailman voittojen turvaamiseksi. On alistuttava, koska niin sanovat taloustieteen lait. Tämä tiede vaikuttaa loogiselta ja vääjäämättömältä, mutta sen todellinen merkitys on toinen kuin sillä väitetään olevan. Kyse on kulttuurihegemoniasta ja vallasta valtiossa, ja siinä ei ole mitään neutraalia. Vaurastuminen Wolfgang Streeckin artikkelin "The Crises of Democratic Capitalism" punainen lanka on markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan välinen ristiriita. Kirjoitus antaa hieman tavallista laajemman viitekehyksen vuoden 2008 jälkeisiin maailmantalouden tapahtumiin. Streeck on kölniläisen Max Planck tutkimuslaitoksen johtaja. Sodan jälkeinen demokraattinen kapitalismi koki ensimmäiset takaiskunsa 1960-luvulla. Inflaatio paheni, koska talouskasvu laantui. Tämä teki vaikeammaksi ylläpitää yhteiskuntarauhaa. Myönnytykset olivat kuitenkin mahdollisia, koska jälleenrakentaminen ja halpa energia takasivat pitkäkestoisen talouskasvun. Kaksi pitkää talouskasvun vuosikymmentä synnytti kansalaisten mielissä voimakkaan uskon siihen, että vaurastuminen on demokratiassa elävän kansalaisen perusoikeus. Tällä käsityksellä on erittäin laajamittaisia poliittisia seuraamuksia. Poliittiset puolueet ovat joutuneet tekemään kaikkensa, jotta usko vaurastumiseen ei murtuisi. Jatkuva vaurastuminen on sekä oikeiston että keskustavasemmiston kannatuksen perusta. Ristiriita omistavan luokan ja kansalaisten enemmistön välillä oli hetken aikaa näkymätön sodan jälkeisen talouskasvun ansiosta. Kasvun lakattua 1970-luvulla palkankorotuksia yritettiin rahoittaa joustavalla rahoituspolitiikalla, joka johti inflaatioon. Inflaatiosta kärsivät aluksi ennen kaikkea luotonantajat ja sijoittajat. Näin olivat jälleen kerran vastatusten kaksi tahoa, omistajat ja työntekijät, joilla oli toisistaan poikkeavat käsitykset siitä, mitkä ovat heidän oikeutensa. Jälkimmäiset vetosivat oikeuksiinsa kansalaisina, edelliset taas kertyneeseen omaisuuteen ja markkina-asemaan. Inflaatio Streeck siteeraa brittisosiologi John Goldthorpea ja toteaa, että inflaatiota voidaan pitää myös sellaisen yhteiskunnan oireena, jossa ei pystytä yhdessä päättämään sosiaalisen oikeuden arvosteluperusteista. Inflaatio on myös erottamaton osa sellaista markkinataloutta, jossa työläisillä on oikeus ammattiliittojen kautta vaikuttaa oikeuksiinsa ja palkkoihinsa. Kapitalismissa on kaksi vaihtoehtoa: talouskasvu tai inflaatio. Pitemmän päälle katsottuna vaihtoehdoksi saattaa jäädä talouskasvu tai romahdus. Hallitukset ja keskuspankit joutuvat siis tasapainottelemaan työntekijöiden vaatimusten ja pääoman välillä tilanteessa, jossa talouskasvu on pysähtynyt. Siksi ne joutuvat painattamaan lisää rahaa, jotta kaikille riittäisi jotakin. Tämä voi toimia jonkin aikaa, mutta ei ilman, että talouselämä vääristyy vaarallisella tavalla. Tässä tilanteessa inflaatio johtaisi lisääntyvään työttömyyteen. Ainoaksi keinoksi näyttää jäävän vaatia työntekijöitä pidättymään palkankorotuksista ja tiukentaa rahankäyttöä. Toisaalta myös matala inflaatio johti 1980-luvulla massatyöttömyyteen. Ilman talouskasvua keskustavasemmisto on ikään kuin puun ja kuoren välissä. Sosialidemokraatit eivät enää pysty palvelemaan kumpaakaan isäntäänsä, eivät teollisuutta eikä ammattiliittoja. Ja koska SDP:n päätarkoitus  - eli kommunismin vastustaminen - ei enää ole ajankohtainen, jäljelle jää vain palkka- ja työmarkkinakurin ylläpitäminen. Ei siis demareille mitenkään erityisen inspiroiva tilanne. Kulttuurihegemonia Miksi minä tätä kirjoitan? Haluan oppia ymmärtämään mitä tapahtuu. Suomentaminen merkitsee myös kansankielelle muuntamista. Se on vähän sama, kuin olisi keskiajalla kertonut kirkkokansalle, mitä latinankielisessä jumalanpalveluksessa sanottiin. Lisään tekstiin omiani, koska haluan antaa talouspolitiikalle sellaiset kehykset, jotka auttaisivat ymmärtämään tapahtumien yleisempää merkitystä. Inflaatio nujerrettiin vuonna 1979 presidentti Carterin nimittämän Keskuspankin pääjohtajan Paul Volckerin toimesta. Se johti aluksi pankkikorkojen jyrkkään nousuun ja massatyöttömyyteen. Uusi suuntaus sai kuitenkin siunauksen, kun presidentti Reagan voitti valitsijoilta mandaatin toiselle kaudelle. Korkeasta työttömyysasteesta ja tuotantorakenteen romahduksesta huolimatta jenkkien linjaa seurannut Margaret Thatcher sai jatkokauden vuonna 1983. Kuten hyvin muistetaan, uuteen politiikkaan liitettiin hyökkäykset ammattiliittoja vastaan. Seuranneina vuosina inflaatio pysyi matalana ja työttömyysaste korkeana. Samanaikaisesti ammattiliittojen jäsenmäärät romahtivat ja lakkoja järjestettiin niin vähän, että jotkin maat lakkasivat pitämästä niistä tilastoja. Näiden ilmiöiden syistä on keskusteltu paljon. Mitä oikein tapahtui? Edeltävä aika - 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku -  oli ollut maailmanlaajuisen radikaalin vasemmistoaktivismin aikaa. Chilen sotilasvallankaappaus syksyllä 1973 oli yksi uuden ajan merkeistä. Neuvostoliiton poliittinen rappio oli alkanut jo tätä ennen. Tätäkin aiemmin Kiinan ja Neuvostoliiton välinen riita rikkoi yhteisen rintaman. Yhdysvaltojen johtama laaja kansainvälinen kommunismin vastainen liittoutuma onnistui saamaan globaalin kulttuurihegemonian. Kommunistit, jotka olivat olleet valppaina ja usein aivan asioiden ytimessä lähes vuosisadan ajan, väsähtivät. Tämä rappeutuminen oli hidas ja pitkäkestoinen ilmiö. Uudelta kansalaisaktivismilta sen sijaan puuttuu keskitetty johto ja tarpeeksi inhorealistinen käsitys kansainvälisen politiikan todellisesta luonteesta. Toisaalta kapitalismin juuri alkanut pitkä taantuma ei ollut vielä kovin selvästi näkyvissä. Televisioviihde, yksityisautokulttuuri, omistusasunnot ja jatkuva vaurastuminen tuntuivat sosialismia houkuttavimmilta. Ihmiset olivat alttiita fiksusti esitetylle propagandalle vapaudesta ja vauraudesta. Uusliberalismin aika alkoi, kun angloamerikkalaiset hallitukset lakkasivat pelkäämästä, että massatyöttömyys johtaisi ei ainoastaan nykyisten hallitusten vaan koko talousjärjestelmän, poliittisen kannatuksen laskuun. Reaganin ja Thatcherin suorittamia kokeiluja seurattiin suurella tarkkaavaisuudella politiikan tutkijoiden ja eri hallitusten toimesta kautta koko maailman. Vastareaktiota ei kuitenkaan ilmaantunut sellaisessa mittakaavassa kuin pelättiin. Britannian kaivoslakon murtaminen oli iso voitto uusliberaaleille. Sen jälkeen tiedettiin, että työväenliike olikin hampaaton. Samaan aikaan vasemmistolaisia iskulauseita ("Solidaarisuus") käyttänyt oikeistolainen ja katolinen vastarintaliike saavutti Puolassa voiton toisensa jälkeen. Globaali kommunismin vastainen ristiretki eteni jättiaskelin kaikkialla. Moskova oli kyvytön vastamaan sille esitettyihin haasteisiin. Kaiken lisäksi se jäi jumiin Afganistanissa. Iskulauseet vapaudesta, rakkaudesta ja ihmisoikeuksista vaihtoivat omistajaa. Kuitenkin ne, jotka toivoivat matalan inflaation merkitsevän vakaata taloustilannetta, joutuivat pian pettymään. Inflaation laskiessa rupesi julkinen velka kasvamaan, mikä ei suinkaan ollut kaikille yllätys. Julkisen velan kasvulla 1980-luvulla oli useita syitä. Hidastunut talouskasvu sai veronmaksajat entistä vastentahtoisemmiksi. Myös inflaation mukanaan tuoma automaattinen verokertymän kasvu pysähtyi. Samoin kävi devalvaatioiden synnyttämälle automaattiselle kansallisen velan kutistumiselle, joka alun perin tuki talouskasvua ja sitten peräti korvasi sen vähentämällä kunkin maan kertynyttä velkaa suhteessa sen tuloihin. Kulupuolella kasvava työttömyys lisäsi sosiaalialan kustannuksia. Myös erilaisten sosiaalisten etuuksien kulut, joihin oltiin aikoinaan myönnytty matalien palkankorotusten toivossa, rupesivat kasaantumaan ja rasittamaan omalta osaltaan julkista taloutta. Ja nyt, kun inflaatio ei enää ollut osana siinä arsenaalissa, jonka avulla voitiin taloutta kasvattaa, siirtyi koko hyvinvointijärjestelmän ylläpitäminen valtiolle. Julkisesta velasta tuli inflaation korvike. Samoin kuin inflaatio, julkinen velka teki mahdolliseksi käyttää varoja, joita ei vielä ollut olemassa. Kaiken tämän seurauksena kamppailuasetelma työntekijöiden ja markkinavoimien välillä siirtyi työmarkkinoilta poliittiselle areenalle. Ammattiyhdistysten synnyttämän painostuksen tilalle tuli äänestäjien synnyttämä vaalipaine kokonaispaineen samalla laskiessa. Odotusten täyttämiseksi hallitukset ryhtyivät lainaamaan yhä suurempia summia. Matalasta inflaatiosta oli tässä suurta hyötyä, koska se antoi sijoittajille takeen siitä, että valtion joukkovelkakirjat säilyttäisivät arvonsa pitkälle tulevaisuuteen. Samaa asiaa edisti jaksoittain toteutettu matala korkokanta. Aivan samoin kuin inflaatiota, julkisen velan kasvattamista ei voi jatkaa määrättömästi. Talousoppineet olivat pitkään varoittaneet, että julkisella velalla eläminen syrjäyttää yksityisen sijoitustoiminnan aiheuttaen korkojen mittavan kasvun ja matalia talouskasvulukuja, mutta he eivät pystyneet sanomaan, missä kriittinen raja kulkee. Käytännössä osoittautui kuitenkin mahdolliseksi, ainakin jonkin aikaa, pitää korkoja alhaalla poistamalla rahamarkkinoiden säädöksiä ja rajoituksia. Tämän ohella tarvittiin tiukkaa ammattiyhdistysliikkeen toimintamahdollisuuksien valvomista ja rajoittamista. Kaiken lisäksi oli tarpeen myydä valtion velkakirjoja, ei ainoastaan omille kansalaisille, vaan myös erilaisille ulkomaisille sijoittajille. Näin tapahtuu erityisesti Yhdysvalloissa, jossa kotitalouksilla ja yrityksillä on ilmiömäisen vähän säästöjä. Sitä mukaa kuin velkarasite kasvoi, oli myös pakko käyttää yhä enemmän julkisia varoja veloista syntyvien kulujen hoitamiseen. Näin kävi siitä huolimatta, että korot olivat äärimmäisen alhaisella tasolla. Kukaan ei osannut etukäteen nähdä sitä hetkeä, jona kotimaiset ja ulkomaiset luotottajat ryhtyisivät huolestumaan valtioiden takaisinmaksukyvystä. Viimeistään silloin alkoivat nykyiset paineet markkinoiden suunnalta valtiovelan vähentämiseksi ja tiukan julkisen talouspolitiikan omaksumiseksi. Suomen osalta sosialidemokraattien tehtävänä on viime vuosina ollut ammattiyhdistysliikkeen kahlehtiminen ja sangen näennäisen parlamentaarisen vaihtoehdon ylläpitäminen. Sen sijaan vasemmistoliitto hajosi tämän kysymyksen vuoksi, kun kaksi sen kansanedustajaa kieltäytyi äänestämästä omaksutun linjan mukaisesti. Tämän jälkeen oikeistopolitiikalla on eduskunnassa enää 99 % kannatus. Syytökset järjestelmämme piilototalitäärisestä luonteesta eivät näiden numeroiden valossa ainakaan tule vähenemään. Säätelyn purkaminen ja yksityinen velka Vuoden 1992 presidentin vaaleja Yhdysvalloissa hallitsi keskustelu kahdesta vajeesta: liittovaltion ja ulkomaankaupan. Bill Clinton kampanjoi näiden supistamisen nimissä. Hänen voittonsa käynnisti maailmanlaajuisen valtiontalouksia koskevan kiristämisohjelman, jota Yhdysvallat ajoi johtamissaan kansainvälisissä kauppajärjestöissä. Clintonin hallituksen alkuperäisenä suunnitelmana oli saavuttaa toivottu tasapaino uuden talouskasvun avulla. Siihen pyrittiin aluksi sosiaalisten uudistusten kautta, tai se ainakin oli vaalilupaus. Tästä luovuttiin, kun demokraatit hävisivät vuoden 1994 välivaalit. Clinton käänsi kelkkansa ja päättikin aloittaa mittavan julkisten kulujen karsinnan. Hän ilmoitti uuden politiikan merkitsevän hyvinvointi- ja tukijärjestelmien täydellistä muuttamista. Näiden leikkausten seurauksena liittovaltion talous oli ensimmäistä kertaa useaan vuosikymmeneen hetken plussan puolella. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hallitus olisi pystynyt rauhoittamaan demokraattisen kapitalismin ytimessä olevan epävakauden turvautumatta tulevaisuuden säästöihin tai vasta kehitteillä olevan tuotannon tulevaan kasvuun. Clintonin strategia yhteiskunnallisten ristiriitojen hallinnassa perustui pankki- ja rahajärjestelmän säätelyn purkamiseen, jonka Reagan oli aikoinaan sysännyt käyntiin. Nopea tuloerojen kasvu, joka johtui ammattiyhdistysliikkeen alasajosta ja sosiaaliturvan jyrkistä leikkauksista sekä leikkausten aiheuttamasta kysynnän supistumisesta, tasapainotettiin löysäämällä pankkien luotonantoa ja antamalla kansalaisille mahdollisuus ottaa lainaa ja velkaantua tavalla, jota ei koskaan aikaisemmin ollut nähty. Sen sijaan, että hallitus olisi kasvattanut velkataakkaansa esimerkiksi kohtuuhintaisen asuntotuotannon aloittamiseksi tai ammattikoulutuksen kehittämiseksi, se sysäsi velkaantumisen kotitalouksien niskaan. Tässä tilanteessa kansalaisten oli lähes pakko ottaa lainaa, jos he aikoivat antaa lapsilleen kunnon koulutuksen tai pystyäkseen muuttamaan pois slummeiksi muuttuvista kaupunginosista. Taistelu romahdusta vastaan Sana kriisi tulee kreikan kielen sanasta krínein, joka tarkoitti ratkaisua ja tuomiota. Presidentti Obama ja Yhdysvaltojen keskuspankki ovat ratkaisunsa jo tehneet. Nyt on tuomion vuoro. Näin piirtyy pieni pala kerrallaan kuva epätoivoisesta taistelusta, jota käydään tuhoon tuomitun järjestelmän pelastamiseksi. Puhki kuluneet fraasit imperialismista ja kapitalismista eivät enää auta ymmärtämään tapahtumien luonnetta. On käytettävä hienovaraisempaa kieltä, koska nuo taistelut on jo käyty. Toisin kuin ajatellaan, niin Neuvostoliitto voitti. Ainakin kamppailun historian suunnasta. Kiinan ja Intian vapautumisen myötä Eurooppa-keskeinen maailmankuva haihtui. Ilman ydinasemonopolia (siis ilman täydellisen sanelun mahdollisuutta)  riutuva Yhdysvallat on ollut vuoden 2008 pankkijärjestelmän romahduksen jälkeen kapitalismin väärällä puolella, koska sen hallitus ei uskaltanut antaa markkinoiden oikaista itseään. Ainakin hayekilaisesta uusliberaalista näkökulmasta katsottuna Yhdysvallat valitsi nopean ja uutta luovan tuhon sijasta hitaan ja peruuttamattoman taantuman. Clintonin hallituksen toimet talouden elvyttämiseksi säätelyä karsimalla hyödyttivät monia. Varakkaat henkilöt eivät joutuneet enää maksamaan samassa määrin veroja kuin aikaisemmin. Ne heistä, jotka ymmärsivät sijoittaa varansa pankkien räätälöimiin uusiin ja monimutkaisiin