(Sairas järjestelmä, sairaat päättäjät!)

Rahakokeet jatkuvat, mutta talous ei tottele

Analyysi
Suomen talous taantuu ja muukin euroalue polkee paikoillaan, vaikka EKP syöttää talouteen tuoretta tuohta minkä kerkiää. Keskuspankki yrittää erityisesti saada kuluttajahintoja nousuun, mutta talous ei tottele. Inflaatio tästä vielä puuttuukin.

6.9.2015 05:01

Jan Hurri

Euroalueen talousmittarit tarjoavat parhaillaan kaksikin vaihtoehtoista tapaa tulkita, että alueella vallitsee hintavakaus. Yksi mittaustapa kertoo aidosta ja sananmukaisesta hintavakaudesta, toinen alueen keskuspankin EKP:n tavoittelemasta "hintavakaudesta".
Kumpikaan tapa ei näytä kelpaavan EKP:lle, joka haluaa saada alueen inflaation kiihtymään vaikka väkisin. Se ei piittaa aidosta tai edes itse määrittelemästään hintavakaudesta, vaan jatkaa sen sijaan riskipitoisia ja kokeellisia yrityksiään ohjailla taloutta raharuiskujen voimalla.
Aito ja sananmukainen hintavakaus ilmenee vaikeuksitta Euroopan unionin EU:n tilastolaitoksen Eurostatin laskemista tilastoista. Niiden mukaan kuluttajahinnat ovat pysyneet nyt poikkeuksellisen pitkään poikkeuksellisen vakaina.
Koko euroalueen niin kuin Suomenkin kuluttajahintojen ja elinkustannusten kehitystä mittaavat hintaindeksit ovat nyt suurin piirtein samoissa lukemissa kuin ne olivat vuoden 2013 syksyllä. Eikä yleinen hintataso ole tällä välinkään sanottavammin noussut tai laskenut, vaan se on pysynyt suurin piirtein aloillaan.
Tämä on harvinainen talouden ilmiö, sillä meneillään on ensimmäinen edes parin vuoden mittainen aidon hintavakauden rupeama EKP:n ja yhteisvaluutta euron historiassa.
Luulisi Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen ja muiden alueen rahapolitiikasta päättävien keskuspankkiirien olevan tyytyväisiä, kun EKP näyttää ensi kertaa saavuttaneen tärkeimmän tavoitteensa, euroalueen hintavakauden.
Mutta ei, keskuspankkiirit eivät ole alkuunkaan tyytyväisiä vaan perin tyytymättömiä.
Pääjohtaja Liikanen ja muut euroalueen keskuspankkiirit puhuvat hintavakaudesta niin usein ja niin paljon kuin kukaan jaksaa kuunnella, mutta he eivät halua hintojen vakautta. He haluavat inflaatiota – ja siksi he ovat nyt tyytymättömiä.

Hintojen vakaata nousua

EKP:n toimintaa ohjaavan perussopimuksen mukaan euroalueen rahapolitiikan tärkein tehtävä on vaalia ja varmistaa alueen hintavakaus. Tämän määräyksen tarkoitus on varmistaa, että yhteisvaluutta euro on luotettava valuutta ja ostovoimansa vakaasti säilyttävää rahaa.
Mutta sitä samainen perussopimus ei kerro, mitä tarkalleen ottaen hintavakaus tarkoittaa. Sen määrittelee EKP itse niin kuin parhaaksi katsoo.
EKP:n rahapolitiikan linjauksista ja toteutuksesta päättävä neuvosto on määritellyt, että sen sanavarastossa "hintavakaus" tarkoittaa alueen kuluttajahintojen kohoamista keskimäärin vajaan kahden prosentin vuosivauhtia.
EKP:n oman määritelmän mukaan hintavakaus ei toisin sanoen tarkoita hintojen vakautta, vaan niiden alituista kohoamista eli inflaatiota. Vakautta tavoitteessa on sen verran, että EKP haluaa kuluttajahintojen nousevan ja euron ostovoiman heikkenevän vakaasti vajaan kahden prosentin vuosivauhtia.
Tällainen alituinen inflaation havitteleminen perustuu parin viime vuosikymmenen aikana voimistuneeseen tulkintaan, jonka mukaan lievä mutta kaiken aikaa jatkuva tasainen inflaatio pitää talouden rattaat rasvattuina ja edistää talouskasvua.
Tämän tulkinnan mukaan euroalueen viimeaikainen aito hintavakaus ei kerro rahapolitiikan onnistumisesta, vaan se on merkki talouden anemiasta ja talouden eri osissa vellovista deflatorisista paineista.
Siksi sananmukainen hintavakaus ei ole Liikaselle ja alueen muille keskuspankkiireille tyytyväisyyden aihe vaan kiusallinen uhka uskottavuuden murenemisesta ja epäonnistumisesta.
Keskuspankkiirit ovat tyytymättömiä ja heikentävät samalla itsekin omaa uskottavuuttaan, vaikka ei olisi pakko.
Sattumoisin euroalueen hintatilastoista löytyy tukea sellaisellekin tulkinnalle, että myös EKP:n tapaan määrittelemä "hintavakaus" on kuin onkin toteutunut.

Edes "hintavakaus" ei riitä

EKP ei ole milloinkaan ilmoittanut, mitkä kaikki kahta pienemmät luvut sen mielestä täyttävät sen "alle kahden prosentin mutta lähelle sitä" asettaman inflaatiotavoitteen. Joka tapauksessa kaksi prosenttia on liikaa ja ilmeisesti puolitoista liian vähän, joten tavoite lienee sillä välillä.
Sen sijaan EKP on kertonut tavoittelevansa vajaan kahden prosentin vuosi-inflaatiota "keskipitkän ajan kuluessa" eikä siis suinkaan joka ikinen kuukausi eikä edes joka vuosi. Se ei ole täsmällisesti määritellyt "keskipitkää aikaa", mutta tarjoaa vihjeen pitämällä tarkoin silmällä finanssimarkkinoiden 5–10 vuoden inflaatio-odotuksia.
Euro on nyt ollut olemassa suunnilleen 15 vuotta, mitä voinee pitää ikuiseksi perustetun rahan taipaleella ennemmin keskipitkänä kuin pitkänä aikana.
Eurostatin mukaan alueen kuluttajahinnat ovat nyt noin 30 prosenttia korkeammat kuin euron ja EKP:n perustamisen aikoihin. Tasaisen vuosimuutoksen kaavalla 30-prosenttinen hintojen nousu 15 vuodessa tarkoittaa suurin piirtein 1,75 prosentin keskimääräistä vuosi-inflaatiota.
Olipa euroalueen tähänastinen inflaatiokehitys sitten EKP:n ansiota tai sen rahapoliittisista ponnisteluista riippumaton ilmiö, näyttävät alueen kuluttajahinnat nousseen "keskipitkän ajan kuluessa keskimäärin alle kahden prosentin mutta lähelle sitä" olevaa vuosivauhtia.
Eivät enempää eivätkä vähempää.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että euron ostovoiman 30-prosenttinen heikkeneminen ja yleisen hintatason yhtä suuri kohoaminen ovat kaukana aidosta hintavakaudesta, mutta ei sitäkään voi kiistää, että EKP:n oma "hintavakaus" näyttää toteutuneen.
Jostakin syystä EKP ei ole kuitenkaan halunnut tarttua tarjolla olevaan huojentavaan tulkintaan.
Sen sijaan EKP on mennyt täyttä höyryä mukaan maailman keskuspankkien väliseen varustelukilpaan ja kokeisiin, kenen värkeistä irtoaa suurimmat rahapoliittiset kevennyspaukut.

EKP haluaa lisää inflaatiota

Viimeksi viime torstaina EKP:n neuvosto alensi arvioitaan niin euroalueen talouskasvusta kuin inflaatiostakin. Neuvoston kokouksen jälkeen pitämässään tiedotustilaisuudessa myös pääjohtaja Mario Draghi kertoi, että EKP on tarvittaessa valmis lisäämään rahapolitiikan poikkeuksellisia kevennystoimia, elleivät alueen kuluttajahinnat muuten ota noustakseen.
Talous ei ole toipunut eivätkä kuluttajahinnat ole nousseet, vaikka EKP on käyttänyt kaikki rahapolitiikan tavanomaiset keinot loppuun ja niiden jälkeen yrittänyt yhtä kokeellisempia epätavanomaisia keinoja.
EKP:n ohjauskorot ovat olleet pian kaksi vuotta alle 0,5 prosenttia ja viime syyskuusta asti 0,05 prosenttia. Siitä lähtien lainarahaa on ollut tarjolla halvimmillaan negatiivisella korolla eli sananmukaisesti halvemmalla kuin ilmaiseksi.
Talous ei ole kuitenkaan totellut keskuspankin tahtoa, sillä euroalueen talouspolitiikka on osin EKP:n vaatimuksesta ollut ennemmin kiristymään kuin kevenemään päin, ja yhä jatkuva velkakriisi on hillinnyt ennestään velkaisen yksityisen talouden investointi- ja kulutushaluja.
Viime syksystä asti EKP on yrittänyt panna talouteen ja inflaatioon vauhtia velkakirjamarkkinoiden mittavien tukiostojen voimalla. Pankkien velkapapereista alkaneet tukiostot laajenivat keväällä valtionlainoihin, ja nyt EKP syöttää finanssimarkkinoiden kitaan tuoretta tuohta 60 miljardin euron kuukausitahtia.
Ensi alkuun tukiostot näyttivät tepsivän, mutta eivät näytä enää. Korot ovat nyt korkeammalla ja osakekurssit alempana kuin ostojen alkaessa, ja EKP on itsekin laskenut kasvu- ja inflaatio-odotuksiaan heikommiksi kuin ne olivat tukiostojen alkaessa.
Muille kuin keskuspankkiireille voi olla ennemmin helpotus kuin kauhistus, että suurtyöttömyyden ja talousanemian oloissa ei tarvitse sietää vielä inflaatiotakin.
Mutta keskuspankkiirit ovat toista maata, he eivät hellitä ennen kuin inflaatio kiihtyy. Siksi EKP:kin jatkaa rahakokeitaan, maksoi mitä maksoi.

Mielipiteitä (Blogi):

• Valtioiden velkataakka sulaa erityisesti niiden osalta (Kreikka, Italia, Espanja, Portugal...),  joilla on paljon velkaa.
• Sijoittajavastuu toteutuu ja maksumiehiksi joutuvat ne, joilla on paljon huonosti tuottavia talletuksia ja rahamarkkinasijoituksia, joiden arvoa inflaatio kalvaa.
• Työttömyys on Euroalueella korkea (10,1 %) ja kasvaa yhä. Palkkainflaation ryöstäytyminen ei näissä oloissa näytä todennäköiseltä. Sen sijaan riskinä on kiinteistöjen ja osakkeiden arvojen inflatoituminen (arvojen nousu) kun keskuspankkien ympäriinsä kylvämä löysä ja halpa raha etsii kohtuullista tuottoa. Tämä kehitys on kiusallista, mutta välttämätöntä. Inflaation aiheuttamat ongelmat realisoituvat vasta vuosien kuluttua ja nyt on tärkempääkin mietittävää. Euroalueen valtiontaloudet pitää saada parempaan tasapainoon ja inflaatio on onnistuessaan yksi työkalu tuon asian hoitamiseksi kuntoon.
• Rahan omistaminen perustuu pitkälle luottamukseen sen arvon melko hyvästä säilymisestä. On lukemattomia maita joissa ei luoteta omaan valuuttaan ja niissä maissa käytännössä käytetään muita valuuttoja kuten dollareita. Tällainen maa on esimerkiksi taloutensa melko hyvin hoitava Vietnam. Tällaiset maat jotka ovat ongelmissa koska ne eivät voi devalvoida tai tehdä mitään muitakaan rahanarvoon vaikuttavia liikkeitä, koska ne menevät suoraan hintoihin. Ne ovat kuin Kreikka, paitsi ne eivät saa mitään etua valuuttaliitosta. Zimbabwen dolarin arvo on 1:100 000 000 000 000.  
• Euroopan keskuspankki on lainannut kuralla oleville pankeille satoja miljardia vaikkapa yhden (1) prosentin korolla. Jos inflaation on 2 % niin jo inflaation aiheuttaman menetys rahanarvosta nousee miljareihin 7,5. Suomen osuus tuosta voisi olla satoja miljoonia. Ja Suomessa pankkimiehet ja muut rahan vallan kätyripölitiikot vievät työttömiltä, pieneläkeläisiltä jne. pienetkin elinmahdollisuudet.

