Perheenisä yllättyi – pankki maksaa hänelle asuntolainasta 33 euroa joka kuukausi

Syynä on asuntolainan negatiivinen korko. Tanskan keskuspankin ohjauskorko on ollut negatiivinen jo lähes neljä vuotta.

15.4.2016

Taloussanomat

Tanskalainen Hans Peter Christensen on siitä onnellisessa asemassa, että hän ei maksa pankille asuntolainastaan, vaan pankki maksaa siitä hänelle, kertoo Wall Street Journal -lehti. Tanskassa on muitakin, jotka ovat päässeet samalla tavoin nauttimaan selvästi miinukselle painuneista koroista.
Rahoituskonsulttina työskentelevä Christensen osti perheelleen omakotitalon Aalborgista vuonna 2005. Taloa varten otetun asuntolainan korko tippui alle nollan ensimmäisen kerran viime kesänä.

Christensen yllättyi hiljattain, kun uusimman lainanlyhennyksen maksukirje tipahti postiluukusta. Kirjeessä kerrottiin, että pankki maksaa hänelle 249 kruunua eli noin 33 euroa. Sen verran Christensenin lainan korko oli miinuksella.
– Vanhempani sanoivat minulle, että minun pitäisi kehystää se, jotta tulevat sukupolvet uskoisivat tämän tapahtuneen, Christensen sanoi kirjeestä Wall Street Journalille.
Tanska on esimerkki siitä, millaisia seurauksia historiallisen löysällä rahapolitiikalla voi olla.
Markkinakorkoja säätelevä Tanskan keskuspankin ohjauskorko on 0,65 prosenttia miinuksella. Korko on ollut negatiivinen jo lähes neljä vuotta. Se on Wall Street Journalin mukaan pidempään kuin missään muussa maassa.

Ei ole tietoa, kuinka monen tanskalaisen asuntolainan korko on miinuksella, koska pankit eivät kerro lukuja. Realkredit, joka on yksi Tanskan suurimmista asuntoluotottajista, sanoo myöntäneensä viime vuonna 758 asiakkaalleen lainan, jonka korko on miinuksella.
Tilanteen kääntöpuoli on se, että Tanskassa moni pankki ei enää maksa korkoa talletuksille.
Suomessa ei ole käynyt ilmi, että pankki maksaisi asuntolainasta asiakkaalleen. Helsingin Uutiset kertoi maaliskuussa, kuinka Kauniaisissa asuva pariskunta joutuu lainanlyhennyksen lisäksi maksamaan korkoja ja kuluja vain yhden euron kuukaudessa.
Suomessa asuntolainojen ehdoissa lukee poikkeuksetta, että asiakas maksaa pankille lainasta eikä toisinpäin. Vanhemmissa asuntolainoissa negatiiviseksi painunut viitekorko syö lainamarginaalia aina nollaan asti. Uusimmissa asuntolainasopimuksissa korko on vähintään marginaali.

Ja näyttää siltä, että kriisiytynyt järjestelmä "toimii" vielä näin "hienosti" jonkin aika, kunnes......eli:

- Yksityiset yritykset myyvät laina ja ihme kun saavat myös korkoa!
- Jo ennen liikkeelle lasketuilla "löysillä rahoilla" yksityiset finanssiyhtiöt- ja patruunat ostavat näitä lainoja.
- EKP ostaa takaisin lainamarkkinoilta näitä takaisin korkoineen ja laittaa taseeseensa!
- Markkinoille tulee lisää rahaa ja ruletti pyörii pyörimistään. Kaikki on vielä ihan kuin ei olisi tapahtunut mitään!!! kunnes......

Ja ja: näinkin helposti olisi voitu rikastua sen sijaan, että tekisi kokopäiväisiä duunia nälkäpalkalla!? Heh! Kunpa olisin tiennyt jo! Nyt olen vähän myöhässä!

EKP väänsi rahahanat isommalle – yrityslainojen kysyntä kasvoi

Maaliskuussa pankkisektorin ulkopuolisten yritysten liikkeelle laskemia joukkolainoja myytiin 49,4 miljardilla eurolla.

1.4.2016

Taloussanomat–Bloomberg

Euroopan yrityslainamarkkinat ovat saaneet tukea Euroopan keskuspankin (EKP) osto-ohjelman laajennuksesta.
Maaliskuussa pankkisektorin ulkopuolisten yritysten liikkeelle laskemia, euromääräisiä joukkolainoja myytiin 49,4 miljardilla eurolla, uutistoimisto Bloombergin keräämistä tiedoista selviää.

Viime kuun luvut eivät jää paljon jälkeen vuodentakaisesta, jolloin yrityslainoja myytiin ennätyksellisellä 49,8 miljardilla eurolla.
Lainojen liikkeellelasku jätti maaliskuussa selvästi taakseen tammikuun ja helmikuun luvut, jolloin yritykset keräsivät vierasta pääomaa 34,8 miljardia euroa.
Suosion kasvun taustalla on EKP:n maaliskuun korkokokouksen päätös, että se laajentaa arvopapereiden osto-ohjelmaa eurooppalaisiin, hyvän luottoluokituksen yrityslainoihin.
Päätös on vilkastuttanut myös jälkimarkkinoita, joilla on myyty noin 21 miljardilla eurolla yrityslainoja, joiden markkinakorko on alle nollan.

Ovatko rahakopterit valmiina – vai jo ilmassa?

Analyysi Keskuspankkien epätavalliset elvytyskeinot ovat alkaneet näyttää myös epätoivoisilta. Suuret odotukset ovat pettäneet yksi toisensa jälkeen. Seuraava kokeilu alkaa, kun rahakopterit nousevat ilmaan ja alkaa ilmaisen rahan isojako. Ellei se ole jo alkanut.

23.3.2016

Jan Hurri

Keskuspankkien tavanomaiset ja iso joukko epätavanomaisiakin elvytyskeinoja näyttää menettäneen tehonsa yksi toisensa jälkeen. Perinteisten koronlaskujen jälkeen keskuspankit ovat kokeilleet nollakorkoja, entistä suorasukaisempia "verbaali-interventioita", yhä mittavampia arvopaperiostoja ja viimeksi jopa miinuskorkoja.
Näiden piti kaikkien vuorollaan ja varsinkin yhdessä puhaltaa talouskasvuun uutta vauhtia, mutta silti etenkin euroalue potee yhä vuoden 2008 finanssikriisistä alkanutta talousanemiaa. Talous ei ole toipunut niin kuin keskuspankkiirit ovat luvanneet.

Siksi talouskeskusteluun on viime aikoina noussut kaksi uutta teemaa.
Ensimmäinen kysyy, ovatko keskuspankit käyttäneet kaikki rahapoliittiset elvytyskeinonsa loppuun. Ja toinen vastaa, että eivät ole, ja tarjoaa entisten keinojen jatkoksi vielä yhtä entistäkin rajumpaa rahaelvytyksen keinoa.
Tuo entistä rajumpi rahaelvytyksen keino on ilmaisen "helikopterirahan" jakaminen keskuspankilta joko suoraan kansalaisten tileille tai epäsuoraan valtiontalouden kautta vaikka keskuspankin rahoittamina investointeina tai veronkevennyksinä.
Nuo keskusteluun nousseet keskuspankkien helikopterit ja niistä pudotettavat setelitukot ovat toki vertauskuvia ja voivat siksi kuulostaa epäuskottavan lennokkailta ja epätodennäköisiltä.
Mutta samalla mielikuvat keskuspankeista valtioiden alijäämiä rahoittamassa ja kansalaistenkin vero- ja velkataakkaa keventämässä voivat tuntua yllättävän tutuilta. Aivan kuin tällaista olisi joskus jossakin kokeiltu.
Esimerkiksi euroalueen keskuspankilla EKP:llä ei ainakaan virallisesti ole vielä rahakoptereita käytössään saati valmiustilassa. Epävirallisesti ne saattavat olla jo ilmassa.

Friedmanin ja Bernanken helikopterit

Ilmaisen rahan pudottaminen keskuspankin helikopterista suoraan kansalaisten käyttöön on vanha vertauskuva, jota tiettävästi ensimmäisen kerran käytti viime vuosisadan suuriin rahateoreetikkoihin kuuluva yhdysvaltalainen taloustieteilijä Milton Friedman.
Vuonna 1969 julkaistussa tutkimuspaperissaan "The Optimum Quantity of Money" (Ihanteellinen rahamäärä) Friedman kuvasi keskuspankin ja rahapolitiikan käytännössä rajattomia mahdollisuuksia vaikuttaa taloudessa liikkeessä olevan rahan määrään ja sitä myöten myös inflaatioon.
Helikopterivertaus on peräisin Friedmanin paperin seuraavasta vapaasti suomennetusta kappaleesta:
"Olettakaamme, että eräänä päivänä tämän tienoon yli lentää helikopteri ja kasvattaa tienoon rahamäärää pudottamalla tuhat taalaa seteleinä, jotka tienoon asukkaat luonnollisesti korjaavat tuota pikaa haltuunsa. Olettakaamme seuraavaksi, että väki on vakuuttunut tapahtuman ainutlaatuisesta luonteesta ja ettei moinen enää milloinkaan toistu."
Ilmeisesti Friedman halusi kuvata esimerkillään, miten rahamäärän yllättävä kasvattaminen todennäköisesti kannustaa yleisöä kasvattamaan kulutustaan eikä säästämistään, ja että näin keskuspankki kykenee halutessaan elvyttämään taloudellista toimeliaisuutta rahan tarjontaa lisäämällä.
Samaan Friedmanin helikopterivertaukseen viittasi myöhemmin Yhdysvaltain keskuspankin Fedin edellinen pääjohtaja Ben Bernanke, joka piti vuonna 2002 deflaation uhkaa torjuvan kuuluisan puheensa "Deflation: Making Sure "It" Doen't Happen Here" (Deflaatio: Miten varmistus, että "se" ei toteudu täällä").
Bernanke kuvaili keskuspankin keinoja torjua deflaation uhkaa. Hän sai kutsumanimen "Helikopteri-Ben" seuraavasta vapaasti suomennetusta kappaleesta:
"Esimerkiksi laaja-alainen veronalennus, jota keskuspankki tukisi korkojen nousua estävin valtionlainaostoin, olisi melkoisen varmasti tehokasta kulutuksen ja hintakehityksen elvytystä. ... Se olisi käytännössä yhtä kuin Milton Friedmanin kuuluisa "helikopterirahan" pudotus."

Uutta rahaa talouden kiertoon

Sen lisäksi, että keskuspankkien rahakopterit ja käteisen rahan pudottaminen kansan keskuuteen ovat vertauskuvia, ne ovat yleensä myös epämääräisiä vertauskuvia. Ja joka tapauksessa ne ovat epävirallisia vertauskuvia eivätkä suinkaan keskuspankkien virallisia rahapolitiikan keinoja.
Vertauksille ja niiden kuvaamille rahapolitiikan mahdollisuuksille on silti vaikea viitata kintaalla, sillä samalla olisi viitattava kintaalla sekä talousnobelisti Friedmanin, että ex-pääjohtaja Bernanken puheenvuoroille ja niiden opetuksille.
Analyysiyhtiö Oxford Economics ei viittaa helikopterikeskustelulle kintaalla, vaan se paneutuu laajahkossa katsauksessaan keskustelun taustoihin. Se tarkastelee helikopterirahoituksen mahdollisia muunnelmia sekä niiden hyviä ja huonoja vaikutuksia.
Raportin laatinut johtaja Gabriel Stein varoittaa, että "helikopteriraha" on epämääräinen käsite, jonka sisältö ja toteutustavat vaihtelevat eri ehdotuksissa ja tulkinnoissa suuresti. Hän kiteyttää vaihtoehtoisista tulkinnoista kaksi yhteistä piirrettä:
1) Helikopterirahoituksen välitön tavoite on tavalla tai toisella kasvattaa rahoitusalan ulkopuolisen yksityisen talouden, kotitalouksien ja yritysten, hallussa olevan rahan määrää.
2) Helikopterirahoituksen lopullinen päämäärä on elvyttää taloudellista toimeliaisuutta ja samalla kiihdyttää inflaatiotakin.

