Syrjäytyminen – syrjäyttäminen
LUKU 6:
MARXILAINEN HAASTE
Sisällys:
6.1. Fiktiivinen talous
6.2. Keskimääräinen l. yleinen voiton suhdeluku ja sen alenemispyrkimys
6.3. Vastaan vaikuttavia tekijöitä
6.3.1. Suhteellinen liikaväestö
6.3.2. Ulkomaankauppa
6.3.3. Osakepääoman lisääntyminen
6.4. Pääoman lyhentynyt kiertokulku R - R’
6.5. Lähteet
Karl Marxin (1818-1883) keskeisten teorioiden esittämisajankohdasta 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien kapitalistinen talous on kokenut monia muodonmuutoksia. Kapitalistinen, tuotantovälineiden yksityisomistukseen pääasiallisesti perustuva järjestelmä on kuitenkin kokonaisuus, joka kattaa kokonaisen pitkän historiallisen aikakauden. Marx etsi tuon järjestelmän ”sisältä” järjestelmälle ominaisia taloudellisia lainalaisuuksia samoin kuin taloudellisia ja sosiaalisia piirteitä, joiden hän katsoi luonnehtivan kapitalismia tavallaan sen alusta loppuun saakka. ”Loppupään” ilmiöistä huomio kiinnittyy erityisesti niin sanottuun fiktiiviseen eli kuvitteelliseen talouteen.
6.1. Fiktiivinen talous
Marx ennakoi, että kapitalismi synnyttää määrätyssä kehitysvaiheessaan piiristään historiallisesti ns. “rahakauppiaiden ammattikunnan”, joka irtautuu vähitellen kokonaan perustuotannosta ja operoi täydellisesti vieraalla pääomalla. Marx käytti tuosta kapitalismin vaiheesta ilmaisua ”fiktiivinen” (kuvitteellinen) talous. Kapitalismissa luotto (Kredit) ja osakejärjestelmän syntyminen mahdollistavat sen, että pääomanomistaja voi taloudellisessa tavoittelussaan muuttua pitkälle puhtaaksi onnenonkijaksi (Glucksritter). ”Koska omaisuus on olemassa osakkeen muodossa, sen liikkeestä ja luovuttamisesta tulee pelkkä pörssipelin tulos. Tässä pelissä haikalat nielevät pikkukalat ja pörssisudet syövät lampaat” (Marx 1976, 435-6, vuoden 1904 saks. painos, s. 426-7).
Tuo kuvitteellinen, spekulatiivinen talouden vaihe luo Marxin mukaan ”kokonaisen huijausten ja petosten järjestelmän grynderitoiminnan, osakeannin ja osakekaupan alalla”. ”Se on yksityistä tuotantoa ilman yksityisomistukseen kohdistuvaa valvontaa” (Es ist Privatproduktion ohne die Kontrolle des Privateigenthums) (Marx 1904, 425-6; ks. Marx 1976, 435).
Nykyhetkeen siirrettynä on aiheellista kysyä, olisiko Marx itsekään voinut aavistaa, miten osuva hänen arvionsa oli ja miten valtavista taloudellisista huijauksista ns. pörssikapitalismin piirissä saattaa olla kysymys? Jos kesän 2003 keskeinen uutinen Suomessa koski työntekijöiden ja toimihenkilöiden irtisanomisia ja lomautuksia, edelliselle kesälle (2002) oli ominaista tiedotusvälineiden lähes jatkuva tiedottaminen suurten amerikkalaisten yritysten kirjanpitoväärennyksistä.
Ehkä kohutuin oli tieto, jonka mukaan yhdysvaltalainen tietoliikenneyhtiö Worldcom oli kaunistellut kirjanpitoaan vuodesta 1999 lähtien yhteensä jopa viiden miljardin dollarin arvosta (Niemi 2002). Jonkin aikaa noiden tietojen paljastumisen jälkeen Worldcom teki jättimäisen konkurssin. Kyse oli melkoisesta sortumisesta, sillä Worldcom välitti tuolloin noin puolet Yhdysvaltain internet-liikenteestä ja noin 70 prosenttia maan sisäisistä sähköposteista (Rossi 2002: Worldcomin johtaja myi…).
Worldcom ei ollut ainoa kirjanpitopetoksia harjoittanut yritys. Kirjanpidon muuntelu näyttää olleen amerikkalaisten suuryritysten kohdalla pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kesäkuun lopussa 2002 yhdysvaltalainen kopiokonevalmistaja Xerox ilmoitti tehneensä kirjanpitovirheitä 6.4 miljardin dollarin arvosta vuosina 1997-2001 ( Rossi 2002: Xerox myönsi yli kuuden…). Heinäkuun puolivälissä 2002 paljastui, että internetyhtiö America Online (AOL) oli kaunistellut liikevaihtoaan noin 270 miljoonan dollarin arvosta vuosina 2000-2002. (Rossi 2002: Internetyhtiö AOL suurenteli liikevaihtoaan).
Jo vuoden 2001 lopussa jättiläismäinen amerikkalainen energiayhtiö Enron oli anonut velkajärjestelyyn pääsyä epäselvissä olosuhteissa.
Talousrikoksia on tietysti tapahtunut muuallakin kuin USA:ssa. Vuoden 2003 lopussa julkisuudessa puitiin ruotsalaisen finanssikonsernin Skandian skandaalia, jonka sanotaan olevan omaa luokkaansa pohjoismaisessa taloushistoriassa. Selvitysten mukaan yhtiön ylin johto oli kopeloinut kahta yhtiön kannustinohjelmaa siten, että Skandian kustannukset olivat ”muuttuneet” 1.4 miljardia kruunua (155 miljoonaa euroa) suuremmiksi kuin mitä yhtiön hallitus oli hyväksymissään ohjelmissa edellyttänyt (Helsingin Sanomat 3.12.2003, pääkirjoitus: Hallituksen pitää osata…).
Jättimäisessä italialaisessa elintarvikeyrityksessä Parmalatissa paljastui vuoden 2003 lopussa rikosvyyhti, jota on luonnehdittu ”yhdeksi yrityshistorian röyhkeimmistä talouspetoksista”. Italian syyttäjäviranomaiset arvioivat Parmalatin perustajan ja entisen pääjohtajan Calisto Tanzin kavaltaneen yhdessä sisäpiiriin kuuluneiden avustajiensa kanssa Parmalatilta yli 800 miljoonaa euroa sekä kätkeneen 10 -13 miljardin euron velat, joten kirjanpitorikosten yhteismääräksi arvioitiin noin 14 miljardia euroa (Helsingin Sanomat 2.1.2004: Lisää pidätyksiä Parmalat-skandaalissa).
Talouspetosten ja skandaalien vaikutusta ja yhteyttä yhteiskunnan taloudelliseen kehitykseen, syrjäytymiseen ja esim. parhaillaan koko länsimaisessa markkinataloudessa tapahtuviin lomautus- ja irtisanomisaaltoihin on tutkittu ja pohdittu vähän, jos juuri lainkaan. Inhimilliseltä kannalta ikävintä tässä yhteydessä on ehkä havainto, että samanaikaisesti miljardihuijausten yhteydessä kerrotaan usein eri maiden hallitusten päätöksistä supistaa kansalaisten sosiaaliturvaa.
Tässä yhteydessä on äärimmäisen mielenkiintoinen se Marxin havainto, että kansalaisten kieltäymykset (eli nykykielellä sosiaalipoliittiset uhraukset, leikkaukset) kapitalismin pelastamiseksi muuttuvat fiktiivisen (kuvitteellisen) talouden vaiheessa järjettömiksi mm. siksi, että uhraukset eivät mene “oikeisiin osoitteisiin”. “Käsityksistä, joissa on vielä mieltä kapitalistisen tuotannon kehittymättömämmässä vaiheessa, tulee tässä täysin mielettömiä. Onnistuminen ja epäonnistuminen johtavat tässä (”uhrausten” toteuttamisessa SR) samassa määrin pääomien yhteen kokoontumiseen ja näin ollen pakkoluovutukseen mitä valtavimmassa mittakaavassa” (Marx 1976, 436). Marxin viesti nykykäytännölle on siis tältä osin se, että eläkkeistä, terveydenhoidosta, lapsilisistä jne. tehtävät ”säästöt” eivät välttämättä eivätkä edes pääsääntöisesti mene talouden yleiseen tervehdyttämiseen, vaan niitä saatetaan käyttää mm. taloushuijausten aiheuttamien tappioiden kattamiseen.
Kuvitteellinen talous tavallaan ”syö” kapitalismin tuotannollista eli produktiivista pohjaa.
Nykyhetkeen siirrettynä ja huomioiden, että Marxin aikana osakejärjestelmä (Aktienwesen) oli vielä nykyiseen verrattuna hyvin alkuasteella, on pidettävä nerokkaana Marxin arviota, jonka mukaan osakelaitos on kapitalistisen yksityisteollisuuden poistamista itse kapitalistisen järjestelmän perustalla. Marxin mukaan osakelaitos eli osakejärjestelmä “hävittää yksityisteollisuutta sitä mukaa kuin osakejärjestelmä leviää ja ottaa hallintaansa uusia tuotannonaloja” (Marx 1976, 435, vuoden 1904 saks. painos, s. 427; vahvennus SR).