talouspalveluihin, palkittiin mahtavilla voitoilla. Myös monet köyhät hyötyivät uudesta linjauksesta, joskaan ei kovin pitkään. Oma asunto ja sitä myötä kasvava varallisuus korvasivat romahtaneet palkkatulot sekä ne yhteiskunnalliset tulonsiirrot, jotka Clinton oli päättänyt lakkauttaa. Erityisesti mustat amerikkalaiset näkivät tässä mahdollisuuden lopultakin saavuttaa pitkäaikainen unelma tasa-arvoisesta asemasta. Oma asunto tarjosi köyhtyvälle keskiluokalle mahdollisuuden osallistua vallalla olevaan pörssihuumaan, jonka puitteissa varakas väki oli onnistunut tienaamaan valtavia summia. Huuma muuttui kuitenkin monien osalta nopeasti itkuksi. Eräät ostivat useita asuntoja siinä uskossa, että markkinat tulisivat laajenemaan loputtomasti. Monet lainasivat tulevia ansioitaan vastaan ja käyttivät rahat kulutustavaroihin. Tällä tavoin rahamarkkinoiden vapauttaminen hyvitti valtiontalouden vakaannuttamisen ja julkishallinnon jyrkkien leikkauksien aiheuttamia vahinkoja. Yksityinen velka korvasi julkisen velan. Näin syntynyt kulutuspiikki korvasi valtiovallan toimet työllisyyden parantamiseksi ja kansantalouden kohentamiseksi. Tämä toimintatapa saavutti uuden huipun, kun Yhdysvaltojen keskuspankki laski vuonna 2001 pankkikorot äärimmäisen alas taantuman välttämiseksi. Kaikista epäkohdista huolimatta tämän kuplan rakentaminen näytti eurooppalaisen keskustavasemmiston silmissä loistokkaalta kehitykseltä. Kaikki oli parhaalla mahdollisella tavalla parhaassa mahdollisessa maailmassa. Köydenvetoa talouselämän hallinnasta Vuoden 2008 pankkiromahdusta seurasi demokraattisen kapitalismin neljäs käänteentekevä muutos. Kolme edellistä olivat kaikki yrityksiä välttää modernia kapitalismia alati uhkaava ja pinnan alla piilevä luokkaristiriitojen kärjistyminen. Nämä kolme vaihetta olivat inflaatio, julkinen velka ja yksityinen velka. Pankkiromahdusta uhkasi seurata koko rahatalouden kaatuminen. Katteettomien lainojen aiheuttamat tappiot siirrettiin pankeilta veronmaksajille. Tällä tavoin pyrittiin säilyttämään talousjärjestelmän uskottavuus. Saman aikaisesti alkanut keskuspankkien fiskaalinen laajennus (nk. setelirahoitus) johti dramaattiseen julkisen velan ja budjettivajeen kasvuun. Tämä kannattavuusvaje ei siis ensi sijassa johtunut liiallisesta rakentamisesta tai sosiaalipuolen maksujen kasvamisesta, vaan epäonnistuneesta yrityksestä vältellä poliittisen painovoiman palaaminen taloushallintoon. Vähän kerrallaan talouspelin palaset osuvat kohdalleen. Eteemme hahmottuu kuva kokonaisen poliittisen järjestelmän romahduksesta. Jokainen epätoivoinen toimenpide ja siirto tuntuu aiheuttavan enemmän haittaa kuin hyötyä. Toisaalta kapitalismi on romahtanut useita kertoja aikaisemminkin. Nyt ei enää puhuta lamasta tai taantumasta. Kyse on kokonaisen kapitalistisen aikakauden lopusta ja uuden sellaisen alusta. Vuoden 2008 romahduksen jälkeinen jättimäinen julkinen velanotto söi rahatalouden vakiinnuttamisesta saadun hyödyn. Yksikään demokraattinen valtio ei uskaltanut jättää kansalaisiaan 1930-luvun kaltaisen taantuman kynsiin rangaistuksena hallitusten omasta rahamarkkinoiden säätelyä vähentäneestä politiikasta. Jälleen kerran yhteiskunnallinen rauha ostettiin käyttämällä tulevaisuudessa ansaittavia tuloja luotonannon takeina. Valtiot ottivat enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kontolleen yksityisen sektorin tappiot rahamarkkinoiden rauhoittamiseksi. Mutta vaikka tämä onnistui ja pankkisektoria lypsäneiden tahojen valtavat voitot, bonukset ja palkat palautettiin entiselleen, se ei onnistunut estämään näiden samojen rahamarkkinoiden kasvavia epäilyksiä siitä, että niiden pelastaminen saattoi valtiontalouden vaaralliseen epätasapainoon. Ja siitä huolimatta, ettei globaali taloudellinen epävakaus ollut lainkaan rauhoittunut, ryhtyivät luotonantajat vaatimaan äänekkäästi paluuta tiukkaan rahapolitiikkaan, jotta niiden valtavasti kasvaneet sijoitukset valtion velkakirjoihin eivät menettäisi arvoaan. Demokraattisen kapitalismin varallisuuden jaossa on vuodesta 2008 ollut käynnissä mutkikas ja epätasainen kädenvääntö kansainvälisten rahoittajien ja itsenäisten valtioiden välillä. Siinä missä aikaisemmin työläiset kamppailivat työnantajien kanssa, kansalaiset valtionvarainministerin ja yksityiset velalliset yksityisten pankkien kanssa, niin nyt rahalaitokset painiskelevat valtioiden kanssa, jotka olivat juuri rahalaitokset pelastaneet. Tämän kamppailun taustalla olevien valta- ja hyötysuhteiden sisäinen jakautuminen on vielä hämärän peitossa. Yksi huomionarvoinen seikka on se, kuinka rahamarkkinat ovat ryhtyneet veloittamaan eri valtioilta huomattavan erikokoisia korkokuluja, jotta eri maihin ja hallituksiin voitaisiin kohdistaa painostusta ja kansalaiset saataisiin myöntymään ennen näkemättömän suuriin leikkauksiin valtioiden varainkäytössä. Tämä on täysin harkittua toimintaa. Ottaen huomioon monien valtioiden velkaantumisasteen, hyvin pienetkin muutokset valtioiden velkakirjojen korkomaksuissa voivat aiheuttaa taloudellisen romahduksen. Samanaikaisesti markkinavoimat joutuvat varomaan, että ne eivät aja mitään valtiota vararikkoon ja siten jättämään velkojansa maksamatta, minkä jokainen hallitus voi halutessaan tehdä, kun markkinoiden paineet kasvavat liian suuriksi. Tämän vuoksi on löydettävä muita valtioita, jotka ovat valmiita takaamaan vararikkoa lähestyvien maiden velkoja, jotta voitaisiin välttää suurempi yleisen korkokannan nousu, jonka ensimmäinen maksamatta jättäminen aiheuttaisi. Samankaltainen valtioiden välinen solidaarisuus sijoittajien suojelemiseksi syntyy silloin, kun toisen maan vararikko vahingoittaisi oman maan pankkeja. Vararikon ja velkojen mitätöinnin myötä muut maat joutuisivat kansallistamaan omien pankkiensa katteettomat lainat pitääkseen taloutensa tasapainossa. Nykyisessä tilanteessa se olisi erittäin vaarallinen toimenpide, koska pahaa velkaa on valtioiden piikissä jo ennestään niin paljon. On myös muita tapoja, joiden kautta demokraattisen kapitalismin sisältämä ristiriita sosiaalisten vaatimusten ja vapaiden markkinoiden toimintatapojen välillä ilmenee. Eräät hallitukset, mukaan lukien Obaman hallitus, ovat yrittäneet synnyttää uutta talouskasvua ottamalla lisää velkaa siinä toivossa, että tulevat talouden vakiinnuttamistoimet hyötyisivät talouskasvun tuomista eduista. Saatetaan myös toivoa salaa inflaation paluuta, jotta se kutistaisi velkataakkaa. Se saattaisi pehmentää niitä poliittisia paineita, joita tiukka säästöohjelma tulee synnyttämään. Samaan aikaan rahamarkkinat odottavat innokkaina mahdollisuutta päästä kerta kaikkiaan kokonaan irti kaikesta poliittisesta ohjauksesta. Lisäpulma syntyy siitä, kun rahamarkkinat tarvitsevat valtioiden velkakirjoja turvallisina sijoituskohteina. Jos markkinat vaativat liian vahvasti tasapainoisia tulo- ja menoarvioita, ne menettävät samalla äärimmäisen houkuttelevia investointimahdollisuuksia. Kehittyneiden maiden varakkaampi keskiluokka on laittanut ison osan säästöistään valtioiden velkakirjoihin. Samanaikaisesti monien työläisten eläkesäästöt on sijoitettu rahamarkkinoille. Tasapainoiset tulo- ja menoarviot johtaisivat luultavasti myös siihen, että hallitukset rokottaisivat entistä ankarammin keskiluokkaa korkeampien verojen muodossa. Jäljelle jäävät jyrkät leikkaukset sosiaaliturvassa ja valtion ja kuntien tarjoamissa palveluissa. Ei oikein ole muuta mistä voisi ottaa, ainakaan ilman ikäviä poliittisia seurauksia. Tavalliset kansalaiset joutuvat jälleen kerran maksumiehiksi, on sitten kyse kansantalouden vakiinnuttamisesta, vieraiden valtioiden vararikosta, julkisen velan korkojen kasvusta tai mahdollisesta uudesta kansallisten tai kansainvälisten pankkien pelastusoperaatioista. Ainoa, mistä voidaan vielä rokottaa on kansalaisten henkilökohtaiset säästöt, heidän palkkansa ja hyvinvointipalvelut. Peräkkäiset nuljahdukset Toisin kuin ystäväni Fred, joka laskee pörssi- ja rahoitusvälinejuttuja työkseen, minä en ole talousalan ammattilainen, ja ehkä siksi olen oikea henkilö vääntämään Wolfgang Streeckin tarjoamaa rautalankaa. Ennen tätä tutkielmaa en ymmärtänyt, mitä esimerkiksi inflaatio todella merkitsee. Minusta tuntuu, että taloutta ei edes voi ymmärtää, jos sitä ei katsota poliittisessa ja historiallisessa viitekehyksessä. Ilman näitä viitekehyksiä liike-elämän käsitteet jäävät enemmän tai vähemmän hämäriksi. Henkilö, joka omistaa jotakin, sanotaan vaikka tehtaan tai kaivoksen, vaistomaisesti ymmärtää oman etunsa. Hän on automaattisesti tasa-arvoa vastaan. Hänen ei tarvitse ymmärtää asioita teorioiden kautta. Meille muille pieni opiskelu ja pohdinta ei koskaan ole pahasta. Sodan jälkeistä keskeytymätöntä talouskasvua jatkui 1970-luvulle saakka. Seuranneiden 40 vuoden aikana demokraattisen kapitalismin sisäiset jännitteet ovat siirtyneet yhdeltä talouselämän alueelta toiselle. Nämä siirtymät ovat aiheuttaneet sarjan yhteiskunnallisia ja taloudellisia häiriöitä. Vielä 70-luvulla kamppailu kansalaisten sosiaalisten vaatimusten ja yritysmaailman tarpeiden välillä käytiin kansallisilla työmarkkinoilla. Poliittista syistä vallinnut täystyöllisyys ja ay-liikkeen toiminnasta seuranneet palkankorotukset johtivat korkeaan inflaatioon. Miksi näin tapahtui? Kapitalismin tunnusmerkkihän on se, että tuotanto- ja ansiovälineet ovat pääoma- ja yrittäjäluokan omaisuutta työntekijöiden saadessa sopimuksilla määrätyn palkan. Koska liikeyritykset eivät halunneet tinkiä voitoistaan, päätettiin lisätä maksuvälineitä. Toisin sanoen poliittinen ongelma ratkaistiin inflaation avulla. Rahan arvo laski. Tätä oli mahdotonta jatkaa, koska se olisi johtanut romahdukseen, siispä hallitukset joutuivat turvautumaan, Reagan ja Thatcher etunenässä, uusliberaaliin talouspolitiikkaan. Tämä johti siihen, että poliittinen kamppailu siirtyi työmarkkinoilta vaaliuurnille. Koska kansalaisten vaatimuksia ei voitu enää ilmaista ay-liikkeen kautta, ne tulivat esille äänestyskäyttäytymisessä. Tämä vuorostaan johti yhä kasvavaan epäsuhtaan julkisen kulutuksen ja verokertymän välillä, mikä sitten johti julkisen sektorin velkaantumiseen. Kun yritetään välttää sekä liian korkea verotusaste että tasa-arvoisen talousjärjestelmän syntyminen ja samalla halutaan estää luokkaristiriitojen kärjistyminen, ajaudutaan maksuvaikeuksiin. Ensimmäinen tapa selvitä ikävästä nuljahduksesta oli siis inflaatio. Toisessa vaiheessa ajauduttiin julkishallinnon raskaaseen velkaantumiseen. Kun julkiseen velkaantumiseen oli pakko puuttua, jäi ainoaksi keinoksi rahamarkkinoiden vapauttaminen. Yhteiskunnallinen rauha ostettiin löysäämällä luotonantoa. Näin pystyttiin ylläpitämään kansalaisten uskoa vaurastumisesta perusoikeutena. Hallitukset sallivat löysän luotonantopolitiikan, jotta pakolliset säästötoimet eivät olisi tulleet liian tuskallisiksi ja sitä mukaa poliittisesti mahdottomiksi. Tämäkään vaihe ei jatkunut kymmentä vuotta pitempään, koska koko maailmantalous uhkasi kaatua löysän rahapolitiikan aiheuttamiin seurauksiin. Tämän vaiheen jälkeen ikiaikainen ristiriita kansalaisten sosiaalisten vaatimusten ja yrittäjien markkinaoikeuksien välillä vaihtoi jälleen paikkaa tullen näkyville kansainvälisillä rahamarkkinoilla, jossa on käynnissä monitahtinen tanssi rahalaitosten, hallitusten, äänestäjien ja kansainvälisten kauppajärjestöjen kesken. Nyt on kyse siitä, kuinka pitkälle hallitukset voivat mennä yrityksissään pakottaa kansalaiset markkinavoimien armoille. Samalla valtiot joutuvat sekä suojelemaan demokraattista uskottavuuttaan että pyrkimään välttämään vararikko. Kukin näistä yrityksistä välttää luokkaristiriitojen kärjistyminen toimi vain lyhyen aikaa, mutta synnytti joka kerta enemmän ongelmia kuin ratkaisi. Tämä tuntuu viittaavaan siihen, että taloudellisesti vakaa kapitalistinen järjestelmä on utopistinen hanke. Kuinka olemme pärjänneet? Wolfgang Streeckin kirjoituksen ilmestymisestä on nyt kulunut tasan kaksi vuotta. Artikkelin julkaisemisvaiheessa vaikutti siltä, että demokraattisen kapitalismin poliittinen hallinta oli käymässä yhä vaikeammaksi. Oliko rinnastus 1930-luvun taantumaan yliammuttu? Onnistuivatko ydinvaltioiden hallitukset sekä vakiinnuttamaan taloutensa että synnyttämään uutta talouskasvua? Eivät ole ainakaan vielä pystyneet. Epävarmuuden aikaa on nyt jatkunut viisi vuotta. Kuristavista säästötoimista huolimatta velkaantuminen jatkuu ja uudesta pitkäkestoisesta talouskasvusta ei ole merkkejä. Romahdus on vältetty keskuspankkien rahakoneiden sylkiessä lähes käsittämättömiä määriä valuuttaa markkinoille ja kaiken huipuksi pääosin tuottamattomaan toimintaan. Inflaatio on peitelty muuntelemalla tilastointitapoja. Poliittiset rakenteet ovat yhä enemmän näyttämökulissien kaltaisia. Ulkokuori on muuttumaton, mutta järjestelmää syödään sisältä lyhytnäköisillä päätöksillä. Päivämäärä, joka kannattaa pitää mielessä on 10.11.1982. Leonid Brezhnevin kuolema merkitsi aikakauden loppua. Järjestelmä saattoi olla ulkoisesti muuttumaton, mutta sisäisesti se oli hauras. Lienee makuasia, miksi me tätä tilannetta kutsumme. Kupla on yleisesti käytetty termi. Kyse on paremminkin sarjasta kuplia. Yksi niistä on poliittinen. Ei ole mahdollista kuvitella vakaata yhteiskuntajärjestystä ilman uskottavaa ja elinvoimaista poliittista hallintoa. Monet ovat panneet merkille sen, kuinka oikeisto onnistui siinä missä vasemmisto epäonnistui. Kaikkien maiden porvarit ovat liittyneet yhteen. Riskit ja mahdollisuudet ovat nyt globaaleja. Ongelmana ei ainakaan Suomessa ole se, että työläiset ansaitsivat vähemmän kuin yrittäjät, sillä monet yrittäjät elävät niukemmin kuin parhaat duunarit. Kyse on enemminkin siitä, että aikana, jolloin teolliset ja jälkiteolliset yhteiskunnat repivät hirvittäviä tehoja luonnonjärjestelmien ja kehittymättömien maiden kustannuksella, tavallisen suomalaisen osuus kakusta on kovin vaatimaton. Entä nyt kun tehot ovat laantumassa? Onko liian aikaista ennustaa poliittisen painovoiman palaamista suomalaiseen yhteiskuntaan? Tauno Auer

