Christian Marazzi
7.12.2011
* * *
Ida: Kriisin eteneminen on vahvistanut analyysisi. Kahdessa vuodessa
kriisin keskusta on siirtynyt Yhdysvalloista Eurooppaan, ja muutamassa
kuukaudessa olemme liukuneet muutamien maiden konkurssin uhasta koko euroalueen
romahtamisen vaaraan, mikä on sama kuin koko (huonosti) toteutetun Euroopan
unionin kaatumiseen. Miten tilanne saattaa mielestäsi kehittyä?Christian: Uutisten antamat vihjeet ovat paljonpuhuvia. Euroopassa kasvaa kauna Saksaa ja Angela Merkeliä kohtaan. Merkel ei näytä ottavan kuuleviin korviinsa kahta ehdotusta, joita lähes kaikki pitävät välttämättöminä Eurolandian uppoamisen torjumiseksi: EKP:n rahan avulla tapahtuva valtionvelkojen rahoitus, ja eurobondien liikkeelle laskeminen finanssimarkkinoiden spekulaatioille kaikkein alttiimpien maiden valtionvelan korkojen laskemiseksi.
Pidätkö sinäkin niitä välttämättöminä?
Ne ovat kaksi ymmärrettävää toimenpidettä, mutta valitettavasti jo myöhässä: viime viikkoina kriisi on kiihtynyt siinä määrin, että niitä ei enää kannata käyttää. EKP:n muuttuminen todelliseksi keskuspankiksi Federal Reserven tapaan on pyhä ajatus. Keskuspankkina se voisi toimia viimeisessä hädässä lainaajana hankkimalla velkaantuneiden maiden valtion velkakirjoja ja viemällä näin markkinoilta vallan päättää siitä kuinka ja milloin ne puuttuvat peliin. Nykyään pääomien jo paetessa euroalueelta, ajatus on kuitenkin toteuttamiskelvoton. Siitä kertovat Saksan valtionvelan viimeinen huutokauppa ja 1500 tonnia kultaa, joka näyttäisi hiljattain tulleen Sveitsiin. Tässä tilanteessa, EKP:n suorittama velkojen rahoitus ei tekisi muuta kuin ruokkisi pääomien pakoa ja kiihdyttäisi euron romahdusta: ei liene sattuma, että myös Draghi vastustaa tätä ratkaisua. Sama pätee eurobondeihin, jäsenvaltioiden liikkeelle laskemiin ja takaamiin obligaatioihin, joilla pyritään “mutualisoimaan” tai sosialisoimaan eri valtioiden velkoja: myös tämä on järkevä toimenpide, mutta sen toteuttamiseen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Vahvat maat, kuten Ranska, Hollanti, Suomi, Itävalta ja Saksa näkisivät tuloksena korkojen nousun tilanteessa, jossa yritykset kärsivät jo rahan hinnan nousun haitoista kierrossa olevan rahan määrän vähetessä. Joka tapauksessa, vaikka Brysselin torstaisessa kokouksessa löydettäisiin jonkinasteinen sopu, velkaantuneille maille määrätyt säästötoimet olisivat sellaisia, että ne tekisivät tyhjäksi jokaisen yrityksen pelastaa euro. Kysymys on vain ajasta.
Näet siis horisontissa romahduksen?
Tosiasia on, että uusliberaalien ja monetarististen reseptien avulla rakennetun yhteisen valuutan kriisi on loppusuoralla. Ja minusta näyttää hyvin todennäköiseltä, että Merkelin joustamattomuus on taktinen siirto, jotta Saksan luopuminen eurosta ja palaaminen markkaan tulisi väistämättömäksi. Päivämääräkin on jo liikkeellä, joulun ja loppiaisen välillä, kun meillä kaikilla on muuta tekemistä; kuten dollarin irrottaminen kultakannasta, josta päätettiin elokuun loma-aikaan. Ja täällä Sveitsissä kiertää jo urbaani legenda kahdesta rahapainosta, jotka olisivat painamassa markkoja.
Jos todella kävisi noin, mitä voisi tapahtua?