Paitsi että osakejärjestelmä hävittää kapitalismin tuotannollista perustaa se samalla (mikä itse asiassa on pitkälle sama asia) vie pohjaa pois itse palkkatyöjärjestelmältä ja sen mielekkyydeltä. Nykykäytännössä on havaittavissa, että erilaiset optiojärjestelyt ja osakkeenomistajien äkkirikastumiset (mm. osingonjakojen muodossa) samoin kuin esim. eläkkeelle lähtevien tai eroamaan joutuvien johtajien ”kultaiset kädenpuristukset” ovat viemässä uskottavuutta työehtosopimuspoliittisilta käytännöiltä. Marxilaisittain ajatellen tämä on eräänlaista maaperän valmistelua siirtymiselle palkkatyöjärjestelmästä kohti uutta järjestelmää.
Edellä sanottuun liittyy läheisesti Marxin arvio, jonka mukaan elävän työvoiman syrjäyttäminen kapitalisti¬sesti johdetusta tuotannosta on eräs kapitalismin keskeisimmistä piirteistä, ellei keskeisin. Syrjäytyminen liittyy erityisesti siihen kapitalistisen tuotanto¬muodon erityispiirteeseen, joka ilmenee tuotantovälineisiin sijoitettavan arvonosan epäsuhteisena kasvuna elävään työvoimaan sijoitettavaan arvonosaan verrattuna (Marx 1914, 559-560).
Eräänä esimerkkinä edellä sanotusta voidaan todeta maailman suurimman mikroprosessorien valmistajan, yhdysvaltalaisen Intelin pääjohtajan Craig Barrettin taannoinen arvio (tavallaan ”hätähuuto”), jonka mukaan telekommunikaatioyhtiöt investoivat vuosittain noin 17 prosenttia liikevaihdostaan uusiin laitteisiin. Vuonna 2000 tämä prosenttiluku nousi 35:een, mikä Barrettin mukaan oli ”ennen näkemätöntä ja kestämätöntä” (Helsingin Sanomat 12.8.01: Intel uskoo pitkään…).
6.2. Keskimääräinen eli yleinen voiton suhdeluku ja sen alenemispyrkimys
Tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sijoitettavan arvonosan epäsuhteinen kasvu elävään työvoimaan nähden on Marxin mukaan keskeinen syy myös keskimääräisen eli yleisen voiton suhdeluvun alenemispyrkimykseen kapitalistisesti johdetussa taloudessa. Marx erotti toisistaan lisäarvon suhdeluvun ja toisaalta voiton suhdeluvun. Ensiksi mainittu on pääomanomistajan saaman lisäarvon (m) suhde käytetyn työvoiman (v) arvoon eli m/v. Lisäarvon suhdeluvussa verrataan siis lisäarvoa vain työvoiman arvoon eli tavanomaisesti ilmaisten palkkaan. Mitä suurempi tuo mainittu suhdeluku yleisesti ottaen on eli mitä suurempi (m) on suhteessa (v:hen) , sitä suurempi on työvoiman riiston aste.
Voiton suhdeluvussa puolestaan lisäarvoa (m) verrataan pysyvän pääoman ( c ) ja vaihtelevan pääoman (v) summaan eli työvoimaan ja tuotantovälineisiin yhteensä sijoitettuun arvoon eli voiton suhdeluku = m/c+v. (ks. Marx 1974, 198 ff.; sama 1976, 50-57).Tämän ohella Marx erotti vielä keskimääräisen eli yleisen voiton suhdeluvun, joka seuraa edellä mainittua kaavaa (m/c+v) ja tarkoittaa sitä, että eri tuotannonaloilla vallitsevat voiton suhdeluvut tasoittuvat kilpailun avulla yleiseksi voiton suhdeluvuksi (ks. Marx 1976,159 ff.) .
Vaikka kapitalismin edetessä lisäarvon suhdeluku (m/v) eli työvoiman riistoaste pyrkii kohoamaan, koska tuotteet ja niihin sisältyvä lisäarvo (m) tuotetaan suhteellisesti yhä pienemmällä elävän työvoiman määrällä (v), niin toisaalta - Marxin mukaan – ”pysyvän pääoman vähittäisellä kasvulla vaihtelevaan verrattuna täytyy olla välttämättä tuloksenaan yleisen voiton suhdeluvun vähittäin tapahtuva lasku lisäarvon suhdeluvun eli pääoman harjoittaman työn riiston asteen pysyessä samana” (Marx 1976, 215; Marx 1904,192, vahvennettu KM).
Oikeastaan siis sama syy eli vaihtelevan pääoman (palkkojen) pieneneminen suhteessa pysyvään pääomaan (tuotantovälineiden ja raaka-aineiden arvoon), joka lisää yksityisen kapitalistin (tai yksityisen tuotantosektorin) lisäarvon suhdelukua, pyrkii vähentämään yhdistettyjen tai merkittävimpien tuotantosektoreiden yleistä voiton suhdelukua eli ”voiton suhdeluku laskee kohonneesta lisäarvon suhdeluvusta huolimatta” (Marx 1976, 214-15, 229; Marx 1904, 191-2, 207). Pääasiallisimman syyn yleiseen voiton suhdeluvun alenemispyrkimykseen voidaan sanoa olevan pysyvän (eli tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sijoitettavan) pääomanosan suhteellinen (tai pikemminkin: suhteeton) kasvu vaihtelevaan pääomanosaan (työvoimaan) verrattuna eli pelkistäen: vaikka lisäarvo m kasvaa kapitalismissa hyvin voimakkaasti, pysyvä pääoma ( c ) pyrkii kasvamaan suhteellisesti vielä sitäkin voimakkaammin.
6.3. Vastaan vaikuttavia tekijöitä
Marx kiinnitti Pääoman kolmannessa osassa huomiota tuotantovoimien tavattoman voimakkaaseen kehitykseen omana aikanaan ja huomautti, että voiton suhdeluvun alenemisen selittämisen tilalle ilmaantui uusi vaikeus, nimittäin sen selittäminen, miksi tuo suhdeluvun lasku ei siihen mennessä ollut suurempaa ja nopeampaa kuin se oli (Marx 1976, 235, 1904, I, 213).
Vastauksena esittämälleen kysymykselle Marx (1976,235-243; 1904, I, 213 - 222 ) etsi voiton suhdeluvun alenemispyrkimyksille ns. ”vastaan vaikuttavia syitä”, joiden johdosta voiton suhdeluku ei sittenkään alene suoraviivaisesti, vaan nuo vastaan vaikuttavat tekijät saattavat olla niin vahvoja, että ne antavat alenemissuuntaukselle ”vain tendenssin luonteen” (nur den Charakter einer Tendenz). Vastaan vaikuttavien syiden johdosta voiton suhdeluvun lasku saattaa hidastua ja pysähtyä tai tuo suhdeluku voi kohottautua ylöspäin.
Syy pääomanomistajien vastatoimiin eli ”vastaan vaikuttavien tekijöiden” käyttöönottoon on, että vaikka voiton suhdeluvun alenemistendenssi tavallaan jopa suosii suurkapitalisteja nopeuttamalla pääoman keskittymistä suhteellisesti yhä harvempiin käsiin ”riistämällä omaisuuden pieniltä kapitalisteilta”, niin (koska toisaalta voiton suhdeluku on kapitalistisen tuotannon varsinainen kiihotin) tuon suhdeluvun lasku ”hidastaa uusien itsenäisten pääomien muodostumista ja ilmenee näin ollen seikkana, joka uhkaa kapitalistisen tuotantoprosessin kehitystä” (edistämällä mm. ylituotantoa, keinottelua ja kriisejä) (Marx 1976, 244-5; Marx 1904, 222-223).
Ensimmäisenä voiton suhdeluvun laskua vastaan vaikuttavana tekijänä Marx mainitsi työn (työvoiman) riistoasteen kohoamisen. Tässä yhteydessä erityisesti työpäivän pidentäminen (”tämä uudenaikaisen teollisuuden keksintö”) on keino, joka lisää anastetun lisäarvon (Mehrwert =m ) määrää muuttamatta olennaisesti työvoiman suhdetta pysyvään pääomaan (tuotantovälineisiin). Marx huomautti, että ”todellisuudessa työpäivän pidentäminen pikemminkin pienentää pysyvää pääomaa suhteellisesti” (Marx 1904, 213-14; ks. Marx 1976,236).
Eräänä ajankohtaisena esimerkkinä siitä, että pääomanomistajat ovat tavallaan ottamassa uudelleen käyttöön työajan pidentämisen, ”tämän uudenaikaisen (so. varhaisen SR) teollisuuden keksinnön” voidaan pitää mm. sitä, että saksalainen elektroniikkajätti Siemens sopi kesäkuun lopulla 2004 maan ammattiliittojen kanssa, että sen kahdella tehtaalla työntekijöiden viikkotyöaika pitenee 35 tunnista 40 tuntiin ilman palkankorotuksia. Sopimus koskee 4 000 työntekijää ja takaa heille työpaikan kahdeksi vuodeksi. Vaihtoehtona olisi ollut tehtaan siirtäminen Unkariin. Vaikka sopimus koskee vain osaa Siemensin henkilökunnasta, toimenpidettä pidetään merkittävänä suunnanmuutoksena Saksassa ja laajemminkin Euroopassa. On odotettavissa, että muut yritykset seuraavat Siemensin esimerkkiä ja myös Ranskassa on käynnistynyt keskustelu siitä, voitaisiinko 35 tunnin viikkotyöajasta joustaa ylöspäin (Helsingin Sanomat 6.7.2004, pääkirjoitus: Työaikojen lyhenemisessä käännekohta…).