Alamaailman laki

Serge Halimi

Michael Curtizin elokuvassa Casablanca (1942) on kohtaus, jossa paikallisen poliisin kapteeni Renault miehineen tulee sulkemaan Rick Blainen (Humphrey Bogart) kapakkaa. Kapteeni julistaa: ”Täällä pelataan rahasta, olen järkyttynyt, todella järkyttynyt!” Hetkeä myöhemmin pelipankin hoitaja sujauttaa hänelle setelinipun: ”Tässä voittonne”. Kapteeni kuiskaa kiitoksen, sujauttaa rahat taskuunsa ja komentaa: ”Kaikki ulos ja vauhdilla!”
Pankkienvälisestä Libor-koron peukaloinnista nousseessa skandaalissa on vaikeuksia nimetä poliisin hämärämiestä, koska ehdokkaista on runsaudenpula.
Päivittäin parisenkymmentä suurta finanssilaitosta (Barclays, Deutsche Bank, HSBC, Bank of America) määrittää Libor-viitekoron, jonka pohjalta käydään 800 000 miljardin (tässä ei ole painovirhettä) dollarin arvoista rahoitusalan kauppaa lähinnä johdannaistuotteiden markkinoilla.1
Summat ovat niin tähtitieteellisiä, että ne saavat yleismedian keskittymään pikkusynteihin, joiden mittakaava on inhimillinen: vanhempiin, jotka nostavat lapsilisiä vaikka lapset lintsaavat koulusta, tai kreikkalaisiin palkansaajiin, jotka joutuvat kartuttamaan mitättömiä tulojaan pimeällä työllä. Vaviskaa synnintekijät, Euroopan keskuspankki ja valtaapitävät teille vielä kostavat.
Vaikka Libor-koron määrittyminen saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, se on yhtä valaiseva kuin mainittu Casablancan kohtaus. Määräävässä asemassa olevat pankit kaunistelivat kiiltokuvaansa ja korottaakseen voittojaan vääristelemällä usean vuoden ajan ottolainauksensa korkoa, joka sitten määritti Liborin ja siten myös pankkien tulevan ottolainauksen koron tason. Barclays-pankin johtaja ”voi pahoin”, kun hänen pankkinsa petos tuli ilmi, ja erosi heinäkuun kolmantena. Englannin pankin pääjohtaja väitti tienneensä petoksesta vasta muutamia viikkoja ennen skandaalin julkituloa.2
”Järkyttynyt, olen todella järkyttynyt”, kuultiin kun totuus paljastui. Ehkä Barclaysisssa ja Englannin pankissa ei lueta talouslehtiä, sillä jo vuonna 2008, huhtikuun 16. päivänä, Wall Street Journal oli julkaissut artikkelin ”Pankkiirit kyseenalaistavat ohjauskoron”. Heti artikkelin ensimmäisessä kappaleessa todetaan, että ”eräs finanssimaailman terveyden tärkeimmistä mittareista saattaa lähettää vääriä signaaleja”.
Maailmaamme vaivaavat näin ollen mielivaltaiset tai tekaistut lähtökohdat (Libor, finanssikurin ”kultainen sääntö”…), joiden nimissä syöstään kärsimystielle kokonaisia kansoja, kuten Espanjassa on käynyt. Ne, jotka rangaistuksia julmimmin jakelevat, paistattelevat itse kaiken kunnioituksen sädekehässä – olivatpa he sitten kaiken kontrollin ulkopuolella keskuspankin tai luottoluokitusyhtiön johdossa.
Näiden instituutioiden yhteiskunnallinen hyödyllisyys on kuitenkin valjennut meille lopullisesti nyt, kun mahdollisesti historian suurimman finanssikriisin puhkeamisesta on kulunut neljä vuotta.
Suomennos Heikki Jäntti. Serge Halimi on Le Monde diplomatiquen johtaja Pariisissa.

1. Katso Ibrahim Warde, ”La Dérive des nouveaux produits financiers”, Le Monde Diplomatique, 2/1994.
2. ”Missteps on Libor doomed top executives at Barclays”, The Wall Street Journal, New York, 15.8. 2012.

Talouden löylykisa onkin vikatikki

Kriisimaat ovat lamassa ja muukin Eurooppa uupuu uuteen taantumaan. Ongelmat ovat osin omatekoisia, sillä ennenaikaiset vyönkiristykset ovat heikentäneet muutenkin huteraa taloutta. Nyt osa talouspäättäjistä myöntää, että "talouden löylykisa" ei sittenkään vahvista vaan päinvastoin heikentää taloutta.

