Taloudesta ja politiikasta

Eräs hyvä ystävä kysyi minulta vuosi sitten EU:n talous- ja valuuttamyllerryksen kuumimpaan aikaan, mitä eroa on kapitalismilla ja sosialismilla ja vastasi sitten itse kysymykseen. Kapitalismissa on aika ajoin notkahduksia, mutta sosialismi oli jatkuvassa lamassa. En osannut siihen heti vastata. Jäin kuitenkin asiaa miettimään ja vastaus on tämä vihko. Talousblogi: Tauno Auer 21.11.2013, Verkkomedia.org Taloudesta ja politiikasta Lienee syytä myös mainita pari sanaa sosialismista ja sen pysyvänoloisesta taantumasta. Yksi sen ilmenemismuodoista oli Neuvostoliitto, joka toimi kuumien ja kylmien sotien ajan jatkuvassa jännitystilassa. Normaalia aikaa ei ollut lainkaan. Näiden runsaan 70 vuoden kuvaaminen pelkäksi taantumaksi ei kuitenkaan tee oikeutta. Lopulta taakka vain kävi liian painavaksi. Tuona aikana oli useita nousuja ja laskuja. Maailman sotaa ennen ja sen jälkeen oli huomattavan mittavia ja pitkäkestoisia rakennus- ja tuotantovaiheita. Myös ihan 1980-luvulle saakka Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa tehtiin erittäin mittavia investointeja esimerkiksi tieverkostoon. Ihan niin yksinkertaista se ei siis ole. Lisäksi on tärkeä huomata, että vastaavia perusrakenne- ja tuotantosijoituksia ei esimerkiksi Baltiassa tai Bulgariassa ole niiden aikojen jälkeen tehty. Sisään rakennetut ristiriidat Saksalaisen Wolfgang Streeckin kirjoitukset ovat viime aikoina herättäneet runsaasti huomiota. Hän on arvioinut amerikkalaisen pankkijärjestelmän romahdusta, joka vuonna 2008 johti maailmanlaajuiseen poliittiseen ja taloudelliseen epävarmuuteen. Siteeraan vapaasti hänen kirjoitustaan "The crises of democratic capitalism". Lisäilen sen yhteyteen omia ajatuksiani. Erityisesti kaikki muut kuin talouspolitiikkaan liittyvät ajatukset ovat omiani. Kannattaa siis lukea myös alkuperäinen kirjoitus (New Left Review no. 71, Sept. Oct. 2011). Häneltä on myös juuri ilmestynyt kirja samasta aiheesta nimellä Gekaufte Zeit (Suhrkamp). Kapitalismin kriisit ja murrokset halutaan nähdä valitettavina, mutta välttämättöminä ja hetkellisinä ilmiöinä, joiden jälkeen yritykset ja yhteiskunnat voivat taas palata normaaliin jouhevasti toimivaan järjestelmään. Samat ihmiset haluavat nähdä sosialismin järjettömänä kokeiluna, jota seurasi vääjäämätön romahdus. Katsotaan kuitenkin nykytilannetta hieman tarkemmin. Ehkäpä myös kapitalismin kohtalossa on jotain vääjäämätöntä. Streeck esittää kapitalismissa olevan sellaisia sisäänrakennettuja ja perustavanlaatuisia ristiriitoja, jotka takaavat sen, että jouhevat ja harmoniset jaksot ovat itse asiassa poikkeuksia eikä säännönmukaista elämää. Hän pyrkii kirjoituksessaan osoittamaan, ettei nykyistä pitkittynyttä kriisiä voi täysin ymmärtää, jos ei oteta huomioon nykyisen poliittisen järjestelmän, nk. 'demokraattisen kapitalismin', käynnissä olevia ja syvälle ulottuvia muutoksia. Demokraattinen kapitalismi vakiinnutti asemansa vasta toisen maailmasodan jälkeen ja silloinkin vain Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa. Se toimi hämmästyttävän tehokkaasti pari vuosikymmentä kunnes sen pitkä talouskasvun jakso päättyi 1970-luvulla. Streeckin mukaan kyse oli kuitenkin poikkeuksellisesta ajanjaksosta, ja vasta sen jälkeen olemme voineet nähdä mistä demokraattisessa kapitalismissa oikein on kyse. Lähes 200 vuoden ajan oikeisto ja porvaristo pelkäsi, että enemmistön valta lopettaisi yksityisomistuksen ja vapaat markkinat. Samoihin aikoihin nouseva työväenliike pelkäsi, että enemmistövaltaa pelkäävä porvaristo liittyy yhteen äärioikeiston kanssa ja lakkauttaa suurella vaivalla rakennetun demokratian. Molemmat peloista toteutuivat. Sosialistit kansallistivat tietyissä maissa teollisuuden ja raaka-ainetuotannon, kun taas Saksan, Italian ja Suomen porvaristo yhdessä oikeistodemareiden kanssa liittoutui kansanmurhaa suunnittelevan äärioikeiston kanssa. Toinen maailmansota päättyi liittoutuneitten voittoon. Välittömästi sodan jälkeen monet uskoivat kapitalismin ja demokratian sopivan yhteen edellyttäen, että suuryritykset ja liike-elämä asetetaan tiukkaan poliittiseen valvontaan. Keynes oli tämän jakson voittoisa talousmies, kun taas liberaali Hayek vetäytyi taka-alalle. Poliittinen lukutaito Vasemmisto oli 1800-luvulta lähtien ollut huolissaan kirkon ja suurten maanomistajien vaikutusvallasta erityisesti maaseudulla. Vapaissa vaaleissa ei oikein ole ideaa, jos väestö ei ensin opi poliittista lukutaitoa. Tähän päivään saakka esimerkiksi Suomessa oikeisto on onnistunut hallitsemaan poliittista kenttää massamedian levittämien pelkojen ja ennakkoluulojen avulla. Kommunistien yksitotiset saarnat jäivät tässä kisassa alakynteen. Samanaikaisesti teollisuuspiirien pelko suurien massojen suhteen on laimentunut. Se ilmenee yhä lähes pakkomielteisessä epäluulossa kansalaisten taloudellisen lukutaidon suhteen. Oikeistolla ja radikaalilla vasemmistolla on jyrkästi eroavat kannat siitä, mitä poliittisen ja taloudellisen lukutaidon tulisi sisältää. On vaikea välttyä siltä huomiolta, että