Näin euro kaluaa Suomenkin taloutta

Analyysi 

Yhteiskuntasopimus kaatui, joten hallitus yrittänee sisäistä devalvaatiota talouspoliittisin pakkokeinoin. Sopimus tai ei, odotettavissa on ansiotulojen laskua ja työttömyyttä. Niistä löytyvät euromaan talousjoustot. Euro ei jousta, joten sinä joustat.

23.8.2015

Jan Hurri

Kommentteja 172 kpl

Yhteiskuntasopimuksen kaatuminen tunnusteluvaiheen ristiriitoihin jo toistamiseen vihjaa, että ainakin työmarkkinoilla järjestäytyneen kansanosan toimeentulon ja elintason alentaminen sopuisasti sopimalla on Suomen kaltaisessa sopimusyhteiskunnassa varsin vaikea rasti.
Siksi pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus tapaileekin seuraavaksi sisäisen devalvaation vaikutuksia muilla konsteilla, kuten omassa määräysvallassaan olevilla talouspoliittisilla pakkokeinoilla – "fiskaalisella devalvaatiolla".
Puhuttiinpa yhteiskuntasopimuksesta tai sisäisestä devalvaatiosta, on käytännössä kyse samasta asiasta: Hallitus haluaa kohentaa Suomen talouden ulkoista kilpailuasemaa ja -kykyä. Kun valuutta ei jousta, on jonkun muun osan tai osapuolen taloudessa joustettava.
Huoli viennistä ja maan taloudesta on aito, sillä Suomen talous on viime vuosina menettänyt ulkoista kilpailukykyään ja -asemaansa kilpailijamaille. Ulkomaankauppa on kääntynyt ylijäämäisestä alijäämäiseksi, ja osin siksi koko talous potee sitkeää anemiaa. Kasvu on jo pitkään ollut heikkoa tai olematonta, työttömyys on lisääntynyt ja julkinen talous velkaantunut.
Osin juuri ulkoisen kilpailukyvyn heikkenemisestä johtuu, että Suomen talous näyttää jääneen muiden euromaiden ja esimerkiksi Ruotsin vauhdista. Monessa kilpailijamaassa talous on jo tapaillut uutta kasvua mutta Suomi näyttää jämähtäneen sitkeään taantumaan.
Suomen kilpailukyvyn heikkeneminen on käynyt selväksi lukuisista talouspolitiikan ja -elämän vaikuttajien puheenvuoroista, ja toki työmarkkinajohtajatkin olivat talouden apeasta yleiskuvasta jokseenkin yksimielisiä.
Sen sijaan useimmat muutkin talousvaikuttajat kuin virallisen talouspolitiikan edustajat vaikenevat visusti Suomen talouden kenties suurimmasta rakenteellisesta rasitteesta. Se ei ole "Sari Sairaanhoitajan" liian suuri palkka, vaan se on euro.

Euro karsii vaihtoehtoja

Jos Suomi olisi taloudellisesti kaikin puolin itsenäinen maa, tarjolla olisi periaatteessa neljä mahdollista tapaa kohentaa talouden ulkoista tasapainoa ja sitä myöten tapailla paluuta vientivetoisen kasvun ja kohenevan työllisyyden tielle:
1) Nopein ja kaikkine lieveilmiöineenkin sisäpoliittisesti helpoin keino olisi oman valuutan heikentämien eli devalvoiminen suhteessa kilpailijamaiden valuuttoihin.
2) Kivuliaampi mutta yhtä varma tapa ulkoisen tasapainon palautukseen on painaa maan talous deflatoriseen lamaan, joka leikkaa kustannuksia ja kutistaa tuontia vielä enemmän kuin vienti supistuu.
3) Hidas ja epävarma keino on odottaa ja toivoa, että tärkeimpien vientimaiden talouskasvu voimistuu ja nostaa niiden kustannustasoa meikäläistä nopeammin. Näin Suomi saisi vähitellen vetoapua vientiin ja suhteellisen kilpailuasemansa kohennukseen.
4) Nopea mutta arvaamaton ja ulkopoliittisesti ongelmallinen keino on vahvistaa oman maan vienti- ja kotimarkkinayritysten asemaa turvautumalla tuonnin rajoituksiin.
Moiset keinot ovat toki vain teoreettisia, sillä euromaana Suomelta puuttuvat keinot vaikuttaa valuutan ulkoiseen arvoon. Euroopan unionin EU:n jäsenmaana Suomi taas on sitoutunut pidättäytymään ainakin EU-maiden välisen kaupan rajoituksista.
Käytännössä Suomen talouspolitiikan päättäjillä onkin vain kaksi mahdollista tapaa tavoitella maan ulkoisen kilpailuaseman kohenemista:
1) Oma-aloitteiset kustannusleikkaukset ja vyönkiristykset – ja niistä mahdollisesti seuraava deflatorinen lama.
2) Ajan tappaminen ja peukaloiden piteleminen, että talouskasvu voimistuisi vientimaissa.

Pääministeri Sipilä tuskin pitää toimetonta odottelua edes mahdollisena vaihtoehtona, joten hänen hallituksensa keinovalikoima rajoittuu yhteen. Ensin hallitus yritti sitä yhteiskuntasopimuksen nimellä, seuraavaksi jollakin muulla peitenimellä.

Taantumasta lamaan

Yhteiskuntasopimus oli hallituksen yritys saada työmarkkinaosapuolet mahdollisimman laajasti sopimaan keinoista tuotantokustannusten alentamiseksi ja työn tuottavuuden kohentamiseksi. Yritys tyssäsi pitkälti siihen, että liian suuri osa ehdolla olleista uudistuksista ja joustoista oli liian helppo tulkita keinoiksi heikentää palkansaajien ansioita tai asemaa.
Altavastaajiksi itsensä kokeneille sopimustapailijoille ei riittänyt, että tuotantokustannusten alentaminen oli vain välitavoite, jonka avulla piti ensin vahvistaa vientiä, sitten koko taloutta ja lopulta työllisyyttä ja julkisen talouden tasapainoa.
Sopimusta ei syntynyt, vaikka tiettävästi missään tapailun vaiheessa ehdolla ei ollut suoranaisia nimellispalkkojen alennuksia. Sen sijaan niin sanottujen yksikkötyökustannusten alentamiseksi oli esillä muunlaisia keinoja, kuten työajan lisäämistä ja vaikkapa arkipyhien siirtoa pidettäviksi viikonloppuina.
Jos hallitus yrittää toteuttaa vastaavia kustannusvaikutuksia finanssipoliittisin keinoin, voi se esimerkiksi kiristää ansiotulojen verotusta ja vastaavasti keventää vientiteollisuuden ja muiden yritysten verotusta ja välillisiä työvoimakustannuksia.
Tällaisen fiskaalisen devalvaation ensivaikutus julkiseen talouteen olisi neutraali, mutta tuloja siirtyisi palkansaajilta yrityksille. Näin vientiyritykset saisivat mahdollisuuden myydä tuotteitaan maailmalle entistä halvemmalla ja kotimarkkinayrityksetkin voisivat torjua tuontia laskemalla hintojaan.
Moisen siirron vaikutus yritysten ja palkansaajien väliseen tulonjakoon olisi samaa lajia kuin mitä koituisi palkkojen alennuksista tai vastaavista epäsuorista sisäisen devalvaation siirroista. Palkansaajien käytettävissä olevat tulot supistuisivat.
Kustannusten laskusta voisi toki koitua kansantaloudelle etua, mutta yksittäisille kotitalouksille tulojen kutistuminen tarkoittaisi kulutushalun ja -kyvyn heikkenemistä. Suomi olisi vaarassa painua taantumasta deflatoriseen lamaan ennen kuin tavoitelluista eduista näkyisi merkkiäkään.

Tavoitteet karkaavat

Tapailipa hallitus Suomen kilpailukyvyn kohentamista sisäisellä tai fiskaalisella devalvaatiolla, sillä on vastassaan likimain mahdottoman vahvoja vastavoimia. Lisäksi tavoitteet karkaavat kaiken aikaa kauemmas.
Kansantalouden ulkoinen kilpailuasema on suhteellinen ja alati vaihteleva eikä absoluuttinen tai ennallaan pysyvä muuttuja.
Niinpä Suomenkin suhteellinen kilpailuasema määräytyy Suomen omien palkkojen ja hintojen lisäksi esimerkiksi Saksan ja vaikkapa Kiinan palkoista ja hinnoista.
Viimeksi viime viikolla Suomen – ja toki monen muunkin maan – suhteellinen kilpailuasema maailman markkinoilla heikkeni useiden prosenttiyksiköiden verran, kun Kiina odottamatta heikensi oman valuuttansa juanin arvoa suhteessa muihin valuuttoihin.
Samoin Suomen suhteellinen kilpailuasema on heikentynyt, kun Japanin ja useiden muiden Kaukoidän maiden keskuspankit ovat vuoron perään heikentäneet omien valuuttojensa arvoa suhteessa muihin valuuttoihin, kuten euroon. Kun Japanin jeni tai vaikka Etelä-Korean won heikkenee suhteessa euroon, heikkenee samalla Suomenkin suhteellinen kilpailuasema.
Suomi on maailmanlaajuisessa kilpailussa kärsinyt epäsuorasti siitäkin, että Saksan talous on jo vuosien ajan kerryttänyt hillitöntä vaihtotaseen ylijäämää. Saksan ulkoinen vahvuus on osaltaan estänyt euroa heikkenemästä valuuttamarkkinoilla niin paljon kuin se olisi pelkkien euroalueen kriisimaiden tai sen puoleen Suomenkin kunnon perusteella heikentynyt.
Näin euron suorat ja epäsuorat vaikutukset kalvavat Suomen taloutta

Eurooppa ei tarvitse IMF:ää enää mihinkään

Analyysi:

Kreikka ei halua IMF:n rahoja, eikä IMF halua antaa rahaa Kreikalle. Euromaiden johtajat ovat kuitenkin päättäneet, että tuli se kuinka kalliiksi tahansa, valuuttarahasto on saatava mukaan leikkiin. Syy tähän järjettömyyteen on puhtaasti poliittinen.

22.8.2015

Teemu Muhonen

Vanha sisustusvinkki kuuluu, että jos haluat piilottaa jonkin esineen, aseta se tarpeeksi pitkäksi aikaa huoneen näkyvimmälle paikalle.
Vinkki voi kuulostaa typerältä, mutta Kansainvälinen valuuttarahaston IMF:n kohdalla se näyttää toimineen. IMF on ollut keskeisessä asemassa sekä Kreikan että Ukrainan viime vuosien suurissa käännekohdissa, eikä kukaan enää tunnu kyseenalaistavan, mitä ihmettä se täällä ylipäätään puuhaa.

