Työelämä Suomessa muuttuu kohta: Työnantaja voi teettää aiempaa vapaammin vuorotyötä, jaksotyötä ja yötyötä!?

Uusi työaikalaki antaa työnantajien päättää työajoista vapaammin.

Pitkään kiistelty, edellisen hallituksen aikana valmisteltu työaikalaki (siirryt toiseen palveluun) tulee voimaan vuodenvaihteessa. Uudella lailla on haluttu tuoda lisää joustoa työaikoihin.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on jo nyt Euroopan joustavimmat ja epäsäännöllisimmät työajat. Uuden lain myötä yhä useamman arki hankaloituu, kun työnantaja voi teettää aiempaa vapaammin vuorotyötä, ylitöitä ja yötöitä ja epäsäännöllinen työaika laajenee uusille aloille.

Vuodenvaihteen jälkeen jaksotyö sallitaan esimerkiksi turvallisuus- ja pelastustehtävissä, varhaiskasvatuksessa, päihdetyössä ja niitä tukevissa toiminnoissa, kuten kuljetusalalla.

Jaksotyön avulla työtunteja voi teettää enemmän ilman ylityökorvausta silloin kun työtä on, ja vastaavasti vähemmän silloin, kun työtä on tehtävänä vähemmän.

Töitä voi olla joinakin viikkoina esimerkiksi 50 tuntia, kunhan keskimääräiset viikkotunnit eivät tietyllä jaksolla ylitä 40 tuntia.

Jaksotyö mutkistaa vapaa-ajan viettoa. Toisin kuin säännöllisessä työajassa ja vuorotyössä, työajat vaihtelevat ja ovat tiedossa vain lyhyeksi aikaa eteenpäin, esimerkiksi muutamaksi viikoksi, sanoo ammattiliittojen keskusjärjestön SAK:n juristi Anu-Tuija Lehto.

Seitsemässä tunnissa kotiin, lepäämään ja takaisin töihin

Työvuorojen välissä pitäisi levätä ja palautua, ehkä ehtiä muutakin. EU:n työaikadirektiivi määrää vuorojen välisen lepoajan vähintään 11 tunnin mittaiseksi.

Jaksotyössä lepoaika voi olla lyhyempi, jopa vain seitsemän tuntia. Siinä ajassa pitäisi siis ehtiä työpaikalta kotiin, levätä ja palata töihin.

Direktiiviä lyhyemmästä lepoajasta sovittaessa työntekijät ja työnantajat eivät ole ajatelleet terveyttä vaan tavoitteena on ollut työn sujuvuus ja pidemmät vapaat, sanoo tutkimusprofessori Mikko Härmä Työterveyslaitokselta.

Palautumisen ja työssä jaksamisen kannalta lyhyet vuorovälit eivät kuitenkaan ole hyvä ratkaisu, Härmä sanoo.

Tapaturma- ja sairausriskit voivat lisääntyä

Joillekin vaihteleva työ sopii, mutta tutkimusten mukaan vuorotyö ja yötyö sekoittavat vuorokausirytmiä ja aiheuttavat univajetta. Ne puolestaan pitkällä aikavälillä kasvattavat riskiä sairastua esimerkiksi rintasyöpään, Alzheimerin tautiin ja sydän- ja verisuonitauteihin.

Yötyö eli kello 23:n ja aamukuuden välillä tehty työ lisää myös muun muassa tapaturmien ja keskenmenon riskiä.

– Ihminen tarvitsee unta joka päivä, ei vain keskimäärin tiettyä määrää kolmessa kuukaudessa. Jo viikon kasaantuva univaje voi aiheuttaa selkeitä fysiologia muutoksia aivoissa, Mikko Härmä sanoo.

Siksi uudessa työaikalaissa peräkkäisten yövuorojen määrää on vähennetty seitsemästä viiteen.

Enemmän työtunteja, lisää ylitöitä

Uusi laki pidentää enimmäistyöaikaa vuodessa yli 50 tunnilla. Ylitöiden määrä lasketaan eri tavalla kuin nyt. Joillain aloilla tämä voi lisätä ylitöitä, Lehto sanoo.

Hänen mukaansa hätätyö, eli esimerkiksi sähkölinjojen korjaaminen myrskyn jälkeen, lasketaan uudessa laissa mukaan työaikaan. Näin kokonaistyöaika esimerkiksi metsureilla voi vähentyä, kun hätätyötä ei enää lasketa ylimääräiseksi työksi.

Toisin kuin nyt, varallaoloaikaa esimerkiksi pelastustöissä ei välttämättä enää lasketa lepoajaksi.

– Jos työntekijä on niin sidottu työhönsä, ettei voi keskittyä omiin asioihinsa, se on työaikaa, Anu-Tuija Lehto sanoo.

Ylös rahan haudasta, arkeologit

Esko Seppänen 

Raha on valtaa ja valta on rahaa, mutta.. mitä on rahapolitiikka?

Euroopan keskuspankin (EKP) Suomen haarakonttorin, siis Suomen Pankin, mukaan ”eurojärjestelmän rahapolitiikan päätavoite on hintavakauden ylläpitäminen euroalueella ja siten euron ostovoiman suojeleminen”.

Hitto vieköön, mutta ei se noin mene. Kun EKP puolustaa päätoimisesti ”hintavakautta” ja haluaa ylläpitää euron ”ostovoiman suojelemista”, kyseessä on taistelu, jota ei käydä, joten siitä saa jokainen sanoa mitä mieleen tulee ja minkä EKP tuossa edellä lukee ansiokseen.

Entisaikaan, sotien jälkeen, Suomen Pankin päävihollinen runsaan puolensadan vuoden ajan oli tavaroiden ja palvelujen hinnan sekä kansalaisille maksettavan palkan yhdistelmä, jota kutsutaan inflaatioksi. Sitä vastaan käytiin loputonta taistelua hintavakauden nimissä. Nyttemmin on taisto tauonnut ja keskuspankit ilmoittavat toimivansa alle kahden prosentin inflaation puolesta.

Jos vanhan ajan inflaation toimeenpanoon kuuluneiden devalvaatioiden tarkoituksena oli metsäteollisuuden kilpailukyvyn varjolla toteutettu kansan ostovoiman huonontaminen, siinä onnistuttiin erinomaisen hyvin; avasihan devalvaatio ovet puutuotteiden lisäviennille ulkomaille ja yhdellä maan sisäisellä päätöksellä saatiin alennetuksi suhteellinen palkkataso (suhteessa muiden maiden palkkoihin).

Uudenlaista rahapolitiikkaa on ”sisäinen devalvaatio”, joka on kaikkien muiden politiikan lajien kuin rahan alasajoa. Se on talon maalaamista niin, että maalari ei maalaa pensselillä vaan pitää sen paikallaan ja liikuttaa taloa.

Kun elämme aikaa, jolloin sota on taas mahdollinen, se näkyy rahapolitiikassa, joka ensin ei-romahda mutta sitten romahtaa. Kun sitten taas avautuvat taivaanportit rahan tulla ja mennä, vauriot korjataan vanhaan tapaan inflaation ja devalvaation yhdistelmällä, jossa devalvaatio on edustanut inflaation toimeenpanoa.

