Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Näkökulma:

Kohtalokas cocktail –  velkaa on hirvittävästi ja korot valmiina nousuun

Edellisen finanssikriisin ensioireista on nyt kulunut jokseenkin kymmenen vuotta. Aikaa on jo kulunut pitempään kuin edellisten kriisien välillä, ja rauhallista jaksoa voi toki kestää vielä hyvänkin aikaa.

Mutta seuraavan finanssikriisin keskeiset ainekset ovat jo koossa.

Velkaa ja luottoriskejä velloo nyt maailman talous- ja rahoitusjärjestelmän eri osissa radikaalisti runsaammin kuin juuri ennen edellisen finanssikriisin alkamista. Samalla koko maailman korkoriski on paisunut suuremmaksi kuin kenties milloinkaan ennen.

Korot ovat ainakin toistaiseksi lakanneet laskemasta ja alkaneet pitkästä aikaa nousta.

Juuri tällaisista aineksista ovat syntyneet niin edellinen finanssikriisi kuin kaikki aiemmatkin velka- ja pankkikriisit.

Toki jokaisesta kriisistä löytyy paljon juuri siihen kriisiin liittyviä yksityiskohtaisia selityksiä, syitä ja syyllisiä, mutta kaikkia finanssikriisejä yhdistää sama kolmen keskeisen muuttujan kohtalokas yhdistelmä:

1) Velkaa on liikaa ja kasvava osa siitä on mahdollista maksaa vain yhä uudella ja yhä runsaammalla velalla. Tätä jatkuu niin kauan kuin korot laskevat ja halpaa ja helppoa velkarahaa on tarjolla yltäkylläisesti.

2) Ylivelkaisten velallisten lisäksi kasvava osa velkojista on itsekin yhä raskaammin ylivelkaisia. Tämäkin lisääntyy niin kauan kuin korot laskevat ja rahoitusolot kevenevät tai ainakin pysyvät höyhenen keveinä.

3) Velkaantuminen jatkuu, kunnes rahoitus- ja talousoloissa tapahtuu jokin ratkaiseva muutos, kuten korkojen nousu, joka järkyttää kiikkerän velkapyramidin pois tolaltaan. Kasvava määrä velkoja jää rästiin ja muuttuu luottotappioiksi, ja siitä alkaa uusi kriisi.

Suurin piirtein tätä klassista kaavaa ovat noudattaneet viime vuosikymmentenkin kriisit.

Sekin on toistunut nyt jo vuosikymmenten ajan melkoisen kaavamaisesti, että velkakuplat ovat ensin paisuneet liian suuriksi ja sittemmin poksahdelleet edes vähän pienemmiksi sen mukaan, ovatko maailman keskeiset keskuspankit painaneet rahapolitiikan kaasua vai jarrua.

Keskuspankit ovat pitäneet rahahanojaan apposen avoimina nyt jo kahdeksan vuotta yhtä soittoa. Seuraava suuri käänne lähestyy kuitenkin jo, sillä korkojen nousu näyttää jo alkaneen.

Velkamäärä kasvaa mutta hoitokyky heikkenee

Kymmenen vuotta sitten maailman valtioilla, rahoituslaitoksilla, yrityksillä ja kotitalouksilla oli yhteensä kontollaan erimuotoisia velkavastuita pyörein luvuin 140 meikäläistä biljoonaa eli 
140 000 miljardia Yhdysvaltain dollaria vastaava määrä.

Velkataakkaa oli saman verran kuin koko maailman kokonaistuotannolle kertyy arvoa kahden ja puolen vuoden puurtamisella. Näin ollen maailman velkaisuuden suhdeluku oli 250 prosenttia (velan määrä suhteessa yhden vuoden bruttokansantuotteen arvoon).

Vuosien 2007 ja 2008 vastoinkäymisissä kävi ilmi, että velkaa oli liikaa. Siitä syttyi 1930-luvun lamavuosien jälkeen rajuin finanssikriisi. Se oli silti vasta lämmittelyä.

Viime vuoden lopussa (2016) maailman velkamäärä oli mittaustavasta ja mittaajasta riippuen arviolta 220 000 miljardia tai jopa 300 000 miljardia dollaria. Tällaisilla luvuilla velkaisuuden suhdeluku oli ainakin 325 prosenttia mutta se saattoi yhtä hyvin jo lähennellä 400:aa prosenttia koko maailman yhden vuoden bkt:n arvosta.

Velkaluvut ja arviot velkataakan kasvusta perustuvat Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n, Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, talousjärjestö OECD:n kokoamiin tilastoihin sekä McKinsey Global Instituten ja Institute of International Finance IIF:n laatimiin tutkimusraportteihin.

Velkaa näyttää kertyneen yli puolitoista kertaa tai jopa yli kaksi kertaa runsaammin kuin viime kriisissä.

Tämä on todennäköisesti kehno enne varsinkin siksi, että velkataakka ei ole kasvanut vain absoluuttisesti vaan myös suhteellisesti. Suhdelukujen paisuminen kertoo, että velkamäärä on kasvanut enemmän kuin velkojen maksamiseen ja muuhun hoitamiseen käytettävissä olevat tulot. Näin velanhoitokyky heikkenee, kun hoidettava velkataakka kasvaa nopeammin kuin talous.

Tuskin tarvitsee olla erityisen synkkä tuomiopäivän profeetta aavistellakseen, että seuraava finanssikriisi saattaa olla taas edeltäjäänsä räyhäkämpi. Se selvinnee, kunhan velkaantuminen vielä jatkuu, ja kunhan korot aikansa kohoavat.

Julkinen velka kasvaa ja yksityinen kutistuu

Maailman suurimmat keskuspankit, kuten Yhdysvaltain Fed, euroalueen EKP, Japanin BoJ ja Kiinan PBoC ovat kahdeksan viime vuoden ajan vuoron perään keksineet uusia kokeellisiakin keinoja ja rahapoliittisia voimatoimia, joilla saada velkavetoinen kasvu viime kriisin jäljiltä taas kunnolla vauhtiin.

Ne ovat painaneet korkonsa läntisessä maailmassa nollaan prosenttiin ja sitäkin alemmas. Kiinakin on laskenut omat korkonsa poikkeuksellisen mataliksi.

