Steve Keen: Seuraava talouskriisi ja yksityinen velka

Australialainen Steve Keen on eräs niitä harvoja ekonomisteja, jotka ennakoivat vuoden 2007 finanssikriisin. Maaliskuussa 2016 Keen kirjoitti talouslehti Forbesissa odottelevansa uuden kriisin puhkeamista.

9.5.2016

Vuosikymmenien ajan oli vaikea saada erästä kaikkein tärkeintä markkinatalouden tilasta kertovaa dataa, Steve Keen aloittaa, mutta nyt kansainvälinen järjestelypankki BIS (Bank of International Settlements) on korjannut tilanteen. BIS on alkanut julkaista neljännesvuosittain tietoa yli 40 maan yksityisen ja julkisen velan määristä. BIS:n julkaiseman datan perusteella Keen tunnistaa seitsemän maata, jotka todennäköisesti joutuvat velkakriisin pyörteisiin seuraavien 1–3 vuoden kuluessa: Kiina, Australia, Ruotsi, Hong Kong,  Korea, Kanada ja Norja.
Keenin mukaan yksityiset kulutusmenot (private sector expenditure) voi mitata laskemalla yhteen bruttokansantuotteen (BKT) ja muutoksen luototuksessa; kriisejä alkaa ilmetä kun yksityisen velan suhde BKT:hen on suuri tai kun yksityinen velka kasvaa nopeasti verrattuna bruttokansantuotteeseen. Kun luoton kasvu hidastuu – niin kuin sen lopulta täytyy, koska kasvavan velan maksamisen kulut syövät velan rahoittamiseen tarvittavat varat, uudet lainan ottajat kavahtavat esimerkiksi talon hankkimisen rahoituskustannuksia, ja lukuisat euforiset, Ponzi-huijaukseen perustuvat velkarahoitetut hankkeet kaatuvat epäonnistuvat – silloin myös luototuksen kasvu hidastuu ja saattaa muuttua negatiiviseksi, mikä on omiaan vähentämään kysyntää.
Tällainen tapahtumakulku aiheutti globaalin rahoituskriisin, sanoo Keen jatkaen, että useimmat taloustieteilijät – lukuunottamatta joitain harvoja poikkeuksia kuten Dirk Bezemer ja Michael Hudson – pitävät hänen väitettään hulluna, mutta tarkastelemalla Yhdysvaltain dataa pääsee jyvälle siitä, miten mekanismi toimii.
Yhdysvaltain kriisi alkoi kun luototuksen kasvu alkoi hidastua ja vastaavasti toipuminen alkoi luottojen kasvun jälleen nopeutuessa.

BIS:in aineisto mahdollistaa sellaisten maiden – joista useat onnistuivat välttämään alaspäin luisuminen globaalin rahoituskriisin aikana – tunnistamisen jossa nämä kaksi ennakkoehtoa – yksityisen velan suuri määrä suhteessa BKT:hen ja tuon suhdeluvun nopea kasvu muutaman vuoden aikana – täyttyvät. Filantroopiksi ja velka-reformistiksi ryhtynyt ex-pankkiiri Richard Vague on osoittanut syy–seurausyhteyden erinomaisessa empiirisessä tutkimuksessaan The Next Economic Disaster (’Seuraava taloudellinen katastrofi’), jossa Vague käy läpi viimeisten 150 vuoden aikana olleita talouden kriisejä, Keen kehaisee. Talouskriisejä koskeva keskustelu keskittyy tyypillisesti julkisen velan kasvun ja velkarahoitteisen julkisen kulutuksen kasvun rooliin talouskasvussa, vaikka tosiasiassa yksityisen velan nopealla kasvulla on julkisen velan kasvua suurempi merkitys talouskriisien syntyyn – samalla kun yksityisen velan kasvu pikemminkin hidastaa kuin nopeuttaa talouskasvua.
Tämä on loogista koska velanmaksuun ja korkoihin menevä raha on pois muusta kulutuksesta, ja kuitenkin muu kulutus on se, joka tuottaa laaja-alaisempaa, ei ainoastaan rahoitussektorin, talouden kasvua. Palkka-alen jälkeen suhteessa entistä suurempi osa velallisten ansioista menee luottojen ja korkojen maksuun, jolloin vastaavasti muu kulutus – se rahan kiertoa ylläpitävä ja talouskasvua tuottava – supistuu.
Vague päätteli aineiston perusteella, että kriisejä syntyy kun yksityisen velan määrä ylittää 1,5-kertaisesti bruttokansantuotteen, ja kun velan määrä kasvaa noin 20 % viiden vuoden aikajaksolla.
Yhdysvallat sopi näihin ennakkoehtoihin vuonna 2008,  kuten niin moni muukin maa, ja joista monet ovat – eritoten euroalueella – edelleen kriisissä tai kärsivät ”selittämättömän hitaasta toipumisesta” (esimerkiksi Yhdysvallat, Iso-Britannia jne).
Käyttäen BIS:in tilastoaineistoa Keen löytää 21 maata, jotka täyttävät Richard Vaguen ennakkoehdoista ensimmäisen. Keenin mukaan 16 maata on sellaisia, joilla yksityisen velan suhde bruttokansantuotteeseen ylittää 175 prosenttia. Analyysin yksinkertaistamiseksi Keen rajasi toisen kriteerin – yksityisen velan nopea kasvu – maihin, joissa velan kasvu ylitti 10 % bkt:sta vuonna 2015.
Näillä ehdoilla yhdistelmä antoi tulokseksi seuraavat maat