Steinin mukaan olennainen piirre miten tahansa toteen pannussa helikopterirahoituksessa on, että uutta rahaa päätyy kotitalouksien ja ei-rahoitusalan yritysten liikepankeissa pitämille talletustileille. Näin uusi raha kasvattaa suoraan taloudessa liikkeessä olevan rahan määrää, ja se taas on omiaan elvyttämään talouden toimeliaisuutta ja virkistämään inflaatiota.

Ilmaista rahaa kuin taivaan lahjana

Oxfordin Stein kuvaa neljä keskeistä tapaa, joilla keskuspankit voivat käytännössä pudottaa talouteen Friedmanin ja Bernanken vertauskuvallista helikopterirahaa. Näiden keinojen kuvaus on "vain" kuvausta eikä minkään toimen kannattamista tai vastustamista. Sama koskee tätä kirjoitusta.
Ensimmäinen on Bernanken puheessaan kuvaama keino, jossa keskuspankki ostaa suoraan tai velkakirjamarkkinoiden välityksellä valtion velkakirjoja ja valtio puolestaan välittää nämä rahat veronalennuksina edelleen kansalaisille. Rahaa päätyisi kaikelle kansalle, joten osa päätyisi talouden kiertoon mutta osa voisi jäädä käyttämättä säästöön.
Toisessa helikopterirahoituksen mahdollisessa muodossa keskuspankki rahoittaa valtiota suoraan tai velkakirjamarkkinoiden välityksellä epäsuoraan, ja valtio käyttää saamansa rahan finanssi- ja reaaliomaisuuden ostamiseen yksityisen talouden toimijoilta, kuten kotitalouksilta ja yrityksiltä.
Tälläkin keinolla uutta rahaa päätyisi kotitalouksille ja yksityisyrityksille ja niiden kautta finanssitalouden asemesta reaalitalouden kiertoon. Taas talouden toimeliaisuus saisi uutta sykettä ja inflaatiokin kenties kiihtyisi.
Samalla kenties ongelmallista varallisuutta päätyisi kotitalouksilta ja yrityksiltä valtion eikä keskuspankin haltuun, mikä kohentaisi yksityisen talouden taseita ja samalla estäisi keskuspankkia muuttumasta roskapankiksi.
Kolmannella Steinin kuvaamalla keinolla keskuspankki yksinkertaisesti tallettaisi vastikkeetta eli lahjoittaisi uutta rahaa kotitalouksien ja yritysten keskuspankkiin avattaville tileille. Yleisölle jaettavat rahalahjat olisi muotoiltavissa vaikka keskuspankin korottomiksi ikuislainoiksi, jolloin yleisö saisi haltuunsa peruuttamatonta uutta rahaa vapaasti käytettäväksi mihin tahansa tarkoitukseen.
Tämän lajin helikopteriraha olisi Steinin mukaan varmemmin pysyvää laatua kuin esimerkiksi keskuspankin rahoittamat veronalennukset, joita valtiot voivat milloin tahansa perua vastaavilla veronkorotuksilla. Haittaa koituisi ainakin keskuspankin taseen heikkenemisestä.

Euroalueen rahakopterit jo ilmassa?

Helikopterirahoituksen neljäs perusmuoto Oxford Economicsin Steinin mukaan on julkisen talouden alijäämien rahoittaminen keskuspankin myöntämän suoran tai epäsuoran rahoituksen avulla.
Steinin mukaan julkisen talouden alijäämien keskuspankkirahoitus voi olla hyödyllistä, jos uutta rahaa päätyy tuottavuutta ja talouskasvua kohentaviin investointeihin. Riski on rahan tuhlaaminen hukkainvestointeihin ja turhaan kulutukseen.
Esimerkiksi Britannian finanssivalvonnan entinen pääjohtaja Adair Turner on viime aikoina varsin näkyvästi suositellut tätä keinoa talouden elvyttämiseen ja inflaation piristämiseen.
Sattumoisin tämä keino muistuttaa taloudellisilta vaikutuksiltaan niiden historiallisen mittavien valtionlainaostojen vaikutuksia, joita euroalueen EKP, Suomen Pankki ja muut euroalueen keskuspankit paraikaa panevat toteen eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla.
Toki esimerkiksi Suomen Pankki ostaa Suomen valtion velkakirjoja pankkien välityksellä velkakirjojen jälkimarkkinoilta eikä suoraan Suomen valtiolta. Ja toki EKP ja Suomen Pankki väsymättä muistuttavat, että nämä valtionlainaostot edustavat rahapolitiikkaa eivätkä suinkaan keskuspankkirahoitusta. Määritelmä onkin tärkeä, sillä Euroopan unioni (EU) on kieltänyt julkisen talouden alijäämien keskuspankkirahoituksen.
Mutta epäsuorasta toteutustavasta ja virallisista määritelmistä huolimatta Suomen valtiolla niin kuin useimmilla muillakin eurovaltioilla on näiden tukiostojen vaikutuksesta luvassa vuoren varmaa ja käytännössä ilmaista rahoitusta ainakin yli kahden vuoden alijäämää vastaavalle rahoitustarpeelle.
Tämä epäsuora rahoitustuki on näillä näkymin lisäksi pysyvää EKP:n päätettyä kierrättää osto-ohjelman velkakirjoista erääntyvät pääomat takaisin vastaaviin valtioiden velkakirjoihin. Kun vielä korot palautuvat voitonjakona valtioille, on tämä rahoitustuki ilman ainuttakaan uutta päätöstä yhtä ikuista kuin euro ja EKP.
Tällaisella tulkinnalla Suomen Pankin ja euroalueen muiden keskuspankkien valtionlainaostot näyttävät enää nimeä vaille helikopterirahoitukselta. Euroalueen rahakopterit voivatkin olla jo ilmassa ja tositoimissa – vaikka niiden onkin pakko lentää näkymättömissä.

Suomen kilpailukykyä jäytää neljä ulkoista estettä

Analyysi Suomen kansainvälisellä hintakilpailukyvyllä on suuria haasteita muuallakin kuin meikäläisissä neuvottelupöydissä. Neljä niistä on Saksa, Ruotsi, Venäjä ja euro.

20.3.2016

Jan Hurri

Suomen hallitus ja työmarkkinajärjestöt yrittävät kohentaa Suomen kansainvälistä hintakilpailukykyä muun muassa kotimaisen työn teettäjien kustannuksia ja tekijöiden ansioita leikkaamalla.
Urakka on haastava, eikä vain siksi, että sisäistä devalvaatiota siihen liittyvine työehtojen heikennyksineen on poliittisesti äärimmäisen vaikea panna toteen yksituumaisesti tai muuten sopimalla.

Urakka on haastava myös siksi, että tämän kustannuskisan keskeiset tavoitteet voivat herkästi karata sitä kauemmas mitä kovemmin Suomikin kirii.
Kotimaiset palkat ja muut kustannukset ovat vain yksi puoli kansainvälistä kustannuskisaa, ja tässä suhteellisten muuttujien kisassa muiden kisaan osallistuvien siirrot vaikuttavat lopulta Suomenkin asemaan yhtä paljon tai enemmän kuin Suomen omat toimet.
Suomen suhteellista asemaa on heikentänyt ja heikentää paraikaakin ainakin neljä ulkoista haastetta, jotka voivat herkästi muuttua "pelkistä" haasteista Suomen kilpailukyvyn kohentamisen esteiksi tai ainakin jarruiksi.
Nämä neljä ulkoisia haastetta ovat Saksa, Ruotsi, Venäjä ja euro.

Kolme suurta kauppakumppania ja euro

Suomen kolme suurinta kansainvälistä kauppakumppania ja vientiponnistelujen tärkeintä määränpäätä ovat Saksa, Ruotsi ja Venäjä. Ja Suomen kansainvälisen kaupan keskeinen mittayksikkö ja vaihdon väline on euro.
Omalla tavallaan nämä kaikki koventavat Suomen haasteita kansainvälisessä hintakilpailussa.
Kaksi Suomen kolmesta keskeisestä vientimaasta harjoittaa harvinaisen aggressiivista kauppapolitiikkaa ja kolmas on harvinaisen hankalan laman ja osittaisen kauppasaarron kourissa.
Saksa ja Ruotsi ovat Suomen vaikeita "vastuksia" siksi, että niiden kummankin talous- ja kauppapolitiikka nojaa vielä voimakkaammin ja aggressiivisemmin keinoin vientivetoisen kasvun malliin kuin Suomen on edes mahdollista tavoitella ainakaan samanlaisin keinoin.
Venäjä taas on Suomen vientiponnisteluille mahdollisesti vielä vaikeampi rasti, vaikkakin täysin vastakkaisesta syystä. Saksan ja Ruotsin vaikeus piilee niiden vahvuudessa, Venäjän vaikeus johtuu sen talouden heikkoudesta.
Euro taas liittyy näihin kaikkiin haasteisiin. Se samaan aikaan kasvattaa Suomen haasteita ja vähentää Suomen keinoja ja mahdollisuuksia vastata noihin haasteisiin saati voittaa niitä.

Saksa ja Ruotsi syövät muiden kasvua

Rumasti sanottuna Saksa ja Ruotsi harjoittavat niin aggressiivista kauppapolitiikkaa, että ennen vanhaan sitä olisi luonnehdittu merkantilismiksi, taloudelliseksi nationalismiksi. Ne suoraan sanottuna kasvattavat omaa talouttaan osin muiden kustannuksella, Suomi mukaan luettuna.
Kumpaakin voi moittia aivan samanlaisesta epäreilusta hintakilpailusta kansainvälisillä markkinoilla, jollaisesta esimerkiksi Yhdysvaltain talouspolitiikan päättäjät ovat toistuvasti arvostelleet Kiinaa.
Sillä erolla, että Saksan ja Ruotsin keinotekoisen vahvasta ja näin ollen epäreilusta kilpailuasemasta löytyy helposti selkeää näyttöä, kun taas Kiinan takavuosien kilpailuedut ovat pitkälti jo kuluneet olemattomiksi.
Yksi selkeä ja omalla tavallaan yksiselitteisen kiistaton osoitus niin Saksan kuin Ruotsinkin keinotekoisen vahvasta kaupallisesta kilpailuasemasta näkyy kummankin maan vaihtotaseessa. Kummankin vaihtotase on poikkeuksellisen pitkään osoittanut poikkeuksellisen suurta ylijäämää.
Saksan vaihtotaseen ylijäämä on jo vuosien ajan etupäässä kasvanut ja on nyt suurempi kuin kahden muun maailman suuren vientimaan, Kiinan ja Japanin, vaihtotaseiden ylijäämät yhteensä.
Ruotsi on omanlaisensa pienoismalli Saksan vientivetoisesta kasvukoneesta. Se on pienempi ja siksi se aiheuttaa muille vähemmän haittaa, mutta se toimii silti pääosin samoin periaattein. Se kasvaa muiden kustannuksella, Suomi mukaan luettuna.
Suomen on tosin vaikea näitä kilpakumppaneitaan arvostella kansainvälisen kaupan dopingista, sillä Suomi yrittää kaikin keinoin samaa itsekin. Paha vain, että vastukset ovat vahvoja ja niillä on pitkä etumatka.

Ei vain laadulla vaan myös hinnalla

Saksan ja Ruotsin vientimenestys ja niiden vahva asema kansainvälisten kauppasuhteiden ja vaihtotaseiden vuorovaikutuksessa perustuu toki osittain kummankin maan vientiteollisuuden osaamiseen ja vientituotteiden korkeaan laatuun ja suosioon.
Mutta vain osittain.
Iso osa kummankin maan vaihtotaseen pitkäaikaisesta ja ennen kaikkea poikkeuksellisen suuresta ylijäämästä perustuu keinotekoiseen hintaetuun.