Lisäksi ne ovat ruiskuttaneet uunituoretta rahaa tuhansien miljardien dollareiden, eurojen, jenien ja juanien arvosta suoraan finanssijärjestelmän raharattaisiin esimerkiksi velkakirjaostojen ja ilmaisen keskuspankkirahoituksen keinoin.

Velkarahaa onkin ollut yltäkylläisesti tarjolla ja se on lisäksi ollut ilmaista tai miinuskoroilla sananmukaisesti halvempaa kuin ilmaista.

Tätä tilaisuutta ovat käyttäneet hyväkseen erityisesti rikkaan maailman ja Kiinan valtiot ja muu julkinen talous. Ne ovat voineet huoleti ylläpitää ja kasvattaakin budjettiensa alijäämiä, kun tarjolla on ollut käytännössä rajattomasti uutta velkarahaa ilmaiseksi.

Samaan aikaan yksityisen talouden velkaantuminen näyttää pysähtyneen tai jopa keventyneen, kun varsinkin finanssitoimialan oma velkataakka on supistunut. Kotitaloudetkin ovat hieman vähentäneet velkaisuuttaan ja yritykset ovat malttaneet pitää velkarahoituksensa suunnilleen ennallaan.

Maailman viime vuosien railakas velkaantuminen onkin seurausta siitä, että julkinen talous on kautta maailman velkaantunut sitä raskaammin mitä enemmän yksityinen talous on keventänyt omaa velkataakkaansa.

Näin on käynyt, kun valtiot ovat eri tavoin ottaneet vastatakseen yksityisiä velkoja ja lisäksi vastanneet talouskriisiin sallimalla budjettiensa painua alijäämäisiksi.

Keskuspankit ja valtiot onnistuivat rauhoittamaan finanssikriisin talousvaikutukset pelkäksi ”suureksi taantumaksi”. Niiden onnistui estää taantuman repeäminen maailmanlamaksi.

Samalla ne estivät siihen mennessä suurinta velkakuplaa tyhjenemästä, ja saivat kriisitoimiensa sivutuotteena aikaan entistäkin suuremman kuplan.

Keskuspankkien kauhun tasapainoilua

Velkataakan käytännössä mahdottomat mittasuhteet lienevät keskeinen syy, miksi EKP ja muut maailman keskuspankit näkevät paljon vaivaa inflaation kiihdyttämiseksi. Jos ne saisivat inflaation hivutettua pitkäksi aikaa korkotasoa korkeammalle, saisivat kaikki maailman ylivelkaiset valtion ja muutkin velkaiset helpotusta velkojensa hoitamiseen.

Sama velkataakan massiivisuus, rahoitusjärjestelmän haavoittuvuus ja finanssiriskien käsittämätön mittakaava pakottavat keskuspankkeja käymään tuttua kauhun tasapainoiluaan tavallistakin varovaisemmin.

Keskuspankkiireilla on edessään aivan samat vanhat peruspulmat kuin niin monta kertaa aiemmin:

Pitääkö korot ja rahapolitiikan muut säätöruuvit löysällä, vaikka samalla kasvaa riski, että ne ovat liian kauan liian löysällä – ja paisuttavat massiivista velkakuplaa aina vain suuremmaksi ja vaarallisemmaksi?

Vai olisiko sittenkin jo aika nostaa korkoja ja kiristää raharuuveja, vaikka samalla kasvaa riski, että kupla onkin jo liian suuri ja poksahtaa pienimmästäkin kiristyksestä uudeksi kriisiksi?

Yhdysvaltain Fed on jo aloittanut omien rahahanojensa kiristykset, mutta etenkin euroalueen EKP ja Japanin BoJ jatkavat vielä hanat apposen auki kevennysohjelmiaan.

Fed on maailmanlaajuisesti tärkein ja vaikutusvaltaisin keskuspankki, joten sen toimilla on suurin vaikutus finanssimarkkinoiden herkkään mielialaan. Siksi ei ole suuren suuri yllätys, että korot ovat viime kuukausina lakanneet laskemasta ja ennemmin tapailleet uutta suuntaa, joka on ylös.

EKP:n rahapolitiikasta päättävä neuvosto pitää seuraavan kokouksensa tämän viikon torstaina. Se tuskin tohtii vielä nostaa korkoja tai muutoin kiristää rahapolitiikkaa.

Sen sijaan Fed todennäköisesti nostaa omia korkojaan, kun sen kuvernöörit ovat seuraavan kerran koolla ensi viikolla. Se on pieni askel kohti seuraavaa finanssikriisiä.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

"دنیا دراختیاریک گروه نامریی است"

 دسامبر 20, 2016

هانس یورگن یاکوبس درباره مناسبات قدرت در سرمایه داری جهانی شده
برگردان: آرش برومند

منتشر شده در نگرش

ما معمولن فکر می کنیم که دنیا در اختیار سیاستمداران است که توسط مردم انتخاب می شوند. شاید هم فکر کنیم که متعلق به بانک ها و سرمایه است. من اما معتقدم که جهان متعلق به یک گروه تقریبن نامریی یعنی سرمایه گذاران است که میلیاردها و تریلیون ها وارد بازار می کنند و آن را به طور اساسی دگرگون می سازند؛ گروهی که اطلاعاتی بسیار کم از آن داریم و آن را به هیچوجه نمی بینیم.

توضیح مترجم

آنچه می خوانید مصاحبه کانال دوم تلویزیون آلمان با آقای هانس یورگن یاکوبس در مورد کتاب جدیدش است تحت عنوان «دنیا متعلق به کیست؟». این کتاب 680 صفحه ای، با کمک 20 خبرنگار خارجی «هندلس بلات» و 30 سردبیر موضوعات مختلف این نشریه تهیه شده است. آقای یاکوبس تا ابتدای سال 2016 یکی از دو مدیران اصلی نشریه «هندلس بلات» (نشریه معتبر تجاری آلمان) بوده است. سخنان آقای یاکوبس برای کسانی که نظام سرمایه داری را می شناسند، تازگی ندارد. راه حل ایشان نیز برای مبارزه با سرمایه مالی جهانی شده که به صورت افسار گسیخته دنیا را به کام بحران و آشوب می کشاند نیز، جستجوی راهی است در چارچوب نظام سرمایه داری.