Reaalitalous ja finanssitalous
Vaikeiden raha-asioiden yleistä ymmärrettävyyttä palvelee se, että pidetään irrallaan toisistaan kaksi käsitettä ja kaksi todellisuutta: reaalitalous ja finanssitalous. Todellisuudessa ne ovat riippuvaisia toinen toisistaan, mutta niiden erilaisuuden ymmärtäminen vie eteenpäin käsitys siitä, mitä tapahtuu todella.

Reaalitalous on kansan taloutta, ja kansa olemme me. Se on ihmisten työn ja toimeentulon talous erotukseksi finanssitaloudesta.

Finanssitalous on rahan talous, joka leimaa koko poliittistaloudellisen systeemin kehitystä finanssitaloudesta finanssikapitalismiksi, yhä kauemmaksi kansakapitalismista. Se ei ole meidän taloutemme, sillä se on heidän taloutensa. Kenen heidän? No niiden, jotka ovat siinä roolissa edustamassa kodittomia markkinavoimia, puhdasta jälkeä jättäviä rahanpesijöitä, bonuksia keräileviä bankstereita, veli veljeä auttavia konsultteja, työttömiä  ”hallitusammattilaisia” ja tietysti myös EU:n pohjoisilla lakeuksilla eläviä ylipalkattuja suomalaisia yritysjohtajia.

Kun pääomamarkkinoiden liberalisoinnissa koko rahapolitiikan luonne muuttui, avainasemaan nousi finanssitalous. Sen kyky tuottaa markkinoille uutta virtuaalirahaa on loputon prosessi niin kauan kuin omarahan tuotannossa säilyy keskuspankkien ja maailman suurimpien pankkien uskottavuus tuottaa rahaa tyhjästä ja säilyy vakuudettoman rahan arvo niin että sen käyttäjät eivät menetä uskoaan virtuaalisen rahan arvon säilymiseen.

Hyman Minskyn työn pohjalta Robert Barbera kiinnittää huomion siihen, miten rahan löysyys   johtaa ajan mittaan velan laadun huononemiseen ja riskitietoisuuden liudentumiseen. Suhdannekierron riskipitoisuus ja kuplan synnyn edellytykset kasvavat, kun ”terve” velka muuttuu vähitellen riskirahoitukseksi ja ”myrkyttyy”. Ylivelkaantuminen jatkuu niin kauan, kunnes tulee vastaan luoton loppu.

Raha on virtuaalista silloin, kun se on aidosti sitä itseään, mutta systeemissä sitä on niin paljon, että tuottamattomin tai muulla kaupaksi käymätön osa siitä on siirretty lepotilaan pankkien taseissa; eihän kaikki raha voi olla yhtä aikaa käytössä markkinoilla, jotka eivät vedä ja joiden tuottamat finanssituotteet ovat huomattavilta osin olleet sekundarahaa.

Kaikkialla vaanii vaara. Finanssitalouden toimijat ovat ottaneet niin isoja riskejä, että yhdenkin ison riskin pettäessä sen pankin maksukyvyttömyydestä tulee finanssitalouteen institutionaalinen sarjamurhaaja, jonka jäljiltä jää vain pankkivainajia.

EKP:n halvan rahan päivät
Suurin – ja mielestäni keskeisin – rahapolitiikan vaikutus kansantalouteen tulee siitä jaosta, jonka mukaan on kaksi todellisuutta: reaalitalous ja finanssitalous.

Euroopan keskuspankin rahapolitiikkaa on se, että se on antanut finanssitalouden käyttöön – ikään kuin vuokralle – suunnattoman suuren määrän rahaa. Biljoona on miljoona miljoonaa ja EKP:n kiertoon panema rahamäärä, jota sillä ei koskaan ole ollut omasta takaa, on runsaat 2,5 biljoonaa eli 2 500 000 000 000 euroa.  Pokerissa EKP olisi nyt tilanteessa ”kaikki pelissä”.

EU:n perussopimuksiin kuuluva ”sopimus Euroopan unionin toiminnasta”, artiklat 122-125, kieltää keskuspankkia rahoittamasta jäsenmaiden velkaa. EKP on etsinyt ja eurokraateille kelpaavan kiertotien löytänyt (he löytävät aina jonkin kiertotien lakien tulkinnasta) perussopimuksen rikkomiselle: se ei ostata haarakonttoreillaan velkapapereita suoraan Emu-mailta vaan ostattaa ne pankkien välityksellä.

EKP:n tyhjästä luomilla rahoilla on sitten tehty uusia ennätysnousuja pörssimarkkinoilla, kun rahalle ei ole ollut muuta käyttöä kuin sitoa se mykkään osake-, johdannais- ja muuhun finanssituotteiden varallisuuteen, ja on tuettu Emu-uuumaiden valtiontalouksia antamalla haarakonttoreiden ostaa noin neljäsosa (1/4) niiden kotimaiden valtionvelasta Euroopan keskuspankille.

Pankit omasta puolestaan ovat jatkaneet EKP:ltä saamansa rahan lainaamista ulos nollakoroilla tai nollaa lähellä olevilla koroilla, ja vaikka markkinat ovat jo saavuttaneet saturaatiotilan, ne olisivat tehneet uusia rahatuotteiden hintaennätyksiä vähäisemmälläkin liikkeeseen lasketulla keskuspankkirahalla.

Rahan liiallinen paino finanssitalouden vaa´assa on uuden pankkikriisin alku. Kuplan puhkamisen ajankohdasta ei kuitenkaan ole viisasta sanoa mitään varmaa. Se tulee, kun se on tullakseen. Kaikkein huonoimpia arvauksia tulevasta syntyy aina niiden kansantaloustieteilijöiden päässä, jotka eivät ota ennusteissa huomioon rahaa eivätkö pankkeja. Heille kupla tunnistautuu vasta kun se on jo puhjennut.

Erikoinen tilanne syntyy, jos EKP ei perikään pankeille ja Emu-maille lainaamiaan rahoja takaisin vaan säilyttää tyhjästä syntyneet rahansa taseessaan niin kauan, että se menettää laiskana maaten arvonsa. (Saihan Saksakin ensimmäisen maailmansodan velalle lähes 100 vuoden maksuajan.) Jos EKP ei perisikään rahojaan takaisin, siitä hyötyisivät kohtuuttomasti ne pankit, jotka ovat jo saaneet EKP:ltä tätä historiallisesti kestämättömin perustein jaossa ollutta lainaa.

Kyllä maailmaan rahaa mahtuu, mutta ennen pitkää tällä menolla käy niin, että finanssimarkkinaraha menettää uskottavuutensa säilyttää arvoa. Yhä kasvavassa määrin ollaan markkinoilla jo nyt hermostuneita siitä, mitä on tapahtumassa. Eletään suuren Epäjärjestyksen Ajan alkua.

On toteutumassa Galbraithin ensimmäinen laki: ”Se, mikä menee ylös, tulee myös alas.”

Tärkeä on myös hänen toinen huomionsa: ”Prosessi, jolla pankit luovat uutta rahaa, on niin yksinkertainen, että sitä ihmismieli hylkii.”

Nyt ylös haudasta kaikki taloustieteen ja -tiedon arkeologit. Teitä tarvitaan kertomaan, mitä menneestä on  jäänyt oppimatta.
  
Haastan finanssikapitalismin rämettyneisyyden
Haastan Euroopan keskuspankin (EKP) rahapolitiikan viisauden tuottaa mielettömän paljon uutta rahaa Emu-maiden pankkien  käyttöön ja finanssikapitalismin ylläpitoon. Tämän tien päässä meitä odottavat ankeat ajat.