oikeiston retoriikassa on aimo annos idealismia, joka juontaa sokeasta uskosta markkinavoimiin. Maltilliselta vasemmistolta taas puuttuu realistinen käsitys todellisista vaihtoehdoista. Leninin ja Stalinin varhaiset pelot ovat käyneet toteen: "Talonpoikaisto annetaan porvariston hoiviin ja proletariaatti jää äärimmäisen vasemmisto-opposition asemaan". Jatkuvan talouskasvun lakattua 1970-luvun lopulla pääsivät Hayekia ihailevat vapaakaupan kannattajat valtaan. Taloudelliset kriisit ja epävarmuus syntyvät heidän mukaansa siitä, että valtio sekaantuu poliittisista syistä talouselämän kulkuun. Kaikki valtiolliset ja poliittiset yritykset työllisyyden tai sosiaaliseen oikeudenmukaisuuden ylläpitämiseksi ovat tämän näkemyksen mukaan tuhoon tuomittuja. Tämän mallin ytimessä on sellainen näkemys, että politiikkaa ja taloutta ei saa sotkea toisiinsa. Vasemmisto ei tunnu olevan valmis perinpohjaiseen väittelyyn tämän linjauksen edustajien kanssa, käytännöllisestä vastustamisesta puhumattakaan. Radikaalin vasemmiston näkökulmasta katsottuna talous on politiikkaa. Itse asiassa mitään muuta politiikkaa ei olekaan. Tarkemmin sanottuna ilman talouden poliittista ja demokraattista hallintaa, millään muulla poliittisella toiminnalla ei ole sanottavaa vaikutusta. Järkevyyden mitta Wolfgang Streeck määrittelee demokraattisen kapitalismin poliittiseksi taloudeksi, jota ohjaa kaksi toisilleen ristiriitaista periaatetta, markkinaoikeudet ja tasa-arvopyrkimykset. Näiden parittaminen oli aikoinaan pakkoavioliitto. Teollisuuskapitalismi ja työväenliike ovat tietysti saman ajan ilmiöitä. Demokraattisessa kapitalismissa kansa saa päättää asioista edustajiensa kautta mikäli sen tahto on sama kuin mitä markkinat heille tarjoavat. Poliittisia vaihtoehtoja on olemassa vain silloin kun niitä ei haluta. Sana 'demokratia' tarkoittaa mahdollisuutta osallistua markkinatalousjärjestelmään. Kansa saa valita edustajansa, mutta edustajat saavat pitää vaalilupauksensa vain, jos se markkinavoimille sopii. Tätä kutsutaan kypsäksi poliittiseksi järjestelmäksi. Sen hyväksymistä pidetään järkevyyden mittana. Järjestelmät pysyvät pystyssä niin kauan kuin ne pystyvät tyydyttämään väestön pääosan välittömät aineelliset ja henkiset tarpeet. Neuvostoliitto jouduttiin purkamaan osittain myös siksi, koska järjestelmä rasittui liian laajojen globaalien sitoumusten ja pyrkimysten vuoksi. Syntynyttä jännitystilaa ei ollut mahdollista ylläpitää loputtomasti. Järjestelmä haurastui siihen pisteeseen saakka, että oli kyseenalaista pystyisikö se enää tyydyttämään edes väestön henkisiä tarpeita. Lopulta oli jäljellä vain tyhjiä fraaseja ja rituaaleja, joiden tarkoitukset eivät enää olleet ajanmukaisia. Länsimaisen järjestelmän osalta kysymys on siitä, missä vaiheessa saavutetaan se piste, jonka jälkeen työelämästä ja hyvinvoinnista syrjäytyneiden määrä on niin suuri, että demokraattinen kapitalismi menettää uskottavuutensa. Sitä rajaa ei kuitenkaan ole vielä ylitetty edes Kreikassa tai Portugalissa. Myös vanha tuttu (kommunistejakin kiusannut) massojen apatia toimii vielä vallitsevan järjestelmän puolesta. Yksi nykyisen järjestelmän vahvuuksista on se, että sen puitteissa on mahdollista saada ruhtinaallisia korvauksia, jos vain onnistuu toimimaan järjestelmän sallimalla tavalla. Sosialismin ajan syvä turhautuminen on edelleen muistissa. Siihen ei ole halua palata. Perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi tarvitaan uskottavia mahdollisuuksia saavuttaa omia henkilökohtaisia tavoitteita ja unelmia. Tämän suhteen EU on jakautunut useaan vyöhykkeeseen. Useimmissa entisissä sosialistisissa maissa nykyinen asetelma on suurelle enemmistölle jopa huonompi kuin pysähtyneisyyden aikana. Kreikka ja Portugali vajoavat yhä syvemmälle toivottomuuteen. Myös Espanja on vaaravyöhykkeessä. Italiassa luottamus valtiovaltaan on jo valmiiksi nollatasoa. Ranska ja Iso-Britannia ovat nopeaa tahtia uppoamassa pysyvään taantumaan. Jopa Saksassa on isoja väestösegmenttejä, jotka ovat vaarassa vajota köyhyyteen. Wolfgang Streeck näkee, että ihmisillä on yhä itsepäinen usko oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että heillä on oikeuksia, jotka ovat tärkeämpiä kuin markkinavoimien esittämät vaatimukset. Juuri tämän uskon ilmaiseminen on sitä, mitä markkinajohtajat ja teollisuusmiehet pitävät kypsymättömyytenä. On kuitenkin suuri virhe kuvitella, että kansalaisten turvattomuuden tunteeseen voi suhtautua välinpitämättömästi. Markkinavoimien rinnalla elää kuitenkin myös siitä riippumattomia poliittisia voimia. Näin on siitä huolimatta, että nämä voimat ovat tällä hetkellä näkymättömiä. Ihmiset eivät ole tyhmiä, vaikka olisivatkin tällä hetkellä poliittisesti passiivisia. Nykyinen yhteiskuntarauha ei vielä ole vaarassa, mutta jos tätä tahtia jatketaan voi muutos tapahtua hyvinkin nopeasti. Suuret muutokset voivat toki olla myös suuria mahdollisuuksia. Toimintamallit Wolfgang Streeck kertoo Michal Kaleckin vuonna 1943 julkaistusta kirjoituksesta, jossa Kalecki huomioi, kuinka