Kaikissa näissä maissa luoton kasvu on erittäin merkittävä tekijä kokonaiskysynnän ylläpitämisessä, joten kun luoton otto hidastuu, taloudet tulevat vaipumaan taantumaan.
1970-luvulta lähtien palkkojen reaalinen kehitys on kehittyneissä maissa ollut jokseenkin pysähtyneessä tilassa , joten palkansaajat ovat paikanneet tulojen ja elinkustannusten epäsuhtaa kulutusluotoilla, ja tähän on pyrittykin. Noudatettu politiikka on johtanut yksityisen velan määrän kasvuun, joka nyt Keenin ja Vaguen ajattelun mukaan luo edellytykset seuraavalle kriisille.

On vaikea sanoa täsmällistä aikaa, Keen toteaa, jolloin edellä mainitut maat vajoavat taantumaan, koska se riippuu siitä, milloin yksityissektorin halukkuus ottaa lainaa ja rahoitussektorin halukkuus luotottaa loppuvat. Tätä voi viivyttää poliittisin toimin – kuten Australiassa tehtiin 2008 voimakkaalla elvytyksellä ts. uudelleen synnytettiin kiinteistökupla tukemalla ensiasunnon hankkijoita – mutta sekin päivä tulee, jolloin nämä maat liittyvät haavoittuneiden talouksien pitkään listaan, Keen lopettaa.
Suomessakin kotitalouksien  ja yksityissektorin velkataakka on kasvamassa riskialttiiseen kokoluokkaan.

Kommentti
Steve Keen on aiemmin todennut olevan traagista, että globaalin talouden tautien syy on jonkin sellaisen puute, jonka tuottaminen ei pohjimmiltaan maksa mitään: raha.
Rahoituslaitokset synnyttävät rahan luomalla luottoa (kun joku ottaa velkaa). Kustannukset ovat noin kolme dollaria sataa luotua dollaria kohden.
Hallitukset luovat rahaa ylläpitämällä alijäämää ts. käyttämällä enemmän julkiseen kulutukseen kuin mitä ne saavat takaisin verotuotoilla – ja tämänkin prosessin kustannukset ovat olemattomat verrattuna siten syntyvään rahamäärään, Keen sanoo.
Tällä hetkellä pankit eivät luo lisää rahaa, koska ne loivat sitä liikaa lähimenneisyydessä. Kriisiä edeltänyt nousukausi nosti yksityissektorin velan määrät kaikkien aikojen ennätyslukemiin kautta OECD:n. Keskimääräinen velan määrä on nyt noin 150 % bkt:sta kun se ”kapitalismin kulta-aikoina” 1950-60 -luvuilla oli noin 60 % bkt:sta.

Pankkien myöntämät velat luovat rahan, lainojen takaisinmaksu tuhoaa rahaa. Rahan kiertokulun päättyessä palataan ikään kuin nollapisteeseen, josta ei edetä ennen kuin joku jossain ottaa lainaa, jotta syntyisi tuotantoa, työtä ja hyötyä.
Tai pörssipelaamista… riippuu siitä, mihin tarkoitukseen velallinen otetusta velasta luodun rahan käyttää.
Rahan määrän kasvu lisää talouden rahavirtoja, toisin sanoen kasvattaa kokonaiskysyntää, ja vastaavasti kokonaiskysyntä pienenee, jos rahan kysyntä (velan otto) vähenee. Sillä, että raha kiertää, ja millä alueilla taloudessa se kiertää, on vielä suurempi merkitys. Verokeitaisiin piilotettu raha ei hyödytä kokonaistaloutta minkään vertaa.
Joten mikäli maailmantalous aiotaan saattaa tasapainotilaan, on syytä puuttua rivakasti verokeitaisiin, kehitellä globaalisti tasa-arvoisempaa verotusta sekä varmistaa se, että luodut rahamäärät kiertävät tasaisesti talouden kaikilla alueilla kaikilla talousalueilla.
Riikka Söyring