Valta on sitä, että hallitseva eliitti kykenee esittämään kansalle oman etunsa yleisenä. Se on poliittista taistelua siitä, kenellä on henkinen hegemonia, keneltä kysytään, kenen tekeminen on tärkeää, ja vielä siitäkin, kuka maksaa tai maksattaa muilla viulut. Voittajia ovat suuret, ahneet ja röyhkeät. Luusereita ovat pienet, kiltit ja kuuliaiset.

Suomi lähti mukaan rahaliitto Emuun ja sitä kautta osallistumaan EU:n yhteiseen rahapolitiikkaan. Tarkoituksena oli syödä rusinoita pullasta. Toisin kävi. Emussa jäsenmaat joutuvat jakamaan pakkopullat kaikkien 19 mukana olevan maan kanssa. Kukaan ei ole ainakaan vielä sairastunut rusinoiden yliannostukseen mutta ei myöskään ole tukehtunut pullaan.

Emusta lähdettiin hakemaan rahapoliittista vakautta. Tarjolla on kuitenkin ollut vain epävakaa valuutta ja maailmanlaajuinen velkaongelma. Mitä kauemmin löysän rahan politiikka jatkuu, sitä vaikeammaksi tulee tyhjästä luotujen useiden biljoonien suuruisten lyhytaikaisten lainojen takaisinmaksu Euroopan keskuspankin (EKP) kassaan.

EKP:n pankeille antama talousapu on löysää virtuaalirahaa, joka on tuotettu tyhjästä. Siis todellakin se on tuotettu niin tyhjästä kuin tyhjä voi olla tyhjä.

Tapa, jolla raha on tuotettu, ei suuresti eroa bitcoinien ja muiden kryptovaluuttojen synnystä. Eurot ja bitcoinit ovat napalankoja syntyperänsä ja syntymätapansa suhteen. Ennen sitä rahaa ei ollut, mutta nyttemmin sitä on. Bitcoinit ovat kuitenkin euroja suurempi huijaus joidenkin tuntemattomien markkinoiden laitapuolen kulkijoiden hyväksi.

Siitä, miten helppoa on tehdä rahaa tyhjästä, John Kenneth Galbraithilla on selvä käsitys: ”Prosessi, jolla pankit luovat rahaa, on niin yksinkertainen, että sitä ihmismieli hylkii.” Galbraith oli kestoehdokas Nobelin talouspalkinnon saajaksi, mutta sitä ei hänelle koskaan myönnetty. Hänen kirjoituksiaan vanhat talousteologit pitivät liian kansanomaisina ja paljastavina.

Summat, joita Euroopan keskuspankki (EKP) on laskenut liikkeelle rahankiertoon, ovat käsittämättömän suuria.

Ne syntyvät sillä yksinkertaisella tavalla, että Euroopan keskuspankki lisää taseensa molemmille puolille eli yhtäältä varoihin ja toisaalta velkoihin saman summan rahaa, ja kas, uutta rahaa on luotu sen lisäyksen verran muutamassa sekunnissa. Se raha ei ollut koskaan aikaisemmin ollut olemassa, mutta nyt oli.

Kukaan tavallinen ihminen ei voi ymmärtää, kuinka paljon on biljoona euroa. Jos sanotaan, että se on miljoona miljoonaa euroa, siis ykkönen ja sen jäljessä 12 nollaa, biljoona kuulostaa isolta määrältä rahaa.

Kun suomalainen UPM-yhtiö, joka on pääosin ulkomaisessa omistuksessa, investoi ja rakentaa maailman suurimman sellutehtaan Uruguayhin, se maksaa yhtiölle 2,5 miljardia euroa. EKP:n finanssimarkkinoille liikkeelle laskemalla ja tyhjästä luodulla rahamäärällä voisi rakentaa tuhat sellaista maailman suurinta sellutehdasta. Niin paljon rahaa on EKP käyttänyt pankkien, muiden yritysten ja Emun jäsenvaltioiden ”elvyttämiseen”.

Kerran muuan nuori mies, Jeesus nimeltään, yritti omatoimisesti häätää hänen aikansa banksterit synagogan kupeesta koikkelehtimasta. Se ei onnistunut. Rahanvaihtajien ammattikuntaa ei jeesustelemalla tapeta.

Inflaatio, joka on ollut finanssitalouden päävihollinen, on kummallisella tavalla kadonnut rahapolitiikan työkalupakista, minkä selittänee se, että irtonaista keskuspankkirahaa on käytetty pörssikurssien ja muiden rahatuotteiden hintojen nostattamiseen. Sillä tavalla inflaatio on kiinnittynyt rahatuotteisiin eikä sitä voi erikseen irrottaa niistä pois. Kansantaloustieteilijöiden pitäisi ensi tilassa kehittää käsite ”pääomamarkkinoiden inflaatio”!

JAinoa rajoite rahan uustuotannolle on se, että EKP menettää uskottavuutensa sellaisten rahamäärien paimenena, joiden määrää taas lisätään ensi vuonna.

Hyman Minsky on paljolti oikeassa, kun hän sanoo, että rahan löysyys johtaa ajan mittaan velan laadun huononemiseen ja riskitietoisuuden liudentumiseen. Kuplan synnyn edellytykset kasvavat, kun ”terve” velka muuttuu vähitellen riskirahoitukseksi ja ”myrkyttyy”. Ylivelkaantuminen jatkuu niin kauan, kunnes tulee vastaan luoton loppu.

Siinä sivussa lama tuottaa joukon pankkivainajia, joiden tallettajien tilit EU haluaa korvata jäsenvaltioiden budjettivaroista yhteisvastuullisesti. Suomessa säästöjen korvaukset pankin kadotessa niiden alta ollaan monia muita meitä isompia maita valmiimpia säästöjen korvaamiseen, mutta EU ajaa väkisin meille epäedullista yhtenäistä ja keskinäistä korvauskäytäntöä kaikille Emu-maille.

Nyt eletään aikoja, jolloin Euroopan keskuspankki on menettämässä halparahan voimalla hankkimansa uskottavuuden estää kuplan puhkeaminen. Se toimii kuitenkin niin kuin se toimii myös siitä poliittisesta syystä, että se on liittovaltioliimaa, jota EU:n federalistit välttämättömästi tarvitsevat EU:n pitämiseksi koossa ja suurvaltojen nuhteessa. Liitovaltio on edennyt nopeimmin nimenomaan rahapolitiikassa jäsenmaiden luovutettua täysivaltaisuutensa Emun käyttöön ja vain rajoitetulla oikeudella ne saavat itse osallistua EKP:n päätöksentekoon.  

Reaalitalous ja finanssitalous

Reaalitalous on tuttu juttu: työn ja toimeentulon talous.