markkinavoimien käytös ei suinkaan perustu historiallisesti tai kulttuurisesti neutraaleihin toimintamalleihin. Kyse on eri toimijoiden keskinäisestä pelistä, jonka tulokset määräytyvät ihmisten ennakko-odotusten ja hallituksen omaksuman asenteen seurauksena. Jos tärkeimmät investointipäätökset ovat yksityisen pääoman suoran valvonnan alaisia tai korruption vuoksi sen epäsuoran valvonnan alaisia, yritykset pystyvät sanelemaan tai ennakoimaan poliitikkojen päätökset. Tarpeen vaatiessa sijoittajat ryhtyvät investointilakkoon tai siirtävät rahansa toisille markkinoille. Näin lakkoase on itse asiassa käännetty työväestöä vastaan. Kaikki tämä perustuu poliittisiin päätöksiin. Demokraattisessa kapitalismissa valtio suojelee sijoittajia. Sen sijaan työmarkkinoilla vallitsee sanelupolitiikka. Toisin sanoen kapitaalin diktatuuri eli 'demokraattinen kapitalismi' voitti proletariaatin diktatuurin. Oikeistolaiset vain käyttävät kauniimpia sanoja. Markkinat rankaisevat tasa-arvoon pyrkiviä ja valinnan vapautta edistäviä poliittisia toimia vain, koska niin on päätetty ja niin sallitaan tapahtua. Mistään luonnonlaista ei liene kysymys. Kuten tuli jo ilmi, niin vallalla olevan käsityksen mukaan markkinoiden mahdolliset epäkohdat kuten inflaatio, budjettivajeet sekä yletön yksityinen ja julkinen velka johtuvat talouselämän lakien riittämättömästä ymmärryksestä tai piittaamattomuudesta niitä kohtaan. Toisaalta ne, jotka näkevät talouden ytimen poliittisen luonteen, pystyvät tunnistamaan kuinka markkinatalous on vain tapa ylläpitää sellaista talouspoliittista järjestelmää, jossa edut ovat kasaantuneet pienille talouden ydinosia hallitseville ryhmille. Sen sijaan talouden poliittista hallintaa kannattavat ne, jotka eivät omista näitä kansantaloudelle välttämättömiä ydinosia, mutta jotka saattaisivat omata laajamittaista poliittista valtaa. Nykyisessä mallissa omistavan väestönosan edut rinnastetaan koko yhteiskunnan etuun. Kun omistavan luokan jäsenet sanovat Suomi, he eivät tarkoita koko maata, vaan omia sijoituksiaan ja omaa valtaansa. He eivät siis omalta osaltaan usko talouden olevan poliittisesti neutraalia tiedettä. Sellaisena se esitetään pelkästään niille, jotka eivät pysty taloudelliseen itsenäisyyteen ja joiden työvoima tai kulutus ovat tarpeen yritysmaailman voittojen turvaamiseksi. On alistuttava, koska niin sanovat taloustieteen lait. Tämä tiede vaikuttaa loogiselta ja vääjäämättömältä, mutta sen todellinen merkitys on toinen kuin sillä väitetään olevan. Kyse on kulttuurihegemoniasta ja vallasta valtiossa, ja siinä ei ole mitään neutraalia. Vaurastuminen Wolfgang Streeckin artikkelin "The Crises of Democratic Capitalism" punainen lanka on markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan välinen ristiriita. Kirjoitus antaa hieman tavallista laajemman viitekehyksen vuoden 2008 jälkeisiin maailmantalouden tapahtumiin. Streeck on kölniläisen Max Planck tutkimuslaitoksen johtaja. Sodan jälkeinen demokraattinen kapitalismi koki ensimmäiset takaiskunsa 1960-luvulla. Inflaatio paheni, koska talouskasvu laantui. Tämä teki vaikeammaksi ylläpitää yhteiskuntarauhaa. Myönnytykset olivat kuitenkin mahdollisia, koska jälleenrakentaminen ja halpa energia takasivat pitkäkestoisen talouskasvun. Kaksi pitkää talouskasvun vuosikymmentä synnytti kansalaisten mielissä voimakkaan uskon siihen, että vaurastuminen on demokratiassa elävän kansalaisen perusoikeus. Tällä käsityksellä on erittäin laajamittaisia poliittisia seuraamuksia. Poliittiset puolueet ovat joutuneet tekemään kaikkensa, jotta usko vaurastumiseen ei murtuisi. Jatkuva vaurastuminen on sekä oikeiston että keskustavasemmiston kannatuksen perusta. Ristiriita omistavan luokan ja kansalaisten enemmistön välillä oli hetken aikaa näkymätön sodan jälkeisen talouskasvun ansiosta. Kasvun lakattua 1970-luvulla palkankorotuksia yritettiin rahoittaa joustavalla rahoituspolitiikalla, joka johti inflaatioon. Inflaatiosta kärsivät aluksi ennen kaikkea luotonantajat ja sijoittajat. Näin olivat jälleen kerran vastatusten kaksi tahoa, omistajat ja työntekijät, joilla oli toisistaan poikkeavat käsitykset siitä, mitkä ovat heidän oikeutensa. Jälkimmäiset vetosivat oikeuksiinsa kansalaisina, edelliset taas kertyneeseen omaisuuteen ja markkina-asemaan. Inflaatio Streeck siteeraa brittisosiologi John Goldthorpea ja toteaa, että inflaatiota voidaan pitää myös sellaisen yhteiskunnan oireena, jossa ei pystytä yhdessä päättämään sosiaalisen oikeuden arvosteluperusteista. Inflaatio on myös erottamaton osa sellaista markkinataloutta, jossa työläisillä on oikeus ammattiliittojen kautta vaikuttaa oikeuksiinsa ja palkkoihinsa. Kapitalismissa on kaksi vaihtoehtoa: talouskasvu tai inflaatio. Pitemmän päälle katsottuna vaihtoehdoksi saattaa jäädä talouskasvu tai romahdus. Hallitukset ja keskuspankit joutuvat siis tasapainottelemaan työntekijöiden vaatimusten ja pääoman välillä tilanteessa, jossa talouskasvu on pysähtynyt. Siksi ne joutuvat painattamaan lisää rahaa, jotta kaikille riittäisi jotakin. Tämä voi