خلاصه گزارش روزنامه شرق درباره اوضاع اقتصادی کشورووضع معیشت مردم :  برآورد چهار شاخص غذا، بهداشت، آموزش و مسکن می‌تواند سطح رفاه خانوار را تعیین کند. وقتی هر یک از این شاخص‌ها را در سال‌های گذشته بررسی می‌کنیم با ‌درصدهای بزرگی مواجه می‌شویم که پیش از این و حتی در دوران جنگ هم نمونه آن را ندیده بودیم. بر اساس آخرین آمار استخراج‌شده، میانگین مصرف خانوار از سال 86 تا 90 مرتبا کاهش یافته است. بر اساس گزارش بانک مرکزی، بررسی سبد کالای خانوار نشان می‌دهد که در سال 1386 هزینه متوسط خانواده‌ها در سال معادل 98‌ میلیون و 816‌هزار ریال بوده است اما این رقم با 76‌درصد افزایش در سال 1390 به 173میلیون و 925‌هزار ریال رسیده است. به عبارت دیگر در سال 90، هر خانوار چهارنفره باید یک ‌میلیون و 450‌هزارتومان در ماه درآمد داشته باشد تا بتواند از عهده مخارج خود برآید. دستمزد کارکنان بخش دولتی و غیردولتی براساس نرخ تورم و هزینه خانوار مورد محاسبه قرار نگرفته است. کم‌شدن سهم پوشاک، تفریح و امور فرهنگی، بهداشت و درمان، لوازم و اثاث خانه و از سوی دیگر افزوده شدن به سهم مسکن، آب، برق و گاز و همچنین حمل و نقل در سبد هزینه خانوار از پیامدهای سیاست‌های اقتصادی در دو سال گذشته بوده است. مسلما اعلام آمار سال‌های 91 و 92 وخامت اوضاع را بیشتر به نمایش خواهد گذاشت. کارشناسان اقتصادی می گویند بانک مرکزی تورم ماهانه را 3 ‌درصد اعلام کرده، در حالی که تورم ماهانه‌ای بین هشت تا 9‌درصد است. تورم‌ 20‌درصدی که در دنیا بندرت وجود دارد در ایران عادی شده است. با تورم ثروت سرمایه‌داران ضریب می‌گیرد . بر اثر تورم جامعه ما بشدت فقیرتر شده و نابرابری‌ها افزایش بیشتری یافته است. دسترسی افراد به دارو به حدی محدود شده که در هیچ دوره‌ای در سال‌های پس از انقلاب نمی‌توان نمونه آن را دید. هزینه‌های تامین مسکن نیز از دیگر شاخص‌هایی است که سطح رفاه خانوار را نشان‌ می‌دهد. با توجه به اینکه حدود  34 ‌درصد جمعیت کشور اجاره ‌نشین هستند؛ افزایش قیمت اجاره‌ تاثیر قابل توجهی در شاخص فلاکت آنها داشته است. هزینه‌های تامین غذا و آموزش هم نمونه‌های دیگری است که رفاه خانوار را به شدت کاهش داده است.  به صرف پرداخت یارانه نقدی نمی‌توان انتظار بهبود وضعیت آنها را داشت. هزینه‌ها بین 60 تا صد ‌در صد رشد داشته‌اند. کاهش هر روزه ارزش پول ملی روی دیگر سکه، یعنی کاهش قدرت خرید مردم است. زمانی که بانک مرکزی اعلام می‌کند تورم به 30‌درصد رسیده، یعنی درآمد خانوار به هر میزان درآمدی که باشد، معادل یک سوم ارزش خود را از دست داده است. تورم  10‌درصدی سال 84 به بیش از 30‌ درصد در سال 91 رسیده و گویای رشد 300‌ درصدی تورم طی هفت‌سال گذشته است. این موضوع نشان می‌دهد درآمدهای افراد در این سال‌ها به شدت کاهش یافته است.  افزایش تعداد فارغ‌التحصیلان دانشگاهی که به قصد کار و اقامت از کشور خارج شده‌اند، پدیده خطرناک جدید آن است که پس از تشدید تحریم‌ها علیه ایران، تعداد کارآفرینانی که کشور را به قصد کار در دوبی، ترکیه، مالزی و کشورهای دیگر ترک کرده و سرمایه‌ها و شرکت‌های خود را به این کشورها منتقل کرده‌اند، افزایش یافته است. کارگران اکنون یک‌سوم دستمزد واقعی خود را دریافت می کنند. به عبارت دیگر هزینه‌های معیشتی در ماه‌های گذشته 50 تا 60 درصد افزایش داشته و برخی اقلام حتی تا 200 درصد افزایش قیمت داشته است. حال آنکه دستمزد کارگران سالی یک‌بار و تنها بر اساس تورم و چیزی کمتر از آن تعیین می‌شود. قیمت هر مترمربع فضای مسکونی از 649‌هزار‌تومان در سال 84 به 3/9میلیون‌تومان در سال 1391 رسیده است و بر همین اساس اجاره‌ هر متر واحد مسکونی از سه ‌هزار و 417 تومان در سال 84 به متری 16هزار و 378 ‌تومان در سال 91 رسیده است. مقایسه این ارقام با درآمد ماهانه خانوارها بیانگر آن است که در این مدت توان خرید مسکن 43 ‌درصد و توان اجاره آن 25 ‌درصد کمتر شده است. در سال‌های 84 تا 91 قیمت مسکن در تهران معادل 500‌ درصد (معادل شش‌ برابر) و اجاره معادل 370‌ درصد رشد پیدا کرده است. تعداد بیکاران از دو‌میلیون ‌و 600‌ هزارنفر در سال 84 به سه‌ میلیون ‌و 300‌ هزار نفر در سال91 رسیده است.

Tässä kisassa euro jää helposti jumboksi

Keskuspankit käyvät kisaa siitä, kenen valuutta heikkenee eniten. Kaikki haluavat heikon valuutan, jotta talous lähtisi kasvuun muita nopeampi. Kaikki eivät voi tätä kisaa voittaa eikä yksi voi kuin hävitä. Euron rakenne ja säännöt tarkoittavat, että se ei voi olla valuuttojen suurin pudottaja.

Jan Hurri

13.11.2013

Maailman keskuspankit kisaavat keskenään, mikä valuutta heikkenee eniten. Näin ne uskovat välttävänsä taloutta luisumasta deflatoriseen taantumaan ja samalla auttavansa maansa talouden muita nopeammin nousuun.

Analyysi

Muilla mailla ja niiden keskuspankeilla on tässä valuuttakisassa paremmat mahdollisuudet menestyä kuin euromailla ja niiden keskuspankilla EKP:lla.
Rahaliiton rakenne ja säännöt estävät EKP:ltä ja euromailta useimmat sellaiset keinot ja temput, joiden avulla muut tätä valuuttasotaa käyvät. Siksi euro jää helposti muita vahvemmaksi – ja euroalue menettää talouskasvua muille.
EKP käytti viime viikolla pienen määrän jäljellä olevaa "kuivaa ruutiaan", kun se ilmoitti alentavansa ohjauskorkoa 0,5 prosentista 0,25 prosenttiin. Yksi samanlainen koronlasku vielä niin tämän lajin ruuti on loppu.
Koronlasku heikensi euroa suhteessa muihin valuuttoihin, mutta muut keskuspankit eivät välttämättä anna omien valuuttojensa vahvistua kovin pitkää aikaa ennen kuin ryhtyvät vastatoimiin.
Pieni Tšekin keskuspankki vastasi heti seuraavana päivänä keinolla, jota EKP:n on hyvin vaikea käyttää: se ryhtyi heikentämään omaa valuuttaansa korunaa suorin valuuttakaupoin lähinnä euroja ostamalla.
Aiemmin suoria valuuttakauppoja ovat käyttäneet paljon Tšekin keskuspankkia suuremmin summin esimerkiksi Sveitsin ja Japanin keskuspankit.
Kiinan ja useiden muiden kaukoidän kasvumaiden keskuspankeille samanlaiset valuuttakaupat ovat arkea. Ne ostavat kaiken aikaa suuret määrät länsimaiden valuuttoja, jossa niiden omat valuutat pysyisivät heikkoina ja vienti sujuisi entiseen malliin.
Kaikilla keskuspankeilla on valuuttakaupoissaan sama tarkoitus: oman valuutan heikentäminen. Maailman tavarakaupan markkinaosuuksista on käynnissä armoton kilpailu. Euro antaa muille etumatkaa, kun ei muuta voi.
Bernanken
kuuluisa puhe
Yhdysvaltain keskuspankin Fedin nykyinen pääjohtaja Ben Bernanke piti jo yli kymmenen vuotta sitten yhden edelleen kuuluisimmista puheistaan, jossa hän selosti keskuspankin toimia deflaation uhan torjumiseksi.
Japanin deflatorista taantumaa puineessa puheessaan Deflation: Making sure "it" doesn't happen here (Deflaatio – Miten varmistaa, että "se" ei tapahdu täällä) Bernanke luetteli vuonna 2002 tukun keinoja, jotka tepsivät senkin jälkeen, kun keskuspankki on laskenut tavanomaisen ohjauskorkonsa nollaan prosenttiin.
Tuolloin deflaation uhka väistyi muualla kuin Japanissa, joten Fedin ei tarvinnut toteuttaa Bernanken kuvaamia keinoja setelielvytyksineen. Sen sijaan viiden viime vuoden kriisissä useimmat Bernanken keinoista ovat olleet ja ovat yhä käytössä niin Yhdysvalloissa kuin monissa muissakin maissa.
Mutta euroalueella Bernanken keinoja ei ole käytössä, sen ovat estäneet rahaliiton omalaatuinen rakenne ja EKP:n muita tiukemmat säännöt.
Viisi keinoa
voittaa deflaatio
Bernanken keskeisiä keinoja deflaation torjumiseksi ja taltuttamiseksi olivat – ja ovat ilmeisesti edelleen:
1. Keskuspankki voi painaa ohjauskoron nollaan prosenttiin.
2. Keskuspankki voi painaa pitkät markkinakorot alas lupaamalla pitää ohjauskorko alhaalla vuosien ajan tai sitoutumalla ostamaan pitkäaikaisia velkakirjoja rajattomasti.
3. Keskuspankki voi painaa yksityistenkin liikkeeseenlaskijoiden lainakorot alas ostamalla yksityisiä velkakirjoja niin paljon kuin tarpeen.
4. Keskuspankki voi osallistua aggressiivisesti valuuttakauppaan heikentääkseen valuuttansa arvoa ja nostaakseen tuontihintoja.
5. Keskuspankki voi sovittaa rahapolitiikan kevennyksen yhteen julkisen talouden kevennyksen kanssa esimerkiksi rahoittamalla veronkevennyksiä setelirahoituksella.
Maailman suurista keskuspankeista Japanin BoJ on soveltanut joka ikistä Bernanken neuvoa ja Yhdysvaltain Fed on toteuttanut muunnelmia muista kuin suorista valuuttakaupoista.
Euroalueen EKP on lainannut alueen pankeille runsaasti rahaa ja luvannut ehkä ryhtyä tiukan ehdollisiin velkakirjaostoihin. Valtioiden rahoittaminen on EKP:ltä suorastaan kiellettyä.
Muita tiukempi linja voi toki osoittautua viisaaksi, jos muiden keskuspankkien rahakokeet epäonnistuvat ja päätyvät rahaolojen kaaokseen. Mutta tällä välin euroalueen rahoitusolot ovat muita kireämmät ja valuutta muita vahvempi.
Muut keventäneet
enemmän kuin EKP
Japanin keskuspankki laski oman ohjauskorkonsa likimain nollaan prosenttiin ensi kerran 1990-luvun loppupuolella ja uudestaan tämän kriisin alkuvaiheissa. Yhdysvaltain Fed laski oman korkonsa nollan prosentin tuntumaan viisi vuotta sitten.
EKP on laskenut omaa ohjauskorkoaan muita hitaammin ja pienemmin askelin. Viime viikon päätöksellä se painaa korkonsa alemmas kuin milloinkaan aiemmin, mutta Fedin ja BoJ:n korot ovat silti olleet jo vuosien ajan vielä alempana.
Muista kevennyskeinoista EKP on yrittänyt helpottaa pankkien, muiden yritysten ja valtioidenkin rahoitusta lähinnä keventämällä liikepankeille tarjoamansa rahoituksen vakuusvaatimuksia ja muita ehtoja.
EKP:n kriisitoimet ovat toki jonkin verran keventäneet euroalueen rahoitusoloja, mutta ne ovat silti edelleen selvästi suurimpia kilpailijamaita kireämmät ja paikoin erittäin kireät.
Yhdysvaltain Fed ja Japanin BoJ ovat kumpikin paisuttaneet keskuspankkirahan tarjontaa toteuttamalla velkakirja- ja arvopaperimarkkinoilla yhteensä tuhansien miljardien eurojen arvosta tukiostoja. Toimien tarkoitus on ollut kasvattaa rahan tarjontaa ja epäsuorasti myös heikentää valuuttaa.
Japanin BoJ on lisäksi toteuttanut valuuttamarkkinoilla suoriakin tukitoimia, joilla se on muita valuuttoja ostamalla pyrkinyt ujostelematta heikentämään jeniä. Näin se on halunnut tukea maan yritysten kilpailuasemaa suhteessa kansainvälisiin kilpailijoihin.
EKP:n johtajat ovat puolestaan useita kertoja kriisin kuluessa toistaneet, että EKP:lla ei ole euron ulkoiseen arvoon liittyviä tavoitteita eikä euron vaihtokurssilla ole muuta merkitystä kuin kertoa oma sanomansa euroalueen talouden kulloisestakin tilasta.
Yksi valuutta, yksi
korko ja 17 maata
Rahaliiton rakenteesta löytynee yksi selitys EKP:n muista keskuspankeista selvästi poikkeaviin toimintatapoihin.
Euro on 17 hyvin erilaisen euromaan yhteisvaluutta eikä vain yhden maan valuutta niin kuin Yhdysvaltain dollari ja Japanin jeni ovat. EKP on rahaliiton keskuspankki ja euro valuutta vailla kotimaata. Samoin euromaat ovat valtioita vailla ikiomaa valuuttaa.
Mikään korkotaso ei ole tähän mennessä ollut kaikille euromaille samaan aikaan sopiva, joten EKP on yrittänyt parhaansa mukaan säätää koron koko alueelle keskimäärin sopivaksi.
Saksan talouskunto ja hintakehitys edellyttäisivät saksalaisarvioiden mukaan nykyistä korkeampaa eikä matalampaa korkoa. Useimmille muille euromaille koronlasku lienee tervetullut helpotus taantumaan.
Samoista talouseroista johtuu, että eri euromaiden valuuttatarpeet ovat kovin erilaisia.
Kilpailukyky- ja ostovoimaerojen perusteella Saksan euron pitäisi olla tuntuvasti nykyistä vahvempi ja useimpien muiden euromaiden eurojen pitäisi olla tuntuvasti nykyistä heikompia suhteessa muihin valuuttoihin.
Euromailla on kuitenkin yhteinen euro, joka on useimpien jäsenmaiden kansallisiin oloihin väärän arvoinen. Yksittäisellä euromaalla ei ole kuitenkaan asiaan nokan koputtamista.
Pikaiset valuuttatoimet
eivät euromailta onnistu
Talouslehti Financial Timesin mukaan Saksan ja joidenkin muiden "ydinmaiden" edustajat vastustivat EKP:n neuvoston viimeviikkoista koronlaskupäätöstä. Saksan keskuspankin johtajat ovat aiemmin vastustaneet useita muitakin EKP:n kriisin aikaisia rahapolitiikan kevennystoimia.
Saksalaistulkinnan mukaan koronlasku altistaa taloutta inflatorisille paineille, kun taas EKP:n neuvoston enemmistö todennäköisesti toivoo koronlaskun päin vastoin ehkäisevän talouden deflatorisia paineita.
Kummankin tulkinnan mukaan euroalueen hintavakaus voi olla vaarassa, mutta tulkintaerosta johtuu, kumpaan suuntaan hintavakaus uhkaa horjahtaa sijoiltaan.
Aivan samanlaisin tulkintaeroin voi helposti perustella, että euro on Saksan taloustarpeisiin liian heikko mutta useimpien muiden euromaiden tarpeisiin liian vahva.
Ristiriita rajoittaa EKP:n mahdollisuuksia ja haluja tehdä euron vaihtokurssille mitään.
EKP:n valuuttatoimia rajoittaa ehkä vielä tehokkaammin se, että euroalueen valuuttapolitiikka ei kuulu EKP:n vaan Euroopan unionin neuvoston (consilium) päätösvaltaan. EKP ei saa omin päin ryhtyä suoriin valuuttatoimiin, vaikka haluaisi.
Myös Yhdysvalloissa ja Japanissa valuuttapolitiikka on muodollisesti valtiovarainministeriön eikä keskuspankin asia, mutta niiden valuuttatoimista päättää tarvittaessa kaksi tai korkeintaan kolme sopijapuolta yhdessä.
Esimerkiksi Japanissa maan hallitus käytännössä määräsi keskuspankin heikentämään jeniä. Keskuspankin edellinen johto pyristeli vastaan ja joutui väistymään, ja nyt keskuspankki tekee työtä käskettyä.
Euroalueella ei moinen olisi mahdollista, sillä yhteisvaluutta euroa koskeviin päätöksiin ottaisi osaa ainakin parikymmentä EU:n ja jäsenmaiden eri toimielintä eikä yhteisestä valuuttanäkemyksestä olisi takeita.
Ainakin pikaiset valuuttatoimet ovat muiden kuin euroalueen keinoja.
Onko setelirahoitus
tarpeen vai syntiä?
Valtion alijäämän rahoittaminen keskuspankin "setelipainon" avulla on pääjohtaja Bernanken deflaation vastaisista neuvoista todennäköisesti kiistanalaisin ja etenkin Saksassa voimakkaimpia vastalauseita herättävä keino.
Valtioiden suora rahoittaminen on EKP:ltä samoin kuin euromaiden kansallisilta keskuspankeilta yksiselitteisesti kiellettyä setelirahoitusta ja suoranaista syntiä.
Muuallakaan keskuspankit eivät ole vielä ryhtyneet suoraan rahoittamaan kotivaltioidensa alijäämiä, mutta käytännössä ne ovat tehneet aivan samaa pankkien välityksellä.
EKP:n eurovaltioille toimittama rahoitustuki on ollut vielä epäsuorempaa, sillä se on myöntänyt pankeille rahoitusta valtioiden velkakirjojen ostamiseen mutta ei ole itse ostanut velkapapereita pariin vuoteen.
Vuosi sitten EKP lupasi tarvittaessa harkita jopa rajoittamattomia tukiostoja. Tosin uusien tukiostojen ehdot olisivat tiukat, ja niiden tarkoitus olisi puolustaa euroa eikä heikentää euron vaihtokurssia tai huojentaa valtioiden rahoitusta.
Erot suurten keskuspankkien ja valtioiden suhteissa vihjaavat, miksi euro ei voi olla valuuttojen suurin pudottaja.