Euromaiden johtajille valuuttarahaston mukanaolosta Kreikan kolmannessa lainaohjelmassa on tullut pakkomielle, jota ei edes vaivauduta perustelemaan.
Alkuun syyksi sanottiin se, että Kreikka tarvitsee IMF:n rahoja. Kreikka tosin itse oli eri mieltä, ja se ilmoitti neuvotteluissa, ettei se halua valuuttarahastolta enää mitään.
Se ei sopinut euromaille, jotka listasivat Euroopan vakausmekanismin (EVM) uuden lainapaketin myöntämisen ensimmäiseksi ehdoksi sen, että "minkä tahansa EVM:ltä lainaa hakevan maan on jätettävä lainahakemus myös IMF:lle".
Tämän jälkeen oli IMF:n vuoro ilmoittaa, että se aio antaa Kreikalle enää mitään, jos maan velkoja ei ensin leikata reippaasti. Ei tosin maan velkoja IMF:lle, vaan kaikille muille.
Näiden käänteiden kautta ollaan päädytty täysin järjenvastaiseen tilanteeseen, jossa euromaat vakavasti harkitsevat omien saataviensa leikkaamista kymmenillä miljardeilla euroilla, jotta IMF puolestaan voisi kasvattaa Kreikan velkataakkaa kymmenellä miljardilla eurolla.
On käynyt selväksi, että rahaa Eurooppa ei IMF:ltä tarvitse. Mitä ihmettä siltä siis niin kipeästi vielä kaivataan?

EU ja IMF, kuin paita ja peppu

Esimerkiksi suomalaisten ministerien viljelemä perustelu on ollut se, että IMF tuo lainaohjelmaan mukaan "uskottavuutta ja kokemusta".
Lainaohjelman uskottavuutta tuskin pelastaa enää mikään, mutta jälkimmäisessä perustelussa voi olla perää – onhan IMF ollut mukana tekemässä käytännössä identtistä lainaohjelmaa kahdesti aiemmin ja epäonnistunut molemmilla kerroilla jopa omasta mielestään.
Todellisia syitä valuuttarahaston hihassa roikkumiseen on kuitenkin etsittävä muualta kuin Kreikasta. Vähälle huomiolle ovat jääneet IMF:n edesottamukset Ukrainassa ja etenkin sen rooli kriisin kärjistymisessä loppusyksystä 2013.
Vaikka Maidanin mielenosoitusten muistetaan leimahtaneen, kun presidentti Viktor Janukovytshin johtama Ukraina kieltäytyi allekirjoittamasta EU:n tarjoamaa assosiaatiosopimusta, kyse ei ollut vain siitä.
Ukrainan silloisen pääministerin Mykola Azarovin mukaan hallitus ei voinut allekirjoittaa assosiaatiosopimusta, koska sen olisi pitänyt sitä ennen hyväksyä IMF:n "liian ankara" tarjous uudesta lainaohjelmasta.
Tilanne oli hyvin samankaltainen kuin tänä kesänä Kreikassa: EU ei pystynyt tekemään mitään ilman valuuttarahastoa, koska köyhällä Euroopalla ei ollut rahaa lainata Ukrainalle.

IMF ja EU tulevat samassa paketissa, mutta syy siihen ei todellisuudessa ole taloudellinen vaan poliittinen.

Nousevilla talouksilla ei ole sanansijaa

IMF on instituutio, johon tiivistyy Yhdysvaltojen ja Euroopan johtama maailmanjärjestys. Vaikka sen jäseniä ovatkin lähes kaikki maailman maat, äänivalta painottuu hyvin vahvasti länteen.
Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän yhteenlaskettu äänimäärä ylittää vain niukasti Saksan, jonka osuus on 5,8 prosenttia. Ylivoimaisesti suurin vallankäyttäjä IMF:ssä on lähes 17 prosentin ääniosuudellaan USA.
Valuuttarahasto tunnetaan erityisesti rajuista yksityistämisohjelmistaan, joita se hätälainojen yhteydessä ajoi etenkin Etelä-Amerikan maihin ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Itä-Euroopan maihin.
IMF:n taistelu vapaan markkinatalouden puolesta jatkuu edelleen: tällä hetkellä se hoitaa sotaa käyvän Ukrainan puolesta velkoja, joiden maksamiseen maalla ei muuten olisi rahaa. Lainoituksen ehtona on luonnollisesti tiukka talouskuri ja yksityistämisohjelma.

Olisiko jo aika päästää irti?

Toisen maailmansodan jälkeen luotu talousjärjestelmä kaatui yli neljä vuosikymmentä sitten, mutta jotkut Bretton Woodsissa kyhätyt rakenteet, kuten IMF, elävät sitkeästi vielä tänäkin päivänä.
Niitä pitää pystyssä ajatus siitä, että muuttui maailma kuinka paljon tahansa, Yhdysvaltojen ja Euroopan on yhä päästävä Alexander Stubbin sanoin yhdessä päättämään "maailmantalouden normit".
Suomalaisen ay-liikkeen mukaan Yhdysvaltojen puolelle asettuminen idän ja lännen välisessä "geopoliittisessa kamppailussa" on tärkeää länsimaisten arvojen, kuten demokratian, suojelemiseksi. Juuri tämän liiton vaalimiseksi IMF:n on edelleen oltava mukana Euroopan tärkeimmissä päätöksissä.
On kuitenkin vaikea nähdä, mitä tekemistä IMF:n sohlauksella Kreikassa ja Ukrainassa on demokratian kanssa. Jos Euroopan maat todella haluaisivat vaalia demokratiaa, ne antaisivat vastentahtoisen valuuttarahaston mennä menojaan ja ratkaisisivat Kreikan kriisin keskenään.
Eurooppa ei tarvitse Yhdysvaltoja pitämään kädestä kiinni jokaisen suojatien kohdalla – ei enää.

IMF on instituutio, johon tiivistyy Yhdysvaltojen ja Euroopan johtama maailmanjärjestys.

Tätä ei saa sanoa: Kreikka ja Ukraina ovat maksukyvyttömiä

Analyysi: Kesän aikana on opittu, että nykymaailmassa valtio voi olla kyvytön maksamaan velkojaan, mutta ei koskaan maksukyvytön. Sanaparin "maksukyvytön valtio" seurauksia maailmantaloudelle pelätään niin paljon, että hyvin harva poliitikko uskaltaa sanoa sitä ääneen.

5.8.2015

Teemu Muhonen

Toisin kuin velkojaan laiminlyöviä yrityksiä, valtioita ei voi ajaa konkurssiin. Tämän kesän aikana valtioiden luonteesta velallisina on selvinnyt toinen mielenkiintoinen yksityiskohta: vaikka ne eivät kykenisi maksamaan velkojaan, ne eivät silti missään nimessä ole maksukyvyttömiä.
Sekä Kreikka että Ukraina ovat viimeisten kuukausien aikana ajautuneet tilanteisiin, joissa niillä ei yksinkertaisesti ole ollut rahaa tai halua maksaa erääntyviä velkaeriään.
Poliitikot ja virkamiehet ovat aina onnistuneet tavalla tai toisella selittelemään asiat parhain päin ilman, että olisivat kertaakaan edes maininneet sanaa default (maksukyvyttömyys). Kaikki mahdolliset säännöt saavat kyytiä, kun Kreikkaa ja Ukrainaa pidetään pystyssä d-sanan välttämiseksi.
Arkijärjellä voisi ajatella, että jos joku asia näyttää, haisee ja maistuu turskalta, se luultavasti on turska. Nykyisenlainen rahajärjestelmä tuntuukin toisinaan ajautuneen hyvin kauaksi sekä arjesta että järjestä.
Mikä tekee sanaparista "maksukyvytön valtio" niin vastenmielisen?

Ensimmäinen luoti väistettiin

Ensimmäistä kertaa Kreikan maksukyvyttömyys näytti väistämättömältä toukokuun alussa, jolloin maalta loppui rahat ja sen ei uskottu maksavan velkojaan IMF:lle.
Kreikka maksoi silti. Maa kuittasi lähes koko erääntyvän velkaeränsä IMF:n erityisnosto-oikeus- eli SDR-reserveistään.
SDR:t eivät ole rahaa, vaan ne ovat IMF:n jäsenvaltioilleen jakamia oikeuksia toisten jäsenvaltioiden valuuttareserveihin. Niitä ei tavallisesti käytetä valtion menojen rahoittamiseen vaan kansainvälisen maksuliikenteen tasapainottamiseen.
Itse asiassa SDR:t ovat osa Kreikan keskuspankin reservejä, ja EU:n perussopimukset kieltävät jäsenvaltioiden menojen rahoittamisen keskuspankista.
– Se on totta, mutta IMF:n säännöt sallivat SDR:ien käyttämisen IMF-velkojen maksuun, eräs Suomen Pankin virkamies vakuutti toukokuussa Taloussanomille.
Tiedotusvälineissä levisi tieto, jonka mukaan Kreikan pitäisi "täyttää" SDR-tilinsä muutaman viikon kuluessa velkaerän maksusta. Tekikö Kreikka sitä?
Sitä IMF:stä ei suostuta Taloussanomille kertomaan. Valuuttarahastolta tulleessa sähköpostivastauksessa sen sijaan todetaan, että mediassa on liikkunut väärää tietoa: todellisuudessa säännöt eivät velvoita Kreikkaa täyttämään SDR-tiliään.

Toinen luoti osui, mutta ei tuntunut missään

Kesäkuun lopussa SDR-reserveistä ei enää ollut apua, kun Kreikka jätti yhteen niputtamansa neljä maksuerää IMF:lle maksamatta.
IMF tai euroinstituutiot eivät kuitenkaan ilmoittaneet pitävänsä Kreikkaa maksukyvyttömänä. Ne eivät oikeastaan ilmoittaneet tai tehneet yhtään mitään.
Poikkeuksen teki Kreikan suurin velkoja eli Euroopan rahoitusvakausväline, joka "varasi oikeutensa toimia johtuen Kreikan maksukyvyttömyydestä suhteessa IMF:ään". ERVV ilmoitti, että se vain huomioi asian laidan, mutta ei aio esimerkiksi käyttää oikeuttaan vaatia Kreikalta kaikkia velkasaataviaan välittömästi.
Kreikka pystyi lopulta kuittaamaan rästinsä IMF:lle saatuaan EU:lta siltarahoitusta heinäkuun lopussa. Se ei tarkoita sitä, että Kreikasta olisi tullut maksukykyinen. Kreikka on yhä maksukyvytön maa, jonka velkoja eurojärjestelmä maksaa.
Sitä mieltä on ilmeisesti myös IMF. Se on kieltäytynyt lähtemästä mukaan Kreikan kolmanteen apupakettiin, koska valuuttarahaston säännöt kieltävät rahoittamasta maata, joka ei kykene selviytymään veloistaan.

IMF rahoittaa maata, joka ei kykene selviytymään veloistaan

Samaan aikaan toisaalla IMF pitää maksukyvytöntä Ukrainaa pystyssä.
Valuuttarahasto myönsi sotaa käyvälle maalle maaliskuussa uuden lainaohjelman, ja vain kaksi kuukautta myöhemmin Ukrainan parlamentti hyväksyi lain, joka antaa hallitukselle oikeuden jättää maksamatta maan ulkomaisille velkojille ajallaan.
Jotkut pitivät lain säätämistä merkkinä maksukyvyttömyydestä, mutta IMF ei. Ukraina alkoi neuvotella ulkomaisten velkojiensa eli ennen kaikkea yhdysvaltalaisten investointipankkien kanssa velkojen leikkaamisesta. IMF ilmoitti, että se voi jatkaa Ukrainan rahoittamista, vaikka sopua ei syntyisi.
Käytännössä valuuttarahasto siis teki selväksi, että se hoitaa sotaa käyvän maan velkoja sen puolesta. Kun Ukraina vastoin odotuksia selviytyi heinäkuun lopulla reilun 100 miljoonan euron korkoerän maksusta, IMF ilmoitti viikon perästä antavansa maalle uuden noin 1,5 miljardin euron lainan.
Sen ansiosta Ukrainalla on edes teoriassa mahdollisuus selviytyä elo- ja syyskuussa erääntyvistä veloistaan, vaikka sopu maan ja sen yksityisten velkojien neuvotteluissa on vielä kaukana.
Franklin Templetonin johtama velkojaryhmä on tarjonnut viiden prosentin velkaleikkausta, kun Ukrainan hallitus on sanonut tarvitsevansa 40 prosentin anteeksiantoa.