toimia jonkin aikaa, mutta ei ilman, että talouselämä vääristyy vaarallisella tavalla. Tässä tilanteessa inflaatio johtaisi lisääntyvään työttömyyteen. Ainoaksi keinoksi näyttää jäävän vaatia työntekijöitä pidättymään palkankorotuksista ja tiukentaa rahankäyttöä. Toisaalta myös matala inflaatio johti 1980-luvulla massatyöttömyyteen. Ilman talouskasvua keskustavasemmisto on ikään kuin puun ja kuoren välissä. Sosialidemokraatit eivät enää pysty palvelemaan kumpaakaan isäntäänsä, eivät teollisuutta eikä ammattiliittoja. Ja koska SDP:n päätarkoitus  - eli kommunismin vastustaminen - ei enää ole ajankohtainen, jäljelle jää vain palkka- ja työmarkkinakurin ylläpitäminen. Ei siis demareille mitenkään erityisen inspiroiva tilanne. Kulttuurihegemonia Miksi minä tätä kirjoitan? Haluan oppia ymmärtämään mitä tapahtuu. Suomentaminen merkitsee myös kansankielelle muuntamista. Se on vähän sama, kuin olisi keskiajalla kertonut kirkkokansalle, mitä latinankielisessä jumalanpalveluksessa sanottiin. Lisään tekstiin omiani, koska haluan antaa talouspolitiikalle sellaiset kehykset, jotka auttaisivat ymmärtämään tapahtumien yleisempää merkitystä. Inflaatio nujerrettiin vuonna 1979 presidentti Carterin nimittämän Keskuspankin pääjohtajan Paul Volckerin toimesta. Se johti aluksi pankkikorkojen jyrkkään nousuun ja massatyöttömyyteen. Uusi suuntaus sai kuitenkin siunauksen, kun presidentti Reagan voitti valitsijoilta mandaatin toiselle kaudelle. Korkeasta työttömyysasteesta ja tuotantorakenteen romahduksesta huolimatta jenkkien linjaa seurannut Margaret Thatcher sai jatkokauden vuonna 1983. Kuten hyvin muistetaan, uuteen politiikkaan liitettiin hyökkäykset ammattiliittoja vastaan. Seuranneina vuosina inflaatio pysyi matalana ja työttömyysaste korkeana. Samanaikaisesti ammattiliittojen jäsenmäärät romahtivat ja lakkoja järjestettiin niin vähän, että jotkin maat lakkasivat pitämästä niistä tilastoja. Näiden ilmiöiden syistä on keskusteltu paljon. Mitä oikein tapahtui? Edeltävä aika - 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku -  oli ollut maailmanlaajuisen radikaalin vasemmistoaktivismin aikaa. Chilen sotilasvallankaappaus syksyllä 1973 oli yksi uuden ajan merkeistä. Neuvostoliiton poliittinen rappio oli alkanut jo tätä ennen. Tätäkin aiemmin Kiinan ja Neuvostoliiton välinen riita rikkoi yhteisen rintaman. Yhdysvaltojen johtama laaja kansainvälinen kommunismin vastainen liittoutuma onnistui saamaan globaalin kulttuurihegemonian. Kommunistit, jotka olivat olleet valppaina ja usein aivan asioiden ytimessä lähes vuosisadan ajan, väsähtivät. Tämä rappeutuminen oli hidas ja pitkäkestoinen ilmiö. Uudelta kansalaisaktivismilta sen sijaan puuttuu keskitetty johto ja tarpeeksi inhorealistinen käsitys kansainvälisen politiikan todellisesta luonteesta. Toisaalta kapitalismin juuri alkanut pitkä taantuma ei ollut vielä kovin selvästi näkyvissä. Televisioviihde, yksityisautokulttuuri, omistusasunnot ja jatkuva vaurastuminen tuntuivat sosialismia houkuttavimmilta. Ihmiset olivat alttiita fiksusti esitetylle propagandalle vapaudesta ja vauraudesta. Uusliberalismin aika alkoi, kun angloamerikkalaiset hallitukset lakkasivat pelkäämästä, että massatyöttömyys johtaisi ei ainoastaan nykyisten hallitusten vaan koko talousjärjestelmän, poliittisen kannatuksen laskuun. Reaganin ja Thatcherin suorittamia kokeiluja seurattiin suurella tarkkaavaisuudella politiikan tutkijoiden ja eri hallitusten toimesta kautta koko maailman. Vastareaktiota ei kuitenkaan ilmaantunut sellaisessa mittakaavassa kuin pelättiin. Britannian kaivoslakon murtaminen oli iso voitto uusliberaaleille. Sen jälkeen tiedettiin, että työväenliike olikin hampaaton. Samaan aikaan vasemmistolaisia iskulauseita ("Solidaarisuus") käyttänyt oikeistolainen ja katolinen vastarintaliike saavutti Puolassa voiton toisensa jälkeen. Globaali kommunismin vastainen ristiretki eteni jättiaskelin kaikkialla. Moskova oli kyvytön vastamaan sille esitettyihin haasteisiin. Kaiken lisäksi se jäi jumiin Afganistanissa. Iskulauseet vapaudesta, rakkaudesta ja ihmisoikeuksista vaihtoivat omistajaa. Kuitenkin ne, jotka toivoivat matalan inflaation merkitsevän vakaata taloustilannetta, joutuivat pian pettymään. Inflaation laskiessa rupesi julkinen velka kasvamaan, mikä ei suinkaan ollut kaikille yllätys. Julkisen velan kasvulla 1980-luvulla oli useita syitä. Hidastunut talouskasvu sai veronmaksajat entistä vastentahtoisemmiksi. Myös inflaation mukanaan tuoma automaattinen verokertymän kasvu pysähtyi. Samoin kävi devalvaatioiden synnyttämälle automaattiselle kansallisen velan kutistumiselle, joka alun perin tuki talouskasvua ja sitten peräti korvasi sen vähentämällä kunkin maan kertynyttä velkaa suhteessa sen tuloihin. Kulupuolella kasvava työttömyys lisäsi sosiaalialan kustannuksia. Myös erilaisten sosiaalisten etuuksien kulut, joihin oltiin aikoinaan myönnytty matalien palkankorotusten toivossa, rupesivat kasaantumaan ja rasittamaan omalta osaltaan julkista taloutta. Ja nyt, kun inflaatio ei enää ollut osana siinä