SAS:n työntekijät haastavat ammattiliittonsa oikeuteen

Sadat lentoyhtiö SAS:n Ruotsin matkustamohenkilökunnan työntekijät ovat haastaneet edunvalvojansa oikeuteen. SAS:n työntekijät syyttävät ammattiliittoaan eläkkeidensä heikentämisestä.

Taloussanomat

11.11.2013

Pohjoismaisen lentoyhtiö SAS:n Ruotsin työntekijät haastavat oman ammattiliittonsa oikeuteen.
Noin 300 SAS:n 50-60 -vuotiasta työntekijää syyttää ammattiliittoa eläkkeidensä hukkaamisesta vajaa vuosi sitten Köpenhaminassa käydyissä kriisineuvotteluissa, kertoo ruotsalaislehti Dagens Nyheter. 
Kiistan juuret ovat DN:n mukaan vuodessa 1974. Tuolloin SAS:n matkustamohenkilökunnan palkkoja alennettiin 2,5 prosenttia, jotta työntekijöiden olisi mahdollista jäädä eläkkeelle 60-vuotiaina.
Viime marraskuussa liitto kuitenkin suostui allekirjoittamaan kriisisopimuksen, jossa eläkeikää nostettiin 65 vuoteen.
Työntekijöiden mukaan ammattiliitto puhalsi sopimuksella keskimäärin 400 000 kruunua (reilut 45 400 euroa), pahimmassa tapauksessa 800 000 kruunua (vajaat 90 900 euroa) jäsentä kohden.
Ammattiliiton juristi Martin Wästfelt myöntää DN:n haastattelussa, että liitto oli neuvotteluissa vaikeassa tilanteessa.

– Meidän oli valittava jäsenten palkkojen säilyttämisen ja työpaikkojen ja eläkkeiden muutosten välillä, Wästfelt sanoi. 
Matkustamohenkilökunnan alajärjestö SCCA on jättäytynyt riidassa passiiviseksi. Sen vuoksi SAS:n oikeuteen haastaneet ovat keränneet omasta pussistaan 10 000 kruunua (reilu 1100 euroa) oikeudenkäyntikuluihin.
Kahden miljoonan kruunun vajaat (230 000 euroa) oikeudenkäyntikuluista uupuu vielä noin puolet.

Kumpaa nyt pelkäisi, inflaatiota vai deflaatiota?

Analyysi Keskuspankit ovat vuosien ajan pelotelleet kansaa inflaatiopeikon ilkeyksillä. Nyt inflaatio on miltei kadonnut eikä se ole enää paha peikko vaan turva uutta vitsausta vastaan. Nyt peikon avulla pitäisi torjua "inflaatiotakin vaarallisempi" deflaatiomörkö. Tällainen pelottelu perustuu osin harhaanjohtaviin ja jopa vääriin väitteisiin rahan ja hintojen luonteesta.

Jan Hurri

10.11.2013

Talousviikon yllätysuutisia oli euroalueen keskuspankin EKP:n torstainen päätös laskea ohjauskorko 0,25 prosenttiin. Korko painuu lähemmäs nollaa kuin koskaan aiemmin, ja pian keskuspankki lainaa rahaa pankeille likimain ilmaiseksi.

Analyysi

Yllätys oli koron laskeminen jo nyt eikä vasta joulukuussa niin kuin rahamarkkinoiden ammattiennustajat olivat veikanneet. Koronlaskun kiirehtiminen kertoo, että euroalueen talouskunto ja -näkymät ovat EKP:n mielestä ankeammat kuin markkinat olivat olettaneet.
Koronlaskua todennäköisesti aikaistanut uusi huolenaihe on euroalueen inflaatiovauhdin hidastuminen olennaisesti hitaammaksi kuin sen EKP:n tavoitteen mukaan pitäisi olla.
EU:n tilastoviranomainen Eurostat kertoi vain viikkoa ennen EKP:n korkopäätöstä, että euroalueen kuluttajahintojen vuotuinen nousuvauhti oli lokakuussa hidastunut 0,7 prosenttiin.
Hintakehitys on ollut vaisuinta sitten talouskriisin ensirytinän, jolloin euroalueen kuluttajahinnat lakkasivat nousemasta ja painuivat vuonna 2009 lyhyeksi aikaa laskuun.
Suomeksi sanottuna euroalueella myytävien tuotteiden ja palveluiden hinnat ovat nyt vuoden ajan pysyneet poikkeuksellisen vakaasti aloillaan. Tämä ei kuitenkaan ole sellaista hintavakautta kuin EKP haluaa.
Virallinen hintavakaus
tavoittelee inflaatiota
EKP vaalii hintavakautta niin kuin EU:n perussopimuksen sille määräämä tehtävä vaatii. Tehtävä vaikuttaa täsmälliseltä mutta on kuitenkin epämääräinen, sillä perussopimus ei ole mitenkään määritellyt hintavakauden käsitettä.
EKP on saanut määritellä hintavakauden käsitteen ja ihanteen niin kuin on parhaaksi katsonut.
EKP:n ylin toimielin, neuvosto, päätti ennen euron käyttöön ottamista vuoden 1998 syksyllä, mitä euroalueen hintavakaus tarkoittaa. Se tarkoittaa keskimäärin vajaan kahden prosentin vuotuista inflaatiota.
Euroalueen virallinen hintavakaus ei toisin sanoen tarkoita yleisen hintatason vakautta, vaan se tarkoittaa hintojen alituista ja vakaata kohoamista. Osuvampi ilmaisu EKP:n rahapolitiikan tavoitteelle olisikin inflaatiovakaus eikä hintavakaus.
Tämän virallisen hintavakauden on EU:n perussopimuksen mukaan tarkoitus suojella euron ostovoimaa. Mutta tämäkin tarkoittaa muuta kuin miltä kuulostaa, sillä EKP:n tavoittelema hintavakaus tarkoittaa käytännössä euron ostovoiman vakaata mutta varmaa heikkenemistä.
EKP:n inflaatioihanne tarkoittaa, että yleinen hintataso kaksinkertaistuu ja euron ostovoima puolittuu tasaisen varmasti 40 vuoden välein. Hintojen nousu on yhtä kuin rahan ostovoiman heikkenemistä eikä suinkaan aitoa talouskasvua saati elintason kohoamista.
Edes lievän inflaation
edut kiistanalaisia
Euroalueen inflaatiovauhdin hidastuminen 0,7 prosenttiin ilmentänee EKP:n tulkinnan mukaan jo liian heikkoa hintojen nousua. Seuraavaksi EKP pelkää inflaation taittumista deflaatioksi.
Suomeksi sanottuna kansalaisten ostamat tuotteet ja palvelut ovat kallistuneet vähemmän kuin EKP:n mukaan olisi tarpeen, ja seuraavaksi yleinen hintataso "uhkaa" painua laskuun.
EKP:n ja euromaiden kansallisten keskuspankkien kanssa samaan eurojärjestelmään kuuluva Suomen Pankki luonnehtii deflaatiota "inflaatiotakin vaarallisemmaksi" talouden ilmiöksi.
Tämä on samalla tavoin hämmentävä väite kuin alituisen inflaation kuvaaminen hintavakaudeksi.
Inflaatio tarkoittaa SP:n mukaan "yleensä tavaroiden ja palveluiden yleistä hinnannousua, joka johtaa rahan arvon alenemiseen".
Deflaation SP määrittelee inflaation vastakohdaksi, jossa "yleinen hintataso yhtäjaksoisesti laskee". Keskuspankin mukaan on vaarallista, jos hinnat ja palkat laskevat yleisesti ja rahan arvo nousee.
Nämä ovat kiistanalaisia tulkintoja eivätkä taloustieteen tai -historian yksiselitteisesti todistamia tosiasioita. Toki tällaiset tulkinnat tukevat virallista inflaatioihannetta ja velkaantumista kannustavaa talousmallia.
Taloustutkijat ovat väitelleet vuosikymmeniä, onko edes lievä inflaatio taloudelle eduksi vai sittenkin haitaksi. EKP:n ja useimpien muidenkin keskuspankkien mukaan lievä inflaatio kannustaa kasvua, mutta tämä on tulkinta eikä tosiasia.
Vai pysyvät hinnat
ajan mittaan vakaina?
Suomen Pankin tulkinnat inflaation vaikutuksista ovat hieman hämmentäviä. SP:n mukaan "inflaatio ja deflaatio ovat tärkeitä talouden ilmiöitä, joilla on haitallisia vaikutuksia talouteen". 
Inflaatiosta on sen mukaan "monia haittoja", kuten taloudellisten päätösten vääristäminen, talouskasvun hidastaminen ja epäoikeudenmukaisuus. Inflaatio "syö rahamääräisten säästöjen arvoa ja vahingoittaa varsinkin piensäästäjien asemaa".
Tällaiset tulkinnat vaikuttavat johdonmukaisilta ja totuudenmukaisilta, mutta ne saattavat virallisen hintavakauden edellyttämän inflaatiopyrkimyksen erikoiseen valoon.
Deflaation oloissa sen sijaan yleisen hinta- ja palkkatason lasku ja rahan ostovoiman kohoaminen on SP:n mukaan erityisen vaarallista siksi, että "velat pitää maksaa takaisin arvokkaammalla rahalla kuin ne on otettu".
Tämä velkojen maksaminen entistä arvokkaammalla rahalla on SP:n mukaan "monesti johtanut velkakriiseihin ja konkurssien määrän kasvuun".
Saman Suomen Pankin kuvauksen mukaan haitallisen inflaation ja vielä vaarallisemman deflaation välissä on kapea tavoitetila, johon EKP pyrkii:
"Hintavakaus vallitsee silloin, kun inflaatiota tai deflaatiota ei juuri ole eli kun hinnat eivät keskimäärin nouse eivätkä laske merkittävästi, vaan pysyvät ajan mittaan vakaina".
Kyseinen Suomen Pankin kuvaus näyttää olevan melkoisen kaukana EKP:n virallisesta hintavakauden tulkinnasta. Hintojen tuplaantuminen muutaman vuosikymmenen välein vaikuttaa tyystin muulta kuin hintojen pysyminen "ajan mittaan vakaina".
Hyvää ja huonoa
deflaatiota
Markkinatalouden perusvire on pohjimmiltaan deflatorinen, sillä vapaa ja aito kilpailu yritysten välillä, tuottajien erikoistuminen ja vaikkapa entistä tehokkaampien tuotantomenetelmien kehittäminen ovat kaikki omiaan laskemaan hintoja.