Ei vain Euroopan ongelma

Viikonloppuna maksukyvyttömien joukkoon liittyi uusi tulokas, kun Yhdysvaltain itsehallintoalue Puerto Rico ilmoitti, ettei sillä ole rahaa maksaa 58 miljoonan dollarin velkaerää hallinnon omistamalle rahoituslaitokselle.
Hallinnon edustajat painottivat, että Puerto Rico ei silti ole virallisesti maksukyvytön, sillä velkojen maksamiseen oli vain “moraalinen velvoite, ei lakisääteistä velvoitetta".
Julkinen sektori ympäri maailmaa näyttää ajautuvan tilanteisiin, jossa se ei selviä veloistaan, mutta kukaan ei halua virallisesti myöntää sitä. Siihen on syynsä.
Vuonna 2012 eurokriisin puhjettua EKP:n edellinen pääjohtaja Jean-Claude Trichet piti Zürichissä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa puheen, jossa hän totesi, että maailmassa ei ole enää riskittömiä omaisuuseriä.
Eräs pankkialan edustaja yleisöstä kysyi, mitä se tarkoittaa pankeille. Niiden toiminta kun perustuu siihen, että valtioiden velkakirjat ovat riskittömiä.
Valtioiden velkakirjat ovat toimineet pankkien vakuuksina juuri sellaisten tilanteiden varalta, että vastapuoli ei selviä veloistaan. Mitä tapahtuu, jos takalautakin romahtaa?
– Kuten sanoin, se on suuri muutos. Siihen on sopeuduttava, Trichet vastasi kysyjälle.

Ketjureaktion pelko on maksukyvyn tae

Toistaiseksi muutokseen on sopeuduttu siten, että valtioita ei yksinkertaisesti pidetä maksukyvyttöminä, vaikka ne sitä todellisuudessa olisivatkin.
Sijoittajat ovat oppineet odottamaan julkista väliintuloa viimeiseen asti, ennen kuin ne lähtevät nollaamaan jo käytännössä maksukyvyttömän valtion liikkeelle laskemien velkakirjojen arvoa.
Ne eivät ole odottaneet turhaan, sillä toistaiseksi väliintulo on aina tullut.
Kun kerran subprime-asuntolainatkin voivat laukaista maailmanlaajuisen finanssikriisin, kukaan ei halua nähdä, millaisen ketjureaktion valtion maksukyvyttömyys aiheuttaisi.
Jean-Claude Trichet'n mukaan edes maailmantalouden rakennuspalikoista tärkein, Yhdysvaltain valtion velkakirja, ei enää ole riskitön. Vaikka finanssijärjestelmä kestäisikin Puerto Ricon, Kreikan tai Ukrainan virallisen maksukyvyttömyyden, USA:n maksukyvyttömyyttä se ei kestäisi.

Minotauros konttaa jälleen, mutta nousee aina

Yhdysvaltain valtiovarainministeri Jack Lew lähetti viime viikolla maan kongressille kirjeen, jossa hän vaatii kongressia nostamaan velkakattoa, sillä tällä hetkellä valtiovarainministeriö joutuu turvautumaan "poikkeuksellisiin keinoihin estääkseen maata ajautumasta maksukyvyttömäksi".
Hallinto joutuu kirjeen mukaan jättämään velkojaan sosiaaliturvarahastoille maksamatta, jotta maa pystyy hoitamaan velvoitteensa ulkomaille.
– USA:n on oltava maailman johtaja. Emme voi luoda pelkoa siitä, että USA ei maksaisi laskujaan, Lew sanoo CNNMoneyn haastattelussa.
Velkakattovääntö on edessä viimeistään syksyllä, mutta Lew'n ei tarvitse olla sen lopputuloksesta turhan huolissaan. Jos IMF ja euromaat eivät mistään hinnasta päästä Kreikkaa ja Ukrainaa maksukyvyttömiksi, tuskin Yhdysvallat päästää itse itseään.
Ja jos päästääkin, sitä ei kukaan myönnä.

"VAPAAT MARKKINAT" pääoman masennustilassa!

Kreikka-paketti kalpenee tämän Kiinan tempun rinnalla

Kiina aikoo tukea osakemarkkinoita järisyttävällä summalla rahaa. Vapaista markkinoista on turha enää puhua.

17.7.2015

Taloussanomat–Bloomberg

Kiinan valtiollinen arvopaperikaupan rahoittaja CSF on saanut luvan ostaa osakkeita ja rahoittaa osakekauppaa 3 000 miljardilla juanilla (noin 445 miljardilla eurolla). Kyseessä on Kiinan valtion uusin yritys estää syöksy maan osakemarkkinoilla.
Asiasta kertoivat nimettömät lähteet uutistoimisto Bloombergille.

Lue myös nämä:

• Terveisiä Kiinasta: Kauppa seis jo 745 osakkeella

CSF (China Securities Financial Corp) lainaa tarvitsemansa rahat Kiinan keskuspankilta ja markkinoilta. Se voi ostaa rahoilla osakkeita suoraan tai lainata sitä eteenpäin osakevälittäjille, jotka puolestaan voivat lainata rahat edelleen piensijoittajille.
Käytännössä keskuspankki siis rahoittaa velalla tehtävää osakekauppaa.
Shanghain ja Shenzhenin pörsseissä tehdään jo nykyisellään poikkeuksellisen paljon kauppoja velkarahalla. Helsingin Sanomat (HS) kirjoitti tällä viikolla Macquarie Researchin 8,5 prosentin arviosta, kun esimerkiksi New Yorkin pörssissä velkarahalla tehdään vain 1,5–3 prosenttia kaupoista.
Velaksi ostettaessa osakkeet toimivat velan vakuutena. Jos osakkeiden arvo romahtaa, velkoja voi vaatia lisää vakuuksia. Jos niitä ei löydy, osakkeet voidaan myydä, mikä entisestään kiihdyttää kurssien laskua, HS kirjoitti.
CSF:n noin 445 miljardin summa on 25-kertainen verrattuna tukirahastoon, jonka kiinalaiset osakevälittäjät perustivat aiemmin heinäkuussa. CSF:n "ison singon" rinnalla kalpenee myös muun muassa Kreikan suunniteltu tukipaketti.
Osakevälittäjä Bocom Internationalin strategin mukaan on todennäköistä, että CSF ei käytä kaikkea tulivoimaansa, kunhan se saa markkinat vakuutetuksi kyvystään tarvittaessa pysäyttää kurssiromahdus.
– Tässä katsotaan kuka jänistää ensin. Toistaiseksi se tuntuu toimivan, strategi Hao Hong sanoi uutistoimisto Bloombergille.
Kiina on tänä kesänä tukenut osakemarkkinoita useilla muillakin toimilla. Isoja omistajia on kielletty myymästä osakkeita ja valtion laitoksia on määrätty ostotalkoisiin. Kaupankäynti on myös keskeytetty noin puolella osakkeista.
"VAPAAT MARKKINAT" pääoman maniatilassa!

48 miljardia euroa yhdessä päivässä - mikään firma ei ole kallistunut näin paljon yhdessä päivässä

Talouselämä

18.7.2015

Hakukonejätti Googlen osakkeiden hinnat kasvoivat äkillisesti perjantaina päivää sen jälkeen, kun yhtiö julkisti liikevoittonsa, kertoo CNBC.

Pörssin avautuessa Googlen osakkeiden markkina-arvo nousi 48 miljardia euroa, mikä on historian suurin yhden päivän aikana tapahtunut nousu osakeindeksien koostavan S&P Dow Jones Indicesin mkaan.
Googlen arvo kasvoi perjantaina aikana yhteensä noin 60,1 miljardia euroa.
 

Järjetön veivaus: Näin Kreikka riisutaan lopullisesti

Analyysi 

Ensin kreikkalaispankit kansallistettiin euromaiden rahoilla, ja nyt ne halutaan yksityistää euromaiden rahoilla. Tarpeettoman monimutkaisen yksityistämisohjelman tarkoituksena ei ole turvata Kreikan velanmaksukykyä, vaan irrottaa pankkien letkut valtiosta.

16.7.2015

Teemu Muhonen

Kreikan parlamentti hyväksi myöhään keskiviikkoiltana velkojien vaatimukset, joihin lukeutuu muun muassa kunnianhimoinen yksityistämispaketti. Sen ajatuksena on myydä Kreikan valtion omaisuutta 50 miljardin euron edestä ja käyttää rahat velkojen lyhentämiseen.
Euroryhmän puheenjohtajan Jeroen Dijsselbloemin mukaan merkittävimpiin myyntikohteisiin lukeutuvat "erittäin todennäköisesti" Kreikan suurimmat pankit. Ennen myymistä niiden taseisiin aiotaan kuitenkin pumpata ainakin 25 miljardin edestä euromaiden takaamaa pääomaa.

Velkojien suunnitelma on järjetön veivaus: kreikkalaispankit, jotka on kansallistettu euromaiden rahoilla, aiotaan nyt yksityistää euromaiden rahoilla, jotta Kreikan valtio saa rahaa maksaa euromaille rahat, jotka euromaat ovat lainanneet kreikkalaispankkien pääomittamiseen.
Lisämauste on se, että ketjussa euromaiden rahoja ei todellisuudessa välttämättä liiku missään vaiheessa mihinkään suuntaan.
Vaikka kuvio on sekava, kaksi asiaa näyttää selvältä: yksityistämisohjelman toteuttamisvaiheella ei ole mitään tekemistä vapaan markkinatalouden kanssa, eikä sen lopputuloksella ole mitään tekemistä Kreikan valtion maksukyvyn kanssa.

Pankit kansallistettiin euromaiden rahoilla

Jotta kreikkalaispankit voidaan yksityistää, niiden pitää ensin olla kansallistettuja. Ovatko ne sitä? Ulkomaisista valtamedioista saa etsiä kissojen ja koirien kanssa artikkeleita, joissa kerrottaisiin Kreikan suurten pankkien kansallistamisesta.
Vaikka asiasta on vaiettu, Kreikan neljä suurta eli "systeemisesti tärkeää" pankkia Pireus, Alpha, National Bank of Greece ja Eurobank todella on kansallistettu kolmen viime vuoden aikana. Pankkien omien sijoittajasivujen mukaan Kreikan valtion vakausmekanismilla (Hellenic Financial Stability Fund, HFSF) on kolmessa pankeista 60–70 prosentin omistusosuudet ja viimeisessä 35 prosentin osuus.
Valtiosta tuli pankkien suuromistaja, kun se alkoi pääomittaa niitä vuonna 2012. Pankkien pääoma oli koostunut suurilta osin Kreikan valtion velkakirjoista, ja kun ne menettivät arvonsa, valtio paikkasi pankkien taseisiin syntyneen ammottavan aukon.
Pankit eivät jääneet valtiolle velkaa, vaan pankkien saama uusi pääoma kuitattiin myöntämällä HFSF:lle suuria määriä pankkien uusia osakkeita.
Vaikka pankeista tuli Kreikan valtion omistamia, "rahat" pääomittamiseen lainasi HFSF:lle Euroopan rahoitusvakausväline ERVV, jolla on euromaiden täysi takaus. Kuten Taloussanomissa on aikaisemmin todettu, nämä ERVV:n lainaamat rahat ovat todellisuudessa "rahattomia velkakirjoja" eli käytännössä euromaiden myöntämiä takauksia.
ERVV:n seuraajan Euroopan vakausmekanismin EVM:n edustaja Wolfgang Proissl vahvistaa, että kaikki HFSF:lle myönnetyt 48 miljardia euroa ovat olleet rahattomia velkakirjoja.
Nyt nämä velkakirjat lienevät jo Euroopan keskuspankin hallussa, ja suurin osa kreikkalaispankkien pääomasta on pelkkää ilmaa. Pankkien ovet ovat kiinni kolmatta viikkoa, ja lisäksi uutistoimisto Bloombergin tietojen mukaan niiden lainoista "varovaisesti arvioiden" vähintään puolet ovat tuottamattomia.
Miksi kukaan haluaisi ostaa käytännössä kaatuneita pankkeja?