arsenaalissa, jonka avulla voitiin taloutta kasvattaa, siirtyi koko hyvinvointijärjestelmän ylläpitäminen valtiolle. Julkisesta velasta tuli inflaation korvike. Samoin kuin inflaatio, julkinen velka teki mahdolliseksi käyttää varoja, joita ei vielä ollut olemassa. Kaiken tämän seurauksena kamppailuasetelma työntekijöiden ja markkinavoimien välillä siirtyi työmarkkinoilta poliittiselle areenalle. Ammattiyhdistysten synnyttämän painostuksen tilalle tuli äänestäjien synnyttämä vaalipaine kokonaispaineen samalla laskiessa. Odotusten täyttämiseksi hallitukset ryhtyivät lainaamaan yhä suurempia summia. Matalasta inflaatiosta oli tässä suurta hyötyä, koska se antoi sijoittajille takeen siitä, että valtion joukkovelkakirjat säilyttäisivät arvonsa pitkälle tulevaisuuteen. Samaa asiaa edisti jaksoittain toteutettu matala korkokanta. Aivan samoin kuin inflaatiota, julkisen velan kasvattamista ei voi jatkaa määrättömästi. Talousoppineet olivat pitkään varoittaneet, että julkisella velalla eläminen syrjäyttää yksityisen sijoitustoiminnan aiheuttaen korkojen mittavan kasvun ja matalia talouskasvulukuja, mutta he eivät pystyneet sanomaan, missä kriittinen raja kulkee. Käytännössä osoittautui kuitenkin mahdolliseksi, ainakin jonkin aikaa, pitää korkoja alhaalla poistamalla rahamarkkinoiden säädöksiä ja rajoituksia. Tämän ohella tarvittiin tiukkaa ammattiyhdistysliikkeen toimintamahdollisuuksien valvomista ja rajoittamista. Kaiken lisäksi oli tarpeen myydä valtion velkakirjoja, ei ainoastaan omille kansalaisille, vaan myös erilaisille ulkomaisille sijoittajille. Näin tapahtuu erityisesti Yhdysvalloissa, jossa kotitalouksilla ja yrityksillä on ilmiömäisen vähän säästöjä. Sitä mukaa kuin velkarasite kasvoi, oli myös pakko käyttää yhä enemmän julkisia varoja veloista syntyvien kulujen hoitamiseen. Näin kävi siitä huolimatta, että korot olivat äärimmäisen alhaisella tasolla. Kukaan ei osannut etukäteen nähdä sitä hetkeä, jona kotimaiset ja ulkomaiset luotottajat ryhtyisivät huolestumaan valtioiden takaisinmaksukyvystä. Viimeistään silloin alkoivat nykyiset paineet markkinoiden suunnalta valtiovelan vähentämiseksi ja tiukan julkisen talouspolitiikan omaksumiseksi. Suomen osalta sosialidemokraattien tehtävänä on viime vuosina ollut ammattiyhdistysliikkeen kahlehtiminen ja sangen näennäisen parlamentaarisen vaihtoehdon ylläpitäminen. Sen sijaan vasemmistoliitto hajosi tämän kysymyksen vuoksi, kun kaksi sen kansanedustajaa kieltäytyi äänestämästä omaksutun linjan mukaisesti. Tämän jälkeen oikeistopolitiikalla on eduskunnassa enää 99 % kannatus. Syytökset järjestelmämme piilototalitäärisestä luonteesta eivät näiden numeroiden valossa ainakaan tule vähenemään. Säätelyn purkaminen ja yksityinen velka Vuoden 1992 presidentin vaaleja Yhdysvalloissa hallitsi keskustelu kahdesta vajeesta: liittovaltion ja ulkomaankaupan. Bill Clinton kampanjoi näiden supistamisen nimissä. Hänen voittonsa käynnisti maailmanlaajuisen valtiontalouksia koskevan kiristämisohjelman, jota Yhdysvallat ajoi johtamissaan kansainvälisissä kauppajärjestöissä. Clintonin hallituksen alkuperäisenä suunnitelmana oli saavuttaa toivottu tasapaino uuden talouskasvun avulla. Siihen pyrittiin aluksi sosiaalisten uudistusten kautta, tai se ainakin oli vaalilupaus. Tästä luovuttiin, kun demokraatit hävisivät vuoden 1994 välivaalit. Clinton käänsi kelkkansa ja päättikin aloittaa mittavan julkisten kulujen karsinnan. Hän ilmoitti uuden politiikan merkitsevän hyvinvointi- ja tukijärjestelmien täydellistä muuttamista. Näiden leikkausten seurauksena liittovaltion talous oli ensimmäistä kertaa useaan vuosikymmeneen hetken plussan puolella. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hallitus olisi pystynyt rauhoittamaan demokraattisen kapitalismin ytimessä olevan epävakauden turvautumatta tulevaisuuden säästöihin tai vasta kehitteillä olevan tuotannon tulevaan kasvuun. Clintonin strategia yhteiskunnallisten ristiriitojen hallinnassa perustui pankki- ja rahajärjestelmän säätelyn purkamiseen, jonka Reagan oli aikoinaan sysännyt käyntiin. Nopea tuloerojen kasvu, joka johtui ammattiyhdistysliikkeen alasajosta ja sosiaaliturvan jyrkistä leikkauksista sekä leikkausten aiheuttamasta kysynnän supistumisesta, tasapainotettiin löysäämällä pankkien luotonantoa ja antamalla kansalaisille mahdollisuus ottaa lainaa ja velkaantua tavalla, jota ei koskaan aikaisemmin ollut nähty. Sen sijaan, että hallitus olisi kasvattanut velkataakkaansa esimerkiksi kohtuuhintaisen asuntotuotannon aloittamiseksi tai ammattikoulutuksen kehittämiseksi, se sysäsi velkaantumisen kotitalouksien niskaan. Tässä tilanteessa kansalaisten oli lähes pakko ottaa lainaa, jos he aikoivat antaa lapsilleen kunnon koulutuksen tai pystyäkseen muuttamaan pois slummeiksi muuttuvista kaupunginosista. Taistelu romahdusta vastaan Sana kriisi tulee kreikan kielen sanasta krínein, joka tarkoitti ratkaisua ja tuomiota. Presidentti Obama ja Yhdysvaltojen keskuspankki ovat ratkaisunsa jo tehneet. Nyt on tuomion vuoro. Näin piirtyy pieni pala kerrallaan