اهمیت این مصاحبه اما در نکته های زیر است:

  1. این سخنان از زبان کسی جاری می شود که نه چپگرا است، نه مروج اندیشه های سوسیالیستی و نه مدعی دگرگون ساختن نظام سرمایه داری است.

  2. این سخنان نشان ازیک گرایش دارد. چنین به نظر می رسد که درمیان محفل های مربوط به سرمایه داران، گروه هایی درحال شکل گیری اند که از پیامدهای جهانسوز لیبرالیسم نو، که منافع شان را به خطرمی اندازد، هراس دارند. به نظرمی رسد که درآینده باید منتظر شدت گیری انتقادها نسبت به سیاست های نولیبرالی از درون خود محافل سرمایه داری بود.

می توان امیدواربود که چنین پژوهش های روشنگرانه وراهجویانه هر چه بیشتر افزایش یابد و به جنبشی دمکراسی گسترانه، برای محدود کردنِ قدرتی که خارج از کنترلِ عمومیِ قرار دارد، یاری رساند.

***

آقای یاکوبس! جهان متعلق به چه کسانی است؟

درهرحال متعلق به آنهایی نیست که فکرمی کنیم، مال آنها است. ما معمولٲ فکرمی کنیم که دنیا دراختیارسیاستمداران است که توسط مردم انتخاب می شوند. شاید هم فکر کنیم که متعلق به بانک ها و سرمایه است. من اما معتقدم که جهان متعلق به یک گروه تقریبن نامریی یعنی سرمایه گذاران است که میلیاردها و تریلیون ها وارد بازار می کنند و آن را به طور اساسی دگرگون می سازند؛ گروهی که اطلاعاتی بسیار کم از آن داریم و آن را به هیچوجه نمی بینیم.

یعنی چه؟ آیا صحبت از ساختارهایی است که در برابر کنشگرانی که در آلمان و یا کشورهای دیگر در کارند، آشکار نیستند؟

اینها آشکار نیستند، چون این گروه بندی از قِبَلِ عموم و توسط آنها حیات پیدا نمی کند. آنها احتیاط و رازداری را دوست دارند، چون پول بسیار زیادی که متعلق به دیگران است را به حرکت درمی آورند. اینها محل گردآوری سرمایه اند؛ شرکت های مالی بزرگی که پول شان را ازموسسه ها، از افراد ثروتمند، از صندوق های بازنشستگی وصندوق های دولتی دریافت می کنند و این پول را در همه جای دنیا سرمایه گذاری می کنند تا بازده بدست آورند. آنها از قِبَلِ این امر زندگی می کنند که اطلاعاتی در مورد معیارها و رفتارشان ندهند. آنها درکمیته های نظارتی (Aufsichtsrat) موسسه های اقتصادی به هیچوجه حضور ندارند. به همین دلیل اطلاع کمی در مورد آنان داریم.

این به معنای آن است که آنان زندگی خودویژه ای دارند که قابل کنترل نیست ودر آنِ واحد تاثیرونفوذ بسیار زیادی دارد.

تاثیر، واژه خیلی ملایمی دراین مورد است. آنها صاحب قدرت اند. آنها صاحب قدرت واقعی درسیستم اقتصاد جهانی اند، به این دلیل ساده که مبالغ هنگفتی را به کارمی اندازند. برای مثال گروه بندی «مدیریت دارایی ها» (باصطلاح شرکت های Asset management) درمجموع، سالانه مبلغی حدود 80 تریلیون دلارسرمایه گذاری می کنند. این رقم، ثروتِ اداره شده است. هشتاد تریلیون دلار! این مبلغ بیش ازهمه کالاها وخدماتی است که سالانه درکل کره زمین تولید می شود. این آن تناسبی است که منظورنظرما است. آدمی مثل لری فینک (Larry Fink) از شرکت «بِلَک راک» (Blackrock)، بزرگترین شرکت مدیریت دارایی ها از نیویورک، حدود 5 تریلیون دلاردراختیاردارد که وارد بازارمیکند. برای مقایسه، هزینه بودجه آلمان فدرال سالیانه 300 میلیارد یورو است وتولید ناخالص داخلی آلمان درکل خود حدود 3 تریلیون یورواست. پولی که در اختیار آقای فینک است به مراتب بیشتر از ارزش آن چیزی است که در کل آلمان تولید می شود.

این به چه معنا است؟ چه تصوری می توان از آقای فینک داشت؟ او بر چه چیزهایی می تواند تاثیر بگذارد و با پولی که او به بازار می دهد، چه چیزهایی را می تواند هدایت کند؟

همه رییسان موسسه های بزرگ اقتصادی مرتب در نشست های اطلاع رسانی و کنفرانس هایی با این سرمایه گذاران حضور دارند. گفتگوهایی صورت می گیرند که هیچ فرد دیگری در آن حضور ندارد. «بِلَک راک» در هیچ کمیته نظارتی حضور ندارد، به استثنای شرکت «اَپِل». به هر حال این نکته ای رسمی نیست. اینها گفتگوهای غیر رسمی اند. اما در این گفتگوها رییسان کنسرن های بزرگ می بایست کسب امتیاز کنند. آنان می بایست تاثیر خوبی از خود بجای بگذارند. در غیر این صورت پولی در میان نخواهد بود. یا اینکه پول کمتری از این مدیران دارایی های بزرگ دریافت خواهند کرد. او [لری فینک .م] همچنین قدرت خود را بطور مثال به این صورت اعمال می کند که نامه هایی اضطراری برای رییسان کنسرن های بزرگ می فرستد و به نکته های مشخصی اشاره می کند و فهرستی از معیارهای معینی وجود دارد که او می خواهد آنها در موسسه ها اجرا شوند. از جمله این که یک رییس هیات مدیره پس از پایان دوره کاری اش نباید به  کمیته نظارت برود و رییس کمیته نظارت شود. در مورد نمونه بانک آلمان، لری فینک که بزرگترین سهامدار بانک آلمان است، مانع آن شد که جو آکرمان، پس از پایان دوره اش در سال 2012 مستقیمن اداره کمیته کنترل کننده را بدست گیرد. این نفوذ و قدرتی است که مشهود و ملموس نیست. در مورد آن به هیچوجه صحبت نمی شود. اما در حالت های استثنایی مانند مورد آکرمان قابل بررسی و دنبال کردن است.