Hypoteettinen raha kiertää ympyrää

Euromaiden hypoteettisilla rahoilla kansallistetut pankit on myytävä, mutta koska ostajia olisi muuten mahdoton löytää, ne joudutaan nyt myös yksityistämään euromaiden rahoilla.
Euromaiden suunnitelman mukaan Kreikalle myönnettävästä kolmannesta lainapaketista puolet eli 25 miljardia ohjataan Kreikan pankkien pääomittamiseen. EVM saattaa hyvinkin kaivaa työkalupakistaan rahattomat velkakirjat.
EVM:n Wolfgang Proissl kertoo Taloussanomille keskiviikkona ennen Kreikan parlamentin äänestystä, että ehdotetut 25 miljardia "on mahdollista myöntää rahattomina velkakirjoina, mutta mitään ei ole vielä päätetty eikä uuden lainaohjelman tuleminen ole läheskään varmaa".
Joka tapauksessa euromaat aikovat keinotekoisesti kasata kansallistamiensa kreikkalaispankkien rauniot jälleen myyntikelpoisiksi. Jos pääomitus tehdään jälleen HFSF:n kautta, Kreikan valtion omistusosuudet pankeista saattavat nousta hetkeksi lähelle sataa prosenttia.
Vaikka omistukset saataisiinkin velkojien suunnitelman mukaisesti myytyä sijoittajille, Kreikka saisi yksityistämisrahastoon todennäköisesti vain murto-osan siitä summasta, jolla se on pankkeja pääomittanut.
Jos pankit myydään, valtio menettää kaikki oikeudet pankkien mahdollisista tulevista voitoista. Se jää kuitenkin pääomittamisesta edelleen velkaa ERVV:lle ja saa päälle vielä EVM:n uudet velat.
Kreikan velanmaksukyvyn kannalta voisikin olla järkevämpää jättää pankit valtion omistukseen ja myydä niitä pala kerrallaan vuosien päästä, jolloin niiden arvo voisi parhaimmillaan olla huomattavasti nykyistä korkeampi. Yksityisohjelmassa vaikuttaa kuitenkin olevan kyse ensisijaisesti muista asioista kuin velanmaksukyvystä.

Neuvotteluissa raha on sivuseikka

Jos Kreikan pankkeja olisi haluttu pääomittaa kuntoon vain rahoitusjärjestelmän vakauden ylläpitämiseksi, pääomittaminen olisi ollut helppo aloittaa koska tahansa.
ERVV:ssä oli nimittäin kesäkuun loppuun saakka jäljellä 11 miljardin edestä käyttämättömiä kreikkalaispankeille korvamerkattuja velkakirjoja. Ne jäivät käyttämättä, koska rahoitusohjelma loppui "eikä käyttämättömiä velkakirjoja tarvittu".
EVM:n Wolfgang Proissl ei halua kommentoida sitä, miksi vielä pari viikkoa sitten Kreikan pankit eivät tarvinneet taseisiinsa 11:tä miljardia, mutta nyt ne tarvitsevat ainakin 25 miljardia.
Näyttää siltä, että pankkien vakavaraisuuden vahvistamisen ja Kreikan maksukyvyn parantamisen sijaan velkojien tarpeettoman monimutkaisen suunnitelman tarkoituksena on katkaista kreikkalaispankkien ja valtion siteet lopullisesti.
Toki esimerkiksi suunniteltu infrastruktuurin yksityistäminenkin on Kreikan valtion riisumista, mutta pankkien rooli on yksityistämisohjelmassa erityisen merkityksellinen: niin kauan kuin hallitus pystyy edes jossain määrin pitämään pankkeja näpeissään, se pystyy haraamaan niiden alas ajamista ja esimerkiksi kansalaisten talletuksiin kajoamista vastaan.
On hyvä muistaa, että Kreikan suurimmilla velkojilla kuten euromailla on takanaan keskuspankki, joka pystyy tarvittaessa luomaan rahaa. Siksi ne eivät neuvottele ensisijaisesti rahasta, vaan politiikasta.
Euromaiden johtajien poliittinen tahto on tehdä euroalueen taloudesta markkinaehtoisempi – vaati se kuinka paljon pakottamista tahansa.

"Eurooppa ja USA ovat juuttuneet menneisyyteen"!

Ian Goldin toimiessaan Maailmanpankin varajohtajana 2004.

Ympäri maailmaa politiikkaa yritetään yhä tehdä kansallisvaltioiden ikivanhoista poteroista, vaikka hyvän tulevaisuuden takaaminen vaatii ennen kaikkea ylikansallista päätöksentekoa.

5.7.2015

Teemu Muhonen

Kalastajatorpalla pidettävään eurooppalaisten bisnesjohtajien EBLC-konferenssiin ei toimittajilla ole asiaa, mutta Taloussanomat sai mahdollisuuden jututtaa yhtä arvovaltaista vierasta.
Oxfordin yliopiston globalisaatioprofessori ja Maailmanpankin entinen varapääjohtaja Ian Goldin on juuri saapunut lentokentältä hotellille ja katselee konferenssikeskuksen terassilta, kuinka suomalaiset polskivat Munkkiniemen uimarannalla alle 15-asteisessa merivedessä.

Lue myös nämä:

– Rohkeita ihmisiä, kun uskaltautuvat noin kylmään veteen, Etelä-Afrikassa syntynyt Goldin ihastelee.
Jos häntä on uskominen, kylmään veteen saattavat pian joutua kaikki muutkin. Goldin kuvaa maailmaa valtameren laineilla keikkuvaksi laivaksi, jolla ei tällä hetkellä ole kapteenia.
Yhdysvaltojen asema koko maailman johtajana on mennyttä aikaa. Maalla ei ole enää taloudellisia tai sotilaallisia edellytyksiä pitää hegemoniaansa yllä, Goldin sanoo.
Vetäytyessään maa jättää maailmanpolitiikan näyttämölle valtatyhjiön.
– On selvää, että Yhdysvallat on tehnyt viimeisten vuosikymmenten aikana lukemattomia virheitä. Siitä huolimatta se on kantanut johtajan viittaa, jota ei nyt kanna kukaan.
Valtiot eivät pysty ratkaisemaan ongelmiaan itse
Globalisaatioprofessorin mukaan ylikansallisia päätöksiä tarvittaisiin nyt enemmän kuin koskaan. Viimeisten kahden vuosikymmenen maailmanlaajuinen integraatio on luonut ennennäkemättömän määrän hyvinvointia, mutta se on tuonut vanavedessään kasan ratkaistavia ongelmia.
Saasteet, luonnonvarojen kuluminen, ilmastonmuutos, kyberturvallisuus ja talouden suuret kehityskulut ovat asioita, jotka pitää ratkaista ylikansallisesti. Tällä hetkellä kaikki kapteenittoman laivan matkustajat kuitenkin ovat vetäytymässä omiin hytteihinsä, Goldin sanoo.
– Valtiot yrittävät yhä kansallisen demokratian keinoin ratkaista asioita, joihin ne eivät todellisuudessa voi vaikuttaa mitenkään.
Goldinin mukaan sekä Yhdysvallat että Eurooppa ovat juuttuneet illuusioon menneiden vuosikymmenten länsikeskeisyydestä. Euroopan osuus maailman kulutuksesta on enää reilut kymmenen prosenttia, kun se parhaimmillaan oli yli kolmannes.
– Tämä on 2010-luvun ympäröivä todellisuus, mutta esimerkiksi Iso-Britanniassa ja monissa muissa Euroopan maissa sitä ei ole haluttu hyväksyä. Poliittisissa puheissa eletään yhä 60- ja 70-lukujen maailmassa.
"Rahaliitto ei ole korvaamaton"
Arvostelustaan huolimatta Goldin pitää Euroopan unionia suurena menestystarinana, jonka merkitystä ei aina ymmärretä.
Taloudellinen integraatio on tuonut rauhan maanosaan, joka oli rauhaton hyvin pitkään. Professori ei ole lainkaan huolissaan siitä, että EU olisi hajoamassa. Hänen mukaansa sillä on tällä hetkellä ongelma Kreikan kanssa, mutta edes Kreikan lähteminen rahaliitosta ei tarkoittaisi Eurooppa-projektin kariutumista.
– Rahaliitto on tärkeä osa Euroopan yhdentymistä, mutta se ei ole korvaamaton, Goldin toteaa.
Hän sanoo, että taloudellista integroitumista voi tapahtua myös ilman rahaliittoa. Maailman suurimmaksi taloudeksi noussut Kiina tekee yhä enemmän taloudellista yhteistyötä eri valtioiden kanssa ja sitoo itseään koko maailmantalouden kehitykseen.
Goldin kuvaa Kiinan globalisoitumisen tapaa terveeksi ja koko maailman kannalta lupaavaksi.
Uutta Bretton Woodsia ei tule
Globalisaatioprofessori painottaa, että ylikansallista yhteistyötä on lisättävä. Hän on kuitenkin varovainen arvioidessaan, miten suuria maailmanlaajuisia päätöksiä pitäisi käytännössä tehdä.
Goldinin entinen työpaikka Maailmanpankki oli IMF:n ohella toinen merkittävistä instituutioista, jotka perustettiin toisen maailmansodan ja vuoden 1944 Bretton Woodsin kokouksen jälkeen. Bretton Woodsissa sodan voittajavaltiot määrittelivät maailmantaloudelle uuden perustan. Olisiko nyt aika pitää samantyylinen kokous kaikkien maailman valtioiden kesken?
Goldin ei pidä ajatusta realistisena.
– Bretton Woodsissa oli kyse siitä, että noin 12 valkoista miestä sulkeutui huoneeseen polttamaan sikareita ja päättämään, miten maailmaa pyöritetään seuraavat kolme vuosikymmentä. Nykyisissä maailmanlaajuisissa konferensseissa 32 000 ihmistä puhuu keskenään paljon, eikä kukaan päätä mitään.
Puolituntinen haastattelu on nopeasti ohi. Vielä lopuksi Goldin toteaa olevansa hyvin optimisten tulevaisuuden suhteen ja painottaa yrityselämän tärkeää roolia taloudellisen ja sosiaalisen integraation moottorina.
Sitten hän kiirehtii Jorma Ollilan isännöimään konferenssiin, jonka osallistujia ei lasketa tuhansissa vaan kymmenissä. Tilaisuuden aiheena on "Uusi pelottava maailma: kuinka tehdä bisnestä maailmassa, jossa ei ole järjestystä?".
Sunnuntaina Helsingissä puolestaan alkaa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin kokous. Suomen välit toiseksi suurimpaan kauppakumppaniin Venäjään kiristyivät kokouksen alla, koska useat maan valtuustoon kuuluvat kansanedustajat ovat EU:n asettamassa matkustuskiellossa eikä heitä päästetä Helsinkiin.

