Työn tarjontaa hyvinvoinnin kustannuksella?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen julkaisi hiljattain Työvoima tehokkaaseen käyttöön eli miksi työn tarjonnan lisääminen ratkaisee kestävyysvajeemme (Tehokkaan Tuotannon tutkimussäätiö 2013) -pamfletin. Kuten otsikosta voi päätellä, Vartiainen tarjoaa kiistakirjoituksessaan teoreettista taustaa tutuksi tulleelle tarjontapuolen työllisyyspolitiikan sanomalleen. Pääomakannan, teknologian ja työvoiman määrän ja laadun kehitys määrittelevät uusklassisessa teoriakehyksessä kansantalouden tuotannon ja työllisyyden tason pitkällä aikavälillä. Vartiaisen näkökulmasta kokonaiskysynnän ekspansioon tähtäävä raha- ja finanssipolitiikka taas tehoaa ainoastaan poikkeuksellisissa laskusuhdanteissa ja uudet rahavirrat eivät voi lisätä talouden ”reaalisia” voimavaroja tai kasvattaa pysyvästi työllisyyttä.
Vartiaisen pamfletin keskeisin poliittinen viesti on se, että työn tarjonnasta tulee entistäkin tärkeämpi kysymys ikääntyvässä Suomessa. Teknologian ja investointien kehitys ovat hyvin riippuvaisia kansainvälisestä taloudesta, kestävyysvajeen ratkaisua ei voi laskea tuottavuuskasvun varaan ja koulutuspolitiikan muutokset näkyvät vasta pitkällä aikavälillä. Täten Vartiaisen katsoo, että seuraavien vuosien talouspolitiikassa tulisi ”Ruotsin työlinjan” tapaan keskittyä työn tarjonnan kasvua hidastavien rakenteiden – hyvinvointivaltion ja verojärjestelmän uudistamiseen. Vartiaisen retoriikassa tarjontapuolen uudistukset ovat osa hyvinvointivaltion ”säilyttämisen ja vahvistamisen” projektia, mutta työlinjalta haitallisten rakenteiden listalle pääsevät muun muassa ikääntyvien työttömien ”työttömyysputki”, opintotuki ja kotihoidontuki ja sairaspäivät.
Työn tarjonnan politiikassa keskityttäisiin myös työmarkkinajäykkyyksien purkamiseen. Vartiainen esittelee 1990-luvulla lanseeratun NAIRU-teorian rakenteellisesta työttömyydestä. Käsite viittaa työttömyyden tasapainopisteeseen, jossa inflaatio ei lähde kiihtymään. Teoria selittää työttömyyttä yritysten kannattavuusvaateiden ja työntekijöiden palkkavaateiden kautta. NAIRU-työttömyyttä voidaan painaa alaspäin, jos tulopolitiikassa saavutetaan riittäviä palkkajoustoja. Esimerkiksi työttömyysturvan kiristykset ja maahanmuuttajien tuoma kilpailu työmarkkinoilla ovat tässä teoriakehikossa kannatettavia, sillä ne pitävät työvoiman nöyränä. NAIRU-teoria mahdollistaa elvyttävän talouspolitiikan, jos vallitseva työttömyys on korkeammalla tasolla kuin rakenteellinen työttömyys. Elvytys voi kuitenkin ainoastaan palauttaa työttömyyden ”luonnolliselle” tasolleen.
Vartiainen tuntee selkeästikin uusklassisen talousteorian kattavasti ja hän vaatii painokkaasti, että talouspolitiikka tulisi perustaa tieteelliselle työlinjalle. Tätä työlinjaa – jonka teoreettista taustaa hän avaa pamfletissaan – on syytetty uusliberalismista ja oikeistolaisuudesta. Iltapäivälehtien sivuilta tiedämme ”kansan raivostuneen” työlinjan uudistusehdotuksista. Pamfletissa vastataan syytöksiin korostamalla, että taloustieteellistä työlinjaa tarvitaan työllisyyden kohentamiseen ja sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion vahvistamiseen. Työlinja esitetään poliittisesti haastavana, ja se saattaa olla yksi Pohjoismaisen populismin nousun syistä. Työlinja on Vartiaiselle kuitenkin ennen muuta väistämätön talouspolitiikan suunta, sillä ”tarjontayhtälöön vaikuttaminen on itse asiassa ainoa keinomme, jolla voimme kestävästi vahvistaa resurssipohjaamme”.