kuva epätoivoisesta taistelusta, jota käydään tuhoon tuomitun järjestelmän pelastamiseksi. Puhki kuluneet fraasit imperialismista ja kapitalismista eivät enää auta ymmärtämään tapahtumien luonnetta. On käytettävä hienovaraisempaa kieltä, koska nuo taistelut on jo käyty. Toisin kuin ajatellaan, niin Neuvostoliitto voitti. Ainakin kamppailun historian suunnasta. Kiinan ja Intian vapautumisen myötä Eurooppa-keskeinen maailmankuva haihtui. Ilman ydinasemonopolia (siis ilman täydellisen sanelun mahdollisuutta)  riutuva Yhdysvallat on ollut vuoden 2008 pankkijärjestelmän romahduksen jälkeen kapitalismin väärällä puolella, koska sen hallitus ei uskaltanut antaa markkinoiden oikaista itseään. Ainakin hayekilaisesta uusliberaalista näkökulmasta katsottuna Yhdysvallat valitsi nopean ja uutta luovan tuhon sijasta hitaan ja peruuttamattoman taantuman. Clintonin hallituksen toimet talouden elvyttämiseksi säätelyä karsimalla hyödyttivät monia. Varakkaat henkilöt eivät joutuneet enää maksamaan samassa määrin veroja kuin aikaisemmin. Ne heistä, jotka ymmärsivät sijoittaa varansa pankkien räätälöimiin uusiin ja monimutkaisiin talouspalveluihin, palkittiin mahtavilla voitoilla. Myös monet köyhät hyötyivät uudesta linjauksesta, joskaan ei kovin pitkään. Oma asunto ja sitä myötä kasvava varallisuus korvasivat romahtaneet palkkatulot sekä ne yhteiskunnalliset tulonsiirrot, jotka Clinton oli päättänyt lakkauttaa. Erityisesti mustat amerikkalaiset näkivät tässä mahdollisuuden lopultakin saavuttaa pitkäaikainen unelma tasa-arvoisesta asemasta. Oma asunto tarjosi köyhtyvälle keskiluokalle mahdollisuuden osallistua vallalla olevaan pörssihuumaan, jonka puitteissa varakas väki oli onnistunut tienaamaan valtavia summia. Huuma muuttui kuitenkin monien osalta nopeasti itkuksi. Eräät ostivat useita asuntoja siinä uskossa, että markkinat tulisivat laajenemaan loputtomasti. Monet lainasivat tulevia ansioitaan vastaan ja käyttivät rahat kulutustavaroihin. Tällä tavoin rahamarkkinoiden vapauttaminen hyvitti valtiontalouden vakaannuttamisen ja julkishallinnon jyrkkien leikkauksien aiheuttamia vahinkoja. Yksityinen velka korvasi julkisen velan. Näin syntynyt kulutuspiikki korvasi valtiovallan toimet työllisyyden parantamiseksi ja kansantalouden kohentamiseksi. Tämä toimintatapa saavutti uuden huipun, kun Yhdysvaltojen keskuspankki laski vuonna 2001 pankkikorot äärimmäisen alas taantuman välttämiseksi. Kaikista epäkohdista huolimatta tämän kuplan rakentaminen näytti eurooppalaisen keskustavasemmiston silmissä loistokkaalta kehitykseltä. Kaikki oli parhaalla mahdollisella tavalla parhaassa mahdollisessa maailmassa. Köydenvetoa talouselämän hallinnasta Vuoden 2008 pankkiromahdusta seurasi demokraattisen kapitalismin neljäs käänteentekevä muutos. Kolme edellistä olivat kaikki yrityksiä välttää modernia kapitalismia alati uhkaava ja pinnan alla piilevä luokkaristiriitojen kärjistyminen. Nämä kolme vaihetta olivat inflaatio, julkinen velka ja yksityinen velka. Pankkiromahdusta uhkasi seurata koko rahatalouden kaatuminen. Katteettomien lainojen aiheuttamat tappiot siirrettiin pankeilta veronmaksajille. Tällä tavoin pyrittiin säilyttämään talousjärjestelmän uskottavuus. Saman aikaisesti alkanut keskuspankkien fiskaalinen laajennus (nk. setelirahoitus) johti dramaattiseen julkisen velan ja budjettivajeen kasvuun. Tämä kannattavuusvaje ei siis ensi sijassa johtunut liiallisesta rakentamisesta tai sosiaalipuolen maksujen kasvamisesta, vaan epäonnistuneesta yrityksestä vältellä poliittisen painovoiman palaaminen taloushallintoon. Vähän kerrallaan talouspelin palaset osuvat kohdalleen. Eteemme hahmottuu kuva kokonaisen poliittisen järjestelmän romahduksesta. Jokainen epätoivoinen toimenpide ja siirto tuntuu aiheuttavan enemmän haittaa kuin hyötyä. Toisaalta kapitalismi on romahtanut useita kertoja aikaisemminkin. Nyt ei enää puhuta lamasta tai taantumasta. Kyse on kokonaisen kapitalistisen aikakauden lopusta ja uuden sellaisen alusta. Vuoden 2008 romahduksen jälkeinen jättimäinen julkinen velanotto söi rahatalouden vakiinnuttamisesta saadun hyödyn. Yksikään demokraattinen valtio ei uskaltanut jättää kansalaisiaan 1930-luvun kaltaisen taantuman kynsiin rangaistuksena hallitusten omasta rahamarkkinoiden säätelyä vähentäneestä politiikasta. Jälleen kerran yhteiskunnallinen rauha ostettiin käyttämällä tulevaisuudessa ansaittavia tuloja luotonannon takeina. Valtiot ottivat enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kontolleen yksityisen sektorin tappiot rahamarkkinoiden rauhoittamiseksi. Mutta vaikka tämä onnistui ja pankkisektoria lypsäneiden tahojen valtavat voitot, bonukset ja palkat palautettiin entiselleen, se ei onnistunut estämään näiden samojen rahamarkkinoiden kasvavia epäilyksiä siitä, että niiden pelastaminen saattoi valtiontalouden vaaralliseen epätasapainoon. Ja siitä huolimatta, ettei globaali taloudellinen epävakaus ollut lainkaan rauhoittunut, ryhtyivät luotonantajat vaatimaan äänekkäästi paluuta tiukkaan rahapolitiikkaan, jotta niiden