Finanssitalous puolestaan on rahan ja rahatuotteiden talous, joka elää omaa elämäänsä irrallaan reaalitaloudesta ja meistä tavallisista tallaajista. Se edustaa finanssikapitalismia, joka ei ole vain taloutta vaan kokonainen yhteiskuntamuodostelma. Siinä ihmiset eivät toimi Vesa Puttosen kauppakorkeakoulussa opettaman rationaalisen käyttäytymisen teorian mukaan ennustettavasti ja teorioiden mukaan, sillä ”kansalainen eli yksilö on paljolti tietämätön ja taipuvainen ahneuteen, itsekkyyteen ja laiskuuteen”. Sitä väkeä on paljon finanssitalouden toimijoiden  joukossa, sillä se vaatii ihmisiltä vain vähän vaivaa ja yhteistyöhalua kanssakäymisissä muiden yksilöiden kanssa. Reaalitalouden investointivaje kasvaa laiskan rahan helppojen tulojen jäädessä pelimerkeiksi finanssitalouden syövereihin.

Kun nykyisyys yleensä on menneisyyden jatkumo, finanssikapitalismi ei näytä olevan vanhan kapitalismin kehitysvaihe suoraan ylenevässä polvessa. Se on kätilöity maailmantalouteen virtuaalivoimien aikaansaamasta systeemin ulkopuolisesta raskaudesta. Se on riippumaton yhteiskuntien historiallisista, poliittisista ja taloudellisista erityispiirteistä.  Se ei toimi vakaasti ja ennustettavasti vaan sykäyksin ja hyppäyksin sekä alas että ylös. Se vääristää reaalitalouden ja finanssitalouden erilaiset hinnat. Reaalitaloudessa kapitalisti maksaa kaikesta mahdollisimman alhaiset hinnat, kun taas finanssitaloudessa hän pyrkii aina korkeimpiin tarjolla oleviin hintoihin.

Finanssitaloudessa, joka on finanssikapitalismin olomuoto maailmankaikkeudessa, on vähän ihmisiä mutta paljon rahaa. Se on kasvanut erilleen reaalitaloudesta, jossa on paljon ihmisiä mutta vähän rahaa.

Rahapolitiikan suuressa muuntumisleikissä on kaksi tärkeää elementtiä, jotka ovat kestäneet 150 vuotta ja jotka ovat Karl Marxin näkemyksellisiä johtopäätöksiä finanssitalouden kytkystä kapitalistiseen talouteen. Marx on porvarille haukkumasana, mutta kun hän on terävimmillään, hän hallitsee vanhoista pieruista nerokkaimmalla tavalla kapitalismin suuret linjat. Hänen työarvoteoriansa ei toimi, hänen vaatimuksensa vallankumouksesta ei saanut liikekannalle edes kommunistisen puolueen Brysselin osaston 18 jäsentä, hän erehtyi sanomaan, että luonnonvarat ovat luonnon vapaat myötäjäiset ihmiskunnalle, hänellä ei ollut apunaan digitaalisia tiedostoja ja niin päin pois, mutta näissä kahdessa asiassa hän on ollut 150 vuotta porvariston kansantaloustieteilijöitä edellä:

1)Arvonlisäysprosessi on muuttunut finanssitalouden kehityksen mukana
”käyttöarvojen tuotannosta vaihtoarvojen maksimoimiseksi” ja

2) Kapitalismiin kuuluu ”rikastumisen vimma ilman tuottamisen riesaa”.

Pitää ymmärtää, että käyttöarvot ovat reaalitalouden ja vaihtoarvot finanssitalouden arvomaailmaa ja että finanssitaloudessa rikastumisen vimmaa toteutetaan pelkillä rahan ja rahatuotteiden ostoilla ja myynneillä ilman suoria yhteyksiä reaalitalouteen.

Markkinat eivät tuota vakaata kehitystä ilman valtiovallan sääntelyä ja sen muodostamaa aallonmurtajaa ja turvasatamaa.   

Haastan edelleen finanssikapitalismin teologian

Tämä on toinen osa eilisestä kirjoituksestani ”Taloustiede on finanssikapitalismin teologia” ja osa VI käynnistämästäni jatkokertomuksesta. Tähän jäätiin:

1) Arvonlisäysprosessi on muuttunut finanssitalouden kehityksen mukana ”käyttöarvojen tuotannosta vaihtoarvojen maksimoimiseksi” ja
2) Kapitalismiin kuuluu ”rikastumisen vimma ilman tuottamisen riesaa”.

Käyttöarvot ovat reaalitalouden ja vaihtoarvot finanssitalouden arvomaailman merkkejä ja merkityksiä. Finanssitaloudessa rikastumisen vimmaa toteutetaan rahan ja rahatuotteiden ostoilla ja myynneillä ilman suoria yhteyksiä reaalitalouteen.

Reaalitalouden varallisuus on muuttunut toisarvoiseksi asiaksi finanssitalouden bittirahavarallisuuteen nähden. Tämän ajan kapitalisti on se, joka omistaa paljon bittejä eikä enää se, joka työllistää muita ihmisiä niin halvalla kuin mahdollista, ottaa voittonsa edelleen työläisten selkänahasta ja maksaa reaalitaloudessa syntyneistä voitoista veroja toisin kuin finanssitaloudessa on ollut tapana tehdä.

Finanssitaloudessa uusi romahdus ja talouden kriisiytyminen tulee aina noin kymmenen vuoden välein. Siihen käytäntöön liittyen se tullee seuraavan kerran näinä aikoina, vuosikymmenten vaihteessa. Euroopan keskuspankki on menettämässä uskottavuutensa taloudellisesta vakauttamisesta lisäbittien tuotannolla ilman että kukaan tietää, millä tavalla ne lisälainaksi lyhyen kaavan mukaan annettavat rahat kerätään pois markkinoilta kohtuullisen ajan kuluessa.

Kaiken kattavat rahapelit ja pankkien keskenään muodostamat osto- ja myyntiliikkeet ovat riippumattomia yhteiskuntien historiallisista, poliittisista ja taloudellisista erityispiirteistä. Pörsseissä, joiden toimintaa viranomaiset valvovat, tai sitten ”tiskin yli” (over the counter) tehtävät pörssien toimintaa liberaalimmat kaupat eivät ole kenenkään valvonnassa. Nämä kaupat käydään pääasiassa kahden osapuolen kesken.

Taloustieteissä ei käsitteellistetä eikä analysoida pääomamarkkinoiden inflaatiota, jota ei näinä aikoina ole juuri lainkaan olemassa. Inflaatiolukema on joka tapauksessa eri reaalitaloudessa ja finanssitaloudessa, ja kiinnostavaa olisi tietää, kuinka eri se on.

Rahan tyhjästä luomisen kierre jatkuu, mutta se näyttää tulleen tiensä päähän.

On ilmeistä, ettei keskuspankin uskottavuus enää riitä selvittämään sotkua liittyen sen itse keittämään bittirahasoppaan, jonka ainesosiin kuuluu markkinoille ennätyksellisen halvalla tuotettu, tyhjästä tehty ja pankkien rahatuotteiksi räätälöimä ja paketoima raha.

EKP käynnisti vuonna 2012 sen raharallin, jossa rahaa alettiin tehdä tyhjästä. Siinä on kysymys vanhan setelirahoituksen mallista: ei kuitenkaan tehdä seteleitä vaan toimitaan tietokoneiden biteillä.

EKP on sen jälkeen kuuden vuoden ajan luonut rahaa tyhjästä.

Keskuspankin tase nousi vuoden 2006 noin 1 biljoonasta (eli miljoonasta miljoonasta) eurosta niin, että vuonna 2018 se oli 4,8 biljoonaa. Kun vuosi 2019 oli rauhoitettu tältä rahalta, keväällä 2020 rauhoitus päättyy ja EKP jatkaa velkakirjojen ostelua. Kukaan ei tiedä keinoa, jolla finanssitalouteen pesiytyneet rahat saadaan palautettua yhteiseen käyttöön.