این نکته اما به این معنی است که اغلب انسان ها به هیچوجه نمی دانند که سرنوشت کشورشان دردست کیست؟

بله! البتّه این نکته را افراد انگشت شماری می دانند. این را هم نمی دانیم که در چه کنسرن هایی این شرکت های مالی سهیم اند. تنها «بِلَک راک» در آلمان توسط 9 صندوق سرمایه گذاری در تقریبن 11% بازار سهام آلمان سهیم است. این سهام ها متعلق به این شرکت است. 11% با 9 صندوق سرمایه گذاری! خیلی ها از این مساله مطلع نیستند.

حال شما کتابی نوشته اید تا این مساله را افشاء کنید. مخاطبان این کتاب چه کسانی هستند؟ آیا برای همه جالب است بدانند که چه چیزی واقعیت اجتماعی شان را تعیین می کند؟ یا اینکه این کتاب برای افرادی که در این محافل در تحرک اند نیز جالب است.

در جریان جهانی شدن، سرمایه هر چه بیشتری در نزد شرکت های کمتری گرد آمده است. این یک بُعد جدیدی از قدرت است. این بنگاه ها به صورت ناشناس عمل می کنند. در پس آنها اما انسان هایی وجود دارند. این شرکت ها همچنین از برنامه های رایانه ای استفاده می کنند و آلگوریتم هایی برای سرمایه گذاری، اما تعیین کنندگان انسان ها هستند. ما فکر کردیم که این نکته را نشان دهیم. ما گفتیم که به این سرمایه بزرگ، که همواره از آنها بعنوان «بازارها» یاد می شود، چهره ای ببخشیم. و اینها افرادی هستند که مسئول اند برای سرمایه گذاری ها. فکر می کنیم که بخش های بزرگی از شهروندان به این موضوع علاقمندند؛ افرادی که به سیاست و اقتصاد علاقه دارند و می خواهند بدانند که چگونه نوسانات در بازار بورس صورت می گیرد و چگونه تصمیم به سرمایه گذاری گرفته می شود. این یک بُعد واقعی است. ما همواره رییسان هیات مدیره ها را می بینیم که در کنفرانس های مطبوعاتی ظاهر می شوند. اما این که آنان در واقع از طرف سرمایه گذاران هدایت می شوند و می بایست خوشایند آنان باشند، چنین بُعدی در برابر دیدمان قرار ندارد.

معمولٲ فکر می کنیم این سیاست است که سرنوشت کشورویا تحول اجتماعی را تعیین می کند. با توجه به آنچه گفته شد، آیا سیاستمداران کنشگرانی مانند عروسک های خیمه شب بازی نیستند؟

حرکت بخش سیاست به کُندی صورت می گیرد و متوجه بازارهای ملی است. البته کنفرانس های بین المللی و تلاش هایی برای هماهنگ سازی وجود دارند. اما در هر حال توجه معطوف به کشور مربوطه است و زمان واکنش نشان دادن خیلی طولانی است. مدت زیادی برای تصمیم گیری لازم است. بازار سرمایه و بازار مالی کاملن فرق دارد. در آنجا تصمیم ها با سرعت نانوثانیه توسط رایانه ها گرفته می شوند. در اینجا تحرک تمام و کمال وجود دارد. تحرک سرمایه حرف اول و آخر جهانی شدن است. بخش سیاست نه موسساتی دارد و نه روش هایی که بتواند حریف چنین تحرکی شود.

آیا انشقاقی که درحال حاضرشاهد آنیم، یعنی فقیران فقیرتروثروتمندان ثروتمندترشوند، به طور فزاینده ای افزایش خواهد یافت؟

تراکم سرمایه در نزد شرکت های مالی بزرگ، در ابعادی که ما حتی تصورش را هم نمی توانیم بکنیم، منجر به تمرکز خواهد شد. تمرکز در بازار کالاها، تمرکز در شرکت ها (شرکت های بزرگ کمتری بر بازارها حاکم خواهند شد). و این منجر به تمرکز ثروت می شود؛ چنان که 1 درصد بالایی جمعیت جهان صاحب بیش از 50 درصد ثروت مالی جهان است. اینها پیامدهایی اجتناب ناپذیرند. این که چگونه با این مساله می شود برخورد کرد، امر حکومت های ملی است و من معتقدم که در برابر این نیروی سرمایه در حال حاضر نیرویی از جانب سیاست قرار ندارد.

منبع:
https://www.zdf.de/kultur/aspekte/hans-juergen-jakobs-im-interview-102.html

lauantai 18. helmikuuta 2017

Great Moderation sittenkin

Great Moderation on käsite, jolla on kuvattu kehittyneiden maiden taloudellista taivalta 1980-luvun puolivälistä eteenpäin. Leimallista tälle aikakaudelle on ollut suurten makrotaloudellisten heilahtelujen puuttuminen. Käsite liitetään usein Yhdysvaltojen keskuspankin edelliseen puheenjohtajaan Ben Bernankeen, joka vuonna 2004 pitämässään puheessa esitti oikeanlaisen raha­politiikan olleen keskeinen tekijä vakauden aikakauden taustalla.
Ajatus keskuspankkien kaikkivoipaisuudesta taloudellisten heilahtelujen hillitsijänä sai kovan kolauksen vuonna 2009, kun finanssikriisin aallot pyyhkivät yli globaalin talouden. Kävi ilmeiseksi, että tyynen pinnan alla oli kuplinut jo pitkään: rahoitusmarkkinoiden velka- ja varallisuusrakenteet olivat kehittyneet pisteeseen, josta ei ollut enää markkinaehtoista ulospääsyä.
Lopulta mikään ei voinut estää reaalitalouden sukellusta, joka johtui rahoituskanavien tukkeutumisesta, luottolamasta ja sitä seuranneesta investointilamasta. Keskuspankit eivät kuitenkaan jääneet kriisin edessä toimettomiksi, vaan ne alkoivat etsiä uudenlaisia keinoja rahoitusmarkkinoiden ja reaalitalouden vakautta­miseksi.
Kun vuoden 2009 jälkeen finanssipoliittiseen elvytykseen alettiin jälleen suhtautua epäluuloisesti, rahapolitiikalle syntyi uusi näytön paikka. Negatiiviset korot, valtavat arvopapereiden osto-ohjelmat ja keskuspankkiirien roh­keat lupaukset ”hoitaa homma” nousivat keskus­pankkien uusiksi aseiksi talouden vakauttamisessa ja kasvun maanittelussa.
Vaikka lähtötilanne oli erittäin haastava, keskuspankkien kamppailua voidaan nyt pitää tuloksekkaana. Kehittyneissä talouksissa on saavutettu tila, jossa talous kasvaa kituliaasti, työttömyys vähenee hitaasti ja jossa rahoitusmarkkinoiden kehitys näyttää vakaalta.
Käytännössä tilanne on saavutettu siten, että keskuspankit ovat pumpanneet markkinoille niin paljon likviditeettiä, että edes vakavat poliittiset kriisit eivät ole saaneet merkittäviä heilahteluja aikaan rahoitusmarkkinoilla. Kun elvyttävää finanssipolitiikkaa ei ole harjoitettu, reaalitaloudessa ei ole syntynyt ylikuumentumista.
Jos niin uhkaisi käydä, keskuspankit voisivat kiristää rahapolitiikkaansa ja lisätä sitä kautta rahoitusmarkkinoiden epävarmuutta, mikä puolestaan hillitsisi yksityisiä reaalitaloudellisia investointeja. Uudet kriisit taas ratkaistaisiin likviditeettiä lisäämällä.
Finanssikriisi on opettanut keskuspankeille uusia temppuja, joilla ne pystyvät nyt aidosti vakauttamaan talouden ja torjumaan rahoituskriisit. Keskuspankkien tuoma Great Moderation on sittenkin täällä.
Jussi Ahokas