Kummankin vientihinnat ovat keinotekoisen matalia ja tuontihinnat keinotekoisen korkeita, ja tästä hyvästä niin vienti- kuin kotimarkkinayritykset menestyvät paremmin kuin ilman keinotekoista kilpailuetua olisi mahdollista.
Kummankin keinotekoisen vahva kilpailuasema ilmenee juuri vaihtotaseiden poikkeuksellisen suurina ylijääminä, joita kumpaakin selittävät valuuttakurssit. Eri tavoin, mutta kuitenkin.
Saksa on vuosien ajan saanut keinotekoista kilpailuetua jakamalla yhteisen euron lukuisten sellaisten maiden kanssa, joiden talouskunto on kaikilla mahdollisilla mittareilla selvästi Saksaa heikompi. Saksaa heikompien maiden heikkous on estänyt euroa vahvistumasta niin vahvaksi kuin Saksan kansallinen valuutta olisi vahvistunut.
Jos Saksalla olisi vapaasti ja aidosti kelluva kansallinen valuutta eikä Kreikan ja muiden kriisimaiden kanssa yhteinen euro, sen vaihtotase voisi olla vain tilapäisesti ja vähän kerrallaan ylijäämäinen, ja välillä se olisi yhtä helposti alijäämäinenkin.
Normaaleissa valuuttaoloissa Saksan ylijäämän kasvaminen vahvistaisi valuuttaa ja alkaisi vähitellen heikentää kansainvälistä kilpailuasemaa, kunnes tuonti kasvaisi vientiä suuremmaksi ja vaihtotase kääntyisi alijäämäiseksi, ja valuutta alkaisi heikentyä.
Ruotsi puolestaan varmistaa omaa kilpailuasemaansa parhaillaan vielä suorasukaisemman valuuttapolitiikan keinoin. Ruotsin keskuspankki peesaa rahapolitiikkansa virityksellä euroalueen keskuspankin rahapolitiikan toimia ja vaikutuksia, ja estää kruunua vahvistumasta niin paljon kuin se omia aikojaan vahvistuisi.
Riksbankin aggressiivinen raha- ja valuuttapolitiikka on tarjoillut maan taloudelle samaa vientivetoista ja tuontia torjuvaa kasvulääkettä, jota Saksa on nauttinut euron vaikutuksesta.

Venäjä toista maata mutta silti vaikea

Venäjää on vaikeampi arvostella epäreilusta hintakilpailusta tai keinotekoisen edullisen valuuttakurssin avulla hankitusta kilpailuedusta, mutta se on silti yksi Suomen kolmesta kovasta haasteesta.
Vaihtotaseen ja muiden talousmittareiden viesti on karu ja yhtä yksiselitteisen selkeä kuin Saksan ja Ruotsin vaihtotaseiden ylijäämä, mutta Venäjän etumerkki on miinus. Sen talous kärsii paraikaa poikkeuksellisen ankaraa lamaa, ja siksi se on Suomenkin suuri ongelma.
Venäjän talouden vaikeudet ja samalla Suomenkin vientivaikeudet Venäjälle pahenivat pari vuotta sitten, kun Euroopan unioni ja Yhdysvallat määräsivät Venäjälle suuren määrän erilaisia kauppasuhteiden rajoituksia vastavetona Venäjän toimille Ukrainan kriisissä. Venäjä vastasi omilla vastapakotteilla, jotka haittasivat kauppaa ja Suomenkin vientiä lisää.
Seuraavaksi Venäjän talousvaikeudet kärjistyivät suoranaiseksi kriisiksi ja lamaksi, kun maan viennille erittäin tärkeän raakaöljyn hinta romahti lyhyessä ajassa alle puoleen. Öljyn hintaromahdus romahdutti Venäjän vientitulot ja se taas heikensi Suomen vientiä entisestään.
Suomen vienti ja kauppasuhteet Venäjälle ovat suurempia kuin euromaille keskimäärin, ja siksi Venäjän vastaiset talouspakotteet ja maan muut talousvaikeudet rasittavat Suomea enemmän kuin useimpia muita euromaita.
Suomi on kuitenkin vain yksi ja lisäksi pieni euromaa, joten Suomen Venäjän-kaupan vaikeudet tai sen puoleen muutkaan vaivat eivät juuri hetkauta euron arvoa maailman valuuttamarkkinoilla.
Siksi Suomi ei mahda mitään sille, että esimerkiksi ruplan railakas heikkeneminen on nostanut suomalaisten vientituotteiden ruplahinnat useimpien venäläisostajien ulottumattomiin. Venäjä on Suomelle niin suuri kauppakumppani, että Suomen kansallinen valuutta olisi tästäkin vastoinkäymisestä todennäköisesti heikentynyt ja osaltaan helpottanut vientivaikeuksia.
Mutta euro on toista maata. Se ei jousta Suomen huolista, olipa vastassa Saksan, Ruotsin tai Venäjän haasteet. Siksi samoja joustoja on nyt pakko yrittää palkoista ja muista työehdoista.

Rahat ulos pankista – mutta mitä tilalle?

Pankkien talletuskorot ovat vielä edes joten kuten plussan puolella. Mutta mitä sijoitustilin tilalle, jos talletuskorko painuu roimasti miinukselle tai luottamus pankkeihin muuten pettää? Tilirahalle on ainakin kaksi klassista vaihtoehtoa – ja pari kepulikikkaa.

7.2.2016

Jan Hurri

Suomalaisilla yksityishenkilöillä on pankkitileillään kymmenien miljardien eurojen rahavarat, joita he eivät tarvitse jokapäiväisen arkielämänsä tarpeisiin. Suurin osa näistä säästöistä on pieniä tai keskisuuria summia, mutta joukossa on myös miljoonasummia.
Kyse on varovaisen ja säästäväisen kansanosan "ylimääräisistä" varoista, joita tileille on säästynyt vaikka pahan päivän varalle. Pankkitileillä nämä varat ovat esimerkiksi siksi, että säästäjät eivät ole halunneet panna ainakaan näitä varojaan alttiiksi muiden säästö- ja sijoitustapojen, kuten arvopaperisijoitusten, riskeille.

Pankkitileillä varat ovatkin – ainakin teoriassa ja ainakin nimellisesti – turvassa, sillä Suomessa talletusvarat nauttivat lakisääteistä talletussuojaa 100 000 euron summaan asti. Suoja on lisäksi tallettaja- ja pankkikohtainen, joten tuota suuremmillekin summille saa lain takaaman suojan jakamalla säästöjä esimerkiksi perheenjäsenten kesken tai eri pankkeihin.

Mutta pankkitileissäkin on riskinsä, sillä lakisääteisessä talletussuojassa on suurempia aukkoja kuin päältä päin luulisi. Talletussuoja takaa talletukset "vain" pankin vararikon varalta.
Sen sijaan talletussuojasta ei ole apua, vaikka esimerkiksi keskuspankin rahapolitiikan epäonnistuminen tai jokin uusi finanssikriisi suistaisi rahaolot yleiseen sekasortoon ja tästä koituisi pankkien talletusasiakkaille kuinka vakavaa vahinkoa tahansa.
Kreikassakin oli muodollisesti täsmälleen yhtä kattava talletussuoja kuin Suomessa, kun maan raha- ja talousviranomaiset panivat pankit kiinni ja pysäyttivät tilirahan liikkeet. Lappu tuli yhtäkkiä luukulle viime kesäkuussa, ja rahanostot on yhä rajoitettu alle 500 euroon viikossa.
Suomessa ei ole tällä haavaa pelkoa samanlaisesta pankkikriisistä kuin Kreikassa tai aikaisemmin Kyproksella, mutta ei meikäläinenkään pankkisäästäjä täysin säästy rahahuolilta.

Miinuskorkoa ja rahakokeita

Varakkaalla säästäjällä ei ole huolta rahan puutteesta, mutta hänelläkin on omanlaisiaan rahahuolia. Ja viime aikoina nuo raharikkaan rahahuolet ovat ennemmin lisääntyneet kuin vähentyneet.
Kasvavaa huolta aiheuttavat euroalueen keskuspankin EKP:n aina vain erikoisemmat rahapolitiikan kokeet. Kuten korkojen painaminen yhä alemmas – ja nyt jo alimmillaan negatiiviseksi.
Toki EKP:n miinuskorot rasittavat toistaiseksi ainoastaan liikepankkien keskuspankin tileillä pitämiä ylimääräisiä varantotalletuksia. Sen sijaan yleisön talletuksia vastaanottavien pankkien talletuskorot eivät ainakaan Suomessa ole vielä laskeneet nollaa prosenttia alemmas.
Talletuskorkojen suunta on kuitenkin säästäjälle pahaenteinen. Keskuspankki on "luvannut" painaa korkojaan lisää miinukselle ja ryhtyvänsä muihinkin uusiin rahakokeisiin, jos katsoo tällaiset toimet tarpeellisiksi.
Säästäjälle tällaiset keskuspankin lupaukset ovat ennemmin uhkauksia – varsinkin, kun niiden pääasiallinen tarkoitus on kiihdyttää inflaatiota. Miinuskorko syö säästöjen nimellisarvoa ja inflaatio pahentaisi asiaa syömällä reaaliarvoa.
Talletusvarojen reaaliarvo voi kasvaa tai edes säilyä negatiivisten korkojen oloissa vain, jos inflaatio pysyy pois pelistä ja sen sijaan deflaatio alkaa kasvattaa rahan ostovoimaa. Tästä ei kuitenkaan ole pitkää iloa, jos deflaatio säikäyttää keskuspankin nykyistäkin oudompiin rahakokeisiin tai jos pankit ajautuvat vakaviin vaikeuksiin.
Jos suuria talletussummia aikoo syystä tai toisesta vetää pois pankista, on se parasta tehdä tai ainakin valmistella ennen kuin rahaolot suistuvat sekasortoon. Siihen mennessä on esimerkiksi keksittävä, mitä pankkitilin tilalle.

Entä, jos pankki sulkee ovensa?

Negatiivinen korko on omanlaisensa kummajainen, jolla ei pitäisi olla käytännössä eikä välttämättä teoriassakaan mitään tekemistä vapaan markkinatalouden kanssa. Miinuskorot ovat kuitenkin eurotalouden arkitodellisuutta.
Ehkä nolla prosenttia ei ole vielä niin kehno talletuskorko, että sen takia maksaisi vaivan siirtää säästöjään pois pankista, mutta jossakin kohtaa miinusasteikkoa löytynee kunkin tallettajan kipukynnys. Sen jälkeen pankkitilille on syytä keksiä vaihtoehto.
Ylimääräisten talletusvarojen vetäminen pois pankkitileiltä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä säästöjen sijoittaminen esimerkiksi arvopaperimarkkinoille ei onnistu ilman pankin ja pankkitilien käyttämistä.
Rahaa ei tätä nykyä saa millään ilveellä pörssiosakkeisiin tai sijoitusrahastoon ilman, että jokainen rahasiirto lähtee joltakin pankkitililtä ja päätyy jollekin toiselle pankkitilille.
Tilirahan siirtelyyn on hyvät syynsä, joista on normaalisti kiistatonta hyötyä niin sijoittajalle, säästäjälle kuin useimmille muillekin. Säästöjen siirtäminen tililtä toiselle on kuitenkin eri asia kuin varojen vetäminen kokonaan pois pankkijärjestelmästä.
Kreikkalaiset säästäjät ja sijoittajat tietävät omasta kokemuksestaan, ettei säästöjen siirtäminen pankkitililtä pörssiosakkeisiin vapauta säästäjää pankkijärjestelmän riskeistä. Jos pankit syystä tai toisesta lyövät lapun luukulle, jäävät säästöt jumiin, olivat ne sitten pankkitileillä, pörssissä tai sijoitusrahastoissa.
Keskuspankin miinuskorot tai muutkaan rahapoliittiset kokeet, kuten uunituoreen rahan pumppaaminen finanssimarkkinoille, voivat aikansa avittaa joidenkin arvopaperilajien kurssikehitystä yhä korkeammalle. Mutta samalla kokeet kasvattavat ennalta arvaamattomien häiriöiden riskejä.
Tarvittaessa säästönsä voi vetää kokonaan pois pankkijärjestelmästä. Ei sekään ole riskitöntä eikä varsinkaan vaivatonta. Mutta se on mahdollista.

Käteiseuroja vai tilieuroja

Kreikka ja Kypros ovat tuoreita esimerkkejä, miten radikaalisti euromaankin rahaolot voivat äkisti muuttua – ja miten kansalaisten arkielämä muuttuu, kun tiliraha hyytyy tileille. Kumpaankin maahan syntyi pankkisulun aikaan hyvin nopeasti kaksijakoiset rahaolot.
Kaikki eurot eivät olleetkaan enää saman arvoisia. Pankkitilien saldot olivat toki ennallaan, mutta tilieurot menettivät käytännön merkitystään ja arvoaankin sitä enemmän mitä ankarammin ja mitä pidempään viranomaiset rajoittivat ja osin yhä rajoittavat tilisiirtoja ja rahanostoja.
Käteiseurojen käyttökelpoisuus ja arvo kohosivat, ja käteisenä rahana lompakossa tai kassakaapissa ollut euro osoittautui pian arvokkaammaksi kuin nimellisesti sama määrä pankkitilillä jumissa olleita tilieuroja.