valtavasti kasvaneet sijoitukset valtion velkakirjoihin eivät menettäisi arvoaan. Demokraattisen kapitalismin varallisuuden jaossa on vuodesta 2008 ollut käynnissä mutkikas ja epätasainen kädenvääntö kansainvälisten rahoittajien ja itsenäisten valtioiden välillä. Siinä missä aikaisemmin työläiset kamppailivat työnantajien kanssa, kansalaiset valtionvarainministerin ja yksityiset velalliset yksityisten pankkien kanssa, niin nyt rahalaitokset painiskelevat valtioiden kanssa, jotka olivat juuri rahalaitokset pelastaneet. Tämän kamppailun taustalla olevien valta- ja hyötysuhteiden sisäinen jakautuminen on vielä hämärän peitossa. Yksi huomionarvoinen seikka on se, kuinka rahamarkkinat ovat ryhtyneet veloittamaan eri valtioilta huomattavan erikokoisia korkokuluja, jotta eri maihin ja hallituksiin voitaisiin kohdistaa painostusta ja kansalaiset saataisiin myöntymään ennen näkemättömän suuriin leikkauksiin valtioiden varainkäytössä. Tämä on täysin harkittua toimintaa. Ottaen huomioon monien valtioiden velkaantumisasteen, hyvin pienetkin muutokset valtioiden velkakirjojen korkomaksuissa voivat aiheuttaa taloudellisen romahduksen. Samanaikaisesti markkinavoimat joutuvat varomaan, että ne eivät aja mitään valtiota vararikkoon ja siten jättämään velkojansa maksamatta, minkä jokainen hallitus voi halutessaan tehdä, kun markkinoiden paineet kasvavat liian suuriksi. Tämän vuoksi on löydettävä muita valtioita, jotka ovat valmiita takaamaan vararikkoa lähestyvien maiden velkoja, jotta voitaisiin välttää suurempi yleisen korkokannan nousu, jonka ensimmäinen maksamatta jättäminen aiheuttaisi. Samankaltainen valtioiden välinen solidaarisuus sijoittajien suojelemiseksi syntyy silloin, kun toisen maan vararikko vahingoittaisi oman maan pankkeja. Vararikon ja velkojen mitätöinnin myötä muut maat joutuisivat kansallistamaan omien pankkiensa katteettomat lainat pitääkseen taloutensa tasapainossa. Nykyisessä tilanteessa se olisi erittäin vaarallinen toimenpide, koska pahaa velkaa on valtioiden piikissä jo ennestään niin paljon. On myös muita tapoja, joiden kautta demokraattisen kapitalismin sisältämä ristiriita sosiaalisten vaatimusten ja vapaiden markkinoiden toimintatapojen välillä ilmenee. Eräät hallitukset, mukaan lukien Obaman hallitus, ovat yrittäneet synnyttää uutta talouskasvua ottamalla lisää velkaa siinä toivossa, että tulevat talouden vakiinnuttamistoimet hyötyisivät talouskasvun tuomista eduista. Saatetaan myös toivoa salaa inflaation paluuta, jotta se kutistaisi velkataakkaa. Se saattaisi pehmentää niitä poliittisia paineita, joita tiukka säästöohjelma tulee synnyttämään. Samaan aikaan rahamarkkinat odottavat innokkaina mahdollisuutta päästä kerta kaikkiaan kokonaan irti kaikesta poliittisesta ohjauksesta. Lisäpulma syntyy siitä, kun rahamarkkinat tarvitsevat valtioiden velkakirjoja turvallisina sijoituskohteina. Jos markkinat vaativat liian vahvasti tasapainoisia tulo- ja menoarvioita, ne menettävät samalla äärimmäisen houkuttelevia investointimahdollisuuksia. Kehittyneiden maiden varakkaampi keskiluokka on laittanut ison osan säästöistään valtioiden velkakirjoihin. Samanaikaisesti monien työläisten eläkesäästöt on sijoitettu rahamarkkinoille. Tasapainoiset tulo- ja menoarviot johtaisivat luultavasti myös siihen, että hallitukset rokottaisivat entistä ankarammin keskiluokkaa korkeampien verojen muodossa. Jäljelle jäävät jyrkät leikkaukset sosiaaliturvassa ja valtion ja kuntien tarjoamissa palveluissa. Ei oikein ole muuta mistä voisi ottaa, ainakaan ilman ikäviä poliittisia seurauksia. Tavalliset kansalaiset joutuvat jälleen kerran maksumiehiksi, on sitten kyse kansantalouden vakiinnuttamisesta, vieraiden valtioiden vararikosta, julkisen velan korkojen kasvusta tai mahdollisesta uudesta kansallisten tai kansainvälisten pankkien pelastusoperaatioista. Ainoa, mistä voidaan vielä rokottaa on kansalaisten henkilökohtaiset säästöt, heidän palkkansa ja hyvinvointipalvelut. Peräkkäiset nuljahdukset Toisin kuin ystäväni Fred, joka laskee pörssi- ja rahoitusvälinejuttuja työkseen, minä en ole talousalan ammattilainen, ja ehkä siksi olen oikea henkilö vääntämään Wolfgang Streeckin tarjoamaa rautalankaa. Ennen tätä tutkielmaa en ymmärtänyt, mitä esimerkiksi inflaatio todella merkitsee. Minusta tuntuu, että taloutta ei edes voi ymmärtää, jos sitä ei katsota poliittisessa ja historiallisessa viitekehyksessä. Ilman näitä viitekehyksiä liike-elämän käsitteet jäävät enemmän tai vähemmän hämäriksi. Henkilö, joka omistaa jotakin, sanotaan vaikka tehtaan tai kaivoksen, vaistomaisesti ymmärtää oman etunsa. Hän on automaattisesti tasa-arvoa vastaan. Hänen ei tarvitse ymmärtää asioita teorioiden kautta. Meille muille pieni opiskelu ja pohdinta ei koskaan ole pahasta. Sodan jälkeistä keskeytymätöntä talouskasvua jatkui 1970-luvulle saakka. Seuranneiden 40 vuoden aikana demokraattisen kapitalismin sisäiset jännitteet ovat siirtyneet yhdeltä talouselämän alueelta toiselle. Nämä siirtymät ovat aiheuttaneet sarjan yhteiskunnallisia ja taloudellisia häiriöitä. Vielä 