Pärjätäkseen maailmanlaajuisessa kilpailussa eurooppalaisyritykset haluavat alentaa kustannuksiaan. Yksi tapa alentaa kustannuksia on siirtää tuotantoa halvempiin maihin kuten Itä-Eurooppaan ja Aasiaan, mikä merkitsisi työpaikkojen katoamista euroalueelta. Työnantajien on tässä tilanteessa helppo painostaa työntekijöitä tinkimään työehdoista. Helsingin Sanomien (6.7.04) pääkirjoittajan arvion mukaan ”Työaikojen pidennys on ehkä työntekijöiden kannalta hyväksyttävämpi vaihtoehto palkanalennukselle.”
Marxin paljastaman voiton suhdeluvun alenemistendenssin (ja sitä vastaan suuntautuvien toimenpiteiden) kannalta työajan pidentäminen saattaakin olla työnantajille edullisempi vaihtoehto kuin työntekijöihin kohdistettu suora palkanalennus. Esimerkiksi edellä mainitun Siemensin osaltahan tapahtuu siten, että vaikka työntekijöiden palkkataso reaalisesti per/tunti laskee (työajan pidennys ilman palkankorotuksia), työntekijöille maksettava kokonaispalkkamäärä eli vaihteleva pääoma (v) saattaa pysyä entisenä ja jopa kohota (ja siten hidastaa voiton suhdeluvun alenemistendenssiä). Toisaalta vaikka yksityisen työntekijän palkkataso laskee, työntekijöiden kokonaismäärä pysyy entisenä (vähintään kahden vuoden työpaikkatakuu) joten elävän työvoiman läsnäolo pysyy määrällisesti korkeampana (kuin vaihtoehdossa, jossa työvoimaa vähennettäisiin) ja jatkuu pidempään (työajan pidennys) kuin aikaisemmin. Näin ollen myös lisäarvoa (m) luodaan (absoluuttisesti) aikaisempaa enemmän, millä tietysti on voiton suhdelukua kohottava vaikutus.
Työntekijöiden, toimihenkilöiden ja ammattiyhdistysliikkeen kannalta kyseinen kehitys on luonnollisesti mitä arveluttavinta, sillä merkitseehän työajan pidennys kirjaimellisesti ihmiskunnan työhistorian ja yleensä historian kellojen kääntämistä taaksepäin.
Eräänä työn riistoasteen syventämistä lisäävänä ja voiton suhdeluvun laskutendenssiä hidastavana keinona Marx mainitsi myös laajamittaisen naisten ja lasten työn hyväksikäytön, jolloin pysyvä pääoma ei välttämättä kohoa entisessä suhteessa vaihtelevaan, mutta tuotetun ”tuotteen määrä kohoaa suhteessa käytettyyn työvoimaan”. Tässä yhteydessä Marx piti eräänä olennaisena tekijänä sitä, että työn tuotantovoima ”vapautetaan kaikista kuljetushäiriöistä (Verkehrshemmungen), mielivaltaisista tai aikaa myöten häiritseviksi tulleista rajoituksista, ylipäätään kaikenlaisista kahleista ” (Marx 1976,235-6; Marx 1904, 213-14).
Viimeksi mainitun tekijän osalta tämän päivän tunnetuimpia työnantajapuolen vaatimuksia on, että työvoiman myynti pitäisi vapauttaa kaikista ”turhista rajoituksista”, että pitäisi lisätä työmarkkinoiden ”joustavuutta” jne. Tähän liittyy myös työnantajapuolen väite, että ay-liike muodostuu ”tuotannon jarruksi” pitäessään kiinni työehtosopimusten määräyksistä siis esim. samapalkkaisuuden (samasta työstä sama palkka) periaatteesta.
Toisena keskeisenä pääkeinona (työn riistoasteen syventämisen ohella), jolla pääomanomistaja kamppailee keskimääräisen voiton suhdeluvun alenemispyrkimystä vastaan, Marx mainitsi työpalkan polkemisen alle työvoiman arvon. Tällä tarkoitetaan työpalkan painamista työvoiman virallisesti tunnustetun arvon alapuolelle (”Herunterdrucken des Arbeitslohns unter seinen Werth”) (Marx 1904,216) ja tämä tekijä on Marxin mukaan ”eräs merkittävimmistä syistä, jotka viivyttävät voiton suhdeluvun laskutendenssiä”.
Eräänä ajankohtaisena esimerkkinä edellä todetusta Suomen Teollisuuden ja työnantajien keskusliiton johtaja Seppo Riski esitti lokakuussa 2003, että ensimmäiseen työpaikkaan tulevalle nuorelle voitaisiin paikallisesti sopien maksaa työehtosopimusten tasoa alempaa palkkaa. Riski perusteli vaatimustaan YLE radio 1:n Ykkösaamussa 20.10.2003 lähinnä sillä, että tämän toimenpiteen ansiosta ”nuoret pääsisivät helpommin töihin”. Samalla Riski totesi, että tuollaiset nuoret tulisivat olemaan lähinnä määräaikaisissa työsuhteissa. Samassa ohjelmassa SAK:n apulaisjohtaja Ari Seger totesi Riskin ehdotuksen ikädiskriminaatioksi, joka toteutuessaan sotisi työehtosopimuksissa omaksuttua samapalkkaisuuden (samasta työstä sama palkka) – periaatetta vastaan ja suuntautuisi myös työehtosopimusten yleissitovuusperiaatetta vastaan.
Em. ohjelmassa viitattiin myös Riskin jo aikaisemmin julkisuudessa esittämään näkemykseen jonka mukaan pitkäaikaistyöttömiä tulisi työllistää työehtosopimusten tason alittavilla palkoilla. Ay-liikkeen edustaja ihmetteli, eikö riitä, että ihmistä on rangaistu työttömyydellä, pitääkö häntä rangaista vielä yleistä sopimustasoa alemmilla palkoillakin.
6.3.1. Suhteellinen liikaväestö
Eräs voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemispyrkimystä vastaan vaikuttava tekijä on Marxin mukaan suhteellisen liikaväestön synnyttäminen, mikä ilmiö puolestaan on erottamaton osa työn tuotantovoiman kehittymistä. Suhteellinen liikaväestö tarkoittaa kapitalistiselle tuotantoprosessille ominaista piirrettä, jonka mukaisesti ”kasvaneella määrällä tuotantovälineitä …on aina käsillä vastaavasti kasvanut ja jopa liikanainen, riistettäväksi soveltuva työläisväestö” (Marx 1976, 221; 1904, 198-9).
Suhteellisen liikaväestön synnyttäminen tapahtuu tuotantovoimaa lisäämällä, mikä puolestaan ilmenee kapitalismissa voiton suhdeluvun laskutendenssinä (koska tuotantovoiman kasvu tapahtuu yleisesti työvoimaa tuotantovälineillä syrjäyttämällä eli alentamalla työvoiman arvoa suhteessa tuotantovälineisiin). Marx totesi kuitenkin, että silloin kun tuota liikaväestöä on huomattavan paljon työmarkkinoilla, sillä saattaa olla voiton suhdeluvun alenemista jarruttavia vaikutuksia. Sama syy (palkkojen alijäämäisyys käytettävien tuotantovälineiden arvoon nähden), joka johtaa voiton keskimääräisen suhdeluvun laskupyrkimykseen, saattaa muodostaa hidasteen ja jopa esteen tuolle alenemispyrkimykselle. Tuollaisen tilanteen vallitessa vaihteleva pääoma (palkka) saattaa työläisten halpuudesta ja paljoudesta johtuen muodostaa huomattavan osan kokonaispääomasta vaikka työpalkka onkin tavanomaisen keskitason alapuolella (Marx, 1976, 239-240 ja 1904, 217- 18). Kyseessä on siis vastaava tilanne kuin alipalkattua naisten ja lasten työvoimaa runsaasti hyväksi käytettäessä (SR).
Edellä todetun tilanteen voisi pitkälle olettaa vallitsevan nykyisessä suomalaisessa tuotantoelämässä, josta (erityisesti vuodesta 2003 alkaen) on tullut lähes keskeytymättä tietoja työvoiman irtisanomisista (suhteellista liikaväestöä on siis lisätty) ja samanaikaisesti kun epätyypillisten ”pätkätöiden” ja määräaikaisten työsuhteiden on todettu yleistyvän.
Suhteellisen liikaväestön asemaa tarkastellessaan Marx huomautti, että ”suhteellinen liikaväestö näyttäytyy jossakin maassa sitä huomiota herättävämpänä, mitä pidemmälle kapitalistinen tuotantotapa on tuossa maassa kehittynyt” (Marx 1976, 239; Marx 1904, 217). Meillä ”suomalaisessa hyvinvointivaltiossa” leipäjonot ja EU:n tänne lähettämät ruokakassit ovat herättäneet kiusallista huomiota keskellä modernia, vahvasti Nokia-vetoista yhteiskuntaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa on viime vuosina ollut havaittavissa myös erityisesti vanhusten huoltoon ja terveydenhoitoon liittyneitä piirteitä, joihin tuntuu pätevän Marxin ja Engelsin aikoinaan tekemä huomautus, jonka mukaan kapitalistinen yhteiskunta ”huomaa yhtäkkiä vajonneensa jälleen äkillisen raakalaisuuden tilaan” ( Marx - Engels 1978, 341). Tuohon raakalaisuuden listaan voitaisiin lisätä esim. eräät suomalaisen kulttuurielämän alasajopyrkimykset, mm. teattereihin kohdistuneet taloudelliset supistustoimenpiteet vuoden 2004 lopussa.