Käteisen kurssi nousi ja tilirahan kurssi laski.
Käteinen seteliraha onkin yksi klassinen keino pitää varoja pankkijärjestelmän ulkopuolella. Se ajaa samaa asiaa, onpa syy pankkitilin hylkimiseen sitten pankkisulun pelko, keskuspankin herättämä epäluulo tai halu säästyä miinuskorkojen tai vastaavien raipaniskujen tuskalta.
Suurten rahasummien käsitteleminen ja säilyttämien on luonnollisesti työläämpää, kalliimpaa ja riskipitoisempaa kuin pankkitilin pitäminen ja tilisiirtojen näppäileminen vaikka matkapuhelimen näytöllä. Mutta vain niin kauan kuin pankit toimivat normaalisti.
Suurten rahasummien säilyttäminen käteisenä altistaa varat tulipalon tai vesivahingon kaltaisille vitsauksille. Samoin tukku käteistä voi kadota murtovarkaan matkaan, jos huonosti käy. Siksi piirongin laatikko ei kelpaa.
Yksi turvallinen ja suhteellisen vaivaton paikka suuren rahasumman säilyttämiseen käteisenä setelirahana on pankin perinteinen tallelokero. Mutta jos tekee mieli vetää varat pois pankista, ei pankin tallelokero käy. Se sijaitsee pankin tiloissa, joten lokerolle pääsy voi estyä, jos pankki sulkee ovensa ja aloittaa viranomaisten määräämän odottamattoman pankkiloman.
Luontevin pankin ulkopuolella sijaitseva setelisäilö lienee oikea murto- ja paloturvallinen kassakaappi.
Paraskaan kassakaappi ei toki tarjoa käteiselle setelirahalle samaa turvaa kuin talletussuoja tarjoaa tilirahalle, mutta kassakaapin omistaja voi avata kaappinsa milloin haluaa.

Setelinippuja ja kultaharkkoja

Esimerkiksi kotimainen kassa- ja turvakaappivalmistaja Kaso toimittaa yksityiskoteihin murto- ja paloturvallisia kaappeja asennettuina ja paikoilleen pultattuina. Kaappimalliston pienimmästä päästä löytyy esimerkiksi pankin keskikokoista tallelokeroa vastaava vajaan 15 litran vetoinen kaappi.
Tuon kokoinen kassakaappi maksaa kotiin toimitettuna ja paikoilleen pultattuna karkealla tarkkuudella yli tuhat mutta alle puolitoista tuhatta euroa. Onko hinta kohtuullinen vai liian korkea, jää jokaisen omaan harkintaan ja riippuu esimerkiksi siitä, mitä kaapin on tarkoitus turvata.
Esimerkkikaapin vajaan 15 litran tilavuus vetää tiiviisti ladottuja setelinippuja helposti viiden miljoonan euron arvosta, jos kaappiin säilötään suurimpia eli 500 euron seteleitä. Toki tämä on vain suuntaa antava esimerkki eikä suinkaan suositus.
Ennen suuren rahasumman säilömistä käteisenä edes turvalliseen kassakaappiin voi olla syytä varmistaa oman kotivakuutuksen ehdot ja puntaroida lisävakuutuksen tarvetta.
Paraskaan kassakaappi ei suojaa seteleitä rahan arvon odottamattomalta heikkenemiseltä. Jos inflaation riski huolettaa, voi kaappiin hankkia setelinippujen asemesta tai niiden rinnalle vielä käteistäkin perinteisempää mammonan muotoa, kultaharkkoja.
Kultaharkkoja myyvien välitysliikkeiden valikoimissa on erikokoisia harkkoja, mutta karkeasti arvioiden harkkoja mahtuu viimeaikaisten harkkohintojen perusteella yli puolitoista kertaa arvokkaampi erä kuin 500 euron seteleitä.
Kultaharkkojen hinnoissa on jonkin verran vaihtelua. Suuren harkon unssit ovat yleensä hieman edullisempia kuin pienten harkkojen unssit, mutta toisaalta pieniä harkkoja on helpompi kuljettaa huomaamattomasti, jos sellaiseen tulee tarvetta.
Jos euronippujen ja kultaharkkojen rinnalle tarvitaan kolmas vaihtoehto, voivat Sveitsin frangeista paketoidut seteliniput olla varteenotettava vaihtoehto.
Sveitsin suurin seteliarvo on tuhat frangia, ja yksi frangi maksaa vähän alle 0,9 euroa. Niinpä tuhannen frangin seteleitä sopii samaan tilaan melkein tuplaten arvokkaampi kasa kuin 500 euron seteleitä. Lisäksi Sveitsin frangi on perinteisesti säilyttänyt arvonsa paremmin kuin valtaosa maailman muista valuutoista.

Kekseliäs keksii konstit

Miinuskorkojen kiusalta voi välttyä pienillä käytännön konsteilla, joita on sitä helpompi keksiä mitä pienemmistä rahasummista on kysymys. Onko niihin järkevää tai sopivaakaan ryhtyä, jää jokaisen omaan harkintaan.
Kenellä tahansa palkansaajalla tai muulla veronmaksajalla on milloin tahansa yksi helppo keino vältellä pankkitilin mahdollista miinuskorkoa. Riittää, että pyytää palkanmaksajaa, kuten työnantajaa, korottamaan veroprosenttia.
Veroja tulee maksettua liikaa, mutta aikanaan on odotettavissa veronpalautus korkoineen. Verottaja ei rankaise liikaa maksetusta verosta ainakaan vielä miinuskorolla, vaan päinvastoin maksaa veronpalautuksille pienimmillään puolen prosentin korkoa.
Veroprosenttia voi kuka tahansa milloin tahansa korottaa ilman sen kummempia selityksiä tai perusteluita. Ainakaan vielä verottaja ei ole ryhtynyt vahtimaan ylimääräisten verojen maksajia niin kuin veronkiertäjiä.
Toinen helppo keino pitää pankkitilin rahamäärä pienenä on siirtää arkinen rahahuolto luottokortille ja maksaa korttiyhtiölle niin paljon ylimääräisiä lyhennyksiä kuin luottokortin ehdot sallivat.
Ehkä helpointa on kuitenkin tehdä niin kuin keskuspankki toivoo: panna rahaa menemään sitä mukaa kuin sitä tulee tilille. Toki siitäkin koituu rahahuolia, mutta toisenlaisia.

Michael Hudson – Uuden kylmän sodan kahtiajako 

Revalvaatio

G20-maiden johtajat Australiassa 2014.

Revalvaatio julkaisi aiemmin Michael Hudsonin tekstin IMF liittyi uuteen kylmään sotaan, joka käsitteli Kansainvälisen valuuttarahaston sääntömuutosta lainojen myöntämiseksi Ukrainalle. Oheisessa tekstissä tarkastellaan syvällisemmin viime joulukuussa tehdyn päätöksen globaaleja seurauksia. Sääntömuutos kärjistää maailman poliittista kahtiajakoa Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten sekä BRICS-maiden välillä. Molemmat osapuolet ovat imperialistisia, mistä johtuen nykyinen kehitys on huolestuttavaa.  

Yhdysvaltain geopoliittisten strategistien painajainen on käymässä toteen: ulkomainen taloudellinen itsenäisyys Yhdysvaltain hallinnasta. Venäjän ja Kiinan hallitukset eivät yksityistä ja harjoita uusliberalismia Yhdysvaltoihin keskittyneen taloudellisen suunnittelun ja omistuksen alaisuudessa. Sen sijaan ne investoivat naapuritalouksiinsa ehdoilla, jotka sementoivat Euraasian taloudellisen integraation, joka perustuu Kiinan rahoitukseen ja Venäjän öljyyn. Aasian infrastuktuuri-investointipankki (Asian Infrastructure Investment Bank, AIIB) uhkaa korvata Kansainvälisen valuuttarahaston (International Monetary Fund, IMF) ja Maailmanpankin kehitysohjelmat, jotka suosivat yhdysvaltalaisia yrityksiä, pankkeja ja osakkeenomistajia (ja joihin Yhdysvalloilla on ainutkertainen veto-oikeus)

Venäjän laina Ukrainalle vuonna 2013, jota pyysi Ukrainan silloinen Venäjä-mielinen hallitus, osoitti kahden valtion keskinäisen kaupan ja investointisuhteiden hyötyjä. Venäjän valtiovarainministeri Anton Siluanovin mukaan Ukrainan “kansainväliset reservit riittivät hädintuskin kattamaan kolmen kuukauden tuonnin, eikä kukaan velkoja ollut valmis lainaamaan Kiovalle mahdollisilla ehdoilla. Venäjä tarjosi 3 miljardia dollaria 5 prosentin korolla samaan aikaan kun Ukrainan valtion velkakirjat tuottivat 12 prosenttia.[1]

Yhdysvaltain strategeja häiritsi erityisesti se, että tätä Venäjän lainaa suojasi IMF:n lainauskäytäntö, joka vielä tuolloin esti uusien velkojen myöntämisen valtioille, jotka olivat laiminlyöneet ulkomaisia velkoja (tai vähintään eivät neuvotelleet lainojen takaisinmaksamisesta). Kyseiset velat on kirjattu Lontoon kansainvälinen välimiesmenettelytuomioistuimen velkojia koskevien määräysten mukaisesti.

Joulukuun 3. päivä eli viikko ennen kuin IMF muutti sääntöjään Venäjän presidentti Vladimir Putin ehdotti, että Venäjä “ja muut Euraasian unionin (Eurasian Economic Union, EEU) maiden tulisi käynnistää neuvottelut Shanghain yhteistyöjärjestön (Shanghai Cooperation Organisation, SCO) ja Kaakkois-Aasian liiton (Association of Southest Asian Nations, ASEAN) valtioiden kanssa mahdollisesta taloudellisesta yhteistyöstä”.[2] Lisäksi Venäjä etsii mahdollisuutta rakentaa energiaputkensa Eurooppaan mieluummin itselleen mieluisten kuin Yhdysvaltain tukemien valtioiden kanssa.

Kiinan ja Venäjän siirtyessä käyttämään kaupassa ja investoinneissa omia valuuttojaan dollarien sijasta ne ovat luomassa geopoliittista järjestelmää, joka ei ole Yhdysvaltojen ohjauksessa. Sen jälkeen kun Yhdysvaltojen virkamiehet uhkasivat häiritä Venäjän pankkiyhteyksiä sulkemalla sen SWIFT-selvitysjärjestelmän ulkopuolelle, Kiina nopeutti vaihtoehtoisen maksujärjestelmän (China International Payments System, CIPS) luomista, mihin sisältyy kokonaan oma luottokorttijärjestelmä suojaamaan Euraasian talouksia Yhdysvaltain uhkailulta.

Venäjä ja Kiina tekevät samaa mitä Yhdysvallat on tehnyt jo pitkään: käyttävät kauppa- ja velkakytköksiä lujittamaan geopoliittista diplomatiaa. Tämä geopoliittinen siirtymä on kopernikaalinen uhka uuden kylmän sodan ideologialle: sen sijaan että maailmantalous kiertäisi Yhdysvaltoja (ptolemaioslainen idea Amerikasta “korvaamattomana kansakuntana”), se saattaisikin kiertää Euraasiaa. Niin kauan kuin globaali rahoituksen paavinvalta pysyy Washingtonissa IMF:n ja Maailmanpankin toimistoissa, Amerikan inkivisitio tulee taistelemaan kaikilla voimillaan tämänkaltaista painopisteen muutosta vastaan.

Kuvitellaanpa seuraava skenaario viiden vuoden päähän. Kiina on käyttänyt puolet vuosikymmenestä nopeiden rautateiden, sähköjärjestelmien ja muiden rakennelmien luomiseen Aasian ja Afrikan valtioille, mikä mahdollistaa niiden kasvun ja viennin lisääntymisen. Vienti tulee maksamaan infrastuktuurilainat takaisin. Kuvittellaan myös, että Venäjä tarjoaa näiden projektien vaatimat öljyt ja kaasut.