Ulkopuolisesta arvioitsijasta alkaa tuntua siltä, että on vain yksi tapa päästä ongelmasta ulos: keskuspankki antaa velat anteeksi, kokonaan tai osittain. Se ratkaisu palvelee yksinomaan finanssitaloudessa toimivien sijoittajien etuja. Heillä on hallussaan omaisuus, joka on – hintojen noustessa löysän ja laiskan rahan etsiessä uusia sijoituskohteita – hankittu EKP:n rahalla siinä tapauksessa, että keskuspankin pankkiteollisuudelle antamia lainoja ei todellakaan tarvitsisi maksaa takaisin.

Muistosanat

”Auton pyörät liikkuvat, mutta et tiedä, mikä on vikana ja milloin jotain ikävää tapahtuu”, sanoi suomalainen talousnobelisti Bengt Holmström ja hän jatkoi: ”Kun ei tiedetä, mikä hevonen tulee voittamaan, ei panna rahoja minnekään. Tämä on yksi selitys investointien heikkoudelle. Tai sitten nykyinen investointilama ennustaa, että tulossa on todella suuren luokan kriisi.”

On suuri ero, sanotaanko ”kapitalismi saastuttaa maan, meret ja ilman” vaiko ”kypsä kapitalismi on täydellisyydessään historian loppu”.

Se, mikä ainakaan ei  kapitalismissa ole täydellistä, on ahneuden tuottama epärehellisyys. Viimisten kymmenen vuoden aikana pankit ovat joutuneet maksamaan lähes 400 000 000 000 euron sakot ja syytteestä luopumiskorvaukset julkiselle vallalle, joka ei edes valvo pankkien toimien laillisuutta. Suurin laittomuus on ollut maailman kaikkien korkojen manipulointi pankkien eduksi. Kannattaa lukea itse syytteessä olleen pankkimiehen Alexis Stenforsin kirja ”Riskitekijä” (Vastapaino, 2018). Se kertoo yksityiskohtaisesti sen, minkä pankit vaikenevat

Finanssitalous on jo kehittynyt omanlaiseksi kapitalismin muodoksi, jossa pankit ovat villejä ja vapaita aina siihen saakka, kun rahatalouden kupla puhkeaa ja finanssikapitalismin rakenteet särkyvät. Silloin huudetaan kovalla äänellä valtiovaltaa apuun.

Valtiovalta valvojineen on läsnä arvopaperipörsseissä, ja sen johdosta pankit toimivat niissä sangen kurinalaisesti. Pörssien merkitys taloudenpidolle ei ole enää niin tärkeä kuin se oli entisaikaan. Pörssien varoitusjärjestelmä vuoden 2008 pörssiromahduksen yhteydessä toisti vanhan tavan kohdata rahatalouden vaikeudet. Se tarkoittaa, että kukaan ei muka nähnyt, kukaan ei muka osannut tietää, ja kukaan niistä, jotka vähän näkivät, ei halunnut uskoa keinottelun ja petollisen kilpailun tuottamaan kapitalismin konkurssiin. Sen kuplan puhkeamisen uhkasta ei silloin puhuttu, ei pukahdettu, sillä ongelma oli myös silloin itse tuotettu. Lamasyyllisiä ei koskaan etsitty eikä niin muodoin koskaan myöskään rangaistu.

Kun taas on uusi romahdus putkessa, sen tulee johtaa tällä kerralla syyllisten etsintään. Heidän löytämisensä alkaa EKP:n miljardi euroa maksaneesta kotipesästä Frankfurtista, jossa on EKP:n pääkonttori ja sen 5+1 (viisi miestä, yksi nainen) johtokunta. He ovat tällä kerralla ja tulevan laman oloissa poikkeuksellisen paljon lamasyyllisiä. He ottivat riskin ja rakensivat seuraavaan vuosikymmenten vaihteeseen ongelman, jota he eivät kykene itse ratkaisemaan.

Sosialismia tai poliitikkoja on turha syyttää romahduksesta, joka on Euroopan keskuspankin omaa tekoa.

Draghillle lupa itkeä

Europan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghin lausui pankin historian kuuluisimmat kaksi lausetta heinäkuussa 2012:

Meidän toimivaltuuksiemme puitteissa EKP on valmis tekemään mitä tahansa tarvitaan euron säilyttämiseksi. Pyydän uskomaan, että se riittää.”

Maailman merkittävin talouslehti The Financial Times uutisoi EKP:n itsenäisen toiminnan näsäviisaasti ja nenäkkäästi rahan turvakäytöksi seuraavalla tavalla:

”EKP:n pääjohtaja julisti, että hänen pankkinsa maksaisi minkä tahansa hinnan, kantaisi minkä tahansa taakan, olisi valmis kohtamaan mitkä tahansa vaikeudet, tukisi jokaista ystävää, vastustaisi jokaista vihollista ja tekisi tämän kaiken euron säilymisen ja menestyksen varmistamiseksi.”

EKP petti tällä toimellaan, joka alussa toimi elvyttävänä voimana mutta joka jatkuessaan muuttui rasitteeksi ja riskitekijäksi.

Siitä se varsinaisen myrkyn lykkäsi…

 

Markkinatalous - vasemmiston väärinkäsitys?