Syntyisi vahva rahavyöhyke, jonka sisällä olisivat Saksa, Hollanti, Suomi, Itävalta ja niiden kanssa läheisesti Sveitsin frangi ja Ruotsin kruunu. Heikkojen maiden valuuttana säilyisi voimakkaasti devalvoitu euro, jotka sen inflatorisen vaikutuksen kompensaationa saisivat mahdollisuuden lyhentää velkojaan. Tämän hypoteesin tuntematon tekijä on Ranska. Markkinoiden pahiten kiduttamille maille kyse ei olisi täydellisestä romahduksesta taloudellisen näkökulmasta. Todellinen romahdus olisi geopoliittinen. Rahaliiton hajoaminen avaisi itse asiassa tien Euroopan yhdentymisen lopulle eli de-eurooppalaistumisen prosessille, jossa syntyisi yhtäältä Saksan, Kiinan, Venäjän ja Brasilian akseli ja toisaalta Ranskan ja Yhdysvaltojen akseli. Tämä ei ole mikään tieteiskirjallisuuden skenaario, suuret kansainväliset finanssiyritykset työskentelevät jo tältä pohjalta. Se, mitä kukaan ei kuitenkaan sano, on, että tämä voisi olla myös alku uudelle kylmälle sodalle – Kiina, Venäjä ja Turkki yhdessä suojaamassa Irania Israelin uhkalta. On hämmentävää, että tästä ei puhuta: Iranin riski on räjähdysherkkä. Ja on myös hämmentävää, että nyt puhutaan vain Euroopan kriisistä ja unohdetaan Yhdysvaltojen tilanne; samaan aikaan siellä subprime-kriisi jatkuu, köyhiä on jo 46 miljoonaa, työttömyys on 15%, Obama ei onnistu lyömään naulaa seinään ja toivo uudelleenvalinnasta lepää kokonaan republikaanien keskinäisen riitelyn varassa.
Onko Yhdysvaltojen ja Euroopan kriisien välillä eroja ja minkälaisia ne ovat?
Talouden tasolla ei mitään: Euroopan valtioiden velkakriisi vastaa subprime-kriisiä Yhdysvaltojen markkinoilla, meillä velkaantuneiden ihmisten tilalla ovat vain velkaantuneet valtiot. Mutta on yksi tärkeä ero ja Euroopan epäonneksi se on poliittinen, tai pikemminkin institutionaalinen ja perustuslaillinen: Euroopalla ei ole perustuslakia eikä keskuspankkia. On vain EKP, joka delegoi velkojen rahoittamisen markkinoille ja luo likviditeettiä niiden samojen pankkien pyynnöstä, jotka ovat olleet luomassa julkisen velan kriisiä ja jotka nyt spekuloivat sillä.
Mikä merkitys tässä globaalissa ja makroalueellisessa kehyksessä on kansallisilla säästötoimilla? Italiassa siirtymä Berlusconin hallituksesta Montin ”teknikkojen” hallitukseen synnytti paljon odotuksia, ikään kuin siinä olisi uskottavuuden lisäksi ollut kyse todellisesta voimasta puuttua markkinoiden toimintaan. Mutta kuinka toimivia voivat olla niin sanotut uhraukset suhteessa valtioiden velkakriisiin ja niitä säestävään keinotteluun?
Niiden avulla ei päästä kriisistä: tulevien vuosien näköpiirissä on taantuma. Säästöpolitiikalla on sisäistä kysyntää supistava deflatorinen vaikutus eikä siitä ole toivoa viennin korvaamiseen. Mutta säästöpolitiikka on ainoa, jota uusliberaali politiikka ajattelee, politiikka, joka Euroopassa ja kaikkialla länsimaissa on edelleen hallitseva ja yhä sitkeästi hengissä. Se pysyy ja tulee edelleen pysymään hengissä hätätilan tai käyttääkseni Naomi Kleinin termiä, shokkihoidon merkeissä, koska ne antavat mahdollisuuden tehdä sitä, mitä normaalitilassa ei voida tehdä: palkkojen alentaminen, julkisen sektorin supistaminen, ay-liikkeen voiman vähentäminen; kuuluisa yhteiskunnan alasajo. Siinä kriisin hallinnan logiikka: hätätilan varjossa yhteiskunnallisten suhteiden tekninen ja teknokraattinen säätely. Kiinan varapääministeri sanoi hyvin Financial Timesin haastattelussa: se, mikä meitä odottaa, on uusi yhteiskunnallinen ja rahoituksellinen Keskiaika.
Mitkä ovat sen poliittiset ja antropologis-poliittiset piirteet? Sinähän et koskaan puhu vain taloudesta…
Jotkut prosessit ovat jo selvästi näkyvissä. Ensimmäinen on perustuslain ”prekarisoituminen”. Toinen – sinäkin kirjoitit tästä ”siirtyminen Montiin” – on politiikan itsenäisyyden lopettaminen poikkeustilassa. Kolmas on siirtyminen Welfare Statesta Debtfare Stateen: valtio, jossa sosiaalinen näyttäytyy ja esitetään velan muodossa ja se järjestyy ja sitä järjestetään velan merkeissä. Siis velan ja syyllisyyden, sanan saksankielisessä kaksoismerkityksessä schuld: nietzscheläinen teema, joka tulee jälleen keskeiseksi, kiitos Maurizio Lazzaraton hienon kirjan La fabrique de l’homme endetté. Velka uusliberaalin ihmisen itsekurin antropologisena keinona.