Aasian infrastuktuuri-investointipankki lisää Yhdysvaltojen uuskonservatiivien pelkoa siitä, että maailma ei enää olisikaan Yhdysvaltojen ohjauksessa. Kansakunnat voisivat luoda omaa rahaa ja pitää hallussaan toistensa velkaa kansainvälisinä reserveinään sen sijaan että lainaisivat dollareita ja alistuisivat IMF:n ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriön taloudelliseen suunnitteluun, jotka vaativat velallisilta talouskuria. Olisi vähemmän tarvetta rahoittaa ulkomaisten hallitusten budjettialijäämiä myymällä keskeistä julkista infrastruktuuria ja yksityistämällä kansantalouksia. Sen sijaan että julkinen kulutus lakkautettaisiin, AIIB ja laajempi Euraasian unioni voisivat tehdä sitä mitä Yhdysvallat itsekin harjoittaa eli etsiä omavaraisuutta perustarpeiden kuten ruoan, teknologian, pankkitoiminnan, luotonluonnin ja rahapolitiikan osalta.

Oletetaan tämän jälkeen että amerikkalainen diplomaatti tapaa Kiinan, Venäjän ja AIIB:n luotottamien maiden johtajia ja tekee seuraavan ehdotuksen: “Nyt kun olette saaneet kasvaneen tuotantonne rullaamaan, miksi maksaa velkoja takaisin? Teemme teistä rikkaita kunhan jätätte velkanne maksamatta vastustajillemme uudessa kylmässä sodassa ja liitytte Länteen. Autamme teitä eurooppalaisten liittolaistemme kanssa luovuttamaan infrastruktuurin teidän ja kannattajienne haltuun ja annamme näille varoille markkina-arvon myymällä osakkeet New Yorkissa ja Lontoossa. Tämän jälkeen voitte kuluttaa ylijäämänne Lännessä.”

Kuinka Kiina ja Venäjä voivat vastata tällaiseen tilanteeseen? Ne voivat nostaa oikeusjutun. Mutta mikä oikeusistuin tunnustaa heidän vaatimuksensa – tarkemmin sanoen mistä kansainvälisestä oikeusistuimesta Länsi välittää?

Tämänkaltaisesta tilanteesta Yhdysvaltain ulkoministeriön ja valtiovarainministeriön virkamiehet ovat keskustelleet yli vuoden. Lähenevä konflikti tuli välittömäksi Ukrainan kolmen miljardin dollarin velan erääntyessä Venäjälle 20. joulukuuta 2015. Yhdysvaltain tukema Ukrainan hallitus on ilmaissut aikovansa jättää velat maksamatta. Lisäksi Yhdysvaltain lobbarit ovat muuttaneet IMF:n sääntöjä poistaakseen valtin, johon Venäjä ja muut hallitukset ovat tähänasti perustaneet lainojensa takaisinmaksun valvonnan.

1. Kansainvälisen valuuttarahaston rooli velkojen valvojana

Mitä tulee hallitusten välisten velkojen takaisinmaksuun, IMF:llä ja Pariisin klubilla on keskeiset neuvotteluvaltit. Keskuspankkien “vakautuslainojen” (uusliberaali kiertoilmaus velallisten painostamiseksi talouskuriin ja epävakauteen) koordinaattorina IMF voi kieltäytyä antamasta omaa lainaa, mutta myös estää muita hallituksia ja pankkeja osallistumista velallisten uudelleenrahoitukseen. Valtioita, jotka eivät suostu yksityistämään infrastruktuuriaan ja myymään sitä länsimaisille ostajille, uhataan sanktioilla ja Yhdysvaltojen tukemalla “vallanvaihdoksella” ja “demokratian edistämisellä” Maidanin tyyliin.

Tämä oli tilanne, kun IMF:n päätiedottaja Gerry Rice ilmoitti 8. joulukuuta: “IMF:n johtokunta kokoontui tänään ja päätti muuttaa politiikkaansa liittyen maksamattomiin velkoihin liittyvää nollatoleranssia. Tarjoamme asiasta lisää tietoa ja perusteluja seuraavien päivien aikana.” Aiemmin IMF:llä on ollut periaate, jonka mukaan hallitus, jolla on maksamattomia velkoja millekään muulle hallitukselle, ei ole oikeutettu IMF-lainaan eikä myöskään tukipaketeihin, joissa muut hallitukset ovat mukana. Dollariin perustuva maailman rahoitusjärjestelmä on perustunut tähän viimeiset 70 vuotta. Hyötyjiä ovat olleet Yhdysvaltain dollareita lainanneet velkojat.

Tässä Amerikka-keskeisessä maailmankuvassa Kiina ja Venäjä näyttäytyvät potentiaalisesti suurina uhkina, sillä ne ovat Yhdysvalloista riippumattomina valtakeskuksina luomassa Shanghain yhteistyöjärjestöstä vaihtoehtoa NATO:lle ja AIIB:stä vaihtoehtoa IMF:lle ja Maailmanpankille. Jo pelkkä nimi “Aasian infrastruktuuri- ja investointipankki” viitaa siihen, että hallitukset rahoittavat liikennejärjestelmät ja muun infrastruktuurin, eikä niitä aiota luovuttaa yksityisille tulovirtojen ja korkojen lähteeksi.

Keskittyminen tällaiseen julkisen ja yksityisen talouden sekoittamiseen asettaa AIIB:n ristiriitaan myös TPP-sopimuksen (Trans-Pacific Partnership) kanssa, jonka tarkoituksena on alistaa hallitusten suunnitteluvalta pankki- ja yrityssektorien lyhyen tähtäimen voitontavoittelulle sekä ennen kaikkea estää hallitusten rahanluonti ja rahoitussektorin sääntely. Tutkimusinstituutti Nomuran pääekonomisti Richard Koo on selittänyt, miksi AIIB nähdään uhkana IMF:lle: “Mikäli IMF:n kilpailija on vahvasti Kiinan vaikutuksen alainen, sen kautta tukea saavat maat tulevat uudistamaan talouksiaan Kiinan ohjauksessa, minkä seurauksena Kiinan suora tai epäsuora vaikutus tulee todennäköisesti kasvamaan.”[3]

Venäjän valtiovarainministeri Anton Siluanov luonnehti IMF:n päätöstä “hätäiseksi ja puolueelliseksi”.[4] Päätöksestä on kuitenkin keskusteltu ympäri vuoden, minkä lisäksi on punnittu lukuisia skenaarioita ajatellen kansainvälistä oikeutta. IMF:n sääntöjen muuttamisen tarkoituksena ei ole eristää ainoastaan Venäjää vaan erityisesti Kiinaa lainanantajana Afrikan maille ja AIIB:n tuleville velallisille. Yhdysvaltain virkamiehet kävelivät juridisten itsemurhaliiviensä kanssa IMF:n päämajaan Washingtonissa ja ilmoittivat päättäneensä, että Venäjän kyky periä velkaansa Ukrainalta ja ennen kaikkea Kiinan suunnitelmat uudesta silkkitiestä, riippumattomuudesta Yhdysvaltain rahoituksesta ja kaupasta sekä Euraasian taloudellisesta integraatiosta oli aika suistaa raiteiltaan.

NATO-mielisen Atlantti-seuran vanhempi jäsen Anders Åslund on huomauttanut, että IMF:n henkilöstö alkoi miettiä sääntömuutosta keväällä 2013, koska Kiinan kaltaiset epätavanomaiset velkojat olivat alkaneet tarjota kehittyville talouksille merkittäviä lainoja. Ensimmäinen ongelma oli, että nämä luotot oli myönnetty IMF:n käytännöistä poikkeavilla ehdoilla. Kiina ei kuulunut Pariisin klubiin, jossa velkojen järjestelyistä keskusteltiin, joten oli aika päivittää sääntöjä. IMF:n oli tarkoitus omaksua uusi käytäntö keväällä 2016, mutta kiista Venäjän 3 miljardin dollarin lainasta Ukrainalle kiihdytti muutoin hidasta päätöksentekoprosessia.[5]

Myös Wall Street Journalin mukaan IMF:n sääntömuutoksen taustalla oli huoli Kiinan lainanannon muodostamasta uhasta IMF:lle ja sen vaatimalle talouskurille: “Asiantuntijoiden mukaan IMF suunnitteli alunperin, ettei Kiina pystyisi vesittämään IMF:n lainausta tukipaketteja etsiville jäsenmaille samalla kun Peking on kasvattanut lainanantoaan kehittyville talouksille ympäri maailman.”[6] Yhdysvaltain strategit ovat siis suunnitelleet menettelytavan kauppa- ja rahoitussopimusten estämiseksi Yhdysvaltain ohjauksen ulkopuolella sekä IMF:ssä ja Maailmanpankissa, jossa sillä on ainutlaatuinen veto-oikeus.

Suunnitelma on riittävän yksinkertainen. Kauppa seuraa rahoitusta, ja yleensä velkoja määrää säännöt. Toisesta maailmansodasta lähtien Yhdysvallat on hyödyntänyt dollaristandardia ohjatakseen kolmannen maailman kauppaa ja investointeja tavoilla, jotka hyödyttävät sen omaa taloutta.

Kauppaluottojen ja pankkilainojen perusta on velkojien kyky periä neuvoteltavat kansainväliset velat. Tämän vuoksi Yhdysvallat ja muut velkojamaat ovat käyttäneet Kansainvälistä valuuttarahastoa välikätenä vaikuttaakseen lainojen “rehelliseltä välittäjältä” (ja rehellinen välittäjä tarkoittaa käytännössä alisteisuutta Yhdysvaltain veto-oikeudelle). Vaikutusvaltansa vahvistamiseksi IMF on noudattanut sääntöä, jonka mukaan se ei rahoita lainasopimuksia hallitukselle, joka on jättänyt maksamatta velkoja millekään muulle hallitukselle. Kuitenkin jo mainitun Åslundin mukaan IMF voi helposti muuttaa käytäntöjään, sillä kyseistä periaatetta ei ole sisällytetty IMF:n perustamissopimukseen. IMF:n johtokunta voi päättää politiikkaansa muuttamisesta yksinkertaisella enemmistöllä. IMF on lainannut esimerkiksi Afganistanille, Georgialle ja Irakille keskellä sotaa. Venäjällä ei ole päätöksiin veto-oikeutta, sillä sillä on ainoastaan 2,39 % äänistä. Kun IMF on lainannut Georgialle ja Ukrainalle, johtokunnan muut jäsenet ovat jättäneet Venäjän vastustuksen huomiotta.[7]

Åslund huomautti, että sääntömuutoksen jälkeen “IMF voi jatkaa Ukrainan lainoittamista huolimatta siitä mitä Ukraina tekee Venäjän velkansa suhteen, joka erääntyy 20. joulukuuta 2015.”[8]

Globalization Problems -instituutin johtaja Mikhail Delyagin on ilmaissut IMF:n kaksinaismoraalin seuraavasti: “IMF antaa Kiovalle seuraavan lainaerän ainoastaan sillä ehdolla, ettei Ukraina maksa Venäjälle dollariakaan sen 3 miljardin dollarin velasta. Juridisia muodollisuuksia noudatetaan, mutta Ukraina on velvoitettu maksamaan poliittisista syistä ainoastaan länsimaisille velkojille.”[9] On oikeastaan IMF:n johtokunnasta ja viime kädessä sen pääjohtajasta kiinni, pitävätkö ne valtiota luottokelpoisena vai eivät. Yhdysvaltain edustaja on luonnollisesti torjunut aina johtajat, jotka eivät ole kiitollisuudenvelassa Yhdysvalloille.