Vartiaisen taloustieteellinen pamfletti tarjoaa mahdollisuuden kysyä, miksi talouspolitiikka tulisi pohjata yksinomaan uusklassisiin johtopäätöksiin? Uusklassiset suuntaukset ovat toki hallitsevassa asemassa taloustieteen laitoksilla, mutta sen teoreettiset haastajat ovat vuosikymmenten ajan kritisoineet uusklassista taloustiedettä epärealistisista oletuksista, joiden ei katsota pätevän reaalimaailmassa. John Maynard Keynesin rahatalousteorian varaan rakentava taloustieteen jälkikeynesiläinen suuntaus esimerkiksi painottaa, että raha vaikuttaa perustavalla tavalla talouden toimijoiden motiiveihin ja päätöksiin. Rahaa käyttävässä taloudessa kokonaiskysyntä ei painovoiman lailla palaudu täystyöllisyystasapainoon, sillä tulevaisuutta koskevan epävarmuuden lisääntyessä kotitalouksien on järkevää hamstrata rahaa eikä yritysten kannata investoida. Täten kokonaiskysyntä vaikuttaa työllisyyden tasoon myös pitkällä aikavälillä.
Työllisyyspolitiikan ”Keynes-ratkaisu” – vastakohdaksi tarjontapuolen työlinjalle – lähtee liikkeelle siitä, että työttömyyden vallitessa tarvitaan julkisen vallan kaltaista ”suurta kuluttajaa” palauttamaan luottamus ja lisäämään hyödykkeiden kysyntää. Kun tuotantoresurssit ovat vajaakäytössä, julkiset alijäämät avaavat uusia mahdollisuuksia yrityksille eivätkä julkiset investoinnit kilpaile yksityisten sektorin kanssa. Kun talous on palautettu aktiivisella talouspolitiikalla täystyöllisyystilanteeseen, voi yksityinen sektori taas ryhtyä talouden ajuriksi ja julkinen sektori voi supistaa omaa kulutustaan. Jälkikeynesiläisten mukaan aktiivisen talouspolitiikan mahdollisuudet ovat suuremmat kuin yleisesti ymmärretään. Rahapoliittisesti suvereenit valtiot – kuten Yhdysvallat ja Japani – eivät voi ajautua maksukyvyttömyyteen, sillä niillä on käytössään käytännössä rajattomasti omaa valuuttaansa.
Vartiaisen lanseeraamaa työlinjaa voidaan työn tarjontakysymyksen yksinpuolisen korostamisen ohella kritisoida välineellisestä ja kapeasta hyvinvointivaltionäkemyksestä. Pamfletin ajattelu korostaa, että tarjontapuolen uudistukset nostaisivat työllisyysastetta ja helpottaisivat hyvinvointivaltion rahoituspaineita ja kestävyysvajeen ratkaisua. Ehdotettuun politiikkaan liittyy kuitenkin se vaara, että se tähtää maksimaaliseen työn tarjontaan yleisemmän hyvinvoinnin kustannuksella. Tästä meillä on Suomessakin jo kokemusta 1990-luvulta. Johannes Kanasen sosiaalipolitiikan väitöskirjassa Modern Societal Impulses and their Nordic Manifestations osoitetaan, että 1990-luvun pohjoismaisessa talouspolitiikassa alettiin korostaa työvelvoitetta sosiaalisten oikeuksien kustannuksella. Työn tarjonta lisääntyi, mutta miten kävi hyvinvoinnille?
Antti Alaja