Suhteellisen liikaväestön paljouden (ja siksi esim. palkkoihin menevän määrällisen osuuden kasvaessa) vaihtelevan pääomanosan eli palkkojen (v) osuus voi joissakin tilanteissa kasvaa tuotantovälineiden arvon ( c ) ”kustannuksella” ja muodostaa siten hidasteen voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemispyrkimykselle (koko ajan on syytä muistaa, että voiton suhdelukua määritettäessä tuotettua lisäarvoa m verrataan tuotantovälineiden ja palkkojen yhteissummaan eli m ilmaistaan prosentuaalisena osuutena tuosta yhteissummasta). Tähän liittyy itse asiassa johtopäätös, että taloudelle kokonaisuutena (ja myös pääomanomistajille kokonaisena luokkana) saattaisi olla taloudellista etua siitä, että palkkatyöntekijöiden tulo-osuutta eli vaihtelevan pääomanosan suuruutta tuotantoelämässä lisättäisiin suhteessa tuotantovälineiden arvoon (koska se hidastaisi voiton suhdeluvun alenemistendenssiä).
Vastattavaksi jääkin kysymys, että jos kerran sosiaalipoliittisilla ja muilla liikaväestön aseman parantamiseen tähtäävillä toimenpiteillä on (tai ainakin saattaa olla) voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemispyrkimystä hidastavia vaikutuksia, miksi yrittäjä- ja työnantajapuoli sitten niin yleisesti vastustaa tuon väestönosan asemaa parantavia toimenpiteitä ja miksi työnantajapuoli ylipäänsä ei hevillä toimi tuotantoelämästä tapahtuvaa syrjäytymisilmiötä vastaan?
Vastaus tuohon kysymykseen on, että pääomanomistajien ensisijainen motiivi on suppean, yrityskohtaisen taloudellisen voiton tuottaminen ja tässä tavoitteessaan he luottavat enemmän olennaiseen ja perinteiseen kilpailumenetelmäänsä, joka on työn tuottavuuden lisääminen, mikä puolestaan tarkoittaa mm. aikaisempaa tehokkaampien tuotantovälineiden käyttöönottoa ja siten elävän työvoiman korvaamista kuolleilla tuotantovälineillä suuremmassa määrin kuin mitä tasapainoinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys edellyttäisi. Kysymys on suhteellisen lyhyen aikavälin voittojen tuottamisesta tuotantoelämän ja koko yhteiskunnan kokonaisedun kustannuksella.
Tämä osoittaa osaltaan sen, että pääomanomistaja ei oman ”suppean” yrityssektorinsa puitteissa pysty huomioimaan yhteiskunnan kokonaisetua eli sitä, että huolehtimalla paremmin myös tuotannosta syrjäytyneiden eduista ja torjumalla työvoiman syrjäyttämistä tuotantoprosessista pääomanomistaja toimisi tietyssä mielessä järkevämmin jopa pääoman omistajaluokan kokonaisintressien kannalta.
Tuotantovälineiden yksityisomistukseen ratkaisevasti perustuva talousjärjestelmä on liian kapea, jotta ensisijaisesti omistajiensa etua ajavat yritykset katsoisivat voivansa ottaa omaa välitöntä etuaan laajempaa vastuuta yhteiskunnan kokonaisedusta. Pääomanomistaja katsoo olevansa pakotettu valitsemaan mieluummin lyhytjänteisen voitontavoittelun ja omienkin taloudellisten etujensa kannalta pidemmällä tähtäimellä epäloogisen vaihtoehdon (voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemisen tien). Toisaalta pääomanomistaja toimii tässä omalla kapealla pohjallaan sikäli omien etujensa kannalta loogisesti, että (kuten Marx huomautti) runsaalla ja matalatuloisella ylijäämäväestöllä voi joka tapauksessa olla määrätyissä olosuhteissa myös voiton suhdeluvun alenemistendenssiä jarruttava vaikutus.
Pelkistetymmin edellä sanottu voitaisiin ilmaista sanomalla, että työnantaja ei katso olevansa vastuussa esim. työntekijöiden ja toimihenkilöiden irtisanomisista ja irtisanomisten torjumisesta (siis työvoiman osuuden säilyttämisestä tuotannossa), vaan lähinnä pääomanomistajan taloudellisen hyödyn ja voiton turvaamisesta.
Viimeksi todettu asenne tuli ilmi kun SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen esitti syksyllä 2003 (kuultuaan Elina-konsernin ilmoituksesta vähentää noin 900 työntekijää) keskusjärjestöjen välisiä neuvotteluja, jotta meneillään olevaa irtisanomisaaltoa saataisiin hillityksi (Akkanen 2003: SAK haluaa neuvotteluja…). Ihalainen vaati työnantaja- ja palkansaajajärjestöjen yhteisten neuvottelujen aloittamista siitä, ”mihin toimiin työnantajajärjestöt ovat ryhtymässä välittömän irtisanomis- ja lomautusuhkien välttämiseksi tai lieventämiseksi.” Edelleen Ihalainen halusi, että järjestöt pohtisivat yhdessä menettelytapoja, ”joissa työntekijät tulisivat paremmin kuulluiksi ja voisivat enemmän vaikuttaa ennalta niihin ratkaisuihin kuin mitä arkielämässä on voitu”.
Teollisuuden ja työnantajien TT:n työmarkkinajohtaja Seppo Riski torjui Ihalaisen ehdotuksen heti samana päivänä. ”Nämä ovat yritysten asioita, ja yrityksissä ne täytyy käsitellä. Yritykset tuntevat oman tilanteensa parhaiten.” ”Eivät järjestöt tähän voi puuttua. Omistajat päättävät yritysten taloudellisesta puolesta,” Riski totesi (Akkanen 2003: SAK haluaa neuvotteluja…).
Marxin mukaan pääomanomistajan kannalta olennainen tekijä on, että tuotantovälineiden käytössä on jatkuvasti ns. suhteellinen ylijäämä- eli liikaväestö. Tältä pohjalta selittyy myös nykypäivään siirrettynä se tosiasia, että työnantajapuoli vastustaa tuotannosta tapahtuvan syrjäytymisriskin todellista torjumista ja syrjäytymisen seurausvaikutusten ”lääkitsemistä”(tai suhtautuu näihin asioihin joka tapauksessa hyvin vastentahtoisesti). Voidaan itse asiassa kysyäkin, miksi pääomanomistaja ryhtyisi vapaaehtoisesti pienentämään tai jopa eliminoimaan sellaisen tekijän (työttömyys, irtisanomiset) osuutta, jonka se näkee olevan erään välttämättömän ehdon omalle taloudelliselle menestykselleen? Tämä on eräs esimerkki Marxin toteamasta pääoman ja työn välisestä sovittamattomasta ristiriidasta.
Suhteellisen liikaväestön olemassaolon ohella toinen kapitalistisen tuotantotavan ehto on, että tuo ylijäämäväestö on mahdollisimman hyvin ”riistettäväksi soveltuvaa”, siis aina valmis tarttumaan toimeen. Jotta tällainen alituinen ja jatkuva valmius voisi syntyä, se edellyttää suuremmassa tai pienemmässä määrin syrjäytettyjen taloudellista ja sosiaalista epävarmuutta. Näin ollen pääomanomistaja katsoo, ettei hänen etujensa mukaista ole tuon väestönosan (siis nimenomaan tuotannosta syrjäytetyn ja syrjäytymisuhan alla olevan väestönosan) taloudellisen tai sosiaalisen aseman parantaminen, vaan pikemminkin sen heikentäminen (kuten työnantajapuolen toistuvat vaatimukset esim. työttömyysturvan heikentämisestä osoittavat). Laajojen irtisanomistapausten yhteydessä käytettävät ratkaisut (eroraha, eläkejärjestelyt, mahdollisesti muutaman kuukauden palkka tai koulutukseen ohjaaminen, lyhyesti sanoen ”muutosturva”) ovat toimia, joihin yritysjohto joutuu myöntymään pääasiassa työntekijöiden ja ay-liikkeen voimakkaan painostuksen, yleisen mielipiteen sekä yritysten julkisuuskuvan vuoksi.
Suhteellisen liikaväestön luonteeseen ja asemaan liittyy vielä eräs Marxin keskeinen väite. Hän totesi (1976,222; 1904, 199-200) kapitalistisen tuotannon ja kasautumisen kehityskulun edellyttävän, että työprosessin mittasuhteet jatkuvasti kasvavat, mikä puolestaan edellyttää, että pääomaa sijoitetaan yhä enemmän kuhunkin erilliseen yritykseen. Pääomien lisääntyvää keskittymistä seuraa pääomanomistajien määrällisesti kasvava (joskin aikaisempaan nähden suhteellisesti pienempi) luku. Tämän kehityksen kanssa kulkee käsi kädessä yhä laajempi ”enemmän tai vähemmän välittömien tuottajien (yrittäjien) pakkoluovuttaminen” (Expropriation), mistä puolestaan seuraa, että erilliset kapitalistit (die einzelnen Kapitalisten) ”pitävät käskyvallassaan yhä suurempia työläisarmeijoita”.