Kreikan tukipaketit vuoden 2010 jälkeen ovat esimerkki Yhdysvaltain ohjauksesta. IMF:n henkilökunta laski, ettei Kreikka todennäköisesti selviäisi ulkomaisten pankkien ja osakkeenomistajien tukipakettien maksamisesta. Useat johtokunnan jäsenet olivat samaa mieltä (ja myöhemmin myös tekivät tästä paljastuksia julkisuuteen). Heidän protesteillaan ei kuitenkaan ollut merkitystä. IMF:n silloinen johtaja Dominique Strauss-Kahn kannatti Yhdysvaltain ja Euroopan keskuspankin (EKP) näkemystä – sen jälkeen kun presidentti Barack Obama ja valtiovarainministeri Timothy Geithner olivat tehneet selväksi, että yhdysvaltalaiset pankit olivat lyöneet luottoriskijohdannaisilla (credit default swap, CDS) vetoa Kreikan maksukyvystä ja olisivat menettäneet rahansa mikäli Kreikan velkoja olisi alaskirjattu. Vuonna 2015 nykyinen johtaja Christine Lagarde kannatti niinikään Yhdysvaltain ja EKP:n kovaa linjaa henkilökunnan protesteista huolimatta.[10]

2. IMF:n sääntömuutoksen ajankohta

Brasiliaa IMF:n johtokunnassa edustava Otaviano Canute huomautti: “IMF:n ehto lainauskiellosta [oli suunniteltu] varmistamaan, että kyseinen maa jatkoi neuvotteluja velkojien kanssa hyvässä hengessä sopimuksen aikaansaamiseksi”.[11] Hänen mukaan tämän ehdon hylkääminen mahdollistaa myös muille maille vastaavanlaisten vapautusten vaatimisen sekä sen, etteivät ne neuvotte vilpittömästi sopimuksen aikaansaamiseksi velkojamaiden hallitusten kanssa.

Lisäksi IMF:n perustamisasiakirja vuosilta 1944-1945 kieltää rahastoa lainaamasta sisällissotaa käyvälle maalle tai maalle, joka on sodassa toisen jäsenmaan kanssa sekä ylipäätään lainaamisen sotilaallisiin tarkoituksiin. Kun pääjohtaja Lagarde myönsi viimeisimmän IMF-lainaerän Ukrainalle keväällä 2015, hän teki symbolisen eleen toivomalla, että Ukrainaan tulisi rauha. Ukrainan presidentti Petro Porošenko ilmoitti kuitenkin välittömästi vauhdittavansa venäjää puhuvan väestönosan kanssa käytävää sisällissotaa idässä Donbassissa. Donbassisa on valmistettu suurin osa Ukrainan vientituotteista, pääasiassa Venäjälle. Nämä markkinat on toistaiseksi menetetty nykyisen hallituksen sotaisuuden vuoksi Venäjää vastaan.

Tämän olisi pitänyt estää Ukrainaa saamasta IMF:n tukea. Kieltäytyminen IMF-lainasta olisi voinut olla merkittävä painostuskeino rauhan edistämiseksi ja Minskin sopimusten noudattamiseksi, mutta Yhdysvaltain diplomaattinen painostus johti tämän mahdollisuuden hylkäämiseen.

Jatkuva sodankäynti idässä rikkoo räikeästi IMF:n ehtoja, sillä se estää Ukrainan realistisen mahdollisuuden uusien lainojen takaisinmaksamisesta. Åslund viittaa prosessin sisäiseen ristiriitaisuuteen: Ukraina on saavuttanut budjettitasapainon, koska inflaatio ja Ukrainan valuutan hryvnian jyrkkä arvonalennus ovat merkittävästi vähentäneet eläkemaksuja. Alhaisemmat eläkkeet ovat vahvistaneet Ukrainan Maidanin jälkeisen juntan vastustusta: “Presidentti Porošenkon ryhmittymän johtavat poliitikot vaativat massiivisia veronkevennyksiä, mutta eivät menoleikkauksia, mikä aiheuttaisi IMF arvioiden mukaan valtavan 9-10 prosentin suuruisen budjettialijäämän suhteessa bruttokansantuotteeseen (BKT), jota ei voitaisi mahdollisesti rahoittaa”.[12] Miten IMF:n vaatimaa talouskuria voitaisiin toteuttaa ilman poliittista takaiskua?

Näin ollen IMF rikkoo neljää sääntöä. Ensiksi lainaaminen maalle, jolla ei ole nähtävissä olevia keinoja maksaa velkojaan takaisin rikkoo niin sanottua “Ei enää Argentiinoja” -sääntöä, joka otettiin käyttöön vuoden 2001 katastrofaalisen lainan jälkeen. Toiseksi lainaaminen maalle, joka kieltäytyy neuvottelemasta varsinaisten velkojiensa kanssa on vastoin IMF:n roolia kansainvälisten velkojien välittäjänä. Kolmanneksi IMF on rahoittamassa sodassa olevaa lainaajaa, joka on tuhoamassa oman vientikapasiteettinsa ja maksutaseensa ja siten myös kykynsä maksaa velkojaan takaisin. Viimeiseksi, IMF on lainaamassa valtioille, jonka kyky toimeenpanna IMF:n pahamaineiset sopeutusohjelmat oman väestönsä vahingoksi on epätodennäköistä ilman, että demokraattinen oppositio vaiennetaan totalitaarisella tavalla. Sen sijaan että Ukrainaa kohdeltaisiin kansainvälisessä rahoitusjärjestelmässä hylkiönä, se otetaan järjestelmään mukaan ja sille myönnetään rahoitusta.

Lopputulos (ja IMF:n lainanannon uuden periaatteen tarkoitus) on luoda uusi rautaesirippu, joka jakaa maailman Yhdysvaltoja kannattaviin uusliberaaleihin talouksiin ja kaikkiin muihin talouksiin, ne mukaanlukien jotka pyrkivät ylläpitämään julkisia investointeja infrastruktuuriin, progressiivista verotusta ja mitä ennen pidettiin edistyksellisenä kapitalismina. Kiina ja Venäjä voivat lainata niin paljon kuin tahtovat muille hallituksille, joskaan ei ole olemassa mitään kansainvälistä käytäntöä näiden velkojen takaisinmaksun varmistamiseksi sen alaisuudessa, mitä ennen on kutsuttu kansainväliseksi oikeudeksi.

Kieltäytymällä hylkäämästä omia tai Euroopan keskuspankin saamisia Kreikalta IMF on erittäin halukas näkemään Venäjän, Kiinan tai jonkun muun valtion velkojen kiistämisen – valtioiden, jotka eivät ole Yhdysvaltain uuskonservatiivien hyväksymällä listalla. Nämä uuskonservatiivit käyttävät veto-oikeutta IMF:ssä, Maailmanpankissa ja vastaavissa Yhdysvaltain renkaaseen kuuluvissa kansainvälisissä taloudellisissa järjestöissä. IMF:n sääntöjen muuttaminen lainojen myöntämiseksi Ukrainalle ja muille velkojaan laiminlyöneille hallituksille voidaan perustellusti katsoa Amerikan uuden Venäjää vastaan suuntautuvan kylmän sodan kärjistymisenä, mutta myös Kiinan vastaisena strategiana.

Tämänkaltaisissa juonissa ajoitus on kaikki kaikessa. Georgetownin yliopiston oikeustieteen professori ja valtiovarainministeriön asiantuntija Anna Gelpern varoitti, että ennen kuin “IMF:n henkilökunnalla ja johtokunnalla [olisi] riittävästi aikaa sääntömuutoksen toteuttamiseksi”, Venäjä saattaisi turvautua “lausekkeeseen liiallisesta velasta suhteessa bruttokansantuotteeseen (BKT) jouduttaakseen velkojensa takaisinmaksua koska tahansa ennen joulukuuta sotkeakseen IMF:n sääntömuutosprosessin.”[13] Lausekkeen mukaan Ukrainan ulkomaisen velan noustessa yli 60 prosenttiin suhteessa BKT:hen Venäjän hallituksella on oikeus vaatia välitöntä velkojen takaisinmaksua. Putin kuitenkin pidättäytyi tämänkaltaisesta perinnästä ja on valmis myönnytyksiin Ukrainan tilanteessa.

Kuitenkin paljon painavampi syy Yhdysvalloille viivytellä kesän yli IMF:n sääntömuutoksen kanssa oli se, että Ukrainan poikkeuslupa olisi murtanut lailliset padot, mikä olisi mahdollistanut esimerkiksi Kreikalle vastaavan poikkeusluvan anomisen troikalle (eli Euroopan komissiolle, Euroopan keskuspankille ja IMF:lle itselleen) maksettavien vuoden 2010 jälkeisten tukipakettien suhteen, jotka ovat painaneet maan syvempään lamaan kuin 1930-luvulla. “Kuvitelkaa, että Kreikan hallitus olisi vaatinut EU-instituutioita hyväksymään samanlaiset velkojen leikkuut kuin maan yksityiset velkojat joutuivat hyväksymään”, Venäjän valtiovarainministeri Anton Siluanov sanoi. “Reaktio Euroopan pääkaupungeissa olisi ollut jäätävä. Tämä on kuitenkin kanta, jonka Kiova on ottanut Ukrainan 3 miljardin dollarin suuruiseen velkaan Venäjälle.”[14]

Juuri tämä oli Yhdysvaltojen ja euroalueen strategien suurin pelko viime kesänä. Kreikan talouden murskaamisen tarkoitus oli saada Espanjan Podemos ja vastaavat liikkeet Italiassa ja Portugalissa luopumaan kansallisen hyvinvoinnin tavoittelusta euroalueen talouskurin sijaan. Oven avaaminen tämänkaltaiselle vastarinnalle Ukrainan myötä olisi vesittänyt Amerikan taktiikan suorittaa taloudellinen isku Venäjää vastaan samaan aikaan kun sen maksutase on alhaalla öljyn ja kaasun hintojen romahduksen seurauksena.

Vasta sen jälkeen kun Kreikka antautui euroalueen talouskurille, reitti oli selvä Yhdysvaltain viranomaisille IMF:n sääntöjen muuttamiseksi ja Venäjän eristämiseksi. Tämä taktinen voitto on otettu kuitenkin IMF:n ja koko globaalin rahoitusjärjestelmän sääntöjen peruuttamattoman muutoksen kustannuksella. Vast’edes myös muut valtiot voivat hylätä Ukrainan esimerkkiä seuraten lainaehtonsa ja pyytää heidän ulkomaisten velkojensa alaskirjauksia.

Seuraukset eivät rajoitu pelkästään Kansainväliseen valuuttarahastoon. Koko kansainvälisen oikeuden kudos on revitty riekaleiksi. Jokaisella teolla on vastavaikutus geopolitiikassa. Yhdysvaltain uuskonservatiivit ovat itse käynnistäneet Euraasian itsenäisen blokin nousun.

3. Venäjän neuvotteluyritys

Yhdysvaltain valtiovarainministeriö ja ulkoministeriöt ovat suunnitelleet yli vuoden ajan Venäjän sulkemista ulos Iso-Britannian lain piiristä, jonka mukaan sen lainat Ukrainalle on kirjattu. Laillisista keinoista, joita Ukraina voisi käyttää välttääkseen takaisinmaksua Venäjälle, se voisi professori Gelpernin mukaan julistaa velat “laittomiksi” sillä perusteella, että velat on otettu pakon tai korruption vuoksi. Washingtonissa sijaitsevalle pankkialan etujärjestö Peterson Institute of International Economicsille laatimassaan asiakirjassa Gelpern ehdotti, että Britannian tulisi kieltää Venäjältä oikeusistuimiensa käyttö vahvistaakseen Venäjälle asetettuja rahoitus-, energia- ja kauppapakotteita sen jälkeen kun Krim äänesti liittyäkseen Venäjään.[15]

Ukraina olisi voinut vaatia myös Venäjältä sotakorvauksia “hyökkäämisestä” alueelleen, koska se suojeli Krimin ja Dombassin alueita Oikean sektorin haltuunotolta. Tämänkaltaisella suunnitelmalla olisi kuitenkin ollut vain pienet mahdollisuudet menestyä kansainvälisissä tuomioistuimissa (ilman että ne olisivat näyttäytyneet NATO:n uuden kylmän sodan politiikan jatkeina). Tämä olisi voinut kuitenkin viivyttää Venäjän velkojen perintää sitomalla sen pitkään ja kiusalliseen oikeusjuttuun.

