Chartalismista

Chartalismin keskeisiä väittämiä on kaksi. Ensinnäkin kaikki yksityisten pankkien väliset maksut selvitetään aina valtiorahalla (keskuspankkirahalla). Toiseksi rahapoliittisesti suvereeni valtio kuluttaa pääasiassa omassa valuutassaan ja hyväksyy verojen sekä muiden yksityisen talouden toimijoille asettamiensa maksujen suorituksissa ainoastaan omaa valuuttaansa.
Valtioraha saavutti erityisasemansa esimodernien valtiorakenteiden muodostumisen seurauksena. Kun hallitsijat olivat saavuttaneet väkivaltamonopolin jollakin rajatulla maantieteellisellä alueella, pystyivät he langettamaan alueellaan asuville kansalaisille erilaisia vero-, sakko- ja tullimaksuja. Nämä maksut oli suoritettava yleensä valtion liikkeelle laskemilla kolikoilla. Tämä on kiinnostavaa, sillä kolikot olivat symboloineet jo akseliajalta lähtien valtion (tai ”hallitsijan”) velkaa alamaisilleen. Kolikoita oli annettu palkkioksi valtion työntekijöille, etenkin sotavoimille. Kolikoita vastaan sotilaat taas saivat halutessaan valtiolta hyödykkeitä, mutta usein kolikot myös myytiin eteenpäin, sillä joillakin muilla talouden toimijoilla saattoi olla suurempi halu hankkia valtion tarjoamia hyödykkeitä kuin sotilailla.
Tehokkaiden verotusjärjestelmien kehittyminen mahdollisti valtion luopumisen hyödykkeiden maksamisesta kolikoiden haltijoille. Kun valtio päätti, että lähes kaikki sen alueella asuvat ihmiset (ja myöhemmin myös muut oikeushenkilöt) ovat verovelvollisia ja verot pitää maksaa valtion kolikoissa, tuli kaikille yksityisen talouden toimijoille tarpeelliseksi hankkia riittävästi valtion valuuttaa. Näin ollen yksityisen talouden toimijoista tuli entistä halukkaampia ostamaan valtion työntekijöiden saamia kolikoita: niinpä sotilaiden sekä muiden valtion palkollisten kannatti myydä kolikkonsa yksityisen talouden piirissä toimiville ihmisille ja yrityksille. Lopputulos oli ilmeinen: valtio sai käyttöönsä työntekijöidensä työpanoksen, mutta joutui maksamaan korvaukseksi tästä ainoastaan metallikolikoita.
Verotusjärjestelmän kehittyminen lisäsi valtion kulutusmahdollisuuksia radikaalisti. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että valtio olisi varsinaisesti tarvinnut keräämiään verotuloja mihinkään. Valtio pystyi valmistamaan usein varsin halvoista metalleista tehtyjä kolikoita lähes loputtomasti. Niinpä valtiolle veromaksuina palautettuja kolikoita ei välttämättä käytetty mihinkään: ne saatettiin jopa tuhota, jos niiden kunto oli heikentynyt. Valtion kulutuksen mahdollisti tieto siitä, että sen valuutalle on aina kysyntää: kaikki toimijat tarvitsivat aina valtion valuuttaa veroista selvitäkseen, joten lähes kaikkia taloudessa valmistettavia hyödykkeitä ja palveluita pystyi aina ostamaan valtion valuutalla. Tietenkin riskinä oli se, että valtio saattoi joskus kuluttaa ylenmääräisesti, mikä johti kokonaiskysynnän kohoamiseen talouden tuotantokapasiteettia suuremmaksi. Tästä seurasi kiihtyvä inflaatio, mutta sekään ei poistanut sitä tosiasiaa, että valtio pystyi suorittamaan kaikki haluamansa maksut omassa valuutassaan milloin tahansa.
Vaikka rahajärjestelmän rakenne on muuttunut huomattavasti esimerkiksi Rooman valtakunnan ajasta, pätee chartalistinen analyysi edelleen. Edelleenkin kehittyneet valtiot hyväksyvät verojen maksun ainoastaan omalla valuutallaan. Eurovaltioita lukuun ottamatta modernit valtiot myös laskevat liikkeelle itse oman valuuttansa. Näin ollen koko kysymys julkisen kulutuksen rahoittamisesta on ainakin rahapoliittisesti suvereeneille* valtioille irrelevantti: vain sellaisten toimijoiden, jotka tarvitsevat jonkun muun tahon liikkeelle laskemaa maksuvälinettä suorittaakseen haluamansa maksut, pitää ylipäätään kiinnittää huomiota kulutuksensa rahoitukseen. Rahapoliittisesti suvereeneja valtioita ei voi milloinkaan uhata maksukyvyttömyys, koska valtio pystyy kuluttamaan keskuspankkinsa tuella tarvittaessa juuri niin paljon kuin se katsoo tarpeelliseksi.
Tästä ei tietenkään seuraa se, että valtio voisi kuluttaa loputtomasti. Kuten olemme usein todenneet, todellisen rajoituksen rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kulutukselle asettaa talouden tuotantoresurssien käyttöaste. Kun talous on lähellä täystyöllisyyttä, ei valtio voi enää lisätä kulutustaan kiristämättä verotusta, mikäli se haluaa välttää inflaation kiihtymisen. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että verotulojen riittävyys ei milloinkaan rajoita rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kulutusmahdollisuuksia.
Kolme ja puoli vuotta sitten blogissamme esitetty väite, jonka mukaan verotus ei rahoittaisi modernien valtioiden kulutusta, on hyvin tavanomainen chartalististen tutkijoiden keskuudessa. Emme ole kuitenkaan käyttäneet tätä argumenttia enää pitkään aikaan, koska pidämme tällaista muotoilua hiukan kankeana. On mielekkäämpää sanoa, että rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kohdalla julkisen kulutuksen rahoitus ei muodostu koskaan ongelmaksi. Kenties tällainen muotoilu aiheuttaa vähemmän mielipahaa ja tarvetta esittää olkinukkeargumentteja.
Lauri Holappa