Edellä sanotusta voi päätellä, että tuotannon mittasuhteiden historiallisesti laajetessa kapitalismin huonot puolet (irtisanomiset ja lomautukset) koskettavat ja kapitalismin ”kehittyessä” tulevat koskettamaan määrällisesti yhä suurempia työntekijä – ja toimihenkilöjoukkoja. Marxin talousteoriasta voi tehdä lisäksi päätelmän, että kapitalistisen tuotannon laajetessa myös tuota taloutta kohtaavat kriisit ovat taipuvaiset muuttumaan aikaisempaa suuremmiksi. 1990-luvun alun talouslamaa on ainakin työttömyysindikaattoria käyttäen pidetty Suomen uudenaikaisen taloushistorian suurimpana.
Vihdoin voidaan myös päätellä, että suhteellisen liikaväestön (tuotannosta syrjäytettyjen ja syrjäytettävien) absoluuttisen määrän lisääntyessä tuota väestönosaa koskettavat yhä enemmän syrjäytymisen ja myös suoranaisen köyhäläisyyden (pauperismin) tuntomerkit. Syrjäytyminen ja pauperismi ulottuvat koskettamaan sellaisia väestöryhmiä, joiden aikaisemmin on katsottu olleen tuon ”pahan kosketuksen” ulottumattomissa. Taloudellinen epävarmuus ja suoranainen köyhäläisyys (pauperismi) ulottuu siten koskemaan myös ”parempia piirejä” eli niitä, jotka aikaisemmalla työ- ja elämänurallaan ovat kuuluneet ”hyvin toimeentuleviin ihmisiin”.
6.3.2. Ulkomaankauppa
Marx havaitsi myös ulkomaankaupassa elementtejä, joilla on vaikutuksia voiton keskimääräisen suhdeluvun muotoutumiseen. Aihe on ajankohtainen, sillä esimerkiksi nykyistä kansainvälistä talouspoliittista tilannetta silmällä pitäen voidaan kysyä, mikä on sen kehityssuunnan vaikutus voiton suhdelukuun, jossa yritykset (pääomanomistajat) siirtävät tuotantoaan kehittyneemmistä kapitalistisista maista halvan työvoiman maihin (vrt. ns. Kiina-ilmiö) ? Marx (1976, 240; 1904,218) kirjoitti noin 140 vuotta sitten mm.: ”Mitä tulee toisaalta siirtomaihin jne. sijoitettuihin pääomiin, niin niillä voi olla korkeampia voiton suhdelukuja, koska voiton suhdeluku on niissä ylipäätään alhaisemman kehityksen vuoksi korkeampi ja samoin työn riisto on suurempi käytettäessä orjia, kuleja jne.” (1976, 241).
Nykyajan orjia ja kuleja käytetään taloudellisesti heikommin kehittyneissä halpatyövoiman maissa, jonne suomalaisyrityksetkin siirtävät lisääntyvässä määrin tuotantoaan. Marxilaisen arvoteorian ja yleensä työarvoteorian mukaan työvoima on kapitalismissa tavara, jota ostetaan ja myydään työmarkkinoilla. Nykyisin vallitseva tilanne on kansainvälisesti ja taloudellisesti suosiollinen pääomanomistajien voiton suhdeluvun kohottamispyrkimyksille kehitysmaissa siksi, että viimeksi mainituissa on käytettävissä runsaasti halpaa liikaväestöä (vrt. käynnissä oleva Kiinan taloudellinen rakennemuutos maatalousvaltaisesta maasta teollisuusvaltioksi) sekä lähellä olevat, käytännöllisesti katsoen rajattomat markkinat tuotettaville hyödykkeille ja palveluksille.
Samanaikaisesti siinä (kehittyneessä) kapitalistisessa maassa, josta yritykset lähtevät hakemaan ”kovempaa tulosta” muualta, taloudelliset vaikutukset saattavat olla kahtalaisia. Nuo vaikutukset voivat kohottaa voiton suhdelukua myös kotimaassa, mutta (mikä on myös hyvin todennäköistä) ne voivat jättää jälkeensä konkursseja, työttömyyttä ja siten suhteellisen ylijäämäväestön kasvua myös siellä. ”Orjia ja kuleja” saattaa siten esiintyä entistä enemmän myös mm. suomalaisilla työpaikoilla erityisesti ulkomaisen (mutta myös kotimaisen) työvoiman muodossa erilaisissa ”reppufirmoissa” jne.
Pääomien ”karkaaminen” halpatyövoiman maihin (mikä ilmiö tietysti on vain eräs keino pääoman omistajien voiton suhdeluvun alenemispyrkimyksen torjumiseksi eli voittojen kasvattamiseksi) saattaa aiheuttaa vastaavan suhdeluvun voimakkaan alenemistendenssin ”kotimaassa” eli pääomien lähtökohtamaassa pienentämällä siellä syntyvän työttömyyden myötä jopa dramaattisesti elävän työvoiman osuutta tuotantoprosessissa. Näin voiton suhdeluvun lasku saattaa siellä hidastaa uusien itsenäisten pääomien muodostumista ja edistää ylituotantoa, keinottelua ja kriisejä.
”Diskurssin” inspiroimiseksi voitaisiin tässä yhteydessä esittää sellainenkin kysymys, että onko sosialistinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä nyt pyrkimässä maapallolle tavallaan kahta tietä. Eli ovatko toisaalta pitkälle kehittyneiden kapitalistimaiden yritykset taloudellista huipputeknologiaa Kiinaan siirtämällä rakentamassa ”hartiavoimin” kiinalaista sosialismia ja samalla sosialismia maailmanlaajuisessa mittakaavassa ? Vai työntävätkö kansainväliset suuryhtiöt ja pääomat tieltään Kiinan monessa suhteessa vielä kehitysasteella olevat sosialismin elementit? Onko toisaalta suurpääoma halpatyövoiman maihin siirtyessään jättämässä selustan avoimeksi järjestelmän muutosta vaativille voimille pitkälle kehittyneessä markkinataloudessa vai luoko kasvava epävarmuus ja epätasa-arvo oikeistolaisia vastavoimia tuon markkinatalouden piirissä?
6.3.3. Osakepääoman lisääntyminen
Viimeisenä (last not least) voiton suhdeluvun alenemista hidastavana tekijänä Marx kiinnitti huomiota ”osakepääoman lisääntymiseen” (Marx 1976, 243). Vaikka Marx käsitteli ”osakepääoman lisääntymistä” voiton suhdeluvun yhteydessä Pääoman kolmannessa kirjassa vain lyhyesti (huomauttaen, että ”aiheeseen ei voi toistaiseksi syvällisemmin puuttua”) hän kuitenkin teki tuossa tarkastelussa joitakin hyvin tärkeitä havaintoja myös nykykehitystä ajatellen. Hän totesi (Marx 1976, 243; sama 1904, 221), että kapitalistisen tuotannon edistyessä osa pääomasta katsotaan ainoastaan korkoa tuottavaksi pääomaksi ja sitä käytetään vain sellaisena.
Edellä sanottuun läheisesti liittyvänä tekijänä Marx huomautti, että eräät pääomat, vaikka ne onkin sijoitettu ( saks. gestect = sijoitettu, kätketty) suuriin tuotannollisiin yrityksiin, tuottavat kaikkien kustannusten vähentämisen jälkeen ainoastaan suuria tai pieniä korkoja, niin sanottuja osinkoja (Dividenden). Nämä osingot eivät ”mene mukaan” yleisen voiton suhdeluvun tasoittumisprosessiin, ”koska niiden (osinkojen) voiton suhdeluku on keskimääräistä voiton suhdelukua pienempi”. ”Jos ne menisivät mukaan (sisältyisivät SR), niin voiton keskimääräinen suhdeluku laskisi paljon alemmaksi.”
Marx totesi, että teoriassa osingot voitaisiin huomioida voiton keskimääräistä suhdelukua laskettaessa, mutta ”silloin saadaan pienempi voiton suhdeluku kuin se, joka on näkyvissä ja jolla on todella määräävä merkitys kapitalisteille, koska juuri näissä yrityksissä pysyvä pääoma on suurimmillaan verrattuna vaihtelevaan pääomaan” (Marx, mt. suom. s. 243; saks. 221-2).
Kun esim. suomalaisen yrityselämän viimeaikaisten laajojen irtisanomisten yhteydessä on ihmetelty, miksi monet menestyvät yritykset irtisanovat väkeään ja samanaikaisesti maksavat jopa jättimäisiä osinkoja johtajilleen, keskeinen selitys löytyy Marxin voiton suhdeluku – analyysistä. Osingot ovat yrityksissä ylimääräistä rahaa , joka pyrkii painamaan alaspäin voiton suhdelukua (tai ei ainakaan kohota tuota suhdelukua riittävästi ylöspäin) ja josta yrityksen on johtonsa mielestä suorastaan päästävä eroon ”taseita keventämällä”. Nuo yritykset ovat omalla alueellaan tavallaan saavuttaneet kapitalismin niille tarjoaman ”kannattavan” tuotannollisen toiminnan ylärajan. Ne eivät katso voivansa käyttää ylimääräisiä rahojaan riittävää (mielestään riittävää) voittoa tuottaviin lisäinvestointeihin, mikä aiheuttaa niille tarpeen vapautua noista varoista osinkoja jakamalla samalla kun ne pyrkivät vapautumaan (investointien ”puuttumisen” johdosta) ”ylimääräiseksi” muuttuvasta työvoimastaan.