“Peloton dollari” ja talouden kuplat maailmanvelan kartalla

Dollarin ja euron välinen ero on enää muutaman sentin suuruinen. Tällaista tapahtuu ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002 jälkeen. Tämä huolestuttaa yrityksiä, etenkin vientiteollisuutta, muttei kansantalouden päättäjiä, jotka esiintyvät itsevarmoina ja vakuuttuneita valoisasta USA:n talouden tulevaisuudesta. Talousministeri Jacob Lew sanoi, että vahva dollari palvelee Yhdysvaltain intressejä. Liittovaltion keskuspankin, Fed’n pääjohtaja Janet Yellen kertoi, että vahva dollari “heijastaa amerikkalaisen talouden vahvuutta”. Kansainvälisellä areenalla dollarin asema toki heijasti USA:n kansantalouden hegemonista roolia vuosikymmenien ajan. Se ei oikeuta USA:n talouden eliitin tämän hetken mahtailevaa asennetta.
“Dollarin vahvuus on ylimitoitettu”, sanoi valuuttamylleryksiä tutkiva Peterson Instituutin William Cline. Vuonna 1971 hän työskenteli talousministeriössä, jolloin Nixon ilmoitti, että dollarin vaihdettavuus ei ole enää voimassa. Silloin dollarin arvo kultaan nähden romahti. Nyt dollari on vahvistunut kokonaiset 29 prosenttia euroon nähden. Jos dollari vahvistuu vielä, tämä voi kasvattaa työttömyysastetta, vähentää vientiä ja nostattaa inflaatiota, mikäli tuontitavarat ovat kotimaassa tuotettuja halvempia. Fedin johdon ykköstavoite on houkutella aikaisempien elvytysten yhteydessä levinneitä pääomia takaisin Yhdysvaltoihin. Tämä tapahtuu siksi että valtion velkakattoa on nostettu kahdesti eikä enää painamalla dollareita pysty pitämään markkinavoimia tyytyväisinä. Houkuttelemalla Yhdysvaltoihin pääomia vahvalla dollarilla, siirtää kriisin paineet Europpaan, joka jo kärsii lamasta, työttömyydestä ja elää deflaation painajaista.
Dollarin vahvistuminen ei tarkoita missään nimessä kansantalouden dynamiikan voimistumista. Itsevarmasta otteestaan huolimatta Fedin johto pelkäsi, että dollarin vahvistumien entisestään voisi osoittautua kohtalokkaaksi. Sen vuoksi se siirsi kesään päätöksen koron nostosta. Epäröinti on vahvistanut euroa kahdessa viikossa kolme prosenttia. Dollari vahvistuu siitäkin, että dollarien pumppaaminen markkinoille on kiristynyt aikaisempaan verrattuna samalla, kun muita valuuttoja (esim. euroja) painetaan täysillä. Suhteessa tuottoihin kustannukset laskevat maissa, joissa on heikko valuutta. Tämä parantaa näiden maiden kilpailukykyä suhteessa Yhdysvaltoihin. Vastaavasti vahva dollari parantaa amerikkalaisten ostovoimaa. Kyky ostaa ja kuluttaminen taasen kiihdyttävät inflaatiota. Heikko euro auttaa vientiyrityksiä, mutta heikentää ostovoimaa ja kulutusta, mikä vaikuttaa lamaa vahvistavasti.
Varainhoitotalot varoittavat Wall Streetin alamäestä lähitulevaisuudessa. Heikentyneet talousnäkymät ovat johtaneet kansainvälisten pörssiyhtiöiden tulosennusteiden laskuun. Sen seurauksena varoitetaan osakkeidenkin voivan kääntyä alasyöksyyn. Samoilla linjoilla ovat myös Bloombergin asiantuntijat. Myös yksityisen sektorin työpaikkojen lisäys on ollut hitainta puoleentoista vuoteen. Vientialojen notkahdus näkyy kauttaaltaan kansantaloudessa. Työttömyysprosentit lakkasivat laskemasta. Työttömyyttä olisi enemmän, jollei runsaasti täyspäiväisiä työpaikkoja olisi korvattu osa-aikatyöllä. Vielä yksi syy, joka pitää työttömyysprosentit näennäisesti alhaalla on se, että viime aikoina työvoimaan kuuluva 62,7 prosenttia kansasta on laskenut kolme kertaa saavuttaen 1970-luvun loppupuolen tason.

Talouskuplien valtameressä

Liekki, joka sytytti kapitalismin kriisin ruutitynnyrin, oli asuntomarkkinoiden kupla Yhdysvalloissa kesällä 2007. Historiallinen opetus tämän kriisin hoitamisesta on motossa: ”mikä ei ole ratkaistavissa, pitää siirtää eri tasolle”. Näin sovellettiin ratkaisemattomia ristiriitoja. Kun yksi kupla puhkesi, se paikattiin paisuttamalla useita uusia. Tämä jatkuu siihen asti kunnes kuplia rupeaa puhkeamaan samanaikaisesti. Fiktiivisten arvojen kuplien puhkeaminen nollasi niiden osakkeiden arvon, mikä sai pankit suuriin vaikeuksiin. Näin meni vararikkoon suurin investointipankki Lehman Brothers.
Valtiot alkoivat mahtavat pelastusrallit pumppaamalla pankeille myyttisiä summia kuplarahoja. Prosessi aiheutti historian suurimman valtioiden velkaantumiseen. Näin syntyi valtiovelkojen kupla. Kaikki valtiot ovat velkaa, vain harva niistä on velkojia. Kaikki on velkaa markkinoille, tälle kasvottomalle ”jumalalle”, jota kaikki palvoo ja uhraa omia kansalaisiaan lepyttääkseen sitä silloin kun se saattaa suuttua jollekin.
Markkinat ovat ne voimat, joiden käsissä on pääomia, jotka eivät kykene ammentamaan tuottoa tuotannosta ja pelaavat kasinoa keinottelemalla. Tästä syntyy ns. pääomien kupla. Kyseessä on liikapääomaa, ts. pääomia, jotka eivät kykene kasautumaan. Ja niin kuin David Harvey määritteli, kyseessä on ”pääoman ylijäämän imeytymisen ongelma”. Siksi tämä taloustoiminta tapahtuu yksinomaan rahan sfääreissä. Tämä taasen kuulostaa finanssikuplalta.
Kun valtio tarvitsee rahaa, se painaa ja myy velkakirjoja. Markkinat ostavat niitä tietyllä korolla. Jos valtion luottoluokitus laskee, korot nousevat. Näin syntyy korkopyramidi, käytännössä korkokupla. Velkakirjoja myytiin myös silloin kun keskuspankit halusivat laajentaa taseitaan. Näissä kaupoissa monella sijoittajalla jäi käteen vain ns. negatiivisia tuottoja. Korko siis laskee pakkasen puolelle. Edes 1930-luvulla korot eivät laskeneet alle nollan. Kyseistä Ilmiötä aiheuttaa korkomarkkinoiden kupla.


Velkaantumisen maailmankartta

Kuplia ei ole vain valtioiden velkaantumisessa. Pelkästään viime vuonna yksinomaan USA:n yksityiset yritykset saavuttivat hämmästyttävän 1 430 000 000 000 dollarin lainatason. Tämä on 27 prosenttia enemmän kuin kuplien luvattuna vuotena 2007. USA:n elpyminen perustui Fedin syöttämiin miljardeihin, jotka eivät sijoittuneet reaalitalouteen, vaan sektoreihin, jotka kasvattivat kuplia. Yksi niistä on energiakupla. Sen puhkeaminen saa öljyhinnan romahtamaan. Seuraavaksi häämöttää teknologia-alan kuplan puhkeaminen. Miljardööri spekulaattori Mark Cuban mielestä, nykyinen teknologiakupla on huomattavasti paljon suurempi ja pahempi kuin vuoden 2000 teknologiakupla.
Osakemarkkinoiden arvot ovat kasvaneet tasaisesti siitä lähtien kun ne taittuivat maaliskuussa 2009. ”S&P 500” –osakearvo on paisunut uskomattomat 200 prosenttia, ja Nasdaq rikkoi 5000 pisteen rajan. Samaan malliin on noteerattu monien muidenkin suuryritysten osakemarkkinat maailman mahtavimmissa pörssitaloissa. Yhtä aikaa kun kansantaloudet sinnittelevät laman, velkaantumisen ja korkean työttömyyden kiusauksissa, monikansalliset yritykset paisuttavat osakkeidensa kuplia. Pörssikuplan puhkeaminen voisi jälleen kerran osoittautua armonlaukaukseksi kapitalismin ohimolla.
Spiegel-lehti piirsi kartan maista, joilla on suurimpia velkoja ja ovat muuttaneet sitä kupliksi. Puna-alueen vyöhykkeellä on maita, joiden velka on suuri suhteessa bkt:seen. Tähän kategoriaan kuuluvat Kreikan kaltaisten lilliputtimaiden lisäksi, myös jättimaita kuten USA, Kanada, Britannia, Ranska, Espanja, Italia tai Brasilia.
Vuodesta 2007 tähän päivään, kapitalismi on hoitanut jollain tavalla kriisin oireita. Kriisin syihin kapitalismi ei kykene puuttumaan. Niiden radikaali poistaminen edellyttää kapitalismin rajojen ja raamien rikkomista, toisin sanoen järjestelmän kumoamista.

Dimitris Mizaras

امپراطوری شرم

ژان زیگلر

نویسندهٔ بنام و گزارشگر مسائل تغذیه در سازمان ملل متحد

 

 

ما امروز شاهد جنبشی هولناک برای فئودالیزه کردن دیگربارهٔ دنیا و به‌زیر سلطه درآوردن منظم خلق‏های نیم‌کرهٔ جنوبی توسط شرکت‏های بزرگ فراملیتی هستیم. در این رابطه، دو سلاح کشتار جمعی عمل می‏کند: بدهی‏های خارجی و گرسنگی. نخستین سلاح، دولت‏ها را مجبور می‏کند از حاکمیت خود صرف‏نظر کنند و دومین سلاح ـــ که از وجود نخستین سرچشمه می‏گیرد ـــ خلق رو به‌مرگ را وا می‏دارد تا از آزادی خود چشم بپوشد. بلی، این امپراطوری شرم است که به گونه‌ای پنهانی خود را روی کرهٔ زمین جا داده است.(مترجم)

 

تاریکی غلیظ بود و ماه پنهان. باد با سرعت ١٠٠ کیلومتر در ساعت می‏وزید. موج‏هایی را به بلندی ده متر برپا می‏کرد و با سر و صدایی وحشتناک آن‏ها را روی قایقی چوبی می‏کوبید؛ قایقی که ده روز پیش از آن خلیج کوچکی را در سواحل موریتانی با ١٠١ سرنشین پناهندهٔ آفریقایی ترک کرده بود. به‌گونه‌ای معجزه‌آسا، توفان قایق را روی صخره‌ای از ساحل المدانو واقع در جزیره‌ای کوچک از مجمع الجزایر قناری بزرگ، کوبید. در میان زنده‌ماندگان مبهوت، مأموران پلیس دریایی اسپانیا، جسد یک زن و سه نوجوان را در ته قایق یافتند که از گرسنگی و تشنگی مرده بودند. ‏

 

چند کیلومتر آن‌سوی‌تر، در همان شب، یک کرجی در ساحل ال‌هیررو به گل نشست. در این کرجی، ۶۰ مرد، ١٧ کودک و ٧ زن قرار داشتند که شبح‌گونه و تلوتلو خوران در مرز اغماء بر روی ساحل در غلتیدند.

 

در همان زمان، ولی این بار در دریای مدیترانه، رویداد غم‌انگیز دیگری در حال رخ دادن بود. در ۱۵۰ کیلومتری جنوب مالت، یک هواپیمای نگهبان سازمان «فرونتکس»، قایقی را ردیابی کرد که با ۵۳ سرنشین بیش از حد پر شده و احتمالاً در اثر خرابی موتور از مسیر خود خارج گشته بود و با امواج به این سو و آن سو پرت می‏شد. دوربین‏های این هواپیما توانسته بودند در داخل قایق نام‏برده حضور زنان و کودکان را مشاهده کنند. خلبان بلافاصله این مطلب را به مقامات مالت گزارش کرد.

 

مقامات مربوط به بهانهٔ این‌که قایق در منطقهٔ ردیابی و نجات‏دهی لیبی قرار دارد از مداخله خودداری کردند.خانم لورا بالدینی، نمایندهٔ کمیساریای عالی پناهندگان سازمان ملل دخالت کرد و از مقامات مالت خواست یک کشتی نجات به‌سمت قایق فرستاده شود. دلیلی که آورد این بود. «پیشترها، قایق‏هایی که در دریای مدیترانه از مسیر خود خارج می‏شدند، به‌مدت ٢٠ روز سرگردان می‏ماندند.»

 

ولی چیزی تغییر نکرد.

 

اروپا از جای خود تکان نخورد.

 

و دیگر کوچک‏ترین اثری از قایق نام‏برده پیدا نشد….

 

چند هفته پیش از آن، زورقی که در آن صد تایی پناهندهٔ گرسنگی از آفریقا سوار بودند می‏کوشید به سواحل جزایر قناری نزدیک شود. زورق در سواحل سنگال غرق شد. فقط دو نفر نجات یافتند.