70-luvulla kamppailu kansalaisten sosiaalisten vaatimusten ja yritysmaailman tarpeiden välillä käytiin kansallisilla työmarkkinoilla. Poliittista syistä vallinnut täystyöllisyys ja ay-liikkeen toiminnasta seuranneet palkankorotukset johtivat korkeaan inflaatioon. Miksi näin tapahtui? Kapitalismin tunnusmerkkihän on se, että tuotanto- ja ansiovälineet ovat pääoma- ja yrittäjäluokan omaisuutta työntekijöiden saadessa sopimuksilla määrätyn palkan. Koska liikeyritykset eivät halunneet tinkiä voitoistaan, päätettiin lisätä maksuvälineitä. Toisin sanoen poliittinen ongelma ratkaistiin inflaation avulla. Rahan arvo laski. Tätä oli mahdotonta jatkaa, koska se olisi johtanut romahdukseen, siispä hallitukset joutuivat turvautumaan, Reagan ja Thatcher etunenässä, uusliberaaliin talouspolitiikkaan. Tämä johti siihen, että poliittinen kamppailu siirtyi työmarkkinoilta vaaliuurnille. Koska kansalaisten vaatimuksia ei voitu enää ilmaista ay-liikkeen kautta, ne tulivat esille äänestyskäyttäytymisessä. Tämä vuorostaan johti yhä kasvavaan epäsuhtaan julkisen kulutuksen ja verokertymän välillä, mikä sitten johti julkisen sektorin velkaantumiseen. Kun yritetään välttää sekä liian korkea verotusaste että tasa-arvoisen talousjärjestelmän syntyminen ja samalla halutaan estää luokkaristiriitojen kärjistyminen, ajaudutaan maksuvaikeuksiin. Ensimmäinen tapa selvitä ikävästä nuljahduksesta oli siis inflaatio. Toisessa vaiheessa ajauduttiin julkishallinnon raskaaseen velkaantumiseen. Kun julkiseen velkaantumiseen oli pakko puuttua, jäi ainoaksi keinoksi rahamarkkinoiden vapauttaminen. Yhteiskunnallinen rauha ostettiin löysäämällä luotonantoa. Näin pystyttiin ylläpitämään kansalaisten uskoa vaurastumisesta perusoikeutena. Hallitukset sallivat löysän luotonantopolitiikan, jotta pakolliset säästötoimet eivät olisi tulleet liian tuskallisiksi ja sitä mukaa poliittisesti mahdottomiksi. Tämäkään vaihe ei jatkunut kymmentä vuotta pitempään, koska koko maailmantalous uhkasi kaatua löysän rahapolitiikan aiheuttamiin seurauksiin. Tämän vaiheen jälkeen ikiaikainen ristiriita kansalaisten sosiaalisten vaatimusten ja yrittäjien markkinaoikeuksien välillä vaihtoi jälleen paikkaa tullen näkyville kansainvälisillä rahamarkkinoilla, jossa on käynnissä monitahtinen tanssi rahalaitosten, hallitusten, äänestäjien ja kansainvälisten kauppajärjestöjen kesken. Nyt on kyse siitä, kuinka pitkälle hallitukset voivat mennä yrityksissään pakottaa kansalaiset markkinavoimien armoille. Samalla valtiot joutuvat sekä suojelemaan demokraattista uskottavuuttaan että pyrkimään välttämään vararikko. Kukin näistä yrityksistä välttää luokkaristiriitojen kärjistyminen toimi vain lyhyen aikaa, mutta synnytti joka kerta enemmän ongelmia kuin ratkaisi. Tämä tuntuu viittaavaan siihen, että taloudellisesti vakaa kapitalistinen järjestelmä on utopistinen hanke. Kuinka olemme pärjänneet? Wolfgang Streeckin kirjoituksen ilmestymisestä on nyt kulunut tasan kaksi vuotta. Artikkelin julkaisemisvaiheessa vaikutti siltä, että demokraattisen kapitalismin poliittinen hallinta oli käymässä yhä vaikeammaksi. Oliko rinnastus 1930-luvun taantumaan yliammuttu? Onnistuivatko ydinvaltioiden hallitukset sekä vakiinnuttamaan taloutensa että synnyttämään uutta talouskasvua? Eivät ole ainakaan vielä pystyneet. Epävarmuuden aikaa on nyt jatkunut viisi vuotta. Kuristavista säästötoimista huolimatta velkaantuminen jatkuu ja uudesta pitkäkestoisesta talouskasvusta ei ole merkkejä. Romahdus on vältetty keskuspankkien rahakoneiden sylkiessä lähes käsittämättömiä määriä valuuttaa markkinoille ja kaiken huipuksi pääosin tuottamattomaan toimintaan. Inflaatio on peitelty muuntelemalla tilastointitapoja. Poliittiset rakenteet ovat yhä enemmän näyttämökulissien kaltaisia. Ulkokuori on muuttumaton, mutta järjestelmää syödään sisältä lyhytnäköisillä päätöksillä. Päivämäärä, joka kannattaa pitää mielessä on 10.11.1982. Leonid Brezhnevin kuolema merkitsi aikakauden loppua. Järjestelmä saattoi olla ulkoisesti muuttumaton, mutta sisäisesti se oli hauras. Lienee makuasia, miksi me tätä tilannetta kutsumme. Kupla on yleisesti käytetty termi. Kyse on paremminkin sarjasta kuplia. Yksi niistä on poliittinen. Ei ole mahdollista kuvitella vakaata yhteiskuntajärjestystä ilman uskottavaa ja elinvoimaista poliittista hallintoa. Monet ovat panneet merkille sen, kuinka oikeisto onnistui siinä missä vasemmisto epäonnistui. Kaikkien maiden porvarit ovat liittyneet yhteen. Riskit ja mahdollisuudet ovat nyt globaaleja. Ongelmana ei ainakaan Suomessa ole se, että työläiset ansaitsivat vähemmän kuin yrittäjät, sillä monet yrittäjät elävät niukemmin kuin parhaat duunarit. Kyse on enemminkin siitä, että aikana, jolloin teolliset ja jälkiteolliset yhteiskunnat repivät hirvittäviä tehoja luonnonjärjestelmien ja kehittymättömien maiden kustannuksella, tavallisen suomalaisen osuus kakusta on kovin vaatimaton. Entä nyt kun tehot ovat laantumassa? Onko liian aikaista ennustaa poliittisen painovoiman palaamista suomalaiseen yhteiskuntaan? Tauno Auer