YLE radio 1: n talousarvio-ohjelmassa 12.3.2004 todettiin, että pörssiyhtiöt jakavat Suomessa osinkoja vuoden 2004 aikana yhteensä ennätysmäiset 6.37 miljardia euroa. Ohjelmassa asiantuntijana kuultu Helsingin kauppakorkeakoulun professori Heikki Niskakangas totesi, että syynä osingonjakohalukkuuteen on paitsi osinkojen saattaminen veronalaiseksi tuloksi Suomessa (vuoden 2005 alusta) myös se, että nykyisissä omistajapohjaisissa yrityksissä pyritään omistajavoiton maksimointiin. Niskakangas jatkoi, että osinkojen jako ja yrityksen toteuttamat irtisanomiset tähtäävät tuohon samaan päämäärään. Mainitussa ohjelmassa todettiin, että osingoille on käyttöä myös (jos halutaan) muuhun tarkoitukseen kuin suoraan omistajien rikastuttamiseen. Esimerkkinä Niskakangas mainitsi puhelinoperaattori Elisan, joka ei jakanut osinkoja vuonna 2003. Niskakankaan mukaan Elisa tarvitsee kassavarantonsa näköpiirissä oleviin sisäisiin organisaatiojärjestelyihinsä eikä siksi jaa osinkoja (Talousarvio. Näkemiin hyvinvointivaltio… YLE radio 1, 12.3.2004).
Suomen julkisessa sanassa on viime aikoina alettu kiinnittää huomiota siihen, että useat pörssiyhtiöt maksavat jopa tulostaan suuremmat osingot eli käyttävät yhtiöön vuosien mittaan kerättyä varallisuutta osinkojen maksuun. Myös monet tappiollisen tuloksen tehneet yritykset maksavat omistajilleen osinkoja. (Räikeimpiin tapauksiin lukeutunee ahvenanmaalainen Viking Line, joka samaan aikaan kun maksaa omistajilleen osinkoja, vaatii valtiolta tukea ja henkilöstöltään säästöjä). Menettelyyn liittyy se olennainen tekijä, että kun yritykset käyttävät suurimman osan tuloksestaan osingonmaksuun, rahaa jää vähemmän tai ei lainkaan investointeihin (Helsingin Sanomat 16.2.2004, pääkirjoitus: Osinkorahat ovat pois…).
Tässä on siis eräs työntekijöiden tuotannosta syrjäyttämisen osasyy. Pääomanomistaja katsoo, että on edullisempaa jakaa osa yrityksen tuloksesta osinkoina kuin (mahdollisten) investointien kautta syntyvinä voittoina ja palkkoina. Jaettavat osingot lisäävät voiton = lisäarvon (m) absoluuttista määrää ja työvoiman arvon (v) alentuessa ( irtisanomisten seurauksena) ne (osingot) pyrkivät kohottamaan voiton suhdelukua sen sijaan että ne yrityksen taseissa ”maatessaan” pyrkivät tuota suhdelukua alentamaan.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on vähitellen alettu nostaa esiin kysymys siitä, eikö jättimäisiä osinkoja voitaisi käyttää muuhun tarkoitukseen kuin harvalukuisten omistajien rikastuttamiseen. SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen totesi maaliskuussa 2004, että ”Voitontavoittelu on saanut yrityksissä muotoja, joita on vaikea ymmärtää, kun osingonjakomahdollisuuksia pyritään parantamaan irtisanomisilla ja heikennetään näin investointimahdollisuuksia” (Hautamäki 2004). Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan kesäkuussa 2004, että Valtion rautatiet eli VR-konserni maksaa valtiolle osinkoina 40 miljoonaa euroa vuonna 2004. Huomauttaen, että ”osinko on puhdasta tulonsiirtoa valtiolle”, HS vaati, että tuo raha on ”ilman muuta käytettävä raideliikenteen hyväksi”, lähinnä rataverkon kunnossapitoon (HS 21.6.2004: VR:n maksamat osingot…). Mainittu vaatimus nostaa esiin kysymyksen, eikö osinkotuloja yleensä tule käyttää koko yhteiskuntaa ja tuotantoelämää hyödyttäviin tarkoituksiin ?
Vallitseva käytäntö ei ole toistaiseksi juurikaan suuntautunut tuon vaatimuksen kannalle.
Niinpä lääkeyhtiö Orionin hallitus ehdotti syksyllä 2003, että yhtiö jakaisi omistajilleen ko. vuoden joulukuussa osinkoina yli sata miljoonaa euroa eli kosmetiikkayhtiö Noiron kaupasta lokakuussa saadun kauppahinnan kokonaisuudessaan. Keväällä 2003 jaetun osingon kanssa vuoden 2003 Orionin osakepotti tuli olemaan 2.6 kertaa konsernin vuoden 2002 tuloksen suuruinen. Huomio kiintyi Orionin toimitusjohtajan Jukka Viinasen toteamukseen, jonka mukaan Noiron kauppahinta jaetaan omistajille, ”koska yhtiö ei tarvitse varoja investointeihin” (Lassila 2003, vahvennus SR).
Entä sitten Orionin vuoden 2003 aikana irtisanomat kolmesataa työntekijää?
”Heille minä sanon, että Noiron kauppa ja irtisanomiset eivät liity millään tavalla toisiinsa. Emme voi muuttua työksi, vaikka rahaa olisikin”, toimitusjohtaja Viinanen huomautti (Lassila 2003, vahvennus SR). Henkilöstön taholta tuohon vastattiin, että henkilöstö näköjään kuitenkin voi muuttua rahaksi, vaikka työtä olisikin. Huomautukseen sisältyi viittaus siihen, että yrityksen pitkäaikaisia toimihenkilöitä ostettiin irtisanotuiksi määrätyillä kertakorvauksilla eli ”heidän elämäntyönsä rahastettiin kertakäyttöisenä pelimerkkinä” (Siltala 2004).
Eikö toimitusjohtaja Viinanen edellä ilmaise ja tunnusta oikeastaan sen, että lääkeyhtiö Orion monien muiden yritysten tavoin on tässä saapunut oman tuotannollisen toimintansa takarajalle: yrityksen tuotannollista pohjaa ei voida laajentaa, mutta voittoja (osinkoja) voidaan ja suorastaan täytyy jakaa omistajille, Samalla ilmenee, että kapitalismi on kohdannut rajan, jossa käytettävissä olevia varoja ei käytetä pääomanomistajien asettamien ehtojen vuoksi tuotantoelämän laajentamiseksi ja kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi, vaan ne jaetaan henkilöille ja yhteisöille, jotka eivät niitä tarvitse.
Tässä yhteydessä Marxin analyysi kohoaa suorastaan hätkähdyttävään ajankohtaisuuteen. Marx totesi, että ”voiton suhdeluvun lasku hidastaa uusien itsenäisten pääomien muodostumista” ja että taloustieteilijät tuntevat että kapitalistinen tuotantotapa luo tässä itselleen rajan. Porvarilliset taloustieteilijät, jotka Ricardon tavoin pitävät kapitalistista tuotantotapaa ainoana ja ehdottomana, eivät kuitenkaan vieritä tuon rajan olemassaoloa kapitalistisen tuotantomuodon, vaan esim. luonnon rajoittuneisuuden syyksi (Ricardon maankorko-opin mukaan ongelmana oli maan niukkuuteen perustuva talouselämän rajoittuneisuus).
Marxin arvio on kova: ”Mutta siinä kammossa, jota he (porvarilliset taloustieteilijät SR) tuntevat laskevan voiton suhdeluvun edessä, on tärkeintä tunne, että kapitalistinen tuotantotapa kohtaa tuotantovoimien kehittyessä rajan, jolla ei ole mitään tekemistä rikkauksien tuottamisen kanssa sinänsä; ja tämä omalaatuinen raja on todistuksena kapitalistisen tuotantotavan rajoittuneisuudesta ja vain historiallisesta, ohimenevästä luonteesta” (Marx, 1976, 245; 1904,223 vahvennettu SR).
Helsingin Sanomien taloussivulla kerrottiin 8.12.2004, että Suomessa pörssiyhtiöt (yhteensä 31 pörssiyhtiötä) olivat syksyn 2004 aikana jakaneet ylimääräisinä osinkoina 850 miljoonaa euroa niiden 6.5 miljardin euron lisäksi, jotka jaettiin jo saman vuoden keväällä vuoden 2003 tuloksesta. Saman kirjoituksen (Kallionpää 2004) mukaan varainhoitoyhtiö Mandatumin toimitusjohtaja Kari Järvinen ”olisi odottanut yhtiöiltä vieläkin agressiivisempaa anteliaisuutta.”
Niinpä tietenkin ! Kuinkahan hirvittävän pitäisi sen ”agressiivisemman anteliaisuuden” olla, mikä tyydyttäisi pääomanomistajien miljardiahneuden. Helsingin Sanomien saman numeron samalla taloussivulla oli osinkoja koskevan kirjoituksen (”Lisäosinkoja jaetaan nyt kilvan”) alapuolella Annakaisa Pirilä-Mänttärin kirjoitus ”Puoli miljardia työntekijää tienaa alle dollarin päivässä”. Viimeksi mainitussa kirjoituksessa viitataan Kansainvälisen työjärjestön ILO:n julkistamaan raporttiin, jonka mukaan noin 550 miljoonaa maailman työläistä elää alle dollarilla eli vajaalla 75 sentillä päivässä. Saman ILO:n raportin mukaan puolet maailman työtä tekevistä ihmisistä eli 1.4 miljardia työssä käyvää elää alle kahdella dollarilla eli vajaalla 1,5 eurolla päivässä (Pirilä-Mänttäri 2004).