Samoin velka- ja pankkikriisien perusvire on deflatorinen, sillä kriisiä edeltäneen kuplan aikaisia suuruuden hulluja velkoja muuttuu velallisten vararikoissa luottotappioiksi ja voi kaataa pankkejakin vararikkoon. Yleinen hintataso pyrkii laskemaan, kun rahaa palaa tappioihin ja pakkomyynnit voimistavat laskupainetta.
Osa rahan luonteeseen ja talouden hintailmiöihin paneutuneista taloustutkijoista tunnistaakin erikseen "hyvän deflaation" ja "huonon deflaation".
Teollisen vallankumouksen ja talouskasvun voimakkaan kiihtymisen 1800-luku oli valtaosin "hyvän deflaation" aikaa, jolloin talous ja kansakuntien varallisuus kasvoi voimakkaasti siitä huolimatta – tai osin sen ansiosta – että yleinen hintataso ennemmin laski kuin nousi tai pysyi edes ennallaan.
Edes 1930-luvun lamavuosien "huono deflaatio" ei ollut alkuperäinen syy velkakriisiin, vaan kriisi alkoi velkakuplan puhkeamisesta, pörssiromahduksesta ja vararikoista. Deflatorinen noidankehä oli velkakriisin seuraus eikä syy.
Taloustutkimus tai -historia eivät tuekaan EKP:n ja Suomen Pankin tulkintaa, jonka mukaan kuluttajahintojen lasku olisi yksiselitteisen haitallinen tai varsinkaan vaarallinen talouden ilmiö. 
Japanin kokemus ei
pelkästään huono
Japanin niin sanotut kadotetut vuosikymmenet eivät nekään ole kiistaton todiste deflaation vaarallisuudesta, vaikka Japanin talous on ollut valtaisan velkakuplan puhkeamisen jälkeen nyt runsaat 20 vuotta lievästi deflatorisessa taantumassa.
Velkakupla tai sen puhkeaminen eivät johtuneet deflaatiosta, vaan sattuivat päin vastoin japanilaisittain epätavallisen nopean inflaation aikaan. Inflaatio hidastui ja taittui lievähköksi deflaatioksi vasta velkakuplan puhkeamisen jälkeen.
Kuplan puhjettua Japanin yritykset ja kotitaloudet ryhtyivät maksamaan liian suuria velkojaan, jolloin taloudesta poistui rahaa enemmän kuin keskuspankki onnistui syöttämään uutta tilalle. Näin velkakriisi painoi kuluttajahintoja lievään laskuun eikä toisinpäin.
Japanin viime vuosikymmenet eivät yksiselitteisesti osoita sitäkään, että lievä deflaatio olisi ollut pelkästään haitallinen ilmiö.
Maan työttömyys on alle puolet euroalueen työttömyysasteesta, ja lievistä nimellispalkkojen laskuista huolimatta rahan ostovoiman kohoaminen on kasvattanut kotitalouksien reaaliansioita. Säästäjät ovat nollakoroista huolimatta nauttineet kehittyneen maailman korkeimpia reaalikorkoja.
Eläkeläisten ja säästäjien rahat ovatkin Japanissa riittäneet jokapäiväiseen elämiseen entistä paremmin eivätkä suinkaan huonommin niin kuin käy euroalueella, jos EKP:n tavoittelema hintavakaus toteutuu.
Keskuspankki päättää
tulojen ja varojen jaosta
Siinä Suomen Pankin tulkinta deflaation haitoista osuu oikeaan, että rahan arvon kohoaminen tekee velkojen maksamisesta entistä raskaampaa. Sekin on totta, että inflaation oloissa velkojen maksaminen on entistä keveämpää.
Rahan arvon kohoaminen suosii säästäjiä ja velkojia mutta rasittaa velkaisia. Vastaavasti rahan arvon heikkeneminen rasittaa säästäjiä ja velkojia mutta suosii velallisia.
Inflaatio suosii muiden velallisten lisäksi erityisesti valtiota ja kuntia, jotka hyötyvät velkataakan ja velanmaksun kevenemisen lisäksi toisellakin tapaa: inflaatio kasvattaa verotuloja.
Verotus kohdistuu nimellisiin tuloihin ja hintoihin, joten inflaation hintoja ja palkkoja nostava vaikutus kasvattaa automaattisesti myös verotettavia tuloja ja hintoja. Näin ennallaan pysyvät veroasteet tuottavat lisää verotuloja sitä mukaa kuin hinnat ja palkat nousevat.
Inflaatio ja deflaatio eivät olekaan pelkästään rahatalouden ilmiöitä. Ne ovat myös yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat huomaamatta mutta vääjäämättä tulojen ja varallisuuden jakoon kansanosien välillä.
Osaltaan EKP:n viimeviikkoinenkin hintavakauden nimissä tekemä korkopäätös siirsi hitusen varallisuutta säästäjiltä velallisille. 
Tämä rahan yhteiskunnallinen ulottuvuus on virallisen rahapolitiikan sivutuote – ja yllättävän tärkeä jäädäkseen osin harhaanjohtavien hintavakaustavoitteiden taakse piiloon.

Deflaatio ajaisi asuntovelkaiset ahtaalle

Deflaatiota on ainakaan asuntovelkaisten turha toivoa entistä halvempien hintojen toivossa, sillä talouden ajautuminen deflatoriseen lamaan vaarantaisi kasvavan määrän työpaikkoja ja lisäksi deflaatio kasvattaisi velkojen reaaliarvoa.

Jan Hurri

22.11.2008

Ekonomistit ja sijoittajat ovat pitkästä aikaa taas ryhtyneet pelkäämään deflaatiota. Pelkoa voisi herkästi luulla turhaksi, merkitseehän deflaatio yleisen hintatason laskemista. Mitäs pelättävää tuotteiden ja palveluiden halpenemisessa muka on?
Yksittäisten tuotteiden tai tuoteryhmien halpeneminen voi ollakin useimpien kuluttajien mieleen, mutta koko talouden kattavana yleisenä ilmiönä deflaatiosta on velkaisessa taloudessa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Avainsana on velka, sillä varoissaan olevalle deflaatio voi parhaimmillaan olla jopa hyödyksi, mutta velkaiselle se voi pahimmillaan olla painajainen.
Deflaatio kasvattaa
rahan ja velkojen arvoa
Pelkistetyn perustulkinnan mukaan deflaatio tarkoittaa yksinkertaisesti yleisen hintatason laskemista. Se on inflaation vastakohta, sillä vastaavan perustulkinnan mukaan inflaatio tarkoittaa yleisen hintatason kohoamista.
Yleisen hintatason tahdissa muuttuu myös rahan ostovoima eli rahan niin sanottu reaaliarvo. Inflaatio merkitsee rahan ostovoiman eli reaaliarvon heikkenemistä, kun taas deflaatio merkitsee rahan ostovoiman eli reaaliarvon kasvamista.
Rahan arvon muutokset koskevat täsmälleen samalla tavalla kaikkea rahaa, olipa kyse omasta rahasta tai velkarahasta. Inflaatio nakertaa yhtä hyvin säästöjen kuin velkojen reaaliarvoa, deflaatio kasvattaa sitä. Tästä syystä deflaatio voi jopa osittain hyödyttää velatonta, mutta haitata velkaista.
Kahden prosentin vuosi-inflaatio syö satasen arvon kymmenessä vuodessa vähän päälle kahdeksaan kymppiin. Sen sijaan kahden prosentin vuotuinen deflaatio kasvattaa satasen kymmenessä vuodessa vähän päälle sataankahteenkymppiin. Näin siitä riippumatta, onko kyse omasta vai lainarahasta.
Nollakin prosenttia
voi olla kova korko
Velkaiselle deflaation haastavuutta pahentaa lainapääoman reaaliarvon kasvun lisäksi se, että myös lainasta maksettava reaalikorko kasvaa. Japanin esimerkki 1990-luvulta osoittaa, että velallisen maksamat reaalikorot pysyvät positiivisina, vaikka nimelliskorot painuisivat jopa nollaan.

Klikkaa graafi suuremmaksi

Esimerkiksi keskuspankit voivat laskea ohjauskorkonsa alimmillaan nollaan, mutta eivät negatiivisiksi. Jos yleinen hintataso laskee vaikkapa kaksi prosenttia vuodessa, merkitsee nollan prosentin nimelliskorko kahden prosentin reaalikorkoa.
Vaikkapa kaksi prosenttia voi äkkipäätä tuntua matalalta, mutta deflaation oloissa kaksikin prosenttia voi olla erittäin korkea korko.
Talous tuskin ajautuu deflaatioon eivätkä keskuspankit luultavasti turvaudu nollan prosentin ohjauskorkoihin, ellei talous ole jo lipsunut todella apeaan jamaan. Kun näin kävi viimeksi Japanissa, oli yleisen hintatason lisäksi myös talouskasvu miinusmerkkistä.
Kun talous supistuu, on velallisella suurempiakin riskejä kuin pelko velan reaaliarvon kasvusta.
Taloudessa muuttuu moni
muukin seikka kuin hinnat
Inflaation ja deflaation todelliset vaikutukset yleiseen talouskehitykseen tai itse kunkin kukkaroon ovat paljon mutkikkaampia kuin pelkistävien nyrkkisääntöjen perusteella voisi luulla, sillä arkitodellisuudessa taloudessa on miljoona muutakin muuttujaa kuin vain hintataso.
Jos deflaation aikana ainoastaan yleinen hintataso eli rahan arvo muuttuisi, tarkoittaisi se velallisille "vain" deflaation verran lisää maksettavaa. Mutta valitettavasti deflaation aikana moni muukin seikka kääntyy herkästi velallista vastaan kuin velan reaaliarvon kasvu.
Yleinen hintataso voi laskea esimerkiksi siksi, että talousnäkymien heikkeneminen säikäyttää kuluttajat karsimaan kuluttamistaan ja pihistelemään rahankäyttöään.
Rahan säästäminen pahan päivän varalle on tällaisissa oloissa yksittäisen säästäjän näkökulmasta perusteltua, mutta kun useimmat ryhtyvät pihistelemään samaan aikaan, voi pihistely painaa koko talouden taantumaan.
Kysynnän heikkeneminen ja hintojen lasku heikentää hyvin nopeasti yritysten kannattavuutta – varsinkin, jos kustannukset kuten palkkamenot pysyvät ennallaan tai jopa kohoavat.
Yritysten nopein sopeutumiskeino on toiminnan ja samalla henkilökunnan supistaminen. Tämä on monessa suomalaisessakin yrityksessä jo käynnissä, mistä kertovat lukuisat lomautus- ja irtisanomisuutiset.
Työpaikka on lainan
reaaliarvoa tärkeämpi
Työpaikan menettäminen voi tehdä lainan hoitamisen käytännössä mahdottomaksi, ja pahimmillaan pakkohuutokauppaan ajautuminen lamaantuneilla markkinoilla olisi aivan eri luokan katastrofi kuin pelkkä velan reaaliarvon kasvaminen.
Tämän tietää surullisen moni suomalainenkin, sillä 1990-luvun alun lamavuosina yrityksiä kaatui solkenaan vararikkoon ja kymmenet tuhannet ihmiset jäivät työttömiksi. Asuntoja päätyi pakkohuutokauppoihin sadoittain ja tuhansittain, kun lainojen hoitaminen ei enää onnistunut päivärahoilla.
Vararikkojen määrä kasvoi 1990-luvun alun Suomessa erittäin suureksi, koska laman iskiessä suomalaiset yritykset olivat erittäin suurissa veloissa.
Samoin kotitaloudet olivat laman alkaessa jopa velkaisempia kuin nyt, jos velan määrää suhteutetaan kansantalouden kokoon tai kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin.
Suomessa opittiin lamavuosina samoin kuin 1990-luvun Japanissa, mitä tarkoittaa velkadeflaatio. Viimeksi vastaavaa on maailmanmitassa koettu 1930-luvun suuren laman aikana.
Pahimmassa tapauksessa reaaliarvoaan kasvattaneen velan hoitaminen käy ylivoimaiseksi aikana, jolloin velalla hankitun omaisuuden arvo on laskenut. Näin kävi monelle asuntovelkaiselle 1990-luvun alussa, jolloin pakkohuutokaupoissa asuntoja oli parempien hintojen puutteessa myytävä puoleenkin hintaan velan määrästä. Velkaa myyntitappiot eivät vähentäneet, vaan siitä jäi monelle vuosikausien maksutaakka.
Viimeksi deflaatiotapelättiin vuonna 2002
Maailman taloustunnelma oli viimeksi näin huono vuonna 2002, jolloin teknokuplan puhkeaminen oli romahduttanut osakemarkkinat, terroristit olivat iskeneet World Trade Centerin kaksoistornit New Yorkissa maan tasalle ja Enronin ja WorldComin jättikonkurssit olivat vieneet luottamuksen rippeetkin maailman sijoittajilta.
Vuonna 2002 ekonomistit ja jopa länsimaiden keskuspankkiirit pelkäsivät tosissaan talouden ajautuvan Yhdysvalloissa ja Euroopassa samanlaiseen deflatoriseen taantumaan, jossa Japani oli tuolloin kompuroinut oman kuplansa jäljiltä jo kymmenen vuotta.
Tuolloin keskuspankit onnistuivat torjumaan deflaation painamalla korkotason erittäin matalaksi ja pitämällä korot poikkeuksellisen kauan poikkeuksellisen alhaalla. Moni talouskriitikko pitää juuri tuota erittäin matalien korkojen "torjuntavoittoa" keskeisenä syynä velkavetoisen asuntokuplan paisumiseen useissa eri maissa.
Tämän tulkinnan mukaan deflaatiota vuonna 2002 torjuneet keskuspankit kylvivät nyt käsillä olevan kriisin siemeniä.
Nyt tunnelmat ovat taas yhtä synkkiä, ja maailman arvopaperimarkkinat näyttävät jo hinnoittelevan ankaraa lamaa ja inflaation vaihtumista deflaatioksi. Vielä eivät keskuspankkiirit ole ehtineet julkisesti varoitella deflaation vaaroista, mutta inflaation nopeasta hellittämisestä ovat puheissaan maininneet jopa Euroopan keskuspankin johtajat.
Aivan kuten vuonna 2002, deflaatio on tälläkin hetkellä ainoastaan yksi mahdollinen talouden kehityskulku, edes korkomarkkinoiden noteerauksissaan hinnoittelemat odotukset eivät muuta odotuksia tai ennusteita tosiasioiksi.
Silti deflaationkin merkitystä ja mahdollisia seurauksia on aiheellista puntaroida viimeistään nyt, kun ennusteet kallistuvat deflaation suuntaan mutta tilanne ei ole vielä niin sanotusti päällä.