 

روز ٢٨ سپتامبر ۲۰۰۵، سربازان اسپانیایی ۵ جوان آفریقائی را که می‏کوشیدند از حصار برق‏ داری که در بالای آن سیم خاردار نصب شده بود عبور کنند، با گلوله و از نزدیک کشتند و ۶ جوان سیاه‌پوست دیگر را در شرایط مشابه به‌قتل رساندند.

 

هزاران آفریقایی، از جمله زنان و کودکان، در جلوی حصار «ملییا دِ سئوتا»، در سرزمینی خشک و کوهستانی چادر زده بودند. به دستور بازرسی بروکسل، افراد پلیس مراکش آفریقایی‏ها را به بیابان‏های صحرا می‏رانند.

 

بدون آب و غذا.

 

صدها نفر از آنان و شاید هم هزاران نفرشان در میان صخره‏ها و ماسه‏های بیابان تلف می‏شوند.

 

چند نفر از این جوانان آفریقایی با خطر از دست دادن زندگی‏شان هر ساله کشورهایشان را ترک می‏کنند تا شاید به اروپا برسند؟ تخمین زده می‏شود که هر ساله دو میلیون نفر می‏کوشند به‌گونه‌ای غیرقانونی وارد خاک اروپا شوند و که از این شمار تقریباً دو هزار نفر در دریای مدیترانه و همین شمار نیز در جبل‌الطارق پس از ترک مراکش یا برای رسیدن به جزایر قناری پس از ترک موریتانی و سنگال از بین می‏روند.

 

بر اساس برآورد دولت اسپانیا، در سال ۲۰۰۶، ۴۷ هزار و ۶۸۵ پناهندهٔ غیرقانونی آفریقایی به سواحل اسپانیا وارد شده بودند. به این شمار باید ۲۳ هزار و ۱۵۱ پناهندهٔ غیرقانونی را که پس از ترک لیبی یا تونس به ایتالیا یا مالت رسیده‌اند نیز افزود. پناهنده‏های دیگری نیز می‏کوشند با گذر از ترکیه یا مصر، به سواحل آدریاتیک ایتالیا برسند. آقای «مارکو نیسکالا»، دبیر کل فدراسیون بین‌المللی سازمان صلیب سرخ و هلال احمر می‏گوید: «این بحرانی است که کاملاً بی سر و صدا می‏گذرد. نه‌تنها هیچ‌کس به داد این افراد که درمانده‌اند، نمی‏رسد، بلکه حتی سازمانی وجود ندارد که از این رویدادهای غم‌انگیز روزانه آمارگیری کند.»

 

پناهندگان گرسنگی آفریقایی ازطریق دریا، در اثر شرایط ویژه‌ای، که آن هم از بین رفتن شتابندهٔ جوامع صیادان سواحل اقیانوس اطلس و مدیترانهٔ قارهٔ آفریقا است، افزایش می‏یابند. این امر به‌علت فروش حق و حقوق صید به شرکت‏های خارجی توسط دولت‏های آفریقایی است. کشتی ـ کارخانه‏های صیادی ژاپنی، کانادائی، پرتغالی، فرانسوی، دانمارکی و غیره آب‏های ساحلی را نابود می‏کنند. صیادان خانه‌خراب شده که در بدبختی فرو رفته‌اند، ناامید و خلع‌سلاح شده در برابر شکارچیان، قایق‏هایشان را به خریداران مافیایی به ثمن بخس می‏فروشند، یا خود به مسافرکشان دریایی بدل می‏شوند. ولی این قایق‏ها که برای صید در آب‏های ساحلی ساخته شده، معمولا برای دریانوردی در وسط اقیانوس نامناسب است.

 

اندکی کمتر از یک میلیارد انسان در آفریقا زندگی می‏کنند.‏ در فاصلهٔ سال‏های ١٩٧٢ و ٢٠٠٢، شمار آفریقایی‏هایی که دچار سوء‌تغذیهٔ شدید و مداوم بوده‌اند، از ٨١ به ٢٠٣ میلیون نفر افزایش یافته است.

 

چرا؟ دلایل این وضعیت بی‌شمار است. عمده‏ترین آن‏ها، از سیاست کشاورزی مشترک اتحادیهٔ اروپا ناشی می‏شود.

 

در سال ۲۰۰۶، کشورهای پیشرفتهٔ صنعتی در چارچوب سازمان تجارت و توسعهٔ اقتصادی، به کشاورزان و دامداران خود بیش از ۳۵۰ میلیارد دلار یارانه برای تولید و صادرات اعطا کرده‌اند. اتحادیه اروپا، به ویژه در آفریقا، سیاست دامپینگ کشاورزی را با وقاحت و گستاخی بی‌خللی اجرا می‏کند. این سیاست، تخریب روش‌مند کشاورزی‏های پرورشی آفریقایی را در پی دارد.

 

اگر برای نمونه «سانداگا»، یعنی بزرگ‏ترین بازار مواد مصرفی معمولی آفریقای غربی، را در نظر بگیریم، دنیایی را در قلب داکار می‏یابیم پر سر و صدا، رنگین، با عطریات بسیار و شگفت‌انگیز. خانم‏های خانه‌دار می‏توانند در آن‏جا و بر حسب فصل، سبزیجات و میوه‏های پرتغالی، فرانسوی، اسپانیایی، ایتالیایی، یونانی و غیره را با یک‌سوم یا نیمی از بهای مواد مشابه بومی خریداری کنند. در حالی که چند کیلومتر دورتر از آن محل، در زیر آفتابی سوزان، یک روستایی «ولوف»، به همراه همسر و فرزندانش، با روزی ۱۵ ساعت کار، کوچک‏ترین اقبالی برای به‏دست آوردن حداقل درآمد آبرومندانه را ندارد.

 

٣٧ کشور از ۳۷ کشور آفریقا کاملاً کشاورزی هستند.

 

کمتر موجودات انسانی روی کره زمین در شرایطی تا این اندازه سخت، همانند روستاییان آفریقایی «ولوف» در سنگال، «بامبارا» در مالی، «موسی» در بورکینا فاسو یا «باشی» در کیوو کار می‏کنند.

 

سیاست دامپینگ کشاورزی اروپا، زندگی آن‏ها و فرزندانشان را نابود می‏کند.

 

* * *

 

برای دفاع از اروپا در برابر پناهندگان گرسنگی، اتحادیهٔ اروپا یک سازمان نظامی و نیمه‌مخفی را به‏‌نام «فرونتکس» ایجاد کرده است. این سازمان از «مرزهای خارجی» اروپا، یعنی مرزهای برون‌قاره‌ای اروپا، محافظت می‏کند. سازمان نام‏برده دارای کشتی‏های راه‌بند سریع‏السیر و مسلح برای مداخله در وسط دریا، هلی‌کوپترهای جنگی، ناوگان‏هایی شامل هواپیماهای ردیاب مجهز به رادار، ماهواره و وسایل پیچیدهٔ الکترونیکی برای محافظت از راه دور می‏باشد. «فرونتکس» هم‏چنین در خاک افریقا دارای «اردوگاه‏های پذیرایی» است که در آن‏ها پناهندگان گرسنگی را که از آفریقای مرکزی، شرقی یا جنوبی، از چاد، جمهوری دموکراتیک کنگو، بوروندی، کامرون، اریتره، مالاوی، زیمباوه یا از کشورهای دیگر می‏آیند، نگه می‏دارد.

 

اغلب این پناهندگان به‌مدت یک یا دو سال از میان قارهٔ آفریقا راه می‏پیمایند، و در حالی که به کمک تدابیر گوناگون زندگی خود را می‏گذرانند، از مرزها عبور می‏کنند و می‏کوشند تا به سواحل نزدیک شوند. در چنین حالتی است که مأموران «فرونتکس» یا همکاران محلی سازمان نام‏برده که مأموریت دارند از نزدیک شدن آنان به بنادر مدیترانه یا اقیانوس اطلس جلوگیری کنند، راه را بر آنان می‏بندند.

 

از آن‏جایی که «فرونتکش» مبالغ قابل‌توجهی به دولت‏های آفریقایی می‏پردازد، کمتر دولتی است که برپا ساختن چنین اردوگاه‏هایی را نپذیرد.

 

ولی کشور الجزیره آبرو را حفظ کرده است.

 

پرزیدنت «عبدالعزیز بوتفیکا» گفت: «ما ایجاد این اردوگاها را نمی‏پذیریم. ما هرگز زندانبانان برادرانمان نخواهیم بود.»

 

دورویی کمیسرهای بروکسل نفرت‌انگیز است: از یک‌سو آن‏ها گرسنگی را در آفریقا سازمان می‏دهند و از دیگر سو، پناهندگان گرسنگی را به بزه‏کاری متهم می‏کنند.

 

«امیناتا ترائوره» چکیدهٔ وضعیت را به‌شکل زیر بیان می‏کند: «ابزار انسانی، مالی و تکنولوژیکی که اروپای ٢٧ کشوری علیه موج پناهندگان آفریقایی به‏کار می‏برد، در واقع ابزاری است برای یک جنگ تمام عیار بین این قدرت جهانی و جوانان آفریقایی روستایی یا شهری بی‌دفاع که حق‌شان به داشتن آموزش و پرورش، اطلاعات اقتصادی، کار و تغذیه در کشور مبدأشان به‌علت تنظیم‏های ساختاری زیر پا گداشته شده است. آنان قربانیان تصمیم‌گیری‏های اقتصاد کلان هستند که به‌هیچ وجه مسؤولیتی در آن ندارند و هنگامی که در پی یافتن راه حلی از طریق مهاجرت هستند، رانده می‏شوند، تحت تعقیب قرار می‏گیرند و تحقیر می‏شوند. کشته‌شدگان، زخمی‏ها و معلولین رویدادهای «سئوتا دِ ملییا» در سال ۲۰۰۵، هم‏چنان هزاران جسدی که هر ماهه بر روی سواحل موریتانی، جزایر قناری، لامپدوسا یا سواحل دیگر پیدا می‏شود، کشتی‌شکستگان اجباری و متهم به بزه‏کاری هستند.»

 

در ماه ژوئن سال ٢٠٠٧، شورای حقوق بشر سازمان ملل متحد چهارمین نشست خود را در کاخ ملل در ژنو برگزار کرد. در روز دوشنبه ١١ ژوئن، شورا پیشنهاد اعطای حق رانده‌نشدن موقت را به پناهندگان بررسی می‏کند. در این‏جا پرانتزی باز می‏کنم: باید اختلاف بین پناهندگان اقتصادی و پناهندگان گرسنگی را تدقیق کرد. پناهندگان اقتصادی کسانی هستند که به «میل» خود مهاجرت می‏کنند در حالی که پناهندگان گرسنگی به‌علت «نیاز» فرار می‏کنند.

 

«نیاز» در حقوق بین‌المللی مفهومی است کاملاً شناخته شده که در حقوق اغلب کشورها نیز وجود دارد. نمونه: آمبولانسی که با سرعتی بیش از حد مجاز می‏راند تا هرچه سریع‏تر خود را به یک زخمی برساند و با این عملش چندین مقررات راهنمایی و رانندگی را زیر پا می‏گذارد، در حالت «نیاز» قرار دارد. تخطی آمبولانس از مقررات راهنمایی و رانندگی در نظر گرفته نمی‏شود.

 

پناهندهٔ گرسنگی نیز به‌همین ترتیب است: برنامهٔ تغذیهٔ جهانی، ماه به ماه، مناطقی از کرهٔ زمین را که در پی وقوع فاجعه‏های طبیعی (خشک‌سالی، هجوم ملخ و غیره) یا انسانی دیگر امکان هیچ‌گونه بقا در آن‏ها وجود ندارد مشخص می‏کند.

 

حالت نیاز را می‏توان به‌گونه‌ای عینی زیر نظارت قرار داد.

 

فرد گرسنه باید برای زنده ماندن از مرزها عبور کند. او این کار را به‌گونه‌ای غیرقانونی انجام می‏دهد. غیرقانونی بودن به‌علت نیاز لغو می‏شود.