Blogi: näinköhän! 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

(Ja näin vapaa markkinatalous toimii, vai toimiiko?!)

Markkinoiden Trump-hype on lyhytnäköistä – Romahduksesta uhkaa tulla tuhoisa, kun todellisuus valkenee

Trump sai osakemarkkinat nousemaan – vaikka todellisuudessa hänen politiikkansa on vähänkin pidemmällä aikavälillä talouden etujen vastaista.

Markkinoiden reaktiot isoihin poliittisiin mullistuksiin ovat olleet viime aikoina yllättäviä. Britannian päätös jättää EU käänsi osakekursseja alaspäin – mutta vain hetken. Kohta suunta oli ylöspäin. Näin kävi, vaikka brexitin vaikutus Britannian taloudelle ja monille yrityksille on kielteinen.

Kun pääministeri Theresa May kertoi, että maa suuntaa täydelliseen eroon ja haluaa jättää myös sisämarkkinat, kurssit nousivat. Tarkkasilmäiset tosin väittivät, että kurssi nousi juuri silloin, kun May puheessaan mainitsi parlamentin vielä voivan vaikuttaa päätöksen sisältöön.

Kummia kuuluu myös Yhdysvalloista. Kun presidentti Donald Trump vahvisti, että muuri todellakin rakennetaan Meksikon ja Yhdysvaltojen välille, rakennusfirmojen ja rakentamisen tarvikkeita valmistavien kurssit nousivat. Sementtiä, terästä ja rautaa myyvien kurssit kohosivat, kun Trump oli aiemmin sattunut mainitsemaan muurin rakennusaineista teräsbetonin, harjateräksen ja teräksen.

Muutkin Trumpin puheet elvytyksestä ja kotimaisen tuotannon suosimisesta ovat kohottaneet osakkeiden hintoja. Ympäri maailmaa ihan luotettavatkin tutkimusyhtiöt ja keskuspankit ovat tulkinneet, että maailmantalouden kasvu saa nyt uutta vauhtia.

Reaktiot ovat periaatteessa ymmärrettäviä. Jos jossain avautuu jonkin alan toimijalle valtavat uudet markkinat, toimijaa kannattaa omistaa.

Osakemarkkinoiden reaktioissa on samalla jotakin hyvin kummallista – ­ehkä naiiviakin. Entä jos Trump olisi kertonut, että muuri tehdään nikkelistä ja sinkistä? Viime päivien reaktioista päätellen Talvivaarasta olisi tullut kurssiraketti. Osakemarkkinoiden reaktiot saavat epäilemään väitteitä, joiden mukaan markkinat ovat parhaita voimia, kun rahaa tulee ohjata sinne missä sille on paras pesäpaikka.

Samoin epäilyjä herättävät talouden tulkkien näkemykset, joiden mukaan Trump pystyy pelkillä elvytyspuheillaan muuttamaan maailmantalouden kasvuprosentteja. Maanantaina Japanin keskuspankki arvioi, että Japanin talouden kasvuvauhti kiihtyy Trumpin talouspolitiikan seurauksena.

Keskuspankin 1,4 prosentin kasvuarvio ylittää ikääntyvän ja ikääntymisvastuilla raskautetun talouden pitkän aikavälin trendin. Pääsyy tähän optimismiin on, että ­Trumpin talouspolitiikka nostaa dollaria suhteessa jeniin.

Trumpin puheista tehtyjä maailmantalouden kasvuarvioita ja osakekurssien ­reaktioita yhdistää se, että ne on tehty katsomalla aivan liian läheltä. Kun Trumpin talouspolitiikkaa katsoo kauempaa ja kauemmas, kuva muuttuu. Hänen johdollaan taloutta umpioidaan. Yhdysvaltojen talouskasvu on hyötynyt vapaakaupasta, jota Trump nyt purkaa. Elvytys muureja rakentamalla on kasvun kannalta järjetöntä elvytystä. Elvytys jouduttaisiin tekemään täystyöllisyyden maassa, mikä potkaisisi inflaation vauhtiin. Velkaantunut maa joutuisi velkaelvytyksen tielle.

Trumpin talouspolitiikka on pitkällä aikavälillä maailmantalouden ja osakemarkkinoiden kannalta tuhoisaa politiikkaa. Se ei ruoki kasvua vaan kauppasotia. Japania halpa jeni ei auttaisi, jos Japanin talouden kannalta äärimmäisen tärkeät osapuolet – ­Kiina ja Yhdysvallat – ajautuisivat törmäyskurssille.