On ilmiselvää mitä Italiassa tapahtuu: olemme siirtyneet hetkessä Berlusconin ajan parinkymmentä vuotta kestäneestä nautintojen etiikasta Montin hallituksen katumusetiikkaan. Mutta kuinka kauan tämä voi mielestäsi kestää? Foucault kuvaa uusliberaalia ihmistä oman elämänsä yrittäjänä, joka ruokkii itseään velkaantumalla – mutta kykeneekö hän nyt ruokkimaan itseään syyllisyydellä veloistaan? Onko kyse uusliberaalin etiikan kehityksestä vai kriisistä?
Tällä hetkellä näen siinä eräänlaisen todentumisen: uusliberalismi todentuu olemukseltaan velallisen ihmisen tekemiseksi. Oman elämänsä yrittäjä tuottaa itse velkansa, joka nyt kurittaa häntä syyllistämisen dispositiivin kautta. Sen lisäksi meneillään on myös rahan olemuksen todentuminen, sen paljastuminen: raha on velkaa, pääoman finanssivetoistuminen on muuttanut meidät kaikki velallisiksi, ja nyt taantuvan talouden oloissa arvoa tuotetaan negatiivisesti – velalliset kuiviin puristavalla koneistolla.
On kuitenkin niitä, jotka suuttuvat, eivät kestä sitä, kapinoivat? Mitä ajattelet Espanjan Indignadoseista tai Occupy Wall Street-mielenosoittajista?
Jos liikutaan edelleen Foucault’n jalanjäljissä, niin hän olisi sanonut Indignadoseista, että kyse on parresiasmista: totuuden suoraan sanovien ihmisten liikkeestä. Markkinoiden tekopyhyyden syyttäminen, sen paljastaminen, että kaikki velat ovat ”inhottavia”, laittomia, koronkiskontaa ja pakko-ottoa, ja sen julistaminen, että tämän kriisin ovat luoneet pankit emmekä me voi olla sen maksumiehiä – tämä kaikki merkitsee totuuden puhumista kansan eikä markkinoiden näkökulmasta. Ja lisäksi Madridin liikehdintä toimi eräänlaisen absoluuttisen demokratian tilana, ikään kuin yhdessä julkisessa tilassa olemiselle perustuvan yhteisen rakentamisen valtaisana perustuslaillisena kokouksena. Se toimi eräänlaisena hobbesilaisen pelon etiikan nurin kääntämisenä, jossa minusta näyttää hyvin näkyvältä jälki naisellisista suhteiden hoitamisen käytännöistä ja hoivan taloudesta, jotka muuttuvat poliittiseksi ekologiaksi. Liikehdinnän kasvu Euroopassa on ainoa vastalääke alussa mainitsemalleni de-europpalaistumiselle. Mutta rakentavan ja perustavan sysäyksen on tapahduttava myös konkreeteissa paikallisissa itsemääräytymisen muodoissa. Jotta hajotettaisiin post-fordismin keskusdispositiivi, tietokykyjen, tietojen ja ihmisten keskinäisten suhteiden riisto ja hyväksikäyttö, ei ole muuta keinoa kuin kääntää ne yhteisen tuotannoksi, erityisesti nyt kun säästöpolitiikka johtaa uusin yksityistämisiin, yhteisomaisuuden myyntiin ja polkumyyntiin vedestä aina kulttuuriperintöön; mutta yhteisien tuottaminen merkitsee järjestäytymistä paikallistasolla, veden, sähkön, liikennevälineiden ja jopa pankkien hoitamisen harjoittelemista.
Loretta Napoleoni, jonka tapaat tänään Milanon naisten kirjakaupassa (Libreria delle donne di Milano), väitti kaksi vuotta sitten kirjassaan, että pankkien sosiaalinen tehtävä on säilynyt vain islamilaisessa pankkitoiminnassa ja että meidän täytyisi löytää se uudelleen sieltä: islamilainen pankkitoiminta ei harrasta spekulaatiota.
Se on sinä mielessä totta, että meidän on vietävä solidaarisuus takaisin oikealle tasolleen, kriisin tuottamien ristiriitojen tasolle. Ja velan ja pankkien alkuperäisen tehtävän yhteiskunnallistaminen uudelleen on tie taivuttaa pääoman finanssivetoistuminen eduksemme – taistelemalla sen maaperällä.