Tuomo Liias

---

Onko olemassa markkinatalous-niminen talousjärjestelmä? Vastaus tähän kysymykseen on aika keskeinen, jos haluamme ymmärtää paremmin tämän hetken poliittista kenttää länsimaissa ja erityisesti vasemmistopuolueiden – jotka aiemmin jopa kunnioittivat omaa historiaansa työväenpuolueina – irtautumista juuristaan ja siirtymistä poliittisesti oikealle.
Suomessahan on menty jopa niin pitkälle, että kokoomuksen ja sosialidemokraattien välillä on ajoittain toteutunut epäpyhä liitto, jota on lujitettu oikein jämerällä suomalaisella kädenpuristuksella. Valitettavasti vasemmistoliittokin on ainakin kerran tähän liittoutumaan lähtenyt.
Olen hiukan huolissani vaalien jälkeisestä uudesta hallituksesta, sillä nykyisten kannatuslukujen valossa tämän luonteeltaan oikeastaan fasistisen liiton uusiutuminen vaikuttaa mahdolliselta. Fasistinen se on luonteeltaan siksi, että se on kapitalistien ja työväenpuolueiden johdon liittoutuma, joka kieltää työn ja pääoman ristiriidan, siis niiden väliset objektiiviset eturistiriidat, joissa työväenpuolueiden tulisi puolustaa nimenomaan työväestöä.
Natsi-Saksassahan tällainen liittoutuma toteutettiin pakolla lakkauttamalla poliittiset puolueet ja ammattiliitot ja perustamalla natsien johtamat ”harmoniset” ammattiliitot, jotka kiistivät nämä keskeiset eturistiriidat. Myös Francon Espanjassa falangistien keskeisenä ideana oli tämä yhteiskunnan ristiriidaton harmonia, joka heidän teksteissään kuulostaa oikein positiiviselta ja mukavalta asialta, mutta merkitsi käytännössä oikeuksien viemistä kansalta ja työväestöltä.
Suomessa tämän kehityksen pani alulle presidentti Mauno Koivisto, joka kasasi liittoutuman ensimmäisen hallituksen, Holkerin hallituksen. Vastaavanlaista liittoutumaa ei tietääkseni ole muualla kuin Saksassa. Siellä kuitenkin viime vaalien yhteydessä Saksan demarien nuorisojärjestö alkoi epäillä liittoutuman mielekkyyttä, mutta ei onnistunut asiaa muuttamaan. Suomen demarinuorilta ei vastaavaa ole ainakaan julkisuuteen kuulunut.
Tämä oikeistolaistuminen on johtanut vasemmiston kannatuksen laskuun, koska ihmiset eivät enää koe vasemmistopuolueiden ymmärtävän heidän todellisia ongelmiaan ja nostavan niitä poliittiselle tasolle ratkaistaviksi. Esim. Ranskan keltaliivit, jotka yrittävät taistella toimeentulonsa ja elämänsä puolesta, eivät ole saaneet tukijoikseen ammattiliittoja tai poliittisia puolueita, joten heidän protestinsa jää aika turhaksi. Näin onkin syntynyt tilaa oikeistopopulisteille, jotka kyllä jollain tasolla ymmärtävät ihmisten vaikeuksia, mutta tarjoavat niiden ratkaisuiksi aivan vääriä keinoja.
1960-luvun lopulla, jolloin edellisen kerran Ranskassa ja muuallakin länsimaissa oli voimakkaita mielenosoituksia, ammattiliitot ja vasemmistopuolueet asettuivat mielenosoittajien tueksi ja nostivat heidän vaatimuksiaan poliittiselle tasolle. Tämä johti pitkään positiiviseen yhteiskuntakehitykseen, jonka saavutuksia on nyt jo vuosia purettu. Nykyinen vasemmisto on vieraantunut todella pahasti kansasta.
Vasemmiston yhteiskuntanäkemyksessä ja ideologisessa ajattelussa on täytynyt tapahtua todella perusteellinen muutos, jotta tällainen kehitys on ollut mahdollinen. Tämän ajattelun muutoksen ytimessä taitaa olla käsite ”markkinatalous”. Monissa yhteyksissä esimerkiksi monet Suomen demarien johtohenkilöt ovat todenneet markkinatalouden osoittautuneen paremmaksi järjestelmäksi, siis ilmeisesti paremmaksi kuin entisen Neuvostoliiton suunnitelmatalous. Kysymys ei kuitenkaan taida olla ollenkaan siitä.
Onko sellaista talousjärjestelmää kuin markkinatalous olemassakaan ja osuvatko nämä demareiden ja ilmeisesti muidenkin vasemmistopuolueiden uudet aatteelliset linjanvedot täysin harhaan?

Markkinat

Ensinnä täytyy selvittää, millä tavoin markkinat ovat syntyneet ja mitä ne pohjimmiltaan ovat. Varhaisin tietämäni asiaa valottava tieto on peräisin antropologeilta, jotka ovat tutkineet varhaisia ihmisyhteisöjä Afrikassa, siis ihmislajin alkukodissa. He ovat tehneet eteläisessä Afrikassa jotain n. 100 000 vuotta vanhoja löydöksiä, joiden perusteella meren rannalla asuvien ja sisämaassa asuvien heimojen välillä olisi tapahtunut vaihtoa.
Sisämaahan oli päätynyt vain merestä saatavia tarvikkeita ja meren rannalle joitain vain sisämaasta saatavia tarvikkeita. Siis näiden eri ympäristöissä asuvien heimojen välillä oli jonkinlaiset markkinat. Noin vanhoista ihmisyhteisöistä ei tietysti voi tarkemmin selvittää niiden taloudellista rakennetta, siis talousjärjestelmää, mutta tuskin kenenkään mieleen tulisi kutsua sitä jonkinlaisten markkinoiden olemassaolon vuoksi markkinataloudeksi.
Esimerkki kuitenkin kuvaa aika osuvasti markkinoiden perusluonnetta. Markkinoita luonnehtii aina se perusajatus, että niillä vaihdetaan tavaroita toisiin tavaroihin, tosin rahan ilmaantumisen jälkeen tämä vaihto tapahtuu rahan välityksellä. Perussyinä markkinoille, siis tavaran vaihdolle, ovat eri olosuhteissa asuvien ihmisyhteisöjen erilaiset resurssit tuottaa erilaisia tuotteita ja saman yhteisön sisällä syntyvä työnjako, jolloin eri tuottajat erikoistuvat eri tuotteisiin.
Siirryttäessä lähemmäs nykyaikaa voidaan ajatella vaikkapa n. 3000–4000 v. eaa. eläneitä sumerilaisia, jotka kehittivät ensimmäisinä esimerkiksi kirjoitustaidon. Heidän markkina-alueensa ulottui aina Intiasta Välimeren alueelle. Antiikin Kreikka taas kävi kauppaa koko Välimeren alueella ja Aleksanteri Suuri laajensi aluetta aina Intiaan saakka. Molemmat yhteiskunnat olivat taloudelliselta perusrakenteeltaan orjayhteiskuntia, vaikkakin hieman erilaisia, mutta molemmilla oli markkinansa.
Pienenä kiinnostavana yksityiskohtana voisi mainita Ruotsin varhaishistoriaan liittyvät pronssikautiset esineet, joita voi ihailla Tukholman museoissa. Pohjolassa ei kuitenkaan ole missään tinaa, pronssin toista ainesosaa, joten silloisten maailmanmarkkinoiden kautta joko tinaa tai valmista pronssia on Ruotsiin päätynyt runsaasti. Sitten vastaan tulevatkin keskiajan feodaaliset maaorjayhteiskunnat, joilla niilläkin oli omat vaihdantajärjestelmänsä.
Nythän elämme sitten kapitalismissa, jossa markkinat tunkevat jo yli sietorajan jokaisen ihmisen kotiin telkkarin ruudun, lehtien ja mainoslehtisten kautta, kännyköistä puhumattakaan.
Eri ihmisyhteisöjen erilaiset resurssit ja yhteisöjen sisäinen työnjako ovat siis luoneet markkinat oikeastaan kaikkiin tunnettuihin ihmisyhteisöihin.