Jonakin hetkenä markkinoiden hype katoaa ja talouden koko kuva paljastuu. Kurssireaktiot voivat silloin olla rajuja. Markkinoilla havaitsee jo heräämisen värähdyksiä

Helsingin Sanomien pääkirjoitus

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

مارکس دردست نوشته های پاریس بیگانگی کاررا درمناسبات تولیدی سرمایه داری درچند بعُد توضیح میدهد:
 
نخست بیگانگی ازمحصول کار:
دراین بیگانگی هرچه کارگرثروت بیشتری تولید میکند ومحصولاتش قدرت ومقداربیشتری پیدا میکند، فقیرترمیشود. هرچه کارگرکالای بیشتری می آفریند، خود به کالای ارزانتری تبدیل میشود ومحصول کارچون چیزی بیگانه ومستقل ازکارگرقدعلم میکند. کارگرهرچه بیشتر اشیاء تولید میکند، کمترصاحب آن میشود وبیشترزیرنفوذ محصول کارخود یعنی سرمایه قرار میگیرد. سرمایه یعنی کارمرده برکارگریعنی کارزنده فرمان میراند. رابطه کارگربا محصول کارش، رابطه با شی بیگانه است. هرچه کارگرازخودش بیشتر مایه میگذارد، جهان اشیاء بیگانه ای که می آفریند، قدرتمند ترمیگردد وزندگی درونی اش تهی ترمیشود واشیای کمتری از آن او میشود. کارگرزندگی اش را وقف تولید شی میکند، اما کارش وزندگی اش دیگرنه به اوکه به شی تعلق میگیرد. ازاینروهرچه فعالیتش گسترده ترمیشود، اشیای کمتری نصیبش می گردد. محصول کاراونه به خود اوکه به سرمایه دارمیرسد که دربازاربه فروش می رساند. بدین ترتیب کالایی که کارگر تولید می کند ازاو بیگانه می شود.

دوم بیگانگی ازفرآیند عمل تولید:
کارگرحین کارکردن نه تنها خود را به اثبات نمی رساند، بلکه خود را نفی میکند. بجای خرسندی، احساس رنج میکند. نه تنها انرژی جسمانی وذهنی اش آزادانه رشد نمیکند، بلکه جسم خود را فرسوده وذهن خود را زایل میکند. کارگرفقط زمانیکه خارج ازمحیط کاراست خویشتن خود را درمی یابد وزمانیکه درمحیط کاراست خارج ازخویشتن است. هنگامی آسایش دارد که کارنمیکند وهنگامی که کار میکند، احساس آسایش ندارد. چون کارش ازسراختیار نیست، بلکه به اوتحمیل شده است وازسر تأمین معیشت است که کارمیکند، کاری که کارگررا قربانی کرده وبه تباهی کشانده است. کاراوخود جوش نیست بلکه از دست دادن خویشتن است. پس کارکارگر، فعالیتی مشقت بار، قدرتی تضعیف کننده وآفرینشی عقیم کننده است که انرژی کارگررا به ضد خود تبدیل می کند. کارگردرخط تولید، کاریکنواخت وملال آورانجام میدهد و ارتباطش با فرایند کل تولید بیگانه میشود وماشین حکم میکند که چه کاری انجام دهد. کارگر درخدمت ماشین وخط تولید سرمایه دارقرارمیگیرد وکاربرایش عملی لذت بخش واز روی رضایت نیست.

 سوم بیگانگی ازسرشت خویش:
کارگران درجامعه ی سرمایه داری، با کاربیگانه ازوجود نوعی وسرشت جهان شمول انسانی خود که همانا آفرینش فعال، آزادانه وآگاهانه است ، دورمی شوند، زندگی تولیدی وعمل نوع انسان بجای آن که حیات آفرین باشد وکارگرخود را به عنوان موجودی نوعی به اثبات برساند، ویژگی معنوی خود را از دست داده و وی را به وجودی بیگانه ازخود تبدیل میکند وآدمی از ذات معنوی اش، ازکالبد ش وازطبیعت اش بیگانه می گردد. نتیجه این وضعیت، توده ای از مردم ناتوان است که ازخصایص جهان شمول خویش آگاه نیستند ونمی توانند آنرا بکارگیرند. توده ای ازخود بیگانه، بیگانه از وجود نوعی خویش.

چهارم بیگانگی آدمی از آدمی:
انسانها اساساً نیازوتمایل دارند که بطورمشترک کار کنند تا آنچه را که لازم دارند بطوردسته جمعی تولید کرده وبمصرف برسانند. اما کارگران درجامعه سرمایه داری تمایل به همکاری شان دچاراختلال می شود. آنها مجبورند درکنارهم اما جدای ازهم برای سرمایه دارتولید کنند. ماهیت تکنولوژی وبه کارگیری روش های بهره وری از سوی سرمایه دار، بین کارگران جدایی می اندازد. بعلاوه کارگران اغلب ناگریزند برای دریافت پول وپاداش بیشتربا یکدیگررقابت کنند، تا رضایت سرمایه داررا بیشترجلب کنند. نتیجه آن که بین کارگران اغلب خصومت ودشمنی درجریان است. این انزوا وخصومت بین کارگران بیگانگی آدمی ازآدمی درنظم سرمایه داری است.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Näkökulma: Merkel vai Trump – kumpi on isompi riski?

Euroeliitti huokaisi helpotuksesta, kun Angela Merkel ilmoitti halunsa jatkaa Saksan liittokanslerina. Eliitille hän on itse jatkuvuus, mutta monille muille jatkuvuus on vitsaus: lisää kriisejä ja protesteja. Trump voi pakottaa Saksan muutoksiin, joita Merkel kaihtaa, kirjoittaa Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurri.
Poliittisen vallan vakaus ja jatkuvuus ovat hyveitä ja tavoittelemisen arvoisia ihanteita, mutta itsestään selvästi vain niille, jotka ovat itse vallassa ja joiden valta-aseman säilymistä sekä muita pyrkimyksiä tuo jatkuvuus vahvistaa.

Niinpä euroeliitille oli suuri helpotus, kun euroalueen ja koko Euroopan unionin (EU) vaikutusvaltaisin päättäjä, Saksan liittokansleri Angela Merkel, ilmoitti alkuviikosta olevansa halukas jatkamaan liittokanslerina vielä ainakin yhden kauden.

Ilmoitus oli viimeaikaisia protestiliikkeitä ja -äänestyksiä säikkyneelle eliitille helpotus siksi, että Merkel edustaa vakiintuneen talous- ja europolitiikan vakautta ja jatkuvuutta.