Vakuuttaakseen, että Ukrainan velka Venäjälle oli “laiton” tai muutoin lainvastainen, “Presidentti Porošenko sanoi rahan olleen tarkoitettu varmistamaan edellisen presidentti Viktor Janukovitsin lojaalius Moskovalle ja kutsui maksuja “lahjonnaksi” tämän vuoden kesäkuussa Bloombergille annetussa haastattelussa.”[16] Tämänkaltaisten argumenttien laillinen ja moraalinen ongelma on, että ne pätevät yhtä lailla IMF:n ja Yhdysvaltojen lainoihin. Venäjän velkoja väittäminen “laittomiksi” mahdollistaisi velkojen maksamatta jättämisen myös maille, joita IMF:n ja Yhdysvaltain johtajien tukemat diktatuurit ovat ottaneet. Yhdysvaltain pyrkimyksiä Ukrainan velkojen mitätöimiseksi voitaisiin käyttää kumoamaan tai vähintäänkin alaskirjaamaan IMF-lainoja, joiden ehtona lainaajat ovat hyväksyneet Yhdysvaltain, Saksan ja muiden NATO-maiden sijoittajia suosivan yksityistämisen, talouskuriohjelmat ja sotakaluston ostamisen (kuten saksalaiset sukellusveneet joita maksaakseen Kreikka lainasi).

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan “nyt vireillä oleva uudistus, joka on suunniteltu ainoastaan Ukrainalle, voi asentaa kaikkiin IMF:n tukipaketteihin aikapommin”. Tämä osoittaa laajuuden, jolla IMF on Yhdysvaltain uuden kylmän sodan kävijöiden alaisuudessa. “Pohjimmiltaan tämä uudistus kiteyttää seuraavan: siitä asti kun Ukraina on ollut poliittisesti tärkeä – ja se on tärkeä ainoastaan, koska se vastustaa Venäjää – IMF on ollut valmis tekemään Ukrainan puolesta kaiken mitä se ei ole ollut valmis tekemään muiden maiden kohdalla ja tilanne, jonka pitäisi 100-prosenttisesti tarkoittaa maksukyvyttömyyttä nähdäänkin yhtäkkiä IMF:n mahdollisuutena rahoittaa Ukrainaa.”[17]

Kuten yllä on todettu, olettamalla Ukrainan etsivän keinoja Venäjän lainojen maksamatta jättämiseksi, Putin pidättäytyi käyttämästä Venäjän oikeutta vaatia välitöntä takaisinmaksua, kun Ukrainan ulkomainen velka nousi yli 60 prosenttiin suhteessa BKT:hen. Marraskuussa hän tarjosi maksujen lykkäämistä, mikäli Yhdysvallat, Eurooppa tai kansainväliset pankit takaisivat velkojen uudelleenjärjestelyn. Putin ehdotti suotuisampia lainaehtoja velkojen uudelleenjärjestelylle kuin mitä IMF vaati. Hän ehdotti “uudelleenjärjestelyä ilman maksuja vuonna 2015 ja miljardi dollaria seuraavan kolmen vuoden aikana”. Mikäli IMF, Yhdysvallat ja EU “ovat vakuuttuneita, että Ukrainan maksukyky paranee”, niiden ei pitäisi “nähdä mitään riskiä tämänkaltaisen luoton takaamisessa. Olemme pyytäneet näitä takuita joko Yhdysvaltain hallitukselta, Euroopan unionilta tai yhdeltä suurista kansainvälisistä rahoitusinstituutioista.”[19]

Putinin mukaan johtopäätös oli, että “mikäli ne eivät voi myöntää vakuuksia, ne eivät myöskään usko Ukrainan talouden tulevaisuuteen”. Eräs professori huomautti, että tarjous oli linjassa sen tosiasian kanssa, että “Ukraina on jo saanut vakuudet Yhdysvalloilta lainoilleen edellisen lainan liikkeellelaskun yhteydessä”. Miksi Yhdysvallat, Eurooppa tai jokin johtavista liikepankeista ei voi tarjota samanlaista vakuutta Ukrainan Venäjältä ottamille veloille?[20]

IMF, Euroopan unioni ja Yhdysvallat eivät siis uskone omiin valoisiin ennusteisiin Ukrainan maksukyvystä vakuuksien suhteen. Ulkoministeri Lavrov teki selväksi mitä tämä tarkoitti: “Kieltäytymällä takaamasta Ukrainan velkaa osana Venäjän tarjousta velkojen uudelleenjärjestelystä, Yhdysvallat käytännössä tunnusti, ettei näköpiirissä ole maan maksukyvyn parantumista. … Virallinen kieltäytyminen ehdotetusta suunnitelmasta tarkoitti, ettei Yhdysvallat usko Ukrainan vakavaraisuuden palautumiseen.”[21]

Venäjän parlamentin ylähuoneen kansainvälisten asioiden komitean varapuheenjohtaja Andrei Klimov moitti Yhdysvaltojen soittavan “ykkösviulua Kansainvälisessä valuuttarahastossa samalla kun Euroopan unioni soittaa kakkosviulua. Nämä kaksi rahoittivat eniten Maidania, joka on vuoden 2014 vallankaappauksen symboli”.[18]

4. Yhdysvaltojen liittolaiset Lähi-idässä

Harvat ovat laskeneet kuinka paljon Amerikan uusi kylmä sota Venäjän repii toisen maailmansodan jälkeen luotuja kansainvälisiä yhteyksiä. Ottaen huomioon IMF:n ja Maailmanpankin tiiviin yhteyden Yhdysvaltain yksipuoliseen geopolitiikkaan, kuinka pitkään Länsi-Eurooppa on valmis luopumaan sen kauppa- ja investointi-intressinsä Venäjän kanssa? Saksa, Italia ja Ranska tuntevat jo rasitteet.

Jos ja kun käänne tapahtuu, se ei ole marginaalinen vaan geopoliittinen maanjäristys.

Venäjän energiaviennin sivuuttamiseksi suunniteltu öljy- ja kaasuputkisota on tarkoittanut anarkiaa Lähi-idässä jo yli vuosikymmenen ajan. Tämän seurauksena Eurooppaan tulee pakolaisia ja Amerikassa pelätään terrorismia. Republikaanien presidenttiehdokasväittelyn yksi kärkiteema on ollut suojautuminen islamistijihadisteilta. Yksikään ehdokas ei ole selittänyt terrorismin yhteyttä Yhdysvaltojen liittoon wahhabistisen Saudi-Arabian ja Qatarin kanssa tai Al Qaidan ja ISIS/Daeshin kanssa, mikä aiheuttaa epävakautta alueilla, jotka pyrkivät itsenäiseksi Yhdysvaltain hallinnasta.

Yhdysvallat on valinnut liittolaisikseen uudessa kylmässä sodassa maallisten hallitusten sijaan fundamentalistiset ja jihadistiset uskonnot Libyassa, Irakissa, Syyriassa ja aiemmin myös Afganistanissa ja Turkissa. Iranin maallisen pääministeri Mohammed Mossaddeghin kaatamisesta 1953 lähtien Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on perustunut oletukseen, että maalliset hallinnot vastustavat yksityistämistä ja uusliberaalia talouskuria.

Tähän fataaliin oletukseen perustuen Yhdysvaltain kylmän sodan kävijät ovat asettuneet paitsi maallisia hallituksia, mutta myös demokraattisia regiimejä, jotka pyrkivät edistämään omaa hyvinvointiaan ja taloudellista itsenäisyyttä sekä vastustamaan uusliberalismia perinteisen julkisen ja yksityisen sekatalouden säilyttämisen puolesta.

Tämä on taustatarina Yhdysvaltain taistelulle muun maailman kontrollista. IMF:n sääntöjen rikkominen on ainoastaan viimeisin luku. Laaja vietti Venäjää, Kiinaa ja niiden mahdollisia Euraasian liittolaisia vastaan on surkastunut taktiikoiksi ilman ymmärrystä siitä, kuinka nämä samat strategiat nimenomaan aiheuttavat monenkeskeistä maailmaa, jonka torjumiseksi ne alunperin on suunniteltu.

Amerikan tai Euroopan sosiaalidemokratian ydinarvot on revitty juuriltaan. Valistuksen ideaalit maallisesta demokratiasta ja kansainvälisen oikeuden säännöt kaikkien valtioiden tasavertaisesta kohtelusta, klassinen teoria vapaista markkinoista (jossa markkinat ovat vapaita ansaitsemattomista tuloista ja koronkiskonnasta) sekä julkiset investoinnit infrastruktuuriin elämisen ja yrittämisen kustannusten alentamiseksi uhrataan Yhdysvaltain “korvaamattoman kansankunnan” sotilaalliselle yksipuolisuudelle.

Lain kirjaimen ja kansallisten intressien yläpuolelta Amerikan uuskonservatiivit julistavat, että heidän kansakuntansa kohtalo on käydä sotaa ulkomaisten maallisten demokratioiden käyttäytymisen estämiseksi, joka ei ole kuuliaista Yhdysvaltain diplomatialle. Käytännössä tämä tarkoittaa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kontrolloivan rahoitusalan ja yritysmaailman intressien suosimista. Valistuksen ei tullut osoittautua tällaiseksi. Sata vuotta sitten klassisen teollisuuskapitalismin odotettiin kehittyvän hyvinvoinnin taloudeksi. Sen sijaan elämme Pentagonin finanssikapitalismissa, joka heikentyy jakautuneeksi koroillaeläjien taloudeksi ja vanhanaikaiseksi imperialismiksi.

5. Dollariblokin uusi rautaesirippu

IMF on siunannut Ukrainan velkojen maksamattajättämisen. Putin ja Lavrov ovat sanoneet vievänsä jutun Britannian tuomioistuimiin. Mutta onko lännessä ainuttakaan tuomioistuinta, joka ei olisi Yhdysvaltain veto-oikeuden alaisuudessa?

Mitä Kiina ja Venäjä tekevät, kun IMF toimii kenttätuomioistuimena, jonka päätöksiä sovelletaan Yhdysvaltain veto-oikeuden mukaan? Suojellakseen autonomiaansa ja itsemääräämisoikeuttaan ne ovat luoneet vaihtoehtoja Kansainväliselle valuuttarahastolle, Maailmanpankille, NATO:lle ja jopa dollarille.

Amerikan viimeisin manööveri uudessa kylmässä sodassa on osoittanut, että kahta keskeistä Bretton Woods -instituutiota ei voida reformoida. On helpompi luoda uusia Aasian infrastruktuuri-investointipankin kaltaisia instituutioita kuin yrittää varustaa vanhoja ja puutteellisesti suunniteltuja instituutioita, joiden perintönä on perustamisajankohdan erityisintressit. On helpompi laajentaa Shanghain yhteistyöorganisaatiota kuin antautua NATO:n uhalle.

Yhdysvaltain geostrategit näyttävät olettavan, että mikäli Kiina, Venäjä ja muut Euraasian ja Shanghain yhteistyöorganisaation valtiot suljetaan ulos Amerikka-keskeisestä kauppa- ja rahoitusjärjestelmästä, ne päätyvät samaan taloudelliseen jamaan Kuuban, Iranin ja muiden sanktioilla eristettyjen valtioiden kanssa. Tarkoituksena on pakottaa valtiot valitsemaan ulossulkemisesta aiheutuvan köyhtymisen ja Yhdysvaltojen tarjoaman uusliberalismin väliltä.

Näistä suunnitelmista puuttuu kuitenkin käsitys kriittisestä massasta. Yhdysvallat voi käyttää Kansainvälistä valuuttarahastoa ja Maailmanpankkia valttikorttina niiden valtioiden ulossulkemiseksi kansainvälisestä kauppa- ja rahoitusjärjestelmästä, jotka eivät kuulu Yhdysvaltain renkaaseen. Samoin se voi kovistella Eurooppaa asettamaan kauppa- ja rahoitussanktioita Venäjälle. Tämänkaltaiset toimet tuottavat kuitenkin vastareaktioita. Tämä on geopolitiikan ikuinen Newtonin laki. Ilmeinen vastareaktio muilta valtioilta onkin luoda oma kansainvälinen rahoitusorganisaatio vaihtoehtona Kansainväliselle valuuttarahastolle ja omia tukilainoja myöntävä instituutio Maailmanpankin rinnalle.

Tämän edellytyksenä on kansainvälinen tuomioistuin riitojen käsittelyyn, joka ei ole Yhdysvaltain ohjauksen alainen, eikä tee kansainvälisestä oikeudesta Washingtonin sanelemaa kenttätuomioistuinta. Euraasian unionilla on oma tuomioistuin riitojen ratkaisemiseksi. Se voi toimia vaihtoehtona esimerkiksi New Yorkin liittovaltion tuomioistuimelle, joka päätti Argentiinan velkaneuvottelujen epäonnistuttua korppikotkarahastojen eduksi maan sulkemisesta ulkomaisten rahoitusmarkkinoiden ulkopuolelle. Jos Lontoon kansainvälinen välimiesmenettelytuomioistuin (jonka sääntöjen mukaan Venäjän Ukrainalle myöntämät velkakirjat on rekisteröity) myöntyy Porošenkon kevytmielisiin vaateisiin, myös siitä tulee geopolitiikan uhri.