Mutta voidaanko finanssivetoistuminen keskeyttää, voidaanko se kääntää takaisin toiseen suuntaan? Olet itse selittänyt erittäin selkeästi meille, että finanssitaloutta ei voida enää erottaa reaalitaloudesta ja että tämä perustuu siihen, että finanssitalous on aktiivisesti sekoittunut aivan tavallisten ihmisten käyttäytymiseen ja elämän muotoihin. Finanssitaloutta on kuluttaja, joka käyttää luottokorttia ostoksilla, palkkatyöläinen, joka on eläkesäätiöiden armoilla, keskiluokka , joka painiskelee asuntovelkojensa kanssa, köyhät, joiden ”paljaassa elämässä” velkaantuminen on ainoa varma asia. Jos näin on, niin onko järjestelmää mahdollista, edes osin, de-finanssoida, vai onko kyse vain pankkien ylilyöntien hyveellisestä kuorruttamisesta? Ja jos tuotanto ja kulutus ovat niin kietoutuneita velkaan, niin onko mahdollista välttää kriisin päättyminen lamaan ja taantumaan?
Kapitalismi itse on valmistelemassa de-finanssointia edellä mainitsemassani velan supistamisen taantumamuodossa, joka tukahduttaa kysyntää ja kulutusta sekä olemassaoloamme tukahduttavissa kurin ja syyllisyyden ideologioissa. Meidän on sen sijaan työskenneltävä yksityisen tulon kääntämiseksi sosiaaliseksi, yhteiseksi tuloksi: velan yhteiskunnallistamiseksi ja sitä kautta yhteiskunnallisesti hyödyllisten hyödykkeiden kysynnän ja kulutuksen uudelleen käynnistämiseksi, julkisen tilan haltuun ottamiseksi ja kollektiivisen onnen ja yhteisyyden rakentamiseksi. Yhteinen on tätä eikä ole muuta tapaa päästä finanssivetoistumisen itsetuhoisuuden kehästä. Jotkut viime vuosien kamppailujen iskulauseet, kuten taattu minimitulo ja Tobinin vero kulkevat jo tähän suuntaan.
Entä mitä ajattelet “oikeus konkurssiin” -iskulauseesta? Liikkeiden piirissä se esitetään oikeutena vastarintaan elämän finanssivetoistumiselle ja monet ekonomistit pitävät sitä demagogisena vetona. Toiset taas näkevät siinä mahdollisuuden herättää henkiin Euroopan unionin teknokraattien ylipyyhkimä kansallinen suvereenisuus.
Minusta se on hyvä ajatus, jos siitä tulee subjektiivinen ja määrättyyn kontekstiin sidottu käytäntö, huono, jos se jätetään valtioiden käsiin. Annan esimerkin: Yhdysvalloissa on pitkään ollut muhimassa opintolainakupla, joka on kooltaan melko lailla puolet subprime-lainojen määrästä. Tässä tapauksessa oikeutta konkurssiin on ilman muuta sovellettava opiskelijoihin ja heidän perheisiinsä jotta erotetaan illegitiimit luotot legitiimeistä luotoista. Mutta en luottaisi tässä valtioihin, enkä niiden toiveeseen löytää tätä kautta kadotettu kansallinen suvereenisuus.
- Ida Domimijanni on Il manifesto -lehden toimittaja, italialainen radikaalifeministi ja yksi Diotima-ryhmän perustajista 1970-luvulla.
- Christian Marazzi on taloustieteilijä, opettaja Sveitsissä (Scuola universitaria della Svizzera italiana) ja aiemmin Padovassa, New Yorkissa ja Genevessä, tunnettu militantti ja intellektuelli radikaalien vasemmistoliikkeiden keskuudessa. Marazzi on yksi käynnissä olevan finanssikriisin kaikkein selväjärkisimmistä analyytikoista. Hän diagnosoi jo vuonna 2009, kun kriisi riehui Yhdysvalloissa sen globaalin ja historiallisen luonteen sekä ennusti euroalueen joutuvan väistämättä kriisin kouriin. Kun hän puhui eräässä televisio-ohjelmassa pankkikriisin muuttuvan nopeasti valtioiden velkakriisiksi ja johtavan todennäköisesti Kreikan ja joidenkin muiden maiden käytännölliseen konkurssiin, hänet liki lynkattiin kotimaassaan. Marazzi on analysoinut tarkasti kirjoissaan jo 1990-luvulla finanssitaloutta postfordistisen biokapitalismin toimintatapana eikä hän usko, että kriisistä päästään tai sen ristiriitoja tyynnytetään tiukalla säästöpolitiikalla.