1) Vapaakauppasopimus  voi tuoda Suomelle miljardilaskun

Suomi on sitoutumassa kauppasopimukseen, jonka kaltaisten nojalla valtiot ovat joutuneet maksamaan valtavia summia sijoittajille. Myös Suomi saattaa joutua maksumieheksi. Ulkoministeri Tuomiojaa huolestuttaa.

Paavo Teittinen

8.11.2013

Euroopan unioni neuvottelee Kanadan ja Yhdysvaltain kanssa laajoista vapaakauppasopimuksista. Niihin sisältyvän investointisuojan nojalla sijoittaja voi tietyssä tilanteessa viedä valtion välimiestuomioistuimeen. Vastaava investointisuoja löytyy käytännössä kaikista kauppasopimuksista, myös niistä joihin Suomi tällä hetkellä kuuluu.
Viime aikoina sijoittajansuoja on saanut yhä enemmän julkisuutta. Tämä johtuu siitä, että välimiestuomioistuimissa on nostettu toinen toistaan suurempia korvausvaateita, joskus epäilyttävin perustein.
Tupakkajätti Philip Morris esimerkiksi vaatii Australialta korvauksia, koska maa päätti laittaa tupakka–askeihin varoitusmerkit. Lääkeyhtiö Eli Lilly vaatii Kanadalta 500 miljoonaa dollaria, koska Kanada perui vajavaiseen näyttöön vedoten yhtiön kaksi lääkepatenttia. Saksassa energiayhtiö Vattenfall yrittää saada maalta 3,4 miljardia euroa, koska Saksa päätti hylätä ydinvoiman.
Tuomioja näkee
uhkia myös Suomelle
Ulkoministeri Erkki Tuomioja näkee välimiesmenettelyissä haettavien miljardikorvausten leviämisen ongelmallisena.
Näettekö tässä uhkia myös Suomen osalta?
– Periaatteessa tietysti. Kyllähän tällaisia tapauksia voisi tulla esiin Suomenkin tapauksessa, Tuomioja sanoo Taloussanomille. Tuomioja on huolissaan myös siitä, että välimiestuomioistuimet ovat useassa päätöksessään viitanneet kintaalla ihmis– ja ympäristöoikeudellisille seikoille.
Yhdysvallat- ja Kanada-vapaakauppasopimuksiin kuuluvan sijoittajasuojan laajuudesta ei ole vielä tietoa. Molempien maiden käytännöissä sovelletaan laajaa sijoittajasuojaa, jossa "pääsy markkinoille" on suojeltu. Euroopassa sijoittajasuoja alkaa vasta, kun sijoittaja on tehnyt investoinnin.
Tämä on myös Suomen kanta. Tuomiojan mukaan asiasta neuvotteleva EU-komissio ei tuo jäsenmaille hyväksyttäväksi liian laveasti määriteltyä sijoittajasuojaa. 
Onko sijoittajasuoja
Troijan hevonen ...
Kriitikoiden mielestä sijoittajasuojasta on tullut Troijan hevonen, joka tulee kalliiksi suomalaisille veronmaksajille.
– Ajatus on, että tässä suojataan sijoittajia poliittiselta riskiltä. Mutta tämä on mennyt aivan liian pitkälle, Suomen Akatemian tutkijatohtori Markus Kröger sanoo Taloussanomille.
Krögerin mukaan yritykset voivat hakea korvauksia, vaikka ne eivät olisi vielä tehneet investointeja. Silläkään ei ole merkitystä, onko kohdemaan lakia rikottu, koska välimiesmenettely on maiden omista tuomioistuinmenettelyistä erillinen prosessi.
Tutkijan mukaan investointisuojaa on alettu tulkita niin, että valtiot olisivat vastuussa yritysten hankkeiden koko tulevaisuuden tuottojen korvauksesta. Jos esimerkiksi menetetyn öljykenttäprojektin arvioidaan tuottavan tulevaisuudessa miljardeja, voisi yritys hakea miljardien korvausta.
Kröger viittaa tapaukseen, jossa kanadalainen kaivosyhtiö vaatii Romanialta 1,4 miljardia euroa, koska maa estää yhtiön kultakaivoshankkeen ympäristösyiden takia. Krögerin mukaan Suomessa ei ole herätty sijoittajasuojan riskeihin.
– Tässä puhutaan miljardien tai kymmenien miljardien riskeistä, jos mietitään minkälaisia investointeja tänne voidaan tehdä, Kröger sanoo.
...vai onko kyseessä
oikeutettu suoja?
Ulkoministeriön kauppapolitiikan yksikön investointikysymyksistä vastaavan Kimmo Sinivuoren mukaan huolet sijoittajasuojasta ovat yliammuttuja. Hän ei usko, että välimiesmenettelyn uhka voisi rajoittaa Suomen poliittista päätöksentekoa esimerkiksi energiapolitiikkasta tai kansanterveydestä.
Sinivuoren mielestä päätöksenteko rajoittuu vain siinä mielessä, että Suomen on "tehtävä tasapuolisia, lainmukaisia ja syrjimättömiä päätöksiä".
Entä jos Suomi päättäisi toimia Saksan tai Australian tavoin ja hylätä ydinvoiman tai tiukentaa tupakkalainsäädäntöä?
Sinivuoren mukaan sijoittajasuojan tarkoitus ei ole estää tasapuolista lainsäädäntöä, ja että erityisesti tupakkatapaus vaikuttaa ongelmalliselta. Hän kuitenkin muistuttaa, että sijoittajalla on aina oikeus arvioida, miten tahtoo asian hoitaa. Mikäli sijoittajan mielestä sopimusta on rikottu, asia voidaan aina viedä välimiesmenettelyyn.
– Kyllä tässä tietenkin se välimiesprosessin mahdollisuus aina on, Sinivuori sanoo.
Välimiesjärjestelmä
täydellisessä kriisissä
Sinivuoren ja hänen kollegansa Markku Keinäsen mukaan on siis mahdollista, että Suomi viedään välimiesmenettelyyn. Virkamiehet eivät tosin usko, että heppoisin perustein nostetut kanteet voisivat menestyä.
Mutta miten luotettava kyseinen järjestelmä – joka saattaa päättää suomalaisten veronmaksajien kontolle koituvista miljardikorvauksista – on?
Kansainvälisen oikeuden akatemiaprofessorin Martti Koskenniemen mukaan välimiesmenettely-järjestelmä on "täydellisessä kriisissä". Päätöksenteko riippuu täysin siitä, miten välimiehet soveltavat avointa ja ristiriitaista normistoa. (Huom! Välimiesmenettelyä käytetään vakiintuneesti liike-elämän riidoissa vaihtoehtona tuomioistuinmenettelylle).
Professorin mukaan esimerkiksi kaikkien ICSID–tuomioistuimissa mukana olleiden mukaan yleinen ilmapiiri on, että nykyinen tilanne on ”idioottimainen”. ICSID on Maailmanpankin yhteydessä toimiva instituutio, jonka piirissä valtaosa välimiesriidoista käydään.
– Päätösten syntytapa on aivan hasardia. Samoilla faktoilla tulee vastakkaisia päätöksiä riippuen siitä, miten välimiestuomioistuin on koottu, Koskenniemi sanoo.

2)Konkariaktivisti: vapaakauppasopimusko!?

Haastattelu EU:n ja Yhdysvaltain parhaillaan käymät neuvottelut uhkaavat demokratiaa ja johtavat Euroopan amerikkalaistumiseen, ajatuspaja Transnational Instituten puheenjohtaja Susan George pelkää. Vaikka sopimusta kutsutaan vapaakauppasopimukseksi, oikeasti siinä on kyse jostain aivan muusta kuin kaupasta. Hän haluaa tuoda asiat päivänvaloon.

Laura Manninen

20.11.2013

Ylikansallisten yhtiöiden valta kasvaa Euroopassa, ja se on vaaraksi demokratialle. Siitä yhdysvalloista kotoisin oleva mutta Ranskassa 1950-luvulta lähtien asunut Susan George tuli Helsinkiin puhumaan.
Hän on puhunut samasta aiheesta jo 40 vuotta. Eikä ole yllättynyt siitä, mihin suuntaan maailma on mennyt.
Vuonna 1978 valtiotieteen tohtoriksi väitellyt George aloitti poliittisen aktivisminsa puhumalla kehittyvän maailman nälästä. Kun se näytti olevan seurausta velkaongelmasta, hän perehtyi kansainvälisten rahoituslaitosten toimintaan.

Nyt George kiertää puhumassa Euroopan unionin ja Yhdysvaltain vapaakauppasopimuksesta, jonka neuvottelut ovat parhaillaan käynnissä. Helsinkiin hänet kutsui Kalevi Sorsa -säätiö.
Atlantti ja
näkemys laista
Vaikka hanketta kutsutaan vapaakauppa- ja investointikumppanuudeksi, Georgen mukaan kauppa ei suinkaan ole siinä pääosassa.
Rajat ovat jo käytännössä auki, sillä tulleilla on vaikutusta vain maataloustuotteiden ja ajoneuvojen hintoihin. Investointisopimuksiin ollaan enimmäkseen tyytyväisiä. Joten mistä tässä sitten on oikeasti kyse?
– Sääntelystä, George sanoo.
Siitä yhtiöt ovat valittaneet jo 20 vuotta.
Amerikkalaisyhtiöt haluavat eroon eurooppalaisesta kuluttajansuojasta, George uskoo. Lakeja kun katsotaan Euroopassa aivan eri näkökulmasta.
EU:ssa ei oteta riskejä esimerkiksi kemikaalien kanssa. Niitä ei käytetä, ennen kuin epäillyt vaarat on tutkittu. Yhdysvalloissa tehdään ensin ja jos jotain sattuu, nostetaan syyte.
Yhtiö
versus valtio
Pahin uhkakuva liittyy silti riitatapauksiin, George sanoo. Se nimittäin antaisi yrityksille mahdollisuuden haastaa valtioita oikeuteen, jos ne uskovat valtion päätösten vaarantavan nykyiset tai tulevat tuottonsa.
Vastaava pykälä on olemassa suurimmassa osassa maailman 3 000 kahdenvälisestä vapaakauppasopimuksesta. Juuri sellaisen turvin tupakkayhtiö Philip Morris vaatii miljoonakorvauksia Australialta ja Uruguaylta, jotka ovat rajoittaneet tupakan mainostusta.
– Jos se voittaa, Australialla ei ole enää oikeutta suojella väestöään keuhkosyövältä. Se on absurdia, mutta yleistyy koko ajan.
Se Georgea juuri huolestuttaa. EU:n ja Yhdysvaltojen välinen sopimus kattaisi niin suuren siivun maailmankaupasta, että tapausten määrä kasvaisi väistämättä. Samalla se määräisi mallin muulle maailmalle. Lisäksi pykälä pätisi Georgen mukaan myös lakeihin, jotka on säädetty ennen sopimuksen voimaantuloa.
Pankit voisivat vaatia korvauksia transaktioverosta tai elintarvikejätti geenimanipuloidun kasvin tuonnin kieltämisestä.
– Emme tiedä, millaiset mittasuhteet tämä saa. Mutta sen tiedämme, että ne tulevat käyttämään tätä hyväkseen.

Voisivatko yhtiöt myös voittaa? Aivan varmasti, George sanoo. Oikeusjuttuja voi käyttää jopa valtioiden pelotteluun, jotta niiden karsastamat lait jäisivät säätämättä.
Vielä ongelmallisemmaksi asian tekee se, etteivät riitatapauksia ratkaise kansalliset tuomioistuimet vaan omat erityiset välimiestuomioistuimensa. Niissä työskentelee pieni joukko kalliisti palkattuja juristeja, joilla on tiiviit yhteydet yhtiömaailmaan.

– Se on huikea mahdollisuus erikoistuneille lakiasiantoimistoille. Ja kuka sen maksaa?
Veronmaksajat.
Käytössä
vanhat aseet
Vakoilukohua tai ei, George uskoo, että sopimukseen voidaan päästä varsin pian. Yhtiöt ovat tasoittaneet tietä jo 20 vuoden ajan.
Liike-elämä ajoi samaa riitojenratkaisumekanismia jo OECD:n 1990-luvun lopulla neuvottelemaan MAI-investointisopimukseen. Kun ehdotus tuli julkisuuteen, ranskalaiset tyrmistyivät ja sopimus kaatui. Protesteja Ranskassa johti George.
Hän kutsuu menetelmää Dracula-strategiaksi.
– Asiat altistetaan päivänvalolle. Ne ovat kuin vampyyreja. Eivät siedä sitä vaan kuolevat pois.
Kampanjointi siis jatkuu. Eläkkeelle jääminen ei ole 79-vuotiaalle Georgelle vaihtoehto.
– Olen ollut elämässäni hyvin etuoikeutettu. Olen saanut tehdä juuri sitä, mitä haluan.
Maailma taas muuttuu vain oudommaksi sitä mukaa kun sitä yksityistetään.
– Mitä minä eläkkeellä tekisin? Enhän osaa mitään muutakaan.