Mitä itsekkäämpää Yhdysvaltain geopolitiikka politiikka on (Al Qaidan seurauksena radikaalien fundamentalistien tukeminen Lähi-idässä ja oikeistolaisen nationalistihallituksen tukeminen Ukrainassa), sitä suurempi on paine kasvattaa Shanghain yhteistyöorganisaatiota, Aasian infrastruktuuri-investointipankkia sekä muita vastaavia Euraasian instituutioita irrottautumiseksi Bretton Woods -järjestelmästä, jota Yhdysvaltain ulko-, puolustus- ja valtiovarainministeriöt ovat johtaneet yhdessä NATO:n kanssa toisen maailmansodan päättymisestä lähtien.

Kysymys onkin, voivatko Venäjä ja Kiina luottaa BRICS-maihin ja erityisesti Intiaan. Paul Craig Roberts tiivisti ajatukseni vast’ikään summaamalla, että olemme palanneet George Orwellin 1984:n maailmanlaajuiseen murrokseen Oseanian (Yhdysvallat, Iso-Britannia ja niiden pohjois-eurooppalaiset NATO-liittolaiset) ja Euraasian välillä.

Michael Hudsonin uusimman kirjan “Killing the Host” saa tilattua e-kirjana CounterPunch Booksista ja kovakantisena Isletistä. Käännös Antti Ronkainen.

Viitteet

[1] Anton Siluanov, “Russia wants fair rules on sovereign debt”, Financial Times, 9.12.2015.

[2] “Putin Seeks Alliance to Rival TPP,” RT.com, 4.12.2015. Venäjä, Valko-Venäjä ja Kazakstan perustivat Euraasian unionin (Eurasian Economic Union, EEC) vuonna 2014, johon ovat liittyneet myös Armenia ja Kirgisia. Shanghain yhteistyöorganisaation (Shanghai Cooperation Organisation, SCO) perustivat 2001 Kiinan, Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin johtajat. Lisäksi Intian ja Pakistanin on määrä liittyä Iranin, Afganistanin ja Valko-Venäjän kanssa “tarkkailijoina” sekä muiden Itä- ja Keski-Aasian maiden “vuoropuhelukumppaneina”. Indonesia, Malesia, Filippiinit, Singapore ja Thaimaa perustivat ASEAN:in (Association of Southeast Asian Nations) vuonna 1967 ja se on myöhemmin laajentunut. Kiina ja Aasian infrastruktuuri- ja investointipankki (Asian Infrastructure Investment Bank, AIIB) pyrkivät korvaamaan Maailmanpankin. Yhdysvallat kieltäytyi liittymästä AIIB:hen.

[3] Richard Koo, “EU refuses to acknowledge mistakes made in Greek bailout,” Nomura, 14.7.2015.

[4] Ian Talley, “IMF Tweaks Lending Rules in Boost for Ukraine”, Wall Street Journal, 9.12.2015.

[5] Anders Åslund, “The IMF Outfoxes Putin: Policy Change Means Ukraine Can Receive More Loans,” Atlantic Council, 8.12.2015. Åslund oli Venäjän uusliberaalinen shokkihoidon ja talouskurin voimas kannattaja ja on pitänyt Latvian talouskuria menestystarinana.

[6] Ian Talley, ks. viite 4.

[7] Anders Åslund, “Ukraine Must Not Pay Russia Back,” Atlantic Council, 2.11.2015

[8] Anders Åslund, ks. viite 5.

[9] Siteerannut Tamara Zamyatina, “IMF’s dilemma: to help or not to help Ukraine, if Kiev defaults,” TASS, 9.12.2015.

[10] Teoksessani Killing the Host (2015) on tarkempi kuvaus Kreikan tuhosta.

[11] “IMF rule change keeps Ukraine support; Russia complains” Reuters, 8.12.2015.

[12] Anders Åslund, ks. viite 5.

[13] Anna Gelpern “Russia’s Bond: It’s Official! (… and Private … and Anything Else It Wants to Be …),” Credit Slips, 17.4.2015.

[14] Anton Siluanov, ks. viite 1. Siluanov lisäsi: “Venäjän rahoituksen tarkoitus ei ollut taloudellinen hyöty. Kuten Amerikka ja Britanniakin tekevät, myös tarjoaa tukea valtioille, joiden politiikkaa se tukee. Yhdysvallat tukee tällä hetkellä Ukrainan nykyistä hallitusta Yhdysvaltain kansainvälisen kehitysviraston (USAID) ohjelman kautta.

[15] John Helmer, “IMF Makes Ukraine War-Fighting Loan, Allows US to Fund Military Operations Against Russia, May Repay Gazprom Bill” Naked Capitalism, 16.3.2015.

[16] “Ukraine Rebuffs Putin’s Offer to Restructure Russian Debt” Moscow Times, 20.11.2015.

[17] “Lavrov: U.S. admits lack of prospects of restoring Ukrainian solvency,” Interfax, 7.11.2015.

[18] Siteerannut Tamara Zamyantina, ks. viite 9.

[19] Vladimir Putin: “Responses to journalists’ questions following the G20 summit” Kremlin.ru, 16.11.2015.

[20] Anton Tabakh, “A Debt Deal for Kiev?” Carnegie Moscow Center, 20.11.2015. Tabakh on Rus-Ratingin johtaja ja dosentti Moskovan National Research University Higher School of Economicsin.

[21] Lavrov, ks. viite 17.

[22] “In Conversation with Dmitry Medvedev: Interview with five television channels” Government.ru, 9.12.2015.

 

سه رخ داد اقتصادی سال 2015: مایکل هادسون 

ترجمه سپهر سمیعی

 ژانویه 5, 2016  

ایالات متحده قوانین صندوق بین المللی پول را عوض کرده است. اساسا، ایالات متحده، اروپا را همراه با خود به جنگ علیه روسیه، چین و بریکس کشانده است… ایالات متحده بانک توسعه زیرساختهای آسیا را بایکوت کرده است. پس قرار نیست در بازسازی اقتصادهای اوراسیا مشارکت داشته باشد. و به اروپا گفته است تا در عمل از اوکراین حمایت کند تا از واردات گاز از روسیه خودداری کند. یک جنگ تجاری و یک جنگ مالی علیه روسیه، چین و بریکس در حال وقوع است که جهان را به دو نیمه تقسیم کرده است، که جنگ سرد را به چیزی تبدیل میکند که در حقیقت جنگ طبقاتی است.

سه رخ داد مهم سال 2015 

گفتگو با مایکل هادسون

ترجمه: سپهر سمیعی

مهمترین داستان این است که اقتصاد ترمیم نشد. برای 1 درصد بالا ترمیم شد و برای 99 درصد پایین ترمیم نشد. و هیچ نشانه ای هم از ترمیم دیده نمی شود، یا حتی نشانه ای از اینکه کاندیداهای ریاست جمهوری که برای انتخابات سال آینده آماده می شوند بخواهند کاری برای این مشکل بکنند.

داستان بعدی این است که 1 درصد بالا ترمیم شده اند. من شنیده ام بیشترین رشد مستمر قیمت در میان انواع و اقسام اموال مختلف متعلق به نقاشی های اندی وارهول بوده، و مقام دوم متعلق به ویولون های استرادیواریوس بوده است. اینها سوغات ثروتمندان هستند. قیمت اینها سر به آسمان گذاشته در حالی که دستمزدها افزایش نیافته و قیمت کالاهای مصرفی هم نمی تواند بالا برود.

و داستان سوم بین المللی است؛ اینکه ایالات متحده قوانین صندوق بین المللی پول را عوض کرده است. اساسا، ایالات متحده، اروپا را همراه با خود به جنگ علیه روسیه، چین و بریکس کشانده است.

ممکن است در مورد داستان آخر جزئیات بیشتری را مطرح کنید؟ چطور این کار را می کنند؟

خب، پیشتر در همین ماه، صندوق بین المللی پول قوانین خود را که از سال 1945 برقرار بود تغییر داد. از سال 1945 کل سیستم مالی بین المللی بر پایه این واقعیت بود که وقتی دولتها کمک مالی دریافت می کنند، یا وقتی از دولتهای دیگر وام می گیرند، باید بدهی خود را بپردازند، و صندوق بین المللی پول اهرمی بود که ضمانت می کرد سیستم مالی بین المللی و بین الدولی دست نخورده می ماند، به این ترتیب که می گفت به کشورهایی که بدهی پولی به دولتهای خارجی دارند وام نمی دهد یا در مذاکرات برای بخشیدن بخشی از بدهی یا وام آنها شرکت نمی کند.

ماه گذشته صندوق بین المللی پول گفت نه، نه. منظور واقعی ما این بود که دولتهای خارجی باید بدهی خود را به ایالات متحده بپردازند، و باید بدهی خود را به بانکهای تجاری ایالات متحده که به آن دولتها وام داده اند تا با هزینه عموم مردم، بانک های خود را از ورشکستگی نجات دهند پرداخت کنند، اما این کشورها مجبور نیستند بدهی خود را به روسیه یا چین بپردازند. ما تلاش می کنیم آنها را از سیستم مالی بین المللی حذف کنیم. ایالات متحده بانک توسعه زیرساختهای آسیا را بایکوت کرده است. پس قرار نیست در بازسازی اقتصادهای اوراسیا مشارکت داشته باشد. و به اروپا گفته است تا در عمل از اوکراین حمایت کند تا از واردات گاز از روسیه خودداری کند. یک جنگ تجاری و یک جنگ مالی علیه روسیه، چین و بریکس در حال وقوع است که جهان را به دو نیمه تقسیم کرده است، که جنگ سرد را به چیزی تبدیل میکند که در حقیقت جنگ طبقاتی است.

بسیار خب مایکل. پس ما در 2016 باید حواسمان به چه چیزهایی باشد؟

خب، به ناتوانی اقتصاد آمریکا و اقتصادهای اروپایی از ترمیم. تداوم برنامه های ریاضتی که در پیش گرفته اند. و چه پاسخ سیاسی که به این ریاضت کشی داده خواهد شد؟ چه زمانی رای دهندگان خواهند گفت، صبر کن ببینم، اگر قرار است هر دو حزب دموکرات و جمهوری خواه در اینجا، یا محافظه کاران و حزب کارگران و احزاب سوسیال دموکرات در اروپا، همه به سمت راست طیف سیاسی رفته باشند و حامی وال استریت شد باشند، ما به آنها رای نخواهیم داد. و یا باید اقتصاد را نجات داد یا وال استریت و 1 درصد بالا را. و تا به اینجا هر دو حزب، در دو سوی طیف سیاسی در آمریکا و اروپا مشغول نجات دادن 1 درصد بالا بوده اند نه 99 درصد پایین.

همانطور که می دانید، 200 سال پیش راه حل همه این مسائل، برقراری رفاه از طریق گسترش اصلاحات دموکراتیک و پارلمانی بود، با این باور که مردم با توجه به منافع شخصی خود رای خواهند داد. اما این اتفاق نیافتاده است. به جای رای دادن با توجه به منافع شخصی، به مردم اجازه داده اند تا با آرای خود انتخاب کنند کدام حزب حامی وال استریت را ترجیح می دهند در تلویزیون ببینند، وقتی رییس جمهور و کابینه  می آیند و سیاستهای کاهش مالیات از 1 درصد بالا را یکی پس از دیگری با آب و تاب تبلیغ می کنند. سیاستهای افزایش مالیات روی 99 درصد پایین یکی پس از دیگری. قوانین حمایت از محیط زیست را مثله می کنند. کدام حزب را ترجیح می دهند تا این فرایند گردش به سمت راست طیف سیاسی را اجرا کند؟ یک چهره دوستانه دموکرات، یا یک جور چهره عبوس جمهوری خواه، درست مانند دنیای دوگانه جورج اورول. کی رای دهندگان پشت این بازی ها را خواهند دید؟

برگردانده شده از سایت مایکل هادسون