Talousjärjestelmät

Kuten edellisestä luvusta kävi ilmi, markkinoita esiintyy hyvin erilaisissa yhteiskunnissa. Ne siis syntyvät erilaisista tuotantoresursseista ja työnjaosta, eivätkä siten ole vain johonkin tiettyyn talousjärjestelmään kuuluva ilmiö.
Talousjärjestelmien ydin onkin tuotannon organisointitapa, jonka seurauksena muodostuvat yhteiskuntaluokat, joilla on erilainen asema tuotantoprosesseissa. Antiikin Kreikassa ja Sumerissa orjat tekivät työt ja orjanomistajat saivat tästä kaiken hyödyn. Orjanomistajat myös omistivat orjansa ja kohtelivat heitä kuten muitakin omistamiaan esineitä.
Keskiajan feodaalisissa yhteiskunnissa vallitseva tuotantomuoto oli maaorjuus, jossa feodaaliaateli ei enää suoraan omistanut maaorjiaan, mutta maaorjat olivat sidottuja maahan eivätkä voineet vapaasti muuttaa.
Näissä molemmissa talousjärjestelmissä kuka tahansa voi välittömän aistihavainnon kautta nähdä, miten orja puursi omistajansa hyväksi tai kuinka maaorja työskenteli isäntänsä hyväksi. Suomenkin torpparijärjestelmässä kuka tahansa voi nähdä suoraan, kuinka vaikkapa Koskelan Jussi joutui tekemään yhä enemmän päivätöitä pappilan mailla pastorin rouvan tarpeiden kasvaessa ja entistä vähemmän torpan mailla, joiden pinta-alaakin supistettiin.
Nuokaan talousjärjestelmät eivät tietysti olleet aivan noin monotonisia, vaan niissäkin esiintyi jonkinlaista sosiaalista kerrostuneisuutta, esim. kaupungeissa oli käsityöläisyyttä tai markkinat loivat kauppiasluokan. Antiikin Kreikassa taas syntyi loistava henkinen kulttuuri, jolla oli suuri merkitys ihmiskunnan myöhemmälle kehitykselle. Kuitenkin myös Aristoteles totesi kaikkien ihmisten päätyvän oikealle paikalleen, orjan orjaksi ja vapaan kreikkalaisen vapaaksi kreikkalaiseksi.
Nykyinen kapitalismi on edelleen luokkayhteiskunta, jossa hallitseva luokka, kapitalistit, omistaa tuotantovälineet ja voi sillä perusteella työnantajina tarjota työtä työntekijöille, proletaareille. Kapitalistit eivät kuitenkaan omista työläisiään tai työläiset eivät ole sidottuja maahan kuten feodalismissa. Kapitalismi loikin ns. vapaan proletaarin, joka voi vapaasti myydä työvoimaansa eri työnantajille. EU:n työvoiman vapaa liikkuvuus -periaate ilmentää juuri tätä.

Elämme siis edelleen luokkayhteiskunnassa, vaikka kapitalismissa työntekijöiden hyödyntämistä ei voikaan välittömällä aistihavainnolla havaita, kuten vaikkapa Koskelan Jussin työntekoa torpan pellolla itselleen tai pappilan pellolla pappilalle. Kapitalismissa asia kätkeytyykin siihen, että osa työntekijän tekemästä työajasta ja sen tuotosta menee kokonaan työnantajan pussiin osingon muodossa. Tästä syystä esim. Juha Sipilä halusi pidentää työaikaa, jotta enemmän rahaa menisi työnantajan pussiin. Hän myös onnistui siinä.

Vasemmiston väärinkäsitys

Työtätekevän ihmisen asemaan tämä oli parannus verrattuna edeltäviin talousjärjestelmiin. Suomessa populaarikulttuuri tunnisti ilmiön. Kyse on tietysti ”repusta ja reissumiehestä” tai tukinuittoon ilmestyvästä tukkijätkästä, joka vanhassa suomalaisessa elokuvassa jostain merkillisestä syystä osoittautui usein oikein insinööriksi tai maisteriksi. Tarvittaisiinkin edesmennyt Peter von Bagh ilmiön analysoimiseen. En tiedä, esiintyykö muissa kulttuureissa vastaavaa ilmiötä.
Olen edellä yrittänyt kuvata, että sellaista talousjärjestelmää kuin vapaa markkinatalous ei ole olemassakaan, vaan markkinat ovat ilmiö, joka on ollut olemassa kaikissa vähänkin kehittyneemmissä talousjärjestelmissä, joita kaikkia voitaisiin tällä virheellisellä perusteella kutsua ”markkinatalouksiksi”. Talousjärjestelmät voi siis erottaa toisistaan vain taloudellisen rakenteen eikä markkinoiden olemassaolon perusteella.
Puhe vapaasta markkinataloudesta on kuitenkin niin syvään juurtunut ihmisten ajatteluun, että aivan tyhjästä se ei ole voinut syntyä. Se onkin kehittynyt jo 1800-luvulta lähtien uusklassisena talousteoriana, joka tällä hetkellä on se oikeaoppinen koulukunta taloustieteessä.
Tieteen maailmassahan poikkeaminen vallassa olevan ns. oikeaoppisen koulukunnan opeista johtaa useinkin aika hankaliin koulukuntakiistoihin. Tämä selittää sitä, että uusklassinen teoria on pystynyt säilyttämään valta-asemansa ja vaikuttamaan niin voimakkaasti yleiseen talousajatteluun. Sen asemaa on vahvistanut lisäksi se, että taloustieteen kysymyksiin liittyy voimakkaita intressiristiriitoja, joissa uusklassinen koulukunta on asettunut valtaapitävän luokan puolelle.
Lyhyesti ja erittäin pelkistetysti voisi sanoa, että uusklassinen talousteoria syntyi vastavoimaksi klassiselle taloustieteelle (Adam Smith ja David Ricardo) ja sen perinteitä jatkaville Marxin talousteorioille, joilla on muuten aika vähän tekemistä entisen Neuvostoliiton reaalisosialismin kanssa.
Esimerkiksi omana opiskeluaikanani taloustieteen laitoksen kirjastosta ei löytynyt yhtään ainutta Adam Smithin tai David Ricardon teosta, Marxista tietysti puhumattakaan. Taloustiede alkoi siellä yksinkertaisesti Marshallista ja muista uusklassikoista. Edelleen pelkistetysti uusklassinen teoria näkee talouden erilaisina markkinoina, joilla keskenään tasa-arvoiset markkinoiden osapuolet kohtaavat ja joiden toimia sääntelee kysynnän ja tarjonnan laki.
Jo Adam Smithin työnarvoteoria on selvästi ristiriidassa tämän kanssa, ja nykyajan konkreettiset tiedot vaikkapa siirtotyöläisten häikäilemättömästä kohtelusta kautta kapitalistisen maailman kertovat nekin muuta. Myös yritykset romuttaa ammattiyhdistysten – työntekijöiden ainoan itsepuolustuskeinon – asemaa osoittavat jotain muuta kuin tasa-arvoista asemaa työmarkkinoilla.
Vasemmiston väärinkäsitykseksi kutsun sitä, että monissa kannanotoissa ja linjauksissa hyväksytään ajatus ”vapaan markkinatalouden” hyvyydestä. Vasemmistossa näytettäisiin silloin kuviteltavan, että elämme jossain neutraalissa vapaan markkinatalouden talousjärjestelmässä, jollaista ei kuitenkaan ole olemassakaan.

Vasemmiston palattava juurilleen

Toivoisinkin vasemmiston palaavan edes hitusen omille juurilleen ja ymmärtävän, että me elämme edelleen kapitalismissa, jonka keskeisin ristiriita on työn ja pääoman välinen ristiriita, eikä suinkaan miesten ja naisten ristiriita tai työssä olevien ja työttömien ristiriita tai jokin muu vastaava. Jälkimmäiset eivät oikeastaan ole ristiriitoja ollenkaan, vaan asioita, jotka pohjimmiltaan juontuvat työn ja pääoman ristiriidasta. Kapitalistit kyllä hieroskelevat tyytyväisinä käsiään, jos he saavat vaikkapa miehet ja naiset tuhlaamaan energiansa keskinäiseen tappeluun.
Vasemmiston paluu työväenpuolueiden juurille voisi hyvinkin palauttaa vasemmiston ainakin osittain menetetyn yhteyden kansaan, erityisesti työväenluokkaan, ja auttaa voittamaan oikeistopopulistien esiinmarssi. Jossain vaiheessa voitaisiin päätyä tilanteeseen, jossa kenenkään ei tarvitsisi kantaa vaikkapa Ranskan keltaliivien mielenosoituksessa kylttiä, jossa lukee ”L’etat me tue” eli ”valtio tappaa minut”.