Mutta euroalueella niin kuin muuallakin kulloinkin poliittista valtaa käyttävään kansanosaan, valtaeliittiin, kuuluu vain hyvin pieni vähemmistö koko kansasta. Tämän pienen valtaeliitin ulkopuolella on kaikkien muiden kansalaisten enemmistö, jolle jatkuvuus voi olla muutakin kuin itsestään selvästi tavoittelemisen arvoinen ihanne.

Muille kuin omasta asemastaan huolestuneelle eliitille jatkuvuus voi olla myös vitsaus tai suoranainen kirous.

Merkel on nyt ollut suurimman euromaan johtaja ja ”Euroopan talousveturin kuljettaja” runsaat kymmenen vuotta. Siksi hänen jatkokautensa ilmentäisi vakiintuneen valtajärjestyksen jatkumista, mutta sen voi helposti tulkita myös toisin.

Merkelin suurimmatkaan saavutukset eivät muuta muuksi sitä, että hänen kaudellaan euroalue on kärsinyt pahimmat finanssi-, velka- ja talouskriisinsä sitten viime vuosisadan maailmansotien ja suurlaman.

Eivätkä saavutukset muuta sitäkään muuksi, että hänen kaudellaan euro- ja EU-maat ovat kääntyneet yhdentymisen tieltä äkkijyrkällä U-käännöksellä kohti kansallishenkisiä protestiliikkeitä ja eriytymistä.

Tällaiset seikat eivät estä eliittiä kaipaamasta jatkuvuutta. Mutta tyytymätön kansa on jo alkanut epäillä, miksi kukaan kaipaisi jatkuvuutta, jos se tietää lisää kriisejä ja kituuttamista.

Merkel ei tunnista Saksan ongelmia

Olisi toki kohtuutonta sälyttää kaikki euroalueen ja EU:n ongelmat ja viat yksin Angela Merkelin syyksi, eikä moinen kohtuuttomuus ole ainakaan tämän kirjoituksen tarkoitus.

Ei edes Merkel ole sentään niin vaikutusvaltainen, että hän olisi yksin saanut kaikki viime vuosien ongelmat aikaan, vaikka olisi yrittänyt. Varsinkaan, kun hän on yrittänyt parhaansa mukaan ratkoa eikä suinkaan aiheuttaa euroalueen ja EU:n ongelmia.

Yritykset ovat toistaiseksi osoittautuneet turhiksi tai ainakin tehottomiksi, sillä Merkel tai kukaan muukaan ei ole onnistunut ratkaisemaan euroalueen vaikeuksia.

Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että euroalueen talousongelmat ovat keskeisiltä osin perua Saksan oman talous- ja europolitiikan epäsuorista ja mahdollisesti tahattomista heijastusvaikutuksista. Ne ovat olleet Saksalle edullisia mutta käytännössä kaikille muille euromaille ja koko euroalueelle haitallisia.

Merkel tai Saksan muu talouspoliittinen johto ei tunnista muille aiheuttamiaan ongelmia, sillä Saksan oma talous sujuu kuin rasvattuna. Se on kasvanut lujaa finanssikriisin lyhyeksi jääneestä ensinotkahduksesta lähtien, sen työttömyys on vuosikausiin matalin ja sen vaihtotaseen ylijäämä on kaikkien aikojen suurin ja suurempi kuin Kiinalla ja Japanilla yhteensä.

Mutta moni muu euromaa on Suomea myöten vuosien mittaiseksi pitkittyneen talousanemian tai suoranaisen talouskriisin kourissa. Koko euroalueen talous kasvaa kituliaasti ja on vasta saavuttanut finanssikriisiä edeltäneet mittansa. Työttömiä on yhä miljoonittain runsaammin kuin kymmenen vuotta sitten – muualla kuin Saksassa.

Euro ja surullisenkuulut valuviat

Saksan menestyksellä ja sitä heikompien euromaiden vaikeuksilla on joukko yhteisiä selittäviä seikkoja, jotka eivät liity mitenkään eri Euroopan kansoille ”ominaisiin” luonteenpiirteisiin, vaan ne liittyvät sitäkin enemmän euroalueen surullisenkuuluisiin valuvikoihin.

Euroalueen jyrkästi kaksijakoinen talouskehitys on keskeisiltä osin seurausta siitä, että euromailla on yhteinen valuutta, yhteinen rahapolitiikka ja yhteiset talouspolitiikan kurinpitosäännöt – mutta ei aidosti yhteistä taloutta tai talouspolitiikkaa.

Käytännössä kaikki euromaat tekevät parhaansa vetääkseen kotiinpäin, mutta Saksa on toistaiseksi onnistunut siinä ylivoimaisesti tehokkaimmin. Saksa on hyötynyt pitkälti muiden euromaiden kustannuksella.

Euroajan alussa Saksa oli ”Euroopan sairas mies”, jolla riitti vaikeuksia Saksojen yhdistymisen kustannuksista, heikosta vientimenestyksestä, mittavasta työttömyydestä ja vuosituhannen vaihteen teknokuplan krapulasta. Italiakin talous oli Saksan rinnalla kovassa vedossa.

Sitten tuli euro, joka yhdisti kaikkien euromaiden valuutat ja rahapolitiikat yhdeksi. Yksi valuutta ja yksi korko oli eurohaaveiden mukaan yhtä kuin vakaus ja kasvu, mutta tällaiset harhat haihtuivat pian euron alkujuhlien jälkeen.

Vakaalta kasvulta katosi pohja, kun Saksa teki muista piittaamatta historiallisen työmarkkinareformin ja painoi maan palkkakehityksen ja inflaatiovauhdin vuosien ajaksi selvästi muita euromaita heikommaksi. Siitä alkoi eurokriisiin johtanut kehitys.

Saksa rahoitti kriisimaiden ylivelkaantumisen

Saksan vuosituhannen alun suuri työmarkkinauudistus oli vuosien mittainen valtaisa tulonsiirto-ohjelma palkansaajakotitalouksilta maan vientiteollisuudelle ja muille yrityksille. Palkansaajien ansiokehitys ja kotimainen kulutuskysyntä jäivät heikoiksi, mutta yritysten voitot kasvoivat voimakkaasti.