 

در حال حاضر، هیچ‌گونه ابزاری در حقوق بین‌المللی وجود ندارد که به پناهندگان گرسنگی امکان «اتهام زدایی از بزه‏کاری» را بدهد.

 

کنوانسیون سازمان ملل مربوط به پناهندگان، در سال ۱۹۵۱ حق پناهندگی را فقط برای افرادی قائل شده است که به‌دلایل نژادی، مذهبی یا سیاسی تحت ستم قرار داشته باشند. و اما دربارهٔ کنوانسیون مربوط به حفاظت مهاجران، که مسائل آن بر عهدهٔ دفتر بین‌المللی کار است (و نه بر عهدهٔ کمیساریای عالی سازمان ملل متحد برای پناهندگان)، هیچ‌یک از مفاد آن امکان اتهام‌زدایی از پناهندگان گرسنگی را نمی‏دهد. تنها مقامی که حق قانون‌گذاری را در این مورد دارد، شورای حقوق بشر سازمان ملل است که از ۴۷ دولت منتخب از سوی مجمع عمومی سازمان ملل در نیویورک، برحسب قارهٔ مورد نظر به‌مدت سه سال قابل تمدید، تشکیل شده است.

 

روز ١١ ژوئن ٢٠٠٧، ساعت ١٨، سالن شماره ٢٢ در ساختمان شرقی الحاقی به کاخ سازمان ملل مملو از آدم و بیش از اندازه گرم. دستور روز دربارهٔ پیشنهاد ایجاد حق پناهندگی موقت برای پناهندگان گرسنگی است.

 

خانم «آنکه کونراد»، به‌نام اتحادیهٔ اروپا، از طرح مسأله خودداری کرد.

 

در امپراطوری شرم، که توسط کمبودی‏های سازمان‌داده شده حکومت می‏شود، جنگ، دیگر گاه به‌گاه نیست بلکه دائمی شده است؛ دیگر یک بحران یا یک بیماری را تشکیل نمی‏دهد بلکه امری طبیعی محسوب می‏شود؛ دیگر آن‌گونه که «هورک‌هایمر» می‏گفت، پنهان شدن عقل و درایت نیست، بلکه دلیل وجودی امپراطوری است. اربابان جنگ اقتصادی، سیاره را به تحمل ناروای قربانی‏های پرهزینه وا می‏دارند. آن‏ها به قدرت هنجاری دولت‏ها حمله می‏کنند، حاکمیت مردمی را زیر سؤال می‏برند، دموکراسی را سرنگون می‏کنند، طبیعت را از بین می‏برند، انسان و آزادی‏هایش را نابود می‏نمایند. بومی کردن دائمی اقتصاد و «دست پنهانی» بازار برایشان مذهب است و بیشینه کردن سودشان دعای روزانه.

 

من این مذهب و این دعا را خشونت ساختاری می‏نامم.

 

بدهی‏های خارجی و گرسنگی دو سلاح کشتار جمعی است که توسط اربابان دنیا به‌کار می‏رود تا خلق‏ها، نیروی کارشان، مواد اولیه و رویاهایشان را به‌بردگی بکشانند.

 

١٢٢ کشور از ١٩٢ کشور دنیا در نیم‏کرهٔ جنوبی قرار دارند. جمع بدهی‏های آن‏ها از ٢١٠٠ میلیارد دلار فراتر می‏رود. بدهی‏های خارجی همانند یک چنبره عمل می‏کنند. بخش عمدهٔ ارز خارجی که یک کشور جهان سوم با صادراتش به دست می‏آورد، برای پرداخت اقساط استهلاک و بهره بدهی‏ها به‌کار می‏رود.

 

بانک‏های وام‌دهندهٔ کشورهای شمال همانند زالو رفتار می‏کنند.

 

کشور وام‌گیرندهٔ بدهکار به کم‌خونی دچار می‏شود.

 

وجود بدهی‏های خارجی مانع هرگونه سرمایه‌گذاری اجتماعی قابل توجه در آبیاری، زیرساخت‏های مربوط به راه و جاده، آموزشی، بهداشتی و به‌طریق اولی، در هرگونه صنعت می‏شود.

 

برای فقیرترین کشورها، هیچ‌گونه توسعهٔ ماندگار امکان‌پذیر نیست.

 

قتل‌عام روزانهٔ ناشی از گرسنگی در یک حالت عادی منجمد شده ادامه دارد. در هر پنج ثانیه، یک کودک زیر ١٠ سال از گرسنگی می‏میرد. در هر دقیقه، یک نفر به‌علت کمبود ویتامین آ، کور می‏شود.

 

در سال ۲۰۰۶، ۸۵۴ میلیون انسان، یعنی تقریباً یک‌دهم انسان‏های سیارهٔ ما، شدیداً و به‌گونه‌ای دائم دچار سوء‌تغذیه شده‌اند. در سال ۲۰۰۵، آن‏ها ۸۴۲ میلیون نفر بودند….

 

گزارش دربارهٔ وضعیت تغذیهٔ جهان، وابسته به سازمان فائو، که اعداد بالا را داده است، تأیید می‏کند که کشاورزی دنیا در حالت کنونی توسعهٔ نیروهای تولیدیش، می‏تواند ١٢ میلیارد موجود انسانی را به‌گونه‌ای عادی (یعنی ٢٧٠٠ کالری در روز برای یک بزرگسال) تغذیه کند.

 

ما در حال حاضر بر روی کرهٔ زمین،۲ ⁄٦ میلیارد نفر هستیم.

 

به‌عنوان نتیجه‌گیری می‏توان گفت که هیچ سرنوشت گریز‌ناپذیری وجود ندارد. کودکی که از گرسنگی می‏میرد، به قتل رسیده است.

 

نظام اقتصادی، اجتماعی و سیاسی‌ای که سرمایه‌داری شکارگر برپا ساخته است، فقط جنایتکار نیست. پوچ نیز هست.

 

این نظام به‌قتل می‏رساند، ولی بدون داشتن هیچ نیازی این کار را انجام می‏دهد.

 

باید با این نظام به‌گونه‌ای ریشه‌ای پیکار کرد.

 

کتاب من می‏خواهد سلاحی برای این پیکار باشد.

 

امید در کجاست؟ در خودداری سنجیدهٔ انسان از پذیرش پایدار دنیایی که در آن بینوایی، ناامیدی، استثمار و گرسنگی عده‌ای انبوه، آسایش نسبی اقلیتی که معمولا ًسفیدپوست و در اغلب موارد ناآگاه هستند، تغذیه می‏کند.

 

ضرورت اخلاقی در هر یک از ما وجود دارد.

 

باید آن را از خواب بیدار نمود، مقاومت را بسیج کرد و پیکار را سازمان داد.

 

من آن دیگری هستم و آن دیگری من است. ناانسانیت تحمیل شده بر آن دیگری، انسانیت را در من از بین می‏برد.

 

کارل مارکس می‏نویسد: «یک انقلابی باید بتواند صدای رویش علف را بشنود.»

 

از ۵ تا ٧ ژوئن ٢٠٠٧ در ساحلی تفریحی کنار دریای بالتیک، به‌نام «هایلیگندام» در آلمان، نشست رؤسای دولت و حکومت هشت کشور نیرومند سیاره برگزار شد.

 

یک تور فلزی بی‌انتها در دریای بالتیک قرار داده شده و دیواری از سیم‏های خاردار به‌طول ١٢ کیلومتر کار گذاشته شده بود. شناگران رزمی، یک ناو جنگی آمریکایی، هلیکوپترهای سیاه‏‌رنگ از نوع آپاچی، ۱۶ هزار پلیس، گروه‏های زبده، تک‌تیراندازهایی که روی بام خانه‏های دور و بر کمین کرده بودند، همه آماده بودند تا گروه ٨ را محافظت کنند.

 

پنج هزار روزنامه‌نگار از تمام دنیا، که در «کوهلنبورن»، دهکده کوچکی در همسایگی، سکنی گزیده بودند، رویداد را پوشش می‏دادند.

 

در «هایلیگندام»، ولادیمیر پوتین، آنگلا مرکل، جرج دبلیو بوش، و نیکلا سرکوزی کوشیدند حالت اربابان دنیا را به‌خود بگیرند.

 

تلاشی رقت‌انگیز که به سخره می‏مانست.

 

در ماه ژوئن ۲۰۰۶، پانصد شرکت از نیرومندترین شرکت‏های خصوصی فراملیتی، ۵۲ در صد تولید ناخالص جهان را کنترل می‏کردند؛ به‌عبارت دیگر، تمام ثروت ایجادشده (سرمایه ‏ها، خدمات، مال‌التجاره‏ ها، حق انحصاری اختراعات و غیره) در عرض یک سال در سیاره.

 

قارهٔ آفریقا در مرکز مذاکرات «جی ٨» قرار داشت.

 

دو نکتهٔ عمده در دستور روز بود: یکی «تضمین سرمایه‌گذاری خصوصی» و دیگری «جهان‏شمول بودن حمایت از حق انحصاری اختراعات». واژهٔ گرسنگی در دستور «هایلیگندام» قرار نداشت.

 

فراسوی دیوار، چادرها و پناهگاه‏های سرهم‌بندی شدهٔ مخالفان «جی ٨»، تا جایی که چشم کار می‏کرد، گسترده شده بود.

 

ما بیش از ۱۵۰ هزار نفر از ۴۱ کشور جهان، به‌عنوان نمایندهٔ شمار زیادی از جنبش‏های اجتماعی، کلیساها، سندیکاها، به آن‏جا رفته بودیم. طی تمام مدت زمان نشست سران و در کنار آن، ١٢٠ سمینار، بحث و مذاکرهٔ علنی و بیدار مانی سازمان داده شد. در آن‏ها، مسألهٔ بدهی‏ها، پناهندگان گرسنگی، حق بهره بردن از آب آشامیدنی، مبارزه با گیاهانی که از لحاظ ژنتیکی تغییر یافته‌اند، تغییر مکان دادن شرکت‏ها، تبعیض دستمزد زنان، استقلال بانک‏های مرکزی، مسکن غیربهداشتی، خلع‌سلاح یک‌جانبهٔ اقتصادی کشورهای جهان سوم، تروریسم، سازمان جهانی تجارت، و خصوصی‌سازی اجباری بخش دولتی به‌بحث گذاشته شد.

 

ویکتور هوگو می‏گفت: «شما نجات تنگ‌دستان را می‏خواهید. من می‏خواهم که بینوایی ناپدید گردد.»

 

یک وجدان گروهی نوین، یک برادری فوق‌العادهٔ شبانگاهی، یک انبوه بی‌نهایت از جبهه‏ های مقاومت محلی (که هماهنگ کردن آن‏ها باید صورت گیرد) در حال شکل گرفتن است.

 

یک جامعهٔ مدنی نوین جهانی، از اتحاد تمام این وجدان‏های بیدار شده، پدیدار می‏شود.

 

آن جامعه، امید موعود به عدالت، خرد و خوشبختی را به‌همراه دارد.

 

سرانجام آن نامطمئن است.

 

با وجود این، یک اطمینان وجود دارد. پابلو نرودا در پایان «سرود فراگیر» خود می‏نویسد: «آن‏ها می‏توانند تمام گل‏ها را بچینند. ولی هرگز نخواهند توانست بهار را از آن خود کنند.»

 

تارنگاشت مهر

وبلاگ:

و این فاجعه درابعادی روزبروز گسترش یابنده همچنان ادامه داشته، زندگی را تحقیرکرده ومحدوده ی حق حیات برای زندگان را تنگتر وتنگتر میکند. آیا راه دیگری بجز اندیشیدن، طرح نو ریختن و به زباله دانی تاریخ سپردن این نظام اقتصادی-اجتماعی بیمار و نفرین شده وبنای دنیایی ازجنس عدالت و دوستی وجود دارد؟   

آیا بالاخره یک روز ی درهمین سالهای نزدیک پیشاروی، انسانها صدای رویش علف را خواهند شنید!

بخاطر فرارسیدن چنان روزی بکوشیم!