Tuomo Liias on eläkkeellä oleva taloustieteilijä, joka on tehnyt työuransa pääosin Tilastokeskuksessa.

Ministeri Anne Berner – ensimmäinen Suomen hallituksen jäsen veroparatiisiyhtiössä 

 Kolumnistimme muotoilee muotokuvan rautarouvasta, jonka uran loppumisesta saamme olla tyytyväisiä.

KOLUMNI Bisnesministeri Anne Bernerin ura on täynnä epäonnistuneita päätöksiä, joiden määrälle ei löydy kilpailijaa aikaisempien ministerien tekemisistä. Veronmaksajille tämä on tullut kalliiksi, koska rautarouva on noudattanut toimissaan ohjetta, jonka mukaan voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan koko kansan maksettavaksi oman edun nimissä. Liikenaista on kuvailtu tehokkaaksi, määrätietoiseksi ja älykkääksi. Ominaisuudet ovat tulleet esiin, kun hän on yksityistänyt yhteistä omaisuutta markkinavoimille.
Berner on toiminut häikäilemättömästi, jääräpäisesti puhuen muunneltua totuutta, haukkuen alaisiaan ja painostaen mediaa oman edun ja elinkeinoelämän etujen uskollisena sotaratsuna. Ministerin tankkimainen toiminta on jättänyt jälkeensä satojen miljoonien vahingot yhteiskunnalle ja tuhonnut siinä sivussa kymmenien ihmisten työuran sekä hän on menettänyt kollegoidensa luottamuksen. Tämä ei kuitenkaan ole haitannut rautarouvan poltetun maan taktiikka hänen nauttiessaan kummisetä Juha Sipilän vankkumatonta luottamusta.
Anne Bernerin syntilistalta löytyvät hämärät veroparatiisikytkennät, Finavia-sotkut, epäonnistunut autoverohanke, taksiuudistus, karmea rataverkkoyhtiöittäminen ja nyt viimeksi hallituspaikkasekoilut ruotsalaispankissa.
Liikemies Bernerin piti Suomen kansalaisuuden saatuaan ryhtyä kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Sipilä kuitenkin tarjosi ensikertalaiselle ja kokoomuksen vaalirahoittajalle ministerin paikkaa, näin makeasta tarjouksesta ei sveitsitär tietenkään kieltäytynyt ja vaihtoi ilman omantunnon tuskia puoluetta.
Tultuaan ministeriksi Berner jätti ympäripyöreän sidonnaisselvityksen omistuksistaan ja luottamustehtävistään. Pian paljastui uranaisen toimineen johtotehtävissä veroparatiisiyhtiössä. Liikenne- ja viestintäministeri istui vielä syyskuussa 2015 Luxemburgin kaupparekisterin mukaan veroparatiisiyhtiö Saltri II LuxCo -yhtiön hallituksessa. Ministeri Anne Berneristä tuli ensimmäinen Suomen hallituksen jäsen veroparatiisiyhtiössä.
Ministeri Berner onnistui säilyttämään paikkansa hallituksessa Finavia-sotkuista huolimatta. Lentokenttäyhtiö oli tehnyt raskaat 34 miljoonan euron tappiot johdannaiskaupoilla, joita pankit olivat onnistuneet kauppaamaan myrkkypillereinä Finavialle. Ministeri puuttui yhtiön hallituksen hankkeisiin nostaa vahingonkorvauskanne pankkeja vastaan asettuen luonnollisesti puolustamaan niitä, Sipilän toimiessa taustatukena. Veronmaksajien edulla ei ollut kummallekaan mitään merkitystä.
Lastensairaalan hyväsydäminen kummitäti yritti haudata myös autoveron ja onnistui sekaisilla puheillaan aiheuttamaan autokaupalle miljoonatappiot. Kansalaisten massiivinen vastustus johti onneksi siihen, ettei rautarouva saanut läpi Liikennekaareksi kutsuttua lempihanketta. Tarkoitus oli perustaa valtion liikenneverkkoyhtiö, jonne siirrettäisiin kaikki kulkuväylät ja tieverkosto. Näin teiden käyttö voitaisiin yksityistää ja antaa yksityisille yhtiöille mahdollisuuden rahastaa kansalaisia teiden käytöstä. Salassa valmisteltu tieverkon yksityistämishanke kaatui, mutta rataverkon yhteisen rataverkon osakeyhtiöittämisen Berner junaili läpi.
Pohjolan Rautatiet Oy:lle siirretyillä Nesteen osakkeilla ja niiden myynnistä saaduilla 107 miljoonalla eurolla rahoitetaan edelleen tytäryhtiöitä. Näihin hankeyhtiöihin houkutellaan mukaan kuntia, eläkeyhtiöitä ja pääomasijoittajia. Pikku hiljaa kansainväliset yhtiöt siirtyvät rahastamaan luonnollisen monopolin suojassa raideliikennettä. Sipilä ja Berner ovat onnistuneet luomaan yksityisen yhtiöryppään, joka ei tarvitse eduskunnan hyväksymistä.
Tilastokeskuksen luvut kertovat, että Bernerin taksiuudistus meni mönkään. Hinnat ovat nousseet, palvelu huonontunut ja toimintaan tullut kartellinomaisia piirteitä. Maaseudulla taksin saatavuus on huonontunut ja kilpailu ei toimi, kun taksien välitysyhtiöt sopivat yhdessä hinnoista. Kelakin on saanut omat luottokuskinsa, jotka ylläpitävät korkeita taksihintoja. Bernerin vakuutteluja taksihintojen laskusta ei usko enää kukaan.
Ministeri Berner ei näe mitään eturistiriitaa edes siinä, että istuisi samaan aikaan Suomen ja ruotsalaispankki SEB:n hallituksessa. Hän ei välittänyt tehdä uudesta pestistä sidonnaisuusilmoitusta, vaikka ministerin käsikirjassa sanotaan selvästi, että ministerin on tehtävä ilmoitus jos ”ministeri on siirtymässä toisiin tehtäviin”.
Muiden sivistysvaltioiden tapaan Sipilän hallituksen suunnitelmissa oli säätää ministereitä ja muita korkeita virkamiehiä koskeva laki, joka olisi määrännyt karenssiajan heidän siirtyessä elinkeinoelämän palvelukseen. Valmista lakiesitystä ei ole saatu ajoissa eduskuntaan, syystä jonka vain Berner ja Sipilä tietävät.
Olkaamme tyytyväisiä siitä, että rautarouvan ura ministerinä loppuu.

Seppo Konttinen
Valtiotieteiden maisteri Seppo Konttinen oli Yleisradion taloustoimittaja vuosina 1974–2010. Hän on tunnettu kriittisistä artikkeleistaan ja syvällisestä perehtymisestä taustatietoihin.
Seppo Kontt

nen on kirjoittanut teokset Salainen pankkituki, Kansallisomaisuuden ryöstö, Suomalainen ruokalasku, Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta, Lakien synty sekä Kallis ruokakassi. Hänen kolumnejaan voi lukea myös Valtiomahti-blogissa.