Vienti sai kustannuskehityksen vaimeudesta vauhtia, ja pian vienti veti vahvemmin kuin vuosikausiin. Saksaan alkoi virrata vientituloja enemmän kuin yrityksillä oli rahan tarvetta kotimaassa, joten yritykset alkoivat kierrättää ylijäämiään pankkien välityksellä ulkomaille.

Näin alkoi saksalaisen pääoman virta Saksaa nopeammin kasvaneisiin euromaihin, kuten Irlantiin, Espanjaan ja Italiaan. Ja Kreikkaan. Käytännössä Saksa rahoitti oman teollisuutensa vientituotteiden velkavetoista kysyntää muissa euromaissa. Samalla se vauhditti näiden velkaantumista.


Saksan vienti-ihme tuskin olisi onnistunut ilman euroa, sillä muiden euromaiden alijäämät estivät euroa vahvistumasta niin paljon kuin Saksan oma valuutta olisi vahvistunut. Saksa sai ja saa yhä etua itselleen keinotekoisen edullisesta valuutasta.
Saksan vaihtotaseen ylijäämän vastapuoli oli samaa tahtia kasvaneet alijäämät Kreikan, Espanjan ja muiden tulevien kriisimaiden vaihtotaseissa.

Kuluneen tulkinnan mukaan kriisimaat olivat itse syypäitä velkaantumiseensa eikä Saksa tai kukaan muukaan pakottanut niitä ottamaan liikaa velkaa katteettomaan kerskakulutukseen, järjettömiin rakennushankkeisiin tai holtittomaan julkisen talouden paisuttamiseen.

Tämä on kuitenkin liian yksioikoinen tulkinta.

On totta, ettei kukaan pakottanut yksittäisiä velallisia velkaantumaan liikaa, mutta kokonaisina kansantalouksina Kreikalla tai muilla reunamailla ei ollut vaihtoehtoja. Niiden velkaantuminen oli enemmän Saksan kuin niiden oma valinta.

Euroja tulvi Kreikkaan ja muihin reunamaihin Saksasta ja muista rahoittajamaista niin kovalla korkeapaineella, että korot laskivat jyrkästi koko nopean velkaantumisen ajan. Jos velkaantuminen olisi ollut kysyntälähtöistä ja varsinkin, jos rahoittajat olisivat olleet vastahakoisia, olisivat reunamaiden korot nousseet.

Kukaan ei pakottanut rahoittajiakaan tunkemaan eurojaan joka kolkkaan, mutta niin kuitenkin Saksan ja Ranskankin pankit halusivat tehdä. Riskit eivät pelottaneet, kun euro oli poistanut valuuttakurssiriskit eikä muissa eurovaltioissa pitänyt olla Saksaa kummempia riskejä.

Kriisille otolliset olot olivat toki ennemmin euron ja rahaliiton valuvikojen ja Merkelin edeltäjien kuin Merkelin syytä. Mutta hänellä ja hänen johtamallaan Saksan talous- ja europolitiikalla on ollut iso osa kriisin kärjistymisessä, pitkittymisessä ja seurauksissa.

Trump voi pakottaa Saksan muuttumaan

Saksan hallituksen voimakaksikko, liittokansleri Merkel ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble, ovat eurokriisin alusta asti tulkinneet saksalaisen talouskurin hengessä, että eurokriisi on yksipuolisesti ylivelkaisten kriisimaiden syytä.

Saman talouskurin hengessä he ovat tulkinneet, että ylivelkaisten euromaiden kriisi on vakava varoitus muidenkin euromaiden julkisen talouden velkaantumisen vaaroista.

Kolmas heidän keskeisistä talousopeistaan on, että kaikkien euromaiden olisi paras kaihtaa alijäämiä, kasvattaa ylijäämiä ja pyrkiä muutenkin toimimaan kuin Saksa.

Nämä opit ovat menneet täydestä EU-komissioon ja monen euromaan päättäjiin Suomea myöten, joten tällaisiin tulkintoihin perustuvat viime vuosien keskeiset talouslinjaukset – ja mahdollisesti kohtalokkaat eurotalouden vikatikit.

Esimerkiksi se, että kriisimaiden ”pelastustoimet” ovat olleet kriisimaiden talouksille ja niiden kansalaisille kuin talouden rangaistusleirejä. Ja se, että kaikki euromaat ovat pitkittäneet ja syventäneet koko alueen talousvaikeuksia kesken kriisin alulle pantujen talouden vyönkiristysten rasituksilla.

Tällaisiin tulkintoihin perustuu sekin, että Saksa pitää kiinni omista vaihtotaseen ylijäämistään ja julkisen talouden tasapainostaan eikä suostu tinkimään niistä muiden euromaiden alijäämäongelmia ja koko alueen talousanemiaa helpottaakseen, kun muiden pitäisi sen mukaan pyrkiä ja pystyä samanlaisiin ylijäämiin ominkin voimin.

Tällaiset tulkinnat ja niihin perustuva talous- ja europolitiikka voivat olla keskeisiä syitä myös siihen, että erilaiset oikean ja vasemman laidan ääriliikkeet ja muunlaiset protestipuolueet ovat kasvattaneet kannatustaan kautta euromaiden.

Merkelin edustama jatkuvuus tuskin enteilee olennaisia muutoksia eurotalouden ongelmiin. Ei ainakaan niin kauan kuin Saksan taloudella ”menee paremmin kuin milloinkaan”.

Ehkä Saksan talous- ja europolitiikan muutokseen tarvitaan muuan protestiliike Atlantin takaa. Se on Donald Trump, joka voitti Yhdysvaltain presidentinvaalit lupaamalla tehdä ”Yhdysvallat taas suureksi” esimerkiksi kauppapoliittisin kovin ottein.

Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on maailman suurin ja Saksankin ylijäämälle välttämätön edellytys. Jos Trump panee lupauksiaan toteen ja kuroo kauppapoliittisin pakkokeinoin maansa vaihtotaseen alijäämän umpeen, kuuluu Saksa suurimpiin häviäjiin.

Saksan viennin sakkaaminen sulattaisi vaihtotaseen ylijäämän, sysäisi teollisuuden konkurssiaaltoon ja räjäyttäisi työttömyyden kasvuun.

Siihen loppuisi yhden lajin jatkuvuus, yksisilmäisen talouskurin kultti. Siitä alkaisi uudenlainen talouskriisi – joka voi olla tarpeen koko eurotalouden tulevaisuudelle.