3) Vapaakauppasopimuksilla rahoitussektorille vapaat kädet, hyvästit päästötavoitteille

Vapaakauppasopimuksissa ei ole kysymys vapaakaupasta, vaan pyrkimyksestä puuttua maakohtaiseen lainsäädäntöön, jonka dinosaurusyritykset katsovat olevan haitallista kaupalle. Toimittaja: Riikka Söyring 25.11.2013, Verkkomedia.org Vuonna 1971 perustettu, Washingtonissa toimiva "kansalaislobby" Public Citizen on selvitellyt tarkemmin TAFTA-TTIP -vapaakauppasopimuksen sisältöä, josta Euroopan unioni ja Yhdysvallat parhaillaan neuvottelevat. Sisältö on sellainen, että luulisi ympäristöjärjestöjenkin kiinnostuvan. TAFTA on lyhenne sanoista Transatlantic Free Trade Area, transatlanttinen vapaakauppa-alue, ja TTIP tulee sanoista Transatlantic Trade and Investment Partnership, transatlanttinen kauppa- ja investointisopimus. Eri nimistään huolimatta kysymys on samasta sopimuksesta. Tai voitaisiin kenties sanoa, että kun julkitullut sopimusluonnos herätti vastustusta, nimi vaihdettiin ja toivottiin, ettei sitä huomata? Kolmas vastaava sopimus on vapaakaupan kumppanuussopimus TTP, Trans-Pacific Partnership, jota Yhdysvallat neuvottelee Kanadan, Australian, Japanin, Meksikon, Malesian, Brunein, Vietnamin, Singaporen, Chilen, Perun ja Uuden-Seelannin kanssa. Public Citizenin kertoman mukaan kaikenlaiset rajoitukset on katsottu kaupalle haitallisiksi. "Virallisessa asiakirjassa, jossa luonnehditaan TAFTA-TTIP:n ääriviivoja, Obaman hallinto tekee selväksi, että TAFTAn tähtäin ei ole ensijaisesti kaupassa, vaan maakohtaiseen politiikkaan halutuissa muutoksissa." Yritykset toivovat, että "kaupalle haitalliset" säädökset eliminoidaan. Public Citizen kuvailee:            - Eurooppalaiset pankit haluavat purettaviksi ne rahoitussektorin toimintaa   rajoittavat säädökset, jotka asetettiin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Wall Streetin toiminnan rajoittamiseksi. - Yhdysvaltain ilmailuala haluaa poistettaviksi "tarpeettomat säädökset" kuten Euroopan unionin päästötavoitteet. - Investointisuojasopimus yrityksille. Investointisuojan turvin yritykset voivat viedä valtiot kansainvälisiin välimiesoikeuksiin, ja vaatia lakimuutoksia sekä rahallista korvausta "voiton menetyksestä". Yritykset ovat jo haastaneet valtioita mm. myrkyllisten aineiden kieltojen takia. - Ruokaturvallisuuden heikentäminen. Rajoitukset geenimanipuloidun (gmo) aineksen tuonnille ja markkinoinnille poistettava, vaativat yritykset. Elintarvikkeissa ei enää ilmoitusvelvollisuutta, mikäli elintarvike sisältää gmo:ta. Elintarvikkeen alkuperän jäljitettävyys -käytännöt halutaan poistaa. Hormonikasvatettu liha ja rBST-hormonilla lisätty maidontuotanto tulisivat Eurooppaan. Tätä ovat vaatineet erityisesti kemikaali- ja agribisnesjätit kuten Monsanto. Tämä kokonaisuus kulkee sopimusluonnoksissa Sanitary and Phytosanitary (SPS) Barriers to Trade -osion alla. Toisin sanoen ruokaturvallisuusstandardit halutaan tulevaisuudessa laadittaviksi yritysten myyntivoittoja, ei kuluttajien suojaa, silmälläpitäen. - Kotimaista tuotantoa ei saa enää suosia. Vuodettu asiakirja peruslinjoista osoittaa EU:n nimenneen erityisesti 13 Yhdysvaltain osavaltiota ja 23 kaupunkia, joiden halutaan peruvan Osta paikallista -politiikkansa ja sitä tukevat toimet. - Öljy- ja kaasuyhtiöt haluavat lakkauttaa vihreä energia-politiikat sekä vähentää vaihtoehtoisen energian saamia verotuksellisia ja muita etuja. - Yhdysvaltalaiset teknologiayritykset haluavat kevyempää yksilönsuojaa ja datasuojaa; kuluttajien tietojen kerääminen ja profilointi halutaan helpommaksi toteuttaa. Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden virasto NSA kannattaa vahvasti tietojen keräämisen ja jakamisen helpottamista. Asiakirjoissa tämä kulkee kaunistelevan termin "yhteinen lähestymistapa (uniform approach) kyberturvallisuuteen alueella". - Lääkejätit kuten Pfizer ajavat TAFTA-TTIP:n kautta terveydenhuollon matalampien kulujen ja halvempien lääkkeiden vastaisia sopimuskohtia. Valtioiden mahdollisuuksia neuvotella edullisempaa lääkitystä ja terveydenhuoltoa väestölle halutaan rajata. - Lelujen turvallisuutta koskevat standardit yhdenmukaisemmiksi Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa.  Euroopan unioni ehdottaa yrityksillle radikaalimpaa suojaa, kuin mitä aiemmista Yhdysvaltain solmimista kauppasopimuksista löytyy - siitä huolimatta, että Eu itsekin altistuu amerikkalaisten yritysten Euroopassa olevien tytäryhtiöiden kautta tehtäville korvausvaatimuksille, Public Citizen ilmoittaa. Techdirt-sivusto kertoo Ison-Britannian hallituksen julkaisseen saksalaisen Bertelsmann-säätiön tekemän tutkimuksen edesauttaakseen neuvotteluja suotuisaan lopputulokseen, koska, kirjoittaa Techdirt, "Iso-Britannia on todennäköisesti suurin hyötyjä sopimuksesta." Techdirt ei tarkenna miksi, mutta voitaneen päätellä, että rahapiirit Lontoon Cityn veroparatiisissa ovat vihjanneet hallitukselle toiveistaan lopunkin rahoitussääntelyn purkamiseksi. Techdirt nauraa Bertelsmannin raportille, koska se on "liian täsmällinen ja ilmoittaa mahdottomalla tarkkuudella" eri sektoreille syntyvät työpaikat: Business Services +15,752 jobs Financial Services +1,543 jobs  Non-Electric Machinery Mfg. +1,395 jobs  Metals and Metal Products Mfg. +1,187 jobs Ison-Britannian julkaisema Bertelsmannin uudeksi sanottu tutkimus ei todellisuudessa ole uusi, vaan sen sisältö on kierrätystä aiemmin julkaistusta raportista, jonka sisältö puolestaan oli kierrätetty vuonna 2009 ilmestyneestä tutkimuksesta, Techdirt kertoo. Jokatapauksessa mainittu tutkimus vahvistaa sen, että TAFTA:ssa ei ole kysymys tariffeista, tuontitulleista (ne ovat jo ennestään melko alhaiset) vaan "kaupan esteiden" eli kuluttajasuojan, työlainsäädännön ja ympäristöä suojaavan lainsäädännön poistamisesta sekä rahoitussektorin kokonaan irralleen päästämisestä. Bertelsmann arvioi, että joka neljäs kuluttajia ja ympäristöä turvaava pykälä voidaan poistaan "ilman haittoja" kuluttajille ja ympäristölle. Jopa TAFTA:a puoltavat tutkimukset arvioivat sopimuksen kokonaisvaikutusten bkt:n kasvattamiseen jäävän alle puolen prosentin. TAFTA-TTIP:n ohella Euroopan unioni on aloittanut vapaakauppasopimusneuvottelut Kiinan kanssa torstaina 21. marraskuuta 2013. Sopimuksella on määrä lisätä investointisuojaa sekä helpottaa sellaisten yritysten pääsyä markkinoille, jotka haluavat tehdä kauppa molemmissa blokeissa, tiedottaa EuObserver. Euroopan unioni kertoo Technical barriers to trade -julkaisussaan: "EU:n mielestä läpinäkyvyys ja ennustettavuus sääntelyssä sekä standardien asettamisessa ovat avain kasvuun ja kauppaan." Neuvottelut on käyty suljettujen ovien takana suuryritysten edustajien kanssa. Toimittajan kommentti: Maatalous- ja kauppapolitiikan instituutin (IATP) nettisivuilla on artikkeli "NAFTA and US Farmers - 20 years later". Artikkeli käy läpi Yhdysvaltain ja Meksikon välisen vapaakauppasopimus NAFTA:n seurauksia 20 vuotta sopimuksen solmisen jälkeen. Menettäjiä ovat meksikolaiset ja amerikkalaiset maanviljelijät, voittajia agribisnes- ja kemikaalijätit. Lisäys 25.11 2013 lo 12:14 Rahoitussektorin suurempaan vapauttamiseen tähtää myös pankkiunioni, josta Euroopan unionissa neuvotellaan parhaillaan. Pankkiunioni edistää euroalueen rahoitusmarkkinoiden integraatiota. Suomeksi: pankkiunioni helpottaa pankkien toimimista koko rahaliiton alueella eikä vain kotimaassaan. Pankkiunionia perustellaan sillä, että se estää valtioiden rahoitusongelmia ajamasta pankkeja pulaan tai pankkien rahoitusongelmia ajamasta valtioita pulaan. Kriisin johtanut velkarahoituspalveluiden tarjonta jäsenmaasta toiseen samoin kuin rahoitusalan ja rahavirtojen kansainvälisyys ovat voimistaneet velkakriisiä tartuntavaaraa lisäämällä. Ne ovat olleet kriisiin johtaneen velkakuplan rakennusaineksia. Komissio ei näe epäonnistumisen ketjua esteenä lisää samaa -menetelmän käyttämiselle. Pääasialliset lähteet: Public Citizen: Top 10 threats of the Trans-Atlantic ´Trade´ Deal to American´s daily lives http://www.citizen.org/documents/TAFTA-top-ten-factsheet.pdf Public Citizen: yrityskartta niistä yrityksistä, joilla on toimintaa sekä Yhdysvalloissa että Euroopan unionissa http://www.citizen.org/documents/EU%20corps%20in%20US.pdf European Commission: EU - US Transatlantic Trade and Investment Partnership - Technical barriers to trade http://trade.ec.europa.eu/doclib/docs/2013/july/tradoc_151627.pdf Institute for Agriculture and Trade Policy (IATP): European Commission´s initial position papers on TTIP http://www.iatp.org/documents/european-commissions-initial-position-papers-on-ttip WTO: Members greet food safety body´s half century with plea for science-based trade measures http://www.wto.org/english/news_e/news13_e/sps_28jun13_e.htm La Quadrature du Net: TAFTA leaked doc 08-07-2013 http://www.laquadrature.net/wiki/TAFTA_leaked_doc_08-07-2013 Techdirt: UK government study tries to gloss over TAFTA/TTIP´s problems with impossibly precise figures http://www.techdirt.com/articles/20130926/08150424664/uk-government-tries-to-bolster-weak-case-taftattips-minuscule-economic-gains.shtml Wikileaks: Secret Trans-Pacific Partnership Agreement (TPP) https://wikileaks.org/tpp/ TTIP documents released by the European Commission http://corporateeurope.org/trade/2013/10/ttip-documents-released-european-commission European Commission: Transatlantic Trade and Investment Partnership http://ec.europa.eu/trade/policy/in-focus/ttip/ Lue myös: TAFTA-TTIP -vapaakauppasopimus suuryritysten vallankaappausyritys? http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/151065-tafta-ttip-vapaakauppasopimus-suuryritysten-vallankaappausyritys Suuryritykset neuvottelevat suljetuin ovin EU:n ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimusta http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=8&id=8828 Vapaakauppasopimus TAFTA-TTIP on kuolinisku demokratialle http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=9119 Talousnobelisti Stiglitz: Investointisuojasopimukset tulevat kalliiksi valtioille http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=9148 EU:n ja USA:n vapaakauppasopimus viemässä terveyden ja tuhoamassa ympäristön http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=9164 Verkkomedia: Maailman suurin vapaakauppasopimus syöttämässä haittavaikutukset kuluttajille http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=3&id=8912 Euroopan vertikaalinen integraatio - jäähyväiset demokratialle http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=1883 YLE: Kriitikot: Yhdysvaltojen ja EU:n välinen vapaakauppasopimus vaarantaa kansallisen demokratian (15.11 2013) http://yle.fi/uutiset/kriitikot_yhdysvaltojen_ja_eun_vapaakauppasopimus Taloussanomat: Uusi sopimus voi tuodaa Suomelle miljardilaskun http://www.taloussanomat.fi/politiikka/2013/11/08/uusi-sopimus-voi-tuoda-suomelle-miljardilaskun/201315397/12 KEPA: Investointisopimukset vaarantavat demokratian http://www.kepa.fi/teemat/kehitysta-ja-politiikkaa-blogi/13566 Markus Kröger (HS, Vieraskynä): Vapaakauppasopimus voi tietää Suomelle ongelmia http://www.hs.fi/ulkomaat/Vapaakauppasopimus+voi+tiet%C3%A4%C3%A4+ Afterdawn: Wikileaks vuoti: Vapaakauppasopimuksesta katkeraa kalkkia kuluttajille http://fin.afterdawn.com/uutiset/artikkeli.cfm/2013/11/14/wikileaks_vuoti Kansan Uutiset: Suuryhtiöt haastavat demokratian http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/paakirjoitus/3075423/suuryhtiot-haastavat-demokratian ACTA ja SOPA: lisää korporaatiovaltaa ja uhkia internetin vapaudelle http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=2039 Vapaata internettiä uhataan ympäri maailmaa http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=3&id=2687 Suomi allekirjoitti salaisen ACTA-sopimuksen http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=2429 USA:n internetin valvonta- ja sensuurilaki on nyt CISPA http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=3&id=3219 Vapaakauppasopimus uhkaa: CETA oligarkian instrumenttina http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=8101 Nettisensuurilakeja ajavat firmat edistävät itse laitonta tiedostojen jakamista http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=4&id=2830

Kommentti: pääoma toimii hirmuvaltijan otteilla puettuna päälleen vaihtelevasti tai samanaikaisesti eri rooleissa  teurastajan-, juristin, saarnajan, viihdyttäjän- ja kaikkivoipan vaatteita! Ja työväenluokka nukkuu uupuneena! Välimiesjärjestelmä!? Välimiestuomioistuin!? SIJOITTAJASUOJA!