Nuo kaksi edellä mainittua otsikkoa perätysten saman lehden taloussivulla nostavat mieleen inhorealistisen tuntemuksen. Molemmissa kirjoituksissa puhutaan ”miljardeista”: toisessa suomalaisen yhteiskunnan miljardiosingoista, toisessa puolentoista miljardin työssä käyvän elämästä köyhyysrajalla tai sen alapuolella. Suomalaisten toimitusjohtajien (enempää kuin muidenkaan johtajien) jotka osallistuvat miljardiosinkojen jakoon, ei ole kuultu puhuvan siitä, että noille 1.5 miljardille köyhälle työssäkäyvälle tulisi suunnata ”agressiivisempaa anteliaisuutta.” Ja mikäli puhuvat, on ehkä syytä pelätä pahinta.
Kansainvälinen työjärjestö neuvoo raportissaan World Employment Report 2004-2005, että köyhyyttä tulisi vähentää keskittämällä talouspoliittiset toimet kunnollisten ja tuottavien työpaikkojen luomiseen (Pirilä- Mänttäri 2004). Niinpä niin. Sitähän on yritetty yhteiskunnassa korostaa, mutta kun osingot tuntuvat olevan omistajille investointeja makeampia.
Mikä siis on osingonjaon oikeutus ja moraali vai onko sellaista olemassa ? Osingonjakoa kannattavan professori Jarmo Leppiniemen mukaan ellei osinkoja jaettaisi se olisi yhtä kuin ”rahan polttamista” (YLE radio 1, 5.12.2003. Aamun peili. klo 7.00).
Historiassa on esimerkkejä siitä, että nälkää näkevän maailman keskellä ja tavallaan silmien edessä on poltettu viljaa ylituotantokriisin voittamiseksi ja taloudellisten voittojen turvaamiseksi. Eikö osinkokäytännössä, jossa mahtavia osinkoja jaetaan samanaikaisesti kun työntekijöitä ja toimihenkilöitä irtisanotaan ja lomautetaan yrityksistä niiden pörssikurssien nostamiseksi, ole kyseessä jotenkin vastaava barbaarinen ja ”sivistyneeseen maailmaan” kirjaimellisesti sopimaton viljan polttamisilmiö. Eikö osinkoihin käytettävät rahamäärät voitaisi esim. Suomessa käyttää uusiin investointeihin, tuotannon laajentamiseen ja siten uusien työpaikkojen luomiseen (joita pääministeri Matti Vanhasen johtama punamultahallitus on luvannut hallitusohjelmassaan lisätä 100 000:lla vaalikauden 2003-2007 aikana, mutta joka tavoite ei näillä näkymin ole toteutumassa) ?
6.4. Pääoman lyhentynyt kiertokulku R - R’
Kuva keskimääräisen voiton suhdeluvun alenemistendenssistä ja keinoista, joita hyväkseen käyttäen pääomanomistajat toimivat tuon tendenssin torjumiseksi jäisi epätäydelliseksi, ellei kiinnitettäisi huomiota alenemistendenssiin läheisesti liittyvään ja Marxin paljastamaan ilmiöön, jota voidaan kutsua ”pääoman lyhentyneeksi kiertokuluksi”.
Marxin mukaan korkoa tuottavassa pääomassa ”Meillä on edessämme kaava R – R’, raha joka synnyttää lisää rahaa, itseään lisäävä arvo, ilman sitä prosessia (tuotantoprosessia SR), joka välittää molempia äärijäseniä” (Marx, 1976, 388 ja 1904, 377). Marx analysoi edellä mainittua näkemystään seuraavasti.
Tavanomaisessa kaupankäyntipääomassa R – T - R’ (raha-tavara-suurempi raha) on kyse siitä, että rahalla ostetaan tavara, joka puolestaan vaihdetaan uuteen (suurempaan) rahamäärään (R´). Kapitalismissa työvoima on tavara ja sikäli erityislaatuinen, että se pystyy lisäämään omaa arvoaan. Kapitalisti ostaa työvoiman, joka tuottaa hänelle ostoarvoa suuremman arvon.
Kaupankäyntipääomassa R-T-R’ on yhä kyse liikkeestä, prosessista, joka jakautuu kahdeksi vastakkaiseksi tapahtumaksi, tavaroiden ostamiseksi ja myymiseksi. Sen sijaan korkoa tuottavan pääoman muodossa, jossa kapitalisti lainaa rahaa korkoa vastaan tavoitellen alkuperäistä rahamäärää suurempaa rahaa eli kaavassa R – R’ tuo edellä mainittu liike, tavaran osto ja myynti on lakannut eli kuoleutunut.
Marxin analyysin mukaan pääomasuhde (eli pääoman ja työn välinen suhde) kehittyy kapitalismissa yhä enemmän kohti korkoa tuottavan pääoman kaavaa R - R’, jossa (pelkkä) raha ”luo” enemmän rahaa. Tämä on seurausta siitä, että kun korko alun perin on vain osa voitosta eli lisäarvosta, jonka (viimeksi mainitun) ”toimiva kapitalisti puristaa työläisestä”, niin jatkossa korko ”itsenäistyy” korkoa korolle kasvaen ikään kuin tuotantoprosessin ulkopuoliseksi ja ikään kuin ilman tuota prosessia syntyneeksi, alkuperäiseksi ”pääoman varsinaiseksi hedelmäksi”, jossa ei ole ”tässä muodossa enää mitään syntymämerkkejä” (Marx 1976, 389 ja sama 1904, 378).
Marxin näkemykseen viitaten Chesnais (1997,74) toteaa, että mitä enemmän finanssitalouden piiri laajenee ja kasvaa sitä enemmän se aiheuttaa fetisismin mahtavaa kehittymistä, mikä kylläkin jo sinänsä on sisäistyneenä tavarasuhteissa, mutta joka saa valtavan yllykkeen nykyisistä finanssimarkkinoista. 1980-luvun kuluessa alkanut finanssipääoman siirtojen (transactions) räjähdysmäinen kasvu ja niiden jatkuminen 90-luvulla ovat Chesnaisin mukaan ”paljastaneet problematiikan, jonka Marx esitti kokonaan toisella rahatalouden kehitystasolla”.
”Pääomasuhde saavuttaa korkoa tuottavassa pääomassa ulkopuolisimman ja fetissimäisimmän muotonsa,” Marx kirjoittaa ja jatkaa, että kun kaava R – T - R’ supistetaan molemmiksi äärijäsenikseen R - R’, niin kyseessä on raha, joka luo enemmän rahaa. ”Se on pääoman alkuperäinen ja yleinen kaava, järjettömäksi tiivistelmäksi kutistettuna.” Korkoa tuottavan pääoman muodossa tämä ominaisuus ilmenee välittömästi, ilman tuotanto- ja kiertokulkuprosessien välitystä. Ulospäin näyttää siltä kuin raha itsessään synnyttäisi lisää rahaa. ”Pääoma ilmenee salaperäisenä ja itsensä luovana koron lähteenä, oman itsensä lisääntymisen lähteenä” (Marx 1976, 388-9; 1904, 377-8).
”Pääoman fetissiasu …on tässä pisimmillään. (Kaavassa) R - R’ meillä on pääoman irrationaalinen muoto, tuotantosuhteiden vääristymisen ja aineellistumisen korkein potenssi: korkoa tuottavan pääoman muoto…; rahan ja vastaavasti tavaran kyky lisätä omaa arvoaan uusintamisesta riippumatta, toisin sanoen se on pääoman mystifiointia räikeimmässä muodossaan” (Marx 1976, 389) (vahvennus SR).
Pääomasuhde saa edellä kuvatunlaisen muodon sitä enemmän mitä suuremmassa määrin kapitalismin ja kapitalistisen rahatalouden kehittyessä ns. kuvitteellinen talous irtoaa reaalitaloudesta. Täsmällisemmin sanottuna kuvitteellinen (fiktiivinen) talous on juuri rahasuhteiden irtoamista reaalisista tuotantosuhteista. Tuohon ilmiöön liittyy eräänä keskeisenä tekijänä voiton suhdeluvun alenemispyrkimys, jonka viimeksi mainitun keskeinen syy on tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sijoitettavan pysyvän pääomanosan suhteeton kasvu (kasvattaminen) elävään työvoimaan nähden. ”Jotta työläisen liikkeeseen paneman pysyvän pääoman kymmenkertaistuessa päästäisiin samaan (entiseen SR) voiton suhdelukuun, lisätyöajan täytyisi kymmenkertaistua eikä ennen pitkää koko työaika, eivät edes vuorokauden 24 tuntia riittäisi, vaikka pääoma anastaisikin ajan kokonaan” (Marx, 1976, 395, vahvennus SR).
Edellä Marx itse asiassa lausuu tuomion myös nykyajan työajan pidentämistä vaativille piireille. Jos pidentämisen tielle lähdetään, tuolle tielle ei ole loppua näkyvissä ja vuorokaudessa on vain 24 tuntia (lopulta oltaisiin kai tilanteessa, jossa vuorokautta pitäisi pidentää). Jo nykyisellään yritys taloudellisen maksimituloksen saavuttamiseksi työelämässä hipoo hyvin yleisesti inhimillisen suorituskyvyn rajoja, kuten työläisten ja toimihenkilöiden työuupumus, masennus ja muut väsymisilmiöt osoittavat.
Kapitalistinen tuotantomuoto kohtaa siis rajan, jossa pääoman ”suden nälkää” ei pystytä tyydyttämään materiaalisissa tuotantoehdoissa pysyen. Siksi on ilmeisen houkuttelevaa luopua yhä enemmän tuskaa tuottavasta tavarasta, tavaratyöstä (joka pääomanomistajan mielestä on erityisesti nykyisissä hyvinvointivaltioissa liian kallista) ja koko tuotantoprosessista sekä ”oikaista” lyhennettyyn eli kutistettuun pääoman liikkeeseen. Tämä tapahtuu ratkaisevasti mielikuvituksen voimalla. Marx huomauttaa, että kokonaistyöpäivän kesto rajoittaa tuotannossa pääoman kasaamista, mutta ”jos lisäarvo käsitetään koron irrationaalisessa muodossa” (siis muodossa R - R’), niin silloin rajaeste on voitettavissa ja ”pääoman kasaaminen ylittää kaiken mielikuvituksen” (Marx, 1976, 395).
Pääoman kasaaminen näyttää todella ylittävän kaiken mielikuvituksen nykyisessä spekulatiivisessa, fiktiivisessä taloudessa. Eikö siinä ole kysymys Marxin ennusteen toteutumisesta, jossa työvoimaa tullaan ostamaan suhteellisesti yhä vähemmän ja jossa kapitalistisia tuotantosuhteita tulevat hallitsemaan yhä enemmän rahasuhteet, pelkkää korkoa tuottavan pääoman kaava eli raha tuottaa suuremman rahan R – R’ ? Perinteisestä kaupankäyntikaavasta R – T – R’, jossa rahalla ostetaan tavara (= työ) ja tämä tavara vaihdetaan suurempaan rahaan, välijäsen T putoaa yhä enemmän pois. Kokonaisia tuotannon aloja voi siis pudota ”väliin”. Onko ihme jos työttömyys lisääntyy kuin tauti ja YT-neuvottelujen virta on loputon?
Pääoman ”lyhentynyt kiertokulku” on eräs niistä historiallisista keinoista, oikeastaan ”kikoista”, joilla pääomanomistajat yrittävät kiertää voiton suhdeluvun alenemispyrkimyksen aiheuttamat ongelmat, harmit ja vaikeudet.
Tuotantovälineiden (ja tuotantovälineiden käytön) yksityisomistukseen perustuvan järjestelmän pohja on liian kapea hallitakseen yhteiskunnan kasvavia tuotantovoimia ja kansalaisten luovia kykyjä sekä tyydyttääkseen riittävästi kansalaisten tarpeita. Se, että kapitalismi luo kuvitteellisen (ratkaisevasti mielikuvituksen voimaan perustuvan) ”talouden” varsinaisen reaalitalouden päälle ja rinnalle, osoittaa, että reaalitalouden lait ovat muuttuneet liian ”ahtaiksi” yksityisomistukselliselle tuotantojärjestelmälle.
Pääomanomistajat ja rahakauppiaat ovat pörssikapitalismin avulla asettuneet tavallaan uhmaamaan viimeksi mainittua väitettä. Omistussuhteita on ”avarrettu” eli rikkaita on rikastutettu ikään kuin samalla haluten osoittaa, että ”rahaa on” ja että yksityisomistuksellinen kapitalismi sisältää riittävästi voimavaroja reaalitalouden hallitsemiseksi eli että yksityisomistus sittenkin olisi riittävän ”avara” pitämään sisällään kasvavat tuotantovoimat.
Kuvitteelliseen talouteen turvautuva kapitalismi on kuin doping-aineita käyttävä urheilija, jonka omat rahkeet eivät riitä tai kuin huumeita käyttävä henkilö, joka haluaa ”avartaa” liian ahtaiksi osoittautuvia rajojaan. Noiden aineiden käytöstä on kuitenkin yhä vaikeampi palata arjen realiteetteihin.
Tässä yhteydessä on syytä myös palauttaa mieleen Marxin (1976,435) toteamus, jonka mukaan osakelaitos eli osakejärjestelmä “hävittää yksityisteollisuutta sitä mukaa kuin osakejärjestelmä leviää ja ottaa hallintaansa uusia tuotannonaloja”. Kun esim. suuria yrityskauppoja käydään lähes yksinomaan osakkeita vaihtamalla – kuten esimerkiksi teleyhtiö Sonera on tehnyt saksalaisen Deutsche Telekom’in kanssa - ja kun osakkeiden arvot voivat vaihdella mitä omituisimmista syistä, työläisten luomat taloudelliset (todelliset) arvot saattavat joutua kokemaan mahtavia arvonalennuksia.
Syrjäytymisen ja syrjäyttämisen osalta tämän päivän talouselämän keskeisimmäksi kysymykseksi on nostettava koko pörssikapitalismin kyseenalaistaminen. Ellei pörssijärjestelmän olemassaoloa kyseenalaisteta, pörssi kyseenalaistaa talouselämän olemassaolon. Toisin sanoen fiktiivinen (kuvitteellinen) talous on palkansaajille, yrittäjille ja ay-liikkeelle hengenvaarallinen ”naapuri”.
Marxin mukaan kuvitelma pääomafetisismistä on saavuttanut täyttymyksensä korkoa tuottavan pääoman kaavassa R-R’. Nimittäin mielikuvitusta on, että rahan luonteeseen kuuluisi synnynnäinen kyky tuottaa lisäarvoa puhtaana automaattina geometrisessa sarjassa ikään kuin puussa kasvaen. Menneen työn tuotteiden arvon säilyttäminen ja uusintaminen tapahtuu ainoastaan elävän työn kautta ja ansiosta ja siksi ”tiedämme, että menneen työn tuotteiden herruus elävään lisätyöhön kestää juuri vain sen verran kuin kestää pääomasuhde: määrätty yhteiskuntasuhde, missä mennyt työ on itsenäisenä ja ylivoimaisena elävää työtä vastassa” (Marx 1976, 395; 1904, 385).
6.5. Lähteet :
Akkanen, Juha, SAK haluaa neuvotteluja irtisanomisten hillitsemiseksi. Helsingin Sanomat 31.10.2003.
Chesnais, Francois, L’émergence d’un régime d’accumulation mondial à dominante financière. La Pensée. No 309/1997, 61-85.
Engels, Friedrich: Täydennys ja lisäys Pääoman kolmanteen osaan (kirjoitettu touko-kesäkuussa 1895). Teoksessa: Marx, Karl: Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3.osa. Kustannusliike Edistys. Moskova 1976, 871-896.
Hallituksen pitää osata sanoa ei myös yritysjohdolle. Helsingin Sanomat 3.12.2003, pääkirjoitus.
Hautamäki, Jaakko, Lipponen: Yritykset parantavat osingonjakoa irtisanomisilla. Helsingin Sanomat 14.3.2004.
Intel uskoo pitkään taantumaan tietoliikennealalla. Helsingin Sanomat 12.8.2001.
Kallionpää, Katri, Lisäosinkoja jaetaan nyt kilvan. Helsingin Sanomat 8.12.2004.
Lassila, Anni, Orion jakaa lisäosinkoina Noiron koko kauppahinnan. Helsingin Sanomat 21.11.2003.
Lisää pidätyksiä Parmalat-skandaalissa. Helsingin Sanomat 2.1.2004
Marx, Karl, Pääoma 1.osa. Kansantaloustieteen arvostelua. Kustannusliike Progress. Moskova 1974.
Marx, Karl: Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3.osa. Kustannusliike Edistys. Moskova 1976.
Marx , Karl: Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie. Dritter Band, erster Theil. Buch III: Der Gesammtprocess der kapitalistischen Produktion. Kapitel I bis XXVII. Herausgegeben von Friedrich Engels. Zweite Auflage. Otto Meissners Verlag. Hamburg 1904.
Marx, Karl - Engels, Friedrich: Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa: Marx- Engels: Valitut teokset. Kuusi osaa. Osa 2, Kustannusliike Edistys. Moskova 1978 s. 319 – 371.
Niemi, Tiina: Worldcom on saattanut kaunistella kirjanpitoaan arveltua kauemmin. Helsingin Sanomat 17.7.2002.
Osinkorahat ovat pois yritysten investoinneista. Helsingin Sanomat (pääkirjoitus) 16.2.2004.
Pirilä - Mänttäri, Annakaisa, Puoli miljardia työntekijää tienaa alle dollarin päivässä. Helsingin Sanomat 8.12.2004.
Rossi, Juhana: Worldcomin johtaja myi osakkeensa ajoissa. Helsingin Sanomat 4.7.2002.
Rossi, Juhana: Xerox myönsi yli kuuden miljardin dollarin kirjanpitovirheen. Helsingin Sanomat 29.6.2002.
Rossi, Juhana: Internetyhtiö AOL suurenteli liikevaihtoaan. Helsingin Sanomat 19.7. 2002.
Siltala, Juha, Miksi kannattava yritys sanoo irti työntekijöitä ? Helsingin Sanomat 11.2.2004. Vieraskynä.
Talousarvio. Näkemiin hyvinvointivaltio. Omistajat osinkomiljonääreinä. YLE radio 1, 12.3.2004.
Työaikojen lyhenemisessä käännekohta Euroopassa. Helsingin Sanomat 6.7.2004, pääkirjoitus.
VR:n maksamat osingot on käytettävä radanpitoon. Helsingin Sanomat 21.6.2004. Pääkirjoitus.
YLE radio 1, Ykkösaamu 20.10.2003, klo 8.10. (Toimittaja Leena Pakkanen).
YLE Radio 1, Aamun peili ja sää.18.3.2004, klo 7.00
